KOLMASTOISTA LUKU.

Kesä-iltana tunturille.

Herra Sesemann nousi kiireesti portaita ylös ja kulki vakavin askelin neiti Rottenmeierin makuuhuoneeseen. Tavallista kovemmin hän koputti ovelle, niin että neiti Rottenmeier säikähdyksestä huutaen heräsi unestaan.

Hän kuuli isännän äänen ulkopuolella: "Minä pyydän teitä kiirehtimään ruokahuoneeseen, on heti tehtävä valmistuksia matkaa varten."

Neiti Rottenmeier katsoi kelloansa, se oli vasta puoli viisi. Niin aikaisin ei hän vielä eläessään ollut noussut. Mitähän lienee tapahtunutkaan? Uteliaisuus ja tuskallinen odotus sai hänet tarttumaan kaikkeen takaperoisesti, eikä hän ollut tulla sen valmiimmaksi, sillä minkä hän oli jo saanut yhteen, sitä etsi hän levottomasti ympäri huonetta.

Sillä aikaa herra Sesemann kulki edestakaisin käytävässä ja veti tarmonsa takaa milloin mistäkin kellon nuorasta, joita sinne oli johdettu jokaisesta palvelusväelle kuuluvasta huoneesta. Jokaisessa hypähti asukas pelästyneenä vuoteeltaan ja pukeutui kiireesti. Toinen niin hyvin kuin toinenkin ajatteli kauhistuneena, että kummitus oli tehnyt väkivaltaa talon isännälle ja että tämä kutsui heitä avukseen. He tulivat toinen toistaan pelästyneemmän näköisinä ruokasaliin ja seisahtuivat kummastuneina, kun näkivät isännän kävelevän siellä edestakaisin terveenä ja iloisena, näyttämättä lainkaan siltä, kuin kummitus olisi häntä säikähdyttänyt. Juhana lähetettiin paikalla valjastamaan hevoset vaunujen eteen. Tinette sai toimekseen heti herättää Heidin ja pukea hänet niin, että hän voisi matkustaa. Sebastianin piti rientää siihen taloon, jossa Heidin täti palveli, ja tuoda hänet sieltä. Sillä aikaa oli neiti Rottenmeierkin ehtinyt pukeutua ja jokainen vaatekappale oli paikallaan; ainoastaan päähine oli nurinpäin, jotta kaukaa näytti siltä, kuin kasvot olisivat olleet selkäpuolelle käännettyinä. Herra Sesemann arveli että tämä kummallinen näky riippui aikaisesta heräämisestä ja ryhtyi viipymättä toimiin. Hän ilmoitti, että neiti Rottenmeierin piti paikalla tuottaa vaatearkku esiin, panna siihen koko Sveitsin tytön — siksi herra Sesemann useimmiten nimitti Heidiä, jonka nimi hänestä oli oudonlainen —, omaisuus ja sen lisäksi suuri osa Klaran vaatteita, jotta lapsella olisi jotain kunnollista muassaan, ja kaiken tämän piti tapahtua kiireesti ja ilman pitkiä arveluita.

Neiti Rottenmeier jäi kummastuksesta seisomaan paikalleen ikäänkuin hän olisi ollut siihen juurtunut, ja tuijotti herra Sesemanniin. Hän oli odottanut saavansa kaikessa salaisuudessa kuulla jonkun kummitusjutun, jota hän nyt kirkkaassa aamuauringon valossa ei ensinkään olisi ollut vastahakoinen kuuntelemaan; sen sijaan annettiin hänelle näin ihan jokapäiväinen ja sen lisäksi vielä vaivaloinen tehtävä. Hän ei voinut heti mukautua näin odottamattomiin oloihin. Siinä hän seisoi ihan liikkumattomana ja odotti saavansa kuulla enemmän.

Mutta herra Sesemann ei aikonut selittää mitään; hän jätti neidin seisomaan, ja meni tyttärensä huoneeseen. Niinkuin hän oli otaksunut, oli hänen tyttärensä herännyt oudosta liikkeestä ja kuunteli herkin korvin saadakseen selkoa siitä, mitä talossa tapahtui. Isä istahti hänen vuoteensa ääreen ja kertoi koko kummitustapauksen, ja että Heidi tohtorin lausunnon mukaan oli sangen heikko ja saattaisi, jos hänen öiset käyntinsä tulisivat jatkumaan, viimein nousta katolle ja siten joutua suurimpaan vaaraan. Hän oli siis päättänyt heti lähettää lapsen kotiin, sillä hän ei voinut ottaa sellaista edesvastuulleen. Klarankin piti siis taipua siihen, käsittihän hän, ettei voitu tehdä toisin.

Klara tuli tästä odottamattomasta uutisesta hyvin murheelliseksi ja koetti aluksi keksiä kaikellaisia esteitä, mutta ei mikään auttanut, isä pysyi lujana päätöksessään, mutta lupasi Klaralle, että jos hän käyttäytyisi järkevästi eikä vaikeroisi, matkustaisi hän tulevana vuonna hänen kanssaan Sveitsiin. Klaran täytyi siis tyytyä, mutta pyysi palkinnoksi, että Heidin arkku kannettaisiin hänen huoneeseensa ja pantaisiin siellä kuntoon, jotta hänkin saisi pistää siihen semmoista, joka Heidiä miellyttäisi. Siihen isä mielellään suostui, kehoittipa vielä Klaraa pitämään huolta siitä, että Heidi saisi hyviä vaatteita. Sillä aikaa oli Dete-täti saapunut ja odotti eteisessä mitä tästä seuraisi, sillä olihan hyvin omituista, että hänet oli kutsuttu näin tavattomaan aikaan. Herra Sesemann meni hänen luokseen ja selitti, miten Heidin laita oli, ja että hän, herra Sesemann, toivoi, että lapsen täti heti, jo tänään, saattaisi Heidin kotiin. Täti näytti sangen pettyneeltä, sillä sitä hän ei ollut odottanut. Hän muisti vielä varsin hyvin ne sanat, jotka setä oli lausunut hänelle jäähyväisiksi, ettei hän näet koskaan enää saisi tulla hänen näkyviinsä. Eikä hänestä tuntunut järkevän ihmisen teolta, ensin viedä lapsi vanhuksen luo, sitten ottaa hänet häneltä pois ja sitten taas viedä hänet takaisin. Hän ei siis kauan miettinyt asiaa, vastaus oli hänellä heti valmiina, tänään hänen paha kyllä oli ihan mahdotonta lähteä matkaan, huomenna se oli vielä mahdottomampaa, ylihuomenna se vasta hänen monien toimiensa tähden olikin mahdotonta, eikä hän sen jälkeen ensinkään voinut ajatellakaan sellaista. Herra Sesemann ymmärsi tädin tarkoituksen pitemmittä selityksittä ja antoi hänen mennä. Hän kutsui Sebastianin luokseen ja ilmoitti, että hänen piti paikalla varustautua matkalle; tänään hänen piti saattaa lapsi Baseliin ja huomenna kotiin. Sitten hän saisi jälleen palata, hänen ei tarvinnut mitään kertoa, sillä kirje iso-isälle oli selittävä kaikki.

"Mutta vielä yksi tärkeä asia, Sebastian", sanoi herra Sesemann lopuksi, "ja se pitää teidän tarkkaan toimittaa! Tunnen ravintolan Baselissa, jonka olen teille kartalle merkinnyt. Näyttäkää siellä minun korttiani, niin teille annetaan hyvä huone lasta varten, itsestänne voitte kyllä pitää huolta. Sitten menette lapsen huoneeseen ja suljette siellä ikkunat niin hyvin, että niitä vain suurella vaivalla voi saada auki. Kun lapsi on käynyt levolle, suljette huoneen oven ulkoapäin, sillä lapsi kulkee unissansa ja voisi joutua vaaraan vieraassa talossa, jos hän esimerkiksi aikoisi lähteä ulos ja tahtoisi avata ulko-oven: ymmärrättekö?"

"Voi, sitäkö se olikin? Sitäkö se oli?" huudahti Sebastian suuresti kummastuneena, sillä hänellekin alkoi nyt koko kummitusjuttu selvitä.

"Niin, sitä se oli, niin juuri, ja te itse olette jänis ja Juhanalle voitte sanoa, että hän on samallainen ja että te kaikki olette narrimaista joukkoa." Näin sanoen meni herra Sesemann huoneeseensa ja istui kirjoittamaan kirjettä Tunturisedälle.

Sebastian oli ällistyneenä jäänyt seisomaan ja sanoi kerta toisensa jälkeen itseksensä: "Että minä sentään annoin sen pelkuri Juhanan työntää itseni huoneeseen enkä seurannut pikkuista valkoista haamua, sen minä nyt arvelematta tekisin!" Mutta nyt valaisi kirkas aurinko jokaisen nurkankin vaaleanharmaassa huoneessa.

Sillä aikaa seisoi Heidi mitään aavistamatta juhlapuvussaan ja odotti mitä tapahtuisi; sillä Tinette oli ravistanut hänet unesta hereille, ottanut vaatteet kaapista ja sanaakaan lausumatta auttanut häntä pukeutumaan. Hän ei koskaan puhunut sivistymättömän Heidin kanssa, sehän olisi loukannut hänen arvoaan, lapsi oli hänestä liian vähäpätöinen.

Herra Sesemann tuli kirje kädessä ruokasaliin, jossa aamiainen oli valmiina, ja kysyi: "Missä lapsi on?"

Heidi kutsuttiin. Kun hän lähestyi herra Sesemannia toivottaakseen hyvää huomenta, katsoi herra Sesemann häneen kysyväisesti: "No, mitä sinä siihen sanot, pienokainen?"

Heidi katsoi kummastuneena häneen.

"Etkö sinä itse vielä tiedäkään mitään", sanoi herra Sesemann nauraen: "No, tänään sinä pääset kotiin, nyt heti."

"Kotiinko", toisti Heidi soinnuttomalla äänellä ja hänen kasvonsa muuttuivat lumivalkeiksi, eikä hän voinut vähään aikaan hengittääkään, niin valtavasti tämä sanoma vaikutti häneen.

"No, etkö sinä tahdo?" kysyi herra Sesemann hymyillen.

"Oi, kyllä, kyllä minä tahdon", sai hän nyt lausutuksi ja lensi tummanpunaiseksi.

"Hyvä, hyvä", sanoi herra Sesemann kehoittavasti ja istui pöytään viitaten Heidiä tekemään samoin. "Ja nyt pitää sinun syödä hyvin ja sitten vaunuihin ja kotiin."

Mutta Heidi ei voinut niellä palastakaan, vaikka hän koettikin noudattaa kehoitusta; hän oli niin kiihoittuneessa tilassa, ettei hän oikein tiennyt, oliko hän valveilla vai unissa ja heräisikö hän ehkä taas yhtäkkiä seisoen yöpaidassaan ulko-ovella.

"Sebastianin pitää ottaa runsaasti evästä mukaan", huusi herra Sesemann neiti Rottenmeierille. joka juuri astui huoneeseen, "lapsi ei luonnollisesti nyt voi nauttia mitään. Mene Klaran luo", lisäsi hän ystävällisesti kääntyen Heidiin, "kunnes vaunut ajetaan portaitten eteen."

Se oli Heidin mieleen; hän juoksi sinne. Keskellä Klaran huonetta oli hirmuisen suuri kirstu, jonka kansi oli vielä auki.

"Tule Heidi, tule", huusi Klara hänelle, "katso mitä minä olen antanut panna sinne, tule, iloitsetko niistä?"

Ja hän luetteli suuren joukon monenmoisia esineitä, pukuja, esiliinoja, huiveja, ompelutarpeita, "ja katso tässä, Heidi", Klara nosti riemuiten kopan ilmaan. Heidi kurkisti siihen ja hypähti korkealle ilosta, hän näki siinä ainakin kaksitoista kauniin pyöreätä valkoista leipää, kaikki iso-äitiä varten. Ihastuksissaan eivät lapset ensinkään muistaneet, että heidän piti erota, ennenkuin yht'äkkiä kuului huuto: "Vaunut odottavat!" Nyt ei ollut enää aikaa murehtimiseen. Heidi juoksi huoneeseensa, kaunis, mummon antama kirja oli varmaankin vielä siellä, sitä ei kukaan ollut voinut löytää, sillä se oli kätketty hänen päänalaisensa alle. Se pistettiin leipäkoppaan. Sitten hän aukaisi kaappinsa ja haki vielä yhden aarteensa, joka varmaan myöskin oli unhoitettu. Oikein — siellä oli hänen vanha punainen huivinsa, neiti Rottenmeier oli pitänyt sitä liian vähäpätöisenä mukaan otettavaksi. Heidi kääri sen erään toisen esineen ympärille ja laski sen päällimmäisenä koppaansa, niin että hänen suuri punainen myttynsä heti pisti silmään. Sitten hän pani kauniin hattunsa päähänsä ja poistui huoneestaan.

Lasten täytyi kiireesti hyvästellä toisiaan, sillä herra Sesemann seisoi jo odottamassa, saattaakseen Heidin vaunuihin. Neiti Rottenmeier seisoi ylhäällä portailla sanoakseen Heidille jäähyväisiä. Kun hän huomasi kummallisen punaisen käärön, sieppasi hän sen kopasta ja heitti sen lattialle. — "Ei Adelheid", sanoi hän moittivasti, "noin sinä et saa lähteä tästä talosta, et saa laahata tuommoista kalua mukanasi. No, hyvästi."

Peläten kieltoa ei Heidi enää uskaltanut ottaa myttyään maasta, mutta hän silmäsi rukoilevasti talon isäntään ikäänkuin sanoakseen, että hänen kallein tavaransa oli häneltä riistetty.

"Ei, ei", sanoi herra Sesemann päättävästi, "lapsen täytyy saada viedä kotiinsa se, mikä hänelle on iloksi, ja vaikka hän tahtoisi kuljettaa mukanansa vaikka kissanpoikasia ja kilpikonnia, niin emme saa siitä suuttua, neiti Rottenmeier."

Heidi nosti kiireesti taas myttynsä lattialta ja hänen silmistään säteili iloa ja kiitollisuutta. Alhaalla vaunujen luona herra Sesemann ojensi kätensä lapselle ja sanoi, että he, hän ja hänen tyttärensä, muistaisivat häntä; hän toivotti Heidille kaikkea hyvää ja onnea matkalle, ja Heidi kiitti häntä kauniisti kaikesta hyvästä, jota hän oli osakseen saanut, ja sanoi lopuksi: "Ja herra tohtorille pyydän lähettää tuhannet tervehdykset ja monet kiitokset." Heidi näet varsin hyvin muisti tohtorin eilen illalla sanoneen: "Ja huomenna on taas kaikki hyvin." Nyt oli niin tapahtunut, ja lapsi ajatteli, että tohtori oli ollut siinä osallisena. Heidi nostettiin vaunuihin, sitten sinne pantiin koppa ja eväspussi ja sitten nousi Sebastian vaunuihin. Herra Sesemann huusi vielä kerran: "Onnea matkalle!" ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Pian sen jälkeen istui Heidi rautatievaunussa pitäen yhä koppaa sylissään, sillä hän ei tahtonut luopua siitä silmänräpäykseksikään, siinähän olivat nuo kalliit leivät, jotka hänen piti viedä iso-äidille. Niitä täytyi hänen huolellisesti suojella ja vähän väliä ilokseen katsella. Heidi istui monta tuntia hiljaa kuin hiiri, sillä vasta nyt hän oikein käsitti, että hän oli matkalla kotiin iso-isänsä luo tunturille, iso-äidin ja Vuohi-Pekan luo, ja kaikki, mitä hän tulisi näkemään kohosi hänen silmäinsä eteen ja hän ajatteli, minkälaista kotona mahtoi olla, ja sen lisäksi heräsi vielä uusia ajatuksia ja yhtäkkiä hän sanoi tuskaisesti: "Sebastian, onkohan ihan varma, ettei iso-äiti tunturilla ole kuollut?"

"On, on", sanoi Sebastian rauhoittavasti, "toivotaan, että hän vielä on elossa."

Heidi vaipui taas mietteisiinsä, silloin tällöin hän kurkisti koppaansa, sillä hän ajatteli pääasiallisesti sitä hetkeä, jolloin hän asettaisi sen pöydälle iso-äidin eteen. Pitemmän ajan kuluttua sanoi hän taas: "Sebastian, jos nyt vain voisin olla ihan varma siitä, että iso-äiti on vielä elossa."

"On, on kyllä", vastasi hänen seuralaisensa puoleksi nukuksissa; "kyllä hän vielä on elossa, ja miksi hän ei olisi, sitä minä en ymmärrä."

Vähän ajan kuluttua sulkeutuivat Heidinkin silmät; rauhaton yö ja varhainen nouseminen olivat niin raukaisseet häntä, että hän nukkui syvään, ja heräsi vasta siitä, että Sebastian ravisti häntä aika lailla käsivarresta ja huusi: "Herätkää! Herätkää! Ollaan perillä, ollaan Baselissa."

Seuraavana päivänä matkustettiin monta tuntia. Heidi istui taas koppa sylissään, hän ei millään muotoa suostunut antamaan sitä Sebastianin huostaan. Lapsi ei enää virkkanut sanaakaan, hänen mielensä kävi hetki hetkeltä yhä jännittyneemmäksi. Sitten äkkiä, kun Heidi ei vielä odottanutkaan, kuului kova vihellys ja huuto: "Mayenfeld". Hän kavahti istualtaan, ja samoin teki Sebastiankin, sillä hänellekin se oli odottamatonta.

He seisoivat jo ulkona arkkuineen ja kaukana heistä laaksossa vihelsi juna. Sebastian heitti surumielisen silmäyksen sen jälkeen, hän olisi paljoa mieluummin jatkanut matkaansa siinä kaikessa rauhassa ja turvallisuudessa, sen sijaan hänen täytyi tehdä vaivalloinen jalkamatka, vieläpä kiivetä vuoriakin ja sitä paitsi voisi olla vaarallistakin liikkua tällaisessa, niinkuin Sebastian otaksui, puolivillissä maassa. Hän katseli sen vuoksi varovasti ympärilleen miettien, ketä hän pyytäisi neuvomaan turvallisinta tietä "kylään". Vähän matkan päässä asemahuoneelta havaitsi hän pienet nelipyöräiset rattaat, joiden eteen pieni laiha hevonen oli valjastettu. Niille eräs harteva mies nosti par'aikaa muutamia säkkejä, jotka olivat junassa tulleet. Sebastian meni hänen luoksensa ja kysyi turvallisinta tietä "kylään". —

"Täällä ovat kaikki tiet turvallisia", kuului lyhyt vastaus.

Sebastian kysyi sitten parasta tietä, jota voisi kulkea putoamatta vuorten rotkoihin, sekä miten saisi arkun perille. Mies mittasi viimemainittua esinettä silmillään ja lupasi ottaa sen kuljetettavaksensa, jollei se olisi varsin raskas, koska hän juuri aikoi "kylään" ja niin toinen sana antoi aihetta toiseen, kunnes viimein sovittiin, että mies ottaisi sekä lapsen että kirstun rattailleen viedäkseen molemmat "kylään", josta joku sitten illalla voisi saattaa lapsen kotiin tunturille.

"Minä kyllä saatan mennä yksinäni, minä tunnen tien kylästä tunturille", sanoi Heidi, joka tarkasti oli seurannut keskustelua. Raskas kuorma putosi Sebastianin hartioilta, kun hänen ei tarvinnutkaan vuoria kiivetä. Hän viittasi Heidiä syrjään ja antoi hänelle kirjeen ja raskaan käärön iso-isälle. Käärö, selitti hän, oli herra Sesemannin lahja iso-isälle, se oli kätkettävä kaikkein alimmaiseksi koppaan, leipienkin alle, ja siitä oli pidettävä tarkka vaari, jottei se hukkuisi, sillä jos niin kävisi, suuttuisi herra Sesemann niin hirmuisesti, ettei hän enää eläessään leppyisi; pikku mamsselin piti se muistaa.

"Kyllä minä pidän siitä huolta", sanoi Heidi luottavasti ja pisti kirjeen sekä rahat alimmaiseksi koppaansa. Sitten nostettiin matkakirstu rattaille ja Sebastian asetti Heidin korkealle istuinlaudalle, antoi hänelle kättä jäähyväisiksi ja muistutti häntä vielä kaikellaisilla viittauksilla pitämään silmällä kopan sisällystä, hän ei tahtonut käyttää sanoja, sillä ajaja oli vieressä ja Sebastian oli vielä tavallistakin varovaisempi tietäessään, että oikeastaan hänen velvollisuutensa olisi ollut saattaa lapsi perille.

Ajaja nousi istuinlaudalle Heidin viereen, ja vaunut vierivät eteenpäin vuoria kohti. Iloisena siitä, ettei hänen tarvinnut tunturille nousta, palasi Sebastian asemahuoneeseen ja istui odottamaan seuraavaa Baseliin päin lähtevää junaa.

Mies vaunuilla oli "kylän" leipuri, joka kuljetti jauhosäkkejänsä kotiin. Hän ei koskaan ollut nähnyt Heidiä, mutta jokainen "kylässä" oli kuullut lapsesta, joka oli viety Tunturisedän luo. Leipuri oli myöskin tuntenut Heidin vanhemmat ja hän arvasi heti, että tyttö hänen rattaillaan oli lapsi, josta niin paljon oli puhuttu. Häntä ihmetytti vain se, että Heidi niin pian palasi takaisin, ja rupesi senvuoksi puhuttelemaan häntä seuraavalla tavalla: "Sinä varmaankin olet se lapsi, joka oli ylhäällä Tunturisedän, iso-isän luona?"

"Niin olen."

"Onko sinun siis ollut paha olla, koska näin pian palaat pitkältä matkaltasi?"

"Ei, ei suinkaan; ei missään ole parempi olla kuin Frankfurtissa."

"Minkätähden sinä sitten kotiin menet?"

"Senvuoksi että herra Sesemann antoi minulle luvan; muuten en suinkaan olisi tullut kotiin."

"Pyh, mutta miksi et mieluummin jäänyt sinne, vaikka sinulle annettiinkin lupa lähteä kotiin?"

"Sentähden että minä tuhat kertaa mieluummin olen kotona iso-isän luona tunturilla, kuin missään muualla maailmassa."

"Ehkä mielesi muuttuu kun pääset sinne", mutisi leipuri; "minua kuitenkin kummastuttaa", sanoi hän itsekseen, "tietäneekö hän, minkälaista siellä on."

Hän alkoi viheltää eikä sitten puhunut enään mitään koko matkalla. Heidi katseli ympärilleen ja rupesi vapisemaan liikutuksesta, sillä hän tunsi jokaisen puun tien vieressä ja näki kaukana Falkniss-vuoren huiput, jotka katsoivat häneen ikäänkuin ne olisivat tervehtineet häntä vanhana tuttavanansa. Heidi vastasi niiden tervehdykseen, ja joka askeleelta, jonka he kulkivat, hän tuli yhä levottomammaksi, niin että olisi tahtonut hypätä alas rattailta ja juosta voimainsa takaa, kunnes pääsisi perille. Hän istui kuitenkin hiljaa ja liikkumatta, vaikka hänen jok'ainoa jäsenensä värisi. Nyt päästiin "kylään", kello löi juuri 5. Suuri joukko lapsia ja vaimoja kokoontui heti rattaiden ympärille, sillä kirstu ja lapsi leipurin vaunuilla olivat herättäneet kaikkien huomiota, ja jokainen tahtoi tietää, mistä he tulivat, mihin he olivat matkalla ja kenelle he kuuluivat. Kun leipuri oli saanut Heidin rattailta alas, sanoi lapsi kiireesti: "Kiitoksia, kyllä iso-isä käy noutamassa kirstun", ja tahtoi juosta pois. Mutta häntä pidätettiin joka taholla, ja monta eri ääntä kysyi yht'aikaa, jokainen jotakin erityistä. Heidi koetti niin tuskallisin katsein päästä heistä irti, että jokainen ehdottomasti väistyi hänen tieltänsä ja antoi hänen juosta sanoen toinen toisellensa: "Näkeehän sen, miten hän pelkää, ja syytä hänellä onkin." Ja sitten ruvettiin taas kertomaan, miten Tunturisetä vuosi vuodelta oli tullut yhä äkäisemmäksi, niin että hän mieluimmin olisi tahtonut tappaa jokaisen, joka hänen tiellensä sattui, ja että jos lapsiraukalla vain jossain maailmassa olisi muuta turvapaikkaa, ei hän suinkaan haluaisi sinne ylös. Mutta tässä puuttui leipuri puheeseen ja sanoi tietävänsä enemmän kuin kaikki muut. Sitten hän salaperäisesti kertoi, että eräs herra oli saattanut lapsen aina Maynfeldiin ja siellä ystävällisesti eronnut hänestä, että sama herra oli heti tinkimättä maksanut hänelle, leipurille, kuljetuspalkan ja sen lisäksi vielä antanut juomarahaakin, ja että hän ylipäänsä saattoi ihan varmasti vakuuttaa, että lapsella oli ollut hyvä Frankfurtissa, mutta että Heidi itse oli pyytänyt päästä kotiin iso-isän luo.

Tämä sanoma herätti suurta ihmetystä ja levisi heti "kylässä", niin ettei sinä iltana ollut ainoatakaan taloa, jossa ei puhuttu siitä, että Heidi oli luopunut ylellisestä kodista, ja pyytänyt päästä takaisin iso-isänsä luo.

Heidi juoksi "kylästä" vuoriharjannetta ylös niin kiireesti kuin vain pääsi; mutta hänen täytyi vähän väliä pysähtyä hengittämään; koppa hänen käsivarrellansa oli jokseenkin raskas, ja tie jyrkkeni, kuta ylemmäksi hän pääsi. Heidillä oli vain yksi ainoa ajatus: "Istuukohan iso-äiti vielä paikallansa rukkinsa takana huoneensa nurkassa, vai lieneekö hän sillä aikaa kuollut?" Hän näki majan kaukana notkossa tunturin rinteellä. Heidi juoksi vielä kiivaammin, ja yhä kovemmin sykki hänen sydämensä. — Hän oli perillä. — Hän vapisi niin, ettei hän ollut saada ovea auki — se onnistui kuitenkin — hän juoksi sisään keskelle pientä tupaa ja seisoi siinä hengästyneenä saamatta ainoatakaan sanaa lausutuksi.

"Ah, hyvä Jumala", kuului huoneen nurkasta, "noin Heidimme juoksi ennen sisään, jospa hän kerran vielä tulisi luokseni! Kuka tuli?"

"Tässähän minä olen, iso-äiti, tässä minä olen", huudahti Heidi. syöksyi nurkkaa kohden ja lankesi polvilleen iso-äidin eteen, tarttui hänen käsiinsä ja käsivarsiinsa, nojautui häneen, vaan ei saanut ilolta enää mitään sanotuksi. Tämä tuli iso-äidillekin niin odottamatta, ettei hänkään aluksi saanut sanaakaan lausutuksi; mutta sitten silitteli hän Heidin kiharaa tukkaa ja sanoi kerta toisensa perästä: "Niin, niin, hänen tukkansa se on ja ääni on myöskin hänen, ah, kiitos rakas Jumala, kun vielä soit minulle tämän ilon!" Ja iso-äidin sokeista silmistä vieri kaksi suurta ilonkyyneltä Heidin kädelle. "Oletko sinä todellakin Heidi, siinäkö sinä todellakin olet?"

"Olen, olen minä, iso-äiti" huudahti Heidi vakuuttavasti, "älä nyt enää itke, minä olen todellakin täällä ja tulen taas luoksesi joka päivä enkä enää koskaan lähde pois, eikä sinun tarvitse moneen aikaan enää syödä kovaa leipää, katsopas, iso-äiti, näetkö sinä?"

Ja Heidi otti kopastansa leivän toisensa perästä ja pani kaikki kaksitoista iso-äidin syliin.

"Ah lapseni! Ah lapseni! minkä siunaus sinua seuraa", huudahti iso-äiti, kun ei leivistä tahtonut loppua tulla, vaan aina tuli vielä leipä toisen lisäksi. "Mutta suurin siunaus olet sinä minulle kuitenkin itse, lapseni." Sitten silitteli hän taas Heidin kiharaa tukkaa ja kuumia poskia ja sanoi jälleen: "Sano vielä sananen, lapseni, sano jotakin, että saatan kuulla äänesi."

Heidi kertoi nyt iso-äidille, mitenkä hän oli ollut suuressa tuskassa pelätessään, että iso-äiti olisi voinut kuolla sillä aikaa eikä koskaan olisi voinutkaan saada valkoisia leipiä, sekä ettei hän koskaan enää saisi käydä iso-äidin luona.

Pekan äiti tuli sisään ja seisoi silmänräpäyksen aikaa liikahtamatta. Sitten huudahti hän: "Todellakin, Heidi se on, mitenkä se on mahdollista?"

Heidi nousi ja antoi hänelle kättä, eikä Briitta voinut kylliksi ihmetellä Heidiä.

Hän kiersi Heidin ympäri ja sanoi: "Iso-äiti, jos vaan voisit nähdä, miten kaunis leninki Heidillä on, ja miltä hän näyttää, tuskinpa häntä enää voi tunteakaan. Ja hattu sulkineen tuolla pöydällä on varmaan myöskin sinun? Panehan se päähäsi, että saan nähdä, miltä sinä siinä näytät."

"En, minä en sitä huoli", vakuutti Heidi, "sinä voit saada sen, minä en sitä enää tarvitse, minulla on vielä omani." Näin sanoen aukaisi Heidi punaisen myttysensä ja veti siellä esiin vanhan hattunsa, joka matkalla oli vielä saanut muutamia kuhmuja entisten lisäksi. Mutta vähät Heidi siitä; hän ei ollut unhoittanut, että iso-isä oli huutanut hänen jälkeensä, ettei hän koskaan tahtonut nähdä häntä sulkahatussa; sen tähden hän niin huolellisesti oli säilyttänyt hattunsa, hänellähän oli aina ollut mielessä lähteä kotiin iso-isän luo. Mutta Briitta sanoi, ettei Heidi saisi olla niin ymmärtämätön, olihan hattu erinomaisen hyvä; hän ei sitä tahtonut ottaa vastaan; voitaisiinhan se myydä kylän opettajan tytölle ja siten saada sangen paljon rahaa, ellei Heidi itse tahtonut käyttää sitä. Mutta tyttönen pysyi päätöksessään, hän vei hiljaa hattunsa nurkkaan iso-äidin taakse, jossa se oli aivan piilossa. Sitten hän riisui kauniin leninkinsä ja sitoi punaisen huivin kaulaansa, ja näin alushameessa ja paitahihasillaan hän tarttui iso-äidin käteen ja sanoi: "Nyt minun täytyy mennä kotiin iso-isän luo, mutta minä tulen huomenna takaisin: hyvää yötä, iso-äiti."

"Niin, tule vaan huomenna takaisin, Heidi, tule taas huomenna", pyysi iso-äiti pitäen Heidin kättä omissansa eikä tahtonut voida luopua lapsesta.

"Minkä vuoksi sinä riisuit kauniin leninkisi?" kysyi Briitta.

"Sentähden että mieluimmin tahdon tulla iso-isän luo näin, muuten hän ehkei enää tunne minua, ethän sinäkään Briitta, ollut tuntea minua."

Briitta saattoi Heidin ulos ovesta ja sanoi siellä hieman salaperäisesti: "Leninkisi olisit kyllä voinut pitää ylläsi, kyllä hän sentään sinut tuntisi, mutta muuten on parasta, että olet varuillasi, sillä Pekka sanoo Tunturisedän tätä nykyä näyttävän vihaiselta ja ettei hän enää puhu mitään."

Heidi sanoi hyvää yötä ja astui, koppa käsivarrella, tunturia ylös. Ilta-aurinko valaisi viheriän tunturin ja sen yläpuolella loisti Cäsaplanan aava lumikenttä. Heidin täytyi joka toisen askeleen perästä pysähtyä ja katsoa taakseen, sillä korkeat vuoret olivat hänen takanansa. — Juuri nyt lankesi punaisia säteitä hänen edessään olevalle ruoholle, hän kääntyi taas — niin ihanana ei hän ollut näköalaa voinut säilyttää muistissaan eikä nähdä unissaankaan. — Falknissin huiput leimusivat taivasta vasten, Cäsaplanan valkea lumikenttä hehkui ja ruusuiset pilvet kulkivat sen yli. Tunturiruoho vuoren huipulla säkenöi ja kimalteli, ja laaksoon levisi niin pitkältä kuin silmä kannatti kultainen loiste. Heidi seisoi keskellä kaikkea tätä ihanuutta; ilosta ja onnesta valuivat kirkkaat kyyneleet hänen poskillensa ja hänen täytyi liittää kätensä ristiin, nostaa silmänsä taivasta kohden ja ääneensä kiittää rakasta Jumalaa, joka taas oli antanut hänen päästä kotiin, ja että kaikki täällä vielä oli niin kaunista, vieläpä paljon ihanampaa, kuin hän oli muistanut, ja että kaikki tämä jälleen oli hänen. — Heidi oli niin rikas ja onnellinen tässä luonnon ihanuudessa, ettei hän löytänyt kyllin sanoja kiittääkseen Jumalaa. Vasta sitten kun valo yltympärillä oli sammunut, saattoi hän liikahtaa paikaltaan; mutta sitten hän juoksi sitä nopeammin, niin että hän ennen pitkää näki kuusten latvat katon yläpuolella, sitten katon, sitten koko majan ja sen edustalla iso-isän, joka istui lavitsalla tupakoiden, ja hongat heiluivat hiljalleen majan yli ja humisivat iltatuulessa. Hän juoksi vielä kiivaammin ja ennenkuin Tunturisetä oikein ennätti nähdä, mikä sieltä tuli, syöksyi lapsi esiin, heitti koppansa maahan ja halasi vanhusta; liikutuksesta ei hän saanut mitään muuta sanotuksi kuin kerta toisensa jälkeen huudetuksi: "Iso-isä! iso-isä! iso-isä! iso-isä!"

Iso-isä ei myöskään sanonut mitään. Ensi kerran moneen vuoteen hänen silmänsä kyyneltyivät, hän pyyhki niitä kädellänsä. Sitten hän irroitti lapsen käsivarren kaulastansa, asetti tytön polvilleen ja silmäili häntä hetkisen: "Vai tulit sinä jälleen kotiin, Heidi", sanoi hän sitten, "mitä se merkitsee? Erinomaisen ylpeältä sinä et näytä, ovatko he lähettäneet sinut pois?"

"Oi ei, iso-isä", sanoi Heidi vilkkaasti, "sitä et sinä, iso-isä, saa luulla, kaikki olivat niin hyviä, Klara ja mummo ja herra Sesemann; mutta, iso-isä, minä en saanut mitään rauhaa, ennenkuin taas pääsin kotiin, ja monasti luulin ihan nääntyväni, niin minua tuskastutti; mutta minä en suinkaan valittanut, sillä se olisi ollut kiittämätöntä. Mutta sitten, yht'äkkiä eräänä aamuna huusi herra Sesemann minut luoksensa ihan varhain — minä luulen, että herra tohtori oli siihen syynä — mutta se seisoo varmaankin kirjeessä." — Heidi hypähti alas, toi kopastaan kirjeen ja käärön ja laski molemmat iso-isän käteen.

"Tämä on sinulle", sanoi iso-isä ja asetti käärön lavitsalle viereensä. Sitten hän avasi kirjeen ja luki sen; sanaakaan lausumatta pisti hän sen taskuunsa.

"Luuletko, että sinulle vielä maistuu maito minun kanssani. Heidi?" kysyi hän ottaen lasta kädestä käydäkseen majaan. "Mutta ota rahasi tuolta, niillä voit ostaa itsellesi kokonaisen vuoteen, ja vaatteita moneksi vuodeksi."

"Minä en niitä suinkaan tarvitse, iso-isä", vakuutti Heidi, "onhan minulla jo vuode ja vaatteita on Klara pannut niin paljon mukaani, etten koskaan tarvitse niitä."

"Ota, ota ja vie kaappiin. Joskus maailmassa niitä vielä tarvitset."

Heidi totteli ja hyppäsi sitten iso-isän jäljessä majaan, jossa hän iloissaan siitä, kun hän näki taas kaikki rakkaat paikat, juoksi joka soppeen ja portaita ylös parvelle, mutta siellä hän yht'äkkiä pysähtyi ja huusi hämmästyneenä: "Oi, iso-isä, minulla ei enää olekaan vuodetta!"

"Kyllähän sen taas saat", kuului alhaalta, "enhän tiennyt sinun tulevan takaisin kotiin, tule nyt juomaan maitoa!"

Heidi astui alas ja istui korkealle tuolilleen entiselle paikallensa, tarttui kuppiinsa ja joi niin ahnaasti, ikäänkuin hänelle ei koskaan olisi semmoista herkkua tarjottu, ja kun hän syvästi hengittäen laski kupin pöydälle, sanoi hän: "Ei sentään mikään muu maailmassa ole niin hyvää kuin maito täällä meillä, iso-isä."

Ulkoa kuului kimakka vihellys; kuin salama syöksyi Heidi ovesta ulos, koko vuohilauma tuli hypäten ja juosten ja kirmaillen tunturin rinnettä alas ja Pekka keskellä joukkoa. Kun hän näki Heidin, jäi hän seisomaan paikallensa kuin maahan juurtunut ja tuijotti sanatonna häneen. Heidi huusi: "Hyvää iltaa, Pekka", ja juoksi keskelle laumaa: "Vieno! Pikku! tunnetteko minut vielä?" ja vuohet varmaan heti tunsivat hänen äänensä, sillä ne hankasivat päätään häntä vasten ja alkoivat innokkaasti määkyä ilosta. Heidi kutsui niitä kutakin nimeltä, ja ne juoksivat kuin vimmatut toistensa ohi päästäksensä hänen luokseen; kärsimätön Lieto hyppäsi korkealle ja kahden muun vuohen yli päästäksensä lähelle, ja arka Lumikkokin oli niin rohkea, että se itsepintaisesti sysäsi syrjään suuren Turkkilaisen, joka kummastuneena niin tavattomasta röyhkeydestä kohotti partansa ilmaan, siten osoittaaksensa, kuka hän oli.

Heidi oli ihan haltioissaan saatuansa takaisin entiset seuralaisensa, hän syleili uudestaan ja uudestaan pientä siroa Lumikkoa, silitteli vilkasta Lietoa; ja vuohet kaikessa ystävyydessä sysäsivät hyväilemisillään hänet sinne tänne laumassa, kunnes hän joutui Pekan läheisyyteen, joka aina vain seisoi samassa paikassa.

"Tulepas nyt tänne, Pekka, ja sanohan toki minulle hyvää iltaa!" huusi Heidi hänelle.

"Oletko sinä tullut takaisin?" sai Pekka viimeinkin kummastuksella lausutuksi; hän lähestyi sitten Heidiä ja tarttui hänen käteensä, joka jo kauan oli ollut hänelle ojennettuna, sitten hän kysyi niinkuin aina ennenkin kotiin päin palatessaan iltasin: "Tuletko huomenna taas mukaan?"

"Huomenna en, mutta ylihuomenna ehkä, sillä huomennahan minun täytyy mennä iso-äidin luo."

"Se on hyvä, että tulit kotiin", sanoi Pekka ja väänteli jos jollakin lailla kasvojaan äärettömästä mielihyvästä. Sitten hän teki lähtöä, mutta niin vaikeaksi kuin nyt se ei koskaan ennen ollut hänelle käynyt; kun hän houkutuksilla ja uhkauksilla viimeinkin sai vuohensa kootuiksi ympärilleen, ja Heidi, toinen käsivarsi Vienon, toinen Pikun pään päälle laskettuna, käveli majaa kohden, kääntyivät kaikki vuohet vielä kerran takaisin ja juoksivat hänen jälkeensä. Heidin täytyi vuohinensa mennä omettaan ja sulkea ovi, muuten ei Pekka koskaan olisi päässyt pois laumoinensa. Kun Heidi tuli takaisin majaan, näki hän vuoteensa taas kunnossa, kauniina ja korkeana. Nuori heinä tuoksui hyvältä, ja iso-isä oli heinien ylitse levittänyt puhtaat lakanat. Heidi läksi suurella mielihyvällä levolle ja nukkui niin suloisesti, ettei hän yhteen vuoteen ollut niin nukkunut. Yön kuluessa nousi iso-isä ainakin kymmenen kertaa vuoteeltaan ja astui portaita ylös parvelle kuunnellen tarkasti, nukkuiko Heidi ja oliko hänen unensa rauhallinen. Hän koetti vielä kerran, sulkivatko heinät, joilla hän oli tukkinut luukun seinässä, tarkasti sen, sillä tästä lähtien ei kuun valo enää saanut päästä sisään. Mutta Heidi nukkui yhteen jaksoon eikä liikkunut askeltakaan enää unissaan, sillä hänen suuri palava toivonsa oli täytetty; hän oli nähnyt vuoret ilta-auringon loisteessa, hän oli kuullut honkien humisevan, hän oli jälleen kotonansa tunturilla. —