KOLMASTOISTA LUKU.

Hän kohtaa tyttöjä.

Kahta viikkoa myöhemmin lojui Archie keskikesän ihanassa helteessä pienenä, auringon valaisemana, valkoisena pilkkuna turkoosinsinisen taivaan ja paikotellen safiirinvärisen, paikotellen smaragdinhohtoisen vedenpinnan välillä.

Hän lojui paistattaen päivää pienessä valkoiseksi maalatussa moottoriveneessä, joka hiljalleen keinui Bretagnen kultaisilta hiekkarannoilta vetäytyvän luoteen laineilla. Tällä hetkellä olivat hiekkarannat tyhjinä; kirjavien kesähameiden, uimapukujen ja hiekkalinnoja rakentelevien lasten kansainväliset parvet olivat vetäytyneet siroihin ranskalaisiin huviloihin. Nämä olivat pienempiä ja kevyempiä kuin talot Englannin rannikolla; niiden seinät olivat milloin vaaleanharmaata milloin hiekanväristä kiveä tai savetut; nurkat koristetut punaisin tiilein, luukut vihreät tai valkoiset ja koko talot rakennetut vain viileyttä ja kesän siimestä varten.

Mutta Archie Laverock ei kaivannut siimestä; hän nautti keinuessaan meren parmailla heloittavassa päivänpaisteessa pienessä poukamassa parinsadan metrin päässä rannasta. Hän oli avopäin ja auringonpaahtama muutamien kylpien ja päivääpaistattaen vietettyjen päivien jälkeen; hänen kullanruskea ihonsa loisti tummana hänen valkoista pukuaan vastaan. Hän makasi selällään sellaisessa asennossa, että hän ei saattanut nähdä muuta kuin auringonvalaiseman palasen valkoiseksi maalattua veneenlaitaa ja yllään rajattoman ja pilvettömän sinen veden päällä. Sinistä… sinistä… Milloin sitä vastaan kuvastui verkalleen liitelevän kalalokin siipi; milloin liukui ohi jonkun purjeen valkoinen kolmio. Archien puoleksi suljetut silmät tuskin huomasivat näitä yksityiskohtia; hänen ajatuksensa eivät kiintyneet mihinkään muuhun kuin täydellisen joutilaanaolon suloisuuteen ja lämpöön, jossa hänen ruumiinsa lekotteli. Rannalla heinäsirkat sirisivät apilaniityssä, joka reunusti kallioista rantaa; sisiliskot makasivat liikkumattomina kuumilla rantakivillä; keltaiset perhoset levittelivät siipiään ajuruohon lämpimillä patjoilla ja lepäsivät niillä väristen nautinnosta. Kuinka lähellä noita eläimiä olikaan nuori mies maatessaan pitkin pituuttaan veneessä väriloisteisessa lahdenpoukamassa antaen päivänpaisteen ja meri-ilman tunkeutua sisimpiin ytimiinsä saakka! Häntä liikutti yhtä vähän kuin noita onnellisia olentoja ajatus eilisestä tai huomisesta päivästä — enempää kuin mikään muukaan ajatus. Tunne, jota tuskin saattaa kutsua ajatukseksi, ajelehti verkalleen hänen mielessään kalalokkien valittavien huutojen kantautuessa hänen korviinsa uuvuttavan iltapäiväautereen läpi.

Kuinka suloista kaikki tämä olikaan…

Mainio paikka…

Loistava ilma…

Ei mitään huolia…

Täydellinen vapaus vielä muutamia päiviä…

Ei ketään vaivana tai kiusana…

Ja mikä parasta kaikesta, seikka, josta hän kiitti Luojaa — ei ainoatakaan tyttöä…

Täydellinen rauha, seurana vain toinen mies ja vene…

Mikä onni, että tämä siunattu vene olikin sattunut kuulumaan vanhan kunnon Stickin omaisille!

Kuinka ihmeellinen sattuma olikaan tavata kunnon Stick täällä Ranskassa Dinardissa. Kun muisti hänen lähtönsä sotaan vuonna 1917… Stick mitä kehnoimmassa univormussa, hiukset riippuen takinkauluksen yli! Ja nyt istui hän täällä yhtä elävänä kuin kuka hyvänsä kahvilassa vermouthlasi edessään ja huusi äkkiä: "Ter-ve! Eikö tuo vain olekin Archie? Mutta etkö sinä ollutkaan kuollut?"

Ja kuinka mainiota häneltä vaatia Archieta jäämään tänne hänen seurakseen, kunnes koko perhe saapuisi Pinardiin.

Kunnon poika kaikesta huolimatta, tuo vanha Stick (tuumi Archie verkalleen).

Toveri; miestoveri, kaikkine hyveineen. Rehellinen. Ymmärtäväinen. Mies, johon hädän tullen saattoi luottaa. Ja, mikä on yhtä tärkeätä, mies, johon aina saattoi luottaa. Ei kade. Ei teeskentelevä. Ei sellainen, joka sanoi yhtä ja tarkoitti toista. Ei keimaileva. Vain ystävä. Lopultakaan ei mikään ollut sen parempaa kuin miesten välinen ystävyys.

Jos toverina olisi ollut tyttö — no niin, eihän ollut mitään uutta, ettei tytön kanssa sittenkään saattanut olla ystävä. Eikö se ollutkin mieletöntä peliä? Kun kerran oli alkanut sen, niin halusi — tahtoipa tai ei — piankin yhä enemmän. Jumala tiesi mistä syystä. Kun sen oli saavuttanut, ei se ollut minkään arvoista. Taivas tiesi, miksi nainen ei miehelle saattanut olla toveri. He tahtoivat aina jotain muuta. He mietiskelivät aina, mitä he tunsivat miestä kohtaan; mitä hänen tuli tuntea heitä kohtaan, mitä hän teki ja mitä hän ei tehnyt — ja niin loppumattomiin. Naiset…! Huh! Sitäpaitsi he puhuivat, aina ja alituisesti. Kuinka toisenlaisia he olivatkaan kuin miehet!

Kuinka toisenlaisia kuin kunnon Stick vanhoine tuttuine mietteineen! Hän ei vaivannut ketään toveriaan hiuksenhalkomisella tai kinasteluilla abstraktisista kysymyksistä. Vain "Muistatko päivällisiä kasinolla? Hiivatin hauskat, ha, ha", tai "Mitähän tuosta vääpelistä sitten tuli?" tai "Oletko koskaan kuullut —" ja niin edelleen. Ja sitten he yhdessä tarkastivat moottoria ja joivat vielä lasillisen vermouthia ja kävivät maissa.

Aina yhdessä kunnon Stickin kanssa. Se oli mainiota.

Kenen päähän olisi pälkähtänyt kaivata henkevää keskustelua kesälomalla, kun tarkoitus oli nauttia sen jokaisesta hetkestä?

(Taivas, kuinka sinistä… Kuinka lämmintä…)

Kukapa olisi hänen sijassaan kaivannut tyttöjä? Kuinka paljon ihanampaa oli viettää kesälomansa ilman että kukaan tyttö pisti nenänsä siihen pilatakseen kaiken. Tosiaan ihanteellinen kesäloma hyvän miestoverin seurassa.

Kunnon Stick (oli mahdotonta ajatella häntä muutoin kun kenttätoverien antamalla liikanimellä) oli luvannut tulla laiturille neljänneksen tai korkeintaan puolen tunnin kuluttua…

Aikaa loppumattomasti…

Tämä joutilas elämä oli vaihteen vuoksi ihanaa…

Olihan heillä sitäpaitsi yllinkyllin tekemistä hoitaessaan kokonaan itse pikku Dulcien…

Hän — Archie — oli niin kiintynyt pikku Dulcieen kuin hän olisi tuntenut sen lapsuudesta saakka eikä vain viimeisen kymmenen päivän ajan. (Dulcie oli luonnollisesti moottorivene, joka keinutti Archieta tasaisesti ja suloisesti kuin paras kehto.)

Mainio pikku Dulcie, tuumi Archie nyökäten. Kunnon vanha Stick — — —

Mutta tässä keskeytyivät Archie Laverockin haaveet äkkiarvaamatta.

Ensimmäiseksi sen keskeytti veneen äkkinäinen nykäisy hänen allaan. Sitten haparoiminen tai jonkunlainen koputtaminen sen laitaan. Jokainen outo ääni saa miehen veneessä viipymättä hypähtämään jalkeille. Mutta ennenkuin nuori Laverock oli päässyt pystyyn, ilmestyi laidan yli märkä käsi — ja kuinka pieni ja ruskea!

"Monsieur!" huusi naisääni.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Archie Laverock näki uivan tytön, joka yritti päästä veneeseen. Loistavanpunaisen uimalakin alta näkyi kaksi hyvin pelästynyttä silmää. Hän yritti kavuta laidan yli veneeseen ja tämä keikahti pahasti jokaisesta hänen yrityksestään. Hän puri huuliaan…

Archie, jonka toimintahalu oli herännyt samassa hetkessä, huusi: "Odottakaa silmänräpäys! Älkää väsyttäkö itseänne! Tarttukaa minun käsivarsiini ja pitäkää lujasti kiinni, kun sanon. Nyt — —"

Ja Dulcien toinen laita kallistui meren pintaan, toisen noustessa ylös, kun Archie voimakkaalla liikkeellä nosti tytön veneeseen. Vene keikahti ja palasi jälleen tasapainoon läpimärän ja huohottavan merenneidon vaipuessa lämpimälle kannelle, missä kaikkien tyttöjen halveksija äsken oli lojunut…

Mutisten "Laupias taivas!" Archie hävisi kajuuttaan ja palasi mukanaan pinkka pumpuliriepuja.

"Eiköhän teidän olisi parasta kuivata itseänne näihin?" ehdotti hän nopeasti, lainkaan ajattelematta, että nainen, joka oli ranskaksi puhutellut häntä, kenties ei ymmärtänyt hänen sanojaan. "Valitettavasti ei meillä ole tämän parempaa. Mutta ottakaa minun takkini yllenne." Hänellä oli käsivarrellaan vanha purjehdustakkinsa. "Minä autan teitä — —"

Mutta hänen ojentaessaan tytölle takkiaan, päästi tämä — jota ensi silmäyksellä saattoi pitää yhtähyvin viidentoista kuin kahdenkymmenenviiden vuotiaana — pienen naurun. Pelko oli nyt kaikonnut hänen katseestaan; hänen silmänsä olivat kirkkaat ja ruskeat ja niitä varjostivat tummat ripset, jotka vesi (sen Archie huomasi) oli liimannut paksuiksi ryhmiksi ja jotka lisäsivät hänen silmiensä viehätystä — ja nuo silmät olivat lähempänä kahtakymmentäviittä kuin viittätoista. Hänen puheessaan ei nyt ollut huomattavissa ranskalaista eikä liioin englantilaista ääntämistä.

"Te olette englantilainen. Sepä onnellinen sattuma!" huudahti amerikatar yhä väristen, mutta saavuttaen nopeasti jälleen tasapainonsa. "Selittää onnettomuus ja kiittää teitä henkeni pelastamisesta kohteliaasti ja sujuvalla ranskankielellä, se olisi todentotta asia, johon en puolikuolleena" — pieni luonteenomainen hengähdysväli — "pystyisi. Olen teille suunnattoman kiitollinen, englanninkielellä. Ei, en aio kastella teidän takkianne. Tässähän kuivuu muutamassa sekunnissa…"

"Saitteko suonenvedon", kysyi Archie häneltä. Suonenveto on onnettomuus, joka voi kohdata tottuneintakin urheilijaa, ja merenneidon ääriviivat ilmaisivat hänet uudenaikaiseksi ulkoilmaurheiluun kasvatetuksi naiseksi. "Eikö?… Siis uitte kauemmaksi kuin aioitte. Ja sitten tuli vuoksi… Teidän pitäisi olla varovaisempi", lisäsi hän vakavasti.

Archiessa kohosi miesten yleinen halu moittia naista. Etenkin kaunista naista. Ja kaunis tämä tyttö kieltämättä oli, aina uimalakin peittämän päänsä jalosta muodosta moitteettomiin paljaisiin varpaisiinsa saakka. Esteettiseltä kannalta katsoen hän mainiosti täydensi veneen kokonaisvaikutusta. Siroille ääriviivoille (veneen nimittäin), valkoiselle värille ja siniselle taustalle muodosti tämä värisevä, punaisen-, mustan- ja auringonruskettamanvärinen olento koristeellisen vastakohdan: niin, paljon paremman kuin kunnon Stick.

Nuori Laverock jatkoi moittimistaan: "Ja niin ankara vuorovesi kuin täällä on! Sehän peittää koko rannan! Katsokaahan noita kallioita! Siinä ei kenenkään ole hyvä uida. Mutta ettekö nyt palele?"

"Palele? Ettekö voisi paahtaa leipää tässä kannella päivänpaisteessa?"

"Mutta kenties ehditte vilustua äkkinäisestä vaihdoksesta? Antakaa minun koettaa kättänne."

Hän kosketti hetken viileätä (mutta ei kylmää) pientä kättä, joka oli lähimpänä häntä. Hänen tehdessään niin välkähti päivänsäde jossain, joka oli yhtä kirkas kuin Dulcien messinkiosat: vihkimäsormuksessa luullun tytön sormessa.

Oliko hän naimisissa?

Hm… Siltä hän ei näyttänyt.

Archie jatkoi yhtä totisena: "Toivottavasti ette uudelleen yritä sellaista! Onni, että minä satuin olemaan lähellä. Ettekö tiedä, että vesi olisi saattanut viedä teidät mukanaan kauas merelle?"

"Kenties oli varomatonta, että tein sen", myönsi tyttö, "mutta minun oli mahdotonta sietää, että koko Englanti ja Ruotsi ja Tanska kuulisivat minun väittävän voivani tehdä jotain, ja sitten kuitenkin jättää se tekemättä! Minun oli suorastaan pakko uida tähän moottoriveneeseen saakka näyttääkseni heille, etten turhaan kerskunut!"

"Yksinänne? Eikö teillä ole ketään omaista, joka —"

"Enhän saattanut ottaa Marcusta mukaani! Marcuksen tulee aina nukkua kaksi tuntia aamiaisensa jälkeen — —"

"Niinkö?" vastasi Archie (miettien mielessään: "Vai niin, hän on siis Fatty Arbucklen tyylinen aviomies?").

"Tietysti, sillä hänhän on vain kolmen vuoden vanha", selitti amerikatar, nyt täydellisesti tointuneena, "ja hän olikin osaksi syynä tähän yritykseen; muutamat arvelivat, ettei nainen, jolla on poika, pystyisi tällaiseen uintiin. Minun täytyi näyttää se heille. Mutta nyt minun täytyy pyytää teitä viemään minut takaisin heidän luokseen."

"Luonnollisesti; missä teidän paikkanne on?"

Hän osoitti niemekettä kullanvärisellä hiekkarannikolla, missä nyt parveili lukemattomia kirkasvärisiä kylpyviittoja ja lakkeja. Mustan- ja valkoisenraidallisia, heleänpunaisia, kullankeltaisia väriläiskiä mustaverhoisten vartaloiden ja tummanruskeiden tai norsunluunväristen jäsenien taustana. Puolisen tusinaa tyttöjä oli vilkkaasti elehtien ja viittoen edennyt vedenrajaan saakka.

"Tuollako teidän seuranne on? Hyvä!"

Surina ja tärinä täytti Dulcien Archien pannessa sen koneen käyntiin. Vihreänhohtoinen kiila kohosi sen kiilloitettuja sivuja myöten ja vene kiisi eteenpäin ikäänkuin innokkaana vapautumaan naisolennosta, joka oli sen kannella ja jonka kasvot kirkastuivat nopeuden kiihtyessä.

"Te pidätte hyvästä vauhdista", hymyili Archie vaieten hetkisen, jota nainen saattoi käyttää hyväkseen, jos hän halusi.

Amerikatar sanoi: "Niin. Ja — minä olen mrs Otis Wilmot."

"Nimeni on Laverock." Ja Archie lisäsi: "Missä asutte täällä?" Ei silti, että hän olisi ollut halukas sitä tietämään. Mitäpä se hänelle merkitsi? Mutta eikö ollut kohteliaampaa osoittaa jonkinlaista mielenkiintoa?

Heidän kiitäessään eteenpäin amerikatar mainitsi hänelle huvilan todellisen nimen — lisäten: "Me nimitämme sitä Ker Babeliksi", — ja tien, minkä varrella se sijaitsi.

"Sekö huvila? Niin — minä tunnen sen. Siellä asuu paljon väkeä, eikö niin? Luultavasti juuri ne englantilaiset ja ruotsalaiset ja tanskalaiset, joista äsken puhuitte?"

"Kyllä, me olemme tavallisesti kaikki yhdessä. Pidämme suunnattoman hauskaa. Minä olen noille tytöille toisena äitinä, koska minä olen ainoa nainut koko joukosta — —"

"Oh, oletteko?"

"Vaikka olenkin leski."

"Oh, oletteko?" sanoi nuori Laverock. Hän ei olisi voinut selittää, miksi hän nyt toistamiseen huudahti "Oh!" suuremmalla innolla kuin äsken.

"Meillä", jatkoi amerikatar, "on tosiaan mainion hauskaa — katsokaahan, tuolla kaikki tytöt kahlaavat meitä vastaan, kai antaakseen tekohengitystä hukkuneelle —"

Hän huiskutti kättään tyttöryhmälle, joka nyt kuvastui meren sinisiin väreihin. Kuinka kauniisti hän liikuttikaan paljasta, ruskettunutta käsivarttaan! Esteettiseltä näkökannalta katsoen hän oli ehdottomasti tämän mainion ranskalaisen rannikkomaiseman keskipiste. Ehdottomasti puhtaasti esteettiseltä näkökannalta katsoen (nuori Laverock takertui tähän ajatukseen yhtä päättävästi kuin nainen oli tarttunut Dulcien laitaan), oli vahinko, että kauniin merenneidon ollenkaan piti mennä maihin.

Mutta nyt he olivat jo äänenkantaman matkan päässä toisista sulottarista. Yksi heistä huusi levottomana selvästi englantilaisella äänellä: "Kuinka on laitanne, Geneviève?"

Archie otti vastatakseen merenneidon puolesta: "Hän voi mainiosti!"

Tyttöryhmästä kuului vastaukseksi iloista loiskutusta ja huutojen sorinaa: "Eläköön!" ja "Suurenmoista!" ja lomasta joku "Kiitos! Paljon kiitoksia!", osoitettuna Archie Laverockille, joka hymyili toiselta toiselle näistä oudoista tytönkasvoista.

Tällä hetkellä hän tiesi olevan mahdotonta toistamiseen tavatessaan tuntea ketään heistä — paitsi ensimmäistä, joka oli kahlannut kauimmaksi venettä vastaan.

Tämä ensimmäinen vedenneito (kuten häntä, voitaisiin nimittää tässä "henkilöluettelossa") oli oikeastaan erittäin kaunis, kuten Archie huomasi hänen kahlatessaan eteenpäin. Ollen naiseksi harvinaisen pitkä, olisi hän kenties mitassa voittanut Archien itsensä, mietti tämä. Mutta kuinka kaunis hän oli! Kuinka lumivalkoiset ja hyvinmuodostuneet olivatkaan käsivarret, joita hän heilutti vedenpinnan yläpuolella! Vakavana ja tietämättömänä omasta kauneudestaan hän katsoi miestä veneessä suurilla silmillään, jotka olivat yhtä siniset kuin vesi, missä hän seisoi. Taustanaan sininen taivas, kultainen hiekka ja kylpyrannan valkoiset tornit, olisi hän saattanut esittää kylpyrannan reklaamitaulua (kasino ja merikylpylä). Viehättävä tyttö — tietysti puhtaasti esteettiseltä näkökannalta.

Hiljentäen veneen vauhtia virkkoi Archie matkustajalleen: "Saanko myöhemmin iltapäivällä käydä kysymässä miten voitte?"

Tiesihän hän, olihan hän vastikään itse sanonut hänen voivan mainiosti; mutta eikö kohteliaisuus vaatinut, että hänen tuli tehdä vieraskäynti hänen luonaan?

"Kernaasti. Olen iloinen saadessani keittää teille kupillisen teetä ja esittää teidät perheelle."

"Paljon kiitoksia. Pelkään, etten voi viedä teitä maihin tässä kohdassa; luuletteko pääsevänne rantaan, jos vien teidät hiukan tuonnemmaksi?"

"Odottakaahan!" Hän nousi pienille, paljaille jaloilleen. Laverock pysähdytti koneen ja vihreä kiila laskeutui lepoon Dulcien laidoilla.

"Selvä on!" huusi amerikatar. "Näkemiin!"

Äkkinäisellä hyppäyksellä hän sukelsi kuin nuoli syvyyteen, nousi vedenpinnalle, käänsi pienet nauravat kasvonsa Archiea kohti ja hävisi loiskivien, sorisevien toveriensa joukkoon.

Archie Laverock kuuli hänen huutavan: "Kas nyt, Selma —" tai jotain samanlaista pitkälle, komealle tytölle…

Selma? Se kuului pohjoismaalaiselta; samoin nuo loistavansiniset silmät…

Nilkkojaan myöten vaahdossa, joka Dulcien laineista kantautui heihin saakka, kääntyivät tytöt vielä kerran huiskuttamaan nuorukaiselle veneessä. Hän viittoi vastaukseksi…

Kunnes hänet viimein saavutti jatkuva, kovaääninen huuto: "Hoi! Archie! Archie!" ei hän edes tiennyt vanhan kunnon Stickin jo kauan aikaa antaneen hänelle merkkejä laiturilta.

Archie oli koko ajan vain katsellut tyttöjä.

Luonnollisesti esteettisestä harrastuksesta.