INTIALAINEN HERRA

Ermengarden ja Lottien vaellukset ullakolle olivat uskaliaita. He eivät koskaan varmasti tienneet, oliko Saara siellä. Tuskin he myöskään voivat olla varmoja siitä, ettei neiti Amelia kierrellyt juuri silloin tarkastelemassa makuuhuoneita, joissa oppilaiden tuli olla nukkumassa.

Sen vuoksi he vain harvoin kävivät Saaran luona, ja Saara vietti yksinäistä elämää. Kun hän oli alhaalla, elämä tuntui hänestä vieläkin yksinäisemmältä kuin ullakkokopissa. Hänellä ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut puhua. Ja kun hänet lähetettiin asioille ja hän, pieni hylätty olento, kulki katuja pitkin kantaen koria tai myttyjä, tuulisella ilmalla pidellen hattuaan ja sateisella tuntien veden sirisevän kengissään, hänen mielestään ohitse rientävät ihmisjoukot tekivät hänen yksinäisyytensä yhä suuremmaksi. Kun hän oli prinsessa Saara, joka ajoi kaduilla hienoissa vaunuissaan tai käveli Marietten seuraamana, hänen säteilevät pirteät pienet kasvonsa, kauniit hattunsa ja viittansa olivat usein kiinnittäneet ihmisten huomion häneen, niin että he seisahtuivat katselemaan häntä. Onnellinen ja hyvin puettu pieni tyttö herättää tietenkin huomiota. Repaleiset ja köyhästi puetut lapset eivät ole kylliksi harvinaisia ja kauniita saadakseen ihmiset seisahtumaan ja hymyilemään.

Saara oli alkanut kasvaa nopeasti, ja kun hänelle oli annettu ainoastaan hänen entisen vaatevarastonsa yksinkertaisimmat jäännökset, hän tiesi olevansa varsin merkillisen näköinen. Kaikki paremmat vaatteet oli otettu pois ja toisia hän sai käyttää niin kauan kuin ne vähänkin pysyivät koossa. Joskus, kun hän kulki myymälänikkunan ohi, jossa oli kuvastin, hän nauroi melkein ääneen nähdessään vilahdukselta kuvansa, mutta joskus hän punastui, puri huultaan ja kääntyi pois.

Kulkiessaan iltaisin talojen ohi, joiden ikkunanluukkuja ei vielä ollut suljettu ja joiden huoneistot olivat valaistut, hän pysähtyi katsomaan ikkunoista lämpöisiin huoneisiin.

Siten hän oli tutustunut moniin perheisiin, jotka asuivat saman torin varrella kuin neiti Minchin. Sitä perhettä, josta hän eniten piti, hän nimitti "isoksi perheeksi". Siihen kului kahdeksan lasta, iso, punaposkinen äiti ja iso, punaposkinen isä, sekä iso, punaposkinen äidinäiti, sitä paitsi koko joukko palvelijoita.

Saara oli kerrassaan ihastunut heihin ja antoi heille kirjoista saamiansa aika romanttisia nimiä. Milloin hän ei nimittänyt heitä isoksi perheeksi, hän sanoi heitä Montmorency-nimellä. Paksu, pullea kapalovauva, jolla oli pitsimyssy päässä, oli Ethelberta Beauchamp Montmorency; seuraavaksi pienin oli Violet Cholmondeley Montmorency; pikkuinen poika, jolla oli pyöreät jalat ja joka juuri oli alkanut kävellä, oli Sydney Cecil Vivian Montmorency, ja sitten tuli Lilian Evangeline Maud Marion, Rosalind Gladys, Guy Clarence, Veronica Eustacia ja Claude Harold Hector.

Eräänä iltana tapahtui jotain oikein hullunkurista, vaikkei se oikeastaan ollut sellaista.

Useat Montmorencyistä olivat luultavasti lähdössä lastenkutsuihin, ja juuri kun Saaran piti kulkea heidän porttinsa ohi, he olivat nousemassa odottaviin vaunuihin. Veronica Eustacia ja Rosalind Gladys valkoisissa pitsihameissa, joissa oli kaunis vyö, olivat juuri nousseet vaunuihin, ja viisivuotias Guy Clarence seurasi heitä. Poika oli kovin hauska. Hänellä oli punaiset posket ja siniset silmät, ja hänen pientä sievää päätään ympäröi kihara tukka. Saara unohti kokonaan korinsa ja kuluneet vaatteensa — niin, hän unohti kaiken ja tahtoi hetkisen katsella poikaa. Sen vuoksi hän pysähtyi.

Oli joulun aika, ja suuri perhe oli kuullut monta kertomusta lapsista, jotka olivat köyhiä ja joilla ei ollut vanhempia, jotka olisivat voineet antaa heille joululahjoja — lapsista, jotka olivat ohkaisissa ja huonoissa pukimissa. Kertomuksissa oli aina ystävällisiä ihmisiä, joskus hyväsydämisiä lapsia, jotka näkivät köyhät lapset ja antoivat heille rahaa tai muita lahjoja tahi veivät heidät kotiin ja tarjosivat heille hyvän päivällisen. Guy Clarence oli samana iltapäivänä aivan itkenyt liikutuksesta kuullessaan sellaisen kertomuksen, ja hän oli hartaasti toivonut tapaavansa köyhän tytön antaakseen hänelle kuuden pennyn rahan, jonka hän omisti ja jolla hän luuli voivansa muuttaa tytön koko elämän. Hän oli ihan varma siitä, että kuusi pennyä voisi hankkia tytölle hyvät olot.

Kun hän kulki punaisella matolla, joka oli pantu katukäytävälle portin ja vaunujen väliin, hänellä oli juuri tämä raha lyhkäisten housujensa taskussa. Ja juuri kun Rosalind Gladys nousi vaunuihin ja istuutui niiden pehmeille patjoille, Guy Clarence näki Saaran seisovan märällä katukivityksellä kuluneissa vaatteissaan vanha kori käsivarrellaan katsellen nälkäisin silmin häntä.

Hän luuli Saaran silmien näyttävän nälkäisiltä siksi, ettei hänellä kenties ollut pitkään aikaan ollut mitään syömistä. Hän ei tiennyt, että Saaran silmissä kuvastui halu päästä hänen kotinsa lämpöiseen, iloiseen elämään, josta hänen punaiset poskensa kertoivat, ja että Saaran olisi tehnyt mieli sulkea hänet syliinsä ja suudella häntä. Hän tiesi vain, että Saaralla oli suuret silmät, laihat kasvot ja hoikat sääret sekä huono kori käsivarrellaan ja kehnot vaatteet yllään. Siksi hän otti rahan taskustaan ja meni ystävällisesti hänen luokseen:

— Katso tässä, pikku tyttö raukka! Tässä on kuuden pennyn raha. Tahdon antaa sen sinulle.

Saara säpsähti. Yhtäkkiä hän ymmärsi, että hän oli niiden köyhien lasten kaltainen, joiden hän oli parempina päivinään nähnyt seisovan katukäytävällä katsellen häntä, kun hän nousi vaunuistaan. Monta kertaa hän oli antanut näille lantin. Hän vuoroin punastui ja kalpeni ja luuli ensin, ettei hän voisi ottaa rahaa vastaan.

— Ei! Ei! hän sanoi. — Ei kiitoksia, en todellakaan voi ottaa sitä vastaan.

Hänen äänensä ei ollenkaan muistuttanut tavallisen katulapsen ääntä, ja hänen käytöksensä oli kuin hyvän kasvatuksen saaneen henkilön konsanaan, minkä vuoksi Veronica Eustacia (jonka oikea nimi oli Janet) ja Rosalind Gladys (oikeastaan Nora) kääntyivät kuuntelemaan.

Mutta Guy Clarence ei tahtonut, että hänen hyväntekeväisyytensä saisi näin nolon lopun. Hän pisti rahan tytön käteen.

— Kyllä sinun täytyy se ottaa, köyhä tyttö! tyrkytti poika. — Voit ostaa sillä jotakin syötävää. Siinä on kokonaista kuusi pennyä.

Poika näytti kiltiltä ja ystävälliseltä ja olisi varmaankin ollut pahoillaan, jollei Saara olisi huolinut rahaa. Sen vuoksi Saara ei voinut kieltäytyä. Hän ei saanut olla ylpeä, se olisi ollut julmaa; siksi hän voitti ylpeytensä, mutta hänen poskensa hehkuivat.

— Kiitoksia, hän sopersi, — sinä olet oikein kiltti ja herttainen poika.

Kun poika iloisena kiipesi vaunuihinsa, Saara lähti tiehensä koettaen hymyillä, vaikka hänen rintaansa ahdisti ja hänen silmissään kiilsivät kyyneleet. Hän oli tiennyt olevansa merkillisen näköinen, mutta tähän asti hän ei ollut tiennyt, että häntä voisi luulla kerjäläiseksi.

"Ison perheen" vaunujen vieriessä pois lapset juttelivat innokkaasti keskenään.

— Voi, Donald (se oli Guy Clarencen nimi), huudahti Janet levottomana. — Miksi sinä annoit rahasi tuolle pienelle tytölle? Olen varma siitä, ettei hän ollut kerjäläinen.

— Hän ei puhunut niin kuin kerjäläinen, puuttui Nora puheeseen. — Eikä hän kerjäläiseltä näyttänytkään.

— Eikä hän myöskään kerjännyt. Pelkäsin niin, että hän suuttuisi sinuun. Katsos, ihmiset suuttuvat, jos heitä luullaan kerjäläisiksi, jolleivät he ole sellaisia.

— Ei hän suuttunut, sanoi Donald hiukan epävarmalla äänellä, mutta rauhallisena. — Hän nauroi vähän ja sanoi, että minä olin oikein kiltti ja herttainen pieni poika.

Ja niin minä olinkin, hän lisäsi varmaa varmemmin. Annoinhan hänelle kuusi pennyä. Janet ja Nora katselivat toisiinsa.

— Ei kerjäläinen koskaan olisi sanonut niin kuin tämä, päätteli Janet. — Hän olisi sanonut: "Paljon kiitoksia, nuori herra" — "kiitos, hyvä herra" ja olisi luultavasti niiannut syvään.

Saara ei tiennyt mitään tästä keskustelusta, mutta siitä päivästä "iso perhe" ajatteli häntä yhtä paljon kuin hän perhettä. Monta silmäparia oli ikkunassa, kun hän kulki ohi, ja usein hänestä puhuttiin takkavalkean ääressä.

— Hän on jonkinlaisena palvelijana täysihoitolassa, selitti Janet. Luulen, ettei hänellä ole sukulaisia. Luulen, että hän on orpo. Mutta kerjäläinen hän ei ole, vaikka hänellä onkin kuluneet vaatteet.

Ja sitten hän sai nimen: "Pikku tyttö, joka ei ole kerjäläinen", mikä tietysti oli pitkänlainen nimi ja kuului kummalliselta, varsinkin kun nuoremmat lapset lausuivat sen nopeasti.

Saaran onnistui porata reikä saamaansa kuuden pennyn rahaan, ja hän pujotti hienon nauhan sen läpi ja kiersi sitten nauhan kaulaansa. Hänen kiintymyksensä isoon perheeseen lisääntyi — niin kuin myös hänen kiintymyksensä kaikkeen, jota hän saattoi rakastaa. Hän piti yhä enemmän Beckystä ja odotti ikävöiden niitä kahta aamua viikossa, jolloin hän sai mennä kouluhuoneeseen opettamaan ranskaa pienille lapsille. Hänen pienet oppilaansa pitivät hänestä ja koettivat kilvan päästä hänen viereensä seisomaan ja pistää pienen kätensä hänen käteensä. Hänen nälkäinen sydämensä tunsi, että he turvautuivat häneen, ja se teki hänelle hyvää.

Varpusten kanssa hän tuli oikein hyväksi ystäväksi. Kun hän nousi huoneensa pöydälle, kumartui ulos ikkunasta ja piipitti, kuului heti vastaukseksi siipien suhinaa ja viserrystä, ja pieni joukko likaisia kaupungin lintuja lensi katolle juttelemaan hänen kanssaan ja syömään muruja, joita hän niille jakeli.

Talvi-iltoina, kun hän tuli upi-uupuneena, viluisena ja nälkäisenä huoneeseensa, hän tunsi selvimmin itsensä onnettomaksi ja hylätyksi.

Hän oli kovin toivonut, että joku vuokraisi asumattoman naapuritalon. Sen ullakkohuoneen ikkuna oli aivan lähellä hänen omaansa, ja hänestä olisi ollut hyvin hauska nähdä se jonakin päivänä valaistuna, ja hauskaa olisi ollut myös, jos jonkun pää ja hartiat olisivat kurottautuneet ulos nelikulmaisesta aukosta.

— Jos sieltä näkyisi miellyttävä pää, hänen oli tapana ajatella, — minä sanoisin: "Hyvää päivää", ja kaikenlaistahan voisi tapahtua. Mutta tietysti ei ole luultavaa, että sinne tulisi asumaan muita kuin joku palvelijoista.

Kerran aamulla, kun hän käytyään maustekaupassa, teurastajalla ja leipurissa kääntyi torin kulmasta kotiin, hän näki ilokseen huonekaluvaunut, jotka olivat hänen poissa ollessaan pysähtyneet naapuritalon eteen. Portit olivat auki, ja miehet kulkivat paitahihasillaan edestakaisin kantaen taloon raskaita laatikoita ja huonekaluja.

— Talo on vuokrattu! hän tuumi itsekseen. — Se on todellakin vuokrattu. Voi, toivoisin niin, että ullakon ikkunasta kurkistaisi hyvä pää.

Huonekaluvaunut kulkivat edestakaisin pitkin päivää. Monta kertaa Saara näki, kuinka tavaroita kannettiin sisään. Ja hän oli nähtävästi oikeassa arvatessaan, että taloon muutti rikkaita ihmisiä. Huonekalut olivat kallisarvoisia ja kauniita, ja suuri osa niistä oli peräisin itämailta. Sinne tuotiin ihmeellisiä mattoja, verhoja ja koriste-esineitä, paljon tauluja ja kirjoja, niin että olisi saanut kokonaisen kirjastohuoneen täyteen. Muiden muassa oli siellä myös erinomainen Budhan kuva kauniissa kehyksessä.

— Joku perheestä on varmaankin käynyt Intiassa, ajatteli Saara. — He ovat tottuneet intialaisiin tavaroihin ja pitävät niistä. Olen niin iloinen. Minusta rupeaa varmaan tuntumaan, että he ovat minun ystäviäni, vaikkei ullakonaukosta kurkistaisikaan minkään valtakunnan päätä.

Illalla, kun päivän työt oli tehty, tuli Becky tervehtimään vankilatoveriaan ja kertomaan hänelle uutisia.

— Naapuritaloon muuttaa intialainen herra, hän kertoi. — En tiedä, onko hän musta, mutta intialainen hän on. Hän on hyvin rikas ja sairas, ja se herra, jolla on iso perhe, on hänen neuvonantajansa. Hänellä on ollut paljon huolia, siksi hän on tullut sairaaksi ja vähän omituiseksi. Hän palvelee epäjumalia, neiti! Hän on pakana ja kumartaa puita ja kiviä. Minä näin, kuinka taloon kannettiin epäjumala. Hänelle pitäisi lähettää kirkollinen lehti. Pennyllähän sellaisen voi saada.

Saara naurahti.

— En luule, että hän palvelee sitä epäjumalaa. Muutamista ne ovat muuten hauskoja, joten he katselevat niitä mielellään. Minunkin isälläni oli sellainen kuva, mutta ei hän sitä palvellut.

— Minulla ei ole koskaan ollut pakanoita naapurina, Becky toimitti. — Tahtoisin nähdä, kuinka he oikein ovat ja elävät.

Kului monta viikkoa, ennen kuin hän voi tyydyttää uteliaisuutensa. Silloin kävi ilmi, ettei uudella vuokralaisella ollut vaimoa eikä lapsia. Hän oli aivan yksinäinen, perheetön mies, ja oli selvää, että hänen terveytensä oli murtunut ja että hän oli onneton.

Kerran vaunut seisahtuivat talon eteen. Palvelija hyppäsi kuskinpenkiltä avaamaan vaunun ovea. Sieltä tuli ensimmäisenä "ison perheen" isä, ja häntä seurasi virkapukuinen sairaanhoitaja. Samassa tuli talosta kaksi palvelijaa isäntäänsä vastaan, ja sairaanhoitajan kanssa he auttoivat hänet ulos vaunuista. Hän oli sairaan ja surullisen näköinen, äärettömän laiha ja kääriytynyt turkkeihin. Hänet kannettiin portaita ylös, ja ison perheen isä kulki hänen vieressään levottoman näköisenä. Heti sen jälkeen ilmestyivät talon eteen lääkärin vaunut, ja lääkäri meni sisään — tietenkin katsomaan sairasta herraa.