← Table of contents
Pikku Heidi

VIIDES LUKU.

Reading edition

Joku tulee vieraisille ja vielä toinenkin, jonka vierailusta on tärkeitä seurauksia.

Joutuisasti oli talvi kulunut ja sitä seuraava iloinen kesä vielä nopeammin; uusi talvikin oli nyt taas loppumaisillaan. Heidi oli iloinen kuin taivaan lintu ja riemuitsi päivä päivältä yhä enemmän siitä, että suloinen kesä-aika oli jälleen lähestymässä, jolloin lauhkea "Föhn"-tuuli taas humisisi hongissa, lumi sulaisi ja aurinko viettelisi siniset ja valkoiset kukat näkyviin; silloin Heidi taas pääsisi laitumelle, ja se olisi hänestä ihaninta maailmassa. Heidi kävi nyt kahdeksatta ja oli iso-isältään oppinut monenmoisia toimia. Vuohia hän osasi hoitaa yhtä taitavasti kuin ken tahansa, ja Vieno ja Pikku juoksentelivat hänen perässään kuin uskolliset koirat ja määkyivät ilosta kuullessaan hänen äänensä. Jo kahdesti oli Pekka tänä talvena tuonut kylän opettajalta sanoman, että sedän välttämättömästi tuli lähettää lapsi kouluun, sillä hän oli jo siinä iässä, että hänen jo viime talvena olisi pitänyt käydä koulua. Isoisä oli kummallakin kerralla käskenyt sanoa opettajalle, että jos tällä olisi asiaa, oli hän kodissaan tavattavissa; mutta tyttöä ei hän luvannut lähettää kouluun. Kummallakin kertaa oli Pekka uskollisesti vienyt Tunturisedän sanoman perille.

Maaliskuun aurinko oli jo sulattanut lumen vuorien rinteiltä, ja lumikellot kohottivat jälleen päänsä laaksossa ja tunturilla; hongatkin olivat luopuneet raskaasta lumipeitteestään, vapaina huojuivat niiden oksat taas tuulessa. Heidi juoksi iloisena ja onnellisena sinne tänne: tuvan ovella vuohiomettaan, siellä honkien alle ja taas sisään iso-isän luo kertomaan, kuinka paljoa suuremmaksi viheriäinen pälvi puitten alla oli laajentunut ja sitten vielä uudestaan ulos katsomaan, sillä hän tuskin malttoi odottaa, kunnes koko maa jälleen olisi vihanta ja kesä kukkasineen saapuisi uudelleen tunturille.

Kun Heidi eräänä päivänpaisteisena aamuna täten juoksi edestakaisin ja ainakin kymmenennen kerran hyppäsi tuvan kynnyksen yli, oli hän kaatua säikähdyksestä selälleen nähdessään edessään mustiin puetun vanhan herran, joka vakavasti silmäili häntä. Mutta kun vieras huomasi miten säikähtynyt lapsi oli, sanoi hän ystävällisesti: "Älä pelkää minua, kaikki lapset ovat minulle rakkaita. Anna minulle kättä! Sinä varmaankin olet Heidi; missä on iso-isä?"

"Hän istuu pöydän luona ja veistelee puusta pyöreitä lusikoita", sanoi Heidi ja aukaisi ovea enemmän.

Vieras oli kylän vanha pappi. Hän oli ollut sedän hyvä tuttu siihen aikaan, kun viimeksimainittu asui hänen naapurinaan alhaalla laaksossa. Hän astui majaan, lähestyi vanhusta, joka istui kumarruksissa työnsä ääressä ja sanoi: "Hyvää huomenta, naapuri!"

Kummastuneena katsoi puhuteltu häneen ja vastasi: "Hyvää huomenta, herra pastori!" Sitten hän pyysi herraa istumaan, sanoen: "Jos ette, herra pastori, halveksi puista tuolia, niin olkaa hyvä ja istukaa."

Pastori istuutui. "En ole nähnyt teitä pitkään aikaan, naapuri", sanoi hän sitten.

"Enkä minä teitä, herra pastori", kuului vastaus.

"Tulen tänään keskustelemaan teidän kanssanne eräästä asiasta", alotti pappi uudestaan; "luulen teidän jo arvaavankin mistä haluan kanssanne neuvotella."

Pastori keskeytti puheensa ja katsoi Heidiin, joka seisoi ovella ja katseli häntä herkeämättä.

"Heidi, mene vuohien luo", sanoi iso-isä, "saat ottaa vähän suoloja niille ja viipyä siellä, kunnes minäkin tulen sinne."

Heidi lähti heti.

"Lapsi olisi jo vuosi sitten ja viimeistäänkin tänä talvena ollut kouluun pantava", sanoi nyt pastori. "Opettaja on teitä siihen kehoittanut, mutta ette ole hänelle mitään vastausta antanut; mikä on teidän tarkoituksenne lapsen suhteen, naapuri?"

"Minun tarkoitukseni on olla sitä kouluun panematta", kuului vastaus.

Kummastuneena katsahti pastori vanhukseen, joka levollisesti istui lavitsallaan käsivarret ristissä rinnallaan näyttämättä pienintäkään alistuvaisuuden merkkiä.

"Mitä te sitten lapsesta aiotte?" kysyi pastori taas.

"En mitään, hän kasvaa ja kehittyy vuohien ja lintujen kanssa, eikä opi niiltä mitään pahaa."

"Mutta tyttö ei ole mikään vuohi eikä lintu, vaan ihmislapsi; jollei hän noilta kumppaneiltaan opi pahaa, niin ei hän opi niillä mitään muutakaan. Mutta jotakin täytyy hänen saada oppia, ja nyt on paras aika siihen. Olen tullut teitä, naapuri, näin ajoissa puhuttelemaan, jotta voisitte kesän kuluessa tehdä varustuksenne, sillä kulunut talvi oli viimeinen, jonka hän sai viettää nauttimatta opetusta; ensi talvena hänen täytyy tulla kouluun ja vieläpä joka ainoa päivä."

"Siitä ei tule mitään, herra pastori", sanoi vanhus taipumattomana.

"Luuletteko todella, ettei ole olemassa mitään keinoa taivuttaa teitä käsittämään velvollisuuttanne, jos noin itsepintaisesti pysytte mielettömässä aikomuksessanne?" sanoi nyt pastori hieman kiivastuneena. "Te olette niin paljon liikkunut maailmassa ja niin paljon sekä nähnyt että ollut tilaisuudessa oppimaan, että todellakin olisin uskonut teidän paremmin käsittävän tehtävänne, naapuri."

"Vai niin", sanoi vanhus ja hänen äänensä ilmaisi, etteivät hänenkään tunteensa enää olleet täydellisessä tasapainossa, "ja vaatisitteko todellakin, herra pastori, että ensi talvena lähettäisin niin hentojäsenisen lapsen kahden tunnin matkan päähän, ja sallisin hänen varhain jääkylminä, myrskyisinä aamuina ryömiä lumessa ja taas yöksi palata, kun monasti ilma riehuu niin ankarasti, että meikäläisenkin on miltei mahdoton sitä vastustaa, saati semmoisen pienokaisen, kuin lapsi on? Ja ehkä te, herra pastori, vielä muistatte, että hänen äidillään oli kaatuvataudin kohtauksia; pitääkö lapsenkin hankkia itselleen jotakin semmoista ylenmääräisillä rasituksilla? Koettakoon vain joku pakoittaa minua siihen! Minä käyn joka oikeudessa, ja sitten saadaan nähdä, kuka minua siihen pakoittaa."

"Te olette ihan oikeassa, naapuri", sanoi herra pastori ystävällisesti, "mahdotonta olisi lähettää lasta täältä kouluun. Mutta minä huomaan, että lapsi on teille rakas; tehkää hänen tähtensä mitä teidän aikoja sitten olisi pitänyt tehdä: tulkaa takaisin kylään asumaan muiden ihmisten pariin. Minkä arvoinen on elämänne täällä ylhäällä yksinäisyydessä, kun olette epäsovussa Jumalan ja ihmisten kanssa? Jos joku onnettomuus kohtaisi teitä, kuka teitä silloin auttaisi? Minä en ymmärrä, ettette ole paleltunut täällä tunturilla, ja miten tuo hento lapsukainenkaan on saattanut täällä menestyä!"

"Lapsen veri on nuori ja hänellä on hyvä peite, ja kaiken lisäksi pyydän vielä saada lausua teille, herra pastori, yhden asian: minä tiedän mistä puita saadaan ja milloin niitä on paras hankkia. Herra pastorin pitäisi katsoa puuvajaan, se ei ole tyhjä, eikä minun majassani liesi ole koskaan kylmänä talven aikana. Minun ei sovi muuttaa kylään, sillä ihmiset alhaalla laaksossa halveksivat minua ja minä heitä. Tietysti on parempi, että pysymme erillään toisistamme, niin molemmin puolin on hyvä olla."

"Ei, ei, teidän ei ole hyvä olla; minä tiedän kyllä, mitä te kaipaatte", sanoi herra pastori lämpimästi. "Eipä teitä niinkään laaksossa halveksita. Uskokaa minua, naapuri, etsikää rauhaa Jumalassa ja anokaa Häneltä anteeksi sitä mikä teille on tarpeen, ja tulkaa sitte katsomaan, miten toisin ihmiset teitä arvostelevat ja miten onnelliseksi vielä saatatte tulla."

Pastori oli noussut seisoalleen, hän otti vanhusta kädestä ja sanoi vielä kerran sydämellisesti: "Minä luotan siihen, että ensi talvena asutte luonamme alhaalla kylässä, ja meistä tulee taas vanhoja hyviä naapureita. Minusta tuntuisi sangen raskaalla, jos meidän pitäisi turvautua pakkokeinoihin. Ojentakaa minulle kätenne vakuutukseksi siitä, että taas tulette meidän luoksemme ja elätte sovinnossa Jumalan ja ihmisten kanssa."

Tunturisetä ojensi pastorille kätensä ja sanoi vakavasti: "Te kyllä, herra pastori, tarkoitatte hyvää; mutta sitä mitä te minulta odotatte, minä en tee, sen sanon suoraan ja pitkittä mutkitta: lasta en lähetä kouluun, enkä itsekään muuta kylään."

"Armahtakoon sitten Jumala teitä", sanoi pastori ja lähti murheellisena ulos ovesta ja vuoren polkua alas.

Tunturisedän mieli kävi raskaaksi. Kun Heidi jälkeen päivällisen sanoi: "Nyt lähdemme iso-äidin luo", vastasi hän lyhyesti: "Emme tänään." Koko päivänä ei hän sitten puhunut enää mitään, ja kun Heidi seuraavana aamuna kysyi: "Lähdemmekö tänään iso-äidin luo?" oli hän vielä yhtä harvasanainen ja vastasi vain: "Saadaanpa nähdä."

Mutta ennenkuin päivällispöytä oli korjattu, astui ovesta jo uusi vieras huoneeseen. Se oli Dete-täti. Hänellä oli päässään kaunis höyhenillä koristettu hattu ja yllään puku, jonka liepeet lakaisivat mukaansa kaiken mitä vain permannolla sattui olemaan, ja tunturimajan lattialla oli monenmoista, mikä ei varsinaisesti kuulunut pukuun. Setä mittaili häntä silmillään lausumatta sanaakaan. Mutta Dete-tädin mieleen ei pälkähtänytkään ruveta erikoisen ystävällisiin keskusteluihin, ja senvuoksi hän heti alotti kehuen, että Heidi näytti niin terveeltä ja kauniilta, ettei täti häntä ollut tunteakaan, ja siitä hän selvästi huomasi, miten hyvä hänen oli ollut olla iso-isän luona. Mutta Dete puolestaan oli ensi hetkestä alkaen aikonut vast'edes vapauttaa iso-isän lapsesta, selvästi muka ymmärtäen, kuinka paljon vastusta sedällä olisi hänestä, vaikka Deten, silloin juuri, kun lapsen toi sedälle, ei sopinut sitä muualle viedä. Siitä ajasta oli hän öin päivin miettinyt, mitä hän lapsen suhteen tekisi, ja senvuoksi hän tänäänkin oli tunturille tullut. Hän oli nimittäin sattumalta saanut kuulla eräästä paikasta, missä Heidille olisi tarjona semmoinen onni, jota ei Dete koskaan olisi saattanut aavistaakaan. Sitten hän oli käynyt tarkemmin kuulustelemassa asiaa ja taisi nyt ihan varmaan vakuuttaa, että Heidi tulisi niin onnelliseksi, kuin tuskin yksikään sadasta tuhannesta. Äärettömän rikkaalla perheellä, joka oli sukua hänen isäntäväelleen ja asui melkein koko Frankfurtin kauneimmassa rakennuksessa, oli ainoa tytär, jonka aina täytyi istua pyörätuolissa, sillä hänen ruumiinsa toinen sivu oli halvattu ja hän oli muutenkin sairas, niin että hänen melkein aina täytyi olla yksin ja nauttia opetusta yksinään erään opettajan johdolla, ja tämä kävi hänelle kovin ikäväksi. Muutenkin hän halusi leikkikumppanin, ja silloin oli Deten herrasväki tuumaillut mistä he voisivat semmoisen lapsen löytää, kuin mainitun perheen emännöitsijäneiti oli halunnut, sillä Detenkin isäntäväki sääli sairasta tyttöä ja olisi mielellään suonut hänelle hyvän leikkikumppanin. Tuo neiti oli sanonut toivovansa turmeltumatonta, luonteeltaan omituista lasta, joka ei tavoiltaan olisi varsin tavallinen, vaan sellainen, jota ei joka päivä tapaa. Silloin oli Dete itse heti ajatellut Heidiä ja paikalla juossut neidin luo sekä kertonut hänelle Heidistä ja hänen luonteenominaisuuksistaan, ja neitipä oli heti suostunut hänen tarjoukseensa. Kukapa tietäisi minkäkaltaisen onnen ja menestyksen Heidi ehkä saisi osakseen, jos hän nyt kerran siellä olisi ja herrasväki mielistyisi häneen, sillä eihän sitä tiedä miten heidän omalle tyttärelleen voipi käydä, hän kun on niin sairas ja heikko, jolleivät hänen vanhempansa ehkä tahtoisi jäädä ihan lapsettomiksi, niin saattaisi sellainen sanomattoman suuri onni tapahtua, että —

"Oletko jo pian puhunut loppuun?" keskeytti setä, joka siihen saakka ei ollut lausunut sanaakaan.

"Pyh", sanoi Dete päätään viskellen, "te käyttäydytte, ikäänkuin kertoisin teille tavallisimman asian maailmassa, ja kuitenkin on se sitä laatua, ettei koko Prättigaussa olisi ainoatakaan sielua, joka ei kiittäisi taivaan Jumalaa, jos hänelle saattaisin saman sanoman, kuin tänään teille."

"Saata se siis kenelle tahansa, minä en siitä huoli", sanoi setä kuivakiskoisesti.

Mutta nyt syöksyi Dete pystyyn kuin raketti: "Vai niin, jos te todellakin olette sitä mieltä, niin minäkin tahdon sanoa, mikä minun ajatukseni on: tyttö on nyt kahdeksan vuoden vanha, eikä osaa mitään, ei tiedä mitään, ettekä te aio antaakaan hänen mitään oppia. Te ette tahdo päästää häntä kouluun ettekä kirkkoon, sen ovat ihmiset kylässä minulle sanoneet. Hän on minun sisareni ainoa lapsi ja minun on vastattava siitä miten hänen käy, ja kun nyt lapsi on tilaisuudessa saavuttamaan onnen, niin ei kukaan muu sitä vastustaisi kuin semmoinen, joka ei välitä kenestäkään eikä suo kellekään hyvää. Mutta minä en anna myöten, sen sanon teille, ja minulla on kaikki ihmiset puolellani, sillä kylässä ei ole ainoatakaan, joka ei minua auttaisi teitä vastaan, jos aiotte vedota oikeuteen. Malttakaa toki mielenne, setä! On asioita, jotka saattaisivat uudestaan tulla esille, ja joita ette mielellänne kuulisi, sillä, jos kerran sattuu sekaantumaan oikeuden asioihin, niin tulee uudestaan ilmi moni seikka, jota ei kenkään enää ajattele."

"Suus kiinni!" kajahti sedän huulilta ja hänen silmänsä salamoivat hänen jatkaessaan: "Ota lapsi ja turmele hänet. Äläkä koskaan enää tuo häntä takaisin, sillä minä en milloinkaan tahdo nähdä häntä höyhenhattu päässä ja semmoiset sanat suussa, kuin sinulla on tänään!"

Setä astui pitkin askelin ulos ovesta.

"Sinä suututit iso-isän", sanoi Heidi ja hänen silmänsä säihkyivät uhkaavasti.

"Kyllä hän leppyy, tule nyt", kiiruhti täti; "missä sinun vaatteesi ovat?"

"Minä en tule", sanoi Heidi.

"Mitä sinä sanot?" kysyi täti kiivastuen, sitten hän muutti äänensä puolittain suuttumusta puolittain ystävyyttä ilmaisevaksi, ja jatkoi. "Tule, tule, ethän sinä ymmärrä muuta; sinä tulet onnellisemmaksi kuin saatat aavistaakaan." Sitten hän meni kaapille, otti sieltä Heidin vaatteet ja kääri ne kokoon. "Noh, tule nyt; tuossa, ota hattusi, se ei ole kaunis, mutta täytyyhän sen kelvata tämän kerran, kiirehdi!"

"Minä en tule", toisti Heidi.

"Älä toki ole noin mieletön ja tyhmä, aivan kuin vuohi, jolta olet käytöksesi oppinut. Etkö ymmärrä, että iso-isä on suuttunut, kuulithan, ettei hän enää kärsi nähdä meitä. Hän tahtoo nyt, että sinä tulet mukanani, älä siis häntä enää enemmän vihastuta. Sinä et tiedä, kuinka kaunista Frankfurtissa on ja mitä kaikkea siellä saa nähdä, ja jollet tahdo sinne jäädä, niin saat jälleen tulla kotiin; silloin on jo iso-isäkin leppynyt."

"Joko minä tänä iltana saan palata kotiin?" kysyi Heidi.

"No, tule nyt! Sanoinhan sinulle, että pääset kotiin milloin vain tahdot. Tänään menemme Maynfeldiin, huomen-aamuna aikaisin nousemme junaan ja siinä pääset silmänräpäyksessä jälleen takaisin. Se käy kuin lentäen."

Dete-täti pisti vaatemytyn kainaloonsa ja tarttui Heidin käteen, ja niin he läksivät vuoren rinnettä alas.

Koska ei vielä ollut aika käydä paimenessa, kävi Pekka koulua kylässä, tahi oikeammin hänen olisi pitänyt käydä siellä, mutta hän otti silloin tällöin lupapäivän, sillä, ajatteli hän, koulunkäymisestä ei ole suuria hyötyä, lukemisen taito oli myöskin varsin tarpeeton, mutta jos kulki metsässä hakemassa suuria raippoja, niin siitä oli jotakin hyötyä, sillä niitä aina tarvittiin. Nytkin lähestyi hän kotiansa runsaasti palkittuna tämänpäiväisistä vaivoistaan, sillä hän kantoi selässään hirmuisen suurta raippakimppua. Hän pysähtyi ällistelemään molempia vastaantulijoita, kunnes he saapuivat hänen kohdalleen, ja sanoi: "Mihin menet?"

"Minun täytyy kiireesti Dete-tädin kanssa lähteä Frankfurtiin", vastasi Heidi, "mutta ensin minä poikkean iso-äidin luo, hän odottaa minua."

"Ei, ei, se ei tule kysymykseenkään, muutenkin on jo myöhäistä", sanoi täti kiireesti ja piteli irtipyrkivän lapsen kädestä lujasti kiinni; "sitten saat mennä, kun jälleen palaat kotiin, tule nyt!" Näin sanoen täti veti Heidin muassaan eikä enää päästänyt häntä irti, sillä hän pelkäsi, että lapselle taas pistäisi päähän jäädä, ja että iso-äiti kentiesi kehoittaisi häntä siihen. Pekka juoksi majaan ja heittää tömäytti raippakimppunsa pöydälle niin rajusti, että koko huone tärisi ja isoäiti säikähdyksissään jätti rukkinsa ja vaikeroi ääneensä. Pekan oli täytynyt näin purkaa vihaansa.

"Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?" huudahti iso-äiti pelästyneenä, ja äiti, joka oli istunut pöydän ääressä ja pamausta säpsähtäen hypännyt pystyyn, sanoi luontaisella tyyneydellään: "Minkävuoksi sinä, Pekkaseni, olet noin suutuksissasi?"

"Kun hän vei Heidin mukanaan", selitti Pekka.

"Kuka? Kuka? Minne, Pekka, mihin?" kysyi iso-äiti uudestaan pelästyen, mutta varmaan hän pian arvasi asian laidan, sillä olihan hänen tyttärensä vähän aikaa sitten kertonut nähneensä Deten menevän Tunturisedän luo. Vavisten aukaisi hän kiireesti ikkunan ja huusi rukoilevasti: "Dete, Dete, älä vie lasta pois! Älä vie Heidiä meiltä!"

Molemmat matkamiehet kuulivat hänen äänensä, ja Dete varmaankin arvasi, mitä hän huusi, sillä hän tarttui yhä lujemmin lapsen käteen ja juoksi minkä ennätti. Heidi vastusteli sanoen: "Iso-äiti huutaa minua, minä tahdon hänen luoksensa."

Mutta sitäpä juuri ei täti tahtonutkaan, hän rauhoitti lasta ja kehoitti häntä kiirehtimään etteivät myöhästyisi, vaan pääsisivät huomenna matkustamaan edemmäksi. Heidi saisi nähdä, kuinka ihmeen hupaista Frankfurtissa oli, niin ettei hän enää tahtoisikaan sieltä pois; mutta jos hän sittenkin haluaisi kotiin, sopisi hänen heti lähteä ja tuoda muassaan jotakin, joka saattaisi ilahduttaa iso-äitiä. Sepä miellytti Heidiä; hän juoksenteli eteenpäin vastustelematta.

"Mitä minä saan tuoda iso-äidille?" kysyi hän tuokion kuluttua.

"Jotakin hyvää", sanoi täti, "kauniita pehmeitä vehnäleipiä, joista hän tulee suuresti iloitsemaan; eihän hän enää voikaan syödä kovaa ja mustaa leipää."

"Ei, hän antaa sen joka kerta Pekalle ja sanoo: Minulle se on liian kovaa; sen olen itse nähnyt", todisti Heidi. "Käydäänpä siis kiireesti, Dete-täti, ehkä jo tänään pääsemme Frankfurtiin, ja minun sopii taas pian palata ja tuoda leivät."

Heidi alkoi nyt juosta niin kiireesti, että täti myttyineen tuskin saattoi seurata häntä. Mutta Dete oli sangen iloissaan vauhdista, sillä he lähestyivät jo kylää ja siellä varmaankin tehtäisiin jos jonkinmoisia kysymyksiä, jotka ehkä saattaisivat Heidin katumaan. Hän kiirehti siis juoksujalassa läpi kylän, ja lapsi veti häntä vielä kädestä eteenpäin, jotta jokaisen täytyi huomata, että Deten täytyi lapsen takia näin rientää. Ja niin hän siis vastasi joka ikkunasta ja ovesta kaikuviin kysymyksiin: "Näettehän, että lapsi vetää minua muassaan, niin etten saata pysähtyä ja meillä on vielä matkaa pitkältä."

"Otatko hänet mukaasi? Pakeneeko hän Tunturisetää? Ihme vain, että hän vielä on hengissä ja lisäksi niin punaposkinen!" Niin kuului joka taholta, ja Dete oli hyvillään, kun he pääsivät kylän läpi hänen tarvitsematta pysähtyä selittelemään, ja kun ei Heidi puhunut sanaakaan, vaan pyrki yhä kiireesti eteenpäin.

Siitä päivästä alkaen näytti Tunturisetä vielä vihaisemmalta kuin koskaan ennen. Hän ei enää tervehtinytkään ketään kulkiessaan kylän läpi suuri juustokoppa selässä ja paksu sauva kädessä; hänen silmänsä tuijottivat vaan tuuheitten, harmaitten kulmakarvain alta, jotka keskeltä olivat yhteen kasvaneet, niin uhkaavasti, että äidit kehottivat lapsiaan väistymään hänen tieltään, jottei hän tekisi heille mitään pahaa.

Vanhus ei seurustellut kenenkään kanssa kylässä, hän vaelsi vain sen läpi kauas laaksoon, missä hän möi juustonsa ja osti liha- ja leipävaransa. Hänen kuljettuaan ohi, kansa kokoontui ryhmiin, ja jokainen oli nähnyt Tunturisedässä jotakin omituista, miten hän päivä päivällä näytti yhä villiintyneemmältä, eikä enää vastannut kenenkään tervehdykseen; ja kaikki olivat yksimieliset siitä, että lapsi oli onnellinen kun oli päässyt hänen luotaan pakenemaan, sillä olihan jokainen nähnyt, miten tyttönen kiirehti pois ikäänkuin peläten vanhuksen jo saavan hänet kiinni ja käännyttävän takaisin. Ainoastaan iso-äiti pysyi horjumatta Tunturisedän puolella, ja jokainen joka kävi hänen luonaan tuomassa kehrättäviä villoja tai noutamassa kehrättyjä, sai kuulla, kuinka huolellisesti Tunturisetä oli hoitanut lasta ja miten paljon setä oli auttanut iso-äitiä itseään ja hänen tytärtänsä; miten hän monet iltapuolet oli paikkaillut hänen majaansa, joka muuten varmaankin jo olisi hajonnut. Niin levisivät nämäkin tiedot kylään; mutta useimmat sanoivat, että iso-äiti ehkä oli liian vanha asiata oikein käsittämään, hän oli käynyt huonokuuloiseksikin kadotettuaan näkönsä.

Tunturisetä ei enää näyttäytynyt Vuohi-Pekankaan majalla. Hyvä oli, että hän niin huolellisesti oli sitä parannellut, sillä se jäi nyt pitkäksi aikaa korjaamatta. — Iso-äiti alotti taas päivänsä huokaillen, eikä kulunut ainoatakaan päivää, jolloin hän ei olisi valittaen sanonut: "Ah, sen lapsen kanssa on meiltä kaikki hyvä ja ilo kadonnut, ja päivät ovat pitkät ja tyhjät. Jos vain kerrankin vielä saisin nähdä Heidin, ennenkuin kuolen!"

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings