KUUDES LUKU.

Uusi luku ja ihan uusia asioita.

Herra Sesemannin talossa Frankfurtissa lepäsi hänen sairas tyttärensä Klara mukavassa pyörätuolissaan, jossa hän vietti kaiket päivänsä ja jossa häntä kuljetettiin huoneesta huoneeseen. Nyt hän istui ruokasalin viereisessä suojassa, niin sanotussa lukuhuoneessa, jossa oli monenmoisia tarvekaluja, jotka tekivät sen kodikkaaksi ja osoittivat, että perhe tavallisimmin kokoontui sinne. Suuresta, kauniista, lasiovisesta kirjakaapista saattoi arvata, mistä huone oli saanut nimensä ja että sairas tyttö täällä opiskeli.

Klaralla oli kapeat kasvot, mutta suloiset, säteilevät siniset silmät; tällä hetkellä olivat ne kääntyneet suureen seinäkelloon, joka tänään näytti liikkuvan aivan erikoisen hitaasti, sillä tyttö, joka muulloin oli sangen kärsivällinen, sanoi nyt jokseenkin kärsimättömästi: "Eikö heidän jo ole aika tulla, neiti Rottenmeier?"

Puhuteltu istui suorana pienen työpöydän ääressä ja kutoi. Hänellä oli yllään eriskummallinen kaapu, suuri kaulus tai viitta, joka antoi koko hänen olennolleen juhlallisen leiman ja jota vielä kohotti torninmuotoinen laitos hänen päässään.

Neiti Rottenmeier oli jo useampia vuosia, aina rouvan kuolemasta saakka, emännöinyt Sesemannin talossa ja pitänyt silmällä koko palvelijakuntaa.

Herra Sesemann oli enimmäkseen matkoilla ja jätti talonsa neiti Rottenmeierin huostaan, kuitenkin sillä ehdolla, että hänen tyttärellään olisi sananvalta jokaisessa asiassa, ja ettei mitään saisi päättää ilman Klaran hyväksymistä. Sillä välin kuin Klara toisen kerran yhä kärsimättömämmin kysyi, eikö odotettujen ollut jo aika saapua, seisoi Dete, pitäen Heidiä kädestä, ulko-ovella ja kysyi Juhana-ajurilta, joka oli vastikään vaunuistaan astunut maahan, uskaltaisiko hän vielä näin myöhään vaivata neiti Rottenmeieriä.

"Se ei kuulu minuun", mutisi ajuri, "soittakaa käytävässä Sebastiania."

Dete teki niinkuin käskettiin, ja talon palvelija tuli alas portaita. Hänellä oli suuret pyöreät napit päällystakissaan ja miltei yhtä suuret silmät päässään.

"Minä tahtoisin kysyä, vieläkö neiti Rottenmeieriä uskaltaa vaivata näin myöhään", lausui Dete uudestaan.

"Ei se kuulu minuun", vastasi palvelija, "soittakaa toisella kellolla Tinette neitsyttä", ja sen enempää selvittämättä katosi Sebastian.

Dete soitti jälleen. Nyt ilmestyi Tinette neitsyt portaille. Hänellä oli pieni, häikäisevän valkoinen päähine ja ivallinen kasvojenilme.

"Kuka siellä?" kysyi hän tulematta alas. Dete uudisti kysymyksensä. Tinette neitsyt katosi, mutta palasi pian jälleen huutaen: "Teitä odotetaan."

Nyt nousi Dete Heidin kera portaita ylös ja seurasi Tinette neitsyitä lukuhuoneeseen. Siellä hän pysähtyi kohteliaasti ovelle pitäen yhä lujasti Heidiä kädestä, sillä hän ei ensinkään ollut varma siitä, miten lapsi käyttäytyisi näin vieraalla alueella.

Neiti kohosi verkalleen istuvillaan ja lähestyi tarkastaakseen talontyttären vastatullutta leikkikumppania. Neiti näytti tyytymättömältä. Heidillä oli yksinkertainen pumpulimekko yllään ja päässään rutistunut olkihattu. Sen alta hän suuresti ihmetellen katseli taukoamatta korkeata tornirakennusta neidin päässä.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi neiti Rottenmeier tarkasteltuaan muutaman minuutin lasta, joka ei puolestaan myöskään kertaakaan ollut kääntänyt silmiänsä hänestä.

"Heidi", vastasi puhuteltu selvästi ja sointuvalla äänellä.

"Kuinka? Mitenkä? Onko se kristillinen nimi? Eihän sinua siksi toki liene kastettu? Minkä nimen olet kasteessa saanut?" kysyi neiti Rottenmeier edelleen.

"Sitä en nyt enää tiedä", vastasi Heidi.

"Onko sekin vastaus!" virkkoi neiti päätään pudistelleen. "Dete neitsyt, onko lapsi yksinkertainen vai nenäkäs?"

"Teidän luvallanne, ja jos suvaitsette, neiti, puhun mielelläni lapsen puolesta, sillä hän on varsin kokematon", sanoi Dete, mutta nykäsi ensin salaa Heidiä tämän sopimattoman vastauksen johdosta. "Hän ei ole yksinkertainen eikä nenäkäskään, sellaisesta hänellä ei ole aavistustakaan, hän tarkoittaa juuri sitä mitä hän sanoo. Lapsi on tänään ensimmäisen kerran herrastalossa eikä vielä tunne hienoja tapoja; mutta hän on hyväntahtoinen ja oppivainen, jos neiti vain tahtoo olla hyvä ja ohjata häntä kärsivällisesti. Hän on Adelheidiksi ristitty, niinkuin äitinsäkin, minun sisar vainajani."

"No hyvä, sehän toki on nimi, jota saattaa käyttää", virkkoi neiti Rottenmeier. "Mutta, Dete neitsyt, minun täytyy sanoa, että lapsi ikäisekseen kuitenkin on varsin omituinen. Minä olin teille ilmoittanut, että Klara neidin leikkikumppanin piti olla jokseenkin hänen ikäisensä, voidakseen olla mukana opetustunneilla ja ylipäänsä ottaa osaa samoihin toimiin kuin hänkin. Klara neiti on jo täyttänyt kaksitoista vuotta; kuinka vanha tuo tyttö on?"

"Teidän suostumuksellanne, neiti", aloitti Dete taas, "en oikein itsekään muista, kuinka vanha hän on; hän on todellakin vähän nuorempi, ei siitä paljoakaan puutu, vaikk'en sitä saata ihan tarkoilleen sanoa, hän on noin kymmenen vuoden vaiheilla tahi ehkä vähän enemmän, luulisin melkein."

"Minä olen kahdeksan vuoden vanha, sen on iso-isä sanonut", selitti Heidi. Täti nykäsi häntä uudestaan, mutta Heidi ei aavistanutkaan minkätähden, eikä siis ensinkään hämmentynyt.

"Mitä, vasta kahdeksanko vuoden vanha?" huudahti neiti Rottenmeier suuttuneena. "Neljä vuotta liian nuori! Mitä tämä merkitsee! Ja mitä sinä olet oppinut? Mitä kirjoja sinun opetuksessasi on käytetty?"

"Ei mitään", sanoi Heidi.

"Kuinka? Mitä? Mitenkä sinä sitten olet lukemaan oppinut?" kysyi neiti edelleen.

"Minä en olekaan oppinut, eikä Pekkakaan", kertoi Heidi.

"Hyvänen aika! etkö sinä osaa lukea? Etkö todellakaan osaa lukea!" huusi neiti Rottenmeier suuresti säikähtyneenä. "Onko mahdollista, ettet osaa lukea! Mitä sinä sitten olet oppinut?"

"En mitään", sanoi Heidi totuudenmukaisesti.

"Dete neitsyt", sanoi neiti Rottenmeier muutamien minuuttien perästä, jotka hän oli tarvinnut tointuakseen; "tämä ei ole välipuheemme mukaista, mitenkä te saatoitte tuoda tuon olennon tänne?" Mutta Deteä ei niin vähillä säikäytetty; hän lausui täydellä varmuudella: "Teidän suostumuksellanne, neiti, lapsi on juuri semmoinen, kuin te minun ymmärtääkseni halusitte; te selititte minulle, neiti, että hänen pitäisi olla omituinen, ja niin minun täytyi ottaa tämä pienokainen, sillä suuremmat eivät meillä ole enää omituisia, ja siksi arvelin hänen olevan ikäänkuin luodun teitä varten. Mutta nyt täytyy minun mennä, sillä herrasväki odottaa minua; jos he sallivat, niin tahdon jonkun ajan kuluttua käydä katsomassa, miten lapsi menestyy." Hän niiasi, läksi ulos ovesta ja astui portaita alas nopein askelin. Neiti Rottenmeier seisoi silmänräpäyksen paikoillaan, sitten hän juoksi Deten jälkeen, sillä hänen mieleensä juolahti monta monituista seikkaa, joista olisi tarvinnut tädin kanssa keskustella siinä tapauksessa, että lapsi todellakin tulisi jäämään, niinkuin hänen tätinsä näytti vahvasti päättäneen.

Heidi seisoi vielä ovella samalla paikalla, jonne hän aluksi oli pysähtynyt. Siihen saakka Klara oli ääneti tuolistaan seurannut asian menoa. Nyt viittasi hän Heidille: "Tule tänne!" Heidi astui tuolin luo.

"Kumpi nimi on sinulle mieluisampi: Heidi vai Adelheidko?

"Minun nimeni on Heidi, eikä mikään muu", kuului Heidin vastaus.

"Siis tahdon sinua aina niin nimittääkin", sanoi Klara; "se nimi minusta sopiikin sinulle, en ole sitä koskaan ennen kuullut, mutta en ole ennen sinun kaltaistasi lastakaan nähnyt. Onko sinun tukkasi aina ollut noin lyhyt ja kihara?"

"On kai", sanoi Heidi vastaukseksi.

"Tulitko mielelläsi Frankfurtiin?" kysyi Klara edelleen.

"En, mutta huomenna menen jälleen kotiin ja vien mukanani iso-äidille valkoista leipää", selitti Heidi.

"Sinäpä olet kummallinen lapsi", virkkoi Klara. "Vartavastenhan sinut on tuotu Frankfurtiin minun luokseni jäämään ja nauttimaan opetusta yhdessä minun kanssani, ja nyt sinä et osaakaan lukea ja niinpä tulee jotakin uutta ja hullunkurista tunneilla tapahtumaan. Mutta ne ovatkin useimmiten niin hirmuisen pitkäveteisiä, ettei aamupäivästä tahdo loppua tulla. Sillä, näetkö, joka aamu kello kymmenen tulee herra maisteri, ja silloin alkavat tunnit, jotka kestävät kello kahteen; se on liian kauan. Monasti nostaakin herra maisteri kirjan niin ylös, kuin olisi hän yhtäkkiä tullut varsin likinäköiseksi, mutta hän haukottelee vain hirmuisesti kirjan takana, ja neiti Rottenmeier, hänkin vähä väliin peittää kasvonsa tykkänään nenäliinaansa, ikäänkuin hän olisi erinomaisen liikutettu siitä, mitä me luemme, mutta minä tiedän varsin hyvin, että hän vain aika tavalla haukottelee, ja silloin minäkin tahtoisin haukotella kerran ihan kyllikseni, mutta minun täytyy niellä haukotus, sillä jos kerrankaan teen sen, tuo neiti Rottenmeier heti kalanmaksaöljyä sanoen, että olen jälleen heikko, ja tuo öljy on hirmuistakin hirmuisempaa, mielemmin tahdon sittenkin niellä haukotuksia. Mutta nyt tulee vaihtelevampaa, kun saan kuulla, miten sinä opettelet lukemaan." — Heidi pudisteli epäilevästi päätään, kun kuuli puhuttavan lukemaan oppimisesta.

"Kyllä vainen, Heidi, luonnollisestihan sinunkin täytyy opetella lukemaan, sitä täytyy kaikkien ihmisten. Herra maisteri onkin sangen hyvä, hän ei koskaan suutu, vaan selittää kaikki sinulle. Mutta näetkö, kun hän selittää jotakin sinulle, niin et sinä ymmärrä siitä mitään; silloin täytyy sinun vain odottaa ja olla sanaakaan puhumatta, muuten hän selittää vielä paljon enemmän, ja sinä ymmärrät vieläkin vähemmän. Mutta kun sinä myöhemmin olet oppinut jotakin ja tiedät jotakin, niin sinä jo ymmärrät mitä hän tarkoittaa."

Neiti Rottenmeier palasi huoneeseen; hänen ei ollut onnistunut saada Deteä palaamaan ja hän oli nähtävästi siitä syystä kiihtynyt; hän ei, näet, oikeastaan ollut ennättänyt huomauttaa kaikesta, mikä lapsen suhteen oli vastoin suostumusta, ja kun hän ei myöskään tiennyt, miten hän saisi asian peruutetuksi, oli hän sitä kiihtyneempi, sillä hän oli itse koko jutun alkuunpanija. Hän juoksi lukuhuoneesta ruokahuoneeseen ja sieltä jälleen takaisin ja sitten taas ruokahuoneeseen, jossa hän hyökkäsi Sebastianin kimppuun, joka juuri miettivän näköisenä ja tutkivin katsein tarkasteli vastakatettua pöytää nähdäkseen, oliko hänen työssään mitään virheitä.

"Jatkakaa huomenna suurenmoisia ajatuksianne ja pitäkää huolta siitä, että tänään saamme istua pöytään."

Näin sanoen neiti Rottenmeier juoksi Sebastianin ohi ja huusi Tinetteä niin kärttyisellä äänellä, että Tinette neitsyt tavallistakin vielä lyhyemmillä askeleilla tepsutteli esiin ja oli niin ilkkuvan näköinen, ettei itse neiti Rottenmeierkaan uskaltanut häntä hätyyttää, joskin hänen kiukkunsa yhä vain lisääntyi.

"Vastatulleen huone on asetettava kuntoon, Tinette", sanoi neiti väkinäisesti rauhoittuen, "kaikki on jo varattuna, mutta pyyhkikää vielä kerran pöly huonekaluista."

"Kyllä kannattaakin", ilkkui Tinette mennessänsä.

Sillä aikaa oli Sebastian kovalla pauhinalla aukaissut ruokasalin ovet. Hän oli, näet, neiti Rottenmeierille suuresti suutuksissaan, vaikkei uskaltanut sitä ilmaista. Sitten hän astui aivan rauhallisesti lukuhuoneeseen, työntääkseen pyörätuolin ruokasaliin. Mutta tuolin kädensija oli joutunut epäkuntoon ja hänen sitä paikoilleen asettaessaan, seisahtui Heidi hänen eteensä ja katseli häntä taukoamatta. Sen huomasi Sebastian ja silloin hänen kärsivällisyytensä loppui: "No, mitä ihmeellisiä siinä sitten on?" huudahti hän tavalla, jota hän varmaankin olisi karttanut, jos olisi huomannut neiti Rottenmeierin, joka juuri astui huoneeseen Heidin vastatessa: "Sinä olet Vuohi-Pekan näköinen."

Hämmästyen neiti löi kätensä yhteen. "Onko se mahdollista?" ähkyi hän puoli-ääneen. "Hänhän sinuttelee palvelijoita! Tuolta olennolta puuttuu alkeellisimmatkin käsitykset."

Pyörätuoli työnnettiin eteenpäin, ja sitten Sebastian nosti Klaran tavalliselle paikalleen ruokapöydän ääreen.

Neiti Rottenmeier istui hänen viereensä viitaten Heidiä asettumaan vastapäätä neitiä. Muita ei tullut pöytään, joka oli hyvin suuri, ja tilaa oli siis kylläksi näille kolmelle, jotka istuivat kaukana toisistaan, niin että Sebastianin oli sangen tilava liikkua vatineen. Heidin lautasen vieressä oli kaunis valkea leipä. Heidi katseli sitä mielihyvällä. Sebastianin yhdennäköisyys Pekan kanssa lienee voittanut Heidin koko luottamuksen; hän istui hiljaa kuin hiiri, kunnes Sebastian lähestyi tarjoten pieniä paistettuja kaloja; silloin lapsi osoitti leipäänsä ja sanoi: "Saanko minä tämän?" Sebastian nyökäytti myöntyväisesti päätään ja katseli samalla syrjästä neiti Rottenmeieriä nähdäkseen, minkä vaikutuksen kysymys tekisi häneen. Samassa Heidi otti leivän ja pisti sen taskuunsa. Sebastianin suu meni väärään, häntä nauratti, mutta hän tiesi varsin hyvin, ettei hänen ollut lupa nauraa. Ääneti ja liikkumattomana hän seisoi yhä Heidin edessä, sillä puhua hän ei uskaltanut eikä poistuakaan, ennenkuin hänen palvelustaan oli käytetty. Heidi katseli kauan aikaa kummastuneena häneen, sitte hän kysyi: "Pitääkö minun tuotakin syödä?" Sebastian nyökäytti taas päätään. "No niin, anna minulle!" sanoi tyttö ja silmäili levollisena lautastaan. Sebastianin irvistys näytti nyt sangen epäilyttävältä ja vati hänen kädessään rupesi värähtelemään.

"Hän saa laskea vadin pöydälle ja tulla myöhemmin uudestaan sisälle", sanoi neiti Rottenmeier vakavasti. Sebastian katosi näkyvistä. "Sinua, Adelheid, minun täytyy alusta alkaen neuvoa käyttäytymään", jatkoi neiti syvällä huokauksella. "Ensiksikin miten pöydässä on tehtävä", ja nyt neiti Rottenmeier selvästi ja perinpohjaisesti osoitti, mitä kaikkea Heidiltä siinä suhteessa vaadittiin. "Sitten", hän jatkoi, "täytyy minun erittäin muistuttaa, ettet pöydässä saa puhutella Sebastiania etkä muulloinkaan paitsi silloin, kun sinulla on joku käsky annettavana, tai joku välttämätön kysymys tehtävänä. Sitten et koskaan enää saa sanoa hänelle muuta kuin hän tai te, kuuletko? Pidä huoli siitä, etten koskaan kuule sinun häntä muuksi nimittävän. Ja Tinetteä puhutellessasi sanot te tai Tinette neitsyt. Minua nimität, niinkuin olet kuullut kaikkien muidenkin nimittävän; miksi sinun pitää Klaraa kutsua, sen hän saa itse määrätä."

"Klaraksi tietysti", sanoi mainittu.

Nyt tuli lisäksi koko joukko määräyksiä, milloin oli ylösnoustava ja maata mentävä, miten sisään astuttava ja ulos käytävä, miten oli järjestystä ylläpidettävä ja ovia suljettava y.m., ja kaiken tämän kestäessä Heidin silmät ummistuivat, sillä hän oli tänä aamuna noussut ennen viittä ja tehnyt pitkän matkansa. Lapsi nojautui tuolin selkälautaan ja nukahti.

Kun neiti Rottenmeier pitkän ajan kuluttua lopetti puheensa, niin sanoi hän: "No muista nyt, Adelheid: oletko, myös käsittänyt kaikki?"

"Heidi nukahti jo aikaa sitten", sanoi Klara ja näytti sangen huvitetulta; illallinen ei ollut pitkään aikaan kulunut näin vaihtelevasti.

"Ei toki kukaan uskoisi, mitä kaikkea tuon tytön kanssa saa kokea", huusi neiti Rottenmeier suuresti vihoissaan ja soitti niin kiivaasti, että sekä Tinette että Sebastian yhtaikaa syöksyivät sisään; mutta Heidi ei herännyt kaikesta tästä melusta, ja töin tuskin saatiin hänet niin valveille, että voitiin kuljettaa lukuhuoneeseen ja sieltä ensin Klaran ja sitten neiti Rottenmeierin makuuhuoneitten läpi siihen kulmahuoneeseen, joka oli määrätty hänelle.