SEITSEMÄS LUKU.

Neiti Rottenmeier viettää levottoman päivän.

Kun Heidi seuraavana aamuna heräsi korkeassa valkeassa vuoteessaan, ei hän ensinkään käsittänyt missä hän oli. Hän hieroi reippaasti silmiään, katsoi ympärilleen ja näki avaran huoneen, jonka ikkunoita varjostivat pitkät, valkoiset verhot. Lähellä ikkunoita oli kaksi kukikkaalla kankaalla päällystettyä tuolia ja peräseinällä samallaisella kankaalla päällystetty sohva ja sen edessä pyöreä pöytä. Eräässä nurkassa oli pesupöytä ja siinä kapineita, joiden tarkoitusta Heidi ei tuntenut. Mutta samalla hän muisti olevansa Frankfurtissa ja muisti myöskin ihan selvästi neiti Rottenmeierin neuvot niin pitkältä, kuin hän niitä oli kuullut. Heidi hyppäsi vuoteestaan ja pukeutui. Sitten hän meni ikkunan luokse nähdäksensä ulos; hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut häkissä pitkien esirippujen takana. Hän koetti, mutta turhaan, siirtää niitä paikoillaan. Hän pujottautui niiden taakse, mutta ikkuna oli niin korkealla, että hän töin tuskin ulottui katsomaan ulos. Mutta Heidi ei nähnytkään sitä, mitä oli odottanut. Hän juoksi ikkunasta toiseen ja jälleen takaisin, mutta aina hänen silmänsä vaan kohtasivat muureja ja ikkunoita ja taas ikkunoita ja muureja. Heidistä olo tuntui tukalalta. — Oli varhainen aamu. Hän oli tunturilla tottunut aikaisin nousemaan ja oli heti juossut ulos katsomaan minkälainen ilma oli: oliko taivas sininen ja paistoiko aurinko jo, kohisivatko hongat ja olivatko pienet kukat avanneet silmänsä. Niinkuin lintunen, joka äkkiä suljetaan komeaan häkkiin, syöksee sinne tänne koettaen päästä vapaaksi, niin juoksi Heidikin ikkunasta toiseen avatakseen niitä, sillä tottahan niistä näkisi muutakin kuin muureja ja akkunoita, täytyihän alempana maan pinnalla kasvaa viheriätä ruohoa ja viimeinen sulava lumi näkyä rinteillä, ja hän halusi niin hartaasti niitä nähdä. Mutta ikkunat pysyivät lujasti suljettuina, ja vaikka lapsi kaikin voimin koetti niitä vetää ja työntää, jäivät ne järkähtämättömiksi kuin rauta. Pitkän ajan kuluttua, kun Heidi huomasi, ettei hänen ponnistuksistaan ollut apua, hän luopui yrityksistään ja istahti miettimään, mitenkä olisi, jos hän menisi rakennuksen edustalle ja kiertäisi sen taa, jotta hän pääsisi ruohokentälle, sillä hän muisti eilen illalla astuneensa kivistä tietä. Nyt koputettiin ovelle ja heti sen jälkeen pisti Tinette päänsä oven raosta ja sanoi lyhyesti: "Aamiainen on valmis."

Heidi ei ymmärtänyt tämmöistä ruoallekutsua; Tinetten ilkkuvissa kasvoissa hän pikemminkin näki varoituksen olla häntä liiaksi lähenemättä, kuin ystävällisen kutsun, ja käyttäytyi sen mukaan. Hän veti pienen jakkaran pöydän alta esille, asetti sen huoneen nurkkaan ja istahti sille odottamaan, mitä nyt tapahtuisi. Vähän ajan kuluttua tuli joku melkoisella pauhinalla; se oli neiti Rottenmeier, joka taas oli kiihoittunut ja huusi Heidin huoneeseen: "Mikä sinun on, Adelheid? Etkö ymmärrä, mikä aamiainen on? Tule tänne!"

Nyt Heidi ymmärsi ja läksi heti. Klara oli jo kauan istunut paikoillaan ruokahuoneessa; hän tervehti ystävällisesti Heidiä, näyttäen entistä iloisemmalta, sillä hän aavisti, että tänään taas tulisi tapahtumaan paljon uutta. Aamiainen syötiin ilman minkäänlaisia hankaluuksia. Heidi söi voileipänsä ihan kauniisti, ja kun ateria oli päättynyt työnnettiin Klara tuolissaan jälleen lukuhuoneeseen, johon neiti Rottenmeier määräsi Heidinkin menemään ja olemaan siellä, kunnes herra maisteri tulisi ja opetustunnit alkaisivat. Kun lapset jäivät kahden kesken, sanoi Heidi heti:

"Mitenkä täällä saattaa nähdä ulos aina maan pinnalle asti?"

"Siten, että aukaisee ikkunan ja kurkistaa ulos", vastasi Klara huvitettuna.

"Näitä ikkunoita ei saata avata", huomautti Heidi surullisesti.

"Saattaahan toki", vakuutti Klara, "vaikket sinä sitä saata enkä minäkään voi sinua auttaa, mutta kun joskus tapaat Sebastianin, niin pyydä häntä, hän kyllä aukaisee ikkunan."

Tieto siitä, että ikkunoita saattoi avata ja niistä katsella ulos, oli Heidille suureksi huojennukseksi, sillä hän oli vielä saman ahdistuksen alaisena kuin äsken huoneessaan. Klara alkoi nyt kysellä Heidiltä, miten hänen kotonaan oli, ja Heidi kertoi ilolla tunturista, vuohista, laitumista ja kaikesta, mikä hänelle oli rakasta.

Sillä aikaa oli herra maisteri saapunut; mutta neiti Rottenmeier ei tavallisuuden mukaan saattanutkaan häntä lukuhuoneeseen, vaan ruokasaliin, jossa hän istui hänen vieressään ja rupesi suuresti kiihtyneenä selittämään vaikeaa tilaansa sekä mitenkä hän siihen oli joutunut.

Neiti Rottenmeier oli joku aika sitten kirjoittanut herra Sesemannille, joka oleskeli Parisissa, että hänen tyttärensä jo aikoja sitten oli toivonut leikkikumppania, ja että neiti itsekin luuli toverin lukutunneilla innostavan Klaraa lukemaan ja olevan vapaina hetkinä hänelle hupaisena seurana. Oikeastaan asian laita oli sellainen, että neiti Rottenmeier itse hartaasti halusi saada taloon jonkun, joka seurustelisi sairaan kanssa silloin kun se hänelle oli ikävää, niinkuin useimmiten olikin. Herra Sesemann oli vastannut mielellään täyttävänsä tyttärensä toivomuksen, sillä ehdolla kuitenkin, että kasvattia joka suhteessa pidettäisiin hänen oman tyttärensä vertaisena; lastenrääkkäystä hän ei aikonut talossaan kärsiä. Tämä viimeinen muistutus oli neiti Rottenmeierin mielestä varsin tarpeeton, sillä kukapa lapsia tahtoi rääkätä! Ja sitten hän kertoi edelleen, miten hirveästi lapsi oli käyttäytynyt, ja luetteli jokaisen tuiki mitättömän esimerkin siitä sanoen, että senvuoksi ei vain maisterin ollut pakko alkaa aakkosista, vaan myöskin hänen, neiti Rottenmeierin, piti alkaa kasvatus ensi alkeista. Tästä surkeasta tilasta olisi vain yksi pelastuskeino: jos herra maisteri selittäisi, että kahden näin erilaisen olennon olisi mahdotonta nauttia opetusta yhdessä, ilman että edistyneemmällä heistä olisi siitä vahinkoa, niin siinä olisi herra Sesemannilla pätevä syy peruuttaa asia ja hän suostuisi lähettämään lapsen heti sinne, mistä se oli tuotukin; sillä ilman herra Sesemannin lupaa ei neiti Rottenmeier enää uskaltanut sitä tehdä, nyt kun tämä oli jo saanut tiedon lapsen saapumisesta.

Mutta herra maisteri oli sangen varovainen ja puolueeton arvosteluissaan. Hän lohdutti neiti Rottenmeieriä sanarikkaalla puheella ja lausui sen otaksuman, että jos tämä pieni tyttö osaksi olikin varsin kehittymätön, hän varmaankin jossakin muussa suhteessa oli sitä edistyneempi, ja säännöllisellä opetuksella saataisiin varmaankin kaikki jälleen tasapainoon. Kun neiti Rottenmeier huomasi, ettei hän saisi herra maisteria puolelleen, vaan että tämä suostui opettamaan aakkosia, aukaisi hän lukuhuoneen oven ja sulki sen jälleen, niin pian kuin herra maisteri oli sinne astunut; itse hän jäi ulkopuolelle, sillä hän kammoi aapisia.

Hän käveli pitkin askelin edestakaisin ruokasalissa, sillä hänen täytyi miettiä miksi palvelusväen tulisi nimittää Adelheidiä. Olihan herra Sesemann kirjoittanut, että lasta oli pidettävä hänen tyttärensä vertaisena, ja nämä sanat varmaankin pääasiallisesti koskivat lapsen suhdetta palvelusväkeen, ajatteli neiti Rottenmeier. Kauan hän ei kuitenkaan saanut tuumia, sillä yhtäkkiä kuului lukuhuoneesta hirmuinen ryminä, ja heti sen jälkeen huudettiin Sebastiania avuksi. Neiti ryntäsi sisään. Siinä olivat kaikki opetusvälineet sikin sokin lattialla: kirjat, vihot ja mustepullo sekä ylinnä pöytäliina, jonka alta tumma mustepuro hiljaa vieri pitkin lattiaa. Heidiä ei näkynyt.

"No, kas niin!" huusi neiti Rottenmeier käsiään väännellen. "Liina, kirjat, työkoppa, kaikki musteessa, semmoista ei koskaan ole tapahtunut, syy on epäilemättäkin tuon onnettoman olennon!"

Herra maisteri seisoi sangen hämmästyneenä katsellen hävitystä. Klara sitä vastoin oli mielihyvällä seurannut outoa tapausta ja sanoi nyt selittäen: "Niin, Heidi on sen tehnyt, vaan ei suinkaan pahassa aikomuksessa, eikä häntä millään muotoa saa rangaista. Hän veti kiireessään pöytäliinan mukanaan ja silloin kaikki putosi maahan. Kadulla kuului vaunujen ratinaa, ja sen vuoksi hän syöksyi täältä semmoisella kiireellä; hän ei luultavasti eläessään ole semmoista nähnyt."

"Niin, enkö puhunut totia, herra maisteri! Sillä olennolla ei ole vähintäkään käsitystä tavoista, ei aavistustakaan siitä, miten opetustunnilla tulee käyttäytyä. Mutta minne tuo onnettomuutta tuottava olento on joutunut? Mitä, jos hän olisi juossut tiehensä! Mitähän herra Sesemann minun —"

Neiti Rottenmeier juoksi huoneesta ja portaita alas. Siellä seisoi Heidi avatun ulko-oven kynnyksellä ja katseli ihmeissään katua ylös sekä alas.

"Mitä nyt? Mikä sinun on? Miten sinä saatat sillä lailla juosta matkoihisi!" huusi neiti Rottenmeier lapselle.

"Minä kuulin honkien huminaa, mutta en tiedä, missä ne ovat, enkä nyt enää sitä kuulekaan", sanoi Heidi ja katseli pettyneenä siihen suuntaan, johon vaunujen ratina oli vaiennut. Heidin korvissa oli se kuulunut Föhn-tuulen pauhinalta ja hän oli iloissaan juossut ääntä kohden.

"Honkain! Missä luulet meidän olevan? Mitä juonia nuo ovat? Palaa katsomaan, mitä olet tehnyt." Näin sanoen astui neiti Rottenmeier jälleen portaita ylös. Heidi seurasi häntä ja hämmästyi kovin nähdessään tuhon, sillä hän ei ollut huomannut mitä kaikkea hän mukanaan tempasi iloisesti rientäessään kuulemaan honkien huminaa.

"Kerran olet sen tehnyt, toista kertaa et sitä enää tee", sanoi neiti Rottenmeier osoittaen lattiaa. "Opetustunnilla pysytään alallaan ja ollaan tarkkaavaisia. Ellet voi itseäsi hillitä, täytyy minun sitoa sinut kiinni tuoliisi. Ymmärrätkös?"

"Ymmärrän", vastasi Heidi, "mutta tästälähin pysyn alallani." Heidi käsitti nyt, että oli välttämätöntä istua hiljaa opetustunnilla.

Sebastianin ja Tinetten täytyi tulla palauttamaan järjestystä. Herra maisteri meni pois, opetus oli tällä kertaa keskeytettävä. Haukottelemiseen ei tänään ollut ensinkään aikaa.

Päivällisen jälkeen piti Klaran jonkun aikaa levätä, ja Heidi sai sillä aikaa tehdä mitä mieli, niin oli neiti Rottenmeier aamulla selittänyt. Kun Klara siis pöydästä noustua oli käynyt levolle tuoliinsa, meni neiti Rottenmeier omaan huoneeseensa, ja Heidi näki nyt olevansa tilaisuudessa tehdä, mitä itse tahtoi. Se oli hänelle sangen mieleistä, sillä hän oli koko ajan tuuminut erästä asiaa; siihen hän tarvitsi apua ja asettui sen vuoksi keskelle käytävää ruokahuoneen läheisyyteen, jotta hän tapaisi sen henkilön, jonka kanssa hänen piti neuvotella. Aivan oikein, vähän ajan kuluttua tuli Sebastian portaita ylös kantaen suurta tarjotinta; hän toi hopeakalut keittiöstä ruokasalin kaappiin säilytettäviksi. Kun hän oli päässyt ylimmälle portaalle, asettui Heidi hänen eteensä ja sanoi erinomaisen selvästi! "Te tai hän."

Sebastian avasi silmänsä niin selälleen kuin suinkin ja sanoi jokseenkin tylysti: "Mitä se merkitsee?"

"Tahtoisin mielelläni kysyä jotakin, mutta se ei ole mitään pahaa, niinkuin aamulla", lisäsi Heidi vakuuttavasti, sillä hän huomasi Sebastianin olevan hieman suutuksissaan ja arveli, että musteen tahraama lattia oli siihen syynä.

"Vai niin, ja miksi sen pitää kuulua 'te' tai 'hän', sen tahtoisin ensin tietää", kysyi Sebastian yhtä tylyllä äänellä kuin ennenkin.

"Siten minun tästä lähin täytyy aina sanoa", vakuutti Heidi, "neiti Rottenmeier on niin määrännyt."

Nyt nauroi Sebastian niin hillittömästi, että Heidi ihmetellen katseli häntä, sillä lapsi ei ollut mitään erinomaista huomannut; mutta Sebastian ymmärsi hyvin, mitä neiti Rottenmeier oli tarkoittanut, ja sanoi nyt huvitettuna: "Aivan oikein, jatkakaa vain, mamsseli."

"Ei minun nimeni ole mamsseli", sanoi Heidi nyt vuorostaan vähän äkeissään, "minun nimeni on Heidi."

"Aivan oikein, sama neiti on määrännyt minun sanomaan mamsseli", selitti Sebastian.

"Onko hän? Noh, sitten kai sen täytyy niin olla", sanoi Heidi alistuen, sillä hän oli huomannut, että kaiken piti tapahtua juuri niinkuin neiti Rottenmeier oli määrännyt.

"Nyt minulla on jo kolme nimeä", lisäsi hän vähän huoahtaen.

"Mitä te, pikku mamsseli, sitten aiotte kysyä?" tiedusteli Sebastian astuen ruokasaliin, jossa hän rupesi asettelemaan hopeakaluja paikoilleen kaappiin.

"Mitenkä avataan ikkuna, Sebastian?"

"Näin, juuri näin", ja hän aukaisi suuren ikkunanpuoliskon.

Heidi lähestyi sitä, mutta oli liiaksi pieni voidakseen nähdä; hän ulottui vain ikkunalaudalle asti.

"No, nyt pikku mamsseli saattaa nähdä alas asti", sanoi Sebastian, joka oli hakenut esille pienen puisen jakkaran ja asetti sen ikkunan luo. Ihastuen nousi Heidi sille seisomaan, vihdoinkin sai hän silmäillä ulos ikkunasta. Mutta suuresti pettyneenä hän veti heti päänsä takaisin.

"Tästä näkee vain kivitetyn kadun, eikä mitään muuta", sanoi lapsi valittaen; "mutta jos kiertää koko rakennuksen ympäri, niin mitä toisella puolella näkee, Sebastian?"

"Ihan samaa", kuului vastaus.

"Mutta minne pitää mennä, että saisi nähdä avaralta yli koko laakson?"

"Siinä tapauksessa täytyy nousta korkeaan torniin, kirkon torniin, tuommoiseen, jonka huipussa on kullattu pallo. Kun sieltä ylhäältä katselee alas, näkee laajalti yli koko seudun."

Heidi juoksi kiireesti jakkaraltaan ovelle, siitä ulos ja portaita alas kadulle. Mutta torniin ei päässytkään niin helposti kuin hän mielessään oli kuvitellut. Ikkunasta katsellessaan oli hän luullut tarvitsevansa astua vain kadun poikki tullakseen sen luokse; nyt kulki hän kulkemistaan kadun päähän asti, mutta ei sittenkään tullut tornille, vaan joutui toiselle kadulle ja sieltä vielä toiselle aina vain tornia näkemättä. Paljon väkeä kulki hänen ohitsensa, mutta kaikilla oli niin kiire, ettei Heidi luullut heillä olevan aikaa ohjata häntä. Seuraavassa kadunkulmassa hän näki erään pojan, jolla oli pikkuinen posetiivi selässään ja eriskummallinen eläin käsivarrellaan. Heidi juoksi hänen luoksensa ja kysyi: "Missä se torni on, jonka huipussa on kultainen pallo?"

"En tiedä", kuului vastaus.

"Keneltä minun tulee kysyä missä se on?" kysyi Heidi edelleen.

"En tiedä."

"Etkö tiedä mitään muuta korkeatornista kirkkoa?"

"Tiedänpä niinkin yhden."

"Noh, tule opastamaan minua sinne."

"Näytä ensin, mitä minulle vaivastani annat", sanoi poika, ojentaen kätensä. Heidi haki taskustaan. Hän veti esille pienen kuvan, siinä oli punainen ruusukiehkura; vielä kerran katseli hän sitä kahden vaiheilla, hänen oli vaikea siitä luopua: vasta tänä aamuna oli Klara sen hänelle lahjoittanut: mutta nähdä laakso vihreine penkereineen! "Tuossa", sanoi Heidi näyttäen kuvaa, "tahdotko tämän?"

Poika veti kätensä pois ja pudisti päätänsä.

"Mitä sinä sitten tahtoisit", kysyi Heidi ja pisti ilolla kuvan takaisin taskuunsa.

"Rahaa."

"Minulla ei ole, mutta Klaralla on ja hän kyllä antaa sinulle; paljonko tahdot?"

"Kaksikymmentä penniä."

"Tule siis."

Molemmat lapset astuivat pitkää katua eteenpäin ja tiellä Heidi kysyi seuraajaltaan, mitä hän kantoi selässään, ja tämä selitti tytölle, että hänellä peitteen alla oli mainio posetiivi, joka soi ihmeteltävän kauniisti, kun hän väänsi sitä. Yht'äkkiä seisoivat he erään vanhan korkeatornisen kirkon luona; poika pysähtyi ja sanoi: "Tässä."

"Mutta mitenkä pääsen sisään?" kysyi Heidi nähdessään tarkasti suljetun portin.

"En tiedä", kuului taas vastaus.

"Luuletko, että täällä sopii soittaa niinkuin Sebastiania soitetaan?"

"En tiedä."

Heidi oli huomannut kirkon seinässä olevan kellonauhan ja veti sitä nyt tarmonsa takaa.

"Kun minä menen tuonne ylös, täytyy sinun odottaa, sillä en muista enää tietä takaisin, sinun täytyy neuvoa minua."

"Mitä sinä siitä minulle annat?"

"Mitä minun sille taas täytyy antaa sinulle?"

"Toiset kaksikymmentä penniä."

Samassa kuului vanhassa linnassa liikettä ja nariseva ovi avattiin; eräs vanha mies astui ulos ja katsoi ensin kummastuneena, sitten jokseenkin suuttuneena lapsiin ja puhutteli heitä toruen: "Kuinka te uskallatte soittaa kelloa ja vaatia minua alas? Ettekö osaa lukea, mitä kellon alle on kirjoitettu: 'Niille, jotka haluavat torniin nousta'." Poika osoitti sormellaan Heidiä, virkkamatta sanaakaan.

Heidi vastasi: "Torniinhan minä juuri haluaisin."

"Mitä sinulla siellä on tekemistä?" kysyi torninvartija: "onko joku lähettänyt sinut?"

"Ei", vastasi Heidi, "minä tahtoisin mennä sinne ylös katsellaksi sieltä."

"Lähtekää kotiin älkääkä uudistako kujeitanne, sillä toisella kertaa ette pääse yhtä hyvällä kaupalla." Näin sanoen kääntyi torninvartija lapsiin selin ja aikoi sulkea oven.

Mutta Heidi piti häntä takinliepeestä kiinni ja sanoi rukoilevasti: "Vain tämän ainoan kerran."

Vanhus kääntyi, ja Heidin silmät katsoivat häneen niin rukoilevina, että ukon mieli lauhtui; hän otti lasta kädestä ja sanoi ystävällisesti: "Jos se sinulle on niin tärkeää, niin tule kanssani." Poika istuutui kivisille portaille oven eteen, siten osoittaen, ettei hän halunnut mukaan.

Heidi astui torninvartijan taluttamana monta, monta porrasta ylöspäin, käytävä kapeni kapenemistaan ja ylimmät, huippuun johtavat portaat olivat kovin ahtaat. Heidän sinne päästyään nosti torninvartija Heidin lattialta avonaisen ikkunan luo ja sanoi: "No, katso nyt alas."

Heidi näki kattoja, torneja ja savupiippuja, jotka kohosivat niinkuin laineet merestä, mutta pian hän veti päänsä takaisin ja sanoi masentuneena:

"Ei se ole semmoista kuin minä luulin."

"Niin, näethän sen? Mitä semmoinen pienokainen kuin sinä olet, ymmärtäisit näköalaa arvostella. Kas niin, tule nyt taas alas. äläkä enää koskaan soita päästäksesi johonkuhun torniin."

Torninvartija asetti Heidin jälleen lattialle ja astui hänen edellään kapeita portaita alas. Siinä paikassa, missä käytävä leveni, oli vasemmalla puolella ovi, joka johti torninvartijan huoneeseen, ja lähellä sitä yhtyi kalteva katto lattiaan. Siellä loukossa näkyi olevan suuri koppa ja sen edessä istui lihava harmaa kissa muristen, sillä kopassa asui hänen perheensä ja hän tahtoi varoittaa jokaista ohitsekävijää sekaantumasta hänen perheasioihinsa.

Heidi pysähtyi ja katsoi kummastuneena loukkoon päin: niin mahtavaa kissaa ei hän koskaan ollut nähnyt. Vanhassa linnassa asui laumottain hiiriä, niin että kissa ilman erinomaista vaivaa saattoi hankkia itselleen puolen tusinaa hiirenpaisteja päivässä. Torninvartija huomasi Heidin kummastuksen ja sanoi: "Tule, ei se sinulle mitään pahaa tee, kun minä olen kanssasi: voit katsella poikasia."

Heidi lähestyi koppaa ja huusi ihastuksissaan: "Oi, miten sieviä nuo pienet eläimet ovat! Pienet kauniit kissani!" huusi hän kerran toisensa perään, ja juoksi edestakaisin kopan ympärillä, voidakseen oikein hyvin nähdä kaikki temput ja kauniit hyppäykset, joita nuo seitsemän tai kahdeksan kissanpoikasta tekivät väsymättömästi juostessaan, kiivetessään ja hypätessään toinen toisensa yli.

"Tahdotko yhden niistä?" kysyi torninvartija, joka mielihyvällä katseli Heidin ilon ilmauksia.

"Omakseniko? Ainaiseksiko?" kysyi Heidi kiihkeästi, tuskin uskoen niin suurta onnea mahdolliseksi.

"Niin, tietysti, ja saat sinä useammankin, saat kaikkikin, jos sinulla vain on tilaa niille", sanoi mies iloisena siitä, että pääsisi pienistä kissoista, tarvitsematta niitä kiduttaa.

Heidin riemu oli korkeimmillaan. "Suuressa talossa olisi kissoilla kylläksi tilaa: ja miten iloiseksi Klara tulisi, kun pienet, somat eläimet saapuisivat!"

"Mutta mitenkä minä voin ne kuljettaa?" kysyi Heidi ja aikoi nopeasti tarttua muutamaan; mutta silloin lihava kissa hyökkäsi kiinni hänen käsivarteensa, ja katsoi niin tuimasti ja kostonhimoisesti häneen, että hän säikähtyneenä vetäytyi takaisin.

"Minä lähetän ne sinulle, sano vain minne", lausui torninvartija ja silitti vanhaa kissaa, lepyttääkseen sitä; se oli hänen vanha ystävänsä ja oli jo monta vuotta elänyt hänen kanssansa tornissa.

"Herra Sesemannin taloon, sinne missä ulko-ovella on kultainen koiranpää ja sen kuonossa paksu rengas", selitti Heidi.

Torninvartija ei olisi tarvinnut niinkään laveita selityksiä: hän oli asunut tornissa pitkät ajat ja tunsi jokaisen talon ja lisäksi oli vielä Sebastian hänen vanha tuttavansa.

"Kyllä tiedän", sanoi hän; "mutta kenelle ne jätetään, ketä tulee minun kysyä? Ethän sinä kuulu herra Sesemannin perheeseen."

"En minä, mutta Klara. Hän iloitsee suuresti, kun pienet kissanpojat tuodaan."

Torninvartija aikoi nyt jatkaa kulkuansa, mutta Heidi ei vielä voinut irtautua huvittavasta näystä.

"Jos vain voisin saada yhden tahi kaksi mukaani, toisen itselleni ja toisen Klaralle, saanko?"

"No, odota hieman", sanoi torninvartija, vei varovasti vanhan kissan omaan makuuhuoneeseensa, asetti sen ruokakupin ääreen, sulki oven, palasi takaisin ja sanoi: "No, ota nyt kaksi."

Heidin silmät säteilivät onnesta. Hän valitsi yhden keltaisen ja toisen keltaisen ja valkea-juovaisen ja pisti toisen oikeaan ja toisen vasempaan taskuunsa. Sitten laskeuduttiin portaita alas. Poika istui vielä paikallaan, ja kun torninvartija oli sulkenut oven Heidin jälkeen, sanoi tämä: "Mitä tietä nyt käymme herra Sesemannin talolle?"

"En tiedä", vastattiin.

Heidi alkoi nyt tietojensa mukaan kertoa ulko-ovesta ja akkunoista: mutta poika vain pudisteli päätään, kaikki oli hänelle tuntematonta.

"Katsokaa", jatkoi Heidi selitystään, "yhdestä ikkunasta näkee suuren harmaan rakennuksen ja katto muodostaa tämmöisiä" — Heidi piirsi etusormellaan pykäliä ilmaan.

Silloin poika äkkiä kavahti pystyyn; hänellä lienee ollut samallaisia tunnusmerkkejä tietä löytääkseen. Hän juoksi eteenpäin pysähtymättä ja Heidi hänen jäljessään, ja tuokion kuluttua seisoivat he sen rakennuksen luona, jonka ulko-ovessa oli suuri messinkinen eläimenpää. Heidi veti kellon nauhasta. Sebastian tuli pian, ja kun hän näki Heidin, huusi hän kiirehtäen: "Joutuin! joutuin!"

Heidi juoksi kiireesti sisään, ja Sebastian sulki heti oven; poikaa joka seisoa törrötti oven ulkopuolella, ei hän ensinkään huomannut.

"Joutuin, pikku mamsseli", kehoitti Sebastian edelleen, "heti ruokasaliin, he istuvat jo kaikki pöydässä; neiti Rottenmeier on kuin ladattu tykki, mutta mitä tekin ajattelette, pikku mamsseli, kun noin juoksette matkoihinne." Heidi oli astunut huoneeseen; neiti Rottenmeier ei katsahtanutkaan häneen: Klarakin oli vaiti; tuntui olevan ukkosta ilmassa. Sebastian asetti Heidin tuolin paikoilleen. Kun viimeksimainittu nyt istui siinä, aloitti neiti Rottenmeier vakavan ankaralla ilmeellä juhlallisesti:

"Adelheid, myöhemmin puhun kanssasi, nyt vaan tämän verran: sinä olet käyttäytynyt sangen sopimattomasti ja ansaitset todellakin tulla rangaistuksi, kun luvatta ja kenellekään mitään sanomatta lähdet ulos ja juoksentelet ympäri kaupunkia myöhäiseen iltaan asti; se on todellakin käytöstä, jonka vertaista ei ole kuultu eikä nähty."

"Miau", kuului kuin vastaukseksi.

Mutta nyt kohosi neidin viha ylimmilleen: "Mitä, Adelheid". huusi hän yhä korottaen ääntänsä, "uskallatko kaiken tämän ohessa harjoittaa mitä sopimattominta ivaa, varo itseäsi, sen sanon sinulle."

"Se on", aloitti Heidi — "Miau! Miau!" Sebastian melkein heitti tarjottimen pöydälle ja syöksyi ulos huoneesta.

"Nyt jo riittää", oli neiti Rottenmeier huudahtaa, mutta hänen äänensä tukehtui vihasta. "Nouse ja lähde ulos!"

Heidi nousi säikähtyneenä tuoliltaan ja koetti kerran vielä selittää: "Se on todellakin" — "Miau! Miau! Miau!"

"Mutta Heidi", sanoi nyt Klara, "kun näet, miten suututat neiti Rottenmeieriä, minkätähden sinä yhä sanot miau?"

"En minä, vaan kissanpojat", sai Heidi nyt viimeinkin häiritsemättä lausutuksi.

"Kuinka? Mitä? Kissanpoikasia? Sebastian! Tinette! Etsikää nuo hirmuiset elävät ja viekää ne pois!" Näin sanoen syöksyi hän lukuhuoneeseen ja lukitsi oven kaksinkertaisesti, sillä kissanpoikaset olivat neiti Rottenmeieristä hirmuisinta koko maailmassa. Sebastianin, joka seisoi oven ulkopuolella täytyi ensin nauraa loppuun. Tarjotessaan Heidille oli hän nähnyt pienen kissanpään pistävän esiin Heidin taskusta ja aavisti, mikä näytelmä siitä syntyisi, ja kun se sitten alkoi, ei hän voinut sen kauemmin hillitä itseään, kuin että töin tuskin ennätti saada tarjottimen pöydälle lasketuksi. — Vihdoinkin rauhoittui hän niin paljon, että uskalsi astua huoneeseen kauan sen jälkeen, kuin hätääntyneen neidin avunhuudot olivat vaienneet. Ruokasalissa oli jo kaikki hiljaista ja rauhallista. Klara piti kissanpoikasia sylissään, ja Heidi oli polvillaan hänen vieressään. Molemmat lapset leikkivät onnellisina viehättävien, vikkeläin eläinten kanssa.

"Sebastian", sanoi Klara, "teidän täytyy auttaa meitä! Teidän pitää hakea näille pienille kissoille olopaikka jossakin, missä ei neiti Rottenmeier niitä näe, sillä hän pelkää niitä ja vaatii ne hukutettaviksi, mutta me tahdomme pitää nämät somat eläimet ja leikkiä niillä aina kun olemme yksinämme. Minnehän me panisimme ne?"

"Kyllä minä siitä pidän huolen, Klara neiti", vastasi Sebastian; "minä valmistan niille hyvän sijan johonkin koppaan ja vien sen semmoiseen paikkaan, johon tämä arka neiti ei minua seuraa. Luottakaa minuun." Sebastian ryhtyi heti työhönsä nauraen itsekseen, sillä hän ajatteli: "tähän tulee vielä hyvää jatkoa", eikä Sebastian ensinkään ollut pahoillaan siitä, että neiti Rottenmeier saisi vähäsen harmia.

Pitkän ajan kuluttua, kun levollemenon aika jo lähestyi, aukaisi neiti Rottenmeier oven hieman raolleen ja huusi: "Ovatko nuo hirmuiset eläimet jo poissa?"

"Ovat, ovat", vastasi Sebastian, joka oli keksinyt kaikellaista askaroimista juuri sitä kysymystä odottaessaan. Hiljaa ja kiireesti hän otti molemmat kissanpojat Klaran sylistä ja vei ne pois.

Neiti Rottenmeierin täytyi säästää erityinen nuhdesaarnansa seuraavaksi päiväksi, sillä hän oli niistä monista mielenliikutuksista, suuttumuksesta, vihasta ja kauhusta, joihin Heidi ihan tietämättään oli ollut syypää, tullut aivan raukeaksi. Hän vetäytyi omiin huoneisiinsa ja Klara sekä Heidi seurasivat hänen esimerkkiänsä iloiten siitä, että tiesivät kissanpoikien olevan hyvässä säilössä.