KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Yhdeksän päivän ihme.

Kihlaus neiti Ethel Johnstonen ja mr Archie Laverockin välillä purkautui taas yhdeksän päivän kuluttua.

Se ei tapahtunut, ennenkuin onnettomuus todella saapui kirjeen muodossa. Kuka olisi voinut aavistaa — —

Mutta ehkä on parasta puhua hiukan yhdeksän päivän onnesta niin kauan kuin kihlaus kesti, ottaen päivät oikeassa järjestyksessä?

* * * * *

Ensimmäinen päivä. — Nuori Laverock teki kuumeisesti työtä päivänvalon aikana vastapainoksi kärsimättömyydelleen, joka kaipasi iltaa. Ylpeinä, tietoisina, vieläpä ujoinakin — he kohtasivat toisensa ensi kerran kihlattuina! He kävelivät hyvin hitaasti rantaan päin.

Archie sanoi: "Kuulehan, kultaseni," — tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin hän sanoi siten; molemmat tiesivät sen erittäin hyvin, mutta ei kumpikaan räpäyttänyt silmääkään — "kuulehan, kultaseni, eikö sinulla ole omaisia tai muita, joille minun pitäisi kirjoittaa ja kertoa — meistä?"

"Ei ainoaakaan, Archie. Minulla on äitipuoli — lady Castletoy — mutta miksi vetäisimme hänet tähän? Hänkään ei sanonut minulle, kun hän aikoi mennä uusiin naimisiin. Olen siis aivan yksin maailmassa."

"Ihanaa. Niin olen minäkin."

"Tarkoitatko, ettei sinulla ole myöskään ketään, joka esimerkiksi voisi ajaa minut ulos ovesta?"

"Ei ketään — ei ketään omaisia jäljellä. Ei ketään oikeita ystäviä. Tietysti joukottain tuttavia, mutta heistä ei ole väliä."

"Oi, Archie, miten ihanaa!" huudahti morsian. "On paljon ihanampaa näin, kun ei tarvitse valmistautua arvosteluihin ja huomautuksiin!"

Nuori Laverock, joka oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, katsahti taakseen linnan torneja kohti, jotka kohosivat kiviaidan takana, kohti kaurapeltoja, kaatunutta veräjää, ruohokenttiä.

"Etkö luulisi olevan parasta kertoa seurueelle —"

"Oi, ei, ei!" pyysi tyttö. "Se on osa huvia, että he eivät siitä tiedä. Miksi heillä pitäisi olla aavistusta siitä, kenen kanssa heidän autonohjaajansa menevät kihloihin?"

"Mutta heidän autonohjaajansa voi olla niin ylpeä siitä, mitä hän on aikaansaanut," väitti Archie Laverock, "että hän aivan kuolee halusta kertoa sen jollekulle!"

"Hän voi sanoa sen minulle. Hän ei voi kyllin usein sanoa sitä minulle," kuiskasi tyttö. "Mutta ei kenellekään muulle!"

Toinen päivä. — Tänä päivänä tapaus julkaistiin. Myöhään iltapäivällä eräs Ethelin lapsista, joka oli salaa ahnehtinut makeita puutarhamansikoita ison teekupillisensa jälkeen, sairastui. Hänen hoitajattarensa jätti hänet vuoteeseen kuumavesipullo pienellä vatsallaan ja skotlantilaistyttö vartijanaan ja kiiruhti hetkiseksi autovajaan ilmoittamaan, että sinä iltana ei kävelystä tulisi mitään.

"Oh! miten ikävää!" huudahti nuori Laverock onnettomana, seisten siinä öljyisenä ja tomuisena päästä kantapäähän asti. "Mokomakin lapsi!"

"Minun täytyy olla siellä ja hoitaa häntä, kunnes hän paranee, lapsi raukka —," selitti Ethel.

"Entäs minä raukka? Kultaseni, sinulla ei ole aavistustakaan siitä. Olen vain elänyt puoli yhdeksän toivossa! Etkö voi pujahtaa ulos myöhemmin? Vain sekunniksi? Jos minä tulisin tammimetsikön reunaan? Vain sanomaan hyvää yötä? Tulethan, enkelini? Älä ole sydämetön! Tule!"

Hänen äänensä oli jälleen niin sametinpehmoinen! Tyttö naurahti. "No niin — —"

"Sinä tulet! Sinä tulet!"

"Tulen, jos vain voin jollain tavoin — mutta se ei ole luultavaa!"

"Sano minulle sitten nyt hyvää yötä. Sano se väliaikaisesti — —"

Äkkiä heidän muodostamaansa sievää ryhmää häiritsi kömpelö hahmo, joka häämöitti vajan oven ulkopuolella; ja tämä hahmo olisi vetäytynyt taaksepäin yhtä nopeasti, ellei Ethel olisi nähnyt sitä Archien olan yli ja hätkähtänyt.

Archie päästi hänet uskomattoman nopeasti irti ja kääntyi suurta miestä — sir Kabea — kohti.

"Hm! Asianlaita on niin, Sir, että olen kihloissa neiti Johnstonen kanssa," ilmoitti nuori Laverock hyvin selvästi.

"Toivotan onnea sydämestäni," sanoi sir Kabe ystävällisesti ja tarttui leveällä, puhtaalla kädellään ohjaajan pitkään, öljyiseen ja tomuiseen käteen. "Toivotan teille onnea, neiti Johnstone. Saanko kysyä, aiotteko ehkä puhua siitä?"

Ethel epäröiden — — "Ei suinkaan — —"

Archie sanoi nopeasti: "Minä kyllä, sir."

Suuri mies katsoi hyvin ystävällisesti toisesta toiseen. "Niin minäkin tekisin, jos olisin teidän sijassanne. Jos saan antaa teille sen neuvon — —? Se selvittäisi asioita, Laverock. Loma-aikaa ja muuta… Aivan niin. Minulla on siis teidän ja nuoren neidin lupa. Minä sanon sanasen vaimolleni ja toisille — —"

Kolmas päivä. — Tämä päivä näki todella merkillisen tapauksen; lastenhoitajattaren ja autonajajan päivällisellä koko seurueen kanssa.

Niin; sen "sanasen" johdosta, jonka sir Kabe oli sanonut toisille, oli päätetty tällä tavoin juhlia kihlausta.

Pöytä oli järjestetty kauniisti; sillä lady Kabe, amiraalin sisar, joka piti huolta kukista, oli kerännyt sen koristeeksi kerrattuja kehäkukkia, — oranssin-, sitruunan- ja kermanvärisiä — mustaan Wedgwood-maljakkoon ja hakenut esiin mustia kynttilänvarjostimia.

Nuori Laverock istui puhellen sievästi mrs Oben kanssa, ajatellen alakuloisena: "Miksi nämä eivät ole meidän kynttilänjalkamme, meidän samppanjalasimme, meidän hopeakalustomme? Tekee minut suorastaan hulluksi nähdä nuo toiset naiset helmikoristeineen; ei siksi, että tahtoisin nähdä helmiä oman tyttöni kaulalla, mutta miten saan hänelle edes kunnollisen sormuksen? Miksi minulla ei ole tällaista paikkaa, minne voisin hänet heti viedä? Jos meillä olisi edes autovaja…"

Neljäs päivä. — Ostoskäynti kaupungissa Ethelin ja joidenkin hänen "lastensa" kanssa. Freddie Roydsin läsnäolo neiti Johnstonen ja ohjaajan välillä esti keskustelun käymästä helläksi. Vain tähän tapaan: "Ethel, sinä et ole vielä sanonut minulle, mitä teit ylhäällä heinäladossa tuona ensimmäisenä iltana? Vakoilitko minua, vai mitä?" nauroi hän.

"Taivas, en. Minä olin mennyt katsomaan oliko Babs kadottanut huivinsa sinne; hän oli ollut siellä hakemassa munia aamulla."

He suorittivat linnan taloudenhoitajattaren määräykset; täyttivät auton lihalla, metsälinnuilla ja punaisilla silleillä: tinkivät herttaisten kalamuijien kanssa, jotka möivät tavaraansa pitkulaisista kalakoreista kadunkulmissa.

"Minä tahtoisin asua jossakin tällaisessa skotlantilaisessa maalaiskaupungissa," selitti Ethel. "Kaikki näyttää niin lujalta, mukavalta, pysyvältä ja rauhalliselta ja sellaiselta kuin kaikki oli ennen sotaa. Aivan erilaiselta kuin meidän kiireiset kotimme etelässä!"

"Ei sinun tarvitse asua kiireisessä kodissa," mutisi Archie lohduttavasti Freddien pään yli. "Kun olen löytänyt onneni, niin elämme missä vain huvittaa. Kuusi kuukautta vuodesta John o'Groatsissa, kuusi Ritzissa."

Samassa auto pysähtyi talon eteen, jonka alakerrasta he löysivät pinottuja huonekaluja, kiinalaista porsliinia, kokoonkasattuja tauluja — jonkun ikäneidon tavaroita, sanottiin heille, jotka myytäisiin seuraavana päivänä huutokaupalla.

"Ajattelehan, että naimattomalla vanhalla naisella sai olla kaikki nämä huonekalut," mutisi kihlautunut mies, "kun meillä ei ole edes keittiökaappiakaan! Mitä vanhat neidot tekevät kolmella mustalla sorvatulla tammivuoteella, sitä minä en jaksa käsittää —" Freddien ääni kuului innostuneena hänen vierestään: "Laverock, Laverock! Täällä on mitä ihanimpia tavaroita! Tulkaa katsomaan, neiti Johnstone. Minä tahdon ostaa ne. Valkoisia norsuja. Enkö voi ostaa niitä taskurahoillani? Enkö voi ostaa niitä huomenna huutokaupassa, jos tarjoan enemmän kuin muut? Enkö voi?" Ja lapsi katseli ihastuneena kahta valkoista norsua — kiinalaista porsliinia nekin.

"Omituista," sanoi Archie Ethelille, "millaisista tavaroista pikku poika voi pitää — —"

"Tai suuri poika," sanoi Ethel. He säteilivät toisilleen, niin sanoaksemme, aivan kuten kaikki kihlatut parit. He olivat erinomaisen onnellisia ja tyyniä ollessaan toistensa läheisyydessä.

Toisin ajoin Archiesta tuntui ikäänkuin Ethel yksin kaikista naisista kykenisi tekemään hänet erinomaisen onnettomaksi ja levottomaksi. Jospa hän vain voisi heti naida hänet ja olla varma siitä, että tyttö ei enää koskaan pääsisi hänen näkyvistään!

Viides päivä. — Ethel lähti hänen näkyvistään, ja olosuhteissa, jotka saivat hänet mitä levottomimmaksi; hän ja kaksi hänen hoidokeistaan vietiin kaupunkiin toisessa pienessä autossa, olemaan mukana huutokaupassa, ja ajajanaan pitkäsäärinen, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, joka kihlajaispäivällisillä oli koettanut hakkailla Etheliä.

Sillävälin linnan ohjaaja, jonka oli kuljetettava muut seurueen jäsenet kaikkein kaukaisimmille ampumapaikoille, salaa kiehui mustasukkaisuudesta… Mutta illalla hän kohtasi Ethelin ystävällisin hymynsä huulillaan.

"Saitteko norsut?" hän vain kysyi.

"Kyllä, rakkaani, me saimme norsut," iloitsi Ethel. "Roska meni ensin, mukaanlaskettuna kourallinen kiinalaisia harvinaisuuksia, joiden joukossa olivat Freddien norsut. Niistä minun oli mentävä aina viiteentoista shillinkiin, ajattelehan! Toisin sanoen, majuri Oben oli tehtävä niin, koska lapsi oli niihin kiintynyt. Hän on hyvin ystävällinen — —"

"Oliko siellä mitään sievää, joka olisi sopinut meille?"

"Joitakin tammituoleja, jotka kohosivat kahteentoista puntaan kappale. Mutta huutokaupanpitäjästä ei ollut mihinkään. Hänellä ei ollut vasaraa eikä omanarvontuntoa. Ei! ei edes silloin kun koko huutokauppahuone puhkesi nauruun, koska eräs salaperäinen huiluntapainen esine, jonka hän oli merkinnyt 'soittokoneeksi', huomattiin naisparan astmanhoitovälineeksi. Archie! Sinä et ole iloinen!" keskeytti tyttö rupattelunsa. "Mikä sinua tänä iltana vaivaa?"

"Ei mikään… paitsi se, etten voi antaa sinulle tammituoleja. En voi lähteä kaupunkiin milloin haluan. Eikö ole typerää harmistua siitä?"

"Sinä olet mustasukkainen," huudahti tyttö ihastuneena. "Minä luulen sinun olevan mustasukkainen, koska menin sinne tuon majurin kanssa."

"Oh, enpä luule," sanoi nuori Laverock tyynesti. Mutta sattumalta hän sittenkin oli intohimoisesti mustasukkainen tuolle majurille. Ja Ethelin hyljätylle sulhaselle, ja jokaiselle miehelle, joka koskaan oli puhunut hänelle tai katsonut häneen.

Mutta vaikka hän oli näin mustasukkainen, ei hän ollut niin mielettömästi, niin hurjasti mustasukkainen kuin hänen tyttönsä!

Kuudes päivä. — Se oli tuollainen kolea kesäpäivä, jotka tuntuvat talveakin kylmemmiltä. Taivaalla näkyi indigonsinisiä ja heleänharmaita juovia; maa oli ikävän vihreä; linnan puutarhassa olivat lehdet kääntyneet tuulessa näyttäen vaaleamman puolensa. Auringon laskiessa tuuli tyyntyi. Kaiken peittävä Skotlannin sumu verhosi märkänä maan.

"Eikö olisi parasta pyytää noita kahta nuorta mukaan saliin?" ehdotti mrs Obe. "He eivät suinkaan halua lähteä kävelemään tuollaisella ilmalla."

"Hyvänen aika, mikseivät he haluaisi?" vastasi sir Kabe. "Minä lyön vetoa, että he lähtevät kernaammin kävelemään kuin mihinkään muualle."

Mutta neiti Johnstone, kun häntä pyydettiin jäämään, äänesti katon alla vietettävän illan puolesta. (Mahdollisesti kiusatakseen sulhastaan; siihen hän kyllä kykeni.) Archie otti asian rauhalliselta kannalta ja ilmestyi päivällisen jälkeen saliin — tuohon ihmeelliseen sekamelskaan, jossa yhtyivät vihreäruusuiset seinäpaperit, punaiset plyyshihuonekalut, saksalainen kultaus, hieno rokokookalusto, pellavaiset kalustosuojustimet, marmorilevyiset pöydät ja raskaissa kehyksissä riippuvat italialaiset taulut. Hän yhtyi lieden ympärillä istuvaan piiriin ja yritti olla kohtelias lady Kabelle.

Amiraalin sisar kuului noihin valppaihin, tyyniin, sinisilmäisiin naisiin, jotka ovat aistikkaasti puettuja ja joilla on tyyni ääni, joka kuuluu selvästi kimakan lörpöttelyn, yli. Ethel Johnstonen korviin, hänen keriessään silkkiä majuri Oben avulla, kuuluivat seuraavat sanat:

"Te tapasitte siis Joylla veljeni. Ei, en ole koskaan nähnyt tuota ihastuttavaa Lucya, paitsi tietenkin kaikissa sanomalehdissä. Oliko hän yhtä sievä kuin kuvat?"

"Varmasti," sanoi Archie. "Sievempikin. Väri tuli lisäksi." Hän kääntyi morsiantaan kohti. "Ethel, tunnethan sinä Lucy Joyn. Hän sanoi minulle olevansa sinun koulutoverisi… Ja ihmeellistä kyllä näin Ethelin valokuvan heillä. Tunsin sen heti, ennenkuin Lucy Joy sanoi — —" ja niin edespäin.

Hän voi puhua huolettomasti tuosta entisestä ihastuksestaan, joka oli saanut hänen sydämensä sykkimään — miten kauan? Noin kaksi viikkoa. Se kaikki oli siis mennyttä. Lucy Smith oli onnellisissa naimisissa.

Mutta koska hän näki välähdyksen Ethelin silmissä, niin häntä huvitti puhua enemmän toisen tytön, kauneudesta.

Se loppui vasta, kun joku toinen seurueesta — seurueesta, joka nyt oli hyväksynyt henkilökohtaisiksi ystävikseen kaksi palvelusväestään — ehdotti vanhanaikaista leikkiä "Mitä he sanoivat ja mitä sitten tapahtui?"

Kyniä. Puoliarkkisia paperia. Kiireisiä raapustuksia. Kääntelemistä. Pöydälle panoa. Naurunpurskahduksia, kun mr Obe lystikkäällä äänellään luki tulokset.

"Sietämätön mrs Royds — hyvänen aika sentään! tapasi Tarzanin käytävän päässä. Nainen sanoi: 'Sinä ihana mies, minä jumaloin sinua.' Se on nuori Laverock. Laverock, te kirjoititte sen, hahah; sellaista te kai saatte kuulla, vai mitä? Hmm. Mies sanoi: 'Minä inhoan tällaisia ampumaretkiä.' Seurauksena oli — — oi, hyvä ihme; en mitenkään voi — lukekoon joku toinen sen minun sijastani."

Päästyään vihdoin rauhaan huomasivat Archie ja hänen morsiamensa olevansa neljännestunnin ajan kahdenkesken biljaardihuoneessa.

Archie, joka oli täysin tietoinen uhkaavasta vaarasta, parodioi leikillisesti: "Hän sanoi: 'Mitä minä olen tehnyt suututtaakseni sinut, rakas Ethel?' Tyttö sanoi — — hm — — hmm — — No, mitä hän sanoi?"

"Mitä minä sanon? 'Hyvää yötä' kaiketi?"

"Aha, olet suutuksissasi. Nyt on sinun vuorosi olla mustasukkainen!"

"Mitä lorua!" tiuskasi tyttö.

Sitten hän nopeasti jälleen siirtyi huolettomaan sävyyn: "En ole lainkaan vihainen — miksi ihmeessä olisin vihainen? Mutta olen saanut marssia yli viisitoista mailia lasten kanssa, ja olen väsynyt. Tahtoisin päästä varhain rauhaan tänä iltana."

"Siinäkö kaikki?"

"Niin, siinä kaikki."

"Etkö istu edes kahdeksi minuutiksi tähän" — hän työnsi nopeasti eteenpäin toisen suurista nahkatuoleista — "ja anna minun istua käsinojalla puhelemassa. Liian väsynytkö?"

"Aivan liian väsynyt."

"Ei sitten." sanoi Archie Laverock kylmästi.

Hänen silmänsä olivat vähemmän välinpitämättömät kuin hänen äänensä; niissä näkyi suuttumuksen, huvin, hellyyden, hurjuuden hehkua — — ristiriitaisia aineksia, jotka kaikki kiinnittivät häntä tähän tyttöjen tyttöön.

"Hyvää yötä," sanoi Ethel ja käänsi poskensa hänen suudeltavakseen.

Mutta Archie ei koskettanut hänen poskeaan.

Hän vain seisoi siinä tammiseinää vastaan katsellen tyttöä tämän vaietessa; tytön toinen käsi nojasi biljaardipöydän reunaan.

Hänen kätensä olivat vähimmän kauniit koko tytössä; nähdessään hänen loistavan kauniit kasvonsa, hänen kaunismuotoiset olkapäänsä ja käsivartensa, sopusuhtaisen nuoren vartalonsa ja sievät jalkansa, olisi odottanut hänellä olevan kauniit kädet. Mutta ne olivat odottamattoman kulmikkaat, vahvat, miltei poikamaiset; ei lainkaan sievät. Mutta Archie Laverockille tämä (hänen vähimmin kaunis piirteensä) oli erikoinen viehätys. Hän kumartui äkkiä ja suuteli keveästi jokaista sormea.

"Minä rakastan sinun käsiäsi," sanoi hän asiallisimmalla äänellään kohottaen jälleen hehkuvat kasvonsa. ".Hyvää yötä." Sitten äkkiä äänellä, joka värisi kiihkosta, hän huudahti: "Sinä punatukkainen kourallinen! Minä — —"

Tyttö luuli sekunnin ajan, että Archie aikoi painaa hänet rajusti rintaansa vasten. Mutta tämä kääntyikin vain avointa liettä kohti ja työnsi korollaan erään puun tuleen.

"Hyvää yötä," sanoi hän jälleen tavallisella äänellään. Tyttö hiukan alistuvasti: "Hyvää yötä, Archie."

Archien täytyi panna kaikki jarrut toimintaan, jotta hän ei lausuisi toista sanaa ja loisi vielä katsettaan tyttöön hänen pujahtaessaan pois.

Ethel meni; makasi kauan valveilla kahdeksan jalan levyisessä vuoteessa, ajatellen häntä; ajatellen, ajatellen.

Seitsemäs päivä. — Archie vältti tahallaan Etheliä.

Olosuhteet auttoivat häntä. Metsästysseurue tarvitsi lisää pyssymiehiä, ja koska heidän yhteiskunnallinen katsantokantansa oli muuttunut varsin demokraattiseksi, vietti Archie koko päivän vieraiden joukossa metsästysmaalla. Hyvä päivä.

Ja lisäksi sir Kabe kysyi, pelasiko nuorukainen kenties biljaardia; tämän vastatessa myöntävästi hän sanoi toivovansa, että neiti Ethel jonain iltana suostuisi luopumaan muutamaksi tunniksi hänen seurastaan.

Ethel oli nähtävästi yhtä innokas viettämään koko illan ilman Archien seuraa. Mutta ilta oli kuiva ja ihana, lisäksi oli kuutamo ja seurue hyväsydäminen. Niinpä ilta päättyi nuoren parin kävelyretkeen.

Ethelille se alkoi oikealla moitteiden tulvalla; moitteiden, mutta myöskin hellimpien hyväilysanojen, mitä Archien ääni pystyi lausumaan.

"Kultaseni, kuinka olet koko päivän saattanut olla niin häijy minua kohtaan? Niin, koko päivän. Et ole sanonut minulle sanaakaan. Et edes katsonut minuun! Joko nyt olet kyllästynyt minuun? Joko ajattelet minusta niinkuin tuosta toisesta miesraukasta, jonka kanssa olit kihloissa — että tuntui aivan siltä kuin olisit istunut konsertissa valojen sammuttua?"

"Archie!" väitti tyttö kiihkeästi vastaan, mutta tuntien helpoitusta. Hän oli pelännyt, että Archie eilisillan jälkeen olisi loukkaantunut ja vaitelias, ja jättäisi hänen tehtäväkseen sovinnon aikaansaamisen. Se on tavallinen miehinen tapa, jota naiset niin vihaavat ettei ole sanoja sen katkeruuden kuvaamiseksi, jonka se saa aikaan pilaten suloisimmankin sovinnonteon. Mutta Ethelin ei olisi tarvinnut pelätä. Archie ei käyttänyt niin karkeita aseita.

Ethelin väittäessä vastaan: "Sinähän olit häijy minua kohtaan." hukkuivat hänen väitteensä Archien tulisiin suudelmiin. Molemmat hänen käsivartensa kiertyivät Ethelin paksun päällystakin ympärille. Hetkeksi hänen huulensa painuivat Ethelin huulia vastaan. Ja ennenkuin Ethel ehti väsyä tähän, työnsi Archie huulillaan hiukset pois Ethelin korvalta, eleellä, josta neiti Rice-Mathews olisi voinut kertoa omia kokemuksiaan, ja kuiskasi: "Enhän minä ollut", ja suudelmien lomassa: "Enhän!"

Ethel työnsi hänen käsivartensa syrjään ja katsoi syyttäen häntä suoraan silmiin, hentona ja kalpeana kuutamossa.

"Minä näen lävitsesi," huudahti tyttö. "Sinä luulet voivasi uskotella minulle vaikka mitä. Mutta vaikka olenkin vain punatukkainen kourallinen, niin näen suoraan lävitsesi, kapteeni Laverock, niin juuri!"

"Silloin et näe mitään," vastasi Archie Laverock hellimmällä äänellään, "mikä ei olisi sinun omaasi."

Se oli niin sievästi sanottu, että tuskin olisi luullut sen olevan vilpitöntä puhetta, mutta siitä huolimatta oli se silkkaa totta.

Kahdeksas päivä — Aamulla puhalsi mereltäpäin kostea tuuli. Koska oli sunnuntai ja metsästys oli loppunut, oli seurue aikonut lähteä huviretkelle John o'Groatsiin lounas mukanaan, mutta sade käännytti heidät kotiin ja he söivät ruokasalissa voileipiä ja kylmiä leikkeleitä paperilautasilta, koska kaikilla palvelijoilla oli lomaa.

Nuori Laverock — jonka asema nykyään oli palkkaa nauttivan vieraan — oli mukana lounaalla; tätä nykyä näki hänen pienen majansa isäntäväki häntä verrattain harvoin. Sir Kabe oli hyvin kiintynyt nuorukaiseen, kysellen häneltä hänen tulevaisuudensuunnitelmiaan ja luvaten kirjoittaa hänestä ystävilleen kaupungissa; se oli lupaus, joka saattoi merkitä hyvin paljon tai hyvin vähän. Archie toivoi parasta.

Iltapäivällä alkoi ilma kirkastua ja teen jälkeen kiisivät autot seitsemän penikulman päässä sijaitsevaa John o'Groats-hotellia kohti.

Tämä hotelli oli jykevä ja epäromanttinen rakennus. Aivan sen alapuolella reunusti rannikkoa vyöhyke tummia kallioita, joiden alla oli valkoinen hiekkaranta — jonka vuoristotuulet olivat murentaneet raakunkuorista ja liuskakivestä. Meri oli kirkas kuin kristalli; pienet lätäköt kallionkoloissa kimalsivat kuin lasi. Jokainen kivenpala tällä rannikolla oli tuulen pyöristämä ja siloittama.

"Varmaan puhtain paikka mitä eläissäni olen nähnyt," arveli Ethel Johnstone silmäillen ympärilleen.

Seurueen miesten noustessa hotellin baariin ja naisten irroittaessa autoharsojaan hotellin kuvastimien edessä lähtivät lapset tarkastelemaan ympäristöä, ja Archie ja Ethel seurasivat heitä.

Tällä hetkellä he olivat yhtä onnellisia ja asiallisia kuin lapsetkin. He keskustelivat seudusta ja ihmisistä. Kirjoista — hyvin vähän. Laverock, kuten useat nuoret miehet, joiden suurinta mielenkiintoa persoonallisuudet herättävät, ei välittänyt paljoakaan kirjoista. Kirjeiden kirjoittaminen kuului myöskin hänen heikkoihin puoliinsa; Ethel oli saanut auttaa häntä hänen kirjoittaessaan Ethelin tahdosta tämän äitipuolelle. Nyt Ethel härnäsi häntä siitä, kuinka huono kirjeenvaihtaja hänellä olisi, kun Archie sir Kaben vaikutusvaltaisten ystävien toimesta joutuisi Englannin siirtomaihin tai jonnekin muualle ulkomaille.

"Miksi onkin niin," kysyi tyttö, "että paras rakastaja aina on huonoin rakkauskirjeiden kirjoittaja ja päinvastoin?"

"Mitä sinä tiedät siitä, neitikulta?" kysyi Archie nauraen heidän kävellessään häikäisevää hiekkarannikkoa myöten vastatuuleen.

Kerran vuoksi ei kummallakaan heistä ollut halua suudella eikä kinata.

"Me kinaamme varsin usein; oletko tullut ajatelleeksi sitä?" sanoi poika vihdoin heidän vaiettuaan hetkisen. "Tulin juuri ajatelleeksi, kuinka usein olemme sitä tehneet mentyämme kihloihin."

Ethel sanoi: "Se on aivan luonnollista."

"Olenko minä niin riidanhaluinen ihminen? Vai oletko sinä?"

"Ei se ole siihen syynä, Archie, vaan — se, että minulla aina on ajatuksissani —"

"Ajatuksissasi? Mitä sitten, kultaseni?"

"Nuo tytöt," sanoi Ethel, katsoen pois näin kallioita kohti. "Kaikki tytöt, jotka ovat olleet sinun elämässäsi — ennen minua."

Hänen kirkasta ja aurinkoista mieltään näytti varjo himmentävän äkkiä kuten tummat pilvet meren yllä.

"Hyvä Luoja" huudahti Archie harmissaan. "Miksi puhua heistä. Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat. Tytöt — —"

"Niin. Tytöt, joita sinä olet tuntenut ja ihaillut. Tytöt kuten Lucy Joy. Tytöt, joita olet suudellut. Tytöt, joita olet rakastanut. Minä tiedän. Minä sanon sinulle, että aina olen tiennyt sen." Hän käänsi Archieen päin närkästyneet kasvonsa; punainen kihara solahti esiin hänen urheilulakkinsa alta ja valui hänen kaulalleen. "On turhaa uskotella minulle, ettei heitä ole ollut."

"Minä en aio uskotella sinulle yhtään mitään," tunnusti Archie vilpittömästi. "Mutta sinä tiedät, että minä rakastan sinua. Sehän muuttaa kaiken — niinkuin ei koskaan olisi mitään tapahtunutkaan —"

"Mutta yhtäkaikki se on tapahtunut."

"Niin, mutta — kuulehan nyt, kultaseni. Ole nyt järkevä. Kuinka monta kahdenkymmenenkuudenvuotiasta miestä on mennyt naimisiin ensimmäisen tytön kanssa, jonka he ovat nähneet? Ja jos he menevät niin mikä siitä on seurauksena? Varsin ikävä juttu tytölle, luulen minä."

"Niin. Minä tunnen nuo puheet," vastasi Ethel äänellä, joka jyrkkeni hänen jatkaessaan. "Kerran eräs naimisissa oleva ystäväni sanoi jostain avioliitosta: 'Miehellä on siis aivan koskematon sydän? Ja tytölle se oli hänen ensimmäinen suuri rakkautensa? Lapsiraukka, hän saa kovin kömpelön ja kokemattoman miehen. Ja sinä olet siis samaa mieltä, Archie!"

Kuinka syyttävän katseen hän suuntasikaan nuorukaiseen!

"Niin, minä tiedän sinun olevan samaa mieltä," jatkoi tyttö. "Sinun mielestäsi minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että sinä olet oppinut kuinka tyttöjä on kohdeltava, Olenhan sanonut sinulle näkeväni lävitsesi. Sinä tiedät millä mielellä milloinkin olen. Sinä tiedät kuinka tartut minuun. Sinä tiedät kuinka syleilet minua Sinä tiedät kuinka suutelet minua. Kuinka saat äänesi kaikumaan suudelmilta silloinkin kun et suutele minua! Luuletko etten ole huomannut kaikkea sitä?"

"Tahtoisitko minun toivovan, ettet koskaan huomaisi mitään minusta?"

"Nyt ainakin toivot sitä — yrittäessäsi vetää minua nenästä," vastasi tyttö, suoristautuen ja katsoen jälleen merellepäin.

"Mutta kultaseni, kuinka naurettavaa — —"

"Se ei ole lainkaan naurettavaa," intoili punatukkainen kourallinen. "Naiset ovat opettaneet sinulle kaiken — —"

"Rakas lapsi, sinähän puhut aivan kuin en olisi eläissäni tehnyt muuta kuin pyörinyt naisten hameenliepeissä," huokaili Archie. "Laupias taivas, kuullessaan sinun puhettasi voisi luulla sen olleen ainoan elämäntehtäväni — — Ikäänkuin olisin ollut oikea Don Juan — —"

"Et voi väittää, ettet olisi ollut enemmän tekemisissä naisten kanssa kuin kuka tavallinen nuorukainen hyvänsä."

"Minähän olen aivan tavallinen nuorukainen —"

"Mitä sitten tarkoitit eräänä iltana," kysyi tyttö kiivaasti, "kun minä kysyin oliko sinulla ollut hauska kesä ja sinä nauroit. Sinä nauroit. Mitä sinä kutsut hauskaksi kesäksi? Uutta rakkausjuttua sekä touko-, kesä-, heinä- että elokuussa, vai mitä?"

Archie Laverock, suorastaan loukkaantuneena kuullessaan näin rohkeita (kuten ne nyt tuntuivat hänen mielestään) ja perättömiä mielipiteitä, sanoi jokseenkin ankarasti: "Taivaan tähden, Ethel, älä puhu tuollaista, sinä et tiedä mitä sanot." Ja sitten lempeämmin: "Kaikki mikä on ollut, on nyt mennyttä. Etkö voi uskoa sitä? Etkö? Jokainen etsii elämässään todellisuutta. Jokainen on niin kirotun kärsimätön saavuttaakseen sen, rakas Ethel. Jokainen koettaa ja ajattelee: 'Kenties tämä tie vie perille.' Ja mies toivoo sitä sydämensä pohjassa alituisesti," selitti nuori Laverock kuunnellen omaa puhettaan kuin jotain vierasta olentoa, mutta kuitenkin olentoa, jonka kanssa hän koko ajan oli yhtä mieltä. "'Tämä tie vie perille', ajattelee hän, kunnes hän saa huomata, että se jälleen on ollut silmänlumetta… että se jälleen on ollut suuri erehdys. Tiedätkö, että monen vuoden ajan olen aavistanut jälleen löytäväni sinut?"

"Minut?"

"Minä tiesin, että minua odotti jokin, joka tekisi kaiken muun olemattomaksi —"

Archien äänen olisi tullut tehdä Ethel vakuutetuksi hänen sanojensa vilpittömyydestä, mutta nyt tyttö ajatteli enemmän omia sanojaan ja oman sydämensä mustasukkaisuutta; hän oli kiihdyttänyt itsensä vihaan, joka ei ollut niin äkkiä lauhdutettavissa.

"'Olemattomaksi' — niin kyllä, sinulle, koska olet mies," vastasi hän katkerasti. "Mutta minulle se ei ole olematonta. Joka hetki minä muistan sitä. Ja minä sanon sinulle, etten koskaan lakkaa muistamasta — —"

"Eikö sitten minulla olisi mitään muistettavaa? Luuletko, rakas tyttö, minun unohtaneen, että sinä olit kihloissa ennenkuin — —"

"Puh!" sähähti tyttö. "Onko se sama asia? Onko? Muutamien viikkojen kihlaus? Ja sitten monta vuotta ilman ketään, joka olisi minusta välittänyt, monta vuotta, jotka sain viettää vain ajatellen ja muistellen — sinua. Sinua, joka sillä välin liehuit seikkailusta seikkailuun, joiden paljas ajatteleminenkin tekee minut hulluksi!"

Kiivaassa mustasukkaisuudessaan hän ylitti rajan, jota hänen olisi tullut noudattaa; hän sinkosi Archielle sanoja, joiden sisältöä hän ei itsekään uskonut, ja joita hän käytti vain loukatakseen Archieta.

"Sinä, joka olet kylmä ja teeskentelevä ja tunteeton — ja naistenhurmaaja! Sinä, joka olet koettanut kaikkea — —"

Mutta tässä nuori Laverock (jota nyt oli loukattu sekä miehenä että rakastajana) pysähdytti tämän viattoman, ihastuttavan raivottaren katseellaan. Tyynesti hän katsoi häntä silmiin vivahtelevilla, mutta lujilla silmillään. Ja tyynesti ja tiukasti hän puhui.

"Pyydän sinua uskomaan ainakin sen mitä nyt sanon, Ethel. Minä en ole milloinkaan koettanut mitään," sanoi hän, "paitsi rakkautta."

Kenties ei Ethel ymmärtänyt hänen sanojaan. Tavallinen hyvinkasvatettu tyttö lukee kaikenmoista ja kuulee paljon asioita ja näkee paljon — oppimatta mitään elämästä ja rakkaudesta. Monet erinomaiset vaimot ja perheenäidit vaeltavat siten kunnialliseen hautaansa saakka. Ja siihen suuntaan viittasivat myöskin Archie Laverockin punatukkaisen kourallisen taipumukset.

Mutta vaikkapa hän ei olisikaan ymmärtänyt Archien sanoja, saivat hänen äänensä tyyni arvokkuus ja tuon poikamaisen olennon rauhallinen katse, joka olisi saattanut olla paljoa vanhemman miehen, tytön ymmärtämään, että hän oli mennyt liian pitkälle. Mutta hänelle ei jäänyt aikaa vastata.

Huudot: "Tänne! Tänne! Lapset! Hoi! Babs! Babs! Freddie!" kaikuivat heidän ympärillään.

Seurue oli lähdössä jälleen kotiinpäin.

Yhdeksäs päivä. — Tämä päivä oli kuin jumalilta ryöstetty. Se oli sir Kaben syntymäpäivä; ja tämä hyväsydäminen ja ihmisystävällinen mies oli keksinyt oman tapansa sen viettämiseksi.

Archielle ja Ethelille se merkitsi sitä, että hän antoi heille lomaa kello kahdestatoista saakka; hän itse sijoitti heidät kahden istuttavaan autoon ja järjesti heille eväskorin, joka sisälsi kylmää kananpaistia ja juustovoileipiä ja kaakkua ja vanukasmuotin ja muutamia valkoviini- ja olutpulloja ja kahvia termospullossa.

"Kas niin, tämän pitäisi riittää teille. Neiti Johnstone, vaimoni lupaa pitää silmällä pikkuväkeä siksi kunnes palaatte. Lähtekää, Archibald. Huomenna olette toimessa, kuten tavallisesti, Laverock."

"Kyllä, Sir. Kiitos, Sir. Tuhannet kiitokset."

Niin he lähtivät viettämään elämänsä toistaiseksi ihaninta päivää. Myrsky oli puhdistanut ilman Ethelin sydämessä; heidän onnensa oli yhtä pilvetön kuin taivas heidän yllään. Sillä sää oli äkkiä muuttunut moitteettomaksi. Oli aivan tyven ja mitä ihanin auringonpaiste. Kostean usvan sijaan täytti maiseman kanervantuoksu, joka on poutailman sielu.

Istuen kanervapeitteisellä maalla ja nähden etäällä siintävän meren he nauttivat lomapäivästään. Yhdessä he hautasivat riidanaiheensa ja levittivät sammalille aamiaiskorinsa nauttien lounaansa miltei vaieten, liian onnellisina puhuakseen.

Ethel ei tupakoinut; hän selitti olevansa "liian uudenaikainen". Tämä miellytti Archieta niinkuin kaikki muukin Ethelissä. Hän huomasi vihaavansa tupakoivia naisia. Miksi he tupakoivat? Yksinomaan tavan vuoksi — aivan kuin lampaat. Tai näyttääkseen kauniita käsiään, eräs hänen tuntemansa tyttö oli varmasti tupakoinut vain siitä syystä. Mutta hän nautti Ethelin sytyttäessä hänen savukkeensa ja puhaltaessa siitä pari savukierrettä kesäiseen ilmaan ennenkuin hän sijoitti sen Archien huulien väliin.

"Ah!" huokasi hän onnellisena. Sitten, tupakoituaan tuokion, hän heitti pois savukkeensa sammutettuaan sen ensin huolellisesti kosteata maata vastaan. Sen jälkeen hän otti lakin päästään, ojentautui selälleen, pani päänsä Ethelin syliin ja katsoi taaksepäin Ethelin kasvoihin.

"Onnellinen?" kysyi tyttö hellästi.

"Suunnattoman onnellinen — paitsi yhdessä suhteessa."

"Ja mikä se on?"

"En voi sietää ajatusta, että olemme vain kihloissa — ettemme edes tiedä, milloin voimme mennä naimisiin."

Tyttö päästi pienen helakan ja pikkuvanhan naurun katsoen poispäin Archiesta punertavan niityn yli lahdelle päin, joka siinsi heidän alapuolellaan. Hän ajatteli: "Mikä vahinko ettemme tulleet ottaneeksi uimapukuja mukaamme. Jos emme olisi 'vain kihloissa', niin voisimme juosta rantaan ja uida yhdessä näinkin; hän ei ole koskaan nähnyt minun uivan. Tosiaan vahinko — —"

"Annan pennin ajatuksistasi, Ethel."

"Minä — minä ajattelin, että kenties tämä on onnellisin tapa olla kihloissa. Juuri koska se on niin epämääräinen. Ei mitään huolta järjestelyistä. Se jatkuu sellaisenaan. Ja minä luulen, että se juuri sen takia miellyttää sinua, Archie! Tiedätkö, minun on mahdotonta kuvitella sinua — naimisissa. Se ei ole lainkaan sinun loppusi."

"Varmasti, neiti. Millä tavalla oikeastaan kuvittelet minun lopettavan nuoren ja loistavan elämäni?"

"Oh, jollain paljon koristeellisemmalla ja traagillisemmalla tavalla, kenties jollain 'jota jumalat rakastavat’-eleellä. Kenties uiden suunnattomien ulappojen yli saadaksesi minut ja hukkuen nuoruutesi ja voimasi kukoistuksessa, kuten Leander — —"

"Vai niin. Erittäin ystävällistä sinulta!"

He nauroivat vallattomasti ja vaipuivat sitten haaveihinsa. Archie mutisi: "pian se kumminkin on päätettävä", ja "toivoisinpa noiden sir Kaben ystävien vähitellen kirjoittavan".

"Kenties sinua odottaa kirje jo palatessamme kotiin," arveli tyttö. "Lady Kabe aikoi käydä postitoimistossa. Mutta kuulehan," virkkoi hän hengittäen syvään, "eikö tämä kanervantuoksu ole jumalallista?"

"Hyvä tuoksu," vastasi Archie vakavasti. "Tosiaan hyvä tuoksu."

Ethel kosketti keveästi silkkisiä hiuksia helmassaan silittääkseen niitä, mutta veti sitten nopeasti kätensä takaisin.

"Pane se takaisin," torui Archie (vähääkään muistamatta Mauve Rice-Mathewsia).

"Ajattelin, että kenties et pitäisi siitä, että silitän ja sekoitan hiuksiasi."

"Sitä en tosiaan ole koskaan sietänyt. Mutta minä pidän siitä, jos sinä teet sen," sanoi Archie poikamaisesti.

Sitten, ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut ajatelleeksi jotain, hän nousi istumaan. Kepeällä liikkeellä hän nosti kätensä hiuksiinsa. Hän pudisti paksun, kullanvärisen tukkansa otsalleen ja hieroi sitä tytön kaulaa ja poskia vastaan.

"Silitä se jälleen järjestykseen," pyysi hän.

Ja käsillään tämä silitti ja painoi hänen hiuksensa jälleen paikalleen.

Hämmästyneenä hän kuiskasi: "Archie! Archie. Oh, mutta miksi teit tämän? Minusta tuntuu niinkuin — niinkuin olisit antanut minulle jotain jotain, jota ei kukaan aikaisemmin ole omistanut —"

"Niin. Ei olekaan."

"Tarkoititko sen siten?"

"Tarkoitin, rakkaani. Sinä ymmärsit sen? Armaani!"

"Archie — minä tahtoisin sanoa sinulle jotain."

"Niin. Mitä?"

"Eilen — minä olin niin häijy sinua kohtaan —"

"Niin olitkin. Entä sitten?"

"Niin, minusta tuntuu, että kaikki on muuttunut hyväksi jälleen. Nuo toiset tytöt — —"

Vaikeneminen. Muuan lokki lensi heidän yllään ja kirkui ja hävisi. Nuori Laverock, katse kiintyneenä mereen, odotti.

Ethel sanoi miettivästi: "Nuo toiset… He eivät merkitse mitään. Minä tiedän, että se kaikki on mennyttä. Kukaan heistä ei enää palaa takaisin."

"Mutta senhän minä sanoin sinulle."

"Niin, mutta minä en ymmärtänyt sitä. Uskotko, että nyt ymmärrän sen? Ethän enää pidä minua pienenä punatukkaisena kourallisena?"

"En, vaan pienenä punatukkaisena sylillisenä", nauroi Archie ja vahvisti sanansa sulkemalla hänet syliinsä.

Suloisessa sovussa he jättivät tämän paikan ja heidän noustessaan autoonsa kääntyi Ethel takaisin heittäen sille lentosuukon. Tyyninä ja onnellisina he ajoivat kotiinpäin.

Linnaan johtavalla tiellä juoksi pikku Freddie Royds heitä vastaan tuoden Laverockille kaksi kirjettä.

Toinen niistä oli naisen käsialaa. Toinen oli suljettu liikemäiseen kuoreen.

Molemmat olivat varsin tavallisen näköisiä kirjeitä!