SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Käänne pelissä.

Niin voitokkaan pelaajan elämän pelissä kuin Archie Laverockin tarvitsee välittää vähän muista sattuman peleistä.

Hän ei ainakaan ollut astunut jalallaan Boulevard President Wilsonin kasinoon, joka ulkopuolelta muistuttaa jättiläisen hääkakkua ja sisäpuolelta on englantilaisen ja ranskalaisen arkkitehtuurin sekasotkua.

Mutta muutamia iltoja tuon hiekkalinnojen luona vietetyn aamun jälkeen oli Archie kansainvälisen joukon keskellä, joka surisi kuin hyttyset valojen ja vihreiden pöytien ympärillä.

Hän mietti itsekseen: "Minä pelaan kymmenellä frangilla; sitten lähden. Jos voitan jotain (mikä ei ole minun tapaistani), niin hyvä on. Ellen, samantekevä. Enhän menetä muuta kuin kymmenen frangia."

Hän veti ne lompakostaan. Kymmenen noita rikkinäisiä ja likaisia frangin seteleitä. Kun hän heitti ensimmäisen niistä erään vihreäpukuisen naisen olan yli pöydälle, hän ajatteli: "Mahdankohan päästä tällä Concarneauhon?"

Peli tempasi sen häneltä kuin lehden, jonka tulviva virta vie mennessään.

"Kuten tavallisesti," ajatteli hän naurahtaen. "Olenpa oikea aasi."

Hän vetäytyi taaksepäin ja seisoi syrjässä.

Hänen franginsetelinsä oli yhtä heikko pankkia vastaan kuin hän itse — Archie Laverock, hänen pyrkimyksensä, hänen seikkailunsa, hänen kunnianhimoiset unelmansa, hänen rakkautensa, hänen toivonsa — pysähtymättä pyörivää maailmaa vastaan… Pyörikö se? Viimeisinä kuutena vuotena se ei ollut tuntunut niin paljon pyörivän kuin syöksyvän syvyydestä syvyyteen joltakin maailmankaikkeuden jyrkänteeltä.

Hän katsahti kansainvälistä joukkoa kohti; eloisia kasvoja, loistavia silmiä, himokkaita suita — mitä ne halusivat? Koko paikka oli painostava; tuoksui hajuvesille. Hän kääntyi vaistomaisesti pyrkimään raittiiseen ilmaan, kohti suuria lasiovia äänekkään, täyden, tuoksuavan salin päässä. Nuo ikkunat avautuivat pengermälle, josta voi nähdä lahdelle. Kuin jonkin vetämänä Archie pyrki tungoksen läpi ikkunoita kohti; silloin hän huomasi, mikä hänet oli sinne vetänyt.

Se oli silmäpari, joka oli kiintynyt häneen, jonkun silmäpari, joka seisoi ulkona pengermällä ja katsoi valaistuun huoneeseen.

Hän astui Archiea kohti. Se oli Selma, ruotsalaistyttö. Pitkin, kevein askelin hän astui Archien luo, ennenkuin tämä ehti kynnyksen yli.

"Hyvää iltaa", sanoi Archie hymyillen.

Vakavasti tyttö vastasi hänen tervehdykseensä ranskaksi. Kaikki nuo Ker Babelin tytöt puhuivat ranskaa oman kielensä lisäksi, mikä kieli se lieneekään ollut. Mutta hän tiesi tuon skandinaavialaisen jumalattaren osaavan myöskin englantia. Archie kysyi siis tällä kielellä, pelasiko hän.

Tyttö vastasi ranskaksi: "Ei, monsieur; minä join kahvia pengermällä; tulin sisään tuodakseni teille viestin."

Selman ranskassa, vaikka se olikin sujuvaa, huomasi oudon ääntämistavan. Laverock havaitsi äkkiä panevansa merkille kaikenlaista tästä tytöstä, joka kohosi korkealle parrakkaitten ranskalaisten ja toisten naisten ravintolahattujen yli.

"Taivas, miten hän näyttää sievältä tänä iltana! Tuo puku kai sen aiheuttaa. Valkoinen ja keltainen, ja nuo meripihkahelmet — kuinka viisas yhdistelmä! Hän on käsittänyt, että juuri vaaleiden tyttöjen pitää tukkansa värin vuoksi käyttää kultaa ja keltaista — ei tummaveristen… Mutta hän on liian pitkä… luultavasti miltei kuusi jalkaa. Mutta ihana vartalo! Mikä ihastuttava morsian hänestä tuleekaan jollekin miehelle…"

Kaikki tämä välähti Archien mielessä hänen vastatessaan ääneen: "Viestin?" Hän ajatteli, että viesti varmaankin oli Geneviève Wilmotilta.

Mutta Selma ilmoitti: "'Äiti' sanoo, että se säästää häneltä kortin kirjoittamisen vaivan, mr Laverock, jos sanotte minulle, tulisitteko huomenna lounaalle Mon Reposiin. Tuletteko?"

"Mielelläni."

"Neljännestä yli kaksitoista?"

"Hyvä", sanoi mies. Sitten: "Oletteko yksin?"

"En. Oh, en. Olen 'Äidin' — ja Dorothyn kanssa." Hän käänsi päätään hiukan suuriin lasioviin päin. Mutta hän seisoi paikoillaan, kuin jokin olisi pidättänyt häntä palaamasta seuransa luo. Archie ei liikahtanut. Vielä hetkisen he seisoivat hiljaa, vaieten keskellä tuota levotonta joukkoa, tuota ääntensorinaa, jota keskeytti vain croupierin koneellinen "faites votre jeu!"

Sitten kuului Selman moitteeton ranskankieli: "Onko teillä ollut onnea, mr Laverock?"

"Minullako?" Hän naurahti. "Pelissä? En ole koskaan voittanut penniäkään eläissäni."

"Niinkö? Onko teillä niin huono onni?"

"Uskomattoman huono!"

Selma ei katsonut häneen, mutta hänen tummansiniset silmänsä laajenivat, ikäänkuin hän olisi juuri ajatellut jotakin erikoista. Hän puhui miellyttävällä ja vakavalla äänellä. "Sallitteko minun antavan teille onnea?"

"Voitteko sen tehdä? Millä tavoin? Järjestelmällä vaiko maskotilla?"

"Tällä." Hän kohotti kätensä niskaansa. Hän irroitti kaulastaan meripihka-helmet.

Nuo hunajanväriset pitkulaiset helmet, jotka olivat vielä lämpimät hänen maidonvalkoisen, hienosti muovaillun kaulansa kosketuksesta, hän laski Archien käteen.

"Lainatkaa nämä minulta, monsieur", ehdotti hän tyynesti. "Minulta — naiselta — joka — no niin, ne tuottavat teille onnea. Pitäkää ne — —"

"Saanko? Saanko todellakin? Hyvä." Archie jatkoi kaksikielistä keskustelua. "Hirveän herttaista teiltä. Kiitoksia paljon. Minä koetan niitä." Hänen sormensa, jotka pitelivät lämmintä merenpihkaa kuin olisi se ollut käsi, jota hän ei vielä halunnut päästää, pujahtivat hänen takkinsa taskuun. "Pitelenkö niitä pelatessani?"

"Ei. Minä pelaan teidän puolestanne. Antakaa minulle rahanne."

"Tässä on kaikki, mitä minulla on." Hän veti alakuloisena taskustaan pienen ryppyisen setelipinkkansa. "Yhdeksän frangia — ne ovat todellakin kauhean likaisia teidän käsienne koskettaviksi. Oletteko pahoillanne — —"

Hän kokosi ne yhteen. "Se riittää. Yhdeksän on hyvä luku."

"Onko? Hyvä! Katsokaamme mitä ne minulle tuottavat. Tulkaa."

Hän tarttui tyttöä hiljaa käsivarteen ohjatakseen hänet väentungoksen läpi. Ihmiset katsoivat heihin luultavasti otaksuen tätä huomiotaherättävää paria veljeksi ja hänen ohjaamakseen sisareksi. Archie tunsi olkapäätään vastaan tytön käsivarren lämpimän pehmeyden, kun hän laski pöydälle ensimmäisen franginseteleistä. Archie ei katsahtanut siihen. Hän katseli tyttöä, joka pelasi hänen puolestaan.

Hän oli kaunis. Hän oli todella hyvin kaunis. Eräällä tavalla niin epäenglantilainen, ja toisella tavalla taas miltei englantilainen tyypiltään, polveutuva roduista, jotka painoivat merkkinsä Englannin saariin vuosisatoja sitten.

Tyttö keräsi kokoon joitakin rahoja. Hän ei katsonut Archieen. Hän pani toisen setelin pöydälle. Archie, joka kymmenen minuuttia sitten oli kaivannut takaisin Dulcieen ja ajatellut vain Geneviève Wilmotia, huomasi nyt haluavansa jäädä vielä hetkiseksi Genevièven ystävättären luo.

Sekainen maailma, missä luultiin, että yhden naisen kaihoaminen esti toista tuottamasta minkäänlaista mielenliikutusta. Niin ei ollut, huomasi Laverock. Toinen tyttö näytti kuin johtavan toisen luo. Oliko se vastakohtaisuusvaikutusta?

Archie ajatteli: "Missä olen kuullut, että skandinaavialaiset naiset ovat kuin tulivuori jään alla?"

"Faites votre jeu!" kehoitti croupier.

Selma keräsi taas rahoja. Voittiko hän? Todellakin?

Archie ajatteli: "Mikä ajanhukka, etten voi suudella häntä!"

Sitten hän ajatteli: "Mutta samantekevä! Kun ottaa lukuun, että tahdon rahaa vain voidakseni lähteä toisen naisen jäljessä Basse Bretagneen, niin mitä ihmettä tämä on?"

Siihen ei löydy mitään vastausta meidän aikamme sivistyksessä.

Vihdoin tyttö vetäytyi taapäin ja kääntyi jälleen Archien puoleen sanoen:

"Se riittää. Nyt lopetamme. Yhdeksän on hyvä numero. Olette voittanut yhdeksäntuhatta frangia, monsieur Laverock."

Archie Laverock hätkähti. Sodan jälkeen hän ei ollut nähnyt yhtaikaa niin paljon rahaa kuin hän nyt näki ojennettavan itseään kohti — häntä itseään! Hän näki ryppyisen setelitukun tuon tytön kädessä, joka tuotti hänelle onnea.

"Yhdeksän — tuhatta — frangia!" toisti hän, "satakahdeksankymmentä puntaa?"

"Niin. Ja oletteko nyt hyvä ja annatte minulle kaulakoristeeni takaisin, sillä minun täytyy palata toisten luo."

Archie otti rahat häneltä ja palautti helmet. Hän näki tytön kiinnittävän ne kaulaansa ja näki hänen hymyilevän vastaukseksi hänen kiitoksilleen.

"Älkää tulko pengermälle kanssani," sanoi hän ja Archie käsitti, että hän todella tarkoitti sitä. "Hyvää yötä."

"Huomiseen," sai hän sanotuksi, juuri tytön poistuessa nopeasti kasinon lasiovesta.

No niin, hän tapaisi hänet huomenna. Hänhän menisi lounaalle Mon Reposiin. Hän tapaisi myös Jennien. Hän voisi sanoa hänelle (Jennielle), että he tapaisivat toisensa pian Concarneaussa. Hänen matkakassansa oli nyt kunnossa. Yhdeksäntuhatta frangia! Ajatellapa sitä! Miltei kaksisataa puntaa vain tuhlattavaksi, ajatteli Archie innostuksissaan. Hei!

Tuo ihastuttava, kultainen tyttö… jolla oli niin tyyni ääni, mutta joka ei sittenkään näyttänyt aina olevan niin järkähtämättömän tyyni. Hän ei tainnut tietää, minkä onnen hän oli tuottanut Archielle.

Sininen Concarneau, Jennien ja pikku pojan kanssa…

Miten hän odottikaan huomista, kello kahtatoista…

Niin, mutta miksi? Vain tuon tummakiharaisen amerikattaren vuoksiko? Eikö hän halunnut nähdä tuota kultatukkaista pohjolan tytärtä? Kumman, kumman kanssa hän kernaammin halusi lounastaa?