YHDEKSÄS LUKU.

Vaarallista leikkiä.

Näin se tapahtui.

Muutamia päiviä myöhemmin koitti päivä, jona mr Rice-Mathews oli täyttämäisillään pojantyttärensä ennustuksen, että hän vielä surmaisi itsensä. Ensimmäisen askeleen tähän suuntaan otti vanha herrasmies sanoessaan edellisenä iltana Archie Laverockille, ettei hänen tarvitsisi seuraavana aamuna tulla antamaan hänelle oppituntia autonohjaamisessa.

Archien mielestä tämä oli hyvä ajatus; hänestä saattoi huolestuttava oppilas hyvin pitää päivän loman. Niin vietti nuori opettaja aamun omissa hommissaan; hän kirjoitti useita välttämättömiä kirjeitä ja lainasi sitten läheisestä maalaistalosta hevosen, valjasti sen Navaracin eteen ja ryhtyi muuttamaan liikkuvaa taloaan — kylän yhteiseltä maalta, missä ihmevaunuihin innostuneet koululapset jo olivat alkaneet liian taajasti parveilla, eräälle niitylle noin puolta englanninpenikulmaa lähemmäksi Rhosia ja sen maalle. Tämä muutos teki ensinnäkin hänen olonsa häiriintymättömäksi ja oli lisäksi mukavampaa; oli nimittäin tullut tavaksi, että Archie aterioi joka ilta Rice-Mathewsien seurassa ja pelasi myöskin jonkunverran verkkopalloa joka päivä.

Tämän merkillisen päivän iltapuolella — jota hän ei milloinkaan olisi unohtava, niin usein kuin hän itse olikin katsonut vaaraa silmiin — hänen katseensa kohtasi lähellä Rhosin aitausta ihmeellisen näyn.

Kääntyessään muutamalta sivupolulta pääkäytävälle hän näki solakan tytön univormussa, joka vielä hiljan oli ollut hänellekin tutuista tutuin: maaväen leveässä huopahatussa, työpuserossa, ratsastushousuissa, säärystimissä ja paksuissa kengissä. Hartioillaan hän kantoi vanhanaikuista olkatankoa, joka oli kulumisesta hankautunut valkoiseksi; sen kumpaankin päähän oli kiinnitetty nuora. Toisesta päästä riippui sinkkisanko, toisesta pajukoppa, ja kummassakin oli pari kolme suurta kiveä. Maalaistyttö pysähtyi, laski sangon ja kopan maahan ja kääntyi hellittäen olkatangon harteiltaan.

Hänen sitä tehdessään näki Laverock hänen kasvonsa. Vasta silloin hän huomasi tytön neiti Rice-Mathewsiksi, vaikka hiukan harvinaisissa pukimissa.

Archie kiiruhti hänen luokseen. "Mitä ihmettä! Mitä te teette?"

Tyttö nauroi. "Eikö tämä teidän mielestänne ole hyvä ajatus, mr Laverock?"

Archie vilkaisi hänen pukuaan; se sopi todellakin paremmin kuin mikään muu tuolle solakalle, sirojäseniselle ulkoilmatytölle. "Loistava", hän sanoi. "Erinomaisen pukeva."

"Oh, mutta minä tarkoitin tankoa. Minä löysin sen navetasta ja otin sen heti käytäntöön. Kaikki miehet ovat tänään metsätöissä, ja kestäisi koko päivän, jos minun pitäisi kantaa ne yksitellen puutarhaan."

"Nuo kivet? Mutta mitä te sitten teette niillä?"

"Minä panen ne kalliopuutarhaani, luonnollisesti", selitti tyttö. "Olen kokonaan muuttanut yhden kukkalavoistani, koska taimeni eivät menestyneet. Ja minä huomasin niiden kaipaavan muutamia suuria kiviä, ja siksi lähdin hakemaan täältä sellaisia."

"Hyvä, antakaahan minun auttaa teitä… Kautta Luojan, ne painavat varmaan neljäkymmentä kiloa", huudahti hän siirtäessään tangon kuormineen omille hartioilleen. "Ette kai aikonut kantaa omin neuvoin näitä koko matkaa rinnettä ylös?"

Tyttö nauroi jälleen. "Minähän olen ollut miltei neljä vuotta maatöissä, kuten tiedätte… olivathan ne hiukan raskaita, mutta kun pitää ne hyvin tasapainossa, käy se vallan hyvin. Kantakaa te nyt vuorostanne, mutta sitten on taas minun vuoroni…"

Niin he hitaasti nousivat rinnettä, vaihtaen kuormaa toiselta toiselle. Archie ymmärsi, että tyttö olisi ollut pahoillaan, jollei hän olisi saanut pitää omaa vuoroaan. Ja niin toi tämä kuorman jakaminen ilman paljoakaan keskustelua heidät lähemmäksi toisiaan kuin kokonainen rupattelemalla vietetty iltapäivä.

He olivat juuri päässeet tien jyrkimpään kohtaan, kun tyynen suvi-illan rauhan katkaisi ääni, joka sai Archie Laverockin veren pysähtymään hänen suonissaan.

Sillä autossa oli yksi ainoa kapine, jota mr Rice-Mathews osasi käyttää moitteettomasti. Se oli torvi.

Oikealla pikkupojan riemulla ja nautinnolla hän varoitti jokaista jo viidenkymmenen metrin päässä vaaran lähenemisestä. Ja hänen torvensa äänen kuulivat nyt Archie ja Mauve. "Tuu-tuu-tuu", ja jokainen huuto kuului yhä lähempää heitä.

Hän oli siis pannut auton liikkeelle. Yksinään. Hän oli luullut osaavansa ohjata sitä. Rinnettä alas!

Archien ensimmäinen vaistomainen ajatus oli raivata tie selväksi. Neiti Rice-Mathews kävi muutamia askelia hänen edellään kantaen vuorostaan kivitaakkaa — mutta mitä hän arveli väkivaltaisesta pysähtymisestään ja joutumisestaan keskelle tienvieressä kasvavia rhododendronpensaita, sitä ei Archie jäänyt ajattelemaan. Tyttö ei liioin avannutkaan suutaan, niin suuresti hän erosi tavallisista nuorista tytöistä, jotka kirkaisevat pienimmästäkin hämmästyksestä tai kivusta — mutta senkin huomasi Archie vasta paljon myöhemmin. Tällä hetkellä hän sydämessään puhkesi seuraaviin epäkunnioittaviin sanoihin: "Senkin itsepäinen vanha tomppeli! Kun vain hetkeksi käännän selkäni…"

Ainoa mitä hän huusi toverilleen oli: "Hyvä! Pysykää siellä missä olette…" (keskellä pensaikkoa) "älkääkä tulko tielle, niin minä koetan…", ennenkuin hän ryntäsi käänteen ympäri hurjaa huutoa kohden.

Mr Rice-Mathews istui ohjausrattaan ääressä, säteillen nautinnosta. Hän, joka ei ollut saanut saattaa vaaraan ainoatakaan metriä ruohikosta talon edessä, nautti nyt suunnattomasti yhä kiihtyvästä vauhdista. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä vauhti oli kuten veneen, joka liukuu yhä lähemmäksi huimaavan kosken pyörteitä. Varma turmio odotti äkkinäisessä tien käänteessä, jonka toinen sivu suistui äkkijyrkkänä vuorenseinämänä alas laaksoon.

"Halloo! Minä tulen! Hetkinen vain!" kuului vanhuksen iloinen ääni. "Tulen noutamaan kiviäsi, kultaseni… Mauve! Minä tulen! Mitä hyötyä on ohjaustunneistani, jollen voi — —"

Hän hehkui innostuksesta leikkiinsä — meidän kaikkien suosituimpaan leikkiimme, vaaraan! Lapsi leikkii sitä tulitikuilla kodin lieden ääressä, mies noustessaan koneillaan pilvien tasalle, ja nainen vieläkin vaarallisemmilla leikkikaluilla — toisten tunteilla ja omillaan. Tässä leikissä oli heikko vanhus sydämeltään yhtä nuori kuin pienin lapsi. Tänä kauheana hetkenä hän innostuneena kumartui ulos autosta, joka itse asiassa ohjasi häntä; ohjasi häntä jokaisella pyörän kierroksella perikatoa kohti.

"Hyvä Luoja!" pääsi Laverockin huulilta hänen rynnätessään eteenpäin, sillä hän tiesi, että vanha hupsu ei varmastikaan huomaisi painaa jarrua.

Mitä seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtui — ja kuinka se tapahtui — sitä hän tuskin tiesi.. Mitä Mauve näki, kun hän jätti kivensä ja kohottautui pensaikosta katsoakseen kauheassa tuskassa käänteen ympäri, oli näky, jota hän ei hevillä unohtaisi. Jyrkkä rinne, jäntevä vaalea olento, joka jännittyneenä odotti lähestyvää vaunua ja joka joustavasti kuin tiikeri teki hurjan hyppäyksen sitä kohti ja kepeästi kuin pallo putosi sen astuimelle — ja vilahti hänen ohitseen.

Muuta ei näkynyt, mutta kuului. Äkkinäinen vipusimen rasahdus, jarrujen ratina, vauhdin hiljeneminen ja vaunun pysähtyminen turmiollisen käänteen partaalle.

Ja sitten, vaaran ollessa ohitse, hän tarttui vahvaan puunhaaraan vieressään ja vaipui takaisin pensaikkoon lehtien, olkatangon ja kivien joukkoon.

"Sinun ei olisi pitänyt ruveta kantamaan noita kiviä koko matkaa, kultaseni", sanoi hänen isoisänsä hetkistä myöhemmin rauhallisena tullen hänen luokseen. "Minähän olin tulossa sinua vastaan; minä olin tulossa. Archie ei tiennyt sitä pysähdyttäessään minut. Aioin yllättää sinut. Olisin saavuttanut sinut hetkisen kuluttua. Nyt minä ajan teidät molemmat kotiin."

Sitten hän huusi olkansa yli taakseen: "En luule teidän voivan siinä kääntää autoa, poikaseni. Eikö olisi parempi antaa sen kulkea taaksepäin, vai mitä?"

Archie Laverock ei vastannut.

Neiti Rice-Mathews oli kiitollinen hänelle siitä, että hän veräjällä yhä oli puuhailevinaan autossa. Hän tiesi nuorukaisen tällä hetkellä mielessään syytävän mitä mustimpia syytöksiä hänen isoisänsä viattoman valkoisen pään päälle, ja tämä oli kyllin järkevä pysytelläkseen poissa Archien lähettyviltä, kunnes pahin höyry oli purkautunut ja Archie ehtinyt rauhoittua. Astuessaan muutaman minuutin kuluttua hitaasti heidän luokseen näytti hän jo tyyntyneen.

Mr Rice-Mathews kääntyi riemuiten hänen puoleensa. "Ettekö olekin — kuinka sanoisin — hiukan ylpeä oppilaastanne, nuori mies?"

"Saittehan te koneen varsin hyvään vauhtiin, sir", virkkoi Archie yrmeästi. "Mutta ohjelman mukaista se ei ollut. Typerää minulta. Minun syyni. Minun olisi hiukan aikaisemmin pitänyt antaa teille oppitunti alaspäinajamisessa. Älkää tehkö sitä uudelleen, ennenkuin olen korjannut erehdykseni."

Hän kumartui asettamaan kiviä auton eteen. Neiti Rice-Mathews tuli auttamaan häntä. Nyt jälleen aivan hillittynä hän virkkoi: "Kiitos, Archie." Ja samaan tyyneen sävyynsä hän lisäsi: "Se äännetään 'Mauve' Kuten värin nimi."