← Table of contents
Nykypäivien maantieritari

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Aune Lindström translation

Kolmen päivän kosinta.

Nuo kolme iltaa, jolloin he kohtasivat toisensa, jakautuivat kolmeen selvään osaan.

Kaikkien niiden aikana oli nuori Laverock tarkoin tietoinen yhdestä tämän kosinnan piirteestä; omasta asenteestaan tyttöön nähden. Kuten hän sanoi: "Kun hän ei ole lähettyvillä, niin olen kylläkin järkevä. Minä ajattelen: Olkaamme nyt järkeviä. Mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee? Eikö se voi taaskin olla typerä erehdys? Mutta niin pian kuin näen hänet — —!"

Saattoiko syynä olla se, että tyttö yhdisti itseensä tusinan tavallisia tyttöjä?

Tuona ensimmäisenä iltana hän kohtasi nuoren naisen, joka varmaankin oli valmistautunut tähän; joka oli yhtäkkiä täynnään pirteyttä ja hauskuutta ja toverillisuutta; todellakin entinen hoitajatar, joka inhosi tunteellisuutta.

"Hyvää iltaa!" huusi hän Archielle iloisesti. "Pikku Freddie Royds on puhunut 'Laverockistaan koko päivän."

"Onko? Se oli pikku Freddie Royds, joka kertoi minulle, että te olette lastenhoitajattarena täällä. Menkäämme polkua pitkin kallioita myöten, menemmekö?"

"Hyvä."

He lähtivät yhdessä liikkeelle Pohjolan vähitellen tummenevassa, hitaassa hämärässä. "Kertokaa nyt minulle, mitä olette tehnyt siitä asti kun lähditte sairaalasta."

Archie Laverock kertoi hänelle lyhyesti toimistaan rauhantekoon asti ja kahdesta vuodesta autoliikkeessä.

"Hekö teidät lähettivät?" kysyi Ethel.

"Ei. Minä olin jo eronnut siitä. Eräs mies ehdotti, että tulisin tänne ohjaajaksi — —" ja niin edespäin.

"Miten pitkäksi ajaksi?"

"Noin kuukaudeksi. Sitten lähden ulkomaille."

Jos hän toivoi tytön osoittavan jonkinlaista pettymystä, niin hän itse pettyi. Hän virkkoi vain: "Oh, miten järkevää — —", ja teki jonkun huomautuksen joistakin serkuista, jotka kiiruhtivat takaisin siirtomaihin samana hetkenä kuin riisuivat khakipuvun yltään. Puhuttiin työstä ja siitä, millä tavoin sodassa köyhtyneiden piti siihen suhtautua.

Puhuttiin Ethelin omasta hommasta.

"Minä en enää halunnut olla sairaanhoitajattarena," hän selitti. "En tahdo enää nähdä sairasta ihmistä eläissäni. Sen vuoksi ilmoittauduin leikkitädiksi. Henkilökohtaisesti luulen olevani liian nykyaikainen," nauroi hän. "Minusta koko homma on pötyä. Mutta he ottivat minut kuitenkin. Sitten minun oli loma-ajakseni valittava, menisinkö äitipuoleni luo Woorthingiin, mitä inhoan, vai vastaisinko ilmoitukseen ja tulisin pohjoiseen Hopkinson-Kaben perheen kanssa."

"Pidättekö tästä — —?"

"Oh, minä olen aina pitänyt lapsista. Ja paikka on ihana, eikö teidänkin mielestänne?"

"On nyt," vastasi Archie merkitsevästi, siirtäen katseensa tummenevalta taivaanrannalta tytön kasvoihin.

Mutta Ethel ei tänä iltana tahtonut puhua henkilökohtaisista asioista! Hän lörpötteli kuin koulutyttö, kepeästi kuin höyhen ja ilman minkäänlaista vastuunalaisuuden tunnetta.

Archie oli hämmästynyt, hän ei voinut houkutella eikä pakoittaa tyttöä tänä iltana heittämään tuota iloista toverillisuutta. Oliko tämä sama tyttö, joka oli huutanut heidän ensi tapaamisensa hetkellä vajassa, joka oli punastunut nähdessään hänet niityllä? Sitä tyttöä hän oli rakastanut; mutta hän rakasti myös tätä nauravaa veitikkaa. Oh, mikä ihana ilta!

Tämä oli ajan tuhlaamista, ajatteli Archie tupakoidessaan; syntistä tuhlaamista. Miksei hän voinut heti sanoa hänelle kaikkea, mikä hänen sydämessään kuohui…

* * * * *

Mutta aamu toi tullessaan viileän järkevyyden ("Itse asiassa siinä ei taida olla mitään. Vain hyviä ystäviä.") — ja päivä työn.

Kahdestoista päivä.

Nuori Laverock alkoi tuntea olonsa sietämättömäksi. Hän oli sattumalta erinomainen ampuja; hän kaipasi suunnattomasti saada olla päivän ulkona koirien keralla — ulkona purppuraisilla ja ruskeilla rämeillä, kalpeanharmaan taivaan alla.

Mutta urheilu ja rakkaus olivat kielletyt uudelta köyhälistöltä.

Ja kuitenkin…

Illalla he jälleen kohtasivat; hänen ruumiinsa, sielunsa ja henkensä näyttivät riemuitsevan.

Hän antoi tytölle kimpun valkoisia kanervia, jotka hän oli löytänyt sinä iltapäivänä ajaessaan metsästäjien luo. Tämä kiinnitti sen rintaansa aivan asiallisesti kiittäen. Tänä iltana hän ei ollut niinkään hyvä toveri, huomasi Archie, vaan pikemminkin ärsyttävä, valmis pistelemään reikiä kaikkeen olevaiseen… Hän ei tiennyt miten se alkoi; tyttö pilaili kohta jostain valkoisesta kanervasta, joka oli lähetetty Archielle sairaalaan; se oli ollut kasvava kanerva ruukussa, joka oli mustan kissan muotoinen.

Se oli kai tuonut hänelle paljon onnea, arveli tyttö; ja sitten hän yhä muistellen sairaalan päiviä kiusotteli häntä jälleen sen hedelmä- ja kukkatulvan vuoksi, joka hänelle tavallisesti oli virrannut.

"Ihastuttava potilas! Suositumpi kuin pikku meripoikamme!" pilaili hän. "Me muistamme kaikki ne ihanat autot, jotka tulivat noutamaan kapteeni Laverockia saamaan raitista ilmaa —"

Nuori mies näytti hiukan suuttuvan. Hän tahtoi sanoa jotain henkilökohtaista, kiusoittavaa. Eihän hän kuitenkaan voinut tarttua tyttöön ja pudistella häntä heidän kävellessään tuona rauhallisena iltana. Hän sanoi, tietämättään, että aikoi niin sanoa: "Ehkäpä muistatte myöskin sen auton, joka siihen aikaan tuli hakemaan teitä ulos?"

"Kyllä muistan," vastasi tyttö. "Minä olin siihen aikaan kihloissa autoni kanssa, niinkuin tiedätte."

Tämä pisti Archieta, kuten ehkä oli tarkoitettukin. Tietysti. Ethel oli ollut kihloissa. Kaikki sairaalassa tiesivät sen. Archie muisti äkkiä kihlasormuksen, joka oli ollut… hänen sormessaan… Kullanpunaisia loistavia kiviä. Tuli-opaaleja, jotka sopivat hänen loistavaan tukkaansa… Häneen koski ajatella sitä. Se koski.

Hän ei voinut sanoa muuta kuin: "Mistä te tiedätte, että minä en ollut itsekin kihloissa?"

"Oh! Tekö!" kiusotteli tyttö. "Tiedän, että ette ollut."

"Tiedättekö?"

"Oh, teidän kaltaisenne ihmiset eivät mene kihloihin. He kaipaavat vaihtelua, erilaisuutta! Heidän täytyy saada sitä. Olisi puiden pilkkomista partaveitsellä, jos joku teidän kaltaisenne menisi naimisiin. He eivät tulisi onnellisiksi. Kuvitelkaa heitä huoneustopuuhineen ja taloushuolineen ja vaimoineen! Vaimoineen! He eivät voisi tehdä ketään muuta onnelliseksi — —"

"He? Tarkoitatteko minua?"

"Tarkoitan teidän tyyppiänne."

"Te ette tiedä mitään minusta," mutisi Archie Laverock. "Mitä hyödyttää puhua tyypeistä?"

"Oh! Enkö tiedä teistä mitään? Luuletteko, että en ole tavannut ihmisiä, jotka tuntevat teidät? Niin, niin, sairaalan ulkopuolella. Useammat ihmiset tuntevat paremmin Häiritsevän Lumoojan kuin Häiritsevä Lumooja aavistaakaan — —"

"Mitä roskaa!" tiuskasi Archie punastuen ja kiivaasti hänen vieressään. "Pyydän anteeksi, en aikonut olla töykeä — —"

Ethel nauroi ilkeästi. Archie tiesi hänen valmistavan jotain uutta kidutusta hänelle. Hän valmistautui siihen. Hän loi nopean katseen taaksepäin kaikkiin niihin tytönkuviin, jotka hänellä olivat muistissa. Kasvoihin, jotka olivat hymyilleet hänelle ystävällisemmin kuin tämä tyttö. Hän muisti Selman, ruotsalaistytön tummansiniset silmät, tuon tytön, joka oli rakastanut häntä ja jolle hän pysyisi ihanteena, elipä hän missä hyvänsä ja rakastipa ketä tahansa. Ne näyttivät antavan hänelle rohkaisua ja apua. Ja ne olivatkin auttaneet häntä.

Ja nyt tuo punatukkainen kiusantekijä, joka oli hänen rakkautensa ja epätoivonsa samalla kertaa, kysyi vahingoniloisesti naurahtaen: "Esimerkiksi, onko teillä ollut niinkutsuttu 'hauska' kesä?"

"Oh, koko lailla," vastasi kohteliaan pidättyvästi poika, joka oli niin ylpeänä valloittajana kulkenut läpi toukokuun, kesäkuun ja heinäkuun. "Kyllä. Sangen hauska, kiitos."

Se oli hänen kostonsa.

Tyttö kääntyi äkkiä ympäri tiellä.

"On aika mennä sisään," sanoi hän lyhyesti.

He olivat kulkeneet vain mailin verran; oli vielä valoisaa, mutta Archie ei vastustellut, vaan käveli takaisinpäin hänen rinnallaan.

He puhuivat tuskin lainkaan kulkiessaan.

Niityn päässä, missä he ennenkin olivat eronneet, sanoi Archie: "Niin, hyvää yötä. Kiitoksia paljon siitä, että säälitte minun yksinäisyyttäni täällä. Hm — en kai uskalla pyytää teitä tulemaan huomenna jälleen kappaleen matkaa kanssani?"

"Miksei?" kysyi tyttö — aivan huolettomasti.

"Oh, arvelin, että te piditte minua tungettelevana, minusta tuntui, että ette ollut minulle aivan ystävällinen eräässä suhteessa."

"Oh!" huudahti tyttö äkkiä; liian äkkiä. "Ei millään lailla. Tietysti tulen kävelemään; pidin tästä. Hyvää yötä, mr Laverock!"

Jälleen työpäivä… täynnä, touhua kuten ennenkin… jälleen ilta, joka pyyhki pois kaiken, mikä koski seuruetta, autoja, koko päivän ponnistuksia. Kaiken paitsi harmaan hämärän, joka toi tuon punatukkaisen, hienon nuoren olennon häntä vastaan niitylle, kävelemään hänen vieressään läpi tämän laajan, salaperäisen vuorimaiseman.

Heidän tunteensa tänä kolmantena iltana eivät olleet toverillisia eikä riitaisia, kuten toisena iltana. Jokin odotti, vartioi, seurasi heidän kantapäillään: jokin riippui kuin pilvi heidän yllään — pilvi, joka ennusti myrskyä.

Kun tervehdykset oli vaihdettu, he lähtivät kävelemään. He kävelivät maalle päin, kohti uinuvaa rämettä, jolla ampujat tänään olivat olleet. Mailin verran he vaikenivat. Siten nuori Laverock äkkiä, ikäänkuin hän olisi ollut vielä kesken eilistä keskustelua, alkoi: "Puhuimme teidän kihlauksestanne — ettekö tahtoisi sanoa minulle, miksi puritte kihlauksenne?"

Hänen kihlauksensa, hänen kihlauksensa! Se oli muuttunut hänelle painajaiseksi. Hän kysyi itseltään, miksi hän välitti siitä. Ja välitti sitten yhä edelleenkin. Hän välitti enemmän kuin mistään muusta, mitä oli tapahtunut hänen elämässään, siitä tosiasiasta, että tyttö oli kerran aikonut mennä naimisiin toisen miehen kanssa — että hän oli ollut toisen miehen kihlattu morsian. Se koski yhä edelleenkin.

Se oli sietämätöntä!

Sillä nyt todellakin Archiesta tuntui, että hän oli koko elämänsä ajan odottanut antaakseen tälle yhdelle tytölle koskemattoman sydämen. Se kuului mielettömyydeltä, jos rupesi sitä miettimään… Mutta häntä ei huvittanut miettiä mitään. Hän oli vain alakuloinen. Häneen koski syvästi, että hän — jonka elämässä tähän asti ei ollut tapahtunut mitään merkittävää — oli nyt hullaantunut tyttöön, joka oli ollut kihloissa toisen kanssa. Toisen miehen… Se ei tehnyt asiaa siedettävämmäksi, että tuo toinen ei nyt ollut läsnä. Hän oli joka tapauksessa ollut olemassa — Ethel oli ollut kihloissa.

Tuo vihattu ajatus valtasi hänet kuin saapuva yö.

Tyttö käsitti hänen kysymyksensä syytökseksi. "Monet ihmiset purkavat kihlauksensa! Mitä järkeä on olla kihloissa, ellei halua olla? Se on kuin — kuin istuisi konserttisalissa tuntimääriä sen jälkeen kuin konsertti on loppunut ja valot ovat sammutetut ja penkit jälleen peitetyt ruskeilla verhoilla! Miten olisin voinut sitä jatkaa?"

Archie Laverock kysyi kiihkeästi nopean, ilmilausumattoman ajatuspyörteen jälkeen: "Sellaiseltako se teistä tuntui?"

"Niin! Jos sen kerran tahdotte tietää!" huudahti tyttö. "Juuri sellaiselta."

"Miehet eivät ymmärrä paljoa. Kun he ovat rakastuneet, he eivät näe mitään," selitti tyttö hengästyneenä. "Jos mies tekee kaiken, jos hän lakkaamatta huolehtii ihailemastaan tytöstä, niin ei tämä saa — ei hän saa aikaa edes hengähtää! Muutamille meistä ei ole mitään hauskaa siinä, että meistä pidetään. Se on kuin — kuin menisi tanssiaisiin ja saisi istua vain katselemassa. Aivan hullua. Mutta — ehkäpä ei voi tehdä mitään oikein, jos itse on väärä henkilö — —"

Archie Laverockista tuntui, ettei hän kuunnellut ainoastaan korvillaan, vaan koko ruumiillaan. Hän kuunteli, ei vain sitä, mitä tyttö sanoi, vaan satoja ääniä, jotka täyttivät pehmeän hämärän. Ja noiden äänien lomaan hän vastasi aivan proosallisesti: "Miksi sitten menitte kihloihin hänen kanssaan?"

"Oh! Miten minä sen tietäisin?" huudahti Ethel kiihtyneenä kuin jostakin hyvin vanhasta hermostuksesta tai väsymyksestä. "Ehkäpä siksi, että oli märkä sunnuntai-iltapäivä, enkä minä voinut pelata bridgeä," huudahti hän huolettomasti, "ja koska ei ollut mitään muuta tekemistä sillä hetkellä!"

Archie innostuneena: "Siis — se oli siis aina yksipuolista?"

Hän odotti tytön vastausta. Hän odotti, että hän myöntäisi: "Kyllä; aina."

Mutta jostain syystä — se oli tietysti järjetöntä — hän tiesi tulevansa pahoilleen, jos tämä vastaisi niin. Hänenhän olisi pitänyt olla iloinen.

Mutta tytön vastaus olikin varsin odottamaton: "Oh, ei, ei! En voi sanoa niin," selitti hän, äänessään syvä suru ja hellyys. "Se ei ollut aina yksipuolista. En tahdo kenenkään ajattelevan niin. Se olisi halpamaista. Minusta olisi inhoittavan kiittämätöntä väittää, ettei joku asia ollut ihana siksi, ettei se enää sitä ole. Se on arvotonta. Ei kenenkään pitäisi olla sellainen. Minun — minun ei olisi pitänyt sanoa, että se oli siksi, ettei minulla ollut muuta tekemistä. Sillä minä pidin hänestä. En tiennyt miten paljon voisin rakastaa, mutta rakastin häntä silloin niin paljon kuin tiesin voivani — —"

Vakavuudessaan hän kiiruhti askeliaan ja siirtyi Archien edelle.

"Odottakaa!" sanoi tämä käskevästi. "Älkää juosko tuolla tavoin."

He pysähtyivät. He olivat kiivenneet pienen harjanteen huipulle, ja siinä he nyt seisoivat mustina varjokuvina taivasta vastaan. Heidän jalkainsa juuressa levisi kanervameri; yläpuolella loisti tiikerintaljan näköinen taivas keltaisine juovineen, jotka olivat viimeisenä muistona auringonlaskusta.

"Odottakaa!" toisti Archie. "Tahdon kysyä teiltä jotain."

Hänen sydämensä jyskytti. Koko hänen olentonsa oli siirtynyt siihen, mitä hän aikoi nyt kysyä. Hän ei voinut kiiruhtaa edelleen tytön vieressä ja kysyä sitä. Hän ei edes tiennyt, ettei ollut sopimatonta tunkeilevaisuutta, että hän lainkaan sitä kysyi.

Mutta hän oli siis kuitenkin ollut kihloissa (jälleen tuo ajatus kiusasi häntä). Kihloissa joka suhteessa sopivasti ja onnellisesti. Hän oli itse sanonut, että alku oli ollut "ihana". Ehkä kaikki rakkaus oli yhtä ihanaa hänelle — kuten rakkaus kaikkine vikoineen oli aina ollut Archie Laverockille. Ilman katkeruutta hän ajatteli nopeasti entisiä rakastumisiaan. Niiden joukossa ei ollut ainoaakaan, josta hän ei olisi voinut ylpeillä. Hän oli kiitollinen. Ne auttoivat häntä. Hän ajatteli, että ne auttoivat häntä nyt täällä, suuren rakkauden edessä. Sillä mitä mies uhraa rakkaudelle — se annetaan hänelle jollain tavalla takaisin.

Archien perinnöllinen naisellinen vaisto sai hänet salamannopeasti yhdistämään yksityiskohtia, jotka tiesivät kertoa jotain.

Hänen kihlauksensa; ensin onnistunut. Sitten mies, koska hän oli "väärä henkilö" eikä voinut tehdä "mitään oikein". Miksi hän — tuo uskollinen, hauska, miellyttävä poika — oli muuttunut tytölle "vääräksi henkilöksi"?

Sitten jälleen eräs sairaalamuisto. Se oli nyt Archielle aarre, niinkuin joku kauan säilytetty lasku, joka vihdoin oli suoritettu. Se oli eräs Ethelin katse, kun hän kerran meni ulos huoneesta ja luuli Archien silmäin olevan suljetut. Ne olisivatkin voineet olla suljetut. Miksi hän ei ollut nähnyt, mitä tuo katse merkitsi? Hänen valkopukuinen ruumiinsa oli lähtenyt huoneesta, mutta kaikki muu oli jäänyt sinne, Archie Laverockin luo…

Oliko se mahdollista — —?

Hänen huudahduksensa kaksi päivää sitten: "Oi, Archie, miten ihanaa jälleen kuulla ääntänne!" Oliko se merkinnyt, että tyttö oli koko tämän ajan nähnyt hänet unelmissaan?

Hän aikoi uskaltaa.

Ja hän kysyi siis samaa mitä oli ennenkin kysynyt.

"Miksi te puritte kihlauksenne?"

Viimeisessä valohämyssä hän näki tytön silmät.

Ne näyttivät kysyvän: "Miksi?"

Miksi? Eikö ollut mahdotonta olla purkamatta kaikkea paitsi parasta unelmaa? Hänen oli täytynyt purkaa. Ilman mitään toivoa siitä, mikä nyt vuosien kuluttua vihdoin oli tullut, tänä iltana matalalla kulkevain pilvien alla, keskellä autiota rämettä, hänen rinnallaan.

"Sekö se oli?" kuiskasi Archie riemuitsevasti. Ja sitten hän odottamatta enää sanaakaan tytön huulilta veti hänet syliinsä. Hän piteli häntä raudanvahvalla otteella, veti hänen nuoren, joustavan vartalonsa lähemmä, lähemmä ja päästi omituisen pienen äännähdyksen — riemun huudahduksen, jonka päästää lapsi, joka jossain leikissä on saanut kiinni toisen lapsen.

"Ah — —" hän mutisi.

Tyttö hengähti nopeasti. Äkkiä hän tuntui riemusta painautuvan hänen rintaansa vastaan. Vielä puolittain suuttuneena, puolittain onnellisena ja nauraen hän huudahti hiljaa: "Mitä hyödyttää tehdä kysymyksiä, jos tietää — —"

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings