← Table of contents
Nykypäivien maantieritari

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Aune Lindström translation

Archie avasi ensiksi liikemäiseltä näyttävän kirjekuoren, arvellen sen sisältävän jonkun ilmoituksen sir Kaben ystäviltä.

Mutta kirje, jonka eräs toveri hänen entisessä lontoolaisessa liikkeessään oli lähettänyt edelleen, oli kirjoitettu erään pohjoiswalesilaisen asianajotoimiston paperille. Se kuului näin:

Herra Archie Laverock. Ilmoitamme täten Teille mr Rice-Mathewsin kuolleen viime heinäkuun 15 p:nä. Ennen kuolemaansa määräsi mr Rice-Mathews-vainaja meidät testamenttinsa toimeenpanijoiksi.

Mr Rice-Mathews-vainaja teki ennen kuolemaansa testamentin, jossa hän määrää teille puolet irtaimesta omaisuudestaan. Arvelemme teidän tietävän hänen omistaneen varsin huomattavia maa-aloja ja liuskakivilouhoksia; mikäli olemme näihin mennessä saattaneet arvostella hänen teille määräämäänsä omaisuutta, arvelemme perintöosuutenne tuottavan Teille arviolta viidentuhannen punnan vuotuiset tulot.

Käydessänne toimistossamme olemme mielihyvällä esittävä teille asian lähemmät yksityiskohdat.

Ymmärrätte luonnollisesti, että on kestävä jonkun aikaa, ennenkuin saatatte ottaa vainajan määräämän omaisuuden haltuunne, koska testamentin valvominen ja erinäiset muodollisuudet sen täytäntöönpanossa ovat sitä ennen suoritettavat.

Kunnioittaen

Pritchard, Morgan ja Poika.

Archien päästyä kirjeen loppuun kysyi Ethel pelokkaasti: "Archie, onko se jotain lähdöstäsi — —"

"Ei, ei. Muuan tuttavani on kuollut… En voinut aavistaa — —"

"Oi, Archie!" Tyttö katsoi osaaottavasti häneen. "No niin, tapaan sinut tänä iltana kuten tavallisesti. Nyt minun täytyy mennä — —"

Hän lähti nopeasti huolehtimaan velvollisuuksistaan.

Jäätyään yksin avasi Archie Laverock kuin kivettyneenä toisen kirjeen. Se oli hänelle tuntematonta naisen käsialaa, ja alkoi "Rakas Archie".

Hän vilkaisi loppuun. "Mauve", sanoi hän.

"Mauve?"

Hän luki:

Rakas Archie. — Kirjoitan sinulle, koska sisareni omaiset ovat kertoneet sinun olleen ulkomailla, ja koska arvelen, ettet niinollen vielä ole kuullut isoisän kuolemasta. Tiedän sinun iloitsevan kuullessasi hänen kuolleen aivan kuten hän aina sanoi toivovansa, ilman tuskia tai sairautta. Hän istui lukien suuressa nojatuolissaan parvekkeella, ja meidän mennessämme sanomaan hänelle, että tee oli valmis, hän näytti nukkuvan, mutta kaikki oli jo lopussa. Tiedän sinun olevan suruissasi minun vuokseni, mutta isoisän takia sinun ei tarvitse surra.

Hän oli hyvin kiintynyt sinuun, ja puhui lähdettyäsi usein sinusta. Archie, minusta tuntuu, että minun on kerrottava sinulle, että vaikka hän kerran kuvittelikin sinun ja minun aikovan mennä naimisiin keskenämme, oli hän heittänyt tämän järjettömän ajatuksen mielestään jo monta viikkoa ennen kuolemaansa. Hän tiesi minun olevan kihloissa erään toisen kanssa ja oli viimein hyvin tyytyväinen siihen, tietäessään minun olevan kiintynyt tähän toiseen. Sinulla ei siis tarvitse olla vähääkään omantunnonvaivoja rahoista, jotka hän määräsi sinulle. Olen siitä hyvin iloinen. (Vaikka pelkään sen olevan entiselle liikkeellesi suorastaan järkyttävän tapahtuman; luulen isoisän vihjanneen heille jotain siihen tapaan sinun vielä ollessasi Rhosissa.)

Hän on määrännyt minulle toisen puolen rahojaan ja samoin Rhosin, johon aiomme jäädä asumaan. Sinun pitää myöhemmin käydä meitä tervehtimässä.

Ensi kuussa vietän häitä majuri Lionel Ellisin kanssa. Isoisä ei sietänyt mitään lykkäyksiä, ja testamentissaan hän erityisesti sanoo toivovansa, ettei kukaan käyttäisi surupukua hänen muistokseen, koska hän aina eläissään rakasti värejä. Ihmiset täällä ovat aivan kauhuissaan isoisän määräyksestä, ettei häntä saa haudata perhehautaan isoäidin viereen, vaan että hänen ruumiinsa on poltettava ja sirotettava tuulien kuljetettavaksi tuntureilla Rhosin takana. En voi olla muistamatta, kuinka hän kerran puhkesi sanomaan sinulle ja minulle: "Koko elämäni ajan ovat nuo hyvät naiset ympäröineet minua!" Lionel sanoi, että hän nähtävästi ainakin kuollessaan halusi päästä heistä. Lionel ymmärtää asiat niin hyvin. Sinun täytyy tutustua häneen.

Toivota minulle onnea, Archie, niinkuin minä toivotan sitä sinulle.

Sydämellisin terveisin

Mauve.

Näitä kahta yllätystä Archie pohti viedessään auton vajaan ja istuessaan illallisensa ääressä — jonka hän tänä iltana kernaammin söi omassa majassaan kuin linnassa vieraiden parissa.

Hänen ensimmäinen selvä tunteensa oli järkytys. Vanha mr Rice-Mathews oli siis kuollut.

"Kuoli viime heinäkuun 15. p:nä," sanottiin kirjeessä.

"Minun ollessani Dinardissa," muisti Archie.

"Minun kuljeskellessa St. Malossa."

Kuollut! Tuo ystävällinen, erikoinen vanhus! Hänen muistonsa kohosi selvänä Archien mieleen: terhakat silmät ohuen tukan alla, laihat kädet, hienot vanhat huulet, jotka antoivat kahdennenkymmenennen vuosisadan huolimattomalle puhetavalle hienostuneen sävyn.

Kaikki mennyttä. "Tuuliin hajoitettua!" Jos koskaan mikään sielu riemuitsi vapautuessaan ruumiista, ajatteli nuori Laverock, niin oli se tuo vanha sairas mies, joka oli niin rakastanut värejä, nuoruutta, elämää, romantiikkaa… ja joka oli ollut niin kahlehdittu…

Hän oli välittänyt Archiestakin.

"Archie, rakas poikaseni." Miten usein olikaan tuo heikko, vanha ääni niin lausunut!

Hän oli suunnitellut Archien tulevaisuutta!

"En voi koskaan kiittää vanhusta tästä," ajatteli Laverock, ja pala nousi hänen kurkkuunsa. "Voi! En edes sanonut hänelle kunnollista hyvästiä. Toivoisin, että vain kerran vielä saisin nähdä hänet."

Tässä skotlantilainen taloudenhoitajatar tuli sisään ja asetti Archien eteen olutpikarin.

"Kiitos," sanoi hän hajamielisesti, kaatoi itselleen hiukan olutta ja nousi äkkinäisen päähänpiston vallassa tuoliltaan.

Seistessään avoimen ikkunan vieressä, nähden vilahduksen merestä ja iltataivaasta, nuori mies kohotti tuoppinsa. Hän joi hiljaisen maljan, ikäänkuin hän olisi kunnioittanut poismenneitä tovereitaan.

Hän ei ollut luullut voivansa minkään kuolonsanoman vuoksi enää olla niin järkytetty ja suruissaan.

Hengähtäen syvään hän vihdoin päätti katsoa, mitä toisessa kirjeessä oli ollut.

Mauve aikoi mennä naimisiin! Aivan kuten Lucy Joy!. "Totta totisesti, minähän mahdan olla oikea onnentuoja. Tuskin minä tutustun tyttöön, kun hän jo menee kihloihin jonkun toisen kanssa."

Tytöt, ajatteli hän, näyttivät vaihtavan mielipidettään sangen nopeasti. Onneksi heille; varmastikin onneksi Mauvelle!

Lionel Ellis? Lionel?

Se poikako? Niin. Persia ja hopeinen ruusuvesipirskoitin. Hän muisti. Se oli onneksi molemmille!

Ja sitten vihdoin hämmästys ja kummastelu alkoi haihtua nuorukaisen mielestä, ja hänelle alkoi selvitä, mitä se kaikki hänelle henkilökohtaisesti merkitsisi.

Viisituhatta puntaa vuodessa!

Ministerin palkka.

Verrattuna siihen seurueeseen, joka nyt aterioi linnassa, ei hän, nuori Laverock, ollut rikas.

Mutta se oli silti yltäkyllin. Yltäkyllin.

Hän näki itsensä pyytävän sir Kaben ja hänen ystävänsä luokseen metsästämään seuraavana vuonna!

* * * * *

Tänä iltana hänen tyttönsä saapui häntä tapaamaan.

"Ethel kultaseni, anna minulle anteeksi. Minun oli vastattava kahteen kirjeeseen, ennenkuin pääsin lähtemään. Kahteen hyvin tärkeään kirjeeseen. Todellakin" — — hän änkytti innosta — — "ne ovat — valmistauduhan nyt johonkin suureen. Kultaseni — ei, tässä ne ovat, sinun on parasta lukea ne itse. Täällä on vielä kyllin valoisaa. Lue tämä, Ethel. Lue ne. Tämä ensin."

Hän ojensi hänelle asianajajan kirjeen.

Seisten tytön vieressä hän luki uudelleen kirjeen samalla kuin hänkin.

"Mitä," alkoi tyttö hämmästyneenä kääntyen vihdoin hänen puoleensa. "Mutta kuka tämä herra oli — — mitä se on?"

Hän kiiruhti selittämään. "Ja tuo miesparka — käsitätkö? Käsitätkö? Hän tahtoi jättää kaiken tämän minulle. Se on niin liikuttavaa, se on — — Tiedätkö, että minä olin kuin sekaisin päästäni? Mutta Ethel! ymmärrätkö sitä vieläkään?"

"Luulen — — luulen niin", sanoi tyttö hyvin hitaasti, kohottaen katseensa paperista ja katsoen yli niittyjen ikäänkuin jotain sellaista kohti, jota Laverock ei voinut nähdä. "Se merkitsee, että sinä — — "Sinun ei tarvitse lähteä ulkomaille ellet tahdo. Sinun ei tarvitse lähteä. Voit jäädä, tehdä niinkuin itse tahdot. Archie! Sinun ei tarvitse lähteä!"

"Ei! Eikä minun tarvitse enää odottaakaan," huudahti Archien ääni. "Tietysti voin tehdä niinkuin itse tahdon. Niinkuin tahdon! Me voimme mennä heti naimisiin — —"

Viimeiset sanat keskeytyivät. Oli kuin hänen oma äänensä olisi paljastanut hänelle jotain hänen tätä sanoessaan.

"Voimme mennä heti naimisiin."

Naimisiin — —

Heti — —

Hän, naimisiin — —

Aivan hänen tahtomattaan ja tietämättään omituinen ilme häilähti hänen kasvoilleen. Se kuvasti tuota salamannopeaa tunnetta syvällä nuorukaisen alatajunnassa.

Se oli pettymystä. Aivan ehdottomasti hänen kauniissa silmissään näkyi alakuloisuutta; se oli kuin jonkun vapaan ja villin eläimen katse, eläimen, joka harhailtuaan koko elämänsä onnellisena ja vapaana äkkiä huomaa olevansa — ansassa!

Kuin salama tuo ilme haihtui samalla kuin se tunnekin, joka oli sen aiheuttanut. Sekunttia myöhemmin Archie tuskin itsekään tiesi, että sellaista ilmettä oli ollut hänen kasvoillaan.

"Kultaseni," jatkoi hän mitä hellimmällä ilolla, "kuulehan, kultaseni! Käsitätkö, mitä se meille merkitsee!"

Hän ei ollut ottanut lukuun naisen silmiä ja sydäntä, naisen, joka rakasti hänen kasvojaan niin suuresti, että hän voi huomata jokaisen häivähdyksen niillä. Tuossa epäselvässä iltavalaistuksessakin oli tuo omituinen, äkkiä hävinnyt ilme nähty ja ymmärretty. Veitsi ei olisi voinut leikata niin kipeästi Ethelin sydäntä.

Hän sanoi äärimmäisen tyynesti: "Tietysti. Minä ymmärrän."

"Mutta — eikö se ole ihanaa? Etkö ole — — — mikä sinun on?" sanoi Archie terävästi. "Etkö ole iloinen?"

"Olen kovin iloinen," sanoi hän yksinkertaisesti, "sinun puolestasi." Hän ojensi kirjeen takaisin. "Mutta — tämä muuttaa kaiken minuun nähden."

"Mitä sinä tarkoitat?" Archie hätkähti. Hänen kasvoissaan näkyi enenevää levottomuutta. "Katso minuun! Tyttö kultani — mitä tämä kaikki merkitsee? Mistä sinä puhut?"

Tyttö vei kätensä kaulalleen kääntyessään.

"Älä tule kanssani, ole hyvä."

Hänen hiljaisuutensa hänen sitä sanoessaan kohotti hänen ympärilleen yhtä vahvan varusmuurin kuin linnan tornit.

"Älkäämme puhuko enää siitä," lisäsi Ethel. "Minun täytyy miettiä tätä. Ei, minun ei tarvitse miettiä."

Jokainen tavu vei häntä kauemmaksi Archiesta. Nuorukainen huomasi, ettei tämä ollut mitään kiusottelua, mitään oikullisuutta, ei tuota tavallista ärsytyshalua, jonka hän tunsi.

Hän tarkoitti jotakin, mikä sai Archien kivettymään.

Hän seisoi kuunnellen mitä tyttö sanoi, ennenkuin hän lähti hänen luotaan.

"Archie, olen hyvin pahoillani — —"

Hän tiesi mitä tulisi; hän seisoi odottamassa tuomiotaan. Noina hetkinä Archie kärsi enemmän kuin hän koko elämänsä aikana oli kärsinyt.

Hänen tyttönsä, hänen ainoa rakastettunsa, sanoi: "Archie, olen hyvin pahoillani. Se on ollut — olen tehnyt erehdyksen, sen huomaan nyt. En tahdo jatkaa tätä. En voi nyt tulla vaimoksesi."

Sanomatta enää sanaakaan hän kiiruhti nopeasti kentän yli linnan valoja kohti.

Hän oli mennyt.

Archie seisoi paikoillaan. Pimeys verhosi hänet ennenkuin hän liikahti paikaltaan.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings