KAHDESTOISTA LUKU.

Uusi pettymys.

Mitä tekikään Archie Laverock itse sillävälin?

Voi surkeutta!

Sanat, joita hän puolestaan lakkaamatta huomasi toistavansa, olivat: "Laupias taivas! Mitä olenkaan tehnyt? Mihin olenkaan nyt joutunut?"

Miltei häpeää ajatellessaan, kuinka vähän aikaa oli kulunut siitä, kun hän Mauven korvaan kuiskasi hyvästelynsä — hehkulla ja todellisella intohimolla. Hän oli tulinen rakastaja.

Mutta yhtä vilpitön ja syvä oli Archien pettymys, hänen vielä samana iltana (herättyään pyyteensä kiihkeästä huumasta) selvitettyään itselleen kaksi seikkaa.

Ensimmäiseksi: Hänen teekutsunsa oli loppunut kohtaukseen, jota virallisesti oli pidettävä kihlauksena hänen ja neiti Rice-Mathewsin välillä.

Toiseksi: Mauve ei sittenkään ollut hänelle ainoa ja oikea.

Toinen kohta selvisi hänelle paljon hitaammin kuin ensimmäinen, mutta sitä epämiellyttävimpiä tunteita herättäen.

Hän istuutui yksinään matkavaunun portaille, joilla he olivat äsken istuneet sylikkäin. Hän pureskeli piippunsa vartta; ja tähtien tuikkiessa ja kasteen langetessa ruohikkoon, kuunnellen laitumella liikehtivän karjalauman ääniä ja pöllön valittavaa huutoa pyökkimetsästä ja koko nukkuvan tienoon tasaista hengitystä vietti nuorukainen monta tuntia miettien tyttöä, jota hän oli rakastanut — mielettömyydessään!

Hän oli vihainen itselleen, mutta hän raivosi enemmän surusta kuin vihastuksesta. Sillä eikö hän jälleen ollut saanut tuntea pettymystä: tuota tuttua, inhoittavaa pettymystä, joka kerta kerralta tuntui käyvän yhä kauheammaksi?

On paljon miehiä, joiden mielestä Archie olisi tehnyt 'hitonmoisen hienon kaupan', siepatessaan itselleen tuon rikkaan vanhuksen pojantyttären komeine kartanoineen ja muine aarteineen. Archie tuskin oli tämän mielipiteen "yläpuolella", mutta hänen mieleensä yksinkertaisesti ei johtunut tuhlata sille ajatustakaan. Ajatellessaan kartanoa hän vain muisti, miten kiintynyt Mauve Rice-Mathews oli siihen ollut. "Minun juureni ovat täällä," oli hän sanonut. (Juureni!) Hän ei milloinkaan suostuisi muuttamaan muualle. Mies, joka menisi naimisiin hänen kanssaan, saisi luvan juurtua hänen viereensä, ajatteli Archie Hän kuvitteli mielessään tällaista elämää.

Asua siis aina tässä laaksossa, jonne aamulehdet saapuivat kello kolmelta iltapäivällä. Seurustella aina noiden talon tuttavapiiriin kuuluvien typerien walesilaisten maalaisihmisten kanssa, jotka olivat miltei kaikki keski-ikäisiä. Tyytyä aina samoihin harrastuksiin; Archie oli kuulevinaan hillityn tytönäänen luettelevan ne nimeltä.

"Minun kalliopuutarhani…" ja niin edespäin.

"Minun geraniumtaimeni…" ynnä muuta samanlaista.

"Pappilan keittäjättärellä oli hyvin vanha keitto-ohje…" ja niin edelleen samaan tyyliin.

"Isoisä, sinun on jo aika paneutua levolle. Archie, pyytäisin sinua miettimään laakeripolun järjestelyä — ja oh! minulla on niin mainio tuuma. Emmekö voisi muuttaa entistä karjakeittiötä savivalimoksi?…" ja niin eteenpäin loppumattomiin.

Kuinka saattaisi kestää sitä päivän toisensa jälkeen, mietti Archie, maailman ihastuttavimmankaan tytön takia? Mauve oli yhdeksännentoista vuosisadan myöhästynyt jäsen, itse oikea sinisen kalliokyyhkysen tyyppi. Jos tuo Basil olisi elänyt, olisi Mauve varmaan rakastanut häntä vaikka sadan vuoden ikäiseksi saakka. Mutta nyt valitettavasti — oli hän (Archien toimesta) siirtänyt rakkautensa Archieen itseensä.

Mikä suunnaton erehdys!

Miksi hän ei ollut aikaisemmin ymmärtänyt, ettei Mauve ollut hänen tyylisensä tyttö? Kaukana siitä. Kaukana siitä!

Hänen piippunsa sammui. Äkkiä Archie huomasi, että hänen hartioissaan tuntui kylmältä… Totisesti, hän oli läpimärkä. Ei ainoastaan lankeava kaste ollut niitä kostuttanut, vaan lisäksi oli alkanut sataa. Sade kasteli myöskin levitetyn heinän. Hän nousi, ojentautui ja astui vaunuun. Hän tunsi itsensä sangen nälkäiseksi… Viipale häränlihaa kahden ruisleivänpalasen välissä oli hänen päivällisensä keskiyön aikaan. Sitten hän otti aimo ryypyn whiskyä, paneutui vuoteeseensa ja vaipui heti syvään uneen.

Mutta päivä tuntui sarastavan aivan samassa, ja Archie heräsi tuntien kuin painajaisena, että jotain häntä uhkasi; mikä, sitä hän ei heti jaksanut muistaa.

Sitten, kuin täräyksenä… Tietysti Mauve!

Tuona alakuloisena hetkenä, jolloin päivä sarastaa kalpeana ja kaikkialta kuuluu lintujen ääniä ihmisten vielä levätessä, mietti Archie, käännellen levottomana vuoteellaan, viimeisen rakastumisensa esinettä ja näki hänet niin epäedullisessa valossa kuin miehet saattavat nähdä vain naisen, jonka suhteen he eivät aina ole olleet välinpitämättömiä. Nyt hän näki hänet tuiki viehätyksettömänä. Nuori nainen, aivan samanlainen kuin sadat muut hänen luokkaansa ja lajiinsa kuuluvat — alhaisella kehitysasteella olevaan luokkaan ja tyhjänpäiväisyyteensä vähitellen kuolevaan lajiin. Valon verkalleen harmaana tunkeutuessa vaunun avoimista ikkunoista ja selventäessä kaikkien pienien esineiden ääriviivoja hänen ympärillään katseli Archie Mauve-raukkaa yhä ankarammasta näkökulmasta.

Hän oli terävä; niin kyllä, teräväpäinen. Hän oli tarmokas, hän oli viileä, hän oli kyvykäs, hän oli kaikkea mitä nainen ei saa olla!

(Taivas, mikä olikaan hänen mielensä vallannut!)

Ja mikä oli miltei pahinta kaikesta, rakastettuna Mauve oli mahdoton, kylmä, luotaantyöntävä!… Niin, niin se oli.

"Arvostelkaa rakastettuanne hyvästellessänne!" kehoittaa viisas ranskalainen sananlasku. Viimeisen hyväilyn muistamme luonteenomaisena.

Ja niin Archie muisteli — ei ensimmäistä leimahtavaa tuokiota, jolloin Mauve säteillen oli tullut puoliväliin hänen avointa syliään vastaan. Tämän tuokion peitti muisto toisesta, viimeisestä hetkestä, jolloin hän oli syleillyt Mauvea hyvästiksi aidan luona. Hän muisti vain, kuinka kiireisesti Mauve oli kääntynyt hänen luotaan, tarjottuaan hänelle vain tätimäisen viileästi poskensa suudeltavaksi.

Mikä kurja näytelmä.

Mauve ei ollut tyttö, jota Archie halusi suudella taikka katsoa tai edes puhutellakaan tai nähdä seuranaan.

Mutta — nyt hän oli loukussa. Hyväksytty kosija. Tänään, muutamien tuntien kuluttua, oli hänen vaellettava Rhosiin vahvistamaan tämä (kauhea) suhde.

* * * * *

Archie nousi harvinaisen aikaisin, tosiasiallisesti niin pian kuin hän näki ensimmäisten savukierteiden nousevan mökeistä heinäniityn päässä pyökkimetsän liepeellä. Sitten hän huomasi, että Mauve ei varmaankaan vielä nousisi kokonaiseen tuntiin.

Jokainen tämän tunnin kuudestakymmenestä minuutista tuntui kokonaiselta viikolta kiirastulessa Archien mielestä, joka mietti, kuinka hän saattaisi esiintyä Mauven onnellisena ja vastakihlautuneena sulhasena — tytön, josta hän ei välittänyt, mutta jonka hän oli saanut rakastamaan itseään tuolla omituisella, kiihkeällä ja ikävystyttävän uskollisella tavalla, jolla hänenlaisensa tytöt "rakastavat".

Nyt hän luuli ymmärtävänsä Mauven perinpohjin. Tosiasia on, että hän ymmärsi häntä vielä paljon vähemmän kuin hän milloinkaan oli ymmärtänyt niitä monia tyttöjä, jotka näköjään olivat paljon ihmeellisempiä kuin Mauve.

Mitä Mauveen tulee, oli tämä Rhosissa viettänyt yhtä levottoman yön kuin Archie käännellessään vuoteellaan matkavaunussa. Hänen ensimmäinen tunteensa — persoonaton ja säteilevä paranemisen riemu — oli ohitse. Hän oli jäänyt tuijottamaan erääseen sydämensä soppeen, jota hän ei tuntenut omakseen. (Se oli kenties sama soppi, josta virtasi tulta ja tunnetta hänen soittoonsa, mutta sitä hän ei liioin tiennyt.) Niin hän hukutti itsensä — tavallisen, jokapäiväisen itsensä — kysymyksiin. Tärkein niistä oli: "Mutta jollen lopultakaan pidä Archie Laverockia niin erikoisena, niin miksi, miksi, miksi sallin hänen suudella itseäni? En voinut sille mitään," tuumi hän. "Miehet hukkaavat aivan suunnatonta vaivaa oppiakseen kuinka tulee pidellä cricketmailaa, onkea, airoa tai pyssyä — kaikkea, paitsi kuinka tulee pidellä tyttöä kädestä tai vyötäisistä. Sen he jättävät sattuman varaan; he eivät luule siihen tarvittavan mitään erityistä tapaa. Mutta hän tiesi sen… Vai eikö minun pitäisi tietää, että hän tiesi. Eikö minun pitäisi ajatella… Ja riittääkö se rakkauden perusteeksi? Onko se kaikki?… Kenties ei, mutta se on tärkeätä. En voi sille mitään, että nyt tiedän sen. Ja kuitenkin —" Hän punastui ja painoi kasvonsa tyynyä vastaan.

Viimein hän ajatteli: "Hyvä! Jos olen kihloissa hänen kanssaan, niin olen kihloissa! (Isoisälle se on mieleen.) Ja se on pääasia, luullakseni!"

Nuori Archie olisi säästynyt yhdestä elämänsä suurimman katumuksen ja harmin hetkistä; jos hän tällä hetkellä olisi aavistanut, mitä Mauven mielessä liikkui.

Mutta siitä hänellä ei ollut aavistustakaan, ei silloinkaan, kun nämä kaksi nuorta ihmistä seuraavan kerran kohtasivat toisensa — nämä kaksi, joiden tiet olivat yhtyneet yhdeksi ainoaksi kultaiseksi hetkeksi. Archie Laverock ei ole milloinkaan saava tietää, mitä Mauve Rice-Mathews tänä onnettomana aamuna hänestä ajatteli.

Mauve tuli häntä vastaan.

Se oli Archielle ensimmäinen pelonaihe.

Mauve oli paljon aikaisempi kuin Archie oli odottanut. Hitaasti astellessaan kasteisen heinäniityn poikki sumussa, joka saattoi muuttua tai olla muuttumatta sateeksi, hän sai näkyviinsä tytön solakan vartalon vanhassa ruskeassa öljytakissa, villapuserossa ja karkeassa hameessa, joka oli yhtä harmaa kuin synkeä ilma; hänen jalkojaan peittivät kömpelöt kengät.

Archie ei ollut luullut rohkeutensa saattavan vieläkin vähetä. Mutta niin kävi joka tapauksessa hänen viittoessaan Mauvelle ja rientäessään häntä vastaan. Sinä hetkenä hänelle selvisi, että jollei hänellä olisi ollut niin suunnattoman ikävä tässä seudussa ensi hetkestä saakka, niin hän ei olisi milloinkaan tuhlannut ainoatakaan ajatusta Mauve Rice-Mathewsille.

Mutta nyt asia ei ollut enää autettavissa. Hänen täytyi keksiä jotain hilpeätä tilanteen helpoittamiseksi. Brrrr…

"Hyvää huomenta!" huusi, hän mahdollisimman sydämellisesti. "Kylläpä nyt on toista kuin eilen, eikö totta?" Sitten nopeasti: "— nimittäin ilma. Näytti siltä, kuin poutaa olisi kestänyt monta — monta päivää."

Nyt hän oli tullut aidalle saakka ja ojensi kätensä Mauvelle. Mutta tyttö hypähti maahan ilman hänen apuaan. Hän oli tietysti arka, ajatteli Archie harmissaan, koska hän oli niin perinpohjin rakastunut.

Sydän kurkussa hän jatkoi "huoletonta" keskustelua Walesin vuorien petollisuudesta. "Minä luulin, että niiden ollessa heikosti sinipunertavia ja näköjään kaukana, niinkuin eilen, olisi se merkki kauniista ilmasta — —"

Silloin Mauve keskeytti hänet miltei tylysti ja katsomatta häneen. Hän seisoi hiukan kumartuneena ja etsi jotain puseronsa taskusta. "Minä tuon sinulle — —" alkoi hän.

Samassa hetkessä kun hän lausui nämä sanat, välähti nuoren Laverockin mielessä pitkä sarja katkeria ajatuksia naisten ikuisesta, tungettelevasta tavasta aina antaa jotain.

Aina he tahtoivat lahjoittaa jotain! Jonkun pikkuesineen — tai suuren esineen… oikeuden kutsua heitä etunimeltä tai koko kertomuksen heidän viime kihlauksestaan tai oikeuden rakastaa heitä ikuisesti tai — uh! Ja samalla he kiusasivat miestä hukuttamalla hänet lahjoihin, jotka he olivat neuloneet tai kutoneet tai jollain muulla tavalla -eet hänelle; tai toivat he kirjan, joka hänen tosiaan täytyi lukea, tai kirjepaperikon tai parin moottorikäsineitä tai nyrkkeilykintaat tai automaskotin! Se oli sietämätöntä; vaikka ei tahtonut, että he tekivät niin, ja vaikka sen sanoikin heille, niin he tekivät sen kaikesta huolimatta. Ja Archiesta tuntui huonosti vietetyn yön jälkeen ja hänen nykyisessä vihamielisessä tilassaan, että tämä loputon antaminen oli koko epämiellyttävän sukupuolen kaikkein inhoittavin piirre. (Tänä hetkenä hän tosiaan halveksi naisia.)

Nyt aikoi siis taas yksi heistä antaa hänelle jotain. Archie mietti (kaikki nämä ajatukset välähtivät salamannopeasti hänen mielessään) olisiko se kenties taas silkkinenäliina kirjailluin nimikirjaimin; hänellä oli niitä jo neljä tusinaa.

Mauve päätti lauseensa: "— tämän, se tuli eilisiltana," ja ojensi Archielle — sähkösanoman.

"Avaa se", sanoi hän, ja repiessään auki kuorta kuuli nuorukainen hänen selittävän nopeasti: "Tietysti sinun olisi pitänyt saada se eilisiltana, mutta Cook sai sen juuri valmistaessaan päivällistä, ja 'unohti' sen tai jotain muuta samankaltaista. Hänen olisi pitänyt lähettää Megan tai Cerenwen tuomaan se, mutta he olivat eilen vallan mahdottomia. En voi käsittää mistä syystä palvelusväkemme nykyään aina riitelee", selitti Rhosin nuori emäntä — riidan tietämättömälle aiheelle.

Sillä ei Mauve eikä Archie aavistanut, kuinka paljon mustasukkaisuutta ja kuinka paljon kyyneleisiä kohtauksia Rhosin keittiö viime viikkojen aikana oli nähnyt, koska jokainen palveluskunnan naispuolinen jäsen halusi olla ainoa, joka sai palvella mr Laverockia, saadakseen häneltä palkaksi hymyn, kiitoksen tai tervehdyksen. Rauhanhäiritsijä (joka lopultakin oli tietoinen vain murto-osasta aiheuttamistaan häiriöistä) luki sähkösanoman, jonka Cook oli kernaammin pitänyt kokonaisen yön kuin sallinut kenenkään muista palvelijoista koskeakaan siihen.

Ilmoitus oli Archien liikkeeltä ja kuului:

"Palatkaa viipymättä Navaracilla Lontooseen."

Äkkiä Mauve näki välähdykseltä kummallisen näyn.

Hän oli aidan luo tullessaan katsonut Archie Laverockia epäröiden ja hämmentyneenä. Epäröinti ja hämmennys oli johtunut sekä hänestä itsestään että tuosta miehestä, joka edellisenä päivänä oli sulkenut hänet syliinsä.

Hänen mielessään oli risteillyt kysymyksiä: "Miksi tuo muutos eilisestä? Miksei hän ole kuten eilisiltana? Ja miksi en minä ole kuten eilen? Miksi emme sano emmekä tee mitään? Miksei hän edes tarttunut käteeni — mutta hänhän tahtoi auttaa minua alas aidalta, vaikka minä en sallinut sitä. Miksi en? Mitä on tapahtunut? Ja mitä tulee tapahtumaan?"

Vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin antoi tuo hetken viivähtävä ilme Archie Laverockin kasvoilla, hänen lukiessaan sähkösanoman.

Hänen kasvonsa kirkastuivat niin äkkiä, että ne näyttivät aivan muuttuneilta. Ne säteilivät. Naamio näytti putoavan niiltä. Niin, niitä oli peittänyt naamio. Teeskentelyn naamio, joka nyt putosi.

Mutta tämä ilme kesti vain hetkisen. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat Archien kasvot entisellään. Mauve saattoi tuskin uskoa tosiaan nähneensä tuon helpotuksen ja ilon ilmeen. Hämmästyksen kuvastuessa hänen äänessään Archie huudahti: "Mitä ihmettä! Onpa tämä uutinen!"

(Samassa hetkessä selvisi kummallekin, ettei kumpikaan heistä ollut vielä käyttänyt toisen nimeä.)

"Katsohan", sanoi Archie ja ojensi sähkösanoman Mauvelle.

"Palatkaa viipymättä Navaracilla Lontooseen."

Ensi hetkessä Mauve tuskin oli tietoinen sähkösanoman sisällöstä.

Hän ihmetteli yhä vielä äkkinäistä muutosta Archien kasvoilla. Sitä ei käynyt kieltäminen, hänen katseessaan oli väikkynyt todellinen riemu. Riemu! Hänen takaisinkutsumisensa takia! Nyt teeskenteli hän jälleen asiaankuuluvaa närkästystä, mutta Mauve oli nähnyt tarpeeksi.

Hän oli nähnyt.

Tänä lyhyenä hetkenä hän oli nähnyt enemmän Archiesta kuin koko aikana, minkä tämä oli viettänyt Rhosissa. Hänen mielensä täytti sekava ymmärtämys, pettymys, hilpeys, häpeä, katumus ja myöskin helpotuksen tunne.

Sitten, hänen lukiessaan uudelleen sähkösanoman, tapahtui jotain muuta, tuolla selittämättömällä tavalla, jolla elämämme ihmeellisimmät seikat usein tapahtuvat.

Sillä tänä hetkenä Mauve Rice-Mathews, heräten vihdoin ymmärtämään oman onnensa, myöntyi erään miehen kosintaan, joka ei edes ollut hänen läheisyydessään. Hän ei ollut edes Englannissa. Hän oli yhä vielä laivalla, joka oli matkalla Persiasta kotiinpäin. Hän oli hartiakas sotilas — Mauven ihailemaa tyyppiä — ja hänen sinisistä silmistään loisti rakkaus. Hän oli Mauven vanha ihailija Lionel, joka matkasi Englantiin jälleen koettamaan onneaan.

On turha sanoa, että Lionel itse ei milloinkaan saanut tietää, milloin Mauve suostui hänen kosintaansa; hän kuvitteli sen tapahtuneen vasta useita viikkoja myöhemmin, hänen kosittuaan kuudennen — vai oliko se jo seitsemännen? — kerran. Ja mitä Laverockiin tulee, ei hän milloinkaan olisi aavistanut, että hän poistuessaan tämän tytön elämästä jätti takanaan auki oven, joka muutoin olisi iäksi pysynyt suljettuna niinkin suositulle kosijalle kuin Lionel oli.

Mutta paljon myöhemmin Mauve ajatteli: "Hyvä! Archie Laverock paransi minut suremasta Basilia. Hän avasi silmäni näkemään joukon asioita, omasta itsestäni. Ja nyt tiedän varmaan antavani niin suuren arvon Lionelille — koska olen tuntenut Archien."

Mutta miesten on vaikea uskoa, että tytön on mahdollista hyötyä hetken seikkailusta voitokkaan valloittajan kanssa. Itse valloittajatkin ovat vakuutettuja siitä, että osa, jota he ovat näytelleet entisen rakastettunsa elämässä, on tämän ajatuksissa yksinomaan kipeä ja tuskallinen kohta.

Ja niinpä Archie, seistessään harmaassa sumussa lemmenkohtauksen jälkeisenä aamuna, kärsi ainakin niin paljon kuin hän kaikilla rikoksillaan oli ansainnut. Hän yritti sanoa jotain siitä, kuinka pian hän pelkäsi olevansa pakoitettu lähtemään paluumatkalle.

Mauve Rice-Mathews katkaisi ripeästi kiusallisen solmun. Hän virkkoi nopeasti ja hillityimmällä seurusteluäänellään: "Niin, tietysti. Minä käsitän. Sinun täytyy lähteä viipymättä, eikö niin? Minä vien kyllä terveisesi ja jäähyväisesi perille isoisälle." Sitten, päättävästi ja merkitsevästi: "Nämä ovat tosiaan jäähyväiset. Minä käsitän kaiken. Hyvä näin, Archie."

Archien huulet avautuivat. Hän katsoi hämmästyneenä Mauveen. Hän mietti, että tyttö oli urhoollinen, käsittäessään asian ja kuitenkin menetellessään näin. Sitten häntä harmitti, että hänen oli myönnettävä hänet urhoolliseksi. Mutta näissä olosuhteissa, mitä ihmettä saattoi mies ajatella, tehdä tai sanoa?

Hän karisti kurkkuaan ja yritti sanoa: "Mauve — —"

Mutta tyttö keskeytti hänet hymyillen.

Sitten, aivan kuten Archie oli tehnyt matkavaunun portailla eilen auringonpaisteessa heidän istuessaan yhdessä keskellä heinän ja apilan tuoksua ja tuntiessaan nuoruuden, läheisyyden ja ilon vetävän heitä toistensa puoleen, niin teki Mauve nyt. Hän ojensi hoikan kätensä — mutta kuinka toisin kuin eilen! Ja tällä kertaa hän pakoitti Archien laskemaan kätensä — kuinka toisin kuin eilen! — hänen käteensä.

Mauve puristi Archien kättä lujasti ja vilpittömästi kuin joku toinen poika olisi saattanut tehdä. Kuinka suurenmoisesti tehty Mauvelta, ajatteli Archie, huomaamatta kurjuudessaan lainkaan, kuinka pientä ponnistusta se itse asiassa kysyi tytöltä.

"Hyvästi, Archie", sanoi Mauve Rice-Mathews. "Onnellista matkaa."

Archien vastaus (kuulumaton) tunkeutui kenties sentään Mauven sydämeen: "Jumala siunatkoon sinua…"

Mauve kääntyi, nousi aidan yli ja hävisi sumuun, joka jo olikin muuttunut sateeksi.

Sateessa, joka nyt jälleen valui koko päivän ajan, varusti Archie vaununsa matkaan. Tihkusateessa hän jälleen kääntyi Englantia kohti, kosteiden metsien kautta, virtaavia teitä myöten ja lehtojen tulvivan, läpimärän väriloiston läpi, jota niin moni englantilainen matkailija on tottunut pitämään "tyypillisenä" walesilaismaisemana. Mutta he muistavat vain auringottomat päivät, nuo matkailijat; ja heidän laillaan unohti kiittämätön Archie Laverock ne päivät, jolloin tämä maakunta oli näyttäytynyt hänelle selkeän päivän loisteessa.

Satoi yhä edelleen…

Märkyyden pisaroidessa pitkinä hopeajuovina Navaracin ikkunoihin arveli nuori Laverock ikävystyneenä, että Walesissa ei milloinkaan ollut muuta kuin sadetta.

Sadetta jatkui…