VIIDESTOISTA LUKU.

Lapsen lumoissa.

Koko seurueesta, joka hälisten ja nauraen vaelsi laituria kohden, mistä lautta lähti Dinardista St. Haloon, oli Archien suurimman mielenkiinnon esineenä — ei kukaan tytöistä, vaan tuo nelivuotias amerikkalainen poika.

Sillä maailmassa ei ole toista niin houkuttelevaa, niin imartelevaa kohteliaisuutta kuin lapsen osoittama suosio. Sen edessä naisten sydämet sulavat. Sen edessä ovat miehetkin aseettomia.

Nuori Laverock katseli pikku poikaa, joka oli tarttunut hänen käteensä. Poikanen (jonka kasvoja unelmat varjostivat ja jonka silmissä loisti aalloissa kimaltelevan päivän kilo) katseli lauttamiesten liikkeitä. Kääntäen pienet kasvonsa Archien puoleen hän kysyi totisena: "Mitä he tekevät?".

Muutamat täysikasvuiset valittavat, etteivät he tiedä, miten pikku pojille on puhuttava. Tuhlaamatta ajatustakaan tälle huolelle ratkaisi Laverock sen aivan vaistomaisesti. Hän jätti kokonaan syrjään kaikki teknilliset yksityiskohdat ja vastasi niin yksinkertaisesti kuin hän olisi vastannut kahdenkymmenenneljänvuotiaalle miehelle:

"He aikovat vetää noilla köysillä lautan lähemmäksi laituria", selitti hän, "niin että me pääsemme siihen."

Lumottuna pikku Marcus mutisi: "Niin…" ja jäi katsomaan jatkoa, käsi Archien kädessä. Marcukselle oli tänä hetkenä hänen äitinsäkin lakannut olemasta olemassa, niinkuin naisten olemassaolo miehelle aina lakkaa asioiden vallatessa hänen mielenkiintonsa. Huvitettuna hän juoksi laituria myöten pienelle höyrylautalle, jonka perämies seisoi sen portaiden yläpäässä, ja lapsen silmät olivat täynnään kysymyksiä hänen toistamiseen kääntyessään seurueen toisen miehisen jäsenen puoleen.

"Kuulkaahan! Mikä tuo suuri reikä veneen pohjassa on?"

"Se vie säiliöön."

"Onko siinä vettä?"

"Ei, siellä pidetään moottoreita; koneita, tiedäthän."

"Niin. Ovatko ne tuossa laatikossa?… Avaavatko he sen nyt? Varmasti he avaavat sen nyt… katsokaa, katsokaa," ja hehkuen innostuksesta lapsi veti Archiea kädestä kurkistaakseen koneihin lauttamiehen kohottaessa kantta…

Kummallekaan heistä ei enää merkinnyt mitään, että penkit kannella olivat täynnään värikkäitä kesäpukuja ja että lautan täytti rupattelu, joka pulppuili yhtä iloisesti kuin vaahto laivan perässä.

"Miksi vesi on vihreätä?" kyseli Marcus edelleen tuijottaen aaltoihin. "Sanokaahan, miksi on vesi niin vihreätä ympärillämme ja tuolla kaukana se on aivan sinistä? Miksi?"

"Nyt, Marcus Otis Wilmot, saat lopettaa kyselemisesi!" moitti nuori äiti. "Luulen mr Laverockin jo katkerasti katuvan, että hän lupasi tulla mukaamme huviretkelle!"

Mutta parantumaton Marcus osoitti pikkuruisella etusormellaan vastapäistä maisemaa. "Sanokaahan, mr Lav-er-rock, mikä tuo metsäinen paikka tuolla on?"

"Tuoko? La Vicomté."

"Ja mikä on tuo toinen paikka lähempänä merta?"

"Se on St. Servan."

"Niin… Oi! Kuulkaahan! Mihin tuo laiva menee, jossa on niin paljon ihmisiä?"

"Se on matkalla sinne, mistä me lähdimme, Marcus. Se on Dinardiin päin menevä lautta."

"Kun äiti ja minä tulimme New Yorkista, niin tulimme höyrylaivalla. Oletteko te koskaan nähnyt höyrylaivaa? Se oli paljon suurempi kuin tämä; ainakin neljäkymmentätuhattamiljoonaa kertaa suurempi kuin tämä, luulen minä… Ja mihin me nyt menemme, mr Lav-er-rock?"

Archie viittasi veden yli St. Malon pitkulaista saarta kohden, jonka kivivallitukset reunustivat toistensa yli nousevien talojen kattoja ja korkeimmalla kohdalla kohoavan tuomiokirkon tornia.

"Luoteen aikana voisimme nousta maihin tuolla, juuri siinä kohden, johon nyt osoitan sormellani, ja kävellä kalliopolkua myöten rantaan. Mutta koska nyt on vuoksi, niin menemme tuonne. Näetkö?" vastasi nuori mies, ja se, joka tällä hetkellä olisi tarkoin pitänyt silmällä Archien kasvoja, olisi huomannut hänen katseessaan syntyvän uuden ilmeen.

Sillä Archie Laverockin mielessä välähti tänä hetkenä eräs kaipaus, jonka oletetaan olevan ominainen vain naisille. Ensimmäistä kertaa eläissään mietti tämä nuori mies millaiselta tuntuisi, jos hänelläkin olisi oma pikku poika.

Lapset, yhtä kaikