MINÄ KOETIN

Kiltti rouva Carmichael sai selittää asian Saaralle. Hänelle lähetettiin heti sana, ja hän tuli syleilemään Saaraa ja kertomaan hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut. Kerrassaan odottamaton asiain käänne oli hetkeksi kokonaan lamauttanut sairaalloisen herra Carrisfordin.

Kun ehdotettiin, että pieni tyttönen menisi toiseen huoneeseen, hän kuiskasi väsyneenä herra Carmichaelille:

— Minä vakuutan, että minusta tuntuu, kuin en voisi olla katselematta häntä.

— Minä pidän hänestä huolen, sanoi Janet, — ja äiti tulee heti. Janet talutti hänet pois.

— Olemme hyvin iloisia, kun olemme löytäneet sinut, hän selitti. — Et tiedä, kuinka iloisia me olemme.

Donald seisoi kädet taskussa ja katseli Saaraa miettien, tavallaan soimaten itseänsä:

— Jos minä vain olisin kysynyt, mikä sinun nimesi on, silloin kun annoin sinulle kuusi pennyä, sinä olisit sanonut, että nimesi on Saara Crewe, ja silloin olisimme heti löytäneet sinut.

Ja sitten tuli rouva Carmichael. Hän näytti hyvin liikuttuneelta, sulki Saaran syliinsä ja suuteli häntä.

— Sinä olet hämilläsi, lapsi raukka! Eikä se ole yhtään ihmeellistä.

Saaran täytyi vain ajatella erästä asiaa.

— Oliko hän, sanoi Saara katsoen kirjastohuoneeseen vievää ovea, joka oli kiinni, — oliko hän se paha ystävä? Voi, sanokaa minulle se!

Rouva Carmichael itki suudellessaan uudelleen Saaraa. Hänen mielestään Saaraa oli suudeltava hyvin usein, koska ei kukaan ollut suudellut häntä pitkään aikaan.

— Ei hän ollut paha, rakas lapseni, hän selitti. — Hän ei todellakaan hävittänyt isäsi rahoja. Hän vain luuli hukanneensa ne, ja kun hän oli kovasti kiintynyt isääsi, niin hän tuli surusta niin sairaaksi, että hän jonkin aikaa oli hiukan sekaisin. Hän oli kuolemaisillaan aivokuumeeseen, ja jo kauan ennen kuin hän alkoi parantua, oli sinun isäsi kuollut.

— Eikä hän tiennyt, mistä hän löytäisi minut, mutisi Saara. — Ja minä olin niin lähellä.

Hän ei voinut unohtaa, että hän oli ollut niin lähellä.

— Hän luuli, että olit koulussa Ranskassa, selitti rouva Carmichael, — ja aina hän joutui väärille jäljille. Hän on etsinyt sinua kaikkialta. Kun hän näki sinun kulkevan tästä ohi surullisena ja laiminlyötynä, ei hän voinut uneksiakaan, että sinä olit hänen rakkaan ystävänsä lapsiraukka. Mutta koska sinäkin olit pieni tyttö, hänen oli sinua sääli, ja hän tahtoi tehdä sinut onnellisemmaksi. Niinpä hän käski Ram Dassin kiivetä ikkunan kautta huoneeseesi ja tehdä huoneesi hauskemmaksi.

Saara päästi ilonhuudon. Hänen kasvojensa ilme muuttui kokonaan.

— Ram Dassko sen teki? hän huudahti. — Käskikö hän Ram Dassin tehdä sen? Hänkö aiheutti unen, joka muuttui todellisuudeksi?

— Niin, lapseni — niin! Hän on ystävällinen ja hyvä, ja hänen oli sääli sinua kadonneen Saara Crewen vuoksi.

Kirjastohuoneen ovi avautui, ja herra Carmichael tuli kutsumaan Saaraa.

— Herra Carrisford voi jo paremmin. Hän tahtoo, että tulet hänen luoksensa.

Saara ei viivytellyt. Kun hän tuli huoneeseen, intialainen herra katseli häntä ja huomasi, että hänen kasvonsa olivat pelkkää aurinkoa.

Saara meni hänen luoksensa ja asettui hänen tuolinsa viereen seisomaan kädet ristissä rinnallansa.

— Tekö lähetitte tavarat minulle? hän kysyi iloisesti. — Ne kauniit, kauniit tavarat? Tekö ne lähetitte?

— Niin, rakas lapsi, minä ne lähetin.

Pitkällinen tauti ja huolet olivat heikontaneet hänet, mutta kun hän katseli Saaraa, hänen katseessansa oli jotakin, mikä muistutti Saaran isän silmiä — siinä oli rakkautta ja halua sulkea hänet syliinsä. Saara vaipui polvilleen hänen viereensä, niin kuin hän ennen oli polvistunut isänsä viereen, kun he olivat parhaimmat ystävykset maailmassa.

— Tekö siis olette minun ystäväni? Tekö olette minun ystäväni! Ja hän painoi kasvonsa hänen laihaa kättänsä vasten ja suuteli sitä yhä uudelleen ja uudelleen.

— Carrisford paranee entiselleen kolmen viikon kuluessa, sanoi herra Carmichael salaa vaimolleen. — Sen voi nyt jo nähdä hänen kasvoistansa.

Hän oli todellakin muuttunut. Tässä oli 'pikku emäntä', ja hänellä oli jo paljon uutta ajattelemista ja tuumimista. Ensiksikin neiti Minchin. Hänen kanssaan oli puhuttava ja hänelle oli annettava tieto hänen oppilaansa muuttuneista varallisuussuhteista.

Saara ei enää ollenkaan saanut mennä takaisin täysihoitolaan. Siinä kohden intialainen herra oli hyvin luja. Hänen täytyi pysyä siellä missä oli, ja herra Carmichael saisi mennä tapaamaan neiti Minchiniä itseään.

— Olen iloinen, kun minun ei tarvitse mennä sinne takaisin, tunnusti Saara. — Hän suuttuu varmasti kauheasti. Hän ei pidä minusta, mutta siihen olen kenties itse syypää, sillä minäkään en pidä hänestä.

Mutta merkillistä kyllä neiti Minchin säästi herra Carmichaelilta sen vaivan, sillä hän ilmestyi itse etsimään oppilastaan. Hän oli tarvinnut Saaraa jollekin asialle, ja kun hän oli kysynyt tyttöä, hän oli saanut kuulla hämmästyttäviä asioita. Eräs sisäköistä oli nähnyt Saaran hiipivän ulos kätkien jotakin vaippansa alle ja oli myös nähnyt hänen menevän viereiseen taloon.

— Mitähän se merkitsee? sanoi neiti Minchin Amelia neidille.

— Siitä ei minulla todellakaan ole aavistustakaan, vastasi Amelia neiti. — Ehkä Saara on ystävystynyt intialaisen herran kanssa, koska hän itse on ollut Intiassa?

— Olisi juuri Saaran tapaista tunkeutua hänen luokseen ja koettaa jollakin hävyttömällä tavalla herättää hänessä sääliä, tiuskaisi neiti Minchin. — Hänen on täytynyt olla siellä pari tuntia. Sellaista julkeutta en salli. Menen itse kysymään, miten asia on, ja pyytämään anteeksi hänen röyhkeyttään.

Saara istui jakkaralla herra Carrisfordin vieressä kuunnellen kaikkea, mitä tämä piti tarpeellisena koettaa selittää hänelle, kun Ram Dass ilmoitti vieraan tulon.

Saara nousi vastahakoisesti seisomaan ja kalpeni vähän, mutta herra Carrisford näki, että hän pysyi rauhallisena eikä osoittanut lapsellisen säikähtymisen tavallisia merkkejä.

Neiti Minchin tuli huoneeseen arvokkaana ja totisena. Hän oli moitteettomasti pukeutunut ja kohtelias mutta jäykkä.

— Olen pahoillani, kun minun täytyy häiritä teitä, herra Carrisford, hän aloitti. — Mutta minun täytyy antaa teille selitys. Olen neiti Minchin, tässä vieressä olevan tyttöjen koulun omistaja.

Intialainen herra tarkasti häntä hetkisen ääneti. Hän oli sangen kiivasluontoinen mies, mutta hän ei tahtonut, että hänen kiivas luontonsa pääsisi valloilleen.

— Vai niin, te olette neiti Minchin?

— Niin olen.

— Siinä tapauksessa, jatkoi intialainen herra, — te olette saapunut oikeaan aikaan. Asiamieheni, herra Carmichael, aikoi juuri tulla luoksenne.

Herra Carmichael kumarsi hieman, ja neiti Minchin katsoi hämmästyneenä hänestä herra Carrisfordiin.

— Teidän asiamiehenne! hän sanoi. — En ymmärrä. Velvollisuudentunto on tuonut minut tänne. Olen juuri huomannut, että eräs oppilaani — jota pidän luonani armeliaisuudesta — on ollut kyllin julkea tunkeutuakseen asuntoonne. Tulen selittämään, että hän on tehnyt sen ilman minun tietoani!

Hän kääntyi Saaran puoleen.

— Mene heti kotiin! hän komensi tuimasti. — Saat ankaran rangaistuksen. Mene heti kotiin!

Intialainen herra veti Saaran lähemmäksi ja taputti hänen kättänsä.

— Ei hän mene minnekään.

Neiti Minchinistä tuntui, että hän oli menettämäisillään järkensä.

— Eikö hän mene? hän toisti.

— Ei, herra Carrisford sanoi lujasti. — Hän ei mene "kotiin" — jos annatte talollenne sen nimen. Hänen kotinsa on tästä lähtien minun luonani.

— Teidän luonanne! Teidän luonanne, sir! Mitä se merkitsee?

— Ole hyvä ja selitä asia, Carmichael, sanoi intialainen herra, — ja tee se niin nopeasti kuin mahdollista.

Niin hän sai Saaran takaisin istumaan ja otti hänen kätensä omiensa väliin — siten oli Saaran isänkin ollut tapana tehdä.

Sen jälkeen Carmichael selitti asian tyynesti ja selvästi kuten ainakin mies, joka on perehtynyt tehtäväänsä ja tietää sen laillisen merkityksen, ja neiti Minchin ymmärsi, mutta se ei suinkaan ilahduttanut häntä.

— Herra Carrisford, aloitti herra Carmichael, — oli kapteeni Crewe-vainajan hyvä ystävä. Hän oli tämän yhtiötoverina suurissa liikeyrityksissä. Kapteeni Crewen omaisuus, jonka hän luuli kadottaneensa, on saatu takaisin, ja se on nyt herra Carrisfordin hallussa.

— Omaisuus! huudahti neiti Minchin ja lausuessaan tämän sanan hän kalpeni. — Saaran omaisuus?

— Niin, sen omaisuuden Saara saa, sanoi herra Carmichael hiukan ylpeästi. — Oikeastaan omaisuus on jo nyt Saaran. Erinäisistä syistä se on suunnattomasti suurentunut. Timanttikaivoksista on saatu hyvät tulot.

— Timanttikaivoksista, läähätti neiti Minchin. Hänen mielestänsä ei koko hänen elämässään ollut tapahtunut mitään niin kauheaa kuin tämä — jos se todellakin oli totta.

— Timanttikaivoksista, toisti herra Carmichael, eikä hän voinut olla — lakimiehen tavoista poiketen — ivallisesti hymyillen lisäämättä: — Tuskin lienee montakaan prinsessaa, neiti Minchin, jotka olisivat niin rikkaita kuin teidän armeliaisuutta nauttinut oppilaanne Saara Crewe. Herra Carrisford on etsinyt häntä lähes kaksi vuotta; nyt hän on vihdoinkin löytänyt hänet ja aikoo pitääkin hänet.

Sen jälkeen hän pyysi neiti Minchiniä istumaan ja selitti hänelle lähemmin olosuhteita ja yksityisseikkoja saadakseen hänet täysin ymmärtämään, että Saaran tulevaisuus oli turvattu, että omaisuus, joka luultiin menetetyksi, oli saatu kymmenkertaisena takaisin, ja että herra Carrisford oli Saaran suojelija ja ystävä.

Neiti Minchin ei ollut erikoisen älykäs, ja kiihtyneessä mielentilassaan hän oli kyllin typerä tehdäkseen epätoivoisen yrityksen sen takaisin voittamiseksi, minkä hän hyvin kyllä ymmärsi kadottaneensa oman järjettömyytensä vuoksi.

— Hän on ollut minun hoidettavanani, hän väitti. — Olen tehnyt voitavani hänen hyväkseen. Jollei minua olisi ollut, hän olisi kuollut nälkään.

Nyt intialainen herra kadotti kärsivällisyytensä.

— Mitä siihen tulee, että kärsitään nälkää kadulla, hän huomautti, — ei hän olisi siellä ollut sen enemmän nälissään kuin teidän kopissanne.

— Kapteeni Crewe jätti hänet minun hoidettavakseni, toisti neiti Minchin itsepintaisesti. — Hänen täytyy tulla takaisin luokseni, kunnes hän on täysi-ikäinen. Hän saa tulla uudelleen erikoisia oikeuksia nauttivaksi oppilaakseni. Hänen kasvatuksensa on saatettava päätökseen. Laki tuomitsee varmasti minun edukseni.

— Kas niin, kas niin, neiti Minchin! puuttui herra Carmichael puheeseen. — Laki ei ratkaise tätä asiaa. Jos Saara itse haluaa palata luoksenne, olen varma siitä, ettei herra Carrisford kiellä häntä. Saara saa ratkaista asian.

— Silloin vetoan Saaraan. Kenties en ole hemmotellut sinua, hän sanoi hiukan hämillään tytölle, — mutta sinä tiedät, että sinun isäsi oli tyytyväinen edistymiseesi ja — hm — minä olen aina pitänyt sinusta.

Saara katsoi neiti Minchiniin vihreänharmailla silmillänsä, ja niissä oli se ilme, joka oli tälle erikoisen vastenmielinen.

— Oletteko te, neiti Minchin, pitänyt minusta? hän ihmetteli. — Sitä en ole tiennyt.

Neiti Minchin punastui ja oikaisihe.

— Sinun olisi pitänyt tietää se. Mutta pahaksi onneksi lapset eivät koskaan tiedä, mikä on heidän parhaakseen. Amelia ja minä sanoimme aina, että sinä olit koulun ymmärtäväisin lapsi. Etkö sinä halua täyttää velvollisuuttasi isääsi kohtaan ja tulla kotiin minun luokseni?

Saara astui askeleen häntä kohti ja jäi seisomaan hiljaa. Hän ajatteli sitä päivää, jolloin hänelle oli ilmoitettu, ettei hänellä ollut ketään omaista ja että hän oli vaarassa joutua kadulle. Hän ajatteli niitä tunteja, jotka hän viluissaan ja nälissään oli viettänyt ullakkokopissa Emilyn ja rotan kanssa. Hän katsoi neiti Minchiniä suoraan silmiin.

— Te tiedätte, neiti Minchin, minkä vuoksi minä en tahdo tulla luoksenne. Te tiedätte sen varsin hyvin.

Kuuma puna nousi neiti Minchinin jäykille katkeroituneille kasvoille.

— Sinä et koskaan enää saa nähdä tovereitasi, hän alkoi puhua. — Minä kyllä pidän siitä huolen, että Ermengarde ja Lottie pysyvät sinusta loitolla.

Herra Carmichael keskeytti hänet kohteliaasti, mutta vakavasti:

— Anteeksi! Saara saa tavata ketä tahtoo. Neiti Crewen toverien vanhemmat eivät varmaankaan kiellä lapsiaan tulemasta kutsuihin hänen luokseen hänen holhoojansa kotiin. Herra Carrisford kyllä järjestää sen asian.

Neiti Minchinin täytyi antautua. Tämähän oli pahempi kuin yltiöpäinen vanhapoika, jolla olisi ollut äkäinen luonne ja joka olisi helposti voinut loukkaantua siitä, miten tyttöä kohdeltiin. Halpamainen, saita nainen saattoi helposti käsittää, että useimmat ihmiset eivät kieltäisi lapsiansa olemasta ystäviä pienen timanttikaivoksien perijättären kanssa. Ja jos herra Carrisford kertoisi muutamille neiti Minchinin suojelijoille, kuinka pikku Saara Creweä oli kohdeltu, niin siitä voisi olla seurauksena montakin ikävyyttä.

— Tehtävä, jonka otatte suorittaaksenne, ei suinkaan ole helppo, sanoi neiti Minchin intialaiselle herralle aikoessaan lähteä huoneesta. — Sen saatte sangen pian huomata. Tyttö ei pysy totuudessa eikä ole myöskään kiitollinen. — Ja Saaraan päin kääntyen hän lisäsi: — Sinä kai olet mielestäsi nyt taas pieni prinsessa?

Saara katsoi alas ja punastui hieman, sillä hän ajatteli, että vieraiden, hyväntahtoistenkaan vieraiden, ei olisi helppoa ymmärtää hänen kuvittelujansa.

— Koetin aina pysyä prinsessana, hän vastasi hiljaa, — silloinkin, kun minun oli kylmä ja nälkä.

— Nyt sinun ei enää tarvitse koettaa, sanoi neiti Minchin happamesti, kun Ram Dass kumartaen avasi hänelle oven.

* * * * *

Neiti Minchin palasi kotiinsa ja mentyään vierashuoneeseensa hän kutsui Amelia neidin luoksensa. Sisarensa kanssa hän istui suljetun oven takana koko iltapäivän, ja neiti Amelia parka sai elää vaikeita hetkiä. Hän itki monet itkut ja hieroi silmiänsä aikalailla. Eräs hänen onnettomista muistutuksistaan sai hänen sisarensa miltei hyökkäämään hänen kimppuunsa, mutta kohtaus päättyikin harvinaisella tavalla.

— Minun täytyy sanoa, virkkoi Amelia neiti, — että olen monta kertaa ajatellut, että sinun ei olisi pitänyt olla niin ankara Saara Crewelle. Sinun olisi pitänyt huolehtia, että hän olisi ollut lämpöisemmin ja paremmin puettu. Tiedän, että hän sai tehdä ikäisekseen liian kovaa työtä ja tiedän, että hän sai vain puolet siitä ruokamäärästä, minkä hän olisi tarvinnut —

— Kuinka uskallat sanoa sellaista? huudahti neiti Minchin.

— En tiedä, kuinka uskallan, sanoi Amelia neiti rajusti, — mutta kun nyt kerran olen alkanut, niin voin lopettaakin, tapahtukoon sitten mitä tahansa. Lapsi oli ymmärtäväinen ja hyvä, ja hän olisi palkinnut pienimmänkin ystävällisyytesi. Mutta sinä et osoittanut hänelle yhtään ystävällisyyttä. Asia oli niin, että hän oli mielestäsi liian älykäs, ja siksi et sinä koskaan hänestä pitänyt. Hän huomasi tarkoituksemme —

— Amelia! läähätti hänen vihan vimmaan joutunut vanhempi sisarensa ja olisi ollut valmis antamaan hänelle korvapuustin tai lyömään myssyn hänen päästään, kuten hänen oli tapana tehdä Beckylle.

Mutta suuttumus oli tehnyt neiti Amelian niin hillittömäksi, ettei hän välittänyt mistään.

— Hän huomasi! Hän huomasi! hän kirkui. — Hän huomasi tarkoituksemme. Hän ymmärsi, että sinä olit kovasydäminen nainen ja minä heikko houkka, ja että me molemmat olimme halpamaisuudessamme valmiit matelemaan ja polvistumaan hänen edessään, niin kauan kuin hänellä oli rahoja, mutta käyttäytymään moitittavasti heti kun hän kadotti rahansa — ja kuitenkin hän itse käyttäytyi kuin prinsessa myös silloin, kun hän oli kerjäläinen. Niin hän käyttäytyi — aivan kuin prinsessa!

— Ja nyt sinä olet menettänyt hänet, jatkoi neiti Amelia, — ja jokin toinen koulu saa hänet ja hänen rahansa, ja jos hän olisi samanlainen kuin muut lapset, niin hän kertoisi, kuinka häntä on kohdeltu, ja me menettäisimme kaikki oppilaamme ja joutuisimme perikatoon. Ja sen me ansaitsisimme, mutta sinä sen ansaitsisit paremmin kuin minä, sillä sinä, Maria Minchin, olet kovasydäminen, itsekäs, maalliseen tavaraan kiintynyt nainen!

Ja tästä hetkestä alkaen — sen voin mainita — vanhempi neiti Minchin rupesi osoittamaan hiukkasen kunnioitusta sisartaan kohtaan, joka ilmeisesti ei ollut aivan typerä, vaikka hän siltä näytti, ja joka osasi sanoa ihmisille totuuksia, jotka eivät olleet heille mieluisia.

Kun oppilaat sinä iltana olivat kokoontuneet valkean ääreen kouluhuoneeseen, niin kuin heidän oli tapana tehdä ennen maatapanoa, Ermengarde tuli sisään kirje kädessään ja merkillinen ilme pyöreissä kasvoissaan. Ihastuksen ja hämmästyksen ilme hänen kasvoissaan tuntui oudolta siksi, että se näytti johtuvan äsken saadusta, yllättävästä uutisesta.

— Mitä on tapahtunut? huusi heti pari ääntä.

— Onko se missään tekemisissä sen melun kanssa, jota on kuulunut? kysyi Lavinia kiihkeästi. — Neiti Minchinin huoneessa on ollut kauhea hälinä. Amelia neidillä on ollut jonkinlainen hysteerinen kohtaus, ja hänen on täytynyt mennä levolle.

Ermengarde vastasi heille hitaasti, aivan kuin puoleksi huumauksissa:

— Olen juuri saanut tämän kirjeen Saaralta! Ja hän näytti heille sen, että he näkisivät, kuinka pitkä se oli.

— Saaralta! kaikki huusivat yhteen ääneen.

— Missä hän on? uteli Jessie.

— Viereisessä talossa, vastasi Ermengarde hitaasti. — Intialaisen herran luona.

— Missä? Onko Saara lähetetty pois? Tietääkö neiti Minchin sen? Senkö vuoksi siellä oli kova melu? Minkä vuoksi hän kirjoitti? Sano! Sano!

Syntyi valtava hälinä, ja Lottie rupesi itkemään.

Ermengarde vastasi heille hitaasti, ikään kuin hän olisi ajatellut vain sitä, mikä tällä hetkellä näytti tärkeimmältä, sitä, mikä saattoi selittää kaikki.

— Timanttikaivokset! hän sanoi ylpeästi. — Timanttikaivokset!

Suu auki ja silmät tuijottaen kaikki seisoivat hänen ympärillään.

— Ne olivat oikeita, hän kiiruhti jatkamaan. — Siinä oli vain väärinkäsitystä. Jotakin tapahtui, ja herra Carrisford luuli, että he joutuisivat perikatoon.

— Kuka herra Carrisford on? huusi Jessie.

— Intialainen herra. Voi, kapteeni Crewe luuli myös — ja hän kuoli. Ja herra Carrisford sairastui aivokuumeeseen ja matkusti pois — ja hän oli vähällä kuolla. Eikä hän tiennyt, missä Saara oli. Ja kävi ilmi, että kaivoksissa oli miljoonittain timantteja; ja puolet niistä oli Saaran; ja ne olivat hänen silloinkin, kun hän asui ullakkokopissa, eikä hänellä ollut muuta ystävää kuin rotta, ja keittäjätär komensi häntä sinne ja tänne. Ja herra Carrisford löysi hänet tänä iltapäivänä, ja Saara on hänen kodissaan — eikä hän tule koskaan tänne takaisin — ja hän on enemmän prinsessa kuin milloinkaan ennen — sataviisikymmentätuhatta kertaa enemmän. Ja minä saan mennä häntä tervehtimään huomenna iltapäivällä. Siinä sen kuulette!

Tuskinpa itse neiti Minchinkään olisi voinut ehkäistä yleistä hämmennystä, eikä hän sitä yrittänytkään, vaikka kuuli melun. Hän ei ollut sillä mielellä, että olisi voinut kestää enempää kuin mikä hänellä oli kestettävänä omassa huoneessaan, jossa neiti Amelia makasi itkien vuoteessa. Hän ymmärsi, että uutinen jollakin salaperäisellä tavalla oli tunkeutunut seinien läpi ja että palvelijat sekä lapset menisivät levolle puhuen siitä.

Ja niin tapahtui, että kaikki koulun lapset — aavistaen, että tällä hetkellä voi rankaisematta rikkoa koulun sääntöjä vastaan — olivat Ermengarden ympärillä kouluhuoneessa miltei puoliyöhön asti kuullaksensa luettavan yhä uudelleen kirjettä, joka sisälsi yhtä ihmeellisen kertomuksen kuin ne sadut, joita Saara itse oli keksinyt ja jonka viehätystä lisäsi se, että tämä oli tapahtunut Saaralle itselleen ja viereisen talon salaperäiselle intialaiselle herralle.

Beckyn, joka myös oli kuullut uutisen, onnistui hiipiä portaita ylös tavallista aikaisemmin. Hän tunsi halua päästä pois ihmisten seurasta ja mennä katsomaan vielä kerran pientä lumottua huonetta. Hän ei tiennyt, miten sen kävisi. Varmastikaan ei neiti Minchin saisi pitää tavaroita. Luultavasti kaikki vietäisiin pois, ja ullakkokoppi jäisi taas tyhjäksi ja autioksi.

Iloinen hän oli Saaran vuoksi, mutta kuitenkin hänellä oli outo tunne kurkussansa ja kyynelet silmissä, kun hän kiipesi viimeisiä portaita ylöspäin. Tänä iltana ei huoneessa palaisi valkeaa eikä tuli loistaisi punaisen lampunvarjostimen läpi, ei olisi illallista eikä prinsessaa, joka istuisi valkean ääressä ja lukisi tai kertoisi — ei olisi prinsessaa!

Hän nielaisi nyyhkytyksen, avasi oven ja päästi heikon huudahduksen.

Lamppu paloi huoneessa, uunissa leimusi valkea, illallinen odotti, ja Ram Dass seisoi siellä hymyillen ja katseli häntä.

— Missee Sahib muisti, hän selitti. — Hän kertoi kaikki Sahibille. Hän tahtoi, että sinä saisit kuulla suuresta onnesta, joka on häntä kohdannut. Tarjottimella on kirje. Hän on kirjoittanut. Hän ei tahdo, että sinä menet onnettomana nukkumaan. Sahib tahtoo, että sinä tulet huomenna hänen luoksensa. Sinä saat olla missee Sahibin kamarineito. Tänä yönä minä vien kattoa myöten pois nämä tavarat.

Kun hän säteilevin kasvoin oli sanonut tämän, hän tervehti ja luisui ikkunan kautta ulos niin hiljaa ja ketterästi, että Becky näki, kuinka helposti se oli häneltä ennenkin käynyt.