KAHDESTOISTA LUKU.

Sesemannin talossa kummittelee.

Moniaita päiviä oli jo neiti Rottenmeier kulkenut ääneti ja miettiväisenä. Jos hänen hämärän aikana täytyi mennä huoneesta toiseen tai astua pitkän käytävän lävitse, katseli hän tarkkaan joka nurkkaan vieläpä joskus taaksensakin, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että joku ehkä hiljaa seuraisi häntä ja äkkiarvaamatta saattaisi tarttua hänen leninkiinsä. Näin yksinään uskalsi hän kuitenkin mennä vain asuttuihin huoneisiin. Jos hänellä oli yläkerran uhkeasti sisustetuissa vierashuoneissa jotakin toimitettavaa, tai jos hänen piti mennä alimpaan kerrokseen, jossa tuo suuri salaperäinen sali oli, missä joka ainoa askel kaikui kammottavasti ja vanhat raatiherrat suurissa valkoisissa kauluksissaan katselivat jäykästi ja vakavasti nuorempaa sukupolvea, silloin käski hän aina Tinetten mukaansa siltä varalta, että muka olisi jotakin ylös kannettavaa tai päin vastoin alas vietävää. Tinette puolestaan teki ihan samoin; jos hänellä oli yläkerrassa jotakin tehtävää, huusi hän Sebastianin luokseen ja käski hänen tulla mukaan; saattaisihan olla semmoista kannettavaa, joka olisi hänelle yksin liian raskasta. Kaikkein merkillisintä oli se, että Sebastiankin teki ihan samoin: jos hänet lähetettiin kaukaisempiin huoneisiin, haki hän Juhanan ja määräsi hänet tulemaan kanssaan, sillä saattaisihan tapahtua, ettei hän yksinään saisi kuljetetuksi kaikkea, mitä sieltä oli tuotava. Ja toinen totteli toista mielellään, vaikkei koskaan mitään erinomaista apua tarvittu, vaan jokainen hyvin olisi tullut yksinäänkin toimeen: näytti siltä kuin se, jonka apua pyydettiin, olisi ajatellut, että hän ehkä ennen pitkää itse tarvitsisi samanlaista apua. Sillä välin kun näin tehtiin, seisoi vanha keittäjätär syvissä mietteissä hellinsä luona, ravisteli päätään ja huokasi: "Voi vaivaista minua, että minun tämmöisiäkin vielä piti kokea."

Sesemannin talossa oli jo jonkun aikaa tapahtunut jotakin varsin kummallista ja salaperäistä. Joka aamu kun palvelusväki tuli alas huoneistaan, oli ulko-ovi selkiselällään, mutta missään ei näkynyt ketään ihmistä, jota olisi voinut syyttää siitä. Ensimmäisinä päivinä, joina tämä oli tapahtunut, tutkittiin joka huone ja soppi talossa, että saataisiin ilmi, mitä kaikkea oli varastettu, sillä ei voitu muuta ajatella, kuin että joku rosvo oli lymynnyt taloon ja sitten yön kuluessa puikahtanut tiehensä varastettuine kaluineen; mutta talosta ei puuttunut ainoatakaan kapinetta. Iltasella lukittiin ovi kaksinkertaiseen lukkoon, pantiinpa vielä puinen tanko sen eteen, — mutta siitä ei ollut apua; aamulla oli ovi taas selkiselällään, ja jos palvelijat, levottomia kun olivat, tulivat alas miten varhain tahansa, oli ovi aina auki, vaikka naapurit vielä olivat syvään uneen vaipuneina ja joka ikkuna ja ovi heidän taloissaan suljettuna. Vihdoinkin päättivät Sebastian ja Juhana rohkaista mielensä, ja neiti Rottenmeierin hartaita kehoituksia noudattaen viettää yön suuren salin viereisessä huoneessa ja siellä odottaa, mitä tapahtuisi. Neiti Rottenmeier haki useanlaisia herra Sesemannin aseita ja antoi Sebastianille suuren likööripullon, että saisivat ensin virkistää itseään ja sitten ryhtyä puolustukseen, jos niin tarvittaisiin.

Määrättynä iltana istuivat molemmat heti vahvistusta nauttimaan. Se vaikutti sen, että he ensin tulivat sangen puheliaiksi ja sittemmin niin unisiksi, että vaipuivat tuolinsa selkänojaa vasten ja nukkuivat. Kun tornikello löi kaksitoista, kavahti Sebastian tuoliltaan ja puhutteli kumppaniaan; mutta häntä ei ollut helppo herättää. Joka kerta kun Sebastian huusi hänelle, muutti hän päänsä tuolin toiselta laidalta toiselle ja nukkui uudestaan. Sebastian kuunteli nyt tarkemmin, hän oli jälleen ihan valveilla. Kaikki oli hiljaa, ei kadultakaan kuulunut mitään ääntä. Sebastiania ei enää nukuttanut, sillä hiljaisuus hänen ympärillään kauhisti häntä; hän puhutteli Juhanaa vain puoliääneen ja ravisteli häntä tuon tuostakin. Viimein kun kello ylhäällä oli jo lyönyt yksi, heräsi Juhana ja muisti minkätähden hän ei maannut vuoteessaan, vaan istui nojatuolissa. Äkkiä syöksähti hän tuoliltaan ja huusi: "Nyt Sebastian, täytyy meidän toki kerran mennä ulos katsomaan mitenkä siellä on: ethän sinä pelkää? Seuraa vain minun jälessäni!"

Juhana aukaisi raollaan olevan oven ihan auki ja astui ulos. Samassa silmänräpäyksessä puhalsi voimakas tuulenpuuska avatusta ulko-ovesta huoneeseen ja sammutti kynttilän Juhanan kädestä. Hän vetäytyi taaksepäin takaisin huoneeseen niin äkkiä, että oli miltei kaataa Sebastianin, työnsi hänet mukanansa, paiskasi oven kiinni ja kiersi kuumeentapaisesti avaimen niin moneen lukkoon kuin oli mahdollista. Sitten hän veti tulitikkunsa esille ja sytytti uudestaan kynttilänsä. Sebastian ei oikeastaan tiennyt, mitä oli tapahtunut, sillä seisoessaan hartevan Juhanan takana ei hän ollut tuntenut tuulenpuuskaa. Mutta kun hän nyt näki Juhanan kynttilän valossa, huudahti hän kauhusta, sillä Juhana oli lumivalkoinen ja vapisi kuin haavan lehti. "Mitä nyt? Mitä sinä siellä ulkona näit?" kysyi Sebastian osaaottavasti.

"Ovi on selkiselällään", änkytti Juhana, "ja portailla valkoinen haamu, näetkös Sebastian, noin vain se liiti portaita ylös, huh — ja sitten se katosi."

Sebastianin selkää karmi. He istuivat molemmat ihan likitysten, eivätkä liikahtaneet, ennenkuin päivä selkeni ja liike jälleen alkoi kadulla. Silloin astuivat he yhdessä ulos, sulkivat ulko-oven ja menivät sitten neiti Rottenmeierille kertomaan yön tapahtumaa. Neiti olikin jo tavattavana, sillä hänkään ei ollut malttanut nukkua. Niin pian kuin hän oli kuullut, mitä oli tapahtunut, istui hän heti kirjoittamaan herra Sesemannille semmoisen kirjeen, jonka vertaista ei tämä koskaan ollut saanut. Herra Sesemannin piti viipymättä tulla kotiin, siellä kun tapahtui mitä hirmuisimpia asioita. Sitten kerrottiin tapaukset alusta loppuun, miten ulko-ovi joka aamu oli auki, niin ettei kukaan hänen talossaan enää ollut varma hengestään, ja ettei ylipäätään voinut arvata, mitä ikäviä seurauksia siitä vielä oli odoteltavissa. Herra Sesemann vastasi heti kirjeen saatuansa, että hänen oli ihan mahdoton niin äkkiarvaamatta jättää tointansa sikseen ja tulla kotiin. Kummitusjuttu tuntui hänestä niin ikään varsin oudolta, hän toivoi sen olevan ohimenevää laatua; mutta jollei siinä suhteessa mitään muutosta tapahtuisi, piti neiti Rottenmeierin kirjoittaa rouva Sesemannille Holsteiniin ja kysyä, eikö hän tahtoisi tulla Frankfurtiin avuksi; hänen äitinsä varmaankin vähässä ajassa pääsisi selville kummituksista, eivätkä nämät luultavasti sitten pitkään aikaan uskaltaisi häiritä hänen talonsa rauhaa. Kirjeen henki ei tyydyttänyt neiti Rottenmeieriä; herra Sesemann ei ollut asian vakavuutta lainkaan käsittänyt. Hän kirjoitti heti rouva Sesemannille, mutta hänenkään vastauksensa ei ollut lohduttava, vaan sisälsi päin vastoin sangen pistäviä viittauksia. Rouva Sesemann ei aikonut varta vasten matkustaa Holsteinista Frankfurtiin sentähden, että neiti Rottenmeier näki aaveita. Muuten ei kummituksia koskaan ennen oltu nähty herra Sesemannin talossa ja jos semmoista nyt liikkui siellä, oli se joku elävä olento, jonka kanssa neiti Rottenmeier kyllä voisi tulla toimeen, jollei muuten niin sopisihan huutaa yövartijaa avuksi.

Mutta neiti Rottenmeier oli päättänyt, ettei hän enää viettäisi päiviään alituisessa pelossa, ja hän tiesi mistä apu tuli. Tähän asti ei hän ollut maininnut lapsille mitään kummituksista, sillä hän pelkäsi, etteivät he sen jälkeen enää uskaltaisi jäädä silmänräpäykseksikään yksin, ei yöllä eikä päivällä, ja siitä olisi voinut koitua monta ikävyyttä hänelle. Nyt astui hän suoraan lukuhuoneeseen, jossa molemmat lapset istuivat yhdessä, ja kertoi heille hiljaisella äänellä oudon olennon öisistä käynneistä. Klara huusi heti paikalla, ettei hän enää jäisi hetkeksikään yksinänsä, isän täytyisi heti tulla kotiin ja neiti Rottenmeierin muuttaa vuoteensa hänen huoneeseensa, eikä Heidikään saisi jäädä yksinään huoneeseensa, jottei aave menisi hänen luokseen ja jollakin tapaa vahingoittaisi häntä; heidän piti kaikkien maata samassa huoneessa ja antaa kynttilän palaa koko yö, ja Tinetten tulisi maata viereisessä huoneessa, Sebastianin ja Juhanan taas käytävässä, jotta he voisivat huutaa ja säikähdyttää kummitusta, jos se pyrkisi portaita ylös. Klara oli niin pelästynyt, että neiti Rottenmeierillä oli täysi työ ennenkuin sai hänet rauhoittumaan. Hän lupasi heti kirjoittaa isälle ja muuttaa vuoteensa Klaran huoneeseen eikä koskaan jättää häntä yksin. Kaikki he eivät voisi nukkua samassa huoneessa; mutta jos Adelheid pelkäisi, saisi Tinette kantaa vuoteensa hänen luokseen. Mutta Heidi pelkäsi Tinetteä enemmän kuin aaveita, joista hän ei koskaan ennen ollut kuullut puhuttavan, ja ilmoitti heti, ettei hän ensinkään pelännyt kummitusta, vaan uskaltaisi jäädä yksin huoneeseensa. Neiti Rottenmeier riensi kirjoituspöytänsä luo ja ilmoitti herra Sesemannille, miten hänen talossaan yhä vielä joka yö uudistuneet kauhuntapaukset olivat niin heikontaneet hänen tyttärensä ruumiinvoimia, että siitä saattaisi tulla mitä ikävimpiä seurauksia. Olihan esimerkkejä siitä, että tällaisista syistä seurasi äkillisiä suonenvetokohtauksia, ja hänen tyttärensä oli nyt semmoiselle altisna.

Se tepsi. Kaksi päivää sen jälkeen seisoi herra Sesemann talonsa ovella ja soitti kelloa semmoisella tavalla, että jokainen sisällä-olija värisi ja katsoi toinen toiseensa, eikä voitu luulla muuta, kuin että kummitus aivan röyhkeästi aikoi harjoittaa pahanilkisiä vehkeitään jo ennen yötä. Sebastian kurkisti varovaisesti yläkerran puoleksi avatusta luukusta samassa silmänräpäyksessä, kun kello kilisi uudestaan ja niin voimakkaasti, että jokainen ehdottomasti ymmärsi ihmiskäden sitä liikuttavan. Sebastian tunsi sen käden. Hän syöksyi päistikkaa portaita alas, mutta pääsi perillä jälleen jaloilleen ja tempasi oven auki. Herra Sesemann tervehti lyhyesti ja riensi suoraa päätä tyttärensä huoneeseen. Klara vastaanotti hänet riemuhuudolla, ja kun isä tapasi lapsensa iloisena ja muuttumattomana, selkeni hänen äsken synkeä otsansa ja hänen kasvonsa kävivät yhä kirkkaammiksi, kun hän Klaralta itseltään kuuli, että tämä nyt oli terveempi kuin milloinkaan ja niin iloinen isän kotiintulosta, että hänen mielestään oli oikein onni, että talossa kummitteli, koska se oli jouduttanut isän palaamista.

"Ja mitenkä aave nyt tätä nykyä käyttäytyy, neiti Rottenmeier?" kysyi herra Sesemann pieni hullunkurinen hymy suupielissään.

"Ei, herra Sesemann", vastasi neiti vakavasti, "tämä ei ole ensinkään leikin asia, minä olen ihan varma siitä, herra Sesemann, ettette huomenna enää naura, sillä kaikesta siitä päättäen, mitä talossa tapahtuu, on täällä ennen vanhaan mahtanut tapahtua jotakin kauheata, joka on jäänyt salaisuudeksi."

"Vai niin, siitä minä en tiedä mitään", sanoi herra Sesemann, "ja minun täytyy pyytää teitä jättämään esi-isieni nuhteeton maine rauhaan. Käskekää Sebastian ruokasaliin, minä tahdon puhutella häntä kahdenkesken."

Herra Sesemann meni sinne, ja Sebastian astui sisään. Herra Sesemannilta ei ollut jäänyt huomaamatta, etteivät neiti Rottenmeier ja Sebastian katsoneet toisiaan varsin suopein silmin; hänellä oli senvuoksi omat ajatuksensa asiasta.

"Tulkaa tänne, poika", viittasi isäntä sisään astuvalle, "ja sanokaa minulle suoraan: ettekö ehkä itse ole käynyt kummituksena neiti Rottenmeieriä hiukan huvittaaksenne?"

"En, totta tosiaankaan, sitä ette te, armollinen herra, suinkaan saa luulla, minusta itsestänikin on tämä asia vähemmän hauska", vastasi Sebastian suoraan.

"No, jos asiat ovat sillä kannalla, niin tahdon huomenna näyttää teille sekä urhoolliselle Juhanalle, miltä kummitukset päivän valossa näyttävät. Hävetkää toki, Sebastian, te olette nuori, voimakas poika ja juoksette aaveita pakoon. Menkää nyt viipymättä vanhan ystäväni, tohtori Classenin luo, viekää tervehdykseni hänelle ja pyytäkää häntä tulemaan luokseni kello yhdeksän tänä iltana; minä olen varta vasten saapunut Parisista neuvottelemaan hänen kanssansa. Hänen täytyy valvoa tänä yönä luonani, niin arveluttava on asia: hänen on sen mukaan varustautuminen! Ymmärrättekö, Sebastian?"

"Kyllä, kyllä, armollinen herra saa luottaa siihen, että minä toimitan asian teidän mielenne mukaan." Sebastian meni, ja herra Sesemann läksi tyttärensä luo poistaaksensa hänestä viimeisenkin pelon tuon oudon ilmiön suhteen, josta hän vielä tänään aikoi päästä selville.

Lyönnilleen kello yhdeksän, kun lapset olivat menneet levolle ja neiti Rottenmeier vetäytynyt huoneeseensa, saapui herra tohtori, jonka nuorekkaista kasvoista ystävälliset ja vilkkaat silmät tähystelivät harmaitten hiuksien alta. Hän näytti ensin alakuloiselta, mutta puhkesi heti tervehdittyään heleään nauruun, taputti ystäväänsä hartioille ja sanoi: "No, etpä sinä juuri ole sen näköinen, että sinun tähtesi olisi tarpeen valvoa, vanhus."

"Kärsivällisyyttä, vanhus", vastasi herra Sesemann, "se, jonka tähden sinun pitää valvoa, on varmaankin toisen näköinen, kunhan vain onnistumme saamaan sen käsiimme."

"Talossa siis kumminkin on sairas ja lisäksi semmoinen, joka ensin on saatava kiinni?"

"Vielä hullumpaa, tohtori, hullumpaa. Talossa on aave, minun luonani kummittelee."

Tohtori purskahti suureen nauruun.

"Kaunista osanottoa tuo, tohtori!" jatkoi herra Sesemann, "vahinko vain, ettei ystäväni Rottenmeier ole tilaisuudessa nauttimaan siitä. Hän on ihan vakuutettu siitä, että joku vanha Sesemann vaeltaa täällä katuen muinaisia hirmutekojaan."

Herra Sesemann kertoi ystävälleen koko asian alusta loppuun ja mitenkä vielä nytkin talonväen todistuksen mukaan ulko-ovi joka yö avattiin ja lisäsi sitten, että hän kaiken varalta oli antanut panna kaksi hyvästi ladattua pyssyä siihen huoneeseen, jossa heidän oli määrä valvoa, sillä asia oli luultavasti joko sangen ikävää pilaa, jolla joku palvelusväen tuttava tahtoi peloittaa talon väkeä isännän poissa ollessa — siinä tapauksessa pieni säikähdys, niinkuin esim. hyvä laukaus ilmaan, olisi paikallansa —; tahi ne olivat varkaitten vehkeitä, jotka ensin tahtoivat levittää huhuja kummituksista, ollaksensa sitä varmemmat siitä, ettei kukaan uskaltaisi heitä häiritä, — siinäkin tapauksessa hyvä ase olisi varsin tarpeen.

Näin puhellen olivat molemmat herrat saapuneet samaan huoneeseen, jossa Juhana ja Sebastian olivat valvoneet. Pöydällä oli muutamia pulloja hyvää viiniä, sillä pieni virvoitus silloin tällöin yön kuluessa tekisi varmaan hyvää. Niiden vieressä olivat molemmat revolverit ja keskellä pöytää kaksi monihaaraista kynttiläjalkaa, jotka levittivät kirkasta valoa: pimeässä ei herra Sesemannkaan tahtonut odottaa kummituksien tuloa. — Ovi suljettiin, sillä käytävään ei tahdottu päästää liiaksi valoa, jotta kummitus ei pelästyisi. Sitten istuivat molemmat herrat nojatuoleihinsa ja rupesivat juttelemaan kaikellaista; he maistelivat silloin tällöin viiniä, ja ennenkuin arvasivatkaan löi kello 12. —

"Aave on saanut vihiä meistä eikä varmaankaan tule tänä yönä", sanoi tohtori.

"Odota kärsivällisesti, vasta kello 1 sen pitääkin tulla", vastasi hänen ystävänsä. Keskustelu alkoi uudestaan. Kello löi 1. Ylt'ympärillä oli hiljaista, kadullakin oli kaikki melu vaiennut. Yhtäkkiä kohotti tohtori sormensa.

"Ss, Sesemann. kuuletko mitään?"

Molemmat kuuntelivat. He kuulivat selvästi, miten tanko ovelta keveästi sysättiin syrjään, sitten väännettiin avainta kahdesti lukossa ja ovi avattiin. Herra Sesemann tarttui kiireesti revolveriinsa.

"Ethän sinä toki pelänne", sanoi tohtori ja nousi tuoliltaan.

"Parasta on olla varuillaan", kuiskasi herra Sesemann, otti vasempaan käteensä kolmihaaraisen kynttiläjalan, oikeaan revolverin ja seurasi tohtoria, joka niinikään kynttiläjalka ja ampuma-ase kädessä kulki edellä. He astuivat käytävään. Avatusta ulko-ovesta säteili vieno kuuvalo sisään ja valaisi valkoisen olennon, joka liikkumattomana seisoi kynnyksellä.

"Kuka siellä on?" jymisi tohtorin ääni niinkuin ukkonen pitkän käytävän läpi ja molemmat herrat lähestyivät kynttilöineen ja aseineen haamua. Se kääntyi ja huudahti heikosti; paljain jaloin ja yöpuvussaan seisoi Heidi siinä ja tuijotti kynttilän liekkeihin sekä aseisiin, vavisten kuin lehti tuulessa. Herrat katsoivat suuresti kummastuneina toisiinsa.

"Totta tosiaankin, Sesemann, se on sinun pieni vedenkantajasi", sanoi tohtori.

"Lapsi, mitä tämä merkitsee?" kysyi herra Sesemann. "Mitä sinä aioit, tehdä? Miksi sinä olet tullut tänne ulos?"

Lumivalkeana säikähdyksestä seisoi Heidi hänen edessään ja sanoi tuskin kuultavasti: "En minä tiedä."

Nyt astui tohtori esille: "Sesemann, tämä kuuluu minun työalaani, mene, istu vähäksi aikaa nojatuoliisi tuolla sisällä, minä saatan sillä välin lapsen sinne, missä hänen tulee olla tähän aikaan vuorokaudesta." Näin sanoen hän laski revolverinsa lattialle, otti sangen isällisesti lasta kädestä ja astui hänen kanssaan portaita ylös.

"Älä pelkää, älä pelkää", sanoi hän ystävällisesti matkalla, "rauhoitu, rauhoitu toki, ei ole mitään vaaraa, tyynnyhän vain." Heidin huoneeseen astuttuaan asetti tohtori kynttiläjalan pöydälle, otti Heidin käsivarrelleen, laski hänet vuoteeseen ja peitti hänet huolellisesti. Sitten hän istui tuolille vuoteen viereen ja odotti kunnes Heidi oli hieman tyyntynyt ja tauonnut vapisemasta. Silloin hän tarttui lapsen käteen ja sanoi rauhoittavasti: "No niin, nyt on kaikki taas niinkuin pitääkin olla, sanohan minulle vain vielä, minne sinä aioit?"

"En minä suinkaan aikonut mihinkään", vakuutti Heidi, "enkä minä edes itse mennytkään sinne, yht'äkkiä vain olin siellä."

"Vai niin, vai niin, ja oletko yön kuluessa nähnyt unta, jotain jota oikein selvään näit ja kuulit?"

"Olen, joka yö näen minä saman unen. Silloin luulen olevani iso-isäni luona, kuulen honkien humisevan ulkona ja ajattelen: nyt kimaltelevat tähdet niin kauniisti taivaalla, ja minä juoksen kiireesti aukaisemaan oven ja siellä on niin ihanaa! Mutta kun minä heräsin, niin olen aina vaan Frankfurtissa." Heidi alkoi taas taistella tuskaa vastaan, joka nousi hänen kurkkuunsa.

"Niin, eikö sinulla ole vaivaa missään? Eikö päässä tai selässä?"

"Oi, ei, täällä tuntuu vain siltä kuin suuri raskas kivi painaisi aina."

"Tuntuuko siltä kuin olisit syönyt jotakin, joka jälleen tahtoisi tulla ylös?"

"Ei, ei, tuntuu vain niin raskaalta, kuin tahtoisin itkeä."

"Vai niin, vai niin, ja itketkö sinä sitten oikein kylliksesi?"

"Ei, sitä en saa, neiti Rottenmeier on sen kieltänyt."

"Sitten sinä säästät kyyneleesi toiseksi kertaa? Oikein! No, sinä olet toki mielelläsi täällä Frankfurtissa. eikö niin?"

"Olen kyllä", kuului hiljainen vastaus; mutta ääni, jolla se lausuttiin, ilmaisi kuitenkin ihan toista.

"Hm, ja missä sinä iso-isäsi kanssa olet elänyt?"

"Tunturilla, aina tunturilla."

"Vai niin, mutta ei suinkaan siellä ole kovin hupaista, siellähän on hieman yksitoikkosta, eikö niin?"

"Ei, siellä on niin kaunista, niin kaunista!" Heidi ei saanut enempää lausutuksi; hänen muistelmansa, hänen kiihtynyt mielentilansa, hänen kauan pidätetty itkunsa valtasi hänet; väkisin kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän purskahti kovaan, katkeraan itkuun.

Tohtori nousi: hän painoi ystävällisesti Heidin pään tyynylle ja sanoi: "Niin, itke vielä hiukkasen, ei siitä haittaa, ja sitten nukut, nukut ihan rauhallisesti: huomenna kaikki taas on hyvin." Sitten hän lähti huoneesta.

Päästyään jälleen siihen huoneeseen, jossa herrat olivat valvoneet, tohtori istahti nojatuoliin vastapäätä talon herraa, joka kiihkeästi kuunteli, mitä tällä oli sanottavana; sitten jatkoi tohtori: "Sesemann, sinun pieni holhokkisi on ensinnäkin unissakävijä, ihan tietämättänsä on hän joka yö kummituksena avannut ovesi ja nostattanut kauhistuksen kuumeen koko väkesi pariin. Toiseksi on lapsi koti-ikävästä melkein luurangoksi muuttumaisillaan; pikaista apua siis! Ensiksimainitun taudin ja ylenmäärin kiihtyneiden hermojen parantamiseksi on olemassa vain yksi keino, se nimittäin, että lapsi heti saatetaan kotoiseen vuoristo-ilmanalaan takaisin; toisen kivun auttamiseksi on niinikään vain yksi keino, nimittäin ihan sama kuin edellisellekin. Huomenna siis lähetetään lapsi matkaan, se on minun määräykseni."

Herra Sesemann oli noussut istualtaan ja käveli kiihtyneenä edestakaisin huoneessa. "Unissakävijä! Sairas! Koti-ikävä! Laihtunut minun talossani!" sanoi hän. "Kaikki tämä minun kodissani eikä sitä kukaan näe eikä tiedä! Ja sinä, tohtori, neuvot minua lähettämään lapsen, joka terveenä tuotiin minun kotiini, kuihtuneena ja laihana iso-isän luo takaisin? Ei, tohtori, sitä sinä et voi vaatia, sitä minä en tee, en koskaan tee sitä. Ota lapsi hoidettavaksesi, paranna hänet, tee mitä mahdollisesti voit, että hän tulisi raittiiksi ja terveeksi jälleen, sitten lähetän hänet kotiin, jos hän tahtoo, mutta auta sinä ensin."

"Sesemann", vastasi tohtori, "mieti, mitä sinä aiot tehdä! Tällaista tilaa eivät pulverit eivätkä pillerit voi parantaa. Lapsi ei ole vahva luonnostansa; jos sinä heti lähetät hänet raittiiseen vuori-ilmaan, johon hän on tottunut, voi hän pian taas tulla ihan terveeksi; vaan jollet tee sitä — ethän toki tahtone lähettää lasta iso-isänsä luo parantumattomana, tai estää häntä koskaan enää sinne pääsemästä?"

Herra Sesemann oli säikähtyneenä pysähtynyt: "Niin, jos sinä noin puhut, tohtori, silloin on vain yksi keino, ja siihen on heti ryhdyttävä." — Näin sanoen herra Sesemann otti ystäväänsä käsipuolesta ja he kävelivät sitten edestakaisin yhdessä puhellen edelleen asiasta. Sitten tohtori lausui jäähyväiset mennäksensä kotiin, sillä aika oli kulunut pian ja kirkas päivänpaiste virtasi jo sisään ulko-ovesta, jonka tällä kertaa talon isäntä itse avasi. —