KYMMENES LUKU.

Mummo.

Seuraavana iltana oli herra Sesemannin talossa kova kiire ja paljon puuhaa; kaikesta saattoi selvästi huomata, että odotetun rouvan sanalla oli painoa perheen asioissa, ja että jokainen häntä suuresti kunnioitti. Tinette oli pukeutunut ihan uuteen valkoiseen päähineeseen, ja Sebastian haali kokoon niin monta jakkaraa kuin suinkin ja asetteli niitä jos johonkin, jotta vanhalla rouvalla aina olisi semmoinen tarjona, istuipa hän missä tahansa. Neiti Rottenmeier kulki tarkastelemassa kaikkea erinomaisen suorana ikäänkuin osottaakseen, että jos kohtakin toinen hallitsijavalta oli lähestymäisillään, niin ei hänenkään mahtavuutensa ollut kumminkaan sammunut.

Vaunut pysähtyivät ulko-oven eteen ja Sebastian ja Tinette syöksyivät portaita alas; neiti Rottenmeier seurasi heitä hitaasti ja arvokkaasti, sillä hän tiesi, että hänenkin velvollisuuteensa kuului olla rouva Sesemannia vastaanottamassa. Heidi oli määrätty pysymään huoneessaan, kunnes hänet kutsuttaisiin, sillä mummo ensin tervehtisi Klaraa ja tahtoi luultavasti tavata hänet yksinään. Ei aikaakaan, niin Tinette pisti päänsä Heidin oven raosta ja sanoi: "Lukuhuoneeseen saapi mennä!"

Heidi ei ollut uskaltanut tarkemmin kysyä neiti Rottenmeieriltä puhuttelusanaa, vaan hän ajatteli itsekseen, että neiti Rottenmeier oli erehtynyt sanoissaan, sillä hän oli ennen aina kuullut, että ensiksi lausutaan arvonimi ja sukunimi vasta sen jälkeen, ja hän oikaisi siis itsekseen puhuttelusanat tavalliseen järjestykseen. Kun hän aukaisi lukuhuoneen oven, huusi mummo ystävällisesti häntä vastaan: "Ah, tuossahan lapsi tuleekin, käyhän tänne, että oikein näen sinut."

Heidi lähestyi ja sanoi sointuvalla äänellään sangen selvästi: "Hyvää päivää, rouva armollinen."

"Ja mitä vielä", nauroi mummo. "Sanotaanko teillä niin? Oletko sen oppinut kotona alpeillasi?"

"Ei meillä ole ketään sen nimistä", sanoi Heidi vakavasti.

"Vai niin, ei meilläkään", nauroi mummo ja taputti Heidiä ystävällisesti poskelle. "Mutta mitäpä siitä! Lastentuvassa minä olen mummo; niin sinunkin pitää nimittää minua, sen sinä varmaankin voit säilyttää muistissasi, vai kuinka?"

"Voin aivan hyvin", vakuutti Heidi, "olen jo ennen sanonut niin."

"Hyvä, hyvä, kyllä ymmärrän", sanoi mummo ja nyökäytti sangen leikillisesti päätään. Sitten hän katsoi tarkasti Heidiin ja nyökäytti vähä väliin ystävällisesti päätään. Ja Heidi katsoi sydämellisesti mummoon takaisin, sillä hänen silmistään loisti jotakin niin lempeää, että Heidille teki hyvää nähdä häntä, ja koko mummo oli lapselle niin mieleinen, että hän vain lakkaamatta katseli häntä. Mummolla oli lumivalkea tukka ja kaunis pitsinen päähine, josta riippui kaksi leveätä nauhaa; ne huojuivat edestakaisin, ikäänkuin keveä tuuli aina olisi ympäröinyt häntä; tämä miellytti Heidiä erinomaisesti.

"Ja mikä sinun nimesi on, lapseni?" kysyi taas mummo.

"Heidi vain, mutta koska minun nimeni täytyy olla Adelheid, niin koetan muistaa sen." — Heidi vaikeni tuntien itsensä syylliseksi, sillä hän ei aina muistanut vastata, kun neiti Rottenmeier äkkiarvaamatta huusi: "Adelheid", jota nimeä hän ei vielä ollut tottunut pitämään omanaan. Neiti Rottenmeier astui samassa huoneeseen.

"Rouva Sesemann varmaankin hyväksyy", keskeytti sisääntulija, "että minun on täytynyt valita nimi, jota saattaa lausua tuntematta itsensä loukatuksi, jollei muuten niin palvelijain tähden."

"Arvoisa Rottenmeier", vastasi rouva Sesemann, "jos jonkun nimi kerran on Heidi, ja hän on tottunut siihen, nimitän häntä siksi."

Neiti Rottenmeieristä oli se sangen loukkaavaa, että vanha rouva alituisesti puhutteli häntä ilman mitään arvonimeä, mutta sille ei voinut mitään, mummolla oli kerrassaan omat tapansa, joita vastaan ei mikään keino auttanut. Hänen aistinsa olivatkin tarkat ja terveet, niin että hän heti taloon tultuansa huomasi, mitä siellä tapahtui.

Kun Klara seuraavana päivänä päivällisen jälkeen tapansa mukaan levähti, istui mummo nojatuoliin hänen viereensä, ja sulki silmänsä muutamaksi minuutiksi; sitten hän nousi jälleen, sillä hän oli jo ennättänyt virkistyä, ja meni ruokasaliin: siellä ei ollut ketään. "Hän nukkuu", sanoi mummo itsekseen ja meni Rottenmeierin huoneen ovelle koputtamaan. Vähän ajan kuluttua ilmestyi neiti, mutta vetäytyi taaksepäin säikähtyen odottamatonta vierasta.

"Missä lapsi on, ja mitä hänellä tähän aikaan on tehtävänä? tahtoisinpa tietää", sanoi rouva Sesemann.

"Hän istuu huoneessaan, jossa hänellä kyllä olisi tilaisuutta käyttää aikaansa hyödyllisellä tavalla, jos hänellä olisi vähintäkään halua työhön; mutta rouva Sesemann, jos te vain tietäisitte, mitä luonnottomia kujeita tämä olento keksii ja todellakin panee toimeen semmoisia asioita, joita sivistyneissä seuroissa tuskin saattaa ottaa puheeksi."

"Aivan niin, juuri niin minäkin tekisin, jos istuisin niin yksinäni kuin tuo lapsi raukka, sen saatan teille ilmoittaa. Saisittepa nähdä, voitteko te sivistyneessä seurassa ottaa minun tekojani puheeksi! Tuokaa nyt lapsi minun huoneeseeni, että saan antaa hänelle muutamia kauniita kirjoja, joita olen tuonut mukaani."

"Siinäpä onnettomuus juuri onkin", huudahti neiti Rottenmeier lyöden kätensä yhteen. "Mitäpä lapsi kirjoilla tekisi? Koko iässään ei hän vielä ole oppinut aakkosiakaan tuntemaan; tuon olennon on ihan mahdoton käsittää yksinkertaisintakaan asiaa, sen voi herra maisteri todistaa, ja jollei tuo kelpo mies olisi kärsivällinen kuin taivaan enkeli, olisi hän aikoja sitten luopunut koko opettamisesta."

"Vai niin, sepä on ihmeellistä, lapsi ei minusta näytä semmoiselta, ettei hän oppisi aakkosia tuntemaan", sanoi rouva Sesemann. "No, tuokaa hänet minun luokseni, niin saa hän aluksi katsella kuvia."

Neiti Rottenmeier aikoi vieläkin sanoa jotakin, mutta rouva Sesemann oli jo kääntynyt pois ja astui nyt reippaasti huonettansa kohden. Hän ihmetteli suuresti Heidin tietämättömyyttä ja aikoi tutkia asiaa neuvoteltuaan herra maisterin kanssa, vaikka hän pitikin häntä suuressa arvossa hänen oivan luonteensa tähden. Rouva Sesemann tervehti häntä erittäin ystävällisesti joka kerta, kun he tapasivat toinen toisensa, mutta kiirehti sitten niin pian kuin suinkin toiselle puolen huonetta, jottei hänen tarvinnut keskustella herra maisterin kanssa, jonka puhetapa hänen mielestään oli jotensakin ikävä.

Heidi tuli pian huoneeseen, ja katseli suurin silmin ihania, monivärisiä kuvia, joita oli mummon tuomissa kirjoissa. Yhtäkkiä huudahti hän suureen ääneen, kun mummo taas oli kääntänyt lehden; säihkyvin silmin katseli hän kuvia, sitten nousivat kyyneleet äkkiä hänen silmiinsä ja hän alkoi itkeä hillittömästi. Mummo katsoi kirjaan. Siinä oli vihanta keto, jossa kaikenlaiset eläimet kävivät laitumella. Keskellä seisoi paimen nojaten pitkään sauvaan ja katseli iloisesti karjaansa. Koko maisema oli kullan loisteessa, sillä etäämpänä taivaan rannalla oli aurinko juuri laskemaisillaan.

Mummo tarttui Heidin käteen: "Tule, lapseni", sanoi hän lempeästi, "älä itke, älä itke, tämä muistuttaa varmaankin sinulle jotakin; mutta näetkös, lapseni, siihen kuvaan on myös ihana kertomus, sen kerron sinulle tänä iltana. Ja tässä kirjassa on vielä monta muutakin kertomusta, joita kaikkia saattaa lukea ja sitten taas kertoa muille. Tule, meidän täytyy puhua vähän yhdessä, pyyhi kauniisti kyyneleesi ja istu hiljaa tähän minun eteeni, niin että oikein saatan nähdä sinut; niin, se on oikein, nyt olemme jälleen iloiset."

Mutta vielä kului vähän aikaa, ennenkuin Heidi saattoi lakata nyyhkimästä. Mummo antoi hänelle tointumis-aikaa ja sanoi vain vähä väliin: "Niin, se on oikein, nyt me jälleen olemme iloiset yhdessä."

Kun hän vihdoinkin näki Heidin tyyntyneen, sanoi hän: "Nyt sinun täytyy kertoa minulle jotakin, lapseni! Miten sinun käy herra maisterin luona opetustunneilla; opitko sinä mitään?"

"Oi, en", vastasi Heidi nyyhkien, "mutta tiesinhän sen jo alustakin, ettei sitä voi oppia."

"Mitä ei voi oppia. Heidi, mitä sinä tarkoitat?"

"Lukemaan, sitä ei voi oppia, se on liian vaikeata."

"Sepähän olisi jotakin! Ja mistä sinulla se uutinen on?"

"Pekka on sen minulle sanonut, ja hän sen tietää varmaan, hänen täytyy aina koettaa, vaan hän ei voi sitä koskaan oppia, se on liian vaikeata."

"Vai niin, sepä minusta vasta on kummallinen Pekka! Mutta näetkö, Heidi, ei kaikkea, mitä joku Pekka sanoo, saa noin ehdottomasti uskoa, täytyy itsekin koettaa. Sinä et varmaankaan ole ihan tarkasti kuunnellut, mitä herra maisteri on sanonut, etkä katsellut hänen kirjaimiansa."

"Ei se auta", vakuutti Heidi ja hänen äänensä ilmaisi täydellistä toivottomuutta.

"Heidi", sanoi nyt mummo, "minä sanon sinulle jotakin: sinä et vielä ole oppinut lukemaan, sentähden että olet uskonut Pekkaasi: mutta nyt sinun pitää uskoa minua, ja minä vakuutan sinulle, että sinä ihan varmaan vähässä ajassa opit lukemaan, niinkuin kaikki muutkin lapset, jotka eivät ole Pekan, vaan sinun kaltaisiasi. Kuulepas nyt, mitä sitten tapahtuu, kun sinä osaat lukea — sinä näit paimenen ihanalla viheriällä laitumella — niin pian kun sinä osaat lukea, saat tämän kirjan ja voit siitä oppia tuntemaan koko kertomuksen, ihan niinkuin joku kertoisi sinulle, mitä hän siellä lampaineen ja vuohineen tekee ja kaikki hänen elämänvaiheensa. Tahtoisithan sen tietää jo nyt, Heidi, vai kuinka?"

Heidi oli tuiki tarkasti kuunnellut ja sanoi nyt säihkyvin silmin ja syvästi hengittäen: "Jospa nyt jo osaisin lukea!"

"Kyllä sinä opit ja pian opitkin, sen minä näen päältäsikin, Heidi, mutta nyt meidän täytyy taas käydä Klaraa katsomassa, tule, nämät kauniit kirjat otamme mukaamme." Näin sanoen otti mummo Heidiä kädestä, ja he menivät yhdessä lukuhuoneeseen.

Heidi oli suuresti muuttunut siitä päivästä aikain, jolloin hän ollessaan kotiinmenossa, oli portilla tavannut neiti Rottenmeierin, joka oli häntä torunut ja sanonut, miten paha ja kiittämätön hän oli ja kuinka oli hyvä. ettei herra Sesemann tiennyt hänen karkaamis-yrityksestään. Hän oli käsittänyt, ettei hänellä ollutkaan lupa mennä kotiin milloin vaan tahtoisi, niinkuin täti oli sanonut vaan että hänen täytyi jäädä pitkäksi, pitkäksi ajaksi, kenties ainaiseksi Frankfurtiin. Hän ymmärsi myös sen, että herra Sesemann pitäisi häntä erinomaisen kiittämättömänä, jos hän pyrkisi kotiinsa, ja arveli, että mummo ja Klara ajattelisivat samoin. Sen vuoksi ei hän tohtinut kenellekään sanoa, että hänen mielensä teki kotiin, sillä hän pelkäsi, että mummo, joka aina oli niin ystävällinen, suuttuisi hänelle samoinkuin neiti Rottenmeier. Mutta hänen sydämessään taakka tuli yhä raskaammaksi; hänelle ei enää ruoka maistunut ja hän kävi päivä päivältä yhä kalpeammaksi. Öisin hän ei saanut unta pitkään aikaan, sillä niin pian kuin hän jäi itsekseen ja kaikki hiljeni hänen ympärillään, näki hän elävästi edessään päivänpaisteisen tunturin kukkineen, ja kun hän viimein nukkui, näki hän unissaan Falknissin punaisen vuorenhuipun ja rusoittavan lumen Cäsaplanalla. Kun Heidi sitten aamulla heräsi ja riemuiten tahtoi juosta ulos majasta, — huomasikin hän olevansa suuressa vuoteessaan Frankfurtissa, kaukana, kaukana kodistaan, jonne hän ei enää pääsisi. Silloin Heidi painoi päänsä tyynyihin ja itki kauan, ihan hiljaa, jottei kukaan kuulisi.

Heidin iloton olo ei jäänyt mummolta huomaamatta. Hän odotti muutamia päiviä nähdäkseen parantuisiko asia, haihtuisiko lapsen alakuloisuus; mutta kun ei mitään muutosta tapahtunut ja mummo monasti huomasi Heidin itkeneen jo aikaisin aamulla, otti hän eräänä päivänä taas lapsen erikseen huoneeseensa, asetti hänet eteensä ja sanoi hyvin ystävällisesti: "Kuule, Heidi, sanopas minulle, mikä sinua vaivaa: onko sinulla joku suru?"

Mutta Heidipä ei tahtonut osoittaa kiittämättömyyttä tälle ystävälliselle mummolle, joka kenties ei sitten enää olisi niin hyvä hänelle. Sentähden sanoi hän surullisesti: "Sitä ei saata sanoa."

"Eikö? Sopisiko sitä ehkä sanoa Klaralle?"

"Ei, ei kenellekään ihmiselle", vakuutti Heidi ja näytti niin onnettomalta, että mummon tuli häntä syvästi sääli.

"Kuule, lapseni", sanoi hän, "minä sanon sinulle jotakin: jos ihmisellä on joku suru, jota hän ei saata kenellekään ihmiselle sanoa, saapi hän valittaa suruansa taivaan Jumalalle; ainoastaan Hän voi auttaa meitä meidän tuskassamme. Ymmärräthän sen, eikö niin? Rukoilethan sinä joka ilta rakasta Jumalaa ja kiität Häntä kaikesta hyvästä ja pyydät, että Hän sinua pahasta varjelisi?"

"Oi en, sitä en tee koskaan", vastasi lapsi.

"Etkö sinä koskaan ole rukoillut, Heidi, etkö edes tiedä, mitä rukoileminen on?"

"Ainoastaan ensimäisen iso-äidin kanssa olen minä rukoillut, mutta siitä on jo kauan ja nyt minä olen sen unhoittanut."

"Niin, Heidi, senpä vuoksi täytyy sinun olla niin murheellinen, kun et tunne ketään, joka voisi sinua auttaa. Ajattelepas, kuinka suloista on, kun joku murhe sydäntä alituisesti rasittaa ja vaivaa, voida joka hetki lähestyä rakasta Jumalaa ja sanoa Hänelle kaikki ja pyytää, että Hän auttaisi silloinkin, kun ei kukaan muu voi auttaa! Ja Hän voi aina auttaa ja antaa meille sen, mikä meidät jälleen tekee iloisiksi."

Heidin silmissä välähti ilon säde: "Saanko hänelle kaikki, kaikki sanoa?"

"Kaikki, Heidi, kaikki."

Heidi irroitti kätensä mummon käsistä ja sanoi kiireesti: "Saanko mennä?"

"Mene, mene!" vastasi mummo, ja Heidi juoksi omaan huoneeseensa. Siellä istui hän jakkaralleen, pani kätensä ristiin ja sanoi hyvälle Jumalalle kaikki, mikä teki hänet murheelliseksi ja ahdisti hänen sydäntään, sekä rukoili hartaasti, että Hän antaisi hänen jälleen päästä kotiin iso-isän luo..

Vähän enemmän kuin viikko lienee kulunut ylläkerrotusta päivästä, kun herra maisteri pyysi saada tavata rouva Sesemannia keskustellakseen eräästä sangen ihmeellisestä seikasta. Hän kutsutuin rouva Sesemannin huoneeseen, jossa vanha rouva heti ystävällisesti ojensi hänelle kätensä ja sanoi: "Tervetultuanne herra maisteri, tervetultuanne! Istukaa tähän likemmäksi" — rouva Sesemann asetti hänelle tuolin —; "no, sanokaapas, mikä teidät tuopi minun luokseni, eihän toki mikään ikävä asia, mitkään valitukset?"

"Päin vastoin, armollinen rouva", aloitti herra maisteri, "on tapahtunut semmoista, jota ei kukaan, jolla on ollut tietoa entisistä tapahtumista, olisi voinut edellyttää, sillä kaikesta päättäen olisi täytynyt pitää suorana mahdottomuutena sitä, mikä kuitenkin nyt toden teolla on tapahtunut ja mitä ihmeellisimmällä tavalla, ihan vasten kaikkea johdonmukaisuutta —"

"Olisikohan Heidi lapsi mahdollisesti oppinut lukemaan?" keskeytti rouva Sesemann.

Kummastuneena katsoi herra maisteri häneen voimatta lausua sanaakaan.

"On todellakin ihmeellistä", jatkoi hän viimein, "ei ainoastaan, ettei puheenaoleva nuori tyttö kaikista minun selityksistäni ja tavattomista ponnistuksistani huolimatta ole aakkosia oppinut, vaan myös se, ja juuri se, että hän nyt, sitten kuin minä olin päättänyt mahdottomuutena jättää koko asia sikseen, sekä ainoastaan pitemmittä selityksittä asettaa niin sanoakseni kirjaimet alastomina tyttösen silmäin eteen, on mitä lyhyimmässä ajassa oppinut lukemaan ja sen lisäksi lausuu vielä sanat semmoisella tarkkuudella, jota minä aniharvoin olen vasta-alkavissa huomannut. Melkein yhtä ihmeellinen on minusta se seikka, että armollinen rouva heti otaksui sen mahdolliseksi."

"Ihmiselämässä tapahtuu monta ihmettä", sanoi rouva Sesemann ja hymyili tyytyväisenä; "kaksi niin onnellista asiaa kuin uusi oppimisen into ja uusi opetustapa voivat äkkiä yhdistyä, eikä kumpainenkaan ole vahingoksi, herra maisteri. Iloitkaamme siitä, että lapsi on niin pitkälle päässyt, ja toivokaamme edelleenkin hyvää edistymistä."

Näin sanoen saattoi hän herra maisterin ovelle ja meni itse reippaasti lukuhuoneeseen saamaan lisää todistuksia Heidin edistymisestä. Oikein, siellä istui lapsi Klaran luona ja luki erästä kertomusta silminnähtävästi itse suuresti ihmeissään ja yhä lisääntyvällä innolla tunkeutuen siihen uuteen maailmaan, joka hänelle nyt oli avautunut, kun mustista kirjaimista tuli esille ihmisiä ja tapahtumia, jotka saivat eloa ja muodostivat sydäntäliikuttavia kertomuksia. Vielä samana iltana, kun Heidi istui ruokapöytään, löysi hän lautasellaan suuren, kauniin kuvakirjan, ja kun lapsi kysyvästi katsoi mummoon, nyökäytti tämä päätään ja sanoi ystävällisesti: "Niin, niin, nyt se on sinun."

"Ihan omaniko? Silloinkin kun menen kotiin?" kysyi Heidi punaisena ilosta.

"Niin tietysti, ihan omasi", vakuutti mummo, "huomenna alotamme lukemisemme."

"Mutta sinä et mene kotiin vielä moneen vuoteen, Heidi", sanoi Klara; "kun mummo taas lähtee pois, silloin sinun vasta oikein täytyy olla luonani."

Heidin täytyi vielä samana iltana ennen maata panoaan huoneessaan katsella kaunista kirjaansa, ja siitä päivästä lähtien oli hänen rakkain tehtävänsä lukea ja uudestaan lukea kirjastaan näitä sieviä kertomuksia, jotka kuuluivat kauniisiin, värillisiin kuviin. Ja jos mummo jonakuna iltana sanoi: "Nyt lukee Heidi meille", oli lapsi hyvin onnellinen, sillä lukeminen sujui häneltä nyt sangen helposti ja tapaukset esiintyivät vielä kauniimpina ja selvempinä, kun hän luki ne ääneen. Mummo silloin aina selitti niin paljon ja kertoi niihin yhä enemmän lisää. Mieluimmin katseli Heidi aina vihantaa laidunta ja paimenta, joka nojautuneena pitkään sauvaansa seisoi laumansa keskellä tyytyväisen näköisenä, sillä siinä hän vielä iloisena kaitsi isänsä kaunista laumaa, noita hilpeitä lampaita ja vuohia. Mutta sitten oli toinen kuva, jossa hän jätettyään isänsä huoneen oli vieraalla maalla ja paimensi sikoja ja oli laihtunut huonosta ruoasta. Siinä kuvassa ei auringonloistekaan ollut kullankirkas, niinkuin edellisessä, maisema oli harmaa ja sumuinen. Mutta vielä oli muuan samaan kertomukseen kuuluva kuva: siinä vanha isä tuli ulos majastansa ja riensi avosylin vastaanottamaan kotiin palaavaa katuvaista poikaansa, joka lähestyi arkana, kuihtuneena ja ryysyisenä. Tämä oli Heidin mieluisin kertomus, hän luki sen aina uudestaan ja taas uudestaan, hiljaa ja ääneen, eikä hän koskaan väsynyt kuullessaan selityksiä, joilla mummo valaisi lapselle kertomusta. Kirjassa oli vielä monta kaunista kertomusta, joita lukiessa ja kuvia katsellessa aika kului pian ja jo rupesi se päivä lähenemään, jona mummo oli päättänyt lähteä kotiinsa.