KOLMAS LUKU.

Laitumella.

Varhain seuraavana aamuna havahtui Heidi kovaan vihellykseen ja kun hän avasi silmänsä, virtasi kirkas valo pyöreästä luukusta hänen vuoteelleen ja sen ympärillä oleville heinille, niin että kaikki esiintyi kultaisessa loisteessa. Heidi katsoi kummastuneena ympärilleen, tietämättä laisinkaan missä hän oli. Samassa kuului ulkoa iso-isän syvä ääni, ja hän muisti kaikki: mistä hän oli tullut, että hän nyt oli iso-isän luona tunturilla eikä enää vanhan Ursulan kotona, joka ei paljon mitään kuullut ja aina paleli, niin että hän päivät pitkin istui joko keittiön valkean tahi tuvan uunin läheisyydessä; siellä Heidinkin oli täytynyt oleskella, jotta vanhus näkisi, missä hän oli, kun ei voinut sitä enää kuulla. Monasti oli silloinen olo tuntunut Heidistä liian ahtaalta ja hän olisi mieluummin juossut tuvasta. — Niin, hän oli siis sangen iloinen havahtuessaan uudessa kodissaan ja muistaessaan, miten paljon uutta hän eilen oli nähnyt ja ehkä tänään vielä tulisi näkemään ja etenkin Vienon ja Pikun.

Heidi nousi äkkiä vuoteeltaan ja oli muutamassa minuutissa pukeutunut eilisiin vaatteisiinsa, joita ei ollutkaan monia.

Sitten hän astui tikapuita myöten alas ja juoksi ulos majasta. Sen edustalla seisoi Pekka laumoineen, ja iso-isä toi juuri Vienon ja Pikun ometasta lauman lisäksi.

"Tahdotko laitumelle?" kysyi iso-isä. Se oli Heidille mieleistä; hän hyppäsi korkealle ilosta.

"Mutta ensin peseytymään ja puhdistumaan, sillä aurinko nauraa sinulle kirkkaassa valossaan tuolla ylhäällä, jos se huomaa sinut likaiseksi. Katso, tuo on sinua varten." Iso-isä osoitti vesiastiaa, joka seisoi auringonpaisteessa tuvan ovella. Heidi juoksi sinne, loiskutteli vettä ja hieroi itseään, kunnes tuli ihan kiiltäväksi. Sillä aikaa iso-isä meni majaan ja huusi Pekan luokseen: "Tule tänne, vuohikenraali, ja tuo eväs-säkki." Kummastuneena seurasi Pekka häntä kantaen pussia, jossa hän säilytti niukan päivällisensä.

"Aukaise!" komensi vanhus ja pisti pussiin suuren palasen juustoa ja leipää. Kummastuksesta aukaisi Pekka pyöreät silmänsä niin selälleen kuin suinkin, sillä ukon antamat kappaleet olivat hyvinkin toista vertaa suuremmat kuin ne, jotka hänellä itsellään pussissa oli.

"No niin, pannaanpa vielä maitoastia sinne", lisäsi setä, "sillä lapsi ei saata juoda vuohista, niinkuin sinä, sitä temppua hän ei osaa tehdä. Sinä lypsät Vienosta hänelle kaksi kupillista päivälliseksi, sillä lapsi tulee mukaasi ja jää luoksesi, kunnes jälleen palaat. Mutta pidä varalta, ettei hän putoa alas kallioilta, kuuletko?"

Heidi tuli juosten. "Eihän aurinko nyt saata minulle nauraa, iso-isä?" kysyi hän totisena. Hän oli pyyhkinyt kasvonsa, kaulansa ja käsivartensa karkealla pyyhinliinalla, jonka iso-isä oli asettanut vesiastian viereen, ja aurinkoa pelätessään oli hän hangannut itseään niin perinpohjaisesti, että hän nyt oli ihan tulipunainen seisoessaan iso-isän edessä. Vanhus naurahti vähäisen.

"Ei, nyt sillä ei ole ollenkaan syytä nauraa. Mutta tiedätkö mitä? Iltasella, kun tulet kotiin, käyt tykkänään niinkuin kala vesiastiaan, sillä kun kävelee vuohien lailla, saapi jalkansa mustiksi. Nyt saatte lähteä!"

Hei! nyt mentiin tunturia ylös. Tuuli oli yöllä karkoittanut viimeisenkin pilvenhattaran. Ylinnä tummansinisellä taivaalla loisti aurinko ja valaisi säteillen viheriän alppimaiseman, ja kaikki siniset ja keltaiset kukkaset aukasivat nuppunsa ja hymyilivät sille. Heidi juoksenteli sinne tänne, ristiin rastiin, huudahtaen riemusta, sillä siellä oli paljon hienoja punaisia kevätesikkoja, toisaalta taas siinsivät ihanat enzianit, ja kaikkialla hienolehtiset, kullankarvaiset cystusruusut hymyilivät ja nuokkuivat auringon loisteessa. Ihaillessaan näitä kimmeltäviä, houkuttelevia kukkasia unhoitti Heidi sekä vuohet että Pekan. Hän juoksi pitkät matkat edellä, poikkesipa syrjäänkin polulta, sillä tuolla punoitti ja täällä kellerti, kaikkialla viekoitteli häntä kukkien loisto. Heidi poimi niitä joukottain esiliinaansa, sillä hän tahtoi kantaa kaikki kotiinsa ja pistää ne makuuhuoneensa heiniin, jolla siellä olisi yhtä kaunista kuin täällä ulkona. — Pekan täytyi tänään katsella joka taholle ja hänen pyöreillä silmillään, joiden liikkeet eivät juuri olleet vilkkaimpia, oli nyt enemmän tekemistä, kuin ne hyvällä menestyksellä jaksoivat suorittaa, sillä vuohet tekivät aivan samoin kuin Heidi, nekin juoksivat sinne tänne, ja Pekan täytyi siis joka suunnalle viheltää, huutaa ja heiluttaa piiskaansa saadakseen hajonneen laumansa jälleen koolle.

"Missä sinä taas olet, Heidi?" huusi hän nyt jokseenkin suuttuneena.

"Täällä", kaikui jostakin vastaukseksi. Pekka ei saattanut nähdä Heidiä, sillä tyttö istui maassa erään kummun takana, joka oli yltä yleensä hyvänhajuisten kukkien peitossa, niin että ilma siellä oli aivan tuoksua täynnä. Ihastuneena hengitti Heidi sitä syvin siemauksin.

"Tule!" huusi Pekka taas. "Sinä et saa pudota vuorien huipuilta. Tunturisetä on kieltänyt."

"Missä ovat vuorten huiput?" kysyi Heidi, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan, sillä joka tuulenhengähdys toi yhä suloisempaa kukkien tuoksua.

"Tuolla ylhäällä, aivan ylhäällä, meillä on vielä pitkä matka sinne, riennä siis nyt! Ja ylimmällä huipulla istuu vanha petolintu rääkyen."

Se auttoi. Silmänräpäyksessä Heidi kavahti ylös ja juoksi täyttä vauhtia esiliina täynnä kukkia Pekan luo.

"Nyt sinulla on tarpeeksi", sanoi Pekka, kun he taas yhdessä hyppäsivät eteenpäin, "muuten aina jäät jälkeen, ja jos tänään otat kaikki, niin ei sinulle huomiseksi jää mitään."

Tämä viimeksimainittu syy oli Heidin mielestä pätevä, ja sitäpaitse oli hänen esiliinansa jo niin täynnä, ettei siihen juuri olisi sopinutkaan enempää. Heidi astui siis eteenpäin Pekan ja vuohien seurassa. Viimeksimainitut kävelivät myös säännöllisemmin, kun tunturiruohojen tuoksu rupesi tuntumaan laitumella; jo kaukaa pyrkivät ne pysähtymättä sitä kohden. Se laidun, jossa Pekka tavallisesti oleskeli vuohinensa, sijaitsi korkeimpain tunturihuippujen juurella, alempana kasvoi pensaita ja pieniä kuusia, mutta huiput kohosivat paljaina, jylhinä ja kolkkoina taivasta kohti. Laitumen toista sivua rajoitti pelottavan syvä rotko, niin että iso-isän varoitus oli ollut sangen oikeutettu.

Kun Pekka oli saapunut perille, laski hän eväspussinsa huolellisesti pieneen, maassa olevaan syvennykseen, sillä hän tiesi kokemuksesta, miten täällä tuulet raivoisasti telmivät, eikä hän suinkaan halunnut nähdä kalliin omaisuutensa vyöryvän vuorta alas. Senjälkeen hän ojentautui koko pituudessaan ja leveydessään päivänpaisteiselle nurmelle levätäksensä kiipeämisen vaivoista.

Heidi oli sillä aikaa irroittanut esiliinansa ja käärinyt sen kauniisti kukkaisten ympärille sekä asettanut sen eväspussin viereen syvennykseen. Kaukana tuolla alhaalla lepäsi laakso aamuloisteessaan; sen toisella puolella näki Heidi äärettömäin lumivuorten kohoavan tummansinistä taivasta kohden; vasemmalla oli suunnaton kallioröykkiö ja joka puolelta kohosivat paljaat vuorenhuiput jyrkkinä ja rosoisina siintävään ilmaan, katsoen vakavina pieneen Heidiin. Lapsi istui liikahtamatta ja aivan äänettömänä; kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus; ainoastaan vieno tuulenhenki liikutteli sinisiä kellokukkia ja kullankiiltäviä cystusruusuja, jotka kaikkialla heiluttivat hentoja varsiansa. — Pekka oli vaivoistaan väsyneenä nukahtanut, ja vuohet kiipeilivät siellä täällä pensastoissa. Heidi ei ollut koskaan ennen ollut niin tyytyväisellä mielellä kuin nyt. Hän hengitti ahneesti auringon kultaamaa vuori-ilmaa ja kukkien tuoksua, eikä muuta toivonut, kuin että iäkseen saisi jäädä sinne. Siten kului pitkä aika, jonka kestäessä Heidi oli niin kauan ja usein katsellut korkeita vuorenhuippuja, että hänestä tuntui siltä, kuin olisivat ne saaneet kasvotkin ja ihan tuttavallisesti, vanhojen ystävien tavalla silmäilleet yläilmoista häneen.

Nyt kajahti Heidin pään päällä kauhea huuto ja rääkyntä, ja kun hän katsahti ylös, näki hän petolinnun, niin hirmuisen suuren, ettei hän ollut eläessään semmoisia nähnyt; se kaareili levitetyin siivin ilmassa kamalasti rääkyen.

"Pekka, Pekka! havahdu", huusi Heidi. "Katso, petolintu on tuossa, näetkö, näetkö!"

Pekka nousi Heidin huutaessa ja katseli petolintua, joka nyt kohosi kohoamistaan, siintävään taivaaseen ja viimein katosi harmaitten vuorten taakse.

"Missä se nyt on?" kysyi Heidi, joka kiihtyneellä tarkkuudella oli seurannut lintua.

"Kotona pesässään", oli Pekan vastaus.

"Onko sen koti tuolla ylhäällä? Oi miten ihanaa noin äärettömän korkealla! — Minkä vuoksi se huutaa niin?" kysyi Heidi taas.

"Sen täytyy", selitti Pekka.

"Kiivetäänpä katsomaan, missä sen koti on", esitti Heidi.

"Oi! voi! voi!" huudahti Pekka yhä suuremmalla mielipahalla; "eihän kukaan vuohistakaan sinne pääse, ja setähän on sanonut, ettet saa pudota rotkoihin."

Sitten hän alkoi yhtäkkiä viheltää ja huutaa niin äänekkäästi, ettei Heidi sitä ensinkään ymmärtänyt, mutta vuohet näyttivät sen hyvästi käsittävän, sillä ne tulivat juosten toinen toisensa perästä, kunnes koko lauma oli viheriäisellä nurmella koolla, muutamat pureskelivat edelleen ruohoja, toiset juoksentelivat edestakaisin, jotkut taas seisoivat vähän erillään toisista ja huvikseen puskivat toisiaan. Heidi oli hypännyt keskelle vuohilaumaa, hänelle kun oli uutta ja äärettömän hupaista nähdä, miten vuohet juoksivat iloissaan toinen toisensa ohi ja kuinka ne huvittivat itseään kaikenlaisilla hullunkurisilla hyppäyksillä. Heidi juoksi toisen luota toisen luo likemmin tutustuaksensa jok'ainoaan, sillä jokaisella oli erilaiset tapansa ja omituinen käytöksensä. Sillä aikaa oli Pekka ottanut eväspussinsa esille ja asettanut ne neljä leipä- sekä juustopalasta, jotka siinä olivat, kauniiseen nelikulmaan nurmikolle, siten että suuremmat niistä tulivat Heidin puolelle, sillä hän muisti tarkoin, mistä hän ne oli saanut. Sitten hän otti maitokupin, lypsi sen täyteen Vienosta ja asetti sen neliön keskelle. Sitten hän huusi Heidiä, mutta häntä täytyi huutaa kauemmin kuin vuohia, sillä lapsi oli niin innostunut ja iloissaan uusien leikkikumppaniensa monenmoisista hypyistä ja muista tempuista, ettei hän muuta nähnyt eikä kuullut. Mutta Pekka ymmärsi herättää huomiota, hän huusi niin, että vuoret kajahtivat, ja nyt tyttö tuli; hän hyppi ilosta nähdessään kauniisti katetun nurmipöydän.

"Lakkaa hyppimästä, nyt on aika syödä", sanoi Pekka; "istu nyt ja aloita."

"Onko maito minulle?" kysyi Heidi ja katseli vielä kerran ihaillen neliötä ja sen keskipistettä.

"On", vastasi Pekka, "ja molemmat suuret palaset ovat myös sinun, ja kun sinä olet juonut loppuun, saat vielä toisen kupillisen, ja sitten tulee minun vuoroni."

"Ja minkä maitoa sinä saat?" tahtoi Heidi tietää.

"Veikon. Se on oma vuoheni. Rupea nyt syömään", kehotti Pekka taas.

Heidi joi ensin maidon, ja kun hän laski tyhjän kupin luotaan, nousi Pekka ja täytti sen uudestaan. Heidi taittoi leipäpalasensa kahtia ja antoi toisen puolen, joka sittenkin oli Pekan omaa leipäpalasta suurempi, sekä koko juusto-osuutensa Pekalle sanoen: "Tuon sinä saat, minulle on tässä tarpeeksi."

Pekka katsoi Heidiin kummastuksesta sanatonna, sillä hän ei itse olisi koskaan saattanut näin sanoa eikä tehdä. Hän ei ottanut tarjottua vastaan, sillä hän ei uskonut Heidin sitä todella tarkoittavankaan; mutta Heidi tarjosi sitä yhä hänelle, ja kun ei Pekka sittenkään tarttunut siihen, pani lapsi sen hänen polvelleen. Vasta nyt käsitti Pekka sen todeksi, hän kävi lahjaansa kiinni nyökäyttäen päätänsä kiitokseksi ja suostumukseksi ja söi nyt ensi kerran elämässään vuohipaimenena näin runsaan päivällisen. Sillä aikaa tarkasteli Heidi taas vuohia. "Mitkä niiden nimet ovat?" kysyi hän.

Ne tiesi Pekka ihan tarkalleen ja saattoi sitä paremmin säilyttää ne päässään, kun ei siinä sanottavasti muutakaan ollut. Hän alkoi siis ja luetteli ne sujuvasti toisen toisensa perästä, osoittaen aina sormellaan kutakin. Heidi kuunteli tarkasti opetusta ja taisi jo tuokion kuluttua hänkin eroittaa ne toisistaan ja nimittää ne, sillä joka ainoalla oli silmiinpistävät omituisuutensa, joista sen heti tunsi, jos vaan pani tarkasti mieleensä, ja sen Heidi teki. Siinä oli suuri Turkkilainen väkevine sarvineen, joilla se aina uhkaili muita vuohia; useimmat juoksivatkin tiehensä sen lähestyessä, eivätkä ensinkään tahtoneet olla tekemisissä rajun kumppaninsa kanssa. Ainoastaan vilkas, hento Lieto ei väistynyt sen tieltä, vaan syöksi tavallisesti kolme, neljä kertaa perätysten niin rajusti ja voimakkaasti sitä vastaan, että suuri Turkkilainen kummastuneena jätti sen rauhaan, vaikka Lieto terävine sarvineen yhä seisoi taistelunhaluisena sen edessä. — Siellä oli myös pieni, valkoinen Lumikko, joka aina määkyi niin surullisesti ja turvattomasti, että Heidi jo usein oli juossut sen luo ja lohduttaen hyväillyt sitä. Nytkin oli Heidi taas sen luona, sillä se oli taas avuttomana huutanut. Hän kietoi käsivartensa pienen vuohen kaulaan ja kysyi osanottavaisesti: "Mikä sinun on, Lumikko? Minkä vuoksi sinä aina apua huutelet?" Pieni vuohi painoi päänsä luottavasti Heidiä vastaan ja asettui heti. Pekka huusi paikaltaan, vähän väliin katkaisten puheensa, hänellä kun näet vielä oli yhtä ja toista pureskeltavaa ja nieltävää: "Se tekee niin siitä syystä, ettei vanhus tule enää mukaan; he möivät sen toissa päivänä Maynfeldiin, eikä se koskaan enää pääse tunturille."

"Kuka vanhus on?" kysyi Heidi.

"Hm, sen äiti".

"Missä sen iso-äiti on?" kysyi Heidi taas.

"Ei sillä ole."

"Entäs iso-isä?"

"Ei ole."

"Oi, sinua pientä Lumikko-raukkaani", sanoi Heidi ystävällisesti vetäen pienen eläimen luokseen. "Mutta älä nyt enää valittele niin kovin, tulenhan minä joka päivä mukaan, niin ettet enää ole niin yksinäsi ja hyljätty, ja jos mikä tahansa sinua vaivaa, niin tule vain minun luokseni."

Lumikko hieroi tyytyväisenä päätään Heidin olkapäätä vastaan, eikä määkynytkään enää niin haikeasti. Sillä aikaa oli Pekka lopettanut päivällisensä ja tuli nyt hänkin laumansa ja Heidin luo; tämä oli taaskin tehnyt monenmoisia havainnoita.

Kauneimmat ja puhtaimmat koko laumassa olivat kieltämättä Pikku ja Vieno; ne olivatkin käytökseltään hiukan ylpeät, kävivät enimmäkseen omia teitään ja kohtelivat etenkin pahantapaista Turkkilaista ylenkatseellisesti.

Eläimet olivat taas alkaneet kiipeillä pensastoihin, ja jokaisella oli oma tapansa; muutamat hyppelivät kevytmielisesti hyvänmakuisten kasvien ohi, toiset hakivat vakavan näköisinä voimallisimpia ruohoja matkallaan. Turkkilainen uudisteli silloin tällöin hyökkäyksiään. Vieno ja Pikku olivat keveästi ja kauniisti hyppineet ensimmäisinä ja löysivät heti parhaimmat pensaat, joita tottuneesti asettuivat sievästi pureskelemaan. Heidi seisoi kädet selän takana ja katseli kaikkea tätä suurimmalla tarkkuudella.

"Pekka", huomautti hän maassa makaavalle, "Vieno ja Pikku ovat kauneimmat kaikista."

"Niin ovat", kuului vastaus. "Tunturisetä puhdistaa ja pesee ne ja antaa niille suolaa, hänellä on myös paras ometta."

Mutta yhtäkkiä hypähti Pekka ylös ja rupesi juoksemaan aika vauhtia vuohien perään, ja Heidi jäljessä, jotain erinomaista oli varmaankin tapahtunut. Pekka juoksi vuohilauman keskitse sille puolen laidunta, missä oli syvä vuorenrotko, ja minne varomaton vuohi helposti voisi pudota ja taittaa jalkansa. Hän oli nähnyt uhkamielisen Liedon suuntaavan kulkunsa sinne päin ja saapuikin parahiksi paikalle vuohiraukan lähestyessä syvyyttä. Kun Pekka tahtoi estää sitä sinne joutumasta, kompastui hän ja kaatui maahan, mutta ehti kuitenkin saada kiinni eläimen toisesta takajalasta. Lieto määkyi kiukusta kummastellen, että häntä estettiin iloisella huviretkellään, ja pyrki itsepintaisesti eteenpäin. Pekka huusi Heidiä avukseen, sillä hän ei itse päässyt paikaltaan ja oli repiä Liedon jalan sijaltaan. Heidi huomasi heti molempain vaarallisen tilan. Kiireesti poimi hän muutamia hyvänhajuisia ruohoja, asetti ne likelle Liedon sieraimia ja sanoi viihdytellen: "Tule, tule, Lieto, sinun täytyy ymmärtää, että jos putoat tuonne, taitat jalkasi ja se koskee hirmuisesti."

Pieni vuohi kääntyi heti Heidin kädestä ruohoja syömään. Sillä välin pääsi Pekka nousemaan ja tarttui Liedon kellonhihnaan. Heidi tarttui siihen toiselta puolen ja niin veivät he yhdessä kapinoitsijan rauhallisesti käyskentelevään laumaan. Kun Pekka näki, että vaara oli ohitse, kohotti hän piiskansa aika tavalla rangaistaksensa Lietoa, joka peläten väistyi; mutta Heidi huusi: "Ei, Pekka, et saa lyödä sitä, etkö näe, kuinka se pelkää!"

"Se on sen ansainnut", mutisi Pekka ja aikoi lyödä, mutta Heidi tarttui hänen käsivarteensa ja huusi suuttumuksesta hengästyneenä: "Sitä et saa tehdä, se koskee kipeästi, laske se irti!"

Pekka katsoi ihmetellen käskevää pientä tyttöä, jonka mustat silmät leimusivat, ja ehdottomasti hän antoi piiskansa vaipua. "No, olkoon menneeksi, jos sinä taas huomenna annat minulle juustostasi", sanoi hän sitten myöntyväisesti, sillä hän tahtoi saada jotakin korvausta säikähdyksestään.

"Sinä saat kaikki, koko kappaleen, huomenna ja joka päivä, minä en sitä tarvitse", sanoi Heidi, "ja leipääkin saat yhtä suuren kappaleen kuin tänään, mutta sitte et koskaan saa lyödä Lietoa, et koskaan, etkä Lumikkoa, etkä mitään vuohia."

"Se on minulle yhdentekevää", sanoi Pekka ja tämä oli hänestä yhtä kuin lupaus. Hän päästi syyllisen irroilleen ja tämä juoksi laumaan hypähdellen iloissaan korkealle.

Niin oli päivä melkein huomaamatta kulunut loppuun, ja aurinko oli jo laskemaisillaan kauas vuorten taakse. Heidi istui taas nurmikolla ääneti katsellen sinikelloja ja cystusruusuja, jotka loistivat illan kultaisessa hohteessa, ja kimmeltävää ruohoa ja korkeita kukkuloita, jotka alkoivat säihkyä ja säteillä, ja yhtäkkiä kavahti hän seisoalleen ja huusi: "Pekka! Pekka! palaa! palaa! Kaikki vuoret palavat ja lumikin ja taivas. Oi katso! katso! koko tuo korkea kalliolinna on tulessa! Kuinka kaunis tulinen lumi on! Pekka, näetkö, petolinnunkin koti palaa! Katso toki vuorten huippuja, katso kuusia! Kaikki, kaikki on tulessa!"

"Sellaisia ne ovat aina olleet", sanoi Pekka suopeasti ja kuori itselleen uutta paimenvitsaa, "mutta eivät ne ole tulessa."

"Mistä se sitten tulee?" sanoi Heidi ja juoksi sinne tänne sitä kaikkialta nähdäkseen, sillä hän ei saanut siitä kylläkseen, niin kaunista se oli.

"Mistä se tulee, Pekka, mistä se tulee?" huusi Heidi taas.

"Se tulee itsestään", selitti Pekka.

"Oi, katso, katso!" huusi Heidi liikutettuna, "nyt ne rupeavat rusoittamaan, katso tuota lumen peittämää vuorta ja sen korkeita teräviä huippuja! Mitkä niiden nimet ovat, Pekka?"

"Vuorilla ei ole nimiä", vastasi puhuteltu.

"Oi, kuinka kaunista, katso ruusunhohteista lunta! Ja ylhäällä vuorten huipuilla on paljo ruusuja! Voi, nyt ne jälleen tulevat harmaiksi! Voi, voi! Nyt on kaikki sammunut! Nyt on kaikki loppunut, Pekka!" Heidi istahti maahan ja oli niin toivottoman näköinen, ikäänkuin kaikki todella loppuisi.

"Huomenna on taas samoin", selitti Pekka. "Nouse nyt, niin mennään kotiin."

Vuohet vihellettiin ja huudettiin kokoon ja sitten lähdettiin.

"Onko tämmöistä joka päivä, aina joka päivä, kun olemme laitumella?" kysyi Heidi uteliaasti odottaen myöntävää vastausta astuessaan Pekan rinnalla tunturia alas.

"Useimmiten", vastasi tämä.

"Mutta varmaankin huomenna taas?" tahtoi tyttö tietää.

"Niin, niin huomenna taas", vakuutti Pekka.

Heidi tuli jälleen iloiseksi. Hän oli tehnyt päivän kuluessa niin monta uutta havaintoa, jotka kaikki pyörivät hänen mielikuvituksessaan niin vilkkaasti, ettei hän ennättänyt puhuakaan, vaan kulki ihan äänettömänä, kunnes he tulivat tunturimajalle ja näkivät iso-isän istuvan honkain alla, jossa hänellä myöskin oli lavitsa. Siinä istui hän aina iltaisin odotellen vuohiansa, jotka tältä puolen aina ensin tulivat näkyviin. Heidi juoksi heti hänen luoksensa, ja Pikku ja Vieno hänen jäljessään, sillä vuohet tunsivat varsin hyvin sekä isäntänsä että omettansa. Pekka huusi Heidin jälkeen: "Tule huomenna taas! Hyvää yötä!" Hänestä oli sangen tähdellistä, että Heidi tulisi mukaan.

Heidi juoksi heti takaisin, antoi Pekalle kättä ja vakuutti tulevansa; sitten hän juoksi kerran vielä laumaan, halaili Lumikkoa ja sanoi herttaisesti: "Nuku rauhassa, Lumikko, ja muista, että huomenna jälleen tulen mukaan ja ettet koskaan enää saa määkyä niin surullisesti."

Lumikko katsoi ystävällisesti ja kiitollisesti Heidiin ja juoksi sitten iloisena lauman jälkeen.

Heidi palasi honkien alle.

"Oi, iso-isä", huusi hän jo kaukaa, "siellä oli niin kaunista! Tuli ja ruusut vuorilla ja siniset sekä keltaiset kukat; ja katso, mitä sinulle tuon!" Näin sanoen ravisteli hän kaikki kukkaset kokoonkääritystä esiliinastaan iso-isän eteen. Mutta kukkaraukat olivat surkean näköiset. Heidi ei enää niitä tuntenut, ne olivat kaikki heininä.

"Voi, iso-isä, mikä niiden on?" huusi Heidi säikähtyneenä; "sen näköisiä ne eivät olleet tunturilla. Minkätähden ne ovat tuommoisiksi muuttuneet?"

"Ne kaipaavat aurinkoa, eivätkä tahdo antaa sulkea itseänsä esiliinaan", sanoi iso-isä.

"Jos niin on, niin en ota niitä enää koskaan mukaani. Mutta, iso-isä, miksi petolintu niin rääkyy?" kysyi hän uteliaasti.

"Nyt sinä menet kylpemään, ja minä menen omettaan maitoa tuomaan, ja senjälkeen me syömme molemmat tuvassa illallista, ja silloin sanon sinulle, miksi se niin tekee."

Niin tehtiin, ja kun Heidi sitten illempana istui iso-isän vieressä korkealla tuolillaan ja söi edessään pöydällä olevasta maitovadista, muisti hän heti taas kysyä: "Minkätähden petolintu huutaa niin hirmuisesti, iso-isä?"

"Se pilkkaa ihmisiä tuolla alhaalla siitä, että asuvat ahtaissa kylissään niin monta yhdessä ja tekevät toinen toisensa mielen katkeraksi. Sieltä huutaa se halveksuen: 'Jos te eroaisitte toisistanne ja kulkisitte kukin omia teitänne korkeutta kohden, niinkuin minä, niin olisitte onnellisemmat'." Iso-isä lausui nämä sanat niin hurjistuneella äänellä, että petolinnun rääkyntä painui vielä syvemmälle Heidin mieleen.

"Minkätähden ei vuorilla ole nimiä, iso-isä", kysyi Heidi taas.

"Kyllä niillä on nimensä", vastasi tämä, "ja jos osaat ne selittää, että ne siitä tunnen, niin sanon sinulle niiden nimet."

Heidi kuvaili vuorilinnan korkeine huippuineen, juuri semmoisena, kuin hän oli sen nähnyt, ja iso-isä sanoi tyytyväisesti: "Niin oikein, sen minä tunnen, sen nimi on Falkniss. Oletko muita vuoria nähnyt?"

Heidi kertoi lumen yltä yleensä peittämästä vuoresta, joka ensin oli ollut tulipunainen ja äkkiä taas muuttunut ruusunhohteiseksi sekä tuokion kuluttua taas vaalennut ja sammunut.

"Senkin tunnen, sen nimi on Cäsaplana; vai niin, vai oli sinun hauska laitumella."

Heidi kertoi kaikki päivän tapahtumat alusta loppuun, etenkin tulesta iltasella, ja nyt täytyi iso-isän myös selittää, mikä sen oli matkaansaattanut, sillä Pekka ei ollut siitä mitään tiennyt.

"Näetkö", selitti iso-isä, "se tulee auringosta; jättäessään vuorille hyvästi iltasella, luo se kauneimmat säteensä niihin, jotteivät ne sitä unohtaisi, kunnes se aamulla jälleen palaa." —

Tämä selitys oli Heidille mieleinen, eikä hän tahtonut voida odottaa uutta päivää, jona hän taas pääsisi laitumelle näkemään auringon hyvästijättöä vuorille. Mutta ensin täytyi hänen käydä nukkumaan. Ja hän nukkuikin koko yön suloisesti heinävuoteellaan uneksien hohteisista, ruusuilla kaunistetuista vuorista ja hypähtelevästä Lumikosta.