VIELÄKIN RAM DASS

Samana iltapäivänä, kun Saara oli ulkona, tapahtui ullakolla jotakin ihmeellistä.

Ikkuna avautui salaperäisellä tavalla. Tumma naama katseli huoneeseen; pian sen jälkeen näkyi toinen naama, ja molemmat tarkastelivat varovaisesti ja uteliaasti pientä komeroa. Katolla, ikkunan ulkopuolella, oli kaksi miestä, ja he yrittivät hiipiä sisään ikkunasta. Toinen oli Ram Dass, ja toinen, nuori mies, oli intialaisen herran sihteeri.

Ram Dass laskeutui ikkuna-aukosta niin helposti ja notkeasti, ettei syntynyt pienintäkään kolinaa.

Vaaleaverinen nuori sihteeri hyppäsi ikkunasta sisään yhtä hiljaa kuin Ram Dass ja huomasi samalla rotanreikään vilahtavan hännän.

— Oliko se rotta? hän kysyi kuiskaten Ram Dassilta.

— Rotta se oli, sahib, vastasi Ram Dass hiljaa. — Seinissä on monta rotankoloa.

— Hyi! huudahti nuori mies. — Merkillistä, etteivät ne pelota lasta.

Ram Dass viittasi kädellään ja hymyili kunnioittavasti. Hän tunsi olevansa Saaran tuttava, vaikka hän vain kerran oli puhunut tytön kanssa.

— Hän on kaikkien ystävä, sahib, selitti Ram Dass. — Hän ei ole samanlainen kuin muut lapset. Minä hiivin monena yönä katolle katsomaan, miten hänen laitansa on. Tutkin häntä ikkunastani, kun hän ei tiedä minun olevan lähellä. Hän seisoo tuolla pöydällä ja katselee taivasta, ikään kuin se puhuisi hänelle. Varpuset tulevat hänen luokseen, kun hän kutsuu niitä. Rottaa hän on syöttänyt ja on yksinäisyydessään kesyttänyt sen. Talon orjaparka tulee lohduttamaan häntä. Eräs pieni tyttö käy salaa hänen luonaan; toinen, vanhempi tyttö jumaloi häntä. Tämän minä olen huomannut katolta. Koulun johtajatar, joka on ilkeä nainen, kohtelee häntä niin kuin paariaa, mutta hän käyttäytyy kuin lapsi, jonka suonissa on kuninkaallista verta!

— Sinä näytät tietävän melko paljon hänestä, sanoi sihteeri.

— Minä tunnen hänen jokapäiväisen elämänsä, vastasi Ram Dass. — Tiedän, koska hän menee ulos ja koska hän tulee takaisin; tiedän, kuinka häntä palelee ja kuinka hän on nälissään. Minä näen hänen keskellä yötä lukevan kirjojansa. Tiedän, milloin hänen ystävänsä salaa hiipivät hänen luokseen, ja silloin hän on onnellisempi, niin kuin lapset voivat olla keskellä köyhyyttään, sen vuoksi, että ystävät tulevat, ja hän voi nauraa ja puhella kuiskutellen heidän kanssaan. Jos hän olisi sairas, niin tietäisin sen ja tulisin palvelemaan häntä, jos se kävisi päinsä.

— Oletko varma, ettei täällä käy muita kuin hän itse ja ettei hän yllätä meitä? Hän säikähtäisi jos näkisi meidät täällä, ja sahib Carrisfordin tuuma menisi myttyyn.

Ram Dass meni hiljaa ovelle seisahtuen siihen.

— Tänne ei tule muita kuin hän itse, sahib, hän selitti. — Hän meni kaupungille koreineen ja viipyy kyllä poissa monta tuntia. Jos minä seison tässä, voin kuulla, kun joku tulee, ennen kuin hän ehtii viimeiseen porras jaksoon.

Sihteeri otti povitaskustaan kynän ja muistikirjan ja katseli ympärilleen.

Ensiksi hän meni kapean vuoteen ääreen. Hän painoi kädellään ja huudahti hämmästyneenä.

— Kova kuin kivi! Tämä täytyy muuttaa toisenlaiseksi jonakin päivänä, kun tyttö on kaupungilla.

Hän nosti peitettä ja tarkasti ainoaa ohkaista pielusta.

— Peite on likainen ja kulunut, vuodevaatteet repaleiset ja paikatut. Onko tällainen vuode muka sopiva lapselle nukkumasijaksi — ja vielä talossa, joka on olevinaan hyvässä maineessa! Ja katsellen ruosteista kamiinaa hän lisäsi: — Tuota ei ole lämmitetty moneen päivään.

— Ei niin pitkään aikaan kuin minä olen sen nähnyt. Neiti Minchin ei ole sellainen ihminen, joka muistaa, että muitakin voi palella kuin häntä itseään.

Sihteeri teki nopeasti muutamia muistiinpanoja. Hän repäisi lehden kirjastaan ja pisti sen taskuunsa.

— Tämä on oikeastaan hieman outo menettelytapa, hän sanoi katsahtaen ylös. — Kuka sen keksi?

Ram Dass kumarsi ujosti kuin anteeksi anoen.

— Ensimmäinen ajatus oli tosin minun, mutta se oli vain ajatus. Minä pidän tuosta lapsesta; me olemme molemmat yksin. Hänellä on merkillinen tapa kertoa toivomuksistaan ystävilleen. Eräänä iltana, kun olin alakuloisella mielellä, makasin lähellä avonaista ikkunaa ja kuuntelin. Hän kuvaili, minkälainen tämä kurja huone olisi, jos se sisustettaisiin vähän mukavammin. Hän oli näkevinään sen kertoessaan siitä, ja hän lämpeni ja tuli iloiseksi. Seuraavana päivänä, kun sahib oli sairas ja onneton, kerroin hänelle tästä huvittaakseni häntä. Se tuntui silloin vain haaveelta, mutta se miellytti sahibia. Hänen oli helpompi olla kuunnellessaan kertomustani lapsen ajatuksista. Hän tunsi mielenkiintoa tyttöseen ja hän kyseli kaikenlaista hänen oloistansa. Lopuksi hän päätti huvikseen toteuttaa lapsen unelmat.

— Luuletko, että sen voi tehdä hänen nukkuessaan? Ajattele, jos hän heräisi, sanoi sihteeri, ja mikä suunniteltu tuuma lienee ollutkin, oli selvää, että se huvitti häntä yhtä paljon kuin sahib Carrisfordiakin.

— Minä voin liikkua ikään kuin jalkani olisivat samettia, vastasi Ram Dass. — Lapset nukkuvat sikeästi — myös silloin kun ovat onnettomia. Monena yönä minä olisin voinut tulla tähän huoneeseen hänen edes kääntymättä vuoteellaan. Kunhan toinen auttaa minua antamalla tavarat ikkunasta, voin järjestää kaikki herättämättä häntä. Kun hän herää, hän luulee varmaankin noitaukon käyneen täällä.

Hän hymyili aivan kuin hänen sydämensä olisi lämmennyt valkoisen takin alla, ja sihteeri hymyili myös.

— Se tulee olemaan aivan kuin "Tuhannen yhden yön" satu. Ainoastaan itämaalainen olisi voinut keksiä sellaista. Se ei kuulu Lontoon sumuihin.

Nuorta sihteeriä näkyi kaikki huvittavan. Hän kirjoitti lattiasta, tulensijasta, rikkinäisestä jakkarasta, vanhasta pöydästä ja seinistä, joita hän yhtä mittaa kosketteli, ja näytti aika tyytyväiseltä huomatessaan, että niihin oli lyöty nauloja useaan paikkaan.

— Niihin voi ripustaa esineitä, hän tuumi. Ram Dass hymyili salaperäisesti.

— Eilen, kun lapsi oli ulkona, tulin tänne, ja minulla oli mukanani pieniä, teräviä nauloja, joita voi painaa seinään tarvitsematta takoa vasaralla. Minä painoin niitä rappaukseen useita.

Intialaisen herran sihteeri seisoi hiljaa ja katseli ympärilleen pistäen muistiinpanokirjan taskuunsa.

— Luulen, että olen kirjoittanut kylliksi muistiin. Nyt voimme mennä. Sahib Carrisfordilla on lämmin sydän. On todellakin sangen ikävää, ettei hän ole löytänyt kadonnutta lasta.

— Jos hän löytäisi lapsen, niin hän varmaankin voimistuisi, tuumi Ram Dass. — Hänen Jumalansa voi tuoda lapsen hänen luokseen.

Sitten he kiipesivät ulos ikkunasta yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin.