← Table of contents
Pikku Heidi

YHDEKSÄS LUKU.

Reading edition

Isäntä kuulee talossaan kaikenlaista, jota hän ei ennen ole kuullut.

Muutamia päiviä ylläkerrottujen tapausten jälkeen puuhattiin vilkkaasti herra Sesemannin talossa, portaita juostiin ehtimiseen ylös ja alas; isäntä oli näet saapunut kotiin matkaltaan ja tapansa mukaan tuonut kotiin monta kaunista esinettä, niin että Sebastianilla ja Tinetellä oli sangen paljon kantamista tyhjentäessään täyteen ahdetuita vaunuja.

Itse hän heti meni tyttärensä huoneeseen häntä tervehtimään. Heidi istui Klaran luona, sillä nyt oli se aika päivästä, jolloin molemmat tytöt aina olivat yhdessä. Klara tervehti häntä hellästi, sillä hän rakasti isäänsä sydämellisesti; isä tervehti yhtä rakkaasti pientä Klaraansa. Sitten ojensi hän kätensä Heidille, joka hiljaa oli vetäytynyt syrjään, ja sanoi ystävällisesti: "Ja tämäkö on meidän pieni sveitsiläistyttömme, tule tänne lyömään kättä! Niin oikein! No sanoppas minulle, oletteko ystäviä, Klara ja sinä? Riitelettekö ja suututte ja itkettekö sitten ja lepytte taas ja alotatte uudestaan, niinkö?"

"Emme, Klara on aina hyvä minulle", vastasi Heidi.

"Eikä Heidi ole ainoatakaan kertaa yrittänyt riidellä, isä", kiirehti Klara sanomaan.

"Se on oikein, sitä on hupaista kuulla", sanoi isä ja nousi. "Nyt sinun, Klaraseni, täytyy sallia minun nauttia jotakin, sillä en ole vielä tänään mitään syönyt. Sitten tulen jälleen luoksesi ja saat nähdä, mitä olen tuonut sinulle."

Herra Sesemann astui ruokasaliin, jossa neiti Rottenmeier tarkasteli katettua päivällispöytää. Kun hän oli istunut pöytään ja neiti Rottenmeier. joka näytti itse onnettomuudelta, asettunut häntä vastapäätä, aloitti isäntä: "Mutta neiti Rottenmeier, mitä minun tulee ajatella? Te olette näyttänyt minulle tervetuliaisiksi todellakin oikein kauhistavan synkän muodon. Mitä puuttuu? Klarahan on ihan reipas."

"Herra Sesemann", alotti neiti mitä juhlallisimmalla vakavuudella; "asia koskee Klaraakin, meitä on hirmuisesti petetty."

"Mitenkä niin?" kysyi herra Sesemann ja maistoi levollisesti viiniänsä.

"Mehän olimme päättäneet, kuten muistatte, herra Sesemann, ottaa seurakumppanin Klaralle, ja kun minä tiesin, miten lujasti te vaaditte, että vain se, mikä on hyvää ja jaloa, ympäröitsisi tytärtänne, halusin tänne nuoren sveitsiläistytön toivoen, että meille sattuisi yksi noita raittiin vuoriston kasvattamia olentoja, joista usein olen lukenut ja jotka niin sanoakseni kulkevat läpi elämän koskettamatta maan tomua."

"Minun puolestani luulisin", muistutti herra Sesemann, "että myöskin Sveitsin lasten pitää koskettaa maata, jos mielivät liikkua eteenpäin, muutenhan heillä varmaankin olisi jalkain asemasta siivet."

"Ah, herra Sesemann, te kyllä ymmärrätte mitä tarkoitan", jatkoi neiti, "tarkoitan tuommoista korkeassa vuori-ilmastossa elelevää olentoa, jonka joskus ihanteellisena hengähdyksenä tapaamme tiellämme."

"Mutta mitä minun Klarallani olisi semmoisen ihanteellisen hengähdyksen kanssa tekemistä", neiti Rottenmeier?"

"Ei, herra Sesemann, minä en puhu pilaa, asia on vakavampi kun voitte ajatellakaan; minua on hirmuisesti petetty."

"Mutta mitä hirmuista siinä sitten on? Niin hirmuiselta ei minusta lapsi ensinkään näytä", muistutti herra Sesemann tyyneesti.

"Jos te vain tietäisitte, herra Sesemann, minkälaisia eläimiä ja ihmisiä tuo olento on kuljettanut asuntoonne teidän poissaollessanne; siitä herra maisteri voisi kertoa."

"Eläimiä, Miten se on ymmärrettävä, neiti Rottenmeier?"

"Sitä ei saata ymmärtää; koko tämän olennon käytös on ihan selittämätöntä, jollei ota lukuun, että hänellä ajoittain on mielenhäiriökohtauksia."

Tähän asti ei herra Sesemann ollut pitänyt asiaa erittäin tärkeänä; mutta mielenhäiriökohtauksia? Semmoisistahan hänen tyttärelleen voisi olla mitä vaarallisimmat seuraukset. Herra Sesemann katseli neiti Rottenmeieriä tarkaten, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia, eikö puhujassa itsessään saattaisi havaita semmoisia oireita. Juuri silloin avattiin ovi ja palvelija ilmoitti herra maisterin tulleen.

"Ah, tuossapa on herra maisteri, hän päättää asiamme", huusi herra Sesemann häntä vastaan.

"Tehkää hyvin, tulkaa, istukaa pöytään tänne minun luokseni." Herra Sesemann ojensi kätensä. "Herra maisteri juo kupillisen kahvia minun kanssani, neiti Rottenmeier. Istukaa, älkää kursailko! Ja sanokaa minulle, herra maisteri, miten on tuon lapsen laita, minun tyttäreni seurakumppanin, jota te opetatte. Mitä yhteyttä hänellä on eläinten kanssa, joita hän on taloon haalinut, ja mitä sanotte hänen järjestään?"

Herra maisterin täytyi ensin lausua ilmi ilonsa herra Sesemannin onnellisen kotiutumisen johdosta ja toivottaa hänet tervetulleeksi, sillä sitä varten hän oli tullutkin, mutta nyt herra Sesemann kiihkeästi kehoitti häntä ratkaisemaan kysymyksessä olevan asian. Herra maisteri alotti siis: "Jos minun pitää antaa lausunto mainitun nuoren tytön luonteesta, herra Sesemann, niin tahtoisin ensinnäkin muistuttaa, että vaikka toisaalta hänen kehityksessään onkin huomattavia puutteita, johon hänen laiminlyöty kasvatuksensa tai oikeammin sanoen myöhästynyt opetuksensa on syynä, ja myöskin hänen pitkällinen, yksinäinen alppielämänsä, joka ei kuitenkaan millään muotoa ole ainoastaan haitaksi, vahingoksi luettava, vaan jolla päinvastoin epäilemättä on monet hyvätkin puolensa, jollei se yli määrätyn aikansa —"

"Hyvä herra maisteri", keskeytti hänet herra Sesemann, "Te vaivaatte itseänne todellakin liiaksi; sanokaapa minulle, onko lapsi säikähdyttänyt teitäkin sillä, että hän on tuonut huoneeseen eläimiä, ja mitä te ylipäänsä pidätte hänestä tyttäreni seuratoverina?"

"Minä en suinkaan millään muotoa missään suhteessa tahtoisi moittia tätä nuorta tyttöä", aloitti maisteri uudestaan; "sillä vaikka hän tosin toiselta puolen on tottumaton seuraelämään, mikä taas johtuu siitä enemmän tai vähemmän luonnonomaisesta elämästä, jossa tämä nuori tyttö on liikkunut siihen saakka, kunnes hänet siirrettiin Frankfurtiin, siirtäminen, joka kaikin puolin tulee olemaan hyödyllinen hänen, tahtoisinpa sanoa ihan, tai ainakin osaksi kehittymättömälle, mutta toiselta puolen rikaslahjaiselle luonteelleen, jos sitä vain kaikin puolin ja huolellisesti ohjataan —"

"Suokaa anteeksi, herra maisteri, älkää antako häiritä itseänne, minun on — minun täytyy pikimmältään kiirehtiä tyttäreni luo." Näin sanoen riensi herra Sesemann ulos ovesta eikä enää palannut. Lukuhuoneessa istuutui hän tyttärensä viereen. Heidi oli noussut seisomaan. Herra Sesemann kääntyi lapsen puoleen: "Kuulepas, pienoinen, tuo minulle kiireesti — odota hieman — tuo minulle — (Herra Sesemann ei oikein tiennyt, mitä hän pyytäisi, mutta Heidi oli lähetettävä pois vähäksi aikaa) — tuo minulle lasillinen vettä."

"Raitistako?" kysyi Heidi.

"Niin, niin, hyvin raitista!" kuului herra Sesemannin vastaus. Heidi riensi pois.

"No, rakas Klaraseni", sanoi isä lähestyen tytärtänsä ja tarttuen hänen käteensä, "sano minulle selvään ja ymmärrettävällä tavalla, mitä eläimiä tuo sinun kumppanisi on taloon tuonut, ja minkä vuoksi neiti Rottenmeier on tullut siihen luuloon, ettei lapsi kaikin ajoin ole täysijärkinen, saatatko sanoa sen minulle?"

Sen Klara kyllä saattoi tehdä, sillä säikähtynyt neiti oli myöskin hänelle kertonut Heidin muka kummalliset sanat, jotka Klara toki hyvin ymmärsi hänelle tunnettujen asiain yhteydessä. Hän kertoi isälleen kilpikonnasta ja kissanpoikasista sekä selvitti Heidin sanat, jotka neitiä olivat pelottaneet.

Herra Sesemann nauroi sydämellisesti. "Sinä et siis tahdo, että lähetän lapsen kotiin, Klaraseni, sinä et ole kyllästynyt häneen", kysyi isä.

"Älä, älä toki, isä!" huudahti Klara epäävästi. "Heidin tultua tapahtuu aina joka päivä jotakin, eikä aika siten koskaan käy pitkäksi, toista oli ennen, silloin ei koskaan tapahtunut mitään; ja Heidi kertoo myöskin minulle niin paljon."

"Hyvä, hyvä, Klaraseni, ja tuossahan ystäväsi jo tulee takaisia. No, toitko raitista vettä?" kysyi herra Sesemann, kun Heidi ojensi hänelle lasin.

"Kyllä, raitista kaivosta", vastasi Heidi.

"Ethän toki itse käynyt kaivolla?" kysyi Klara.

"Kävinhän toki; se on ihan raitista, mutta minun täytyi mennä kauas, sillä ensimäisellä kaivolla oli paljon väkeä. Minä kuljin kadun päähän, mutta toisella kaivolla oli myöskin paljon väkeä; poikkesin sitte toiselle kadulle ja otin sieltä vettä ja vanha valkeapää herra lähetti sydämelliset tervehdyksensä herra Sesemannille."

"No, sepä oivallinen retki", nauroi herra Sesemann. "ja kuka tuo herra sitten oli?"

"Hän kulki kaivon ohi ja pysähtyi siihen sanoen: 'Koska sinulla on lasi, niin annahan minunkin juoda vähäsen; kenelle sinä viet vettä?' Ja minä sanoin: 'Herra Sesemannille'. Silloin nauroi hän kovin ja lähetti terveisiä, sanoipa vielä toivovansa, että se maistuisi hyvällä herra Sesemannille."

"Vai niin, ja kuka sen toivotuksen sitten lausui? Miltä se herra näytti?" kysyi herra Sesemann.

"Hän hymyilee ystävällisesti ja hänellä on paksut kultaiset vitjat, joissa riippuu kultainen lelu, jossa on punainen kivi ja hänen sauvassaan on hevosen pää."

"Se on herra tohtori, minun vanha tohtorini", sanoivat Klara ja hänen isänsä yhdestä suusta ja herra Sesemann hymyili itsekseen kuvaillessaan mielessään, minkä käsityksen hänen ystävänsä lienee saanut hänen uudesta tavastaan tuottaa itselleen vettä.

Vielä samana iltana ilmoitti herra Sesemann, istuessaan ruokasalissa kahden kesken neiti Rottenmeierin kanssa ja neuvotellessaan kaikellaisista talouteen kuuluvista asioista, että hänen tyttärensä kumppani tulisi edelleenkin jäämään taloon; hänen mielestään oli Heidi ihan täysijärkinen ja hänen seuransa Klaralle rakkaampi ja suotuisampi kuin kenenkään muun.

"Vielä toivon", lisäsi herra Sesemann sangen vakavasti, "että tyttöä kaikessa kohdellaan ystävällisesti ja ettei hänen omituisuuksiansa selitetä vioiksi. Jos ette luule yksinänne voivanne tulla lapsen kanssa toimeen, niin on teillä hyvä apu odotettavissa, sillä minun äitini on luvannut piakkoin saapua tänne viipyäksensä täällä pitemmän aikaa, ja hän, niinkuin tiedätte, neiti Rottenmeier, tulee toimeen jokaisen ihmisen kanssa, olipa hän sitten mimmoinen tahansa."

"Sen minä kyllä tiedän, herra Sesemann", vastasi neiti, mutta oli yhä huolestuneen näköinen.

Tällä kertaa sai herra Sesemann vain lyhyen ajan levätä kodissaan, sillä jo parin viikon kuluttua piti hänen asioittensa vuoksi lähteä Parisiin, ja hän lohdutti tytärtänsä, joka ei tahtonut suostua isänsä pikaiseen lähtöön, sillä iloisella sanomalla, että mummo jo muutamien päivien perästä tulisi.

Tuskin olikaan herra Sesemann lähtenyt, ennenkuin saapui kirje, joka ilmoitti rouva Sesemannin jo lähteneen vanhalta maatilaltaan Holsteinissa ja saapuvan seuraavana päivänä Frankfurtiin, niin että tiedettiin lähettää vaunut rautatieasemalle häntä vastaan.

Klara iloitsi äärettömästi ja kertoi sinä iltana niin paljon ja niin kauan mummosta, että Heidikin alkoi puhua "mummosta", josta neiti Rottenmeier sai syyn katsoa nuhtelevasti Heidiin, mutta lapsi, joka aina oli neiti Rottenmeierin tyytymättömyyden esineenä, ei sitä huomannut miksikään.

Kun Heidi sitten myöhemmin aikoi vetäytyä makuuhuoneeseensa, huusi neiti Rottenmeier hänet ensin omaan kamariinsa ja selitti siellä, ettei Heidillä ollut lupaa milloinkaan käyttää nimitystä "mummo", vaan että hänen täytyi joka kerta, kun puhutteli rouva Sesemannia, sanoa "armollinen rouva".

"Ymmärrätkös?" kysyi neiti, kun Heidi hieman epäilevästi silmäsi häneen; neiti Rottenmeier katsoi niin jyrkästi Heidiin, ettei tämä uskaltanut pyytää enempää selitystä, vaikkei hän ollut vastamainittua arvonimeä käsittänyt.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings