KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Valkea yö — ja päivänvalo.

Hienojen, pehmeiksi pestyjen ylämaalaisten lakanoiden välissä makasi nuori Laverock, linnan seurueen autonohjaaja, levottomana kesäisen yön hetket.

Hän ei ollut käännellyt puolelta toiselle niin unettomana siitä asti kun hän vielä oli kapteeni A.L. Laverock, jonka haavojen luonne, kuumeennousu ja muut tärkeät seikat oli kirjoitettu neliskulmaiselle kortille, joka oli ripustettu hänen vuoteensa yläpuolelle tuossa suuressa huoneessa, joka oli sotilassairaalan ensi kerroksessa.

Sairaalamuistoja! Miten ne kaikki nyt palasivat hänen mieleensä!

Korkeat ikkunat, jotka olivat suunnatut Squarelle ja Lontoon puiston puita kohti, joiden tummat, kuoren irtaantumisesta paikotellen vaalenneet rungot näyttivät leopardin nahalta. Joukottain vuoteita. Punaiseksi maalattuja varjostimia. Ylihoitajan valppaat kasvot. Ohikulkevien hoitajattarien siistejä, esiliinalla varustettuja hahmoja.

Hänen hahmonsa.

Yhtä selvästi kuin hän oli nähnyt hänen villahameensa vajassa muutama tunti sitten, näki hän nyt hänet sellaisena kuin hän oli ollut univormussaan. Punaisen ristin, joka koristi hänen rintaansa. Hänen korkonsa, jotka kuvastuivat kiillotettuun lattiaan hänen astuessaan Archien vuoteen luo.

* * * * *

Hän muisti hänen lystikkään ja leikkisän äänensä ensi kerralla, jolloin hän kuuli hänen puhuvan.

"Tämä persikkakori ja nämä ihanat ruusut on lähetetty kapteeni Laverockille. Otaksun niissä olevan kortin, en ole katsonut. Minä panen ne tähän pöydälle, eikö niin?"

"Kiitos, sisar — —"

(Suunnilleen niin.)

* * * * *

Sitten muutamia päiviä myöhemmin: "Jos aiotte mennä ulos tänään iltapäivällä, niin minä haen teille uudet sukat ja muut tavarat ajoissa, niin että teillä on hyvä aika pukeutua."

"Paljon kiitoksia."

(Juuri niin hän oli sanonut.)

Hän oli ollut sinä iltapäivänä ensi kerran ulkona teolla. Joku nainen oli ottanut hänet autoonsa… Hän oli unohtanut, kuka tuo nainen oli. Sinä päivänä hän ei ollut suonut ajatustakaan sille kullanpunaiselle veitikalle, joka oli jäänyt sairaalaan hoitamaan velvollisuuksiaan; hän oli kuin osa sairaalakalustoa. Hän, Laverock, ei ollut ajatellut häntä. Se oli uskomatonta.

* * * * *

Toinen muisto. Kerran, vähän ennemmin kuin hän paasi sairaalasta, oli hoitajatar korjannut hänen lakanansa samalla tavoin kuin hän olisi tehnyt sen pikku pojalle, joka potkii kaikki vuodevaatteensa hajalle. Hänen kasvoillaan oli ollut juuri sellainen ilme. Archie oli — lieneekö se tapahtunut vallattomuudesta vai mistä — painanut päänsä tyynyyn juuri niinkuin tuollainen pikku poika olisi tehnyt. Sitten hän oli lasta jäljitellen mutristanut huuliaan ja kuiskannut: "Eikö minulle sanotakaan… hyvää yötä?"

Vain seuraavassa vuoteessa oleva majuri oli voinut tämän nähdä, mutta hän oli tykkänään syventynyt johonkin aikakauslehteen.

Tyttö oli katsonut rauhallisesti alas. Ja sitten hän oli hymyillyt. Vastannut kirkkaalla tasaisella äänellään: "Hyvää yötä, kapteeni Laverock."

* * * * *

Hän keskeytti tuon muiston palatakseen jälleen vuoteeseensa, painaen nyrkkinsä patjaansa ja purren hampaansa yhteen.

Hyvä Jumala sentään! Nyt hänen hetkensä oli tullut! Eikö häntä oltu varoitettu, että hän jonakin päivänä saisi maksaa kaiken?

Kaukaa menneisyydestä — jostain unohtuneesta keskustelusta — tuntuivat jotkut lauseet toistavan itseään hänen unettomissa aivoissaan.

"Kohtalolla voi olla jotain sangen julmaa teidän varallenne, Archie… tietysti te aina, aina tulette olemaan naisten hemmottelema. He tulevat juoksemaan teidän jäljessänne, jumaloimaan teitä… Niin! Koska olette kaunis ja intohimoinen poika. Koska te tiedätte, mitä kahdeksan kymmenestä miehestä ei koskaan opi — miten pitää katsoa naisia, miten puhua heille, miten koskettaa heitä. Miltei jokainen nainen on valmis ihailemaan teitä. Te tulette pitämään sitä itsestään selvänä. Mutta! Myöhemmin — silloin saatte sen maksaa. Te tapaatte tuon ainoan tytön, joka on erilainen kuin kaikki muut ja joka näyttää teille, että ette koskaan ennen ole nähnyt tyttöä…"

Voi! Miten pirullisen totta!… Juuri se oli nyt tapahtunut! Juuri se! Muistot, ajatukset, pelko, mikä se lieneekään ollut, vahvistivat tuon ennustuksen.

"Ja sitten — sitten — hän ei ehkä välitä vähääkään teidän kauneudestanne, teidän intohimoisuudestanne, teidän miellyttävyydestänne. Hän on ehkä ainoa nainen, joka ei huoli teitä. Hän ei ehkä viitsi katsahtaakaan teihin!"

Hyvä Jumala, ajatteli Archie onnettomana ja jälleen käännähtäen. Mitä hirveää peliä elämä olikaan!

Mutta tyttöhän oli katsonut? Hänhän oli katsonut? Hänhän oli katsonut häneen vajassa? Hän oli huudahtanut: "Voi, Archie, miten hauskaa saada jälleen kuulla ääntänne…"

Eikö se ollut — —

Oh, ei. Se voi merkitä kaikkea tai ei mitään. Ei mitään, päätti Archie Laverock. (Tämä oli nimittäin surkea hetki, kello kahdelta aamulla). Tyttö oli vain iloinen nähdessään entisen potilaan, jota hän ei ollut lainkaan muistanut vuoden 1917 jälkeen.

Hän muisti hyvästijättönsä sairaalassa ja miten hän oli tuhlannut miltei viisi puntaa lahjoiksi ylihoitajalle ja hoitajattarille, jotka olivat hänestä huolehtineet. Sisar Johnstone oli saanut ison pullon hajuvettä; hän oli kerran huomannut hänessä heikon hajuveden tuoksun, kun hän oli tullut kotiin oltuaan kaksi tuntia lomalla.

Hän oli sanonut keveästi: "Oi, miten herttaista teiltä!"

Ja Archie oli vastannut: "Jotta muistoni pysyisi suloisena! Nimittäin jos se kestää niin kauan kuin pullo! Hyvästi!"

Juuri niin se oli ollut. Mitenkä se olisi voinut ollakaan toisin!

Nyt hän sai maksaa sen, kautta Luojan. Hän jatkoi tällä tavoin sen maksamista, kunnes aamu sarasti.

* * * * *

Hän heräsi nukuttuaan tuskin kolmea tuntia; ja kun hän heräsi, oli hän aivan parantunut siitä hämmästyksestä ja ihmettelystä, jota hän oli tuntenut huomatessaan Ethel Johnstonen yhtäkkiä sylissään.

Hän heräsi ihmetellen missä oli ja miten hän oli tullut tähän pieneen kukalliseen huoneeseen, jonka lumivalkoiset uutimet leijuivat ikkunasta sisäänpäin.

