YHDESTOISTA LUKU.

Heidi edistyy tiedoissa, mutta kuihtuu ruumiillisesti.

Frankfurtissa ollessaan oli mummolla aina päivällisen jälkeen, kun Klara makasi, ja neiti Rottenmeier luultavasti myös levon tarpeessa salaperäisesti katosi, tapana hetkisen levähtää Klaran luona, mutta jo viiden minuutin perästä oli hän taas jalkeilla ja kutsui silloin aina Heidin luokseen, puheli hänen kanssaan ja piti häntä kaikin tavoin toimessa. Mummolla oli kauniita nukkeja ja hän opetti Heidiä tekemään niille monenlaisia vaatteita, niin että Heidi ihan huomaamattansa oppi ompelemaan ja valmistamaan sieviä leninkejä ja viittoja; mummolla oli näet aina mitä kauniimman värisiä tilkkuja. Kun Heidi nyt myöskin osasi lukea, sai hän yhä lukea mummolle kertomuksiaan; se olikin lapsen suurin ilo, sillä jota useammin hän niitä luki, sitä rakkaammaksi ne hänelle tulivat. Heidi eli itse kaiken sen mitä kertomusten ihmisillä oli elettävänä, ja tuli siten hyvin likeiseen suhteeseen heihin ja oli mielellään heidän seurassaan. Mutta ihan iloiselta ei hän koskaan enää näyttänyt, ja hänen silmistään oli hilpeä katse tykkänään kadonnut.

Oli viimeinen viikko, jonka mummo aikoi Frankfurtissa viettää. Hän oli juuri kutsunut Heidiin huoneeseensa; oli parhaillaan Klaran nukkumisaika. Kun Heidi astui huoneeseen suuri kirja kainalossa, viittasi mummo häntä tulemaan aivan lähelle, pani hänen kirjansa pois ja sanoi: "No, lapseni, sanopas nyt minulle, miksi sinä et ole iloinen? Onko sinulla yhä vielä sama suru sydämelläsi?

"On", myönsi Heidi.

"Oletko uskonut sen Jumalalle?"

"Olen." —

"Ja rukoiletko sinä nyt joka päivä, että kaikki paranisi, ja hän antaisi sinun jälleen tulla iloiseksi?"

"Oi en, minä en rukoile koskaan enää."

"Mitä sinä sanot. Heidi? Mitä kuulenkaan? Miksi et rukoile enää?"

"Se ei auta, rakas Jumala ei ole kuullut minua ja minä ymmärrän sen kyllä", jatkoi hän kiihtyneenä, "kun niin monta, monta ihmistä koko Frankfurtissa rukoilee yhtaikaa, niin ei rakas Jumala ennätä kaikkia huomata ja minua ei hän varmaankaan koskaan ole kuullut."

"Vai niin, mistä sen niin varmaan tiedät, Heidi?"

"Minä olen joka päivä rukoillut samaa monta, monta viikkoa, eikä hän vielä ole auttanut."

"Ei niin, Heidiseni, niin sinä et saa ajatella! Näetkö, rakas Jumala on meille jokaiselle hyvä isä, joka tietää mikä meille on hyödyksi, silloinkin kun emme itse sitä tiedä. Jos me nyt tahdomme häneltä semmoista, joka ei ole meille hyväksi, niin hän ei anna sitä, vaan jotakin paljon parempaa, jos me sydämessämme pysymme hänelle uskollisina, emmekä kadota luottamustamme Häneen, emmekä pakene Häntä. Se, mitä sinä nyt rukoilit Häneltä, ei taida olla sinulle hyödyllistä; rakas Jumala kyllä on kuullut sinua, Hän näkee ja kuulee kaikkia ihmisiä yhtä aikaa, sentähden että Hän on Jumala eikä ihminen niinkuin sinä ja minä. Ja kun Hän nyt tietää, mikä sinulle on hyväksi, ajatteli Hän: 'Niin, Heidi kyllä saa mitä rukoilee, mutta vasta silloin, kun se on hänelle todelliseksi hyödyksi, niin että hän oikein saattaa iloita siitä. Sillä jos minä nyt teen, niinkuin hän tahtoo, ja hän jälkeenpäin tulee huomaamaan, että olisi ollut parempi, jollen olisi kuullut hänen rukoustaan, niin hän sitten itkee ja sanoo: 'Jospa rakas Jumala ei kuitenkaan olisi antanut minulle sitä mitä pyysin, sillä se ei ollutkaan hyväksi niinkuin luulin.' Ja kun hyvä Jumala näin ystävällisesti katsoi alas sinuun odottaen, että luottaisit oikein Häneen, lähestyisit Häntä joka päivä, rukoilisit Häntä ja toivoisit Hänellä apua, kun sinulta jotain puuttuu, silloin sinä hylkäsitkin Hänet, et ole Häntä enää rukoillut, vaan olet rakkaan Jumalan ihan unhoittanut. Mutta Heidiseni, kun ihminen niin tekee, eikä Jumala enää kuule hänen ääntään rukoilevien joukossa, niin Jumalakin jättää hänet ja antaa hänen mennä, mihin hän tahtoo. Jos hänen sitten käy huonosti ja hän valittaa: 'Minua ei auta kukaan', niin ei kenenkään tule häntä sääli, vaan jokainen sanoo: 'Itsehän sinä olet hyljännyt hyvän Jumalasi, joka olisi voinut sinua auttaa!' Niinkö tahdot, Heidi, vai tahdotko heti palata rakkaan Jumalan tykö pyytämään anteeksi, että olet Hänet hyljännyt, ja sitten joka päivä luottamuksella lähestyä Häntä, rukoillen, että sinä taas saisit iloisen sydämen?"

Heidi oli kuunnellut tarkasti; joka sana juurtui hänen mieleensä, sillä mummoon luotti lapsi ehdottomasti.

"Minä tahdon paikalla mennä pyytämään hyvältä Jumalalta anteeksi, enkä ikänäni enää unhoita Häntä", sanoi Heidi katuen.

"Oikein, lapseni. Hän on myös sinua auttava ajallansa, luota siihen", lohdutti mummo. Ja Heidi juoksi omaan huoneeseensa ja rukoili vakavasti ja katuvaisena, ettei hyvä Jumala häntä jättäisi, vaan jälleen katsoisi armollisesti häneen.

Lähtöpäivä oli käsissä. Klaralle ja Heidille se oli ikävä päivä: mutta mummo ymmärsi asettaa niin, etteivät he sitä oikein siksi käsittäneet, vaan pikemmin pitivät sitä juhlapäivänä, kunnes mummo nousi vaunuihin ja lähti. Silloin hiljeni kaikki liike talossa ja Klara ja Heidi olivat koko päivän kuin eksyneet, eivätkä oikein tienneet, mihin ryhtyä.

Kun lapset seuraavana päivänä opetustuntien kuluttua istuivat yhdessä, sanoi Heidi: "Nyt minä aina, aina aion lukea sinulle, tahdotko niin Klara?"

Klaran mielestä oli ehdotus hyvä, ja Heidi ryhtyi innolla tehtäväänsä. Mutta pian täytyi hänen lopettaa, sillä tuskin hän oli alottanut kertomuksen, jossa puhuttiin kuolemaisillaan olevasta iso-äidistä, ennenkuin hän äkkiä huudahti: "Oi, nyt on iso-äiti kuollut", ja purskahti vaikeroiden itkuun, sillä kaikki, mitä Heidi luki, kuvautui niin elävästi hänen eteensä, ettei hän voinut muuta ajatella, kuin että iso-äiti tunturilla oli kuollut, ja hän itki yhä katkerammin valittaen: "Nyt on iso-äiti kuollut enkä minä koskaan pääse hänen luokseen, eikä hän voi saada ainoatakaan leipää enää."

Klaralla oli täysi työ selittäessään Heidille, ettei kertomuksessa mainittu henkilö ensinkään ollut iso-äiti tunturilla, vaan ihan toinen; mutta kun hän vihdoin oli saanut sen selväksi, ei Heidi sittenkään voinut lakata itkemästä, sillä hänessä oli herännyt se ajatus, että iso-äiti kuitenkin saattaisi kuolla hänen ollessaan näin kaukana, ja jos hän sitten pitkän ajan perästä tulisi takaisin kotiin, olisi kaikki tunturilla kuollutta ja hiljaista, ja hän olisi siellä ypöyksinään eikä koskaan enää saisi nähdä rakkaitansa.

Neiti Rottenmeier oli tullut huoneeseen ja kuullut, miten Klara koetti lohduttaa Heidiä, mutta kun ei lapsi sittenkään voinut lakata itkemästä, lähestyi hän maltittomasti heitä molempia ja sanoi jyrkästi: "Adelheid, lopeta jo turhanpäiväinen itkusi! Sillä sen sanon sinulle: jos sinä ainoankaan kerran vielä kertomuksia lukiessasi päästät tunteesi noin valloilleen, niin minä otan sinulta kirjan pois — ja ainaiseksi!"

Se auttoi. Heidi kalpeni säikähdyksestä, kirja oli hänen kallein aarteensa. Hän pyyhki kiireesti kyyneleensä ja nieli viimeisen nyyhkytyksensä, niin ettei enää hiiskaustakaan kuulunut. Heidi ei koskaan enää itkenyt, vaikka hän olisi lukenut mitä tahansa, mutta hänen täytyi siihen määrään ponnistaa voimiansa pidättääksensä liikutustaan, että hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta tuntemattomiksi ja Klara usein kummastuneena sanoi: "Heidi, sinä vääntelet itseäsi niin hirmuisen näköiseksi, etten koskaan ole semmoista nähnyt"; mutta kaikesta tästä ei syntynyt melua, se ei häirinnyt neiti Rottenmeieriä eikä siis herättänyt hänen huomiotansa. Kun Heidi oli saanut epätoivoisen ikävänsä sydämeensä suljetuksi, muuttui kaikki talossa jälleen entisellensä, eikä mitään mainittavampaa tapahtunut.

Mutta ruokahalunsa oli Heidi kadottanut ja oli muuttunut niin laihaksi ja kalpeaksi, että Sebastianin sydäntä oikein vihloi ja hän tuskin sieti nähdä miten lapsi antoi viedä herkullisimmatkin ruoat ohitsensa koskematta niihin. Hän kuiskaili sentähden usein tarjotessaan hänelle: "Ottakaa vähäisen, pikku mamsseli, se on erinomaisen hyvää. Ei niin! Täysi lusikallinen, vielä toinenkin!" ja muita senkaltaisia isällisiä neuvoja: mutta ei mikään auttanut. Heidi ei nauttinut enää paljon mitään ja kun hän illoin laskeusi vuoteelleen, muisti hän heti kaikki kotiolot ja itki ikävästä, mutta ihan hiljaa, kasvot tyynyyn painettuina, ettei vain kukaan kuulisi.

Niin kului pitkä aika. Heidi ei ensinkään tiennyt, oliko kesä vai talvi, sillä seinät ja ikkunat, joita herra Sesemannin talossa kaikkialla näki, olivat aina samanlaiset, ja ulos pääsi hän ainoastaan silloin, kun Klara oli tavallista terveempi, niin että hän jaksoi mennä ajelemaan vaunuissa, mutta silloinkin käännyttiin pian kotiin, sillä pitkänpuoleinen ajelu rasitti häntä. Senpä vuoksi aina pysyttiin keskikaupungilla, jossa Heidi näki ainoastaan kauniita, komeita rakennuksia ja paljon ihmisiä, mutta ei ruohoa, kukkia, honkia eikä vuoria, joita hän päivä päivältä yhä enemmän ikävöi, niin että jos hän vain luki jonkun noitten rakkaitten esineitten nimen, oli hän tuskan valtaan joutumaisillaan, ja sitä hänen täytyi kaikin voimin vastustaa. Näin kului syksy ja talvi ja taas paistoi aurinko vastapäätä olevaan valkeaan kivimuuriin niin häikäisevän kirkkaasti, että Heidi aavisti sen ajan tulleen, jona Pekka taas vei vuohensa tunturille, missä cystusruusut kimmeltelivät auringonloisteessa ja kaikki vuoret ylt'ympärillä illoin heloittivat ilmitulessa. Heidi istui yksinäisen huoneensa nurkassa ja kätki kasvonsa käsiinsä, ettei hän näkisi päivänpaistetta valkoisella kivirakennuksella, ja istui liikkumattomana ääneti koettaen tukahduttaa koti-ikäväänsä, kunnes Klara taas kutsui hänet luoksensa.