KUUDESTOISTA LUKU.

Rakkauden hermo.

Nuori Laverock istui korkealla kalliolla; ja tarkka silmä olisi pitkänkin matkan päästä havainnut, että hänen asentonsa jokainen viiva todisti odotusta ja kaipausta.

Hänen kasvonsa olivat kääntyneet maallepäin pientä kalliopolkua kohden, joka mutkittelee ja polvittelee pensaiden ja mäkien lomitse St. Enogatista Le Portiin. Hän nojasi hartioitaan valkoisen merimerkiksi rakennetun tornin maanpuoleiseen seinään — saadakseen polttaa savukkeensa tuulensuojassa (kuten hän itselleen uskotteli). Mutta tuuli, jota hän käytti tekosyynä, oli mitä suloisin väre, joka tuskin sai liikkeelle keveät, lumipallomaiset pilvenhattarat hänen yläpuolellaan kaartuvassa sinessä ja joka puhalsi vain pienen virin merenpintaan.

Archie mietti, miten pikku Dulcie parhaillaan mahtoi halkoa vettä. Se ei ollut tällä hetkellä satamassa, vaan matkalla pitkin rannikkoa. Stick oli pyytänyt kaksi tytöistä huviretkelle Dinardiin: ruskeatukkaisen englantilaisen tytön nimeltä Dorothy ja vaaleanpunaiseen pukuun puetun tytönheilakan, joka oli pikemmin lapsi kuin tyttö ja jota kutsuttiin Gweniksi.

Molemmat heidät, niin hullunkurista kuin se olikin. Kunnon Stickin kaltaista, mietti Archie ojentaessaan säärensä aurinkoiselle turvepeitteiselle maalle. Olisi ollut mahdotonta sanoa, kuka noista tytöistä, joita hän oli nähnyt lakkaamatta viimeisen kolmen päivän aikana, miellytti Stickiä… Stick, joka olisi saattanut vaikka huomispäivänä naida kenen hyvänsä heistä, varojensa puolesta nimittäin!

"Ja nykyään onkin kysymys aina ja alituisesti vain varoista," mietti Archie harmistunein mielin, mikä nykyään ei hänelle ollut mitään harvinaista. "Mitä on mies ilman rahoja? Vaivaisempi kuin jos hän olisi menettänyt jonkun jäsenensä sodassa! Siihen aikaan sanottiin: 'Raha on sodan hermo'. Totta totisesti, se on ollutta ja mennyttä. Mutta nykyään se on 'rakkauden hermo'. Se on —"

Tässä keskeytti hänen mietteensä iloinen lapsen ääni.

"Mr Lav-er-rock! Mr Lav-er-rock!"

Hypähdellen kilpaa maahan kuvastuvan varjonsa kanssa ja heiluttaen ilmassa pientä puista lapiota ilmestyi Marcus Wilmotin pieni vartalo Archien näkyviin; pieni, valkoinen, mustapäinen perhonen kallioilla. Pitempi valkoinen olento, hänelläkin toisessa kädessään puinen lapio, toisessa vaaleankeltainen päivänvarjo, seurasi hiukan jälempänä.

Archie riistäytyi irti ajatuksistaan ja hypähti jalkeille.

"Huomenta, Marcus!"

Tarttuen lapsen ojennettuun käteen hän kääntyi valkoista ja vaaleankeltaista olentoa kohden.

"Hyvää huomenta, Jennie!"

Tämä oli uusi muunnelma hänen etunimestään.

"Huomenta", vastasi tämä hilpeästi. "Olettepa te aikainen!"

Geneviève Wilmot ei käyttänyt mitään nimeä puhuessaan Archielle. Kenties hän tiesi, että "te" saattaa olla yhtä tuttavallinen kuin mikä nimi hyvänsä. Kenties hän toisaalta ei sitä tiennyt. Amerikkalaisista ei milloinkaan saattanut tietää, mitä he ajattelivat, mietti Archie hämmentyneenä. He kävelivät rinnatusten. Lapsi olisi jälleen karannut; mutta Archie sai hänet kiinni valkoisen mekon liepeestä.

"Ei, nyt et karkaa mihinkään. Nyt saat kävellä äitisi kanssa, siksi kunnes pääsemme hiekalle."

"Minkätähden, mr Lav-er-rock?"

"Koska voisit luiskahtaa ruohossa ja pudota kallioilta", selitti Archie.

Lapsi tarttui Archien käteen otteella, joka nyt oli tuttu heille molemmille; ja nuorukainen kääntyi hänen äitinsä puoleen.

"Te ette tänä aamuna ole pelaamassa verkkopalloa?" sanoi hän tyynesti.

"En, olin luvannut pojalleni rakentaa hiekkalinnoja hänen kanssaan. Entä te," lisäsi hän yhtä tyynesti, "miten ette te ole pelaamassa golfia St. Brianissa?"

Yhtä tyynesti vastasi Archie käyttäen hänen omia sanojaan: "En, olin luvannut pojallenne rakentaa hiekkalinnoja hänen kanssaan."

Marcus, pitäen lujasti kiinni Archien kädestä, eteni niin lähelle jyrkkää kallionseinämää kuin hän saattoi, ja kurkisti alas veteen, joka kohisi kallioiden alla. "Jos minä putoaisin, niin joutuisin mereen, eikö niin, mr Lav-er-rock?"

"Tietysti joutuisit."

Lapsi kohtasi miettiväisenä hänen katseensa. "Liukuisinko alas reiästä?" kysyi hän, ilmeisesti muistaen kylpyammetta ja siinä virtaavaa vettä. "Niin teki kerran tinasotilaani. Minä työnsin sitä hiukan."

He saapuivat ylängön reunaan, missä korkea ranskalainen heinälaji kasvaa hiekkarajaan saakka. Siinä alkavat hiekkasärkät. Kaikkialla kukoistivat villinä kasvavan kiertokasvin punajuovaiset valkeat kukat ja sen rönsyt kiertelivät korkeata meriruohoa.

Pikku Marcus kumartui ne pari tuumaa, jotka tarvittiin hänen ulottuakseen maahan ja poimi hiekasta punertavan kukan ojentaen sen Archielle.

"Kiitos," sanoi tämä ja pani kukkasen purjehdustakkinsa napinreikään.

Archien mielessä, jolla oli (suorastaan naisellinen) tunne eri kasveja kohtaan, yhtyivät määrätyt kukat ehdottomasti muistoihin eräistä tärkeistä tapahtumista hänen elämässään… Myöhemmin olivat valkoiset kiertokukat aina tuova hänen mieleensä tämän aurinkoisen aamun ja kukkaniityn Ranskan ihanalla pohjoisrannikolla, jonka yllä pääskyset liitelivät ja visertelivät rajattomassa sinessä. Ne toivat hänen mieleensä myöskin hiekkalinnat, jotka syntyivät tänä aamuna kahden puisen lapion ja laakean liuskakivenpalan käytöstä. Niitä hoitelivat nuorukainen, lapsi ja hänen herttainen äitinsä.

Marcus, riemuissaan ja innostuneena työstään, kuulutti: "Minä rakennan sitä jollekin. Äiti, arvaahan kenelle minä rakennan sitä? Arvaahan kuka siinä saa asua?"

Geneviève Wilmot, joka pienillä käsillään muovaili hiekkaa muurin muotoiseksi, arvasi: "Eiköhän äitisi?"

Poika pudisti tummakiharaista päätään. "Ei; se on miestä varten."

"Kas vain!" huudahti Archie Laverock, ryömien maassa linnan päätypuolella ja kaivaen parhaillaan liuskakivellään vallihautaa sen ympärille. "Kas vain, Jennie, kuinka teidän kävi!" kiusoitteli hän nuorta äitiä puoleksi nauraen, puoleksi ilkeästi — mikä määrätyissä olosuhteissa kahden ihmisen välillä on paljon läheisempää kuin kohteliaisuus. "Olen lyönyt teidät laudalta." Ja naisen tarkka korva olisi huomannut, että näiden sanojen takana piili toisia, joita Archie Laverock ei rohjennut lausua.

"Se on maailman meno", härnäsi hän hilpeästi. "Kuinka pian poika heittääkään äitinsä esiliinannauhan, kun hän saa miehen toverikseen! Siis minä saan asua sinun linnassasi, Marcus."

Mutta nuori Laverock ei ollut ottanut lukuun lasten erinomaista kykyä tehdä kaikkea muuta paitsi sitä, mitä heiltä odottaisi.

Sillä toistamiseen pikku poika pudisti päätään. "Linna ei ole teitäkään varten, mr Lav-er-rock. Kenties rakennan toisen teille. Tämä on minun miestäni varten." Näin sanoen hän kourasi pientä taskua hiekkaisessa mekossaan ja veti esiin rakkaan lelunsa. "Jonka te annoitte minulle. Pähkinämiestäni varten."

"Se on maailman meno", mutisi Geneviève Wilmot vahingoniloisesti vilkaisten Archieen hiekkavallin yli. "Se oli oikein hänelle, Marcus."

Mutta lapsi oli jo juossut etäämmälle kokoamaan näkinkenkiä linnansa koristeeksi.

Nuori Laverock, vastaamatta seuralaisensa viimeiseen huomautukseen, huudahti äkkiä: "Kunpa se olisikin noin yksinkertaista!"

"Yksinkertaista", toisti tämä hämmästyneenä, polvillaan hiekassa, "mikä sitten?"

"Asuntokysymys", vastasi Archie Laverock totisesti ja nyökäyttäen hiekkalinnaa kohden. "Jospa saattaisi rakentaa linnan hiekasta ja asua siinä. Minä ajattelin kaikkea sellaista tänä aamuna juuri ennenkuin te tulitte, Jennie."

"Tarkoitatteko hiekkalinnoja?"

"Minä en tarkoita hiekkalinnoja. Te tiedätte varsin hyvin, mitä minä tarkoitan."

Amerikatar piirteli hiekkaan sanomatta mitään.

"Älkää piirrelkö hiekkaan tuollaisella hermostuttavalla tavalla, kun teiltä kysytään jotain", muistutti nuori mies. "Sanokaa minulle, tiedättekö mitä minä tarkoitan?"

Jennien katse antoi selvän vastauksen: "Tarkoitatteko te mitä minä tiedän?" Mutta hän vastasi vain: "Kenties vaivautuisitte tekemään sen hiukan helpommin käsitettäväksi?"

Archie pudisti päätään tälle teeskentelijättärelle. Sitten hän kohottautui istumaan hiekassa, solmi sormensa polviensa ympärille ja jäi nojaten leukaansa niihin tuijottamaan lapsen pientä vartaloa poukaman toisella puolella. Sitten hän alkoi puhua rauhallisesti ja tyynesti, kuin hän olisi oikeudessa esittänyt jotain asiaa.

"Ihmiset puhuvat aina 'nykyisestä sukupolvesta' (tarkoittaen minun sukupolveani) ja meidän 'vaatimuksistamme' ja meidän 'ylellisestä elintasostamme' ja kuinka me 'yritämme livistää velvollisuuksista, jotka isämme kestivät nurisematta'. Meidän isämme! Heidän oli suhteellisesti paljon helpompaa mennä kolmensadan kuukausipalkalla naimisiin ja kasvattaa kuusi, seitsemän, vaikkapa kymmenenkin pientä Marcusta ja Jennyä. Mutta nyt on toista! Silloin sai pojan kengät sillä, mitä nyt saa maksaa yksinkertaisimmasta kaulahuivista! Ja koulumaksut olivat halvempia siihen aikaan. Sitäpaitsi he silloin tiesivät, mitä varten he kasvattivat ja kouluuttivat lapsiaan. He tiesivät mitä heidän maansa tarvitsi; mutta kuka meistä nyt tietää, mitä Englanti tarvitsee?"

Nuori amerikatar, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Archiea, katsoi nyt häneen mietteliäästi ja arvostelevasti. "Kaikki tuo on niin outoa minulle. Minun maassani miehet eivät jää murjottamaan ja suremaan sitä, että elinkustannukset ovat nousseet ja niin edespäin. He yksinkertaisesti tekevät työtä siksi kunnes he saavat tulonsa nousemaan tarvittavaan määrään."

Archie, joka jo oli tuhlannut niin monta katsetta tuolle sievälle olennolle, katsoi jälleen häneen; mutta tällä kertaa hän ei nähnyt hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan, vaan hänen yksinkertaisuudessaankin hienon pukunsa kallisarvoisuuden, helminauhan hänen kauniilla valkoisella kaulallaan, hänen hiekkaisissa sormissaan kimaltelevat jalokivet ja kilpikonnanluisen kahvan päivänvarjossa, jonka Jennie huolettomasti oli heittänyt viereensä hiekkaan. Ja kaikkien näiden esineiden takana hän saattoi nähdä koko Euroopan matkan menot, hänen hotellilaskunsa, hänen laivapilettinsä ja juomarahansa.

Hän virkkoi töykeästi: "En luule teidän ymmärtävän minua. Teidän on varmaan aina ollut hyvä olla."

"Kyllä", myönsi amerikatar hiukan hämmästyneenä hänen sävystään. "Isäni piti meistä tytöistä hyvää huolta. Meillä oli hyvin kaunis koti."

"Ja sitten menitte naimisiin rikkaan miehen kanssa, eikö niin?"

"Otis oli hyvin varakas," myönsi leski yksinkertaisesti. "Hän omisti puolet kaikista sisustusarkkitehtitoimistoista valtiossamme meidän mennessämme naimisiin, ja kuitenkin hän oli alkanut vain myyjänä toisen liikkeessä! Hänellä oli erinomainen liikeäly, Otiksella. Hän osasi järjestää asioita."

"Minä ymmärrän," sanoi Archie epävarmasti. (Amerikkalaisten ajatustapa oli usein hänelle käsittämätön.) Sitten, nopeasti ja hiljaa hän lisäsi: "Kuinka vanha teidän miehenne oli mennessänne naimisiin hänen kanssaan?"

"Oh! Hän oli minua paljon vanhempi. Minä olin silloin yhdeksäntoistavuotias; hän oli minua kaksikymmentäseitsemän tai -kahdeksan vuotta vanhempi."

"Minä käsitän", sanoi Archie jälleen. "Niin aina käy."

"Niin aina käy? Luuletteko kenties, etten ollut onnellinen?" kysyi amerikatar närkästyen. "Otis oli paras mies, mitä kukaan tyttö olisi saattanut toivoa. Hän oli oikea mies. Ja jaloin mies mitä koskaan on ollut." Hänen ruskeat silmänsä katsoivat moittien Archieen.

"Anteeksi," sanoi tämä nopeasti. "Minä erehdyin. Antakaa minulle anteeksi."

"Kyllä!… Ihmiset ovat mielettömiä puhuessaan iästä!" Hän tyyntyi. "Eräs tyttötovereistani sanoi minulle, että hänen mielestään oli hirveätä, että menin naimisiin niin lihavan miehen kanssa. Otis oli lihava, ja se teki hänet kenties vanhemman näköiseksi kuin hän muutoin olisi ollut. Mutta en käsitä, mitä se vaikuttaisi asiaan."

Archie katsoi hämmästyneenä häneen.

Luonnollisesti hän oli ennenkin kuullut, että amerikkalaiset naiset eivät, mikäli on kysymys rakkaudesta, tee mitään eroa miehen ja miehen välillä. Mutta saattoiko se pitää paikkansa Jennieenkin nähden?

Tämä lisäsi: "Olihan siinä tietysti muuan seikka…"

"Mikä?" kysyi Archie, yhä katsoen tähän tyttöön. "Lapsi," selitti hän, katsahtaen poikaan, joka lähestyi näkinkenkineen. "Myöhemminhän olisi saattanut tuntua siltä, kuin hän olisi ollut hiukan liian vanha Marcukselle…"

Archie nyökkäsi.

"Mutta toisaalta", jatkoi Jennie, "minulla ei saattanut olla ainoatakaan toivomusta, jota hän ei heti olisi kiiruhtanut täyttämään. Hän olisi työskennellyt kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, jos minä olisin sitä häneltä pyytänyt; hän tahtoi tehdä elämän minulle helpoksi ja onnelliseksi. Sellaisia ovat meidän miehemme."

"Minä käsitän", sanoi Archie nyt jo kolmannen kerran. "Ja nyt minä kerron teille jotain." Hän muutti asentoaan hiekassa ja katsoi suoraan noihin kirkkaihin ruskeihin silmiin, jotka samalla olivat sekä äidin että lapsen; silmiin, joissa hän oli nähnyt äidin hellyyyden ja lapsen rajattoman riemun. Hän mietti miltä ne mahtoivat näyttää säteillessään rakkautta.

Hän jatkoi: "Muutamat meistäkin työskentelevät kaksikymmentäneljä tuntia päivässä pääsemättä sittenkään eteenpäin. Esimerkiksi minä olen köyhä. Minulla ei ole penniäkään."

Genevièven silmät kuvastivat hämmästystä. "Köyhä?"

"Hyvin köyhä", sanoi Archie. "Tehän tiedätte missä työssä minä tällä hetkellä olen. Toverini veneen lapsenhoitajana. Ja mitä luulette sen tuottavan minulle? Ruoan ja asunnon ja kesäloman. Mitä luulette minun tekevän, kun tämä homma loppuu viikon tai parin kuluttua?"

"Mutta — ettekö ole jonkun suuren lontoolaisen autoliikkeen palveluksessa?"

"Minä olin," vastasi Archie, ja ilme hänen kasvoillaan synkkeni hänen muistaessaan, kuinka hänet oli otettu vastaan, kun hän kiireellisen sähkösanoman kutsumana oli palannut Walesista Lontooseen. "Sain eroni noin kolme viikkoa sitten, Jennie. Minut eroitettiin toimestani."

"Miksi?" kysyi Jennie, ja hänen sävynsä muistutti niin paljon pikku Marcuksen kysyvää ääntä, että Archie hymyili.

"Minulle ei lainkaan sanottu syytä, miksi minut eroitettiin," sanoi hän. "Mutta minä saatoin arvata sen. Se tapahtui erään tytön tähden — —"

"Tytön," toisti Jennie nopeasti. "Minkävuoksi hänen tähtensä?"

"Liikkeelle ei luonnollisestikaan ollut niin mieluista, että heidän myyjänsä hakkaili heidän asiakkaittensa tyttäriä," selitti Archie punastuen tummasta ihostaan huolimatta. "Senvuoksi he keksivät tekosyyn päästäkseen minusta."

"Te olitte siis hakkaillut häntä?"

"Luultavasti — niin. Olin kyllä," tunnusti Archie synkällä äänellä.

Tässä Jennie teki todellista mielenkiintoa ilmaisevan kysymyksen, jonka jokainen naiskuulija tässä kohdassa olisi tehnyt. "Ja tyttö — oliko hän sievä?"

Archien mielessä välähti kuva Mauve Rice-Mathewsin alakuloisista kasvoista tammenlehvien, märän sammaleen ja pisaroivien sananjalkojen taustaa vastaan. "Hän ei ollut oikeastaan sievä," sanoi hän. Mutta samassa hänen eteensä kohosi toinen kuva: sama Mauve seisoi siinä loistavana ja punastuvana aurinkoisella heinäniityllä, jolle Archie oli pysähdyttänyt matkavaununsa… "Kyllä, kyllä hän oli," korjasi hän. "Hän oli sievä!"

"Niinkö?"

"Kaikki tytöt ovat sieviä", selitti Archie naurahtaen. "Nimittäin… määrätyissä olosuhteissa!"

"Mutta tuo tyttö; aioitteko mennä naimisiin hänen kanssaan?"

Tähän ei Archie vastannut. Siihen kysymykseen oli vaikea vastata. Mutta naisten mielestä se on niin yksinkertainen.

Amerikatar huomautti, ikäänkuin hän olisi arvannut enemmän kuin Archie oli hänelle kertonut: "Tuolla tytöllä oli siis omaisuutta. Hän olisi kai mennyt naimisiin teidän kanssanne?"

"Oh… enpä tiedä… sitä en voi väittää," sanoi Archie hämillään. "Jos — hän — se tahtoo sanoa, minä — me —"

Tämän änkytyksen keskeytti Jennien tekemä uusi kysymys:

"Mutta kuinka sai liikkeenne tietää — että mitään hakkailua oli ollutkaan?"

"Ei ainakaan häneltä itseltään, sen minä vannon! (Hän oli hieno tyttö!) Eikä liioin asiakkaalta, jota opetin ajamaan," lisäsi Archie miettivämmin.

Hän oli usein miettinyt tuota viimeisen edellistä iltaa Rhosissa, jolloin vanha mr Rice-Mathews oli kysynyt häneltä: "Entäpä jos liikkeenne ei enää tarvitsisikaan teitä?"

Hän jatkoi: "Joka tapauksessa oli se jollain tavoin tullut liikkeeni tietoon, sillä minulle sähkötettiin, että palaisin viipymättä Lontooseen, ja sinne tultuani sain eroni. Johtajamme poika (joka oli minun ja Stickin rykmenttitovereita) lähetettiin sanomaan minulle, että minun toivottiin jättävän toimeni. Poika-raukka, se ei ollut hänelle mieluinen tehtävä! Hän melkein itki. Hän tahtoi lainata minulle rahaa. 'Ota edes sen verran, että voit alkaa jotain muuta', sanoi hän kyyneleet silmissä, Jennie! Tietystikään en voinut suostua siihen. Mutta kun hän ehdotti tätä hommaa Dulciella, otin sen kernaasti vastaan. Kenties hän voi keksiä minulle jotain muuta työtä, kun palaan Lontooseen. Mutta se ei varmastikaan tuota niin paljoa, että te kutsuisitte sitä rahaksi."

Jennie katsahti häneen pahoillaan.

"Ja minunlaisiani miehiä on meidän maassamme tällä hetkellä lukemattomia", vakuutti Archie hänelle. "Ajatelkaahan nyt minua. Olen kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäinen, vanhaa sotilassukua — eipä siltä, että sillä nykyään olisi mitään merkitystä — olen saanut hyvän kouluutuksen — —"

"Mutta opinnot," keskeytti Jennie kaikella amerikkalaisella kunnioituksella tätä tekijää kohtaan, "eivätkö nekään siis merkitse mitään?"

Archie kohautti olkapäitään. "Kenties niin paljon että voin niiden perusteella ansaita ruokani. Mutta vaatteitani en niillä saa. Mitä sanotte sellaisesta tilanteesta?"

"Mielestäni se on kauheata," vastasi amerikatar, mutta hänen äänensä ja katseensa paheksuva sävy kohdistui vähemmän Archien vaikeaan tilanteeseen kuin hänen asenteeseensa. "Mutta niin ei saa olla. Miehen täytyy kyetä löytämään itselleen miehen arvoista työtä ja käymään siihen käsiksi. Niin juuri!" vakuutti tämä reippaamman, avaramman, nuoremman maanosan lapsi. "Minusta tuntuu, että teiltä puuttuu tarmoa tarttua johonkin. Minä uskon, että jos vain kyllin hartaasti haluaa jotain, niin tämä halu antaa innostusta ja voimaa, joka vie toivottuun päämäärään."

"Niinkö luulette, Jennie?"

"Minä tiedän sen. Ajatelkaa sitä," lopetti tämä ja hypähti kevyesti jalkeille pudistaen hiekkaa puvustaan. "Ja kun olette ajatellut —"

Hän pysähtyi. Hänen sydämensä oli raskas, niin kevyesti kuin hän olikin puhunut. Hän ei pystynyt hallitsemaan tilannetta, johon hän yhtäkkiä huomasi joutuneensa tämän miellyttävän ja Marcuksen ihaileman nuoren englantilaisen kanssa. Heidän välilleen kohosi ylitsepääsemätön muuri. Jennie ajatteli vain: "Jos hän todellakin tahtoo minut, niin hän tekee mitä hyvänsä saadakseen minut." Archie ajatteli: "Eikö hän ymmärrä minua?"

Jennie sanoi: "Kun olette viikon ajatellut asiaa, mr Archie Laverock, niin voitte kirjoittaa minulle ja kertoa mihin tulokseen olette tullut."

Archie, joka nyt myöskin oli noussut jalkeille, katsoi rikasta nuorta leskeä, jolle raha ei koskaan ollut merkinnyt mahdottomuutta, suoraan silmiin.

"Kirjoittaa?" toisti hän. "Miksi kirjoittaisin? Voinhan sanoa sen teille. Minä olen silloin vielä täällä."

"Mutta minä en enää ole täällä," sanoi amerikkalainen tyttö.

Tämän ratkaisun oli hän samassa hetkessä keksinyt.

Hämmästyen Archie vastasi: "Ette täällä? Lähdettekö pois? Amerikkaanko?"

"Ei kotiin saakka. Lähdemme vain edemmäksi rannikolle. Kenties Concarneauhon, missä saa aina nähdä purjeita ja kalastusta. Tahtoisin kernaasti nähdä sen — poikani myöskin —"

"Te aiotte lähteä sinne?" toisti Archie yhä allapäin. "Ensi viikolla?"

"Kenties jo aikaisemminkin. En luule, että Marcuksen on niinkään hyvä olla aina noin suuressa tyttöjoukossa. He hemmottelevat hänet piloille," selitti nuori äiti vakavasti. "Minä olen jo jonkun aikaa ajatellut, että meidän olisi kai parasta muuttaa pois Ker Babelista. Ei hyödytä olla koko kesää samassa paikassa, jollei ole mitään mikä pidättäisi; ja sitähän ei tässä tapauksessa ole."

"Käsitän," sanoi Archie Laverock katsoen sametinhohtoisiin kasvoihin, joiden veitikkamaisen ilmeen takana yhä väikkyi kehoitus.

Jennie tarkoitti: "Jos rakastatte minua, niin seuratkaa minua. Jos kysymys on rahasta, niin hankkikaa sitä, niinkuin meidän miehemme hankkivat meille kaiken mitä haluamme!"

Mutta silloin heidän kaksinpuhelunsa keskeytti pikku Marcus, joka tepasteli takaisin näkinkenkineen, pienet kasvot loistaen riemusta ja tyytyväisyydestä.

"Äiti, äiti! Mr Lav-er-rock! Katsokaa mitä minä olen löytänyt!" Hän hyppi ja tanssi ojentaen heitä kohti pitkulaista valkeata esinettä. "Eikö se ole kaunis?… Minä panen sen hiekkalinnaani… Minä itse löysin sen! Eräällä pojalla Hotel de la Merissä on samanlainen. Mutta hänen ei ole niin suuri kuin minun! Se on mustekalan kilpi — —"

Hän ei voinut ajatella eikä puhua muusta kuin vastalöytämästään aarteesta: "Mr Lav-er-rock, kuinka mustekala on kadottanut kilpensä? Mihin se mustekala sitten joutui, jonka kilpi tämä on? Voiko mustekalan kilvistä todellakin tehdä hammasjauhetta? Kuinka sitä tehdään? Mutta eikö mustekalalla ole muuta kilpeä kuin tämä ainoa?" — ja niin edespäin koko matkan St. Enogatiin.

"Pojalle on hänen oma löytämänsä kapine aina monin verroin kallisarvoisempi kuin kaikki, mitä voisimme ostaa hänelle." selitti Laverock Marcuksen äidille heidän kävellessään tietä eteenpäin.

He kohtasivat tietysti toisia kylpyvieraita, jotka koskettavat tätä kertomusta kuten, päivänvalon välkähdykset; englantilaisia nuorukaisia golfmailoineen, nuoria ranskattaria leveine hattuineen ja ohuine hihattomine pukuineen ja auringonpaahtamina, niinkuin kaikki kylpyvieraat tänä kesänä. Sitten, kolmikon lähestyessä kallioportaita, jotka vievät rantahietikolle, heidät sivuutti klassillisen kaunis ja pitkä tytönvartalo sinisessä puvussa.

Tämä meni heidän ohitseen nopeasti ja katsomatta heihin.

"Selma," huudahti Geneviève Wilmot, "Selma, eikä hän nähnytkään meitä!"

Mutta niinpian kuin he olivat kääntäneet selkänsä ruotsalaiselle tytölle, kääntyi tämä katsomaan heidän jälkeensä. Niinkuin auringonkukka kääntää kehänsä aurinkoa kohden, niin kääntyi tytön kultahiuksinen pää vastustamattomasti kärkkymään viimeistä vilahdusta Archie Laverockista.

Archie ei ollut uhrannut hänelle ainoatakaan ajatusta. Hänen suurin huolensa tällä hetkellä oli: "Miten paljon maksaisi matka Concarneauhon? Kuinka kallista olisi elää siellä? Mistä voisin saada tarvittavat rahat?"