KAHDEKSAS LUKU.

Sininen kalliokyyhkynen ja keltasirkku.

Seuraavana aamuna, sinä aamuna, jolloin mr Rice-Mathewsin piti ottaa ensimmäinen ohjaustuntinsa, oli loistava ilma. Walesin kyyneleet näyttävät niin toivottomilta, mutta mikä voi olla sen hymyn vertaista?

Sillä nyt Archie tutustui aurinkoiseen, eloisaan, tuoksuavaan maaseutuun ja selväpiirteisiin vuoriin, joiden yli pilvenvarjot kiitivät kuin jättiläismäiset merisiat vihertävällä valtamerellä. Suuria timantteja kiilteli pensaissa jokaisen majan oven edessä. Vesirikkaat virrat lorisivat sananjalkojen ohi; äänettömänä solui joki vanhan kivisillan kaarien alitse. Kalastaja seisoi reisiään myöten vedessä lähellä rantaa, jonka ohi Archie kulki. Ja oi, tuota kosteaa, lämmintä kuusaman tuoksua kaikilta tienvieriltä matkalla Rhosiin!

Mitä ohjaukseen tuli, huomasi Archie sen alusta asti toivottomaksi. Mr Rice-Mathewsista ei milloinkaan tulisi autonohjaajaa! Auto oli tuolle vanhalle intoilijalle suunnilleen samanarvoinen kuin omena kalalle. Nuori Laverock arveli, että hänen tietämättään ei auto koskaan jättäisi tuota tasaista kenttää talon edessä, paitsi silloin kuin hän itse vei sen alas leveälle tielle valkoisten veräjänpylväitten ohi. Tämän tunnin jälkeen vanhus olisi lopussa.

Lounas, joka oli jälleen katettu ruusujen kiertämälle parvekkeelle, keskeytti tunnin. Sitä olisi iltapäivällä jatkettu, vaikka ohjaukseen vaaditaan kättä yhtä hyvin kuin lujaa tahtoa, ja mr Rice-Mathewsin vanhat, heikot kädet vapisivat väsymyksestä ohjausrattaan hoitamisesta. Mutta neiti Rice-Mathews, munakori käsivarrellaan, huomautti, että hänen isoisänsä oli saanut kyllin harjoitusta täksi päiväksi.

"Toivoisin sinun tulevan katsomaan tätä kanaa, isoisä", sanoi hän. "Ettekö tekin tule, mr Laverock?" — niin, tuskinpa hän olisi voinut jättää nuorukaista seisomaan siihen.

He seurasivat häntä puutarhaovien läpi polkuja myöten kanakoppeihin ja pihalle, joka näytti loppumattomalta höyhenten vilinältä, ja jolta kuului hurjaa kirkunaa heti Rhosin nuoren emännän ilmestyessä.

Hän sanoi: "Ja sitten nuo uudet mehiläispesät.."

Hänellä oli tietysti mehiläisiä. Entä kaniineja? Kyllä. Archie, joka seurasi ihmetellen, sai nähdä vain muutamia tämän nuoren naisen toiminta-aloista. Apulaisia näkyi tosin, mutta hän ohjasi kaikkea — hän teki itse puolet heidän työstään.

"Te olette varmaan aina toimessa", mutisi Archie tavanomaisesti.

Asianomainen vastasi asiallisella äänellä: "Oh, tietysti olen aina toimessa. Isoisä, 18. p:nä on näyttely: tule katsomaan, mitä arvelet begonioistamme."

Archie Laverockista tuntui, että täällä ei voinut olla mitään romantiikkaa.

Mikä tämän tytön elämän täytti? Kanat, mehiläiset, begoniat, kaniinit, vihannekset? Talon ja puutarhan hoito; neiti Rice-Mathewsina, Rhosin emäntänä oleminen? Riittikö se hänelle? Mutta miten se oli mahdollista, tuolle tytölle, joka oli sillä tavoin soittanut Beethovenia eilen illalla? Oliko tämä hänen todellinen minänsä? Se oli arvoitus.

Teenjuonnin jälkeen mr Rice-Mathews olisi tahtonut jälleen ryhtyä autoa ohjaamaan. Mutta Archie pudisti päätään vilkaistuaan tyttöön.

"Riittää jo, sir."

"Oh, te ette voi minua estää."

"Isoisä, et saa. Sinä tapat itsesi."

"Mr Laverock ei anna minun tehdä sitä. No niin, huomiseen siis, Laverock."

Viikon ajan tämä jokapäiväinen ohjelma jatkui; ja kymmenentenä päivänä, autonohjauksen ja keskustelun ja aterioiden aikana, ei enää sanottu "Laverock" joka lauseessa, vaan "poikaseni" ja "Archie".

Eräänä iltapäivänä autollinen vieraita saapui muutamasta kymmenen mailin päässä olevasta kartanosta. Mr. Rice-Mathews huomasi heidät tien päässä nojatuoliltaan parvekkeen kulmasta ja valmistautui pakenemaan. Archie, joka nautti savukkeesta häntä vastapäätä, päätteli tästä, että he olivat vanhoja perhetuttavia.

"Hölmöjä", mutisi vanhus. "En ymmärrä, miksi hymyilette, Laverock. Sitä he juuri ovat. Minä haluan teetä huoneeseeni, Mauve — —"

"Isoisä, tiedäthän, että he kirjoittivat sinulle kysyäkseen sopiko torstai vaiko perjantai paremmin; ja sinä sanoit, että voin kirjoittaa perjantain sopivan."

"Se tuntui silloin olevan niin kaukana. Sano heille, etten voi hyvin. En voikaan hyvin heidät nähdessäni."

Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa lausettaan, olivat filistealaiset jo hänen kimpussaan; auto ajoi Rhosin eteen, ja hänen oli pakko nousta ja tervehtiä saapuvia.

Nämä olivat, kuten Archie ensi silmäyksellä huomasi, joukko samanikäisiä naisia, joilla oli kaikilla samanlaiset pitkulaiset kasvot, samanlaiset hatut ja kallisarvoiset puuhkat. Pian hän käsitti, että he olivat äiti, kaksi tätiä ja tytär.

Tytär oli tanakka neitonen, huoleton, rauhallinen, ei paljon neiti Rice-Mathewsia vanhempi. Viimeisenä nousi autosta puhtaaksipestyn näköinen ja noin kahdenkymmenenkahdeksanvuotias mies, jo hiukan kaljupää, silmälasit nenällä ja hermostunut hymy huulillaan… Sellainen mies, ajatteli Archie, johon ei kukaan nainen koskaan voisi katsahtaakaan. Joka tapauksessa näytti siltä, että hän oli kihloissa tyttären kanssa.

Kaikki nämä ihmiset nähtävästi pitivät mr Rice-Mathewsia lievästi mielipuolena. Teekeskustelu käsitti vain heidän pyyntöjään, että vanhus heittäisi mielestään tuon hurjan päähänpiston ruveta ajamaan autoa, kunnes hänen lapsenlapsensa käänsi puheen mehiläisiin — joista he puhuivat tavalla, joka olisi pilannut minkä aiheen tahansa.

Archie ihmetteli hoidellessaan teeleipiään tavallisella ihastuttavalla tavallaan, miten Rice-Mathews oli selvinnyt elävänä useammasta kuin yhdestä näiden kamalien henkilöiden vierailusta.

Mehiläisistä keskustelu siirtyi vielä ikävämpään aiheeseen. Puhuttiin — ja puhuttiin paljon — "Persiassa olevasta Lionelista". Hän oli joku serkku tai veljenpoika. Archie arveli, että Lionel luultavasti oli ihailtava rykmenttiupseeri. Ehkäpä sangen kunnon poika, jos hänet tunsi. Mutta uh! hänen sukulaisensa ja tämä yksitoikkoinen selostus hänen teoistaan kaikissa vaihteissa oli inhoittavaa! Se riitti saamaan jokaisen inhoamaan vain ajatustakin, että joskus voisi tavata tuon Lionelin.

"Leikkaisitteko palasen tuota kaakkua?" pyysi neiti Rice-Mathews Archielta — keskeyttämättä "Lionelin" tarua.

Nuori Laverock ei voinut kaakkua leikatessaan olla ihailematta hänen mielenkiintoa osoittavaa ilmettään. Hän tiesi tytön täytyvän olla lopen väsynyt "Lionelin" sukulaisiin. Mutta hän suoriutui siitä mainiosti.

Jokainen ihmisolento, jota kohtaan nuori mies tuntee erikoista mielenkiintoa, opettaa hänelle jotakin. Archie tulisi aina säilyttämään muiston Mauve Rice-Mathewsin moitteettomasta käytöksestä silloinkin, kun hän oli lopen kyllästynyt.

Hän käyttäytyi paremmin kuin hänen isoisänsä, se täytyi myöntää.

Tämä ei suinkaan teeskennellyt.

Teen jälkeen Mauve kysyi nuorilta, olivatko he ottaneet verkkopallomailansa mukaan.

He olivat ne ottaneet. Puhtaaksipesty sulhanen ehdotti nelinpeliä; hän kysyi halusiko Laverock pelata.

"Kernaasti", sanoi Archie iloisena vaihtelusta.

Mr Rice-Mathews, joka nyt oli tuomittu jäämään parvekkeelle noiden kolmen vanhemman naisen kanssa, loi leimuavia katseita lapsenlapseensa, kun tämä meni hänen ohitseen verkkopallokentälle.

Se ei ollut tuolla suurella nurmikolla talon edessä, vaan pyökkien varjostaman, jyrkän polun päässä; hyvä kenttä, jota toisella puolella rajoitti loiva rinne, toisella metsä.

Neiti Rice-Mathews ja nuori Laverock pelasivat yhdessä ja voittivat vieraat perusteellisesti. Näiden ajatukset eivät olleet pelissä, ja tyttö oli lyönyt kaksi palloa korkealle verkon yläpuolelle ja sitä tietä metsään takanaan.

"Pitää hakea nuo pallot", sanoi mies osoittaen ensi kerran vilkastumista. "Toinen meni suoraan tuohon pyökkiin — panin sen merkille."

"Toinen oli paljon alempana, Bubbles", sanoi tyttö "Katso — täällä päin."

He katosivat tykkänään suhisevaan lehvistöön.

Archie kääntyi neiti Rice-Mathewsin puoleen. "Luuletteko meillä olevan aikaa kaksinpeliin?"

"Luulen kyllä."

"Pelaatteko siis kanssani?"

"Hyvä." Hän asettui vastakkaiselle puolelle, ja Archie näki ensi kerran hänen oikein pelaavan.

Hän huomasi, että tyttö muuttui aivan toisenlaiseksi pelatessaan; hän oli sellainen. Hän oli poikamaisen solakka, enemmän kuin poikamaisen siro ja hänen vaalea pukunsa leijaili sinne tänne loistavalta vihreällä kentällä; hänen eleissään yhtyi voima hienouteen, hänen puolustuksensa oli taidetta.

"Hyvä!" huusi Archie ihaillen, kun tyttö nopeana kuin pääskynen torjui hänen pallonsa. Hänen tavallisesti niin ylimielinen katseensa oli nyt kiinteästi tähdätty toisen hyökkäykseen, hänen unohtaessaan kaiken muun. Hänen hienon, mutta värittömän ihonsa alta näkyi puna, joka ensimmäisenä päivänä oli niin kauniina loistanut sateessa.

Yhtäkkiä Archie huomasi jotain, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

"Taivas, hänhän on kaunis!"

Sillä ei ainoastaan tuon pelin nostama puna ollut häntä muuttanut; se oli muuta eloisuutta. Hän tunsi sen tytön juostessa sinne tänne, hän näki enemmän tytön todellisesta minästä tässä ainoassa hetkessä, kuin hän oli nähnyt kokonaiseen viikkoon kanojen ja kohteliaiden tervehdysten keskellä. Tämä oli todella paljon enemmän tytön oikeata tyyliä; tämä oli Beethoven-tyttö, joka oli herännyt elämään.

Hänen täytyi ponnistella voittaakseen pelissä.

Sitten he istuutuivat yhdessä loivalle rinteelle.

"Ei jälkeäkään noista kahdesta", sanoi Archie keveästi.

"Oh, kestää kauan ennenkuin he sen pallon löytävät", vastasi Mauve, laskien verkkopallomailansa ruohopenkille viereensä ja puhuen tyttömäisemmällä äänellä kuin Archie koskaan oli kuullut hänen puhuvan. "He ovat hakeneet sitä nyt kahdeksan vuotta."

"Kahdeksan vuotta?"

"Tarkoitan tietysti, että he ovat olleet niin kauan kihloissa."

Archie katsoi häneen monivivahteisilla, kissamaisilla silmillään. "Kahdeksan vuotta?" huudahti hän. "Toistensa kanssa?"

Nähdessään nuorukaisen epäilevän purskahti Mauve nauramaan. "Onko se teidän mielestänne liian pitkä aika ajatella samaa henkilöä, mr Laverock?"

"Minustako — no, on! Voisitteko te sitten sitä tehdä?"

Hän kysyi näin, mutta tämä ei ollut ainoa, mitä hän tahtoi tietää. Hän oli nyt uteliaampi kuin milloinkaan ennen saamaan selville tuon omituisen, vaihtelevan, hämmästyttävän tytön salaisuuden. Mutta hän ei vielä pitkään aikaan saanut tietää sitä, minkä hän kuuli vasta myöhemmin — Mauve Rice-Mathewsin rakkaustarinan.

Mutta vaikkei hän kuullutkaan sitä silloin, voimme me ehättää hänen edelleen. Sillä tällainen se oli:

Tuona ihmeellisenä keväänä vuonna 1914, keväänä, joka merkitsi niin monelle viimeistä rakkauden ja ylellisyyden hiventä, oli Mauve hentona kahdeksantoistavuotiaana vasta-alkajana tuotu elämään ja joutunut kaupungin humuun erään tuollaisen haltiatarmaisen kummitädin ohjaamana, joka otti huolehtiakseen Tuhkimon muutoksesta.

Prinssiä näytteli eräs nuorukainen, jonka etunimi oli Basil. Hän oli ratsuväessä, ja hänen tätinsä (Tuhkimon kummitäti) oli pyytänyt häntä toimittamaan tytölle niin hauskaa kuin mahdollista. Mauve oli silloin keijukaismainen olento, jonka maalaispunastus kohosi ja häipyi varsin sievästi niiden hienojen hattujen alla, joita hänen tätinsä opetti häntä käyttämään, ja pian Basilia huvitti hakkailla häntä.

He menivät kihloihin; Mauve oli koko sydämestään rakastunut, nuori sotilas ehkä hiukan viileästi. Mutta pitihän joskus mennä naimisiin jonkun kanssa. Tyttö oli miellyttävä; yhtä miellyttävä kuin mikä tyttö tahansa, jonka kanssa mennään naimisiin.

Mauve olisi ollut valmis menemään naimisiin hänen kanssaan sinä viikkona, jolloin sota puhkesi. Mutta Basil sanoi, että se ei olisi oikein häntä kohtaan.

Kerran Basil oli lomalla hänen luonaan; seuraavalla kerralla hän oli naimisissa. Naimisissa erään tuollaisen "ei mistään" tulleen pikku tytön kanssa, joita kukaan ei aikaisemmin ole nähnyt eikä kuullut. Sellaista tapahtuu, selityksittä. Hän kirjoitti suoran ja välinpitämättömän pikku kirjeen entiselle morsiamelleen pyytäen häntä unohtamaan, ellei hän voinut antaa anteeksi.

Mauve Rice-Mathews ei ollut koskaan voinut tehdä kumpaakaan. Ei aika, eivät hänen omat sotatyössä vietetyt vuotensa maalla, ei se aamu, joka toi hänelle Basilin nimen Timesin luettelossa niistä, jotka olivat taistelussa kaatuneet, ei toisen miehen ilmestyminen näyttämölle — miehen, joka rakasti ja halusi häntä — ei mikään ollut lievittänyt Mauven epätoivoa ja pettymystä.

Uusi mies (joka oli hänen kotiseudultaan) oli mennyt Persiaan ilmoittaen rauhallisesti voivansa odottaa. Tyttö oli sanonut hänelle, miten toivotonta se oli. Hänellä oli jälellä vain muistonsa ja turha itsekidutus — — "Miksi en saanut pitää Basilia? Mitä tapahtui? Mitä tuolla toisella oli, joka riisti hänet minulta? Välittikö hän todella koskaan minusta, vai oliko kaikki — oliko kaikki vain minun puolellani? Jos hän olisi mennyt heti kanssani naimisiin, eikö se olisi ollut parasta? En saa sitä koskaan, koskaan tietää, mutta mitä tapahtui?"

Mutta nyt hän ei tiennyt, että hän ei enää surrut kavalaa rakastettuaan.

Kauan sitten oli hänen mielestään kadonnut tuon nuorukaisen todellinen muisto. Hänen mielestään olivat häipyneet hänen kasvonpiirteensä (jotka hänellä oli vielä jälellä tuon ajan valokuvissa), häipynyt oli ääni, joka oli huudahtanut: "Mauve, sinä suloinen tyttö, pidätkö sitten minusta?" Hän ei huomannut, että jos Basil nyt ilmaantuisi elävänä hänen eteensä, niin hänellä ei olisi enemmän yhteistä tuon ihanteen kanssa kuin — — —

Esimerkiksi tuon automiehen, mr Laverockin kanssa, joka asusti vaunussa, pelasi sangen hyvin verkkopalloa ja auttoi häntä suoriutumaan vieraista, ja joka näytti edes jossain määrin tuottavan huvia isoisälle. Mikä merkitsi jotakin.

Ja nyt, johduttuamme ihmisiin, jotka voivat vuosikausia rakastaa samaa henkilöä, tuo nuori Laverock kääntyi hänen puoleensa rinteellä ja kysyi: "Voisitteko te?"

Hän ei heti vastannut. Hän katsoi poispäin metsään, minne nuo pallonetsijät olivat kadonneet.

Sitten hän nyökäten ruskeaa päätään siihen suuntaan sanoi: "Ainakaan nuo kaksi eivät näytä pitävän sitä vaikeana. He menivät kihloihin tytön ollessa kahdeksantoista ja miehen kaksikymmentä vuotta, ja he ovat aina olleet kiintyneitä toisiinsa samalla tavalla."

"Taivas, miten paljon he mahtavatkaan nähdä toisissaan", mutisi Archie Laverock miltei kunnioittavalla kateudella. Hän ei todellakaan luullut voivansa nähdä "kaikkea sitä" missään tytössä niin pitkää aikaa — mutta hän ajatteli myöskin, ettei mikään tyttö, jonka hän oli tavannut, olisi niin kauan voinut ihailla häntä itseään. Hän sanoi: "On siis olemassa vielä joitakin ihmisolentoja, jotka ovat sinisten kalliokyyhkysten tapaisia?"

"Miten niin, mr Laverock?"

"Tarkoitan sinisiä kalliokyyhkysiä, jotka valitsevat yhden ainoan kumppanin koko elämänsä ajaksi eivätkä koskaan petä tätä. Ne ovat hyvin erilaisia kuin muut linnut. Keltasirkut esimerkiksi. Kunpa vain voisi ajatella", sanoi Archie vakavasti, "että maailmassa on vain tuo yksi ainoa henkilö! Miten paljon helpommaksi se tekisi kaiken!"

Tyttö katsahti häneen; hänen mielenkiintonsa oli herännyt. "Minusta sininen kalliokyyhkynen, kuten sitä nimitätte, on ainoa oikea tyyppi. Tietenkin siinä tapauksessa, että on kyllin onnellinen löytääkseen toisen sinikyyhkysen."

"Niin; maailma on heitä varten", myönsi Archie hiukan kaihoisasti, hiukan katkerasti. Hän oli sillä tuulella, jolloin hän mietti, oliko koko maailma nurin vai oliko hänen vikansa, että hän oli tällainen. "Kaikki on järjestetty kestävää rakkautta varten. Yhteiskunta on perustettu sille ajatukselle, että kaikki käyttäytyvät aivan siten kuin nuo kaksi ystäväänne."

"Niin! He" — — tyttö nyökkäsi jälleen metsää kohti — — "ovat varmasti tyytyväisimmät ihmiset mitä tunnen. He merkitsevät kaikkea toisilleen. Morsian on sanonut minulle, että hän ei koskaan ole ajatellut ketään muuta kuin Christopheria, ja että Christopher ei eläissään ole katsahtanutkaan toiseen naiseen!"

Mutta silloin, huolimatta siitä mitä hän oli sanonut, huolimatta siitä mitä hän oli tuntenut ja kokenut, Archie Laverock sisimmässä sydämessään kuiskasi hehkuvasti: "Mies parka!"

Mutta ääneen hän sanoi vain: "Vai niin, sekö on hänen oikea nimensä?"

Sitten hän kääntyi äskettäin keksimäänsä miellyttävää tyttöä kohti, joka istui hänen vieressään, siisti tukka hiljaa tuulessakin ja posket vielä punasta hohtaen.

Hän tunsi äkkiä voimakasta halua nimittää häntä ristimänimellä.

Hän lisäsi siis: "Muuten, teillä on sangen harvinainen nimi, eikö totta? Miten," hiljemmin, "miten se kirjoitetaan?"

Heidän välilleen tuntui laskeutuvan kylmyys, joka jääti lämpimän ystävyyden. Aivan selvästi, pannen kuin pisteen jokaisen kirjaimen välille, neiti Rice-Mathews tavasi sen hänelle. "M-a-u-v-e."

"Vai niin. Samoin kuin senniminen väri. Käsitän", sanoi nuori Laverock miellyttävästi vaimennetulla äänellään.

Erään seikan hän oli oppinut eräältä toiselta kauniilta opettajaltaan: "Tyydy joskus kieltävään vastaukseen. Naisten luullaan ihailevan miehiä, jotka eivät sitä tee. Mikä erehdys! Me ihailemme vain niitä, jotka joskus tyytyvät siihenkin. Kun olet aivan varma siitä, että sinulle iloisesti annetaan mitä pyydät, silloin on aika pysyä pyynnössäsi! Mutta siihen asti kultainen sääntö kuuluu: Älä koskaan ole tunkeilevainen!"

Tässä neiti Rice-Mathewsin asiassa hän siis otti tämän opikseen eikä yrittänyt enää jatkaa ristimänimi-kysymystä.

Eipä hän aavistanut, miten pian hän pyytämättään saisi kuulla oman etunimensä tytön huulilta!