TOINEN LUKU.

Iso-isän luona.

Kun Dete oli kadonnut näkyvistä, istahti Tunturisetä taas lavitsalleen ja puhaltaen paksuja savupilviä piipustaan tuijotti ääneti maahan. Sillä välin katseli Heidi ihastuneena ympärilleen, huomasi vuohinavetan, joka oli rakennettu majan seinustalle, ja kurkisti sinne. Siellä ei näkynyt mitään. Hän jatkoi tarkastusretkeään ja tuli majan toisella puolella olevien honkien luo. Siellä puhalsi tuuli niin rajusti, että latvoissa suhisi ja humisi. Heidi pysähtyi kuuntelemaan. Tuulen hengen vähän vaiettua hän kiersi majan toisella puolelta takaisin iso-isän luo. Kun lapsi näki hänet vielä entisessä asennossaan, seisahtui hän hänen eteensä, pani kädet selän taakse ja katseli häntä. Iso-isä katsahti ylös. "Mitä tahdot?" kysyi hän, kun lapsi yhä vain liikahtamatta tähysteli häntä.

"Minä tahdon nähdä, mitä sinulla on tuolla majassasi", sanoi Heidi.

"No tule!" sanoi iso-isä ja meni edellä huoneeseen.

"Ota vaatemyttysi mukana!" käski iso-isä sisään astuessaan.

"Sitä en enää tarvitse", selitti Heidi.

Vanhus kääntyi ja loi läpitunkevan katseen lapseen, jonka tummat silmät hehkuivat innosta, odottaessaan mitä hän majassa saisi nähdä. "Ei häneltä ymmärrystä puutu", virkkoi ukko puoleksi itsekseen. "Miksi et sitä enää tarvitse?" jatkoi hän sitten ääneensä.

"Mielemmin käyn puettuna kuin vuohet, niillä on keveät jalat!"

"Niinkö arvelet, mutta tuoppas vaatteet!" käski iso-isä, "ne me panemme arkkuun." Heidi totteli. Nyt aukaisi vanhus oven, ja Heidi astui hänen jäljessään suurenlaiseen huoneeseen; se oli koko majan kokoinen. Siinä oli pöytä ja sen edessä tuoli; toisessa nurkassa oli iso-isän vuode, toisessa suuri kattila tulisijalla. Seinässä, vastapäätä, oli iso ovi, jonka iso-isä aukaisi. Siinä oli kaappi, jossa hänen vaatteensa riippuivat; eräällä hyllyllä oli muutamia paitoja, sukkia ja huiveja, toisella joitakuita lautasia, kahvikuppeja sekä laseja, ja ylimmäisellä suuri ympyriäinen leipä, juustoa ja savustettua lihaa. Tämä kaappi sisälsikin koko Tunturisedän omaisuuden ja kaiken sen, mitä hän elämässään tarvitsi. Kun hän nyt aukaisi oven, pujahti Heidi kiireesti esiin ja pisti vaatteensa niin kauas kuin suinkin, iso-isän vaatteiden taakse, jotteivät ensi tilassa tulisi jälleen esiin. Sitten hän katseli tarkkaan ympärilleen huoneessa ja kysyi: "Missä minä saan nukkua, iso-isä?"

"Missä vain tahdot", kuului vastaus.

Tämä oli Heidistä hupaista. Hän pyöri ylt'ympäri huonetta etsien parasta makuupaikkaa. Vastapäätä sitä nurkkaa, jossa iso-isän vuode oli, pääsi tikapuita myöten ylös. Heidi kiipesi sinne ja saapui heinäparvelle. Siellä oli levitettynä nuorta hyvänhajuista heinää, ja seinässä oli pyöreä aukko, josta saattoi nähdä laajalti alas laaksoon.

"Täällä tahdon nukkua", huusi Heidi ylhäältä. "Täällä on kaunista! Tuleppa katsomaan, miten kaunista täällä on, iso-isä!"

"Kyllä tiedän", kuului vastaus alhaalta.

"Nyt valmistan vuoteen!" huusi pienokainen taas ja rupesi ahkerasti puuhailemaan; "mutta sinun täytyy tulla tänne ylös tuomaan minulle lakana; sillä vuoteeseen kuuluu myös lakana, ja sen päällä maataan."

"Vai niin", sanoi iso-isä alhaalta, astui kaapilleen ja hetkisen siinä kopeloituaan veti esiin suuren karkean vaatteen. Tämä kädessään hän kiipesi tikapuita myöten ylös. Heinäparvelle oli valmistettu pienoinen, oikein sievä vuode, päänalainenkin oli heinistä ja se oli niin asetettu, että kasvot joutuivat vastapäätä seinässä olevaa pyöreätä luukkua.

"Tämä on niinkuin pitääkin olla", sanoi iso-isä, "nyt pannaan lakana, mutta odota hieman" — näin sanoen kokosi hän heinäkimpun ja teki vuoteen toista vertaa korkeammaksi, ettei kovaa lattiaa tuntuisi sen läpi, — "niin, anna nyt tänne tuo!" Heidi oli heti ottanut lakanan käsiinsä, mutta jaksoi tuskin sitä kantaa, niin raskas se oli; vaan sepä juuri olikin hyvä, sillä heinien ja korsien oli mahdoton pistellä tämän vahvan vaatteen läpi. Molemmat he levittivät sitten lakanan heinien päälle, ja Heidi kiersi kiireesti liikanaisen pituuden ja leveyden vuoteen ympäri, jotta heinät pysyisivät koossa. Vuode oli aika mukavan ja hauskan näköinen, ja Heidi asettui miettiväisenä sitä katselemaan.

"Me olemme unohtaneet jotakin, iso-isä", sanoi hän sitten.

"Minkä?" kysyi iso-isä.

"Peitteen; levolle mennessähän puikahdetaan lakanan ja peitteen väliin."

"Niinkö? Entäs jollei minulla olisikaan?" sanoi vanhus.

"No, se ei tee mitään", virkkoi Heidi rauhoittaen, "otetaan sitten heiniä peitteeksikin", ja kiireesti hän lähestyi heinäkasaa, mutta iso-isä esti häntä sanoen:

"Odota hieman!" Hän laskeutui alas, meni oman vuoteensa luo ja palasi tuokion kuluttua tuoden muassaan raskaan pellavaisen säkin. [Sveitsissä käytetään untuvilla täytettyjä säkkejä peitteenä.]

"Eiköhän tämä liene parempi kuin heinät?" kysyi hän. Heidi veti peitettä sinne tänne asettaaksensa sitä paikoilleen, mutta hänen pienet kätösensä eivät voineet hallita raskasta vaatetta. Isoisä auttoi häntä, ja kun se oli saatu levitetyksi, näytti vuode varsin mukavalta. Heidi seisoi ihmetellen sen ääressä ja sanoi: "Tuo on erinomainen peite ja niin on koko vuodekin! Soisinpa, että ilta jo olisi, jotta saisin ruveta levolle."

"Minun mielestäni saattaisimme ensin syödä vähän", sanoi iso-isä, "vai mitä arvelet?" Heidi oli vuodetta puuhaillessaan kaiken muun unohtanut, mutta nyt, kun hänen ajatuksensa tulivat johdatetuiksi siihen suuntaan, tunsi hän hirmuista nälkää, sillä hän ei ollut nauttinut muuta kuin vähän leipää sekä heikkoa kahvia aamulla, ja oli sen jälkeen taivaltanut pitkän matkan.

"Niin", sanoi hän myöntäen, "sitä minäkin."

"Käy alas sitten, koska olemme yksimieliset", sanoi vanhus ja seurasi lasta. Sitte hän meni kattilan luo, siirsi suuremman syrjään ja käänsi tulisijalle pienemmän, joka riippui vitjoissa, kävi itse istumaan puiselle kolmijalalle takan eteen ja sytytti valkean. Kattilassa rupesi kiehumaan ja sen alla piteli vanhus pitkässä rautahaarukassa suurta juustonkimpaletta liekin yläpuolella, käännellen sitä sinne tänne, kunnes se joka puolelta oli kullankeltainen. Heidi oli tätä tointa seurannut suurella tarkkuudella; äkkiä näkyi uusi ajatus pälkähtäneen hänen päähänsä, sillä hän juoksi kaapille ja kiirehti sitten täydessä toimessa edestakaisin lattialla. Nyt lähestyi iso-isä pöydän päätä tuoden keitoksen sekä juuston mukanaan ja näki pöydällä ympyriäisen leivän sekä kaksi lautasta ja veistä kauniissa järjestyksessä; Heidi oli näet huomannut, mitä kaikkea kaapissa oli, ja ymmärsi, että niitä syödessä tarvittiin.

"Niin, se on oikein, että koetat jotain itsekin ajatella", sanoi iso-isä ja asetti paistetun juuston leivälle; "mutta pöydältä puuttuu vielä jotakin!" Heidi näki viekoittelevan höyryn kohoavan padasta ja juoksi uudestaan kaapille, mutta siellä oli ainoastaan yksi kuppinen. Heidi ei kuitenkaan kauan arvellut; perempänä kaapissa oli kaksi lasia, silmänräpäyksessä oli hän jälleen pöydän luona, johon asetti kuppisen ja lasin.

"Oikein, lapseni, et sinä ole neuvoton; mutta missä tahdot istua?" Talon ainoalla tuolilla istui iso-isä itse. Heidi riensi nuolen nopeudella uunin luo, toi siellä muassaan kolmijalan ja istui sille.

"Kas niin, kieltämättä on sinulla nyt istuin, vaikka vähän liiaksi matala", sanoi iso-isä, "mutta minunkin tuoliltani olisit liian lyhyt pöytään ulottuaksesi, vaan nyt täytyy sinun saada jotakin syödäksesi." Näin sanoen hän nousi, täytti vatisen maidolla ja asetti sen tuolilleen, tämän hän veti sitten ihan likelle kolmijalkaa, niin että Heidillä siten oli pöytäkin. Sitte iso-isä asetti vielä suuren leipäpalasen ja kappaleen kullankeltaista juustoa sanoen: "No, syöppäs nyt!" Iso-isä istui itse pöydän kulmalle ja aloitti ateriansa. Heidi tarttui kuppiseen ja joi, joi taukoamatta, sillä koko hänen unohdettu janonsa virkosi uudelleen. Sitten hengitti hän syvään — juomisen innossaan hän ei näet ollut hengittänytkään — ja asetti kupin tyhjänä tuolille.

"Maistuiko sinulle maito?" kysyi iso-isä.

"En ole koskaan juonut niin hyvää maitoa", vastasi Heidi.

"No, sittehän sinun täytyy saada lisää", sanoi iso-isä täyttäen kupin uudestaan reunoja myöten ja asetti sen jälleen lapsen eteen, joka tyytyväisenä puri leipäänsä. Sille oli hän levittänyt juustoa, joka oli paistettu niin pehmeäksi kuin voi ja maistui erinomaisen hyvältä; aina väliin hän joi maitoa ja näytti sangen tyytyväiseltä. Kun ateria oli päätetty, läksi iso-isä omettaan, jossa hänellä oli yhtä ja toista kuntoon asetettavana. Heidi katseli, miten hän sen puhdisti ja asetti sinne uusia rehuja, jotta eläimet saattaisivat siellä maata. Sitten seurasi Heidi häntä pieneen, vieressä olevaan vajaan; siellä hän näki miten iso-isä otti laudanpätkän, höyläsi sen ja veisteli siitä levyn, porasi siihen reiätkin ja kiinnitti niihin pyöreitä puunkappaleita; ja yhtäkkiä oli se aivan iso-isän tuolin kaltainen kapine, sillä eroituksella vain, että se oli paljon korkeampi. Heidi tähysteli sitä ihmetyksestä aivan sanattomana.

"Mikä tämä on, Heidi?" kysyi iso-isä.

"Se on minun tuolini, koska se on niin korkea. Miten pian se valmistui!" sanoi lapsi yhä vielä suuresti ihmeissään.

"Se tietää, mitä se näkee; sillä on silmät päässä", ajatteli iso-isä itsekseen, kun hän kulkiessaan majan ympäri löi naulan tähän ja toisen tuohon, asetti paikoilleen irralleen päässeen oven ja näin vasaralla, nauloilla ja laudanpätkillä paikkaili ja paranteli asuntoaan tarpeen mukaan. Heidi seurasi hänen jäljessään ja katseli herkeämättä suurimmalla tarkkuudella kaikkia toimia; ne näyttivät häntä suuresti huvittavan.

Niin joutui ilta. Hongissa kiihtyi humina yhä valtavammaksi; raju tuuli syöksi suhisten tiheiden oksien välistä. Se kajahti Heidin korvissa ihanalta ja kävi hänen sydämeensä, niin että hän riemuiten juoksi ja hypähteli sinne tänne, ikäänkuin joku mahdottoman suuri ilo olisi häntä kohdannut. Iso-isä seisoi majansa takaovella katsellen lasia. Nyt kuului kimakka vihellys. Heidi pysähtyi juoksussaan. Iso-isä astui ovesta pihalle. — Ylhäältä alaspäin hyppelehti toinen vuohi toisensa perässä ja lauman keskellä Pekka. Riemuhuudolla syöksyi Heidi niiden luo ja tervehti jokaista aamuista tuttavaansa. Majan luona pysähtyivät kaikki ja laumasta astui kaksi kaunista, solakkaa vuohta, toinen valkoinen, toinen ruskea, iso-isän luo ja nuoli hänen käsiään, sillä nyt, niinkuin ainakin illoin, oli hänellä vähäisen suoloja tervetuliaisiksi pienille eläimilleen. Pekka poistui laumoineen. Heidi silitteli vuohia, vuorotellen toista ja toista, ja juoksi sitten toiseltakin puolelta niitä silittämään; hän oli sulaa iloa ja riemua. "Ovatko ne meidän? Ovatko molemmat meidän? Viedäänkö ne omettaan? Jäävätkö ne ainiaaksi meille?" Niin kyseli Heidi ihastuksissaan, ja iso-isällä oli tuskin aikaa kaikkiin kysymyksiin vastata: "Ovat, ovat, jäävät." — Kun vuohet olivat suolansa nauttineet, sanoi vanhus: "Hae kuppisi ja leipä tänne."

Heidi totteli ja palasi pian jälleen. Iso-isä lypsi valkoisesta vuohesta kupin täyteen, leikkasi kappaleen leipää ja sanoi: "Syö nyt ja käy sitte nukkumaan! Dete-täti jätti vielä myttysen, jossa lienee paitoja ja muuta sen kaltaista, löydät sen kaapista, jos niitä tarvitset. Minun täytyy vielä askaroida ometassa, hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, iso-isä! Hyvää yötä — mitkä niiden nimet ovat?" kysyi lapsi juosten vanhuksen ja vuohten jäljessä.

"Valkoisen nimi on Vieno ja ruskean Pikku", vastasi iso-isä.

"Hyvää yötä, Vieno, hyvää yötä, Pikku", huusi Heidi kaikin voimin, juuri kun molemmat astuivat omettaan. Sitten istui hän lavitsalle, söi leipää ja joi maitoa, mutta tuuli kävi niin rajuksi, että oli viedä hänet muassaan. Sentähden söi hän ateriansa kiireesti, nousi ylisille, puikahti vuoteeseensa ja nukkui heti sikeään ja niin suloisesti, kuin koskaan joku ruhtinaallisessa vuoteessa. Vähän sen jälkeen, ennenkuin ilta oli ihan pimennyt, meni iso-isä levolle, sillä hän oli tehnyt liiton päivän kanssa yksin ajoin noustaksensa, ja näin kesän ihanalla ajalla nousi aurinko hyvin varhain vuoristossa. Yöllä riehui myrsky niin rajusti, että koko huone tärisi ja hirret paukahtelivat, savutorvesta kuului sen ulvonta kuin valitushuuto, ja honkia se ravisteli niin raivoisasti, että sieltä täältä oksiakin taittui. Keskellä yötä nousi iso-isä vuoteellaan: "Varmaankin pienokainen pelkää." Hän nousi tikapuita ylös ja lähestyi Heidin vuodetta. Kuu milloin valaisi maisemaa, milloin taas piiloutui pilviin jättäen kaikki pimeään, mutta nyt juuri tapasi sen kirkas valo, joka pyöreästä luukusta paistoi sisään, Heidin vuoteeseen. Lapsi oli nukkuessaan saanut poskensa kauniin punaisiksi ja lepäsi, pää pienellä pyöreällä käsivarrella, suloisen rauhallisena, varmaankin uneksien iloisista tapauksista, sillä hän hymyili tyytyväisenä. Iso-isä katseli rauhallisesti nukkuvaa lasta, kunnes kuu jälleen lymyi pilviin, silloin hän palasi vuoteelleen takaisin.