NELJÄSTOISTA LUKU.

Pyhänä, kun kirkonkelloja soitetaan.

Heidi seisoi tuulessa heiluvien honkien alla odottamassa iso-isää, joka aikoi käydä "kylässä" noutamassa Heidin arkkua, sillä aikaa kuin tyttönen kävisi iso-äitiä tervehtimässä. Lapsi tuskin enää jaksoi odottaa sitä hetkeä, jona hän taas tapaisi iso-äidin ja saisi kuulla miten leivät olivat hänelle maistuneet, mutta toiselta puolen ei aika kuitenkaan tuntunut hänestä pitkältä, sillä hän ei saanut kyllikseen kotoisen luonnon sävelistä, honkien huminasta eikä vihannan nurmikon ja kullankeltaisten kukkien tuoksusta ja välkkeestä.

Iso-isä tuli ulos majasta, katsoi kerran vielä ympärillensä joka suunnalle ja sanoi sitten tyytyväisesti: "No niin, nyt voimme mennä."

Sillä tänään oli lauvantai ja sinä päivänä Tunturisetä puhdisti ja järjesti joka paikan, majan, ometan ja koko ympäristön, se oli hänen tapansa, ja tänään oli hän toimittanut sen aamupäivällä ollaksensa päivällisen jäljestä valmis seuraamaan Heidiä ja kun hän nyt katsahti ympärillensä, huomasi hän kaiken olevan hyvin. — Vuohi-Pekan mökin luona erosivat he toisistansa ja Heidi juoksi sisään. Iso-äiti oli jo tuntenut hänen askeleensa ja huusi ystävällisesti hänelle vastaan: "Tuletko, lapseni! Tuletko sinä taas?"

Sitten otti hän Heidin käden omiinsa ja piti siitä kiinteästi kiinni, sillä hän pelkäsi yhä vielä, että joku voisi riistää lapsen häneltä. Sitten täytyi isoäidin kertoa, miltä leivät olivat hänestä maistuneet, ja hän sanoi, että ne olivat olleet niin ravitsevat, että hän tänään oli paremmissa voimissa kuin moneen aikaan, ja Pekan äiti lisäsi siihen, että iso-äiti oli pelännyt niiden loppuvan liian pian eikä senvuoksi uskaltanut syödä enempää kuin yhden eilen ja tänään yhteensä, ja että hän varmaankin voimistuisi, jos hän noin viikon ajan suostuisi syömään joka päivä kokonaisen leivän. Heidi kuunteli Briittaa tarkasti ja vaipui vähäksi aikaa ajatuksiinsa. Vihdoin keksi hän keinon: "Minä tiedän jo, mitä teen, isoäiti", sanoi hän iloissaan, "minä kirjoitan kirjeen Klaralle, niin hän lähettää toisen verran tai kaksikin kertaa niin monta leipää lisään, sillä minulla oli itselläni koko joukko samanlaisia laatikossani, ja kun ne otettiin minulta pois, lupasi Klara antaa yhtä monta sijaan ja sen hän kyllä tekeekin."

"Hyvä Jumala", sanoi Briitta, "tarkoitus kyllä on hyvä; mutta ajattelepas, että ne kuivettuvat. Jos silloin tällöin olisi joku ropo liikenemään, niin niitä kyllä saisi alhaalla 'kylässä' leipurilta; mutta minulla tuskin on varaa ostaa ruisleipää."

Heidin kasvot loistivat ilosta: "Oi, minulla on hirmuisen paljon rahaa, iso-äiti!" huudahti hän riemuiten ja hypähti korkealle ilosta, "nyt minä tiedän, mitä minä niillä teen, joka ainoa päivä sinun pitää saada tuore leipä ja pyhänä kaksi ja Pekka saa käydä noutamassa niitä 'kylästä'."

"Ei, ei lapseni", epäsi iso-äiti, "sitä sinä et suinkaan saa tehdä, rahojasi et sinä ole sitä varten saanut, sinun pitää antaa ne iso-isälle, niin hän määrää, mihin ne ovat käytettävät."

Mutta Heidi ei antanut häiritä iloaan; hän riemuitsi ja hyppeli ympäri tupaa huudahtaen kerta toisensa jälkeen: "Nyt iso-äiti saa leivän joka päivä ja voimistuu ja tulee ihan terveeksi, ja — voi isoäiti", huusi hän uudella ihastuksella, "sinä varmaankin taas tulet näkeväksi, ehkä siihen vain on syynä sinun voimattomuutesi."

Iso-äiti oli ääneti, hän ei hennonut häiritä lapsen iloa. Sinne tänne juostessaan sattui Heidi näkemään iso-äidin vanhan laulukirjan ja siitä juolahti uusi, iloinen ajatus hänen mieleensä; "Iso-äiti, nyt minä osaan lukeakin varsin hyvin, luenko minä sinulle jonkun laulun vanhasta kirjastasi?"

"Oi lue", pyysi iso-äiti iloissaan odottamattomasta ehdotuksesta; "tahdotko sinä todellakin lukea, lapseni, tahdotko?"

Heidi oli kiivennyt tuolille ja ottanut alas kirjan, jota paksu pölypilvi seurasi, sillä kirja oli kauan ollut käyttämättä hyllyllä. Heidi puhdisti sen ja istui sitten jakkaralle likelle iso-äitiä ja kysyi, mitä hänen piti lukea.

"Mitä vain tahdot, lapseni, mitä vain tahdot", iso-äiti siirsi rukkinsa vähän syrjään ja odotti hartaasti.

Heidi käänteli lehtiä ja luki ensin hiljaa itsekseen sieltä täältä: "Tässä seisoo jotakin auringosta, minä luen se sinulle, iso-äiti." Ja Heidi alotti, ja jota enemmän hän luki, sitä enemmän hän itsekin innostui ja sitä lämpimämmin hän myös luki:

"Oi päivyt kulta, Täynn' onnen tulta, Sä kukkuloille Ja nurmikoille Luot ihmevalosi virvoittavan.

Mun ruumiin' riutui Ja maahan vaipui; Vaan elpyneenä Ja iloisena Kasvoni jälleen luon taivahasen.

Sun ihmetyösi Siell' silmän' löysi, Ne kunniakses' Loit, osoitukseks', Ett' on sun voimasi uupumaton.

Ja johon sitten Luo hurskahitten Surusta la'annut Ja rauhan saanut Ikuinen henkeni kohoaapi.

Jumala suuri On väkevä juuri, Sanansa syvä, Tahtonsa pyhä Ain' iäisyytehen perustuvat.

Armonsa aina Lohtua lainaa; Mieleni nurjan. Sydämen kurjan Puhtaaks' ja uudeksi aivan se luo.

Risti ja vaivat Ne katoavat; Asettuu hyrskyt, Tyyntyypi myrskyt, Aurinko uudet tuo toivehet taas.

Ilot ja uuden Onnellisuuden Jumala armas Antaapi taivaass', Mieleni sinne jo nyt ylenee."

Iso-äiti istui hiljaa, kädet ristissä ja selittämätön ilon loiste, semmoinen, jota Heidi ei koskaan ennen ollut niissä nähnyt, kuvastui hänen kasvoillaan, vaikka kyyneleet valuivat hänen poskillensa. Kun Heidi vaikeni, pyysi hän: "Oi vielä kerran, Heidi, lue se vielä kerran minulle:

"Risti ja vaivat Ne katoavat —"

Ja lapsi alotti uudestaan ja luki omituisella ilolla hartaasti ja toivossa:

"Risti ja vaivat Ne katoavat; Asettuu hyrskyt, Tyyntyypi myrskyt, Aurinko uudet tuo toivehet taas.

Ilon ja uuden Onnellisuuden Jumala armas Antaapi taivaass', Mieleni sinne jo nyt ylenee."

"Oi Heidi, se valaisee! se valaisee sydäntäni! Oi minkä hyvän sinä minulle olet tänään tehnyt, Heidi!"

Kerta toisensa jälkeen iso-äiti lausui ilon ja lohdutuksen sanoja, ja Heidinkin kasvot loistivat ilosta, hän vain katsoi ja katsoi iso-äitiin, joka kiitollisesti kohotti päänsä taivasta kohti, ikäänkuin hän jo olisi uusilla kirkkailla silmillä nähnyt Jumalan kirkkaan taivaan. Sellaisena ei lapsi ollut häntä koskaan ennen nähnyt.

Ikkunaan koputettiin ja Heidi näki ulkona iso-isän, joka viittasi häntä tulemaan kotiin. Hän totteli heti, mutta ennätti kuitenkin vakuuttaa tulevansa huomenna takaisin, ja jos hän Pekan kanssa menisikin laitumelle, palaisi hän kuitenkin jo puolen päivän aikana, sillä se, että hän nyt taisi ilahduttaa iso-äidin sydäntä, oli Heidille suurin onni, vielä paljon suurempi kuin kesäisen päivän viettäminen kukkasien ja vuohien seurassa. Briitta juoksi hänen jälkeensä ovelle ja vei Heidille mekon ja hatun, jotta hän ottaisi ne mukanansa. Mekon hän otti käsivarrellensa, sillä hän ajatteli, että iso-isä jo tunsi hänet, mutta hatun hän laski itsepintaisesti luotaan. Briitta saisi kyllä pitää sen, Heidi ei sitä koskaan, ei koskaan panisi päähänsä. — Heidin sydän oli niin täynnä, että hänen heti täytyi ruveta iso-isälle kertomaan, miten iloinen hän oli siitä, että alhaalla "kylässä" saattoi ostaa vehnäleipää iso-äidille, kun vain oli rahaa, ja että iso-äidistä äkkiä oli tuntunut niin valoisalta ja hyvältä, kun Heidi oli hänelle lukenut, ja kun hän oli lopettanut kertomuksensa, alkoi hän taas alusta ja sanoi luottamuksella: "Eikö niin, iso-isä, vaikkei iso-äiti tahdokaan, niin sinä kuitenkin annat minulle kaiken rahan tuosta kääröstä, ja minä annan siitä joka arkipäivä yhden rahan ja pyhänä kaksi Pekalle, jotta hän niillä ostaisi leipää 'kylästä'."

"Mutta vuode, Heidi", sanoi iso-isä, "oikea vuode olisi sinulle tarpeen ja sittenkin jää vielä rahaa moneksi leiväksi." —

Mutta Heidi ei antanut iso-isälleen rauhaa; hän vakuutti, että hän nukkui paljon paremmin heinillä kuin milloinkaan patjavuoteellaan Frankfurtissa, ja rukoili niin hartaasti ja lakkaamatta iso-isää suostumaan hänen pyyntöönsä, että iso-isä viimein sanoi: "Rahat ovat sinun ja sinä saat tehdä niillä, mitä tahdot. — Monta vuotta voit niillä ostaa Leipää iso-äidille."

Heidi riemuitsi: "Heleijaa! Nyt ei iso-äidin tarvitse koskaan enää syödä kovaa hapanta leipää, ja voi, iso-isä, nyt on kaikki niin hyvin, kuin ei meillä vielä eläessämme ole ollut!" Ja Heidi hypähti korkealle ja riemuitsi kuin taivaan lintu. Mutta yht'äkkiä hän muuttui taas vakavaksi ja sanoi: "Oi, jos nyt rakas Jumala olisi heti antanut sen tapahtua, niinkuin minä niin hartaasti halusin, niin ei kaikki nyt olisikaan näin hyvin, minä olisin heti tullut kotiin ja minulla olisi ollut iso-äidille vain muutama leipä, enkä olisi osannut lukea, josta iso-äidillä on niin paljon iloa; mutta rakas Jumala on antanut kaiken käydä paljoa paremmin, kuin minä ymmärsin toivoakaan; mummo sanoi sen minulle, ja nyt kaikki onkin niin tapahtunut. Oi kuinka iloinen olen siitä, ettei rakas Jumala myöntynyt silloin, kun minä vaikeroin! Mutta nyt minä tahdon aina rukoilla, niinkuin mummo käski, ja aina kiittää Häntä, ja jollei Hän aina anna tapahtua, niinkuin minä olen rukoillut, niin tahdon ajatella: nyt käy varmaan taas niinkuin Frankfurtissa, Jumalalla on jotain parempaa minulle mielessä. Mutta nyt rukoilemme joka päivä, iso-isä, eikö niin, emmekä koskaan enää unhoita sitä, ettei rakas Jumalakaan unhottaisi meitä?"

"Mutta jollemme sittenkään rukoilisi", mutisi iso-isä.

"Oi, meidän käy silloin huonosti, sillä rakas Jumala unhoittaa meidät ja antaa meidän mennä omia teitämme ja jos sitten käy onnettomasti ja vaikeroimme, niin ei kukaan ihminen sääli meitä, vaan kaikki sanovat: 'Itsehän hän on ensin luopunut Jumalasta, joka olisi voinut häntä auttaa, ja nyt rakas Jumala myös hylkää hänet'."

"Se on totta, Heidi, keneltä olet sen kuullut?"

"Mummolla, hän on minulle kaikki selittänyt."

Iso-isä kulki vähän matkaa ääneti, sitten sanoi hän itsekseen omissa ajatuksissaan: "Ja kun kerran niin on, silloin se siksi jää; takaisin ei kukaan pääse ja kenen Herra Jumala on unhoittanut, sen hän on unhoittanut."

"Oi. iso-isä, ei niin, hän pääsee takaisin, sen on mummo myöskin selittänyt, silloin käypi niinkuin minun kirjani kauniissa kertomuksessa. Sinähän et tosin tiedä mitenkä; mutta pian me olemme kotona ja silloin saat kuulla, kuinka kaunis se kertomus on."

Heidi joudutti askeleitansa, hän astui yhä reippaammin viimeistä pengertä ylös — ja tuskin he olivat perillä, kun Heidi jo irtaantui iso-isän kädestä ja juoksi majaan. Iso-isä laski selästään kopan, johon hän oli tyhjentänyt puolet kirstun sisällöstä, sillä koko kirstu olisi ollut liian raskas kantaa. Sitten hän istahti miettiväisenä lavitsalleen. Heidi tuli taas ulos kirja kainalossa.

"Kas se on oikein, iso-isä, että sinä jo istut siinä", ja yhdellä hyppäyksellä oli Heidi hänen luonaan ja oli jo avannut kirjansa, sillä hän oli niin monasti lukenut saman kertomuksen, että kirja itsestään aukeni siltä kohdalta. Nyt Heidi luki suurella osanotolla pojasta, joka isänsä kodissa oli ollut onnellinen. Hän seisoi ulkona kedolla, jolla hänen isänsä kauniit lehmät ja lampaat kävivät laitumella. Kauniiseen viittaansa verhottuna ja paimen-sauvaansa nojaten hän ihaili auringonlaskua, niinkuin kaikki näkyi kuvasta. Mutta yht'äkkiä hän tahtoi tulla itsenäiseksi; hän vaati isältänsä koko perintönsä ja läksi pois ja tuhlasi sen. Kun hänellä ei enää ollut mitään, täytyi hänen ruveta erään talonpojan palvelijaksi ja paimensi hänen sikojansa. Hänen vaatteensa olivat kuluneet repaleiksi, ja ravinnokseen sai hän ainoastaan niukalta samaa ruokaa kuin siat. Silloin hän muisti, kuinka hyvä hänen oli ollut isänsä luona, kuinka hyvä isä oli ollut hänelle ja kuinka kiittämätön hän itse oli ollut isällensä, ja hänen täytyi itkeä katumuksesta ja koti-ikävästä. Ja hän ajatteli: minä menen isäni luo, pyydän häneltä anteeksi ja sanon hänelle: "Minä en ole ansainnut olla sinun poikasi, ota minut sun palvelijaksesi." — Ja kun hän lähestyi isänsä huonetta, näki isä hänet jo kaukaa ja juoksi häntä vastaan. — "Mitä sinä nyt luulet, iso-isä?" keskeytti Heidi lukemisensa; "nyt sinä luulet, että isä vielä on suutuksissaan ja sanoo hänelle: 'Sanoinhan minä sen!?' Kuule nyt, mitä seuraa: 'Ja isä sääli häntä, syleili ja suuteli häntä, ja poika sanoi: 'Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ole mahdollinen sinun pojaksesi kutsuttaa.' Mutta isä sanoi palvelijoillensa: 'Tuokaa tänne parhaat vaatteet ja pukekaa hänen yllensä, ja antakaa sormus hänen sormeensa ja kengät hänen jalkoihinsa. Ja tuokaa syötetty vasikka ja tappakaa se, ja syökäämme ja riemuitkaamme; sillä tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen, hän oli kadonnut, ja on taas löydetty.' Ja he rupesivat riemuitsemaan."

"Eikö se ole ihana kertomus, iso-isä?" kysyi Heidi, kun tämä yhä vielä oli vaiti eikä, niinkuin lapsi oli odottanut, iloinnut eikä ihmetellyt sitä.

"On, Heidi, se on ihana kertomus", sanoi iso-isä, mutta hän oli niin vakavan näköinen, että Heidi taas vaikeni ja rupesi ääneti katselemaan kuviansa. Kerran hän vielä asetti kirjan iso-isänsä eteen ja sanoi: "Katso, miten hyvä hänen on olla", osottaen sormellaan kotia palanneen kuvaa, missä tämä seisoi uusissa vaatteissaan isänsä luona hänen rakastettuna poikanansa.

Pari tuntia myöhemmin, kun Heidi jo oli syvään uneen vaipunut, nousi iso-isä pieniä portaita ylös parvelle; hän asetti lamppunsa likelle Heidin vuodetta, kuitenkin niin, ettei sen valo osunut nukkuvan lapsen kasvoille. Heidi lepäsi siinä kädet ristissä eikä suinkaan ollut unhoittanut rukoilla, sillä rauhan ja autuuden tunne lepäsi hänen ruusuisilla kasvoillansa. Se mahtoi liikuttaa iso-isää, sillä hän seisoi siinä kauan, kauan ja katseli taukoamatta nukkuvaa lasta. Hänkin pani kätensä ristiin ja sanoi puoliääneen, pää kumarruksissa: "Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäs, enkä ole mahdollinen sinun pojaksesi kutsuttaa!" Ja kaksi suurta kyyneltä vieri vanhuksen poskia alas.

Muutamia tuntia sen jälkeen, heti päivän koittaessa, seisoi Tunturisetä jo majansa edustalla ja katseli iloisin silmin ympärillensä. Sunnuntaiaamun loiste säteili vuorilla ja laaksoissa. Alhaalta laaksosta kajahtelivat aikaisimmat aamukellot, ja ylhäällä hongissa lauloivat linnut iloisia aamulaulujansa.

Iso-isä meni tupaan takaisin. "Tule Heidi!" huusi hän sieltä ylös parvelle, "päivä on jo noussut! Pue paras puku yllesi, niin menemme kirkkoon."

Heidi ei vitkastellut, se ei ollut mikään tavallinen kutsu, sitä hänen täytyi kiireesti noudattaa. Hetkisen kuluttua hän juoksi jo alas puettuna kauniiseen frankfurtilaiseen pukuunsa, mutta pysähtyi suuresti kummastuneena iso-isänsä eteen. "Oi, iso-isä, tuommoisena minä en koskaan ole sinua nähnyt", sai hän viimeinkin sanotuksi, "etkä sinä koskaan ole käyttänyt kaunista hopeanappista takkiasi, voi kuinka kaunis sinä olet pyhäpuvussasi."

Vanhus silmäili ystävällisesti hymyillen lasta ja sanoi: "Niin sinäkin olet: tule nyt." Hän otti Heidiä kädestä ja niin kulkivat he yhdessä tunturilta alas. —

Joka taholta kajahtelivat kellojen heleät äänet heitä vastaan ja yhä soinnukkaammin ja raikkaammin, kuta edemmäksi he tulivat. Heidi kuunteli ihastuksella ja sanoi: "Kuuletko niitä, iso-isä? Nyt on aivankuin suurena juhlana."

Alhaalla oli kaikki kylän väki jo kirkossa. He olivat juuri alottaneet virren, kun iso-isä Heidin kanssa astui kirkkoon ja istui viimeiselle penkille. Mutta se, joka istui häntä lähinnä, nykäsi kyynärpäällään naapuriansa ja sanoi: "Oletko sinä huomannut, että Tunturisetä on kirkossa!"

Ja naapuri nykäsi taas vuorostaan seuraavaa, niin että ennen pitkää joka taholta kuiskailtiin: "Tunturisetä! Tunturisetä!" ja melkein jokaisen naisen täytyi kääntää päätään ja useimmat heistä sekaantuivat hiukan säveleestä, niin että lukkarin oli sangen vaikea johtaa laulua. Mutta kun pappi sitten alotti saarnansa, katosi hajamielisyys taas kokonaan, sillä hänen sanoissaan ilmeni niin harrasta kiitoksen ja ylistyksen tunnetta, että se valtasi koko seurakunnankin, niin että jokaisesta läsnäolijasta tuntui siltä, kuin joku suuri ilo olisi hänelle tapahtunut. Kun jumalanpalvelus oli loppunut, poistui Tunturisetä kirkosta taluttaen lasta kädestä ja suuntasi askeleensa pappilaa kohden, ja kaikki, jotka seurasivat häntä, ja ne, jotka ennen häntä olivat ulkona, katsoivat hänen jälkeensä ja useimmat kävelivät samaan suutaan hänen kanssansa nähdäksensä, menisikö hän todellakin pappilaan, ja sen hän tekikin. Silloin kokoontuivat kaikki ryhmiin ja keskustelivat kiihkeästi päivän tavattomasta tapauksesta, Tunturisedän kirkonkäynnistä, ja katsoivat levottomina pappilaan päin nähdäksensä, palaisiko Tunturisetä sieltä vihoissaan ja kiukuissaan, vaiko papin ystävänä, sillä he eivät ensinkään tienneet, mistä syystä vanhus oli tullut alas tunturilta ja mitä hän sillä oikeastaan tarkoitti.

Mutta useimpien mielipide oli kuitenkin muuttunut jo hänen eduksensa ja he sanoivat toinen toisillensa: "Ei suinkaan Tunturisetä ole niin paha kuin sanotaan; näkeehän sen heti, miten hellästi hän pitää pienokaista kädestä." Ja toinen taas vastasi: "Senhän minä aina olen sanonut, eikä hän papinkaan luokse menisi, jos hän olisi perin paha; silloinhan hänen täytyisi pelätä, ihmiset liioittelevat niin usein." Ja leipuri sanoi: "Minähän sen kuitenkin kaikkein ensimmäiseksi sanoin; milloinka pienoinen lapsi, jolla on ruokaa ja juomaa ja kaikkea hyvää, mitä hän tahtoo ja toivoo, jättää sen kaiken ja halajaa takaisin iso-isän luo, jos tämä on paha ja hurja, niin että lapsen täytyisi pelätä häntä?" Ja niin sai suopeampi mieliala yhä suuremman vallan heissä, kun naisetkin saapuivat seuraan ja kertoivat, mitä olivat kuulleet Vuohi-Pekan Briitalta ja iso-äidiltä, ja heidän puheistaan päättäen oli Tunturisetä ihan toisenlainen kuin yleisesti tähän asti oli luultu, niin että kokoontuneista tuntui pikemmin siltä, kuin he olisivat seisoneet siinä odottamassa vanhaa kauan kaivattua ystävää toivottaakseen hänet tervetulleeksi. —

Sillä aikaa oli Tunturisetä tullut pastorin lukuhuoneen ovelle ja kolkuttanut. Herra pastori aukaisi ja astui vilkkaasti häntä vastaan eikä ensinkään näyttänyt kummastuneelta, niinkuin olisi voinut luulla, vaan ikään kuin hän olisi odottanut häntä; Tunturisedän kirkossa-olo ei varmaankaan ollut jäänyt herra pastorilla huomaamalta. Hän tarttui vanhuksen käteen ja pudisti sitä useamman kerran niin sydämellisesti, ettei Tunturisetä aluksi saanut sanaakaan lausutuksi, sillä hän ei ollut odottanut noin ystävällistä vastaanottoa. Hän tointui kuitenkin taas ja sanoi: "Minä tulen pyytämään, että herra pastori olisi hyvä ja unohtaisi ne sanat, jotka lausuin tunturilla, ettekä enää lukisi sitä minulle viaksi, vaikka silloin vastustin teidän neuvoanne. Te olitte oikeassa, herra pastori, ja minä olin väärässä, mutta nyt minä tahdon seurata teidän neuvoanne ja muuttaa talveksi alas 'kylään', sillä tämä lapsi on arka, ja kova vuoden aika tunturilla on hänelle liian rasittavaa, ja jos ihmiset täällä katsoisivatkin minuun vähän karsaasti niinkuin sellaista, johon ei ole luottamista, niin en ole parempaa ansainnutkaan, mutta ettehän te, herra pastori, sitä kuitenkaan tee?"

Ystävällisen papin silmät loistivat ilosta, hän otti vielä kerran vanhuksen käden omaansa ja sanoi liikutettuna: "Naapuri, te olette ollut parhaimmassa kirkossa jo ennen, kuin tulitte tänne minun kirkkooni; olen siitä iloinen! Eikä teidän tarvitse katua, että jälleen tahdotte tulla tänne ja elää meidän kanssamme. Minun luokseni olette rakkaana ystävänä ja naapurina aina tervetullut ja minä aion viettää monta talvi-iltaa iloisesti teidän luonanne, sillä teidän seuranne on minulle arvokas ja rakas, ja pienokaiselle tulemme myöskin hankkimaan hyviä ystäviä." Herra pastori laski ystävällisesti kätensä Heidin tummille kiharille ja talutti häntä kädestä, saattaessaan iso-isää ulos portaille, ja vasta siellä hän hyvästeli heitä, niin että koko heidän ympärillään seisova kansa saattoi nähdä, miten herra pastori aina uudelleen ja uudelleen puristi Tunturisedän kättä, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen paras ystävänsä, josta hän tuskin saattoi erota. Tuskin oli pappi siis sulkenut oven jälkeensä, kun koko seurakunta riensi Tunturisetää vastaan, jokainen tahtoi olla ensimmäinen, ja niin monta kättä ojennettiin hänelle yht'aikaa, ettei hän tiennyt mihin niistä ensin tarttua. Joku huudahti hänelle: "Sepä hupaista! sepä hupaista, setä, että kerran taas käytte meitä katsomassa!" ja toinen taas: "Minäkin olen usein toivonut kerran saavani jälleen puhua sanasen teidän kanssanne, setä." Ja samaan tapaan kajahteli joka suunnalta, ja kun setä sitten ystävällisiin puhutteluihin vastasi, että hän aikoi siirtyä talveksi entiseen asuntoonsa alas "kylään" ja taas elellä vanhojen tuttujensa kanssa yhdessä, kiihtyi yleinen riemu oikeaksi myrskyksi ja näytti ihan siltä, kuin Tunturisetä olisi ollut "kylän" enin rakastettu henkilö. jota jokainen oli suuresti kaivannut. Useimmat saattoivat iso-isää ja lasta pitkän matkaa ylös tunturin rinnettä ja hyvästijättäessään jokainen heistä vaati Tunturisetää käymään luonansa, kun hän taas palaisi kylään. Kun saattajat erosivat hänestä ja lähtivät astumaan vuoripolkua alas kylään, pysähtyi vanhus ja katseli kauan heidän jälkeensä, ja hänen kasvoilleen levisi niin lempeä loiste, että näytti siltä, kuin olisi auringonvalo tullut hänen omasta sydämestään. Heidi katseli häneen herkeämättä ja sanoi iloisesti: "Iso-isä, tänään sinä olet kauniimpi kuin koskaan ennen."

"Niinkö arvelet", hymyili iso-isä. "Niin. katsos, Heidi, minua on tänään kohdannut onni, jota en suinkaan ole ansainnut. Tuntuu niin hyvältä elää rauhassa ja sovussa Jumalan ja ihmisten kanssa. Rakas Jumala tarkoitti parastani sillä, että hän lähetti sinut luokseni tunturille." Vuohi-Pekan majalle saavuttuansa aukaisi iso-isä heti oven ja astui sisään: "Jumala antakoon hyvää päivää, iso-äiti", huudahti hän, emmeköhän taas ala paikkailla tupaa, ennenkuin myrskyt tulevat."

"Hyvä Jumala, se on setä!" huusi iso-äiti iloisella kummastuksella. "Että minulle sekin ilo vielä piti suotaman elämässäni! Että minä kerrankin saan kiittää teitä kaikesta, mitä meille olette tehnyt, setä! Jumala teitä palkitkoon! Palkitkoon sen Jumala!"

Ja vavisten ilosta ojensi vanha iso-äiti kätensä vastatulleelle, joka sydämellisesti pudisteli sitä, sitten hän jatkoi pitäen kiinni sedän kädestä: "Ja yksi pyyntö on minulla vielä sydämelläni, setä: Jos minä joskus olen loukannut teitä, niin älkää rangaisko minua sillä, että vielä kerran laskette Heidin luotanne, ennenkuin minä lepään kirkkomaassa. Oi, te ette tiedä, mikä aarre tämä lapsi on minulle!" ja hän syleili Heidiä, joka jo oli hiipinyt hänen luokseen.

"Olkaa huoleti, iso-äiti", rauhoitti häntä setä; "siten en tahdo rangaista teitä enkä itseänikään, tästä lähin jäämme kaikki toinen toistemme luo pitkäksi aikaa, jos Jumala sen sallii."

Nyt Briitta hieman salaperäisesti veti sedän erikseen huoneen nurkkaan ja näytti hänelle kaunista sulkahattua sekä kertoi, mitenkä asianlaita oli, sillä luonnollisesti hän ei voinut ottaa vastaan semmoista lahjaa.

Mutta iso-isä katsoi sangen tyytyväisesti Heidiinsä ja sanoi: "Hattu on hänen, jollei hän sitä enää tahdo panna päähänsä, niin hän on oikeassa, ja jos hän on sen sinulle antanut, niin ota sinä se vaan vastaan."

Briitta oli tästä odottamattomasta päätöksestä suuresti iloissaan: "Se on varmaankin enemmän kuin kymmenen markan arvoinen, katsokaapas vain!" iloissaan kohotti hän sen korkealle ilmaan. "Minkä erinomaisen siunauksen se Heidi sentään sieltä Frankfurtista on tuonut kotiin! Minun on jo monasti täytynyt ajatella, eikö olisi parasta että lähettäisin Pekkanikin vähäksi ajaksi sinne; mitä te siihen sanoisitte, setä?"

Sedän silmät säihkyivät veitikkamaisesti. Hän arveli, ettei se olisi Pekalle vahingoksi; mutta neuvoi Briittaa odottamaan sopivaa tilaisuutta.

Samassa samainen henkilö syöksähtikin sisään, mutta kolautti ensin päänsä oveen niin kovasti, että joka paikka ritisi; nähtävästi oli hänellä kiire. Hengästyneenä ja läähättäen pysähtyi hän keskelle tupaa ja ojensi kirjettä kädessänsä. Sekin oli seikka, jommoista ei ennen ollut tapahtunut: kirje, osoiteltu Heidille, jonka hän oli saanut alhaalla "kylän" postilaitoksesta. Kaikki istuivat pöydän ympärille odottamaan. Heidi aukaisi kirjeensä ja luki sen ääneen takertumatta. Se oli Klara Sesemannilta. Hän kertoi siinä, miten ikävä hänen oli ollut Heidin lähdettyä, ja että hän töin tuskin saattoi sitä enää kestää; sentähden oli hän niin kauan pyytänyt isältänsä, kunnes tämä oli luvannut jo seuraavana syksynä lähteä kylpyretkelle Ragatziin, ja mummo aikoi myös mukaan, ja silloin hän tahtoi käydä tervehtimässä Heidiä ja iso-isää tunturilla. Ja mummo käski vielä sanoa Heidille, että hän oli tehnyt oikein siinä, kun oli tahtonut viedä vehnäleivät iso-äidille, ja jottei iso-äidin tarvitsisi syödä niitä kuiviltansa, oli kahvi lähetetty jäljestä päin, se oli jo matkalla, ja kun mummo itse tulisi tunturilla käymään, piti Heidin viedä hänet iso-äitiä tervehtimään.

Siitä syntyi sitten niin suuri ilo ja ihmetys, kun kaikki uutiset koskivat heitä jokaista yhtä likeltä, ettei itse iso-isäkään huomannut miten nopeasti aika kului ja kuinka myöhäinen jo oli, ja kaikki he olivat niin tyytyväisiä ja iloisia tulevien päivien yhdessäolosta, ja ehkä vielä enemmän tämänpäiväisestä, että iso-äiti lopulta sanoi: "Kaikkein suloisinta on kuitenkin se, että vanha ystävä kerran taas tulee ja ojentaa meille kätensä niinkuin ennen muinoin; se synnyttää lohduttavan tunteen siitä, että kerran vielä saamme tavata ne, jotka meille ovat olleet rakkaita. Tulettehan taas pian käymään täällä, setä, ja lapsi varmaankin jo huomenna."

Se lupaus vahvistettiin iso-äidille kädenlyönnillä, mutta nyt oli jo aika lähteä kotiin, ja iso-isä kulki Heidin kanssa ylös tunturille, ja samoin kuin heleät aamukellot likeltä ja kaukaa olivat kutsuneet heitä laaksoon, samoin saattoivat rauhalliset iltakellot heidät jälleen takaisin ilta-auringon loisteessa välkkyvälle majalle. — Mutta kun mummo tulee syksyllä, valmistaa hän varmaan Heidille samoinkuin iso-äidillekin monta odottamatointa iloa, ja varmaankin saadaan heinäparvelle oikea vuode, sillä missä mummo vain liikkuu, siellä järjestyvät kaikki asiat, niin ulkonaisesti kuin sisäisestikin.