← Table of contents
Nykypäivien maantieritari

KUUDES LUKU.

Aune Lindström translation

Pettymys.

Tämän tuloksena oli, että nuori mies joutui aivan suunniltaan.

Hänellä oli kaksi päivää aikaa käsittää tämä täydelleen, ennenkuin hän jälleen näki Lucynsa. Se oli enemmän kuin kylliksi. Mutta viime hetkeen asti hän toivoi sen olevan erehdystä. Miksi tällaista olisi jälleen tapahtunut? Mutta tietysti se oli jo tapahtunut. Häntä ei miellyttänyt laskea, miten usein. Hän tunsi vain olevansa pahoillaan ja onneton siitä, että niin oli. Kaikki oli aina niin hauskaa johonkin määrättyyn hetkeen saakka. Sitten jollain tavoin — hän ei itse koskaan voinut sanoa miten — kaikki pilasi itsensä. Inhoittava pettymys! Tuntea, että kaikki tällä kertaa oli ollut niin jännittävän erilaista, sellaista, että se muuttaisi koko elämän ja oman luonteemme, ja sitten — sitten tuntea se murskana käsissään, jättämättä jälkeensä muuta kuin kauhun tulla sidotuksi noihin jäännöksiin!

"Mutta kuitenkin", ajatteli nuori Laverock ajaessaan kapteeni Smithin moottoripyörällä sunnuntairetkelleen, "kaikki voi vielä tulla hyväksi, kun pääsen perille — —"

Hän kohtasi Lucyn juuri ennen saapumistaan Siniseen Bungalowiin. Hän oli havumetsässä, keräten käpyjä pehmeältä sammalmatolta suureen leveäpohjaiseen koriin, joka hänellä oli kädessään.

"Oi! te olette tullut!" huudahti tyttö hiukan oudolta kajahtavalla äänellä. "Emme luulleet teidän voivan tulla niin aikaisin!"

"Ei, olen todellakin hiukan liian varhainen", vastasi nuori Laverock vakavasti ja kohteliaasti moottoripyörän yli. Hänen ensimmäinen katseensa oli kertonut hänelle pahimman.

Kaikki oli lopussa.

Tyttö oli äärettömän iloinen hänet nähdessään.

Ryhti, itsehillintä, keimailu, varmuus hänen omasta pienestä kuningatarkunnastaan oli kaikki haihtunut. Sen mukana oli häipynyt "Lucy Joyn, toisen Mary Pickfordin, tähden", loisto.

Täällä hänen paikallaan seisoi pieni ja mitätön olento, korkeiden ruskeiden mäntyjen runkoja vastaan, puettuna tyypilliseen "pikkutytön pukuun", joka oli tehty kirjavanvärisestä karttuunista. Suorassa, lapsellisessa puserossaan, hameen lepattaessa hänen solakoitten sääriensä ympärillä, vaaleankeltaisen tukan liehuessa tuulessa olisi hän voinut olla yhdeksänvuotias eikä — miten vanha hän olikaan? Yhdeksäntoista. Joka tapauksessa juuri päässyt koulusta. Eikä taiteilijakaan. Tavallinen, sievä pikku tyttö, joka omituisen onnenpotkauksen kautta oli tullut kuuluisuudeksi omalla tavallaan, nousukas. "Aivan tavallinen pikku tyttö", kaikui Archien sydämessä. Mutta hänen täytyi kuitenkin olla varma asiastaan.

Hän sanoi kohteliaasti: "Te unohditte jotain leirillemme perjantai-iltana."

"Unohdinko?" Ehdottomasti syyllinen, tuo lintumainen ääni.

Archie katsahti häneen. Siitä ei voinut erehtyä. Hän tiesi sen.

Hän otti sen taskustaan, tuon pienen säälittävän suosionosoituksen.

"Oh", sanoi Lucy Joy katsahtaen siihen. "Niin, se on minun — —"

Ei siis ollut mitään toivoa, että se olisi ollut äidin tai tädin, että se olisi joutunut sinne erehdyksestä. Se oli hänen oma tahtonsa.

Tyttö katsahti häneen ujona ja punastuen — niin, jopa odottavanakin. Hän odotti todella hänen sanovan "Lucy!" sillä äänellä, jolla hän oli sen sanonut muutamia iltoja sitten.

Nuori mies oli avuton eikä sanonut mitään. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa.

Tyttö parka, joka yhä taisteli totuutta vastaan, sanoi itselleen, että nuorukainen "ei uskaltanut, koska hän oli Lucy Joy"… ja teki pienen yrityksen kohtaloa vastaan.

Hän jäykisti leukansa, pakoitti itsensä hymyilemään ystävällisesti ja sanoi: "Voitte pitää sen."

"Mitä?" huudahti Archie kauhistuneena.

"Nenäliinani. Voitte pitää sen, jos tahdotte. Jonkinlaisena onnentuojana, muistona, tiedättehän; muistaaksenne — —"

Hänen äänensä petti hänen nähdessään miehen kasvojenilmeen.

Hän sanoi yksinkertaisesti: "Oi, kiitoksia paljon", ja pisti nenäliinan jälleen taskuunsa.

Vain se voima, joka oli luonut heidät molemmat, olisi voinut sanoa, kumpi heistä oli sillä hetkellä onnettomampi, tyttö vaiko poika.

* * * * *

On vahinko, ettei Dante kuvaile iltapäiväteetä Kiirastulessa. Tarvittaisiin lainauksia siitä säestämään selostusta Archien ateriasta Joyn puutarhassa, missä peipposet visertelivät lintulammikon ympärillä ja perhe oli harvinaisen hiljaa, ja vain äidin ja tädin silmät kysyivät: "Mikä nyt on? Mitä on hullusti? Mitä, mitä se on?"

Hän lähti niin pian kuin hyvä tapa salli. Seuraavalla viikolla hänen täytyi lähteä Walesiin, sanoi hän. Tämä oli hänen jäähyväiskäyntinsä. Hänen kasvojenilmeensä hänen sitä sanoessaan olisivat saaneet äidinkin pahoilleen nuorukaisen tähden.

* * * * *

Entä tyttö?

Lucy Joy pakeni ylös huoneeseensa heti hänen mentyään. Tehden eleen, mihin hän ei koskaan olisi kameran edessä pystynyt, hän heittäytyi vuoteelleen puolittain tyynyjään, puolittain äitinsä olkapäätä vastaan, ja nyyhkytti tuota mahdottomuutta, jota hänen sydämensä oli kaivannut. Hän itki rehellisesti.

"Äiti! Täti! Minä pidin hänestä! Minä pidin, äiti! Luulin hänenkin välittävän minusta. Olin varma siitä. Hän oli niin toisenlaisen edellisenä iltana, täti — —"

"Niin he aina ovat", mutisi mrs. Harrison katkonaisesti paikaltaan matolta vuoteen ääressä. "Hän kuului heihin. He eivät näytä voivan sille mitään. He päästävät meidät niin lähelle itseään. Ja sitten he häviävät! Niin — en luule heidän itsensäkään olevan oikein onnellisia."

"Toivon hänen olevan onneton koko elämänsä ajan! Toivon hänen saavan kärsiä ikuisesti", ilmoitti mrs. Joy pienten, yhteenpuristettujen hampaittensa välistä. "Raakalainen! Mikä raakalainen minun lastani kohtaan!"

Hänen lapsensa nyyhkytti: "Julminta on se, etten minä koskaan ennen välittänyt kenestäkään, äiti! Olin niin onnellinen, koska en tiennyt mitä onni on! Oh, nyt sen tiedän!" Pieni, lämmin, kyynelten kostuttama olento vääntelehti äitinsä sylissä. "Hän se on!"

"Lu, kultaseni! Sellaiset miehet eivät koskaan ole hyviä avio —"

"Kuka t-t-tahtoo hyvää aviomiestä? Olen itse kuullut sinun niin sanovan, täti! Mutta ennenkuin tapasin hänet, oli elämäni mielestäni ihanaa, urani, ja matkustaminen… ja sir John, joka lähetti persikoita ja orki-orkideoja! Ja amiraali — —"

Hän niisti pienen nenänsä ennenkuin puhkesi valitukseen: "Minä olisin myöntynyt amiraalin kosintaan, ellen olisi tavannut häntä! Minä — minä pidin hänestä! Ja hän olisi ottanut sinut mukaan asumaan Treillage Courtiin, äiti — —"

"Lapseni! Miten voit ajatella niin kauheita asioita?"

"Ja Frankieta hän olisi auttanut eteenpäin. Enkä luule, että olin edes huomannut hänen olevan kaljupään ja lihavan! Minä luulin miesten olevan niin paljon ystävällisempiä, kun he eivät olleet nuoria! Oh! Sellaisia he ovat!" murehti Lucy käheänä itkusta. "Sellaisia he ovat. Ei ole mitään eroa. Nyt tunnen, etten voisi enää mennä naimisiin amiraalin kanssa, täti!"

Mrs. Harrison ajatteli: "Sitten on jotain pelastettu tulesta." Päästäessään irti sisarentyttärensä kengät, vetäessään löyhemmälle harmaat silkkisukat ja hieroessaan pieniä jalkoja, ajatteli hän itsekseen: "Tuo nuori lurjus on kuitenkin tehnyt jotain hyvää elämässään. Luojan kiitos, että lapsi on nyt oppinut uskomaan vain todellisuuteen!"

"En koskaan kuvitellut tällaista t-t-tapahtuvan minulle! Pieni pilkahdus onnea elämässä! Ja sitten kaikki synkkää iäksi! Niin hirveää — —"

"Tiedän sen, lapseni, tiedän."

"Sillä minä en koskaan voi tuntea sillä tavoin ketään kohtaan enkä katsoa kehenkään toiseen, äiti! En hänen jälkeensä, täti!"

"Hiljaa, hiljaa", suhisivat männyt ikkunan ulkopuolella. Mrs. Joy ja mrs. Harrison eivät sanoneet mitään.

Heitä ei oltu koskaan pidetty viisaina tai edes järkevinä naisina. Mutta yhdessä asiassa he olivat kyllin viisaita. He tiesivät minkä piti tulla. Ehkei seuraavana kuukautena, eikä sitä seuraavanakaan, mutta ei liioin kovin pitkän ajan kuluttua. Oli jo määrätty, kuka muukalainen auttaisi tätä lasta toipumaan hänen ensimmäisen rakkautensa pettymyksestä.

Tuo tuntematon nuori mies oli tällä hetkellä jossain maailmassa. Tällä hetkellä hän teki jotain jokapäiväistä; ehkä hän etsi kauluksennappiaan, tai täytti piippuaan erikoissekoituksellaan, tai kumartui hengittämään syreeninoksan tuoksua, jonka joku tyttö oli juuri kiinnittänyt hänen takkinsa napinläpeen.

Kuka hän lieneekään ollut, mitä hän tekikään, miten kaukana hän lieneekään ollut, yksi asia oli varma: Aika toi häntä lähemmäksi jokaisella sekunnilla, minkä Lucyn rannekello tikutti.

Tämän äiti ja täti tiesivät; he tiesivät myös, ettei hyödyttänyt puhua hänestä vielä. Itkeköön lapsi rakastettuaan, joka — se lurjus! — epäilemättä nyt kokeili tavaroitaan lähteäkseen uusia metsiä ja uusia seikkailuja kohti.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings