KAHDESKYMMENES LUKU.

Lyhennetty haastattelu.

Nyt seurasi sangen omituinen keskustelu. Se alkoi niin tykkänään väärästä päästä!

Muistakaamme ensinnäkin, että nämä kaksi nuorta ihmistä olivat tavanneet toisensa (mutta eivät olleet millään tavoin olleet kovin läheisiä ystäviä), kun Archie Laverock oli maannut pahoin haavoittuneena eräällä sairaala-osastolla Bond Streetillä. Täällä tyttö oli hoitanut häntä muiden sairaanhoitajattarien joukossa. Sitten he olivat kadonneet toistensa elämästä, eivät olleet kirjoittaneet toisilleen, eivätkä kuulleet toisistaan mitään sodan jälkeen, joka nyt tuntui yhtä kaukaiselta kuin ristiretket.

Täällä he nyt kohtasivat toisensa, ilman ainoaakaan valmistavaa sanaa, eräässä heinälletuoksuvassa tallissa Ylämaissa, vieraalla maatilalla, joka oli Britannian etäisimmällä rannalla. He katsoivat toisiinsa. Tytöllä oli yllään lehtivihreä maalaispusero ja hän oli ilman hattua, niin että hiukset lensivät tuulessa. Mies oli paitahihasillaan, ja käsivarsista tippui vielä vettä. Tässä he nyt olivat, mutta — —

Ei kumpikaan yrittänyt tuollaista tavallista huudahdussarjaa, jota olisi heiltä voinut näissä olosuhteissa odottaa. Ensimmäisen hämmästyneen jälleentuntemisen jälkeen ei seurannut mitään: "Hyvänen aika!" tai "Oletteko todella neiti Ethel Johnstone?" tai "Hyvää päivää! Eikö maailma ole hullunkurinen ja pieni… Tämä oli lystikästä… Mitä te oikeastaan täällä teette?"

Ei mitään sellaista.

Mitenkä olisi sellaista voinut tapahtuakaan noina ensimmäisinä suuren hämmästyksen ja ihmetyksen hetkinä?

Archie Laverock ei voinut ajatella eikä sanoa muuta kuin kysyä toistamiseen kiihkeästi: "Kuka on Angus?"

Ihmetyksissään tyttö tuijotti häneen. Hänen kasvonsa, vaikka olivatkin eloisat ja värikkäät, olivat kuitenkin kuin unissakävijän kasvot. Olisi voinut otaksua hänen ajatuksensa olevan tykkänään muualla. Hänen ajatuksensa eivät olleet täällä, eikä hän itse kuullut toistamiaan sanoja: "Angus? Mikä Angus?"

"Mutta tehän huusitte häntä, ettekö muista? Te huusitte häntä", sanoi hänen edessään seisova mies syyttävästi. "Te huusitte häntä juuri tuomaan tikapuita."

Tyttö peräytyi hiukan ja veti henkeä.

"Oh — —"

Sitten hänen huuliltaan pääsivät hyvin nopeasti ja äkkiä sanat: "Voi, Archie, miten hauskaa kuulla taas ääntänne!"

Sitten, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt mitä sanoi, ikäänkuin hän ei olisi lainkaan sanonut sitä, hän lisäsi: "Hän vei ne pois. Hän kai unohti, että aioin tulla heti alas."

Hän kääntyi, katsoi ovelle ja ympäri vajaa.

"Hän oli vienyt tikapuut pois, näettekös."

"Tiedän sen. En kysy sitä teiltä. Tahdon vain tietää kuka tuo Angus on", vastasi nuori Laverock äänellä, jota hän ei koskaan ennen ollut kuullut. "Onko hän mies, joka oli — — Oletteko te — — te kai olette nyt naimisissa hänen kanssaan?"

Archien edestä haihtui hämärä, ruskea vaja, johon lankesi vain yksi päivänsäde leikitellen tytön hiuksilla. Hänen mielestään haihtui auringonlasku, joka näkyi ovesta, tallipiha, skotlantilainen maisema, kalalampi ja ankkuroitu vene. Yhtä täydellisesti haihtuivat Archien mielestä kaikki vuodet tähän hetkeen saakka, ja kaikki muistot, jotka eivät koskeneet tyttöä hänen edessään, kaikki toiset kasvot. Ei mitään muuta jäänyt hänen tietoisuuteensa kuin tuo hehku, tuo kysymys, josta hänen elämänsä tuntui nyt riippuvan.

"Oletteko?"

Tyttö kysyi ihmeissään: "Mitä?"

"Ettekö ole?"

Tyttö käänsi häntä kohden nuo oudot, unissakävijää muistuttavat kasvot. Äänellä, jolla vastaamme lapsen kysymykseen ajatellessamme vallan muita asioita, hän vastasi: "Mutta Angushan on paimen."

"On mikä?" kysyi Archie kiihkeästi.

"Pieni paimenpoika. Poika, joka pitää huolta —" Hän naurahti ja selitti rauhallisemmin: "Hän on vain kahdentoista vuoden vanha."

"Kahdentoista?"

"Niin, tai kenties kolmentoista." Hän hymyili vieläkin, mutta ilme hänen ihastuttavilla kasvoillaan alkoi muuttua luonnollisemmaksi. "Kuinka saatoitte kuvitella — — Sanoitteko minun olevan naimisissa?"

"Te ette siis ole?" Vain nämä muutamat sanat Archie lausui; mutta niiden takana hehkui hänen tunteittensa palo. Hän ei saattanut sanoa muuta kuin toistamiseen kysyä: "Ettekö siis ole?"

Hän ei ottanut askeltakaan eteenpäin toistaessaan lauseensa. Hän ei edes liikauttanut kättäänkään. Hän puristi käsivarsiaan kylkiään vastaan. Mutta hänen silmänsä syvenivät ja kiintyivät yhä tiukemmin tytön katseeseen; hänen kirkkaat, ilmehikkäät, vivahtelevat silmänsä, jotka olivat katseellaan vanginneet niin monet kasvot.

Ne vangitsivat nyt tytön, jolle hän puhui. Vangitsivat yhtä lujasti kuin kiihkeä syleily, niin että tyttö jälleen pidätti henkeään. Hän peräytyi. Hänen huulensa liikahtivat kuin sanoakseen: "Älkää." Mutta niiltä ei kuulunut ääntäkään.

Mutta ilme, jolla tyttö nyt katsoi häneen, ei enää ollut unissakävijän. Se oli ihmisen, joka huumasta heräten tukahduttaa innostuksensa.

Riemuiten Archie toisti: "Te ette siis ole naimisissa?"

"En."

"Mutta te olitte kihloissa, silloin, kauan aikaa sitten. Minä muistan. Te olitte kihloissa."

"Niin, minä olin kihloissa."

"Mutta ette ole enää!"

"En." Sitten hän kohotti kasvonsa, joilla viimeiset päivänsäteet välkehtivät. "Miksi kysytte sitä?" Hänen äänessään helähti ilkkuva sävy.

Mutta Archien katse oli riittävä vastaus. Selvemmin kuin mitkään sanat se vastasi hänelle: "Te olette minun."

Ah, lyhyt ja huumaava tuokio, jolloin ei mitään sanota, mutta jona kaikki tapahtuu! Sellaisina hetkinä kuolevaisten elämä, heidän katsantokantansa ja heidän kohtalonsa muuttuvat kuten pilvenhattarat iltatuulessa.

Mutta samassa hetkessä, miehen katseen vielä suuntautuessa häneen, muuttui myöskin ilme tytön kasvoilla. Ystävällisesti mutta varmasti niille levisi jokapäiväisyyden muuri.

Rauhallisesti ja varmasti Ethel Johnstone virkkoi: "Käsitättehän, ettemme voi jatkaa näin!"

Yrittäen katseellaan houkutella tytön kasvoille niiden äskeistä ilmettä, mutisi Archie Laverock kiihkeästi: "Miksi emme?"

Tyttö katsoi poispäin ja pudisti päätään. "Me emme voi jatkaa näin. Ihmiset — niin — me emme voi!" toisti hän hiljaa.

Kuiskaten mutta tulisesti Archie väitti vastaan: "En voi käsittää miksi emme. Kuulkaahan. Olen matkustanut peninkulmamääriä sanoakseni teille —"

"Ei nyt."

"Kyllä! Nyt juuri!" intti Archie, yhä vielä tuolla kiihkeällä ja kuiskaavalla äänellä, jota rakastunut mies käyttäisi yksinpä erämaassakin, missä ei ketään kuuntelijaa olisi monen penikulman matkalla. Onko se pelkoa salassa kuuntelevaa kohtaloa kohtaan? Vai kuuluuko se rakkauden valloitustaidon salaisiin sääntöihin?

"Älä koskaan vatkuta samaa asiaa", oli Archien vakaumuksen mukaan kultainen sääntö. Mutta nyt hän huomasi itse vatkuttavansa.

"Minä pyydän", rukoili hän. "Kuulkaa, minä pyydän — —"

Mutta hänen kiihkeät kuiskauksensa keskeytti ulkoa kuuluva käskevä ja kimeä naisen ääni.

"Neiti Johnstone!" Ja vieläkin kovemmin: "Neiti Johnstone!"

Tyttö kavahti seisaalle ja kääntyi nopeasti kuin kissa. Hämmennys, helpoitus, suuttumus ja hilpeys kuvastuivat vuorotellen hänen kasvoissaan.

"Laupias taivas!" hän huudahti. "Minun täytyy mennä — —"

Hän syöksähti ulos tallista ja juoksi aitaa kohti; ruskea hame vilahti hänen hypätessään aidan yli ja juostessaan niittyjen poikki, jotka eroittivat tallin linnasta.

Archie Laverock jäi seisomaan tallin ovelle; hänen silmissään välkkyi viimeinen vilahdus tytön kullanhohtoisesta tukasta ja hänen korvissaan kaikui tämän nopea lause: "Huomennakin on kenties päivä. Hyvää yötä!"

Nuoren miehen edessä oli uneton yö.