SEINÄN TOISELLA PUOLEN

Kun asuu rivitalossa, on mielenkiintoista ajatella, mitä mahtanee tapahtua ja mitä puhuttaneen toisella puolen sen huoneen seinää, jossa itse asuu. Saara mietti huvikseen, mitä mahtoi tapahtua toisella puolen sitä seinää, joka erotti täysihoitolan intialaisen herran talosta. Hän tiesi, että kouluhuone oli intialaisen herran työhuoneen vieressä, ja toivoi, että seinä olisi niin paksu, ettei melu, joka joskus vallitsi oppituntien loputtua, häiritsisi häntä.

— Minä alan oikein pitää hänestä, hän sanoi Ermengardelle. — En tahtoisi, että hän häiriytyisi. Olen ottanut hänet ystäväkseni. Voi pitää ihmisiä ystävinään, vaikkei koskaan puhu heidän kanssaan. Voi kiinnittää huomionsa heihin, ajatella heitä ja olla heidän puolestaan huolissaan, kunnes he melkein tuntuvat sukulaisilta.

— Minulla ei ole monta sukulaista, sanoi Ermengarde miettiväisesti, — ja olen siitä iloinen. En pidä niistä, joita minulla on. Molemmat tätini sanovat aina: "Varjelkoon, Ermengarde, miten lihava sinä olet! Sinun ei pidä syödä niin paljon makeisia!" Ja setä kysyy minulta aina: "Milloin Edvard kolmas nousi valtaistuimelle?" tai muuta sen tapaista.

Saara nauroi:

— Ihmiset, joille ei koskaan puhu mitään, eivät voi tehdä sellaisia kysymyksiä, ja olen varma, ettei intialainen herra tekisi sellaisia, vaikka tuntisinkin hänet oikein hyvin. Minä pidän hänestä.

Hän oli ihastunut isoon perheeseen siksi, että se näytti onnelliselta, mutta intialaisesta herrasta hän piti sen vuoksi, että tämä oli onnettoman näköinen. Nähtävästi hän ei ollut täydellisesti parantunut ankarasta taudistaan. Keittiössä, jossa jollakin salaperäisellä tavalla saatiin tietää kaikki asiat, puhuttiin paljon hänestä. Oikeastaan hän ei ollut intialainen, vaan englantilainen, joka oli asunut Intiassa. Hän oli joutunut suuriin onnettomuuksiin, jotka olivat — niin kuin hän luuli — nielleet koko hänen omaisuutensa, niin että hän uskoi olevansa puilla paljailla. Tämä isku oli koskenut häneen niin kovasti, että hän oli ollut kuolemaisillaan aivokuumeeseen, ja siitä asti oli hänen terveytensä ollut heikko, vaikka hän oli saanut omaisuutensa takaisin ja oli uudelleen tullut varakkaaksi. Hänen liikehuolensa ja häviönsä olivat johtuneet kaivosyrityksistä.

— Hänellä oli samanlaisia huolia kuin isällä, ajatteli Saara. — Hän oli sairaana niinkuin minun isänikin, mutta hän ei kuollut.

Siten Saara tunsi sydämessään yhä enemmän vetovoimaa tuntemattomaan. Kun Saara iltaisin lähetettiin asioille, hän tunsi itsensä joskus oikein iloiseksi, sillä ainahan oli mahdollista, että verhot viereisessä talossa eivät vielä olleet alhaalla, vaan hän voisi katsella lämpöiseen huoneeseen ja nähdä uuden ystävänsä. Kun ei ketään ollut läheisyydessä, hän seisahtui joskus, piteli kiinni rautaisesta käsipuusta ja toivotti hänelle hyvää yötä aivan kuin tämä olisi voinut kuulla.

Hänen sydämensä lämpeni tästä ja sai lohtua. Hänen myötätuntonsa oli niin suuri, että hänen mielestänsä vieraan herran täytyi jollain lailla tuntea se istuessaan yksin nojatuolissaan tulen ääressä, melkein aina suuressa yönutussaan pää käteen nojaten tuijottaen tuleen.

— Hän näyttää aina siltä, kuin hän miettisi jotakin, joka yhä vielä tuottaa hänelle tuskaa, tuumi Saara itsekseen; mutta hänhän on saanut takaisin rahansa ja paranee vähitellen aivokuumeestaan, eikä hänen siksi pitäisi olla tuon näköinen. Onkohan hänellä muita huolia?

Oliko hänellä niitä, sen varmaankin tiesi ison perheen isä, jota Saara nimitti herra Montmorencyksi. Herra Montmorency kävi usein tervehtimässä häntä, rouva Montmorency ja lapset myös, vaikkeivät yhtä usein. Hän näkyi erikoisesti pitävän vanhemmista tytöistä, Janetista ja Norasta, jotka olivat olleet niin levottomia, kun heidän pieni veljensä Donald oli antanut Saaralle kuuden pennyn rahan. Hänellä oli muutoin lämmin sydän kaikkia lapsia, varsinkin pieniä tyttöjä kohtaan.

— Häntä on sääli, sanoi Janet, — ja hän sanoo, että me olemme hänelle hauskuudeksi. Koetetaan saada hänet iloiselle tuulelle.

Janet oli sarjan vanhin ja piti toisia kurissa. Hän tiesi, milloin saattoi pyytää intialaista herraa kertomaan Intiasta, ja hän huomasi, milloin herra oli väsynyt ja lasten oli aika hiljaa poistua ja käskeä Ram Dass isäntänsä luo.

Intialaisen herran nimi oli herra Carrisford, ja Janet kertoi hänelle "pikku tytöstä, joka ei ollut kerjäläinen". Herraa tämä huvitti suuresti, ja hänen mielenkiintonsa kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän kuuli Ram Dassin kertovan marakatista ja sen seikkailusta katolla. Ram Dass esitti hänelle elävästi aution ullakkohuoneen — sen paljaan lattian, rikki murenevan rappauksen, ruosteisen, tyhjän tulisijan ja kovan, kapean vuoteen.

— Carmichael, sanoi intialainen herra ison perheen isälle kuultuaan tämän kuvauksen, — kuinkahan monta tuollaista komeroa lienee tämän torin varrella ja kuinkahan monta onnetonta pientä palvelustyttöä nukkunee noin kovilla vuoteilla samalla aikaa kun minä kääntelehdin untuvapatjoillani ja minua painavat ja vaivaavat rikkaudet, jotka suurimmaksi osaksi — eivät ole omiani.

— Hyvä ystävä, vastasi Carmichael ystävällisesti, — kuta pikemmin herkeät kiusaamasta itseäsi tuolla tavoin, sitä parempi sinulle.

Herra Carrisford istui tuijottaen hiillokseen.

— Luuletko sinä, hän sanoi hitaasti oltuaan vähän aikaa vaiti, — luuletko mahdolliseksi, että se toinen lapsi — lapsi, jota varmaan en koskaan voi olla ajattelematta — olisi — voinut joutua sellaiseen asemaan kuin tuo pieni olentoraukka tässä viereisessä talossa?

Herra Carmichael katseli häntä levottomana. Hän tiesi, että pahin, mitä toinen voi tehdä terveydelleen, oli juuri sen asian ajatteleminen.

— Jos se lapsi, joka oli rouva Pascalin koulussa Pariisissa, oli etsimäsi, hän vastasi rauhoittaen, — hän näyttää joutuneen ihmisten luo, jotka voivat pitää hänestä huolta. He ottivat hänet omaksi lapsekseen, koska hän oli ollut heidän kuolleen pikku tyttönsä paras ystävä. Heillä ei ollut omia lapsia, ja rouva Pascal sanoi, että he olivat hyvin varakkaita venäläisiä.

— Ja tuo kurja nainen ei edes tiennyt, minne he olivat matkustaneet, huudahti herra Carrisford.

Herra Carmichael kohautti olkapäitään.

— Hän on viekas nainen, joka luultavasti tuli hyvinkin iloiseksi päästessään niin mukavasti lapsesta, joka isän kuoltua jäi puille paljaille.

— Mutta sinä sanot: "jos" lapsi oli etsimäni. Sinä sanot "jos". Emme ole varmoja. Nimi kuulosti vähän erilaiselta.

— Rouva Pascal äänsi sen Carew Crewen asemesta — mutta ero voi riippua ääntämisestä. Muutenhan asianhaarat olivat merkillisen samanlaiset. Englantilainen upseeri Intiasta oli pannut äidittömän pikku lapsensa kouluun. Upseeri kuoli äkkiä menetettyään omaisuutensa.

Herra Carmichael vaikeni hetkeksi, ikäänkuin hänen mieleensä olisi juolahtanut uusi ajatus.

— Oletko varma siitä, hän kysyi, — että lapsi pantiin kouluun Pariisissa? Oletko varma, että hänet jätettiin Pariisiin?

— Hyvä ystävä, vastasi Carrisford katkerasti, — en ole mistään varma. En ole koskaan nähnyt äitiä enkä lasta. Ralph Crewe ja minä kiinnyimme toisiimme jo poikina, mutta kouluajan päätyttyä emme olleet tavanneet toisiamme ennen kuin Intiassa. Olin aivan haltioissani kaivosten suurenmoisista mahdollisuuksista. Hän innostui myös. Kaikki oli niin mahtavaa ja houkuttelevaa, että meiltä molemmilta meni pää ihan pyörälle. Kun tapasimme toisemme, me tuskin puhuimme muusta. Tiedän vain, että lapsi oli lähetetty jonnekin kouluun. En edes voi muistaa, miten minä sain tietää sen.

Hän alkoi tulla liikuttuneeksi. Niin kävi aina, kun hänen vielä heikkoja aivojansa häiritsivät menneisyyden tuskalliset muistot.

— Mutta sinun oli syytä otaksua, että koulu oli Pariisissa?

— Oli, kuului vastaus, — sillä hänen äitinsä oli kotoisin Ranskasta, ja olin kuullut hänen toivoneen, että lapsi saisi kasvatuksensa Pariisissa. Tuntuihan todenmukaiselta, että hän olisi siellä.

— Niin, se tuntuu hyvinkin luultavalta. Intialainen herra kumartui eteenpäin ja löi laihtuneen kätensä pöytään:

— Carmichael, minun täytyy löytää se tyttö! Jos hän elää, niin hän on jossakin. Jos hän on ilman ystäviä ja rahaa, se on minun syyni. Kuinka voi päästä voimiinsa, kun täytyy ajatella tällaista? Äkillinen onnellinen käänne, joka tapahtui kaivoksien kannattavaisuudessa, on toteuttanut rohkeimmatkin unelmamme, ja Crewe paran lapsi kenties kerjää kaduilla!

— Ei! Ei! Koeta rauhoittua. Lohduta itseäsi sillä tosiasialla, että tavatessasi hänet voit antaa hänelle suuret rikkaudet.

— Miksi en voinut pysyä pystyssä silloin, kun kaikki näytti synkältä? Luulen, että olisin voinutkin, jollen olisi ollut vastuussa toisten rahoista yhtä paljon kuin omistani. Crewe-parka oli pannut yritykseen jok'ainoan pennyn, jonka hän omisti. Hän luotti minuun. Hän piti minusta. Ja kuoli siinä luulossa, että olin saattanut hänet perikatoon — minä — Tom Carrisford, joka pelasin krikettiä hänen kanssaan Etonissa. Minkälaiseksi roistoksi hän lienee luullutkaan minua!

— Älä soimaa itseäsi noin katkerasti.

— En minä soimaa itseäni sen vuoksi, että yrityksemme näytti menevän myttyyn — soimaan itseäni siksi, että mieleni masentui. Livistin pakoon kuin keinottelija tai rosvo, sillä en voinut katsoa parasta ystävääni silmiin ja sanoa hänelle, että olin saattanut häviöön hänet ja hänen lapsensa.

Ison perheen hyväsydäminen isä laski lohduttaen kätensä hänen olalleen.

— Sinä lähdit tiehesi, koska sieluntuskat olivat vaikuttaneet lamauttavasti aivoihisi. Sinä olit jo puoleksi hermosairas. Jollet olisi ollut sellaisessa tilassa, olisit pysynyt paikoillasi ja taistellut taistelun loppuun asti. Kaksi päivää lähtösi jälkeen olit sairaalassa, vuoteenomana, aivokuumeessa houraillen. Muistatko sen?

Carrisford nojasi otsaansa käsiinsä.

— Hyvä Jumala! Niin, hän sanoi, minä tulin hulluksi pelosta ja kauhusta. En ollut nukkunut moneen viikkoon. Sinä yönä, jona hoipertelin ulos kodistani, tuntui koko ilma olevan täynnä kaikenlaista kaameaa, ja kaikki pilkkasi ja solvasi minua.

— Siinä on jo selitystä tarpeeksi. Kuinka voisi mies, joka jo oli sairastumaisillaan aivokuumeeseen, toimia niinkuin terve!

— Ja kun toinnuin siitä, Crewe parka oli jo kuollut ja haudattu. En voinut muistaa paljon mitään. En muistanut lasta moneen kuukauteen. Vielä silloinkin, kun aloin muistaa, että hän oli olemassa, kaikki oli ikään kuin sumun peitossa.

Hän vaikeni vieden käden otsalleen.

— Vieläkin on kaikki sumun vallassa, hän jatkoi, — kun koetan muistella jotain. Varmaankin olen jossakin yhteydessä kuullut Crewen puhuvan koulusta, jonne hänet lähetettiin. Etkö luule niin?

— Kenties hän ei sentään ole sitä maininnut. Ethän sinä ole kuullut hänen oikeaa nimeänsäkään.

— Hän oli antanut tytölle ihmeellisen hyväilynimen. Hän sanoi tätä "pikku emännäkseen". Onnettomat kaivokset saivat kaikki muut ajatukset häipymään päästämme. Jos hän on puhunut koulusta, olen unohtanut sen — unohtanut. Enkä koskaan voi muistaa sitä.

— No niin, no niin, rauhoitteli Carmichael. — Kyllä me löydämme hänet. Etsitään yhä edelleen rouva Pascalin hyväntahtoisia venäläisiä. Hän näkyi aavistavan, että he asuivat Moskovassa.

— Jos kykenisin matkustamaan, lähtisin mukaasi, mutta minusta ei ole muuhun kuin kääriytymään turkkiin ja tuijottamaan tuleen. Näin tässä istuessani olen näkevinäni Crewen iloiset nuorekkaat kasvot. Hän näyttää katselevan minua ja kyselevän jotakin. Joskus yöllä näen hänestä unta… ja aina hän seisoo edessäni kysyen minulta samaa asiaa. Voitko arvata, mitä hän kysyy, Carmichael?

Herra Carmichael vastasi hiljentäen ääntään:

— En, en oikein.

— Hän sanoo aina: "Tom, veliseni — Tom, missä on 'pikku emäntäni'?" Hän tarttui Carmichaelin käteen ja piti lujasti siitä kiinni. — Minun täytyy osata vastata hänelle — minun täytyy! hän toisti. — Auta minua löytämään hänet. Auta minua!