Muistaessaan sen hän hypähti vuoteesta ja pisti päänsä ulos ikkunasta ilmaan, jonka kaltaista hän ei ollut koskaan ennen hengittänyt. Se oli Pohjoisen Skotlannin ilmaa, joka puhalsi suoraan laajalta valtamereltä.

Hän veti kengät jalkaansa ja kylpypuvun ylleen ja kiiruhti ulos rannikolle sukeltaakseen veteen. Laskeutuessaan veteen hän katseli ympärilleen.

Laaja ranta… Suojaavia kallioita, kerrostuma toisensa päällä kuin jättiläisen voileivällä. Valkoinen hiekkaranta kapeana vyöhykkeenä kahden meren, vihreänä vyöryvän ulapan ja hiljaa aaltoilevan kanervameren välillä. Molempien merien yllä kohosi raikas, harmaa taivas. Linnan tornit kohosivat sitä kohti kuin vanhanaikaiset kypäränkoristeet. Koko maisemassa oli jotain — jotain kovaa ja selväpiirteistä, joka sai hänet suoristamaan selkänsä ja kohottamaan päänsä korkeammalle.

"Ihana paikka!" sanoi Archie.

Uituaan hän juoksi takaisin aamiaiselle ja aamuhommiinsa.

Tämän työn kuvaileminen yksityiskohdittain vaatisi asiantuntijan kynää, sellaisen, joka viikottain täyttää The Tatlerin moottoriosaston palstat. Yksin jäätyään Archie kokonaan syventyneenä hommaansa vihelteli iloisesti; puhkesi koneellisesti hyräilemään — muistamatta kenen laulua hän hyräili tai missä hän oli sen kuullut — —

Tukka kuin palavaa kultaa… Olipa omituinen sattuma, että hän oli täällä yhtaikaa kuin Archie. Todennäköisesti seurueen vieraana; luultavasti amiraalin sisaren hoivissa. Archie taas amiraalin sisaren seurueen autonohjaajana. Luultavasti hän ei saisi mahdollisuutta vaihtaa enää sanaakaan Ethel Johnstonen kanssa.

Hän alkoi mietiskellä.

Juodessaan teetä pienessä huoneessaan hän mietti, missä ja milloin hän saisi jälleen nähdä hänet. Alkoi arvailla mahdollisuuksia. Sitten hän rupesi järjestelemään kohtaamista.

Tyttö lähtisi ehkä ulos metsästäjien mukana? Ehkä hän istuisi auton etuistuimella? Entäpä jos hän halusi tulla viedyksi lähikaupunkiin (joka oli viidentoista mailin päässä)? Tai jospa hänen piti päästä postitoimistoon sähköttämään?

Sillä tietysti hänen täytyi saada nähdä hänet. Tietysti hänen täytyi selvittää se hänelle.

Selvittää mikä?

Se kysymys näytti itse antavan itselleen vastauksen samassa hetkessä.

Majan avoimesta ovesta hän kuuli kirkkaiden äänien sorinan, joka lähestyi. Lasten ääniä! Jo kerran tämän päivän aikana hän oli itsekseen ihmetellyt, mihin kaikki ne lapset olivat joutuneet, joiden hän tiesi olevan talossa. Nähtävästi heidät oli viety pois vanhempien tieltä ja annettu jonkun hoivaan.

Äkkiä, kaukaisen kuoron lähetessä, hän kuuli kimakkojen äänien toistavan erästä nimeä.

"Neiti Johnstone — neiti Johnstone!" Sitten: "Nyt on teidän vuoronne etsiä meitä, neiti Johnstone — —"

Kiiruhtamatta, mutta päättäväisesti Archie Laverock nousi tuoliltaan, meni puuveräjästä, joka johti noille kivellä aidatuille kentille, siihen suuntaan, mistä äänet olivat kuuluneet. Lähestyessään hän erotti pakenevia kirjavia puseroita ja hameita, liehuvia hiuksia ja pitkiä sääriä. Sitten joku noista lapsista kääntyi, juoksi Archiea kohti, törmäsi häneen ja työnsi hänet tieltään huutaen innostuneesti:

"Hei, Laverock!"

"Hei vain, Royds", vastasi Archie, tuntien pikku toverinsa matkalta pohjoista kohti; hän oli nyt uskomattoman ryppyinen, naarmuinen ja tahriintunut. "Mitä sinä teet?"

"Me leikimme piilosilla", selitti pieni likainen poika hänelle innostuneena kuiskaten. "Muut juoksivat tuohon pieneen metsikköön tien luona, luullakseni. Minä olen urkkimassa täällä. Me menemme kaikki piiloon serkkujeni hoitajaa —"

"Naisparka; kuka hän on?"

"Ei hän ole mikään naisparka, Laverock. Hän on neiti Johnstone."

"Neiti — mikä?" huusi Archie tarttuen pojan harmaaseen jerseypukuun. "Mitä neiti Johnstone on?"

"Serkkujeni hoitajatar. Mutta hän ei ole vähääkään tätimäinen", vakuutti lapsi hänelle. "Antakaa minun mennä nyt, Laverock. Hän on tuolla alhaalla aidan toisella puolen. Hänen pitää peittää silmänsä laskiessaan sataan, niin ettei hän näe, minne me kaikki menemme. Hän on todellakin sangen hauska ollakseen tyttö", selitti poika vääntäytyen irti.

Ennenkuin viimeiset sanat olivat päässeet lapsen huulilta, oli nuori Laverock kiivennyt kiviaidan yli ja astunut hiljaa ruohoiselle polulle, missä tyttö seisoi.

Hänen näkemisensä palautti kaiken jälleen hänen mieleensä. Koko hämmästyksen, mielenliikutuksen, kaipauksen.

Siinä hän seisoi. Hän oli jälleen puettu ruskeaan, lämpimään lehdenväriin. Hänen hiuksensa loistivat kirkkaina harmaata, auringotonta taivasta vastaan. Hän seisoi siinä aivan itsetiedottomana, kädet silmillään. Niiden alla näkyivät hänen huulensa; ne vaikuttivat vieläkin eloisammilta ja ilmehikkäämmiltä, samalla tavoin kuin naamion alla nähdyt huulet; hänen nauravat huulensa; jotka laskivat ääneen: "Yhdeksänkymmentäseitsemän, yhdeksänkymmentäkahdeksan, yhdeksänkymmentäyhdeksän —"

"Sata", lopetti Archie tyynesti vain jalan päässä hänestä.

Tyttö päästi kätensä alas. Vaikka "sata" olisi ollut Archien huulten kosketus hänen omillaan, ei hän olisi voinut nopeammin peräytyä. Jo toisen kerran vuorokauden kuluessa he tuijottivat suoraan toistensa silmiin.

"Oh!" huudahti hän suuttuneena. "Miten uskallatte!"

"En uskaltanutkaan! Sitähän juuri en tehnytkään."

"Mitä te tarkoitatte?" Hän punastui nopeasti. "Tarkoitan, mitä tarkoitatte pelästyttämällä minut taas tuolla tavoin?"

"Taas?" sanoi Archie voittaakseen aikaa.

"Niin — no niin, tuo eilisiltainen oli sattuma, sen tiedän, mutta nyt te tulitte ihan tahallanne ja hiljaa."

"Niin, tiedän niin tehneeni."

"Se oli halpamaista! Yllättää minut!"

"Niin."

"Ja antaa minun huutaa tällä tavoin suoraan päin kasvojanne!"

"Niin; se oli niin ihastuttavaa," sanoi Archie Laverock nopeasti. "Ette tiedä miltä näytitte. Jos tietäisitte, miten kaunis olitte — en huoli siitä suututteko vai ettekö — te olette vihainen, mutta minä en huoli siitä! Jos tietäisittte, niin antaisitte minulle kaiken anteeksi — —"

Tyttö kääntyi nopeasti.

"Te ette mene", vastusti Archie kiivaasti, "enhän minä ole vielä sanonut tai kysynyt mitään! Te ette voi mennä!"

Ja hän pidätti häntä silmillään, tuota suuttunutta, vilkasta, punatukkaista tyttöä; hän piteli häntä katseella, jota hän oli puoliksi tiedottomasti oppinut käyttämään Mon Reposin päivällisillä; nyt se oli hänelle enemmän hyödyksi kuin milloinkaan ennen, ja hän tunsi, että tämä oli kaikki, mitä varten hän olisi halunnut omistaa kaiken maailman miellyttämiskyvyn ja voiman.

"Minun täytyy mennä. Tietysti minun täytyy mennä!" huudahti tyttö pysähtyen hänen eteensä. "Oh — unohdin kysyä — miten on olkapäänne laita, kapteeni Laverock?"

"En käytä sitä, tiedättehän."

"Mitä?" Hänen äänensä ja kasvonsa valpastuivat äkkiä. "Olkapäätäkö — —?"

"Ei; kapteenin arvonimeä."

"Oh! Sanon siis mr. Laverock."

"Eilen illalla", sanoi mies hyvin hiljaa, "sanoitte Archie."

"Ohoh!" huudahti tyttö veitikkamaisesti. "En suinkaan!"

"Varmasti."

"Ensimmäisenä — ensimmäisenä iloisena hämmästyksen hetkenä kenties!"

"Eikö se sitten kestä?"

"Ei mikään hetki kestä!" sanoi tyttö.

"Te olette väärässä", sanoi Archie Laverock. "Muutamat hetket — kestävät."

Tytön vilkas pää liikkui sinne tänne, mutta koko ajan hän katsoi poispäin Archiesta. Vaiettuaan hetkisen hän sanoi tavallisimmalla äänellään: "Niin, hyvästi, sillä minun täytyy todellakin mennä; minun täytyy."

Archien ajatukset liikkuivat hyvin nopeasti. "Niin," myönsi hän. "Teidän kai täytyy. Miten pian saan taas nähdä teidät?"

Tyttö kysyi: "Ettekö luule, että olisi yhtä hyvä, jos ette enää tapaisi minua?"

"En", sanoi Archie päättäväisesti, "en luule. Milloin saan puhua kanssanne ja missä?"

Tyttö koetti vältellä. "No, koska olemme molemmat täällä, niin satumme varmastikin vastakkain —"

"Tiedättekö", sanoi Archie miellyttävästi hymyillen suoraan hänen silmiinsä, "siitä olisi minulle kovin vähän hyötyä."

"Neiti John-stone!" kuului heikosti kentältä.

"Kuulkaahan! He huutavat minua!"

"Hyvä, heti kun olette sanonut minulle missä. Milloin?"

Tyttö epäröi. "Se ei käy ennenkuin olen pannut lapset vuoteeseen. Ja sen jälkeen — se ei käy."

"Ellei se käy ennen, niin sen täytyy käydä jälkeen," sanoi mies loogillisesti.

"En luule sen käyvän lainkaan."

"Tänä iltana", sanoi hän.

"Ei, en luule sen olevan mahdollista — —"

"Kello kahdeksalta? Oletteko jo silloin syönyt päivällistä?"

"Päivällinen tuodaan minulle kello kahdeksalta."

"Puoli yhdeksän sitten," päätti mies. "Hyvä!"

Tyttö puhkesi pieneen naurahdukseen, teki sellaisen liikkeen kuin olisi hän kutsunut koko maisemaa ja harmaata taivasta katsomaan tämän olennon itsepäisyyttä.

Mies lisäsi nopeasti ja varmasti: "Entä missä? Minä sanon — —"

Hän kertoi hänelle rantaniitystä, jota myöten hän oli juossut uimaretkelleen tänä aamuna… He erosivat.

Sinä iltana he kohtasivat ensi kerran kävelläkseen ja jutellakseen.

Se oli ilta ennen kahdettatoista päivää.

Kolmen illan kuluttua siitä mr. Archie Laverock oli jotakin, mitä hän ei koskaan ennen ollut vaihtelevan elämänsä aikana ollut — lopullisesti kihloissa.