ENSIMMÄINEN LUKU.

Tunturisedän luo.

Ystävällisestä Maynfeld-kylästä johtaa kapea, kiemurteleva polku tiheää metsikköä ylöspäin vuorienhuippujen juurelle, jotka sillä puolen ylhäisinä ja vakavina piirittävät laaksoa. Vähitellen polku alkaa yhä jyrkemmin kohota, ja lyhyt tunturiruoho sekä mehukkaat yrtit tervehtivät tuoksullaan vaeltajaa; tämä polku johtaa suoraan ylös Alpeille asti.

Mainittua polkua astui eräänä kesäkuun aamuna kookas, reippaan näköinen tyttö, taluttaen lasta, jonka jo entisestään ahavoituneet kasvot aurinko oli paahtanut tulipunaisiksi. Ei ihmettäkään, sillä lapsi oli kesän helteestä huolimatta vaatetettu kuin kovimman pakkasen varalle. Tuo pieni tyttönen näytti tuskin viisivuotiaalta, vaikkei juuri ollut helppoa saada mitään käsitystä hänestä, sillä hänellä oli ainakin kaksi, ellei kolme pukua yllään ja päällepäätteeksi suuri punainen pumpulihuivi niin moneen kertaan ympärilleen kiedottuna, että mainittu pieni henkilö näytti varsin muodottomalta, kun hän palavissaan pyrki vaivalloisesti ylöspäin raskaissa nauloitetuissa vuorikengissään.

Tunnin verran he olivat astuneet, kun he saapuivat erääseen vuoririnteen puolitiessä sijaitsevaan paikkaan, jota yleisesti nimitettiin "kyläksi". Täällä heitä puhuteltiin joka rakennuksesta, milloin ikkunoista, milloin ovista, milloin taas tiellä, sillä tyttö oli näiltä seuduin kotoisin. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt missään, vaan vastasi ainoastaan ohimennen kaikkiin tervehdyksiin ja kysymyksiin, kunnes he saapuivat kylän viimeiselle asunnolle.

"Odota hieman, Dete", huudettiin hänelle eräästä ovesta, "minä saatan sinua kappaleen matkaa."

Puhuteltu pysähtyi; samassa irtautui lapsi hänestä ja istahti maahan.

"Oletko väsynyt, Heidi?" kysyi Dete.

"En, vaan minun on kuuma", vastasi lapsi.

"Pian saavumme perille, koeta vähän vielä ponnistaa voimiasi ja astua pitkin askelin, niin olemme tunnin perästä ylhäällä", puheli Dete kehoittaen.

Samassa astui harteva, hyväntahtoisen näköinen vaimo heidän luoksensa. Lapsi nousi ylös ja seurasi vähän jälempänä ystävyksiä, jotka heti rupesivat vilkkaasti keskustelemaan kylän asukkaista ja monenmoisista seudun kuulumisista.

"Mutta minne sinä oikeastaan tuon lapsen kanssa aiot, Dete?" kysyi viimeksi seuraan liittynyt. "Hän on varmaankin sisarvainajasi pieni orpotyttö?"

"Niin on", vastasi Dete, "vien hänet tuonne iso-isän luokse."

"Mitenkä, jätätkö hänet tunturi-ukon luo? Oletko menettänyt järkesi, Dete! Miten semmoisia saatat ajatellakaan? Ukko heti lähettää sinut takaisin!"

"Sitä hän ei voi tehdä: hän on lapsen iso-isä, hänenkin täytyy tehdä jotakin lapsen hyväksi; tähän asti olen minä pitänyt huolta siitä, ja sen sanon sinulle ennakolla, Barbel, etten minä tuon lapsen tähden jätä semmoista paikkaa, joka minulle nyt on tarjona. Tehköön iso-isä nyt tehtävänsä."

"Niin, kyllä, jos hän olisi samanlainen kuin muut ihmiset", sanoi pieni Barbel vilkkaasti, "mutta tunnethan sinä hänet! Lapsi ei menesty hänen luonaan! Mutta mihin sinä itse sitten aiot?"

"Frankfurtiin", selitti Dete, "siellä saan erinomaisen hyvän paikan. Herrasväki oli jo viime kesänä Ragatzissa kylpemässä, ja minä siivosin heidän huoneensa. He tahtoivat jo silloin minua mukaansa, mutta minä en päässyt. Tänä kesänä ovat he tulleet takaisin ja uudistaneet pyyntönsä, ja nyt lähden kuin lähdenkin, siitä saatat olla vakuutettu."

"Minä en tahtoisi olla tuon lapsen sijassa", huusi Barbel päivitellen. "Eihän kukaan ihminen tiedä, miten vanhuksen laita tuolla ylhäällä oikein on! Hän ei välitä kenestäkään; vuosikausiin ei hän ole pistänyt jalkaansakaan kirkkoon, ja kun hän kerran vuodessa tulee kylään, paksuun sauvaansa nojautuen, pelkää ja karttaa jokainen häntä. Hänen tuuheat kulmakarvansa ja hirmuinen partansa tekevät hänet intiaanin ja pakanan näköiseksi; kiittääpä onneansa, jos joku muu on mukana, kun hän tulee vastaan."

"Entäs sitten", sanoi Dete uhmaellen, "hän on iso-isä ja hänen täytyy pitää huolta lapsesta, ei suinkaan hän sitä mitenkään vahingoita ja muutenkin hänen velvollisuutensa on vastata siitä eikä minun."

"Tahtoisin vain tietää", sanoi Barbel tutkivasti, "mikä vanhuksen omaatuntoa oikeastaan vaivaa, kun hänellä on semmoiset silmät ja kun hän asuu niin ypö yksin tuolla ylhäällä tunturilla eikä juuri koskaan tahdo näyttäytyä muille. Hänestä puhutaan kaikenlaista; sinä varmaankin tiedät jotakin siitä sisaresi kautta, eikö niin, Dete?"

"Tietysti, mutta minä en sitä sano; jos hän sen saisi kuulla, joutuisin pahempaan kuin pulaan."

Mutta Barbel olisi jo aikoja sitten mielellään tahtonut tietää minkä vuoksi Tunturisetä näytti ihmisiä vihaavan, minkä vuoksi hän asui yksinään ylhäällä vuorella ja minkä tähden ihmiset hänestä puhuivat vain puolin sanoin, ikäänkuin he olisivat pelänneet häntä vastustaa, vaikkeivät liioin tahtoneet häntä puolustaakaan. Hän ei myöskään tiennyt, miksi kaikki ihmiset kylässä nimittivät vanhusta Tunturisedäksi; eihän ukko saattanut olla kaikkien asukasten todellinen setä, mutta koska muut niin tekivät, niin ei hänkään koskaan nimittänyt vanhusta muulla nimellä. — Barbel oli vasta nykyään naimisen kautta joutunut kylään; sitä ennen hän oli asunut Prättigaussa, eikä siis tarkoin tuntenut henkilöitä eikä tapauksia kylän ja seudun vanhemmilta ajoilta. Dete, hänen hyvä ystävänsä, oli sitä vastoin kylässä syntynyt ja kasvanut, ja oli siellä asunut äitinsä luona, kunnes äiti vuosi sitten kuoli, jolloin Dete muutti Ragatzin kylpylaitokseen ja sai tuottavan palvelijapaikan eräässä suuressa hotellissa. Hän oli tänä aamuna tullut lapsen kanssa Ragatzista; erään tuttavansa kanssa, joka matkusti kotiinsa, oli hän heinäkärryillä päässyt Maynfeldiin asti. — Barbel tahtoi nyt käyttää tilaisuutta hyväksensä ja saada tietoa näistä asioista; hän tarttui tuttavallisesti Deten käsivarteen ja sanoi: "Sinulta nyt saan kuulla, kuinka paljon totta ihmisten puheissa on, sillä sinä varmaankin tiedät, arvaan minä, koko asian. Sanohan minulle, miten vanhuksen laita oikeastaan on, onko hän aina vihannut ihmisiä niinkuin nyt?"

"Tarkoin en tietenkään voi sanoa, onko hän aina ollut sellainen. Minä olen nyt kuudenkolmatta, ja hän on varmaankin jo seitsemänkymmenen vuoden vanha, niin ettei sinun tule odottaakaan, että olisin nähnyt hänet nuorena. Jos vain tietäisin, ettei juttu leviäisi ympäri koko Prättigaun, saattaisin sinulle kertoa yhtä ja toista hänestä; äitini oli näet Domleschgista niinkuin hänkin."

"Ah, mitä vielä, Dete, mitä sinä tarkoitat?" sanoi Barbel hiukan närkästyneenä. "Prättigaussa ei pahoin juoruta, ja voinhan minä jotain pitää salassakin jos niin tahdotaan. Kerrohan vain minulle, ei sinun sitä tarvitse katua."

"No niin, voinhan kertoa, mutta pidä myös sanasi", muistutti Dete, ja katseli ensin ympärilleen nähdäksensä, oliko lapsi niin likellä, että saattaisi kuulla mitä puhuttiin, mutta lasta ei näkynyt missään; se oli jo aikoja sitten jäänyt seuraajistaan, vaikkeivät he sitä vilkkaasti keskustellessaan olleet huomanneet. Dete pysähtyi ja katseli joka taholle. Polku kiersi monessa mutkassa, mutta saattoi sentään nähdä kylään asti, eikä siellä näkynyt ketään.

"Nyt näen tytön", selitti Barbel. "Katso tuolla", ja hän näytti etusormellaan polkua alaspäin. "Hän kiipeää Vuohi-Pekan ja hänen vuohiensa kanssa. Minkähän tähden Pekka tänään näin myöhään saattaa eläimiä? Mutta sen parempi, hänen sopii pitää huoli lapsesta, niin sinä saat kertoa."

"Huolenpidosta ei Pekalla ole suurta vaivaa", muistutti Dete, "lapsi ei ole tyhmä viisivuotiaaksi. Hän pitää kyllä silmänsä auki, eikä se suinkaan haittaa, sillä vanhuksella ei ole muuta omaisuutta kuin kaksi vuohta ja tunturimajansa."

"Eikö hänellä koskaan muuta ole ollutkaan", kysyi Barbel.

"Hänelläkö? Niin, luulenpa hänellä olleen vähän enemmänkin", vastasi Dete innostuen. "Hän on omistanut talon, joka oli kauneimpia talonpoikaistiloja Domleschgissa. Hän oli vanhin poika, ja hänellä oli ainoastaan yksi veli, joka oli hiljainen ja hyvänsävyinen. Mutta vanhempi veli ei tahtonut tehdä muuta kuin herrana matkustella maita mantereita seurustellen pahojen ihmisien kanssa, joita ei kukaan tuntenut. Koko talon hän hävitti, ja kun hän oli saattanut asiat tälle kannalle, kuolivat hänen isänsä ja äitinsä surusta, ja veli, josta myös oli tullut kerjäläinen, lähti murheissaan maailmalle, mihin, sitä ei tiedä kukaan. Setä itse, jolla ei enää ollut muuta jäljellä kuin huono nimensä, katosi myöskin. Aluksi ei kukaan tiennyt, mihin hän oli joutunut; sitten saatiin kuulla hänen sotamiehenä lähteneen Neapeliin, ja senjälkeen ei hänestä taas kuulunut mitään kahteentoista tai viiteentoista vuoteen. Silloin ilmestyi hän jälleen yhtäkkiä Domleschgiin, hänellä oli muassaan puolikasvuinen poikalapsi, jonka hän tahtoi saattaa muitten ihmisten seuraan, mutta kaikki ovet suljettiin häneltä, eikä kukaan tahtonut hänestä mitään tietää. Tämä katkeroitti hänen mielensä; hän sanoi iäksi päiviksi jättävänsä Domleschgin ja muutti poikansa kanssa tänne kylään. Vähän rahaa hänellä lienee ollut, sillä hän antoi poikansa Topiaan opetella rakentajaksi. Tämä oli sävyinen mies, johon kaikki kylän asukkaat mieltyivät, mutta vanhukseen ei kukaan luottanut. Sanottiin hänen karanneen Neapelista, koska hänelle muuten olisi siellä pahoin käynyt; hän oli näet lyönyt jonkun kuoliaaksi, ei sodassa tietysti, vaan tappelussa. Mutta me tunnustimme sukulaisuutemme hänen kanssansa, minun äitini isoäiti ja hänen isoäitinsä olivat näet olleet sisarusten lapsia. Me nimitimme häntä siis sedäksi, ja koska olimme tuttuja kaikkien kyläläisten kanssa, rupesivat kaikki muutkin nimittämään häntä sedäksi, ja kun hän sittemmin muutti tunturille, sai hän nimen Tunturisetä."

"Mutta miten Topiaan kävi", kysyi Barbel uteliaasti.

"Odota hieman, niin saat kuulla, enhän voi kaikkea kertoa yhtä aikaa", selitti Dete. — "Niin, Topias oli Melsissä opissa, sieltä hän palasi oppiaikansa kuluttua kylään ja otti sisareni Adelheidin vaimokseen. He olivat aina rakastaneet toisiaan ja olivat avioliitossaan varsin onnelliset. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Jo kaksi vuotta sen jälkeen putosi eräästä rakennuksesta, jossa Topias oli työssä, hirsi, joka paikalla löi hänet kuoliaaksi. Kun hän sitten pahoin runneltuna kannettiin kotiin, sairastui Adelheid kauhusta ja surusta vaikeaan kuumetautiin, josta hän ei enää parantunut, hän oli enimmäkseen semmoisessa tilassa, ettei tiedetty, nukkuiko hän vai oliko valveilla. Ainoastaan pari viikkoa senjälkeen, kun Topias oli haudattu, haudattiin myös Adelheid. Silloin puhuivat kaikki ihmiset molempien onnettomasta kohtalosta. Hiljaa sekä ääneen lausuttiin, että tämä oli rangaistus sedän pahasta ja jumalattomasta elämästä. Se tuli hänen omiinkin korviinsa, ja pappikin koetti herättää hänen omaatuntoansa katumukseen, mutta hän paatui sitä hirmuisemmin eikä enää puhutellut ketään, ja kaikki väistivätkin häntä, minkä taisivat. Yhtäkkiä saatiin kuulla, että hän oli vetäytynyt tunturille ainaiseksi, ja siitä päivin hän elää epäsovussa sekä Jumalan että ihmisien kanssa. Adelheidin pienen lapsen otimme me luoksemme, äiti ja minä; hän oli silloin vuoden vanha. Kun nyt äiti viime kesänä kuoli, ja minä lähdin Ragatziin vähän ansaitakseni, annoin lapsen hoidettavaksi vanhalle Urselille Pfäfferdorfissa. Viivyin Ragatzissa talvenkin; olin näet tilaisuudessa saamaan kaikenlaista työtä, minä kun vähän osaan ommella ja paikkailla. Aikaisin keväällä tuli herrasväki Frankfurtista, sama näet, jota toissa kesänä olin palvellut, ja nyt he tahtoivat minua mukaansa. Ylihuomenna me lähdemme, ja paikka on hyvä, sen saatan sinulle vakuuttaa!"

"Ja vanhukselle tuolla ylhäällä aiot jättää lapsukaisen. Minua todella ihmetyttää, että semmoista saatat ajatellakaan, Dete", sanoi Barbel soimaten.

"Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?" vastasi Dete. "Minä olen täyttänyt velvollisuuteni lasta kohtaan. Enhän minä saata ottaa viisivuotiasta lasta mukanani Frankfurtiin. Mutta mihin sinä olet menossa, Barbel, olemmehan jo puolitiessä tunturille?"

"Minä olenkin jo perillä", vastasi Barbel, "minulla on Vuohi-Pekan Briitan kanssa puhumista. Hän kehrää minulle talvisin. Hyvästi, Dete, onnea matkalle!"

Dete ojensi kätensä seurakumppanilleen, sitten hän jäi seisomaan Barbelin lähestyessä pientä majaa, joka sijaitsi notkossa, tuulen suojassa, vähän matkaa polulta. Vuoren suoja olikin sangen tarpeellinen majalle, sillä se näytti ränsistyneeltä; sen asukkaista oli kauheaa kuulla, kun koko maja, ovet, ikkunat ja seinähirret tärisivät Föhnin rajusti puhaltaessa. Semmoista raju-ilmaa ei pieni maja olisi kestänyt aavalla tunturilla, vaan se olisi ehdottomasti vyörynyt suin päin alas laaksoon.

Tässä majassa asui Vuohi-Pekka, yhdentoistavuotias poika, joka aina aamusin haki kylän vuohet saattaakseen ne ylös tunturille syömään mehevää tunturiruohoa. Iltasin juoksi hän taas kevytjalkaisine seuralaisineen vuoria myöten alas kylään. Sinne saavuttuaan vihelsi hän sormiinsa merkiksi, että jokainen sai tulla perimään elukkansa. Enimmäkseen lähetettiin pieniä poikia ja tyttöjä niitä hakemaan, sillä vuohet olivat niin rauhallisia, ettei niitä tarvinnut ensinkään pelätä, ja koska nämä olivat ainoat hetket päivästä, jolloin Pekka kesän aikana oli tilaisuudessa seurustelemaan yhdenikäistensä kanssa, viipyi hän niin kauan kuin suinkin heidän kanssansa leikkimässä. Muuten hän eli vain vuohiensa seurassa. Tosin hänellä oli kotonaan sekä äiti että iso-äiti, mutta heidän kanssansa hän ei joutanut paljon olemaan, sillä aamusin oli hänen varhain lähteminen ja iltasin hän palasi niin myöhään, että töin tuskin ennätti syödä illallista, ennenkuin jo nukkui makeinta untaan. Hänen isäänsä, joka nuorempana oli myös hoitanut samaa ammattia, nimitettiin niinikään Vuohi-Pekaksi. Hän oli muutamia vuosia sitten saanut surmansa puun kaadannassa. Vaimon nimi oli Briitta ja häntä nimitettiin Vuohi-Pekan Briitaksi. Sokeaa iso-äitiä sanoivat yleensä vanhat sekä nuoret iso-äidiksi.

Dete oli ainakin kymmenen minuuttia odotellen katsellut joka taholle, eivätkö lapset ja vuohet jo tulisi näkyviin, mutta kun hän ei niitä huomannut, nousi hän vähän ylemmäksi paremmin nähdäkseen yli koko polun. Sieltä hän nyt kurkisteli sinne ja tänne ja hänen kasvonsa ja liikkeensä ilmaisivat suurta maltittomuutta. Sillä välin lapset vähitellen lähestyivät monta vertaa pidempää tietä myöten, sillä Pekka tiesi varsin hyvin, missä paikoin vuohien mieliruohoa ja pensaita kasvoi, ja senvuoksi hän niiden kanssa poikkesi kauaksi tieltä. Alussa pieni tyttö oli kuumuudesta menehtymäisillään kömpiessään paksussa puvussaan vaivalloisesti jäljessä. Hän ei puhunut sanaakaan; katseli vain taukoamatta milloin Pekan keveitä vaatteita, milloin vuohien paljaita ja vielä keveämpiä hoikkia jalkoja, joita ne sukkelasti liikuttelivat sinne tänne kiivetessään pensastunutta ja kivistä vuorenrinnettä. Yhtäkkiä istuutui lapsi maahan ja riisui nopeasti kengät ja sukat jaloistaan, sitten hän nousi taas ylös, heitti paksun punaisen huivin yltään, aukaisi yhtä kiireesti pienen mekkonsa ja riisui sen; mutta hänellä oli vielä toinen sen alla, sillä Dete-täti oli pannut lapselle pyhäpuvun arkipuvun päälle, jottei hänen tarvitsisi niitä kantaa. Silmänräpäyksessä oli sekin poissa, ja lapsi seisoi siinä keveässä alushameessa ojentaen tyytyväisenä paljaita käsivarsiaan, joita vain lyhyet paidanhihat peittivät. Senjälkeen hän pani kaikki vaatteet kauniisti kokoon ja sitten kiipesi ja juoksi lauman perässä Pekan rinnalla yhtä keveästi kuin nopeajalkaisin vuohi. Pekka ei ensinkään ollut tarkannut, mitä lapsi oli tehnyt jälelle jäädessään. Kun se nyt ilmestyi uudessa puvussaan, vetäytyi koko hänen naamansa hupaiseen irvistykseen, ja katsoessaan taaksensa ja huomatessaan vaatekasan, hänen naamansa muuttui yhä iloisemmaksi ja hänen suunsa vetäytyi toisesta korvasta toiseen, mutta hän ei virkkanut sanaakaan. Tuntiessaan itsensä näin keveäksi ja vapaaksi, ryhtyi lapsukainen keskusteluun Pekan kanssa. Pojan täytyi vastata monenmoisiin kysymyksiin: tyttö tahtoi tietää montako vuohta hänellä oli, mihin hän niiden kanssa oli matkalla ja mitä hän siellä perillä tekisi y.m. Niin saapuivat lapset ja vuohet viimeinkin majalle ja Dete-tädin näkyviin. Tuskin oli täti nähnyt tämän kiipeävän seurueen, ennenkuin hän suureen ääneen huusi: "Heidi, mitä olet tehnyt? Miltä sinä näytät! Missä ovat mekkosi ja huivisi? Ja uudet kenkäsi, jotka vastikään vuorella ostin sinulle, ja uudet sukkasi, jotka sinulle kudoin, kaikki ovat poissa! Heidi, mitä olet tehnyt, mihin olet kaikki jättänyt?"

Lapsi osoitti levollisesti alaspäin lausuen: "Tuonne?" Täti seurasi silmillään viittausta. Oikein, siinä oli jotain kasassa, ylinnä punaista, niin, se varmaan oli huivi.

"Sinä onneton!" huusi täti suuttuneena, "kaikkea sinun mieleesi juolahtaa. Minkätähden sinä kaiken tämän olet tehnyt? Mitä se merkitsee?"

"Minä en niitä tarvitse", sanoi lapsi näyttämättä vähintäkään katumuksen oiretta.

"Ah, sinä onneton, järjetön Heidi, eikö sinulla ole ymmärrystä ensinkään", valitteli ja torui täti vielä; "kuka nyt käy ne sieltä alhaalta hakemassa, kuluuhan siihen ainakin puoli tuntia; Pekka, juokse pian noutamaan minulle vaatteet, mene kiireesti, äläkä siinä töllistele, ikäänkuin olisit maahan kiinni kasvanut."

"Tulen jo muutenkin myöhään", sanoi Pekka hitaasti ja seisoi liikahtamatta samalla paikalla, jossa hän kädet taskussa oli kuunnellut tädin kauhunpurkausta.

"Turhan päitenhän sinä siinä muutenkin seisoskelet, siten et luullakseni varsin pitkälle pääse", huusi Dete-täti hänelle. "Juokse pian, niin saat jotakin kaunista, katsohan!" Dete näytti uutta viiden pennin rahaa, ja sen kiilto vaikutti Pekkaan. Kiireesti hän juoksi pitkin harppauksin suorinta tietä alas ja ennätti vähässä ajassa sinne, missä vaatteet olivat; hän nosti ne varovasti maasta ja toi ne niin nopeasti, että tädin täytyi kehua häntä, ja heti ojentaa hänelle viiden pennin raha. Pekka pisti sen kiireesti syvälle taskuunsa ja hänen naamansa kiilsi ja nauroi koko leveydessään, sillä semmoinen aarre ei usein tullut hänen osaksensa.

"Saatathan nyt kantaa minulle nuo vaatteet sedän luo asti, käythän sinä muutenkin samaa tietä", sanoi Dete-täti valmistautuen kiipeämään rinnettä ylös, joka Vuohi-Pekan majan luota äkkiä jyrkkeni. — Mielellään suostui Pekka siihen ja seurasi Deteä hänen kantapäillään; vasemman kätensä oli hän kietaissut vaatteiden ympäri, oikealla hän hoiti vuohipiiskaansa. Heidi ja vuohet hyppelivät ja juoksentelivat molemmin puolin jäljessä. Näin joutui seurue kolmessaneljännestunnissa tunturille, jossa sedän maja sijaitsi eräällä kalliontörmällä altisna kaikille tuulille, mutta myöskin jokaisen auringonsäteen suutelemana. Näköala sieltä oli äärettömän lavea, yli koko laakson. Majan takana kasvoi kolme vanhaa honkaa, joiden tuuheita oksia ei kirves koskaan ollut koskettanut. Etäämpänä kulki tie yhä korkeammalle, ikivanhoille harmaille vuorille, ensin ihanain kukkakenttäin yli kivistöihin ja niistä ylöspäin jyrkille autioille kukkuloille.

Majan edustalle oli setä laaksonpuoliseen seinään kiinnittänyt lavitsan. Siellä hän istui, piippu suussa, kädet polvillaan, rauhallisesti katsellen miten lapset, vuohet sekä Dete-täti kiipesivät jyrkännettä ylös; viimeksimainittu oli matkan kuluessa jäänyt jälkimäiseksi. Heidi oli ensimmäisenä ylhäällä. Hän meni suoraan vanhuksen luo, ojensi kätensä ja sanoi: "Hyvää iltaa, iso-isä!"

"Hm, hm, mitä tämä merkitsee?" kysyi vanhus jyrkästi; vastahakoisesti hän antoi lapselle kättä ja katseli häntä tuuheitten kulmakarvainsa alta kauan ja läpitunkevasti. Heidi kesti hänen katseensa kertaakaan silmiään räpäyttämättä, sillä iso-isä, jolla oli pitkä parta sekä tuuheat yhteenkasvaneet harmaat kulmakarvat, jotka muistuttivat jonkunmoista heinäkasvia, oli niin kummallisen näköinen, että Heidin täytyi häntä oikein perinpohjaisesti tarkastella. Sillä aikaa oli Detekin Pekan kanssa lähestynyt; viimemainittu tahtoi odottaa vähän aikaa nähdäkseen mitä tapahtuisi.

"Toivotan teille hyvää päivää, setä", sanoi Dete lähemmäksi astuen, "ja tässä tuon teille Topiaan ja Adelheidin lapsen. Te ette varmaankaan enää häntä tunne, kun ette ole häntä nähnyt siitä saakka kuin hän oli vuoden vanha."

"Vai niin, mitä lapsi minun luonani tekee?" kysyi vanhus kuivakiskoisesti; "ja sinä siellä", huusi hän Pekalle, "saat mennä vuohinesi, muutenkin olet myöhästynyt, vie minunkin mukanasi!"

Pekka totteli paikalla ja lähti, sillä setä oli katsonut häneen semmoisella tavalla, että hän oli jo saanut tarpeekseen.

"Hänen täytyy jäädä teidän luoksenne, setä", vastasi Dete vanhuksen kysymykseen. "Minä olen ymmärtääkseni jo täyttänyt velvollisuuteni lasta kohtaan, ja nyt on teidän vuoronne."

"Vai niin!" sanoi vanhus luoden tulisen silmäyksen Deteen. "Ja jos nyt lapsi alkaa juosta perässäni ja parkuu niinkuin järjettömät pienokaiset tekevät, mitä minun silloin pitää tehdä?"

"Se on teidän asianne", tokaisi Dete, "tietääkseni ei kukaan minuakaan neuvonut, miten oli meneteltävä, kun lapsi vain vuoden vanhana lepäsi käsivarsillani ja minulla jo ennestään oli kyllin tekemistä turvatakseni oman sekä äitini toimeentulon. Nyt minun täytyy lähteä ansaitsemaan; te olette lasta lähinnä, tehkää sitte, mitä tahdotte; jos lapsi vahingoittuu, on edesvastuu teidän, ja vastattavaa teillä lienee yltä kyllin muutenkin."

Detellä ei itsellään tässä suhteessa ollut aivan rauhallista omaatuntoa, sentähden hän kiivastui ja tuli lausuneeksi enemmän kuin oli aikonut. Hänen purkaessaan viimeisiä sanoja oli setä noussut seisoalleen ja loi häneen silmäyksen, joka sai Deten väistymään muutamia askeleita; sitten vanhus ojensi kätensä komentavasti sanoen: "Laita, että paikalla joudut sinne, josta olet tullutkin, ja varo, ettet pian jälleen täällä näyttäydy!"

Dete ei odottanut toista käskyä. "No hyvästi sitten, ja voi hyvin Heidi!" sanoi hän kiireesti ja juoksi kertaakaan pysähtymällä vuoripolkua myöten kylään; kiihtymys ajoi häntä eteenpäin kuin höyryn voimalla. Kylässä häntä tällä kertaa puhuteltiin monia vertaa enemmän, sillä kansa ihmetteli, missä lapsi oli. Täällä tunsivat kaikki Deten ja tiesivät, kenen lapsi oli, sekä kaikki sen elämänvaiheet. Kun nyt siis joka ikkunasta ja ovesta kaikui: "Missä lapsi on? Dete, mihin olet lapsen jättänyt?" huusi hän yhä kärsimättömämmin takaisin: "Ylhäällä Tunturisedän luona! Tunturisedällä, kuulittehan sen, niin siellä!"

Hän tuli kuitenkin raskasmieliseksi, kun kylän naiset kaikkialta huusivat: "Miten sinä saatoit niin tehdä?" "Lapsiraukka!" "Jättää pienen avuttoman olennon tunturille!" ja yhä uudestaan ja uudestaan: "Voi pikkuista käpyraukkaa!" Dete juoksi eteenpäin, minkä jalat kantoivat, ja oli iloinen, kun ei enää saattanut kuulla mitään, sillä hänen omaatuntoaan kaiveli: hänen sisarensa oli kuollessaan uskonut lapsen hänelle! Mutta hän koetti rauhoittua ajattelemalla, että hän ansaittuaan paljon rahaa, voisi vastaisuudessa paremmin pitää lapsesta huolta. Ja hän iloitsi suuresti siitä, että hän pian olisi kaukana noista ihmisistä, jotka häntä nyt puhuttelivat, ja pääsisi edulliseen palveluspaikkaansa.