NELJÄS LUKU.

Kilpa-ajo.

Tämän jälkeen seuraa kertomus onnettomuudesta. Ei Archielle! Hänellä oli ollut onni mukanaan, huolimatta siitä että hän niin paljon oli tekemisissä autojen kanssa. Taas kului viikko, jonka ritari oli kokonaan sidottu liikkeeseensä ja toimiinsa sen palveluksessa. Ei kuulu tämän tarinan puitteisiin lähemmin selostaa tätä puolta tämän nuoren miehen elämässä. Siis, viikon kuluttua metsäjuhlasta tapaamme hänet taas sattumalta Surreyssä ajaen pientä kahden hengen autoa. Se oli vietävä takaisin kaupunkiin. Ostajan toivomuksesta oli siihen tehtävä muutamia pieniä muutoksia. Muutamia mailia sinisestä huvilasta, eräässä tienkäänteessä, kohtasi hän suuren auton, joka oli pysähtynyt tienviereen. Vähän matkaa siitä seisoi joukko lapsia suut auki töllistellen autoa ja sen omistajaa. Tämä oli komea, leveähartiainen herrasmies vaaleassa autotakissa, joka liehui tuulessa hänen tarkastaessaan konetta ja turhaan koettaessa päästä selville viasta.

"Taas joku, jolle on sattunut onnettomuus", tuumi Archie ajaessaan ohi.

Mies tienvieressä käänsi punaiset, suuttuneet kasvonsa häneen.

"Suuri Luoja, sehän on amiraali", tuumi Archie. "Voinko jollain tavoin auttaa Teitä, sir", lisäsi hän ääneen hetkistä myöhemmin.

Amiraalin kasvot kirkastuivat.

"Ha", jyrisi hän tuntiessaan ja silminnähtävästi keventyen. "Hyvää iltaa. Kiitos, hyvin kernaasti, jos tahdotte olla ystävällinen ja vilkaista (Archie oli jo tehnyt sen) tuohon kirottuun kapineeseen. Se kieltäytyi äkkiä jatkamasta ja minä olen saanut olla tässä jo puoli tuntia. Olen ensi kertaa yksin tällä autolla. Ja vannon, että… Voitteko löytää vian?"

"Luulonpa niin", sanoi Archie iloisesti hänen pitkien, ruskeitten sormiensa ollessa jo täydessä työssä. "Ei se ole mitään mainitsemisen arvoista, sir — eräs pieni ruuvi on irti — kas noin! Enpä luule Teidän enää saavan enempää harmia koneesta." Hän nousi.

"Sydämelliset kiitokset, poikaseni. Olen Teille kovin kiitollinen", vastasi amiraali ystävällisemmin kuin mitä hän ennen, heidän tapaamisensa aikana sinisessä huvilassa oli häntä puhutellut. "Olipa onni minulle, että tapasin Teidät, todellakin suuri onni. Minne Te olette matkalla?"

Archie antoi selityksen.

"Vai niin", virkkoi amiraali, joka nyt oli mitä parhaimmalla tuulella. Hän oli hyvin hyväntahtoinen eläkkeellä oleva upseeri, kun kaikki kävi hyvin hänelle ja hän omisti paljon enemmän hyviä avuja, mitä mrs Harrison esim. koskaan hänelle olisi myöntänyt.

Useimmilla meistä säilyy sydän nuorena, vaikka hiukset harmenevatkin. Amiraali, joka aikaisemmin oli ollut kateellinen kaikista ritarin omistamista nuoren miehen eduista, oli nyt mitä rakastettavin tätä pelastavaa enkeliä kohtaan. "Ei yhtään hullumpi poika", tuumi hän. "Näyttää olevan oikea herrasmies. Sodassa mukana olleilla nuorilla miehillä on nykyisin kovin vaikeat olot. Mitä mahdollisuuksia on esim. tällä nuorella miehellä. Hänellä ei kaiketi ole mitään omaisuutta. Ei mitään sukulaisuussuhteita. Hänellä ei ole mahdollisuutta mennä naimisiin moneen vuoteen."

Amiraalin ajatukset pyörivät tänä keväänä alinomaa avioliiton ympärillä. Hän huomasi, että hänen omansa oli ollut sanomattoman onnellinen (monet merimiehet ovat onnellisia syystä, jota he tuskin itse tuumivat lähemmin) ja sen vuoksi aikoi hän mennä uudelleen naimisiin mahdollisimman pian. Hänellä oli jo tyttö valmiina. Vanhan merikarhun veri ei ollut vielä muuttunut vedeksi, vielä ei hän ollut aivan ikäloppu. Hän tarjosi nuorelle Laverockille sikaarin, jatkaen hyväntahtoisena: "Tapasin Teidät juuri kreivinaikaan. Itse asiassa olen nyt matkalla yhteisten ystäviemme luo siniseen huvilaan."

"Niinkö, sinnekö, sir", sanoi Archie ilakoiden.

"Asia on niin, että minun syntymäpäiväni on tänään ja siksi aion ajaa sinne ja pyytää naisia pieneen juhlaan Berkelylle."

"Tänä iltanako, sir?" kysyi Archie Laverock. Lisäten itselleen suureksi yllätykseksi seuraavat sanat: "Pelkään — luulen, että he ovat jo lupautuneet muualle."

Sanat tulivat hänen huuliltaan kuin jonkun toisen lausumina. Miksi hän oli sanonut niin? Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, millä tavoin nuo ihmiset aikoivat viettää iltansa. Mahdollisesti he olivat vapaita, mahdollisesti ei. Hän ei ollut kuullut sanaakaan heistä. Hän ei ollut tehnyt mitään suunnitelmia.

Mutta ne muodostuivat äkkiä nuoren Laverockin päässä, vanhan miehen ylimielisesti hymyillen vastatessa:

"Niin, niin, pikku ystävämme on kovin ihailtu nuori nainen, sen minä kyllä tiedän. Mutta heidät voi ehkä ylipuhua; koetan ainakin onneani. Well. Minun täytyy nyt lähteä. Hyvää iltaa, nuori ystäväni. Tahdotteko panna moottorin käyntiin. Olen Teille kovin kiitollinen."

"Ei ollenkaan syytä, sir, olen kovin iloinen, että satuin olemaan läheisyydessä", sanoi Archie lyhyesti. Nostaen kohteliaasti lakkiaan meni hän tiehensä.

Mutta nyt ei hän enää kulkenut Lontooseen vievää tietä. Ei. Hän pani täytäntöön uuden suunnitelmansa; hänellä oli yksi mahdollisuus. Hän ajoi vasemmalla olevaa tietä pitkin. Se oli eräs sivupolku, mutta kuljeksiva ritarimme alkoi jo tuntea kaikki tiet ja polut Surreyssa. Hän tiesi mitä voi ajaa autolla.

Tässä oli juuri hänen mahdollisuutensa. Tämä tie oli muutamia maileja pitempi kuin se, jota hänen kilpailijansa ajoi. Hän ei todellakaan tahtonut avonaisella tiellä ajaa tuon vanhan veitikan ohi. Amiraalilla oli hyvin hyvä alku ja muitakin etuja. Mutta sittenkin —.

Archien täytyi toteuttaa suunnitelmansa. Tie oli huono ja kulki monessa mutkassa, mutta hänen Singer-autonsa oli kevyt. Amiraalilla oli suurempi auto ja vaikeammin käsiteltävä. Sitäpaitsi oli amiraali selvästi tottumaton ajamaan — hänhän oli ensi kertaa itse ajamassa — kun sitävastoin Archie oli tottunut ajelemaan missä vain. Hän oli varma, ettei kilpailijansa kykenisi ajamaan yhtä kovalla vauhdilla kuin hän. Taas oli käännyttävä oikealle. Tuossa oli kylä, tuossa postitoimisto. Nyt oli ajettava mäntymetsän läpi niin kapeaa tietä, että oksat molemmin puolin koskettivat häntä, hänen vinhaa vauhtia mennessä eteenpäin.

Nyt oli hän päämaalissaan; tuolla näkyi jo puutarha.

Mutta mitä tuo oli? Veräjällä seisoi vuokra-ajuri, jossa oli suuri matkalaukku ja suuri joukko ranskalaisen modistin nimellä varustettuja hattuaskeja.

Suuri luoja, oliko tyttö ehkä matkalla jonnekin. Ei kumpikaan heistä siis voisi saada häntä seuraansa tänä iltana? Kilpa-ajo oli siis ollut vallan turhaa?

Hänet oli nyt nähty puutarhasta ja otettiin vastaan sydämellisin tervehdyksin. Mutta hänen ääntään ei kuulunut. Ei, Lucy ei näyttänyt olevan siellä.

Ainoastaan mrs Joy nousi tuoliltaan, missä hän oli kerinyt kirkkaanpunaista silkkilankaa, sisarensa pitäessä sitä hänelle.

"Oi, Madgie! Katso! Sehän on mr. Laverock —"

"Halloo! Mitä kuuluu?"

"Miten ystävällistä, että tulette niin pian uudelleen. Oi, ei, ei. Ei minun olisi pitänyt sanoa: niin pian. Se oli erehdys. Meidän olisi pitänyt sanoa, että siitä on iankaikkisuus — hiljaa, koirat — kun meillä oli ilo viimeksi nähdä Teidät täällä."

"Mutta me olemme kovin iloisia nähdessämme Teidät. Me —"

"Rakkaani, etkö jo ole lähtövalmis", keskeytti mrs Joy hänet puhuen taloon päin. "Vaunusi ovat jo kauan odottaneet sinua. Täällä on mr —. Oletteko jo syönyt aamiaista?" kysyi hän kesken kaiken puhutellen nuorta miestä. "Luonnollisesti ette. Sitähän ei koskaan satu. Tulkaa sisään ja pitäkää hyvänänne mitä on jäänyt jälelle —"

"Kiitoksia paljon, mutta minulla ei todellakaan ole aikaa siihen", onnistui Archie saada pistetyksi hänen sanatulvaansa. "Voin ainoastaan viipyä muutaman hetken, autoni odottaa tuolla ulkona. (Kiirehtien.) Pistäydyin vain kysymään, jos Teitä ja mrs Harrisonia — ja Frankieta, jos hän vielä on kotona, haluttaisi tulla —"

"Hänen lomansa loppuu huomenna. Varmaankin hän on huoneessaan ajamassa leukaansa. Papin tullessa ajaa hän aina itsensä, sekin on jonkinlainen 'alibi'. Frankie!"

"Hyvä", keskeytti Archie sydämellisesti, ajatellen sielussaan, että jokainen sekuntti toi amiraalin lähemmäksi. "Haluttaako siis Teitä, mrs Joy, yhdessä sisarenne ja Frankien kanssa tulla luokseni illalliselle tänään."

"Suurenmoista! Tulemme kovin mielellämme! Minne?"

Archie naurahti hieman nolona. "Frankie kyllä tietää —"

("Halloo", Frankie tuli heilutellen piippuaan.)

"Hän näyttää Teille tien. Ehkä Te kaikki kolme siis haluaisitte tulla. Olisitte kovin ystävällisiä. Minä", ritari oli nähnyt vilahduksen jostakin leijailevasta sinisestä hallin oven takana, "en uskalla pyytää miss Lucya."

Iloinen nuorekas ääni kuului talon sisästä: "Miksi ette pyydä miss Lucya?"

Hän seisoi köynnöskasvien ympäröimässä ikkunassa. Se oli taulu, sellainen taulu, josta ihmiset maksoivat saadakseen nähdä sen kinossa ja miehet reunustivat kilvan maantien, saadakseen nauttia siitä, se oli kauneuskilpailun voittajatar, huvikauden epäjumala ja hemmoteltu suosikki.

Archie katsahti ylös niin luonnollisin ilmein, ettei kukaan olisi voinut aavistaa miten hänen sydämensä oli alkanut jyskyttää tytön ilmaantuessa.

Hän hymyili iloisesti tervehtiessään tyttöä, joka näinä viimeisinä viikkoina oli saanut hänet uneksimaan valveillaan, milloin ei hänen toimensa vienyt kaikkia ajatuksia.

"En pyydä Teitä", ilmoitti hän tytölle ja lisäsi vilkaisten odottaviin vaunuihin, "osaksi siksi, että näen Teidän aikovan matkustaa."

"Ainoastaan harjoituksiin. Filmataan 'Kulkurin lemmittyä' Gibbet Hillissä ja minua odotetaan sinne kello kolmeksi; mutta ei ole mitään hyötyä olla kovin täsmällinen", liverteli pikku tähti. "Olemme luultavasti valmiita 6 tienoissa. Mutta mitkä kutsut Teillä on, kun pyydätte koko muun perheen ja jätätte minut kutsumatta? Saanko kysyä olenko tahtomattani loukannut Teitä? Tahi ehkäpä Te ette halua enempää kuin äidin, tädin ja Frankien?"

Archie Laverock hymyili hänelle yhtä huolettomana kuin hänellä olisi ollut tiedossaan koko illan seurustelu tytön kanssa. Itsekseen tuumi hän miten kauas amiraali oli mahtanut ehtiä. Tulisiko hän viiden minuutin kuluttua? Tai ehkäpä jo neljän? Tai oliko kaitselmus ehkä järjestänyt uuden esteen? Jumala, oliko se nyt hänen merkinantotorvensa, joka kuului tieltä?

"En uskaltaisi pyytää Teitä", sanoi hän puoleksi leikiten miss Joylle. "Ette voi kuvitellakaan miten alkuperäistä meillä on. Ainoastaan vanha kersantti palvelemassa meitä. Juomme emalji-mukeista. Se ei huvittaisi Teitä vähääkään. Mutta kun tänään on syntymäpäiväni, haluaisin pitää pienet kutsut. (Tämän viimeisen keksi hän amiraalin nopean saapumisen pakottamana). Meillä on eräs toveri, joka soittaa hyvin mukiinmenevästi banjoa, ja kun tätinne kertoi minulle myöskin soittavansa banjoa, tuumin minä —. Mutta minulla ei ole mitään mikä houkuttelisi Teitä", lisäsi hän äänen saadessa odottavan sävyn.

Tämä sävy toi ilmi kaiken sen, minkä hän oli jättänyt sanomatta: "Pelkään, etten voi tarjota mitään sellaista, mihin miss Lucy on tottunut, miksi siis koettaisin saada häntä tulemaan? Näkemiin, toivon Teidän huvittelevan Berkeleyssä."

Tämä ääni sai kuningas Edvardin aikaisen äidin ja tädin vaihtamaan liikuttavia katseita. Lucy Joyn kasvoilla oli ilme, jollaista niissä ei koskaan ennen oltu nähty.

Hänellä oli sama ilme kuin pikku lapsella, joka huomaa jotain kaunista ja outoa; lapsi, joka ensi kerran näkee sateenkaaren tai sytytetyn joulukuusen. Hänessä oli jotain ujoa ja säteilevää. Ehkäpä tämä uudenaikainen, juhlittu nainen alkoi kuten kaikki muutkin nuoret tytöt uneksia satuprinssistään. Useimmista nämä unelmat haihtuvat jo kuuden-, seitsemäntoista vuoden vanhoina. Senjälkeen aletaan uneksia paljon todellisemmista asioista. Muutamat toivovat saavuttavansa menestystä näyttämöllä, toiset, että he äänellään saavuttavat kuuluisuuden j.n.e. Mitä miss Lucy Joyhin tulee, olivat kaikki, muut, kuten menestys, kuuluisuus, puvut, jalokivet, suosio tulleet ensin hänen elämäänsä. Yhdeksäntoistavuotisena nautti hän jo kaikesta tästä. Nyt ensi kerran näki hän vilahduksen jostakin muusta.

Parasta, kaikkein parasta mitä meidän vanha maaäitimme voi tarjota. Nuoren rakastetun, jossa katse niin mielellään viivähtää.

Hän tarkasteli miestä muutaman silmänräpäyksen huudahtaen senjälkeen iloisesti ja vallattomasti:

"Aion tulla mukaan. Luonnollisesti täytyy minun myös olla mukana. Pikku äiti, hänestä minä olen liian hemmoteltu voidakseni olla mukana kutsuissa."

"Oi, mr Laverock, hän ei ole vähintäkään hemmoteltu! Mikä sai Teidät uskomaan sellaista? Luonnollisesti saa hän myös tulla mukaan, jos hänellä on halua, eikö niin?" Äiti kiiruhti lapsensa avuksi.

"Hän tulee iloitsemaan kaikesta. Eikö niin, lemmikkini? Luonnollisesti. Kiiruhda nyt, darling, muuten et koskaan ehdi takaisin noiden inhoittavien ihmisten luota."

Lucy melkein leijaili Mystérieuse-hajuveden tuoksuisena sinisenä tyllipilvenä pois. Vaunu sekä hänen pieni minänsä hattuaskeineen ja laukkuineen oli juuri ehtinyt kadota näkyvistä, kun amiraalin auto saapui toiselta suunnalta. Nuori Laverock oli sillävälin kiiruhtanut polkua pitkin odottavan autonsa luo.

Täten siis amiraali tapasi tullessaan vain nuo kaksi vanhempaa naista puutarhassa. (Frankie oli kiireesti livahtanut sisään ja peittänyt kasvonsa saippuavaahdolla.) Hän sai myöskin tietää, että nuoren miehen ennustus oli oikea.

He olisivat niin kovin mielellään tulleet amiraalin syntymäpäivällisille, sanoi mrs Joy valitellen, mutta onnettomuudeksi olivat he —

("Millaista elämää", kirkui papukaija.)

— jo poiskutsutut ja samoin myös Lucy.

"No, well! Toisen kerran sitten", sanoi amiraali kylmästi ja lähti odottavaan autoonsa. "Olin tuskin odottanutkaan Teidän olevan vapaita. Tiedänhän minä, että 'pienokainen' on aina menossa."

"Me lupauduimme pois vasta viisi minuuttia sitten", sanoi eloisa äiti.

Mrs Harrison ajatteli, että hänen olisi syytä selvittää asia lähemmin. "Lupasimme tuolle hauskalle pojalle, mr. Laverockille, jonka Te tapasitte täällä viime sunnuntaina, että matkustaisimme junalla hänen leirilleen eräänlaiselle 'retkeilylle'."

"Oh, todellako!" amiraali kääntyi ympäri. "Muistankin että tapasin tuon nuoren miehen aivan äsken maantiellä. Onko hän aivan äskettäin ollut täällä? Niin, luonnollisesti."

Hänen siniset silmänsä leimahtivat vihaisesti autolakin alla. Tuo kerjäläinen, tuumi amiraali. Oliko hän todellakin uskaltanut? Varastanut hänen aatteensa. Ajanut kilpaa hänen kanssaan. Well! Voitto ei riipu ainoastaan nopeudesta. Ehkäpä ei hän, vaikka onkin nuorempi, sittenkään tule saamaan viimeistä sanaa.

Amiraali astui pari askelta huvilaan päin. Arpa oli heitetty, mutta hänen äänensä oli aivan levollinen tehdessään seuraavan kysymyksen: "Mrs Joy, sallisitteko minun pistäytyä sisällä ja kirjoittaa pari sanaa miss Lucylle? Muistan nyt, että minulla on hänelle jotain sanottavaa. Saisinkohan pyytää pienen palasen paperia. — Oi, kiitoksia hyvin paljon."

Hän istuutui pienen iloisen arkihuoneen kirjoituspöydän ääreen. Se oli täynnä kukkien tuoksua ja raitista ilmaa; siellä olivat Lucy ja nuori ritarimme taittaneet peistään tuona sunnuntai-iltapäivänä. Tusina äskenotettuja kuvia miss Lucy Joy'sta (ja yksi punasenristin puvussa olevasta tytöstä) hymyili leveähartiaiselle miehelle, joka kirjoitti tiedonantoaan paksulle kirjepaperille.

Hän kirjoitti nopeasti, kaksi kokonaista sivua. Pisti senjälkeen kirjeen pieneen kuoreen ja sulki sen ja otti mukaansa aurinkoiseen puutarhaan.

"Paljon kiitoksia, mrs Joy", sanoi hän lyhyesti. "Ei, ei, en voi viipyä kauempaa. Kiitoksia paljon! Minun täytyy nyt mennä. Ehkä tahdotte olla niin ystävällinen ja antaa tämän miss Lucylle, kun hän palaa. — Au revoire!"