KAHDEKSAS LUKU.

Levottomuutta Sesemannin talossa.

Kun Sebastian seuraavana aamuna oli avannut oven herra maisterille ja saattanut hänet lukuhuoneeseen, soitti joku taas niin voimakkaasti kelloa, että Sebastian kiireesti syöksyi ovea avaamaan, sillä hän ajatteli: Niin soittaa ainoastaan itse herra Sesemann: hän on varmaankin odottamatta tullut kotiin. Hän työnsi oven auki — ryysyinen poikanulikka, posetiivi selässä, seisoi hänen edessään.

"Mitä tämä merkitsee", torui Sebastian, "kyllä opetan sinua kelloja irti kiskomaan! Mitä sinä täältä haet?"

"Minun täytyy tavata Klaraa", kuului vastaus.

"Senkin katuturilas; etkö sinä voi sanoa neiti Klaraa, niinkuin meikäläisetkin? Mitä sinä Klara neidin luona tekisit?" kysyi Sebastian tylysti.

"Hän on minulle velkaa neljäkymmentä penniä", selitti poika.

"Sinun pääsi on luultavasti hiukan pyörällä! Mistä sinä ensinnäkin tiedät täällä Klara nimistä neitiä olevan?"

"Eilen opastin häntä, se tekee kaksikymmentä penniä, ja sitten taas takaisin, se tekee neljäkymmentä penniä."

"Kas niin, siitä näkee, mitä juttuja sepität; Klara neiti ei milloinkaan käy ulkona: hän ei voi kävellä. Korjaa luusi paikalla sinne, jonne alkuperäisestä kuulut, tai minä autan sinua!"

Mutta poika ei säikähtänyt; hän jäi liikahtamatta paikalleen ja sanoi kuivakiskoisesti: "Olenhan toki nähnyt hänet kadulla ja osaan selittää, minkä näköinen hän on: hänellä on lyhyt musta kihara tukka, silmät ovat mustat, ja puku ruskea, eikä hän osaa puhua samalla lailla kuin me."

"Vai niin", ajatteli Sebastian ja nauroi itsekseen, "se on pikku mamsseli, joka taas on saanut jotakin aikaan." Sitten hän veti pojan sisälle sanoen; "Hyvä, seuraa minua ja odota oven takana, kunnes palaan. Kun sitten lasken sinut sisään, saat heti soittaa jonkun kappaleen: Klara neiti kuuntelee sitä mielellään."

Ylhäällä koputti hän lukuhuoneen ovelle, ja hänet huudettiin sisään.

"Tuolla ulkona on poika, joka välttämättömästi tahtoo puhutella Klara neitiä", kertoi Sebastian.

Klara iloitsi suuresti tästä erinomaisesta tapauksesta.

"Hän saa heti tulla sisään", sanoi hän. "eikö niin, herra maisteri? Kun hänen kumminkin täytyy puhutella minua itseäni."

Poika oli jo astunut huoneeseen ja alkoi heti, niinkuin häntä oli neuvottu, soittaa posetiiviaan.

Neiti Rottenmeier oli karttaakseen aakkosopetusta mennyt askaroimaan ruokasaliin. — Yhtäkkiä hän pysähtyi jotakin kuuntelemaan. — Kadultako ääni kuului? Ei, se tuli likempää. Mitenkä lukuhuoneesta saattoi posetiivi kuulua? Mutta sittenkin — toden totta — hän syöksyi koko pitkän ruokasalin läpi ja vetäisi oven auki. Siellä — käsittämätöntä — siellä seisoi keskellä lukuhuonetta ryysyinen posetiivinsoittaja vääntäen soolokonettaan mitä suurimmalla taitavuudella. Herra maisteri näytti yhä yrittävän sanoa jotakin, vaan ei saanut ääntään kuulumaan. Klara ja Heidi kuuntelivat ilosta säteilevinä soittoa.

"Lakatkaa! lakatkaa paikalla!" huusi neiti Rottenmeier huoneeseen, mutta posetiivin ääni tukahutti hänen äänensä. Hän aikoi juosta pojan kimppuun — mutta samassa hän tunsi jotakin jaloissaan — hirmuinen musta eläin, kilpikonna, mateli siinä. Neiti Rottenmeier hyppäsi korkeammalle kuin milloinkaan vuosikausiin, huutaen tarmonsa takaa: "Sebastian! Sebastian!"

Äkkiä taukosi posetiivinsoittaja, sillä tällä kertaa oli huuto kuulunut yli soiton. Sebastian seisoi puoleksi avatussa ovessa kippurana naurusta, sillä hän oli nähnyt hyppäyksen.

Viimeinkin hän tuli sisään. Neiti Rottenmeier oli heittäytynyt tuolille.

"Pois, kaikki ihmiset ja eläimet! Toimittakaa ne pois täältä paikalla. Sebastian!" huusi hän palvelijalle. Sebastian totteli heti, veti pojan, joka kiireesti oli tarttunut kilpikonnaansa, ulos ovesta ja pisti jotakin hänen käteensä sanoen: "Neljäkymmentä Klara neidiltä ja toiset neljäkymmentä soitosta, sinä suoritit tehtäväsi hyvin." Sitten hän sulki ulko-oven hänen jälkeensä. Lukuhuoneessa oli kaikki jälleen hiljaista, opetusta jatkettiin ja neiti Rottenmeier oli nyt myöskin jäänyt sinne istumaan, läsnäolollansa estääkseen moiset häiriöt.

Opetustunnin jälkeen aikoi hän tutkia asiaa ja rangaista syyllistä, jotta hän sen aina muistaisi.

Taas koputettiin ovelle ja sisään astui tälläkin kertaa Sebastian ilmoittaen, että oli tuotu suuri koppa, joka heti oli jätettävä Klara neidille.

"Minulleko?" kysyi Klara kummastuneena ja oli äärettömän utelias tietämään mitä siinä olisi. "Näyttäkääpäs heti, minkä näköinen se on."

Sebastian toi katetun kopan sisään ja poistui kiireesti huoneesta.

"Ensin opetustunti varmaankin on lopetettava ja sitten vasta koppa avattava", huomautti neiti Rottenmeier.

Klara ei voinut aavistaakaan mitä hänelle oli tuotu; hän katsoi halukkaasti koppaan päin.

"Herra maisteri", sanoi hän keskeyttäen lukemisensa, "enkö saisi hiukan kurkistaa koriin, jotta saisin tietää mitä siellä on; sitten jatkamme heti."

"Toinen seikka puhuu asian puolesta, mutta toinen sitä vastaan", arveli herra maisteri; "asiaa puoltaa se seikka, että jos kuitenkin koko tarkkaavaisuutenne on kiintynyt tuohon esineeseen" — hän ei saanut puhettaan lopetetuksi —. Kopan kansi oli vain keveästi suljettu; se aukeni, ja kopasta puikahti yksi, kaksi, kolme ja yhä useampia kissanpoikasia: ne juoksivat nopeasti ylt'ympäri, että näytti siltä kuin koko huone olisi ollut täynnä noita pienoisia eläimiä. Ne hyppivät herra maisterin saappaitten yli, kävivät hampain kiinni hänen vaatteisiinsa, kapusivat neiti Rottenmeierin pukua pitkin, telmivät hänen jaloissaan, juoksivat Klaran tuoliin, leikkivät, hyppivät, naukuivat; olipa siinä kova meteli. Klara oli aivan haltioissaan ja huusi huutamistaan: "Oi, miten suloisia pikkuisia eläimiä! Miten hullunkurisesti ne hyppivät! Katso! Katso! Heidi, täällä, tuolla, katso tuota!" Heidi syöksyi iloisena niiden jäljessä joka sopukkaan. Herra maisteri seisoi pöydän luona vähän hämillään ja nosti vuorotellen toista ja toista jalkaansa välttääksensä niiden hieman ikävää kiipeämistä. Neiti Rottenmeier jäi ensin kauhusta sanattomana istumaan tuolilleen, sitten alkoi hän huutaa niin kovaa kuin hänen äänivaransa sallivat: "Tinette! Tinette! Sebastian! Sebastian!" Hän ei millään muotoa uskaltanut nousta tuoliltaan, silloinhan kaikki nuo pienet hirviöt olisivat voineet tarttua häneen.

Viimeinkin Sebastian ja Tinette, uudistettuja avunhuutoja totellen, tulivat sisään ja ensinmainittu pisti heti pienet luontokappaleet toisen toisensa perästä koppaan ja kantoi ne ylös ullakolle, jonne hän oli valmistanut vuoteen eilen tulleille kissanpoikasille.

Tänäkään päivänä ei haukotteleminen tullut kysymykseenkään opetustunnilla. Myöhään illalla, kun neiti Rottenmeier oli jokseenkin tointunut aamupäiväisistä mielenliikutuksista, kutsui hän Tinetten ja Sebastianin lukuhuoneeseen pitääkseen tutkimusta rikos-asiasta. Siitä selveni, että Heidi edellisellä retkellään oli pannut alkuun koko hämmennyksen. Neiti Rottenmeier istui kalpeana vihasta, eikä ensin voinut lausua sanaakaan ilmaistaksensa mielentilaansa. Hän viittasi kädellään Sebastiania ja Tinetteä poistumaan huoneesta. Sitten kääntyi hän Heidiin, joka seisoi Klaran nojatuolin luona, ymmärtämättä mihin hän oikeastaan oli syyllinen.

"Adelheid", alotti neiti Rottenmeier ankarasti, "minä en tiedä muuta kuin yhden keinon, jolla saatan rangaista sinua semmoisella tavailla, joka vaikuttaisi sinuun, sillä sinä olet todellakin villi; mutta saadaanpa nähdä, etkö sinä pimeässä kellarissa sisiliskojen ja rottien luona kesy, niin että toistaiseksi jätät kaikki tuollaiset vehkeilemiset."

Heidi kuunteli ääneti ja kummastuneena tuomiotansa, sillä hän ei ollut koskaan ollut missään kammottavassa kellarissa; huone tunturimajalla, jota iso-isä nimitti kellariksi ja jossa maito ja valmiit juustot säilytettiin, oli miellyttävä paikka eikä suinkaan peloittava, ja rottia ja sisiliskoja ei hän koskaan ollut nähnyt. —

Mutta Klara huusi vaikeroiden: "Ei, ei neiti Rottenmeier, me odotamme, kunnes isä tulee kotiin. Kirjoittihan hän pian saapuvansa, ja silloin kerron hänelle kaikki, ja hän kyllä sitten määrää, mitä Heidin suhteen on tehtävä."

Mainittua ylituomaria ei neiti Rottenmeier uskaltanut vastustaa, vallankin kun häntä jo piakkoin odotettiin tulevaksi. Hän nousi istualtaan ja sanoi hiukan äreästi: "Hyvä, Klara, hyvä, mutta minäkin aion puhua pari sanaa herra Sesemannin kanssa." Näin sanoen hän lähti huoneesta.

Kului sitten pari päivää rauhallisesti; mutta neiti Rottenmeier ei enää saavuttanut tasapainoansa; alati hän muisti pettymyksensä Heidin suhteen ja hänestä tuntui siltä, kuin Sesemannin talossa Heidin tultua kaikki olisi joutunut pois oikealta tolaltaan ja että sitä nyt enää oli mahdoton saada entiselleen. Klara oli tyytyväinen, eikä aika enää koskaan tuntunut hänestä pitkältä, sillä opetustunnilla Heidi käyttäytyi mitä hupaisimmalla tavalla. Hän sekoitti kaikki kirjainten nimet eikä milloinkaan voinut oppia niitä tuntemaan, ja kun herra maisteri kesken selityksiään, saattaakseen kirjainten muodot havainnollisemmiksi, puhui "sarvekkaista" tai "noukista", huusi Heidi riemuiten: "Se on vuohi!" tai "Se on petolintu!" Selitykset näet herättivät hänen aivoissaan kaikenlaisia ajatuksia, vaan eivät ensinkään teroittaneet kirjainten muotoja hänen mieleensä. Myöhemmin iltapäivällä istui Heidi taas Klaran luona kertoen elämästään tunturilla niin paljon ja niin kauan, että hän alkoi palavasti ikävöidä sinne takaisin ja lopuksi aina sanoi: "Nyt minun varmaankin täytyy lähteä kotiin! Huomenna minun täytyy mennä!" Mutta Klara keskeytti hänet aina huomauttaen, että hänen täytyi viipyä ainakin siksi, kunnes isä tulee kotiin; sitten saataisiin nähdä, miten kävisi. Ja Heidi myöntyi ja rauhottui heti jälleen, ajatellessansa, että joka päivä, jonka hän vielä viipyi Frankfurtissa, hänen leipäkokoelmansa iso-äitiä varten lisääntyi aina kahdella leivällä; sillä päivällis- ja illallispöydässä oli aina kaunis vehnäleipä hänen lautasensa vieressä; sen hän heti pisti taskuunsa, eikä hennonut syödä sitä muistaessansa, että iso-äidin aina täytyi tyytyä kovaan happameen leipään, vaikkei hän sitä enää oikein voinutkaan syödä. Päivällisen jälkeen Heidi istui joka päivä pari tuntia yksinään huoneessaan liikkumatta paikaltaan, sillä hän ymmärsi nyt, ettei Frankfurtissa saanut liikkua yhtä vapaasti kuin hän tunturilla oli tottunut, eikä siis enää koskaan koettanutkaan. Hän ei uskaltanut puhutella Sebastiania ruokasalissa, sen oli neiti Rottenmeier kieltänyt, eikä hän halunnut seurustella Tinetten kanssa. Hän väistyi aina arasti neitsyen tieltä, sillä Tinette puhutteli häntä aina ivallisesti ja pilkaten.

Niinpä Heidi istui joka päivä yksinään ja kuvitteli aikansa kuluksi, miten vihanta tunturi jälleen oli, miten keltaiset kukat kimmeltelivät päivänpaisteessa ja vuoret, lumi ja avara laakso säteilivät auringonloisteessa, ja silloin hän ihan menehtyäkseen ikävöi tunturille. Ja olihan tätikin luvannut, että hän saisi palata kotiin, jos hän tahtoisi. Siitä oli seurauksena, ettei Heidi enää voinut hillitä haluaan; hän kääri eräänä päivänä kiireesti säästämänsä leivät suureen punaiseen huiviinsa, pani olkihatun päähänsä ja lähti kun lähtikin matkaan. Mutta jo ulkopuolella nousi hänelle tie pystyyn, sillä siellä hän tapasi neiti Rottenmeierin. joka juuri palasi kävelyltään. Hän pysähtyi ja katseli kummastuksesta jäykistyneenä Heidiä kiireestä kantapäihin ja hänen silmänsä kiintyivät pääasiallisesti suureen punaiseen huiviin. Silloin myrsky oli valmis.

"Mitä sinulla on taas tekeillä? Mitenkä tämä on selitettävä? Enkö ole ankarasti kieltänyt sinua kuljeskelemasta pitkin kaupunkia. Ja kuitenkin sinä taas tänään rohkenet yrittää ja lisäksi vielä ryysyisenä kuin kulkulainen ainakin."

"En minä aikonut lähteä kuljeksimaan, minä tahdoin vain mennä kotiin", vastasi Heidi säikähtyneenä.

"Kuinka? Mitenkä? Mennä kotiin? Aioitko mennä kotiin?" Neiti Rottenmeier löi kummastuksissaan kätensä yhteen. "Karata! Jos herra Sesemann sen tietäisi! Karata hänen talostaan! Älä anna hänen koskaan tietää siitä. Ja mikä sinulle ei ole mieleen? Eikö sinua kohdella paljoa paremmin kuin ansaitset? Puuttuuko sinulta jotakin? Onko sinulla eläissäsi ollut tällaista asuntoa tai tämmöistä ruokaa, tai onko sinua koskaan palveltu niin kuin täällä? Sanohan!"

"Ei", vastasi Heidi.

"Sen minä kyllä tiedän!" jatkoi neiti innossaan. "Sinulta ei puutu mitään, ei vähintäkään, sinä olet uskomattoman kiittämätön olento, etkä sulasta hyvinvoinnista tiedä, mitä kaikkea vielä koettaisit aikaansaada."

Mutta nyt nousi yhtäkkiä kaikki, mikä tähän asti oli painanut Heidin sydäntä, hänen huulilleen: "Minähän vain tahdoin lähteä kotiin, ja jos vielä viivyn kauemmin, niin alkaa Lumikko valittaa, ja iso-äiti odottaa minua ja Lieto saa selkäänsä, kun Vuohi-Pekka ei enää saa juustoa; ei täällä voi nähdä auringon lausuvan jäähyväisiään vuorille, ja jos petolintu sattuisi lentämään yli Frankfurtin, niin se huutaisi vieläkin kovemmin, kun täällä asuu niin paljon ihmisiä liketysten, kiihoittaen vain toisiaan, sen sijaan että lähtisivät vuorille, jossa heillä olisi hyvä olla."

"Hyvänen aika, lapsi on hullu!" huusi neiti Rottenmeier ja juoksi kauhistuneena portaita ylös; vaan kiireessään hän törmäsi Sebastianiin, joka juuri oli tulossa alas. "Tuokaa paikalla tuo onneton olento tänne", huusi neiti Rottenmeier hänelle ja piteli päätään, sillä siihen oli kovasti koskenut.

"Kyllä, kyllä, heti, kiitoksia paljon", vastasi Sebastian tarttuen hänkin päähänsä, sillä hän oli saanut vielä kovemman iskun.

Heidi seisoi hehkuvin silmin entisellä paikalla ja koko hänen ruumiinsa värisi sisällisestä liikutuksesta.

"No, mitä nyt taas on tekeillä?" kysyi Sebastian leikillisesti; mutta kun hän tarkemmin silmäili Heidiä, joka ei liikahtanut paikaltaan, taputteli hän ystävällisesti lasta olalle ja lausui lohduttavaisesti: "Noh, noh! Ei pikku mamsseli saa panna sitä pahakseen, pitää olla iloinen vain, se on pääasia! Törmäsipä hän minuunkin, niin että olin saada reiän päähäni, mutta uskaliaisuutta vaan! No vieläkö siinä seisotaan? Meidän täytyy mennä ylös, hän on sen käskenyt."

Heidi kääntyi ja astui portaita ylös, mutta hitaasti ja ääneti eikä ensinkään tapansa mukaisesti. Sebastianin oli sääli nähdä sitä; hän kulki Heidin jäljessä lausuen kehoittavia sanoja: "Ei vainkaan saa väsyä! Ei tulla murheelliseksi! Reippaasti vain eteenpäin! Meillähän on oikein järkevä pikkuinen mamsseli, ei ole yhtään vielä itkenyt, sitten kun meille tuli; tavallisestihan ne tuon ikäiset lapset itkevät kaksitoista kertaa päivässä, sen tietää jokainen. Kissanpoikasetkin ovat sangen iloiset ullakolla. Ne juoksentelevat siellä tehden hullunkurisia temppuja. Toisten menemme yhdessä niitä katsomaan, kun tuo neiti jälleen on poissa, niinkö?"

Heidi nyökäytti hieman päätään, mutta niin ilottomasti, että se koski Sebastianin sydämeen, ja hän katseli osaaottavasti Heidin jälkeen, kun lapsi jälleen vetäytyi huoneeseensa.

Illallista syödessä ei neiti Rottenmeier lausunut sanaakaan, mutta piti lakkaamatta Heidiä silmällä, ikäänkuin hän olisi odottanut Heidin tekevän jotakin tavatonta; mutta Heidi ei liikahtanut, istui vaan pöydässä hiljaa kuin hiiri, ei syönyt eikä juonut, ainoastaan pienen leipänsä hän kiireesti pisti taskuunsa.

Seuraavana aamuna, kun herra maisteri tuli portaita ylös. viittasi neiti Rottenmeier salaperäisesti häntä tulemaan ruokasaliin ja ilmoitti ylen kiihoittuneena surunsa sen johdosta, että ilmanvaihdos, uusi elämänlaatu ja oudot havainnot olivat vaikuttaneet hämmentävästi Heidin järkeen, ja kertoi sitten tytön pakoyrityksestä sekä toisti ne sanat, jotka olivat jääneet hänen mieleensä tytön eriskummallisesta puheesta. Mutta herra maisteri rauhoitti neiti Rottenmeieriä vakuuttaen, että Heidi tosin muutamista seikoista päättäen oli liian kiihkeäluonteinen, mutta toisaalta aivan täysijärkinen, jotka ominaisuudet olivat saatettavat tasapainoon seuraamalla tarkasti punnittua suunnitelmaa ja sopivaa menettelytapaa, mikä olikin juuri hänen päämääränsä; vaikeampi oli hänestä se seikka, ettei hänen oppilaansa ollenkaan edistynyt aakkosten tuntemisessa, sillä hänen oli ihan mahdoton oppia kirjaimia.

Neiti Rottenmeier rauhoittui ja päästi herra maisterin työhönsä.

Myöhemmin iltasella muisti hän puvun, joka Heidillä matkalle hankkiutuessaan oli ollut yllään, ja päätti parantaa sitä Klaran vaatevarastosta ennen herra Sesemannin tuloa. Hän neuvotteli siitä Klaran kanssa, ja kun he siinä asiassa olivat kaikin puolin yksimieliset, ja Klara mielellään tahtoi lahjoittaa Heidille koko joukon pukuja, huiveja ja hattuja, lähti neiti Heidin huoneeseen eroittamaan hänen vaatekaapistaan mitä siellä oli kelpaavaa ja kelpaamatonta. Mutta hän tuli muutaman minuutin kuluttua takaisin osoittaen liikkeissään mitä suurinta inhoa. "Mitä minun täytyy nähdä, Adelheid", huusi hän. "semmoista ei ole koskaan vielä tapahtunut! Mitä minä löydänkään sinun vaatekaappisi pohjalta, kaapista, joka on vaatteita varten varattu, Adelheid? Joukon pieniä leipiä! Leipiä, sanon minä, Klara, vaatekaapissa! Ja semmoinen joukko" — — — "Tinette", huusi hän, "korjatkaa vanha leipä Adelheidin vaatekaapista ja runneltu olkihattu pöydältä."

"Ei! Ei!" huusi Heidi; "minun täytyy saada pitää hattuni, ja leivät ovat iso-äidille." Heidi oli syöstä Tinetten jälkeen, mutta neiti Rottenmeier tarttui häneen ja piti hänestä kiinni. "Sinä jäät tänne ja romu viedään sinne, jonne se kuuluu." Mutta Heidi heittäytyi Klaran tuolin eteen ja alkoi itkeä yhä kovemmin, ja sydäntä särkevästi nyyhkien huusi hän aina väliin tuskissaan: "Nyt ei iso-äidillä ole yhtään leipää enää. Ne olivat iso-äidille, nyt ne ovat kaikki poissa eikä iso-äiti saa mitään!" ja Heidi itki, niinkuin olisi hänen sydämensä ollut pakahtua. Neiti Rottenmeier juoksi huoneesta; Klaran valtasi tuska ja ahdistus kuullessaan toisen valitukset. "Heidi, Heidi, älä itke noin", sanoi hän rukoilevasti, "kuule minua! Älä vaikeroi noin, katso, minä lupaan antaa ihan yhtä monta leipää iso-äidille, tai useampiakin, kun sinä kerran lähdet kotiin, ja silloin ne ovat ihan tuoreet ja pehmeät, jota vastoin nämät olisivat kovettuneet ja ehkä jo olivatkin. Nouse, Heidi, älä itke enää."

Heidi ei pitkään aikaan vainut rauhoittua; mutta hän käsitti Klaran lohdutuksen ja luotti siihen, muuten hän ei koskaan olisi voinut lakata itkemästä. Klaran täytyi kuitenkin useita kertoja uudistaa vakuutuksensa, kun Heidi nyyhkytystensä välillä aina kysyi: "Annatko sinä todellakin minulle niin monta, monta, kuin minulla oli iso-äidille?" Ja Klara vakuutti aina uudestaan: "Tietysti, ihan varmaan. ja vielä enemmän, tule nyt vaan jälleen iloiseksi."

Vielä illallispöytäänkin tuli Heidi silmät punaisina, ja kun hän näki leipänsä, ei hän voinut olla nyyhkimättä. Mutta hän hillitsi itsensä heti, sillä hän ymmärsi jo, että hänen tuli käyttäytyä tyyneesti ruokapöydässä. Sebastian teki joka kerta, kun hän joutui Heidin läheisyyteen, mitä eriskummallisimpia liikkeitä: hän osoitti väliin omaa, väliin Heidin päätä; sitten hän nyökäytti ja kipristi silmänsä kokoon ikäänkuin sanoakseen: "Tointukaa! Minä olen huomannut ja pitänyt huolen kaikesta."

Kun Heidi myöhemmin meni huoneeseensa ja kiipesi vuoteeseen, löysi hän likistetyn olkihattunsa peitteen alta, jonne se oli kätketty. Ihastuneena hän veti sen esille ja litisti sitä sulasta riemusta vielä vähän lisään, sitten hän kääri sen nenäliinaansa ja piiloitti kaappinsa takimmaiseen nurkkaan. Sebastian oli sen Heidille pelastanut; hän oli sattunut olemaan ruokasalissa silloin, kun Tinette huudettiin sisään, ja oli kuullut Heidin valitushuudon. Sitten oli hän mennyt Tinetten jäljessä, ja kun neitsyt astui ulos Heidin huoneesta leipätaakkoineen, vanha hattu ylinnä, sieppasi hän sen siitä sanoen: "Tämän minä kyllä otan korjatakseni." Siten hän oli Heidin suureksi iloksi sen pelastanut, ja sitä hän juuri illallispöydässä oli koettanut Heidille lohdutukseksi selittää.