NELJÄS LUKU.

Iso-äidin luona.

Toisena aamuna aurinko nousi jälleen kirkkaana, Pekka tuli vuohineen, Heidi liittyi heihin, ja kaikki kävelivät taas laitumelle; ja niin he tekivät joka päivä. Elämä tuntureilla vahvisti Heidiä, hän tuli terveeksi ja voimakkaaksi eikä kaivannut mitään, vaan eleli päivästä toiseen iloista, onnellista elämää, surutonna niinkuin taivaan linnut, jotka riemuiten lentelevät puusta puuhun viheriäisessä metsässä. Kun syksy tuli ja myrskyt alkoivat riehua vuorilla, sanoi iso-isä joskus: "Tänään jäät kotiin, Heidi; semmoisen pienokaisen kuin sinä olet, lennättää tuuli kerrassaan vuorten yli laaksoon."

Kun Pekka aamulla sai sen kuulla, näytti hän sangen onnettomalta, hänen oli hyvin ikävä, eikä hän tiennyt, miten saisi aikansa kulumaan ilman Heidiä; hän sai tyytyä niukempaan päivälliseen ja vuohetkin olivat niin uppiniskaiset ja tottelemattomat, että hänellä niistä oli kaksinkertainen vaiva, sillä nekin olivat niin tottuneet Heidin seuraan, etteivät ensinkään tahtoneet kulkea eteenpäin, kun hän ei ollut muassa, vaan poikkesivat tiellä joka suunnalle.

Heidi ei koskaan ollut onneton, sillä hänellä oli aina jotakin huvittavaa tarjolla. Mieluimmin hän kyllä meni paimenen ja vuohien kanssa kukkien ja petolinnun luo laitumelle, jossa elämä oli niin vaihtelevaa eriluontoisten vuohien seurassa, mutta iso-isän veistäminen ja sahaaminen huvitti myöskin suuresti Heidiä; ja jos vielä sattui niin hyvin, että iso-isällä osui olemaan juuston teko jonakin päivänä, jolloin Heidin oli kotiin jääminen, oli tämä ihmeellinen toimi, jota varten iso-isä paljasti molemmat käsivartensa hämmentääkseen juusto-aineita suuressa kattilassa, lapselle erinomaisena huvituksena. Mutta eniten viehätti Heidiä semmoisina myrskypäivinä tuulten kohina majan takana olevissa hongissa. Hänen täytyi tavan takaa jättää työnsä, olipa mitä tahansa käsillä, juostaksensa sitä kuuntelemaan, sillä hän ei tiennyt maailmassa mitään sen ihanampaa, kuin tuo tuulten syvä, salaperäinen huokaaminen korkeiden puiden latvoissa. Heidi seisoi niiden alla kyllästymättä katsellen ja kuunnellen tuulen voimakasta hengitystä, aaltoilemista ja suhinaa.

Aurinko ei enää paahtanut niinkuin kesällä, ja Heidi haki esille sukkansa, kenkänsä ja mekkonsa, sillä ilma viileni viilenemistään, ja tuuli puhalsi niin jäätävästi hänen seisoessaan ulkona honkien alla, mutta hän ei saattanut olla sinne juoksematta, ei saattanut pysyä majassa, kun hän kuuli, miten ulkona humisi.

Sitten tuli kylmä, ja Pekan täytyi puhaltaa käsiinsä, kun hän aamulla varhain tuli majalle, mutta sitä ei hänen tarvinnut kauan tehdä. Eräänä yönä peitti lumi maan niin paksulta, että koko tunturi oli lumivalkoinen, eikä näkynyt ainoatakaan viheliäistä lehteä enää.

Silloin ei Pekka enää tullut laumoineen, sillä nyt alkoi taas sataa lunta. Heidi kurkisti ihmetellen majan pienestä ikkunasta ulos. Lunta satoi satamistaan niin tiheään ja taukoamatta, että lumikinokset ylettyivät aina majan ikkunoihin, jopa vielä korkeammallekin, niin ettei niitä enää saattanut aukaistakaan, ja he olivat ihan teljettyinä pieneen majaansa. Tämä oli Heidin mielestä ihmeellisen hupaista, hän juoksi ikkunasta toiseen nähdäkseen kohoaisiko lumi niin korkealle, että se peittäisi koko tuvan, jotta täytyisi sytyttää kynttilä päivälläkin. Niin hullusti ei kuitenkaan käynyt, ja seuraavana päivänä, jolloin ei enää pyryttänyt, lähti iso-isä ulos tuvasta ja loi majan ympäristön vapaaksi lumesta. Hän heitti suuren suuria lumiröykkiöitä päällekkäin, niin että oli kuin pieniä vuoria siellä täällä. Nyt olivat sekä ikkunat että ovet jälleen vapaina, ja hyväpä se olikin, sillä kun Heidi ja hänen iso-isänsä iltasella istuivat takkavalkean ääressä, kumpikin kolmijalallaan — iso-isä oli jo aikoja sitten Heidillekin semmoisen valmistanut — kuului äkkiä kopinaa ulkoa ja majan kynnykseen koputettiin herkeämättä; viimein aukaistiin ovi. Sisään astui Vuohi-Pekka. Hän ei ollut vallattomuudesta näin kopistellut, hänen oli vaan täytynyt tällä keinoin irroittaa lunta jalkineistaan, ja oikeastaan olikin koko Pekka aivan luminen, sillä hänen oli täytynyt ryömiä hirmuisissa kinoksissa, joista hänen vaatteisiinsa oli tarttunut suuria möhkäleitä, jotka olivat jäätyneet kovassa pakkasessa. Mutta hän ei sentään peräytynyt, sillä hän tahtoi välttämättömästi päästä Heidin luo, jota ei ollut viikkokauteen nähnyt.

"Hyvää iltaa", sanoi hän sisään astuessaan ja asettui niin liki valkeata kuin suinkin. Muuta hän ei lausunutkaan, mutta koko hänen naamansa paistoi tyytyväisyyttä, sillä nyt hän oli perillä. Heidi katseli häntä suuresti ihmetellen, sillä hänen seisoessaan likellä tulta alkoi lumi sulaa hänen vaatteistaan, niin että Pekka-poika näytti miltei vesiputoukselta.

"No, kenraali, mitä kuuluu?" kysyi iso-isä. "Nyt olet sotajoukotta, nyt täytyy sinun nakertaa kivikynää."

"Minkätähden hänen täytyy nakertaa kivikynää, iso-isä?" kysyi Heidi heti tiedonhaluisesti.

"Talvella täytyy hänen käydä koulua", selitti iso-isä, "siellä opetetaan lukemaan ja kirjoittamaan, ja se käy usein sangen raskaaksi, mutta se käy hieman helpommin, jos välistä nakertaa kivikynäänsä, eikö totta, kenraali?"

"On, se on totta", todisti Pekka.

Heidin ajatukset olivat nyt kääntyneet kouluun, ja hän kyseli kyselemistään mitä siellä sai kuulla ja nähdä ja mitä Pekalla siellä oli tehtävänä, ja koska keskusteluun, jossa Pekka oli osallisena, aina vaadittiin paljon aikaa, ennätti hän hyvin sen kuluessa kuivaa kiireestä kantapäähän. Hänellä oli aina vaikea pukea havaintonsa semmoisiin sanoihin, jotka merkitsivät sitä, mitä hän tarkoitti, mutta tällä kertaa oli se erinomaisen hankalaa, sillä tuskin oli hän saanut yhden vastauksen laadituksi, ennenkuin Heidillä oli kolme, neljä ihan odottamatonta kysymystä valmiina ja vieläpä enimmäkseen semmoisia, jotka vaativat kokonaisen lauseen vastaukseksi.

Iso-isä oli istunut ihan äänettömänä tämän keskustelun kestäessä, mutta silloin tällöin vetäytyivät hänen suupielensä nauruntapaisiin poimuihin, jotka todistivat hänen kuuntelevan lasten puhetta.

"No, kenraali, nyt olet kestänyt kuumuutta ja tarvitset virvoitusta, tule!" Näin sanoen nousi iso-isä ja otti kaapista illallisen esiin. Heidi työnsi tuolin pöydän luo. Heidin tultua oli iso-isä veistänyt lavitsan huoneen perälle ja sinne tänne muitakin istuimia kahdelle, sillä Heidillä oli tapana seurata iso-isäänsä, minne hän vain meni. Nyt oli siis heillä kolmella istuinpaikkoja kylläksi, ja Pekka aukaisi silmänsä niin pyöreiksi kuin suinkin nähdessään, kuinka Tunturisetä asetti suuren kauniin kappaleen kuivattua lihaa hänen leipäpalalleen. Näin suuresti ei hän ollut isoon aikaan herkutellut. Kun tämä mieleinen illallinen oli lopetettu, alkoi jo hämärtää ja Pekka teki lähtöä. Sanottuaan "hyvää yötä" ja "kost' Jumala" kääntyi hän vielä ovella takaisin ja sanoi: "Ensi sunnuntaina tulen jälleen, ja sinun pitäisi myös kerran tulla iso-äitiä tervehtimään, käski hän sanoa."

Heidin oli iso-äidin luo meneminen; se oli ihan uusi ajatus, joka kuitenkin heti kotiutui hänen mielessään, ja ensimmäiseksi työkseen seuraavana aamuna selitti hän: "Iso-isä, tänään minun täytyy varmaankin mennä iso-äidin luo, hän odottaa minua."

"Lunta on liian paljon", vastasi iso-isä epäävästi. Mutta Heidi ei niin vähällä asiaa jättänyt; olihan iso-äiti kutsunut häntä, ja hänen täytyi siis mennä. Eipä kulunut ainoatakaan päivää, jona ei hän neljä, viisi kertaa olisi sanonut: "Iso-isä, nyt minun varmaankin täytyy mennä, iso-äiti odottaa yhä vielä minua."

Neljä päivää tämän jälkeen oli ilma niin kylmä, että lumi narisi joka askeleella, ja tunturien lumipeite oli yltä yleensä jäätynyt kovaksi, mutta päivä paistoi ystävällisesti ikkunasta ja sen valo lankesi suoraan Heidiin, joka istui korkealla tuolillaan päivällistä syöden. Silloin hän taas alotti tavallisen virtensä: "Tänään minun varmaankin täytyy lähteä iso-äidin luo, muuten odotus käy hänelle pitkäksi." Iso-isä nousi pöydästä, astui portaita myöten heinäparvelle, otti sieltä Heidin raskaan peitteen ja sanoi: "No tule!" Iloiten hyppäsi lapsi hänen jäljessään ulos kimmeltelevään lumimaailmaan. Hongat seisoivat ääneti ja liikkumattomina, niiden oksia peitti valkoinen lumi, joka auringonpaisteessa säteili ja kimalteli niin loistavasti, että Heidi ihastuksissaan hyppeli korkealle ja kerta toisensa perään huudahti: "Tule ulos, iso-isä, hongat ovat pelkkää hopeata ja kultaa." Iso-isä oli näet mennyt vajaan ja tuli nyt sieltä tuoden muassaan suuren leveän kelkan, jonka keulaan oli pitkä tanko kiinnitetty. Kelkan istuinlaudasta ylettyivät jalat maahan, niin että niillä helposti saattoi ohjata kulkua. Ihailtuaan ensin Heidin kanssa honkia, istui iso-isä kelkkaan, otti lapsen syliinsä, kiersi hänet moneen kertaan peitteeseen, jotta hän pysyisi lämpimänä, ja painoi hänet sitten vasemmalla käsivarrellaan kiinteästi rintaansa vasten. Oikealla kädellä tarttui hän tankoon ja antoi molemmilla jaloillaan kelkalle vauhtia. Se kiiti eteenpäin semmoisella nopeudella, että Heidistä tuntui, kuin hän olisi linnun lailla lentänyt ilmassa; hän riemuitsi ääneensä. Yhtäkkiä pysähtyi kelkka juuri Vuori-Pekan majan edustalle. Iso-isä nosti lapsen maahan, vapautti sen peitteestä ja sanoi: "No, käy nyt sisään, ja kun alkaa hämärtää, niin tule jälleen ulos ja ala käydä kotiin päin." — Sitten hän kääntyi kelkkoineen ja rupesi astumaan tunturia ylös.

Heidi aukaisi oven ja tuli pieneen huoneeseen, jossa näytti olevan pimeä. Siellä oli uuni ja muutamia vateja eräällä hyllyllä, sillä tämä oli talon keittiö. Sitten oli taas ovi, Heidi aukaisi senkin ja astui ahtaaseen tupaan. Tämä maja ei ollut rakennettu samaan tapaan kuin iso-isän uusi tunturimaja, joka oli yhtenä suurena huoneena, heinäparvi ylinnä. Vuohi-Pekan tupa oli ikivanha, ahdas ja kapea rakennus. Kun Heidi oli astunut kynnyksen yli, seisoi hän heti pöydän edessä, jonka ääressä eräs vaimo istui parsien Pekan lakkia, sen Heidi paikalla tunsi. Nurkassa istui vanha kurttuinen mummo ja kehräsi. Heidi arvasi kohta, kuka hän oli, ja meni suoraan rukin luo sanoen: "Hyvää päivää, iso-äiti, nyt tulen luoksesi, onko aika tullut sinulle pitkäksi minua odottaessasi?"

Iso-äiti kohotti päätään etsien hänelle ojennettua kättä, ja kun hän oli sen löytänyt, piteli hän sitä hetken aikaa miettien omassaan, sitten hän sanoi: "Oletko sinä lapsi tuolta ylhäältä Tunturisedän luota? Oletko sinä Heidi?"

"Olen, olen", vakuutti lapsi, "vastikään liu'uin iso-isän kanssa tänne alas."

"Miten se on selitettävä! Sinun kätesihän on ihan lämmin. Sanoppa, Briitta, onko Tunturisetä itse saattanut lapsen tänne?"

Pekan äiti, joka oli istunut pöydän päässä parsimassa, oli noussut ja silmäili uteliaasti lasta kiireestä kantapäähän; sitten sanoi hän: "En tiedä, äiti, onko Tunturisetä itse saattanut hänet, mutta tuskinpa vaan, lapsi ei varmaankaan ymmärrä mitä puhuu."

Mutta Heidi katsoi Briittaan niin suoraan, ettei suinkaan näyttänyt epätietoiselta asiastaan ja sanoi: "Tiedänpä kyllä ihan varmaan, kuka minut kietoi peitteeseen ja liukui alas kanssani, se oli iso-isä."

"Mahtaa sitten kuitenkin olla perää niissä Pekan puheissa, joita hän koko kesän on kertonut Tunturisedästä, vaikka me luulimme, ettei hän ollut oikein selvillä asiasta", sanoi iso-äiti, "ja kukapa olisi saattanut luulla sitä mahdolliseksi; minä arvelin lapsen tuskin voivan elää kolmea viikkoa siellä ylhäällä. Minkä näköinen hän on, Briitta?" Briitta oli sillä välin tarkastanut lasta joka puolelta, niin että hän varsin hyvin tiesi kertoa, miltä tämä näytti.

"Hän on hentojäseninen, samoin kuin Adelheidkin oli", vastasi hän; "mutta hänellä on Topiaan mustat silmät ja kihara tukka, samoinkuin vanhuksellakin tuolla ylhäällä; minä luulen, että hän on molempien vanhempainsa näköinen."

Sillä aikaa oli Heidi kurkistellut ympärilleen joka taholle ja sanoi: "Katsoppa, iso-äiti, tuolla heiluu sinne tänne ikkunaluukusta irtautunut lauta. Iso-isä naulaisi sen heti kiinni, usein hän panee myös uuden telkkimen; katsohan vain, näin hän tekee."

"Oi hyvä lapseni", sanoi iso-äiti, "nähdä sitä en saata, mutta kuulla sitä paremmin, enkä ainoastaan sitä, vaan kun tuuli sopii tännepäin, rätisee ja rutisee koko rakennus, ja tuuli tunkee kaikkialta sisäänkin. Öisin kun muut nukkuvat, pelkään toisinaan, että koko maja hajoaa ja musertaa meidät kaikki kolme kuoliaaksi. Oi, ei täällä ole ketään ihmistä, joka taitaisi sitä korjailla. Pekka ei kykene sitä tekemään."

"Mutta miksi et sinä saata nähdä miten luukku heiluu, iso-äiti? Katso nyt taas tuonne, suoraan tuonne", Heidi osoitti täsmälleen paikkaa sormellaan.

"Ah, lapseni, enhän minä näe niin mitään, en luukkua enkä muutakaan", valitti iso-äiti.

"Mutta jos menen pihalle ja irroitan luukun tykkänään, niin että tulee ihan valoisa täällä sisällä, näetkö sitte, iso-äiti?"

"En, en; en sittenkään; minua ei kukaan enää voi saada näkeväksi!"

"Mutta jos menet ulos valkoiseen lumeen, niin varmaankin näet; tule vain kanssani, niin minä näytän sen sinulle, iso-äiti." Heidi tarttui isoäidin käteen vetääkseen hänet mukanaan, sillä häntä rupesi suuresti surettamaan, kun hän kuuli, ettei iso-äidillä koskaan ollut tarpeeksi valoa.

"Anna minun vain istua, lapsi kulta, minulle on kuitenkin kaikki yhtä pimeää, ei lumi eikä auringonvalokaan enää tunge silmiini."

"Mutta kesällähän toki, iso-äiti", sanoi Heidi yhä tuskallisemmin etsien jotakin apukeinoa, "tiedätkö, kun aurinko kesällä taas paistaa kuumasti ja illalla lausuu jäähyväiset vuorille, niin että ne kaikki säkenöivät tulipunaisina ja kaikki keltaiset kukat kimmeltävät, silloin sinullakin jälleen on valoisa ja hyvä olla."

"Ah, lapseni, minä en koskaan enää saata nähdä tulenhohteisia vuoria, enkä kullan kiiltäviä kukkia tuolla ylhäällä; minulla ei koskaan enää ole valoisaa tässä elämässä."

Heidi rupesi ääneensä itkemään. Katkerasti nyyhkytti hän yhä edelleen: "Kuka sinua sitten voi auttaa? Eikö kukaan sitä voi tehdä? Eikö kukaan?"

Iso-äiti koetti lohduttaa lasta, mutta se ei vähällä onnistunut. Heidi ei itkenyt usein, mutta kun hän kerran pääsi alkuun, oli hänen melkein mahdoton unhoittaa suruansa. Iso-äiti oli jo käyttänyt kaikenlaisia keinoja rauhoittaaksensa lasta, sillä hänen sydämeensä koski kipeästi nähdessään lapsen niin surkeasti nyyhkyttävän. "Kuulehan", sanoi hän nyt, "tule tänne likemmäksi, Heidi-kulta, niin kerron sinulle jotakin. Näetkö, vaikkei ihminen enää voi nähdä, soisi hän sentään mielellään kuulevansa jonkun ystävällisen sanan; niinpä minäkin mielisin kuulla sinun puhuvan. Tule tänne likemmäksi minua ja kerro jotakin elämästäsi iso-isän luona. Minä tunsin hänet hyvin ennen, mutta nyt en enää moneen vuoteen ole hänestä kuullut muilta kuin Pekalta, vaan se poika ei suuria sanele."

Tästä valahti Heidin päähän uusi ajatus; kiireesti hän pyyhkäsi kyyneleensä ja sanoi lohdutettuna: "Odota vain, iso-äiti, minä kerron kaikki iso-isälle, ja hän kyllä voi tehdä sinut näkeväksi ja korjata tuvan, ettei se pääse hajoamaan. Hän osaa auttaa ja asettaa kaikki paikoilleen."

Iso-äiti oli vaiti, ja Heidi alkoi vilkkaasti kertoa elämästään iso-isän luona ja laitumella olostaan kesällä, ja kuinka iso-isä osasi puusta valmistaa penkkejä, tuoleja ja kauniita koppia, joissa oli mukava kantaa heiniä Vienolle ja Pikulle, ja suuren vesisammion kylpyä varten kesäksi ja uuden maitokupin sekä lusikan; ja Heidi innostui kertomaan mitä puupalasesta yhtäkkiä voi valmistaa, ja kuinka hän aina silloin seisoi iso-isän vieressä katsellen, jotta hän itsekin oppisi kaikkia näitä tekemään. Iso-äiti kuunteli kertomusta suurimmalla tarkkuudella ja kysäsi silloin tällöin: "Kuuletko sinäkin, Briitta? Kuuletko, mitä lapsi kertoo Tunturisedästä?"

Mutta kertomus keskeytyi. Kovaa kopinaa kuului oven takaa, ja Pekka astui tömistellen sisään, mutta pysähtyi siihen paikkaan silmät selkiselällään ällistellen Heidiä ja irvisteli mitä ystävällisimmin, kun tyttö heti huusi hänelle vastaan: "Hyvää iltaa, Pekka!"

"Onko mahdollisia, että hän jo palaa koulusta", huudahti iso-äiti kummastuneena, "näin joutuin ei iltapäivä ole minulta moneen vuoteen kulunut! Hyvää iltaa, Pekkaseni, miten lukeminen sujuu?"

"Entiseen tapaan", kuului vastaus.

"Vai niin", sanoi iso-äiti huoaten, "olin vähin ajatellut, että muutos olisi tapahtunut, koska jo piakkoin tulet kahdentoista vuotiaaksi".

"Minkä muutoksen olisi pitänyt tapahtua?" kysyi Heidi osanotolla.

"Ajattelin vain, että hän olisi voinut jotakin oppia", sanoi iso-äiti, "lukemaan nimittäin. Minulla on tuolla hyllyllä vanha rukouskirja, jossa on kauniita runoja. Niitä en ole enää pitkään aikaan kuullut, eivätkä ne ole muistissanikaan säilyneet; sentähden olen aina toivonut, että Pekka opittuansa lukemaan saattaisi minulle lukea jonkun hyvän laulun; mutta hänen on mahdoton oppia, se käypi hänelle liian raskaaksi."

"Minun varmaankin täytyy sytyttää kynttilä, nyt tulee jo pimeä", sanoi Pekan äiti, joka yhä oli ahkerasti paikannut Pekan lakkia, "päivä on minultakin kulunut melkein huomaamatta."

Heidi hyppäsi tuoliltaan, ojensi kiireesti kätensä ja sanoi: "Hyvää yötä, iso-äiti, minun täytyy kiiruhtaa kotiin, heti kun vähän rupeaa hämärtämään", ja samaa vauhtia hän lausui myös Pekalle ja hänen äidilleen jäähyväiset ja lähestyi ovea. Mutta iso-äiti huusi huolestuneena: "Odota, odota, Heidi, yksinäsi et saa mennä. Pekan täytyy saattaa sinua, kuuletko? Ja Pekkaseni, varo lasta, ettei hän lankea, äläkä pysähdy hänen kanssaan kävellessäsi, jollei hän vilustuisi, kuuletko? Onko sinulla lämmin huivi ylläsi?"

"Minulla ei ole huivia ensinkään", huusi Heidi, "mutta en kumminkaan vilustu!" Näin sanoen oli hän jo pujahtanut ovesta ja kiiti niin sukkelasti eteenpäin, että Pekka tuskin taisi seurata. Mutta iso-äiti huusi surkutellen: "Juokse hänen jälkeensä, Briitta, juokse, — muutenhan lapsi paleltuu näin myöhään illalla; ota minun huivini mukaasi ja juokse kiireesti!" Briitta totteli. Mutta tuskin olivat lapset astuneet paria askelta ylöspäin, ennenkuin näkivät iso-isän lähestyvän, joka saavutti heidät muutamin aika askelin.

"Oikein, Heidi, olet sanasi pitänyt", sanoi hän ja kääri lapsen jälleen huolellisesti peitteeseen, otti hänet käsivarrelleen ja astui vuorta ylös. Briittakin joutui parahiksi näkemään, miten iso-isä hellävaroen hoiteli lasta, ja tultuaan Pekan kanssa sisään hän kertoi ihmetellen iso-äidille, mitä oli nähnyt. Iso-äidinkin täytyi kummastella ja kerta toisensa jälkeen lausua: "Jumalan kiitos, että hän on niin hyvä lapselle! Jumalalle kiitos ja ylistys! Kunpa hän nyt vain antaisi hänen vielä käydä luonani, lapsi on ilahduttanut mieltäni. Miten hyvä sydän hänellä on ja kuinka hupaisesti hän kertoo!" — Ja iso-äiti iloitsi yhä uudestaan ja sanoi moneen kertaan kunnes hän meni levolle: "Jos lapsi nyt vain saisi vastakin käydä luonani, niin minullakin olisi jotakin iloa maailmassa." Ja Briitta yhtyi joka kerta iso-äidin toivomukseen, ja Pekka nyökäytti myöntyväisesti päätään, ja vetäen ihastuksissaan suupielensä aina korviin saakka, sanoi: "Tiesinhän sen!"

Sillä aikaa oli Heidi peitteessään lakkaamatta puhellut iso-isälleen, mutta kun lapsen äänen oli mahdoton tunkeutua kahdeksan kertaisen peitteen läpi, eikä iso-isä siis ymmärtänyt sanaakaan, sanoi hän: "Odota vähäisen, kunnes ollaan kotona, sitten kerro."

Pian he olivatkin perillä tunturituvassa ja kun Heidi oli päässyt vapaaksi peitteestään, sanoi hän: "Iso-isä, huomenna täytyy meidän ottaa vasara ja nauloja mukaamme ja korjata ikkunaluukkuja iso-äidin luona ja sitten vielä lyödä moneen paikkaan nauloja, sillä hänen majassaan ratisee ja ritisee kovin."

"Täytyykö meidän? Vai täytyy? Kuka sen on sinulle sanonut?" kysyi iso-isä.

"Ei kukaan, minä tiedän sen itsestäni", vastasi Heidi, "sillä siellä ei enää mikään pysy koossa, ja iso-äiti vapisee öisin ja pelkää kuullessaan tuota ratinata ja ajattelee: Nytpä kaikki putoaa suoraan päällemme; iso-äiti ei koskaan enää voi mitään nähdä eikä tiedä, miten häntä saattaisi auttaakaan; mutta tiedäthän sinä, iso-isä. Ajatteleppas, miten ikävää olisi, jos aina täytyisi istua pimeässä, vieläpä peläten ja vavisten; eikä kukaan muu voi häntä auttaa kuin sinä! Huomenna menemme häntä auttamaan, eikö totta, iso-isä, menemmehän me?"

Heidi oli kiivennyt iso-isän syliin ja katsoi häneen ehdottomalla luottamuksella. Vanhus loi silmänsä lapseen ja sanoi tuokion kuluttua: "Niin, Heidi, mennään korjaamaan majaa, niin ettei isoäidin luona enää kuulu rätinää, se kyllä käy päinsä, huomenna sen teemme."

Lapsi hyppi ilosta ympäri huonetta ja huusi kerta toisensa perästä: "Huomenna sen teemme! Huomenna sen teemme!"

Iso-isä pysyi sanassaan. Seuraavana päivänä jälkeen päivällisen uudistettiin eilinen mäenlasku. Iso-isä asetti nyt niinkuin edellisenäkin päivänä lapsen Vuohi-Pekan ovelle ja sanoi: "Käy nyt sisään, ja kun ilta joutuu, niin tule jälleen ulos." Sitten hän pani peitteen kelkkaan ja kiersi majan ympäri tarkastellen sitä.

Tuskin oli Heidi avannut oven ja päässyt huoneeseen, niin iso-äiti jo huusi nurkastaan: "Siinä tulee lapsi, se on lapsi", ja antoi iloissaan langan irtautua hyppysistään ja sukan seisahtua ja ojensi molemmat kätensä lasta kohden. Heidi juoksi hänen luoksensa, siirsi pienen matalan tuolin niin likelle iso-äitiä kuin mahdollista, istui sille ja kertoi ja kyseli taas kaikenlaista. Mutta äkkiä kuului ulkoa niin voimakkaita iskuja majan seinää vasten, että iso-äiti säikähdyksestä säpsähti, oli kaataa rukkinsa ja vavisten huusi: "Oi, hyvä Jumala, nyt se putoaa, kaikki hajoo!" Mutta Heidi piti lujasti kiinni hänen käsivarrestaan ja sanoi lohduttaen: "Ei, ei, iso-äiti, älä nyt vain säikähdä niin kovin, iso-isähän siellä on, nyt hän kiinnittää siellä joka paikan, niin ettei sinun koskaan enää tarvitse pelätä."

"Onko sekin mahdollista? Saattaako semmoistakin tapahtua? Rakas Jumala ei siis ole meitäkään varsin unohtanut!" huudahti iso-äiti. "Oletko semmoista kuullut, Briitta, kuuletko? Toden totta, se on vasaran kalsketta. Mene ulos, Briitta, ja jos se on Tunturisetä, niin pyydä häntä edes silmänräpäykseksi tänne sisälle, jotta minäkin saisin kiittää häntä."

Briitta meni ulos. Juuri silloin hakkasi iso-isä uusia lautoja seinään. Briitta lähestyi häntä ja sanoi: "Toivotan teille hyvää iltaa, setä, ja äiti myöskin, me olemme teille suuresti kiitolliset siitä, että meitä autatte, ja äitikin tuolla sisällä tahtoisi mielellään teitä kiittää; sillä tämmöistä palvelusta ei varmaankaan kukaan muu olisi meille saattanut tehdä, ja varmaankin —"

"Puhukaa lyhyesti", keskeytti häntä vanhus, "mitä te Tunturisedästä ajattelette, sen kyllä tiedän. Käykää vaan sisään; missä on vikaa, sen näen itsekin."

Briitta totteli heti, sillä Tunturisetä oli sellainen, ettei ollut helppo häntä vastustaa. Hän naulaili ja koputteli majaa joka puolelta ja astui sitten kapeita portaita ylös ullakolle ja naulasi naulaamistaan, kunnes oli viimeisen mukaanottamansa naulan käyttänyt. Sillä aikaa oli ruvennut hämärtämään, ja tuskin oli hän astunut alas ja vetänyt kelkkansa esiin vuohiometan takaa, kun jo Heidikin astui ulos ovesta. Iso-isä kääri lapsen taas peitteeseen ja kantoi häntä käsivarrellaan, vetäen kelkkaa perässään, sillä jos pienokaisen olisi täytynyt istua siinä yksinään, olisi peite pudonnut hänen yltään ja hän olisi vilustunut tai kokonaan paleltunut. Sen tiesi iso-isä varsin hyvin ja pitikin senvuoksi lasta lämpimänä käsivarrellaan.

Näin kului talvi. Iso-äidin sulottomaan elämään oli sattunut ilon säde ensi kerran moneen vuoteen. Hänen päivänsä eivät enää olleet pitkiä ja pimeitä, toinen toisensa kaltaisia, hänellä kun nyt oli jotakin odotettavaa, jotakin ajateltavaa. Aamusta varhain hän kuunteli, eikö jo pieniä kiirehtiviä askeleita kuuluisi, ja jos silloin ovi todellakin aukeni, ja tyttö juoksi sisään, huudahti hän joka kerta iloisesti: "Jumalan kiitos, tuossa lapsi jälleen tulee!" Ja Heidi istui hänen luoksensa ja kertoa lörpötteli kaikkea, mitä tiesi, niin hupaisesti, että iso-äiti tuli hyvälle mielelle, ja tunnit kuluivat niin pian, ettei hän sitä huomannutkaan, eikä enää ainoatakaan kertaa kysynyt niinkuin ennen: "Briitta, eikö päivä ole jo lopussa?" Nyt sanoi hän joka kerta, kun Heidi oli mennessään sulkenut oven: "Miten lyhyt tämä iltapuoli oli, eikö totta, Briitta?" Ja Briitta vastasi: "Todellakin, minusta tuntuu siltä, kun olisin vastikään korjannut astiat päivällispöydästä." Iso-äiti sanoi taas: "Jos nyt Herra Jumala vain varjelisi lasta ja antaisi Tunturisedän pysyä hyväntahtoisena. Näyttääkö hän myös terveeltä, Briitta?" Ja joka kerta tämä vastasi: "Niinkuin mansikka."

Heidikin oli puolestaan suuresti mieltynyt vanhaan iso-äitiin; ja kun hän muisti, ettei kukaan, ei iso-isäkään voinut iso-äidin silmiä parantaa, tuli hän hyvin murheelliseksi; mutta iso-äiti taas aina vakuutti vähemmän tuntevansa onnettomuuttansa, kun Heidi oli hänen luonaan; ja lapsi tulikin joka kauniina talvipäivänä liukuen kelkallaan. Iso-isä oli sanaakaan virkkaamatta joka kerta ottanut mukaansa vasaran ja monenmoisia muita kapineita, ja monet iltapäivät läpeensä oli hän koputellut Vuohi-Pekan pientä majaa. Mutta siitä olikin hyvä seuraus; majassa ei enää öisin ritissyt eikä rätissyt, ja iso-äiti sanoi, ettei hän moneen talveen ollut saanut niin rauhallisesti nukkua kuin nyt, sekä ettei hän koskaan unohtaisi, mitä Tunturisetä oli heidän hyväkseen tehnyt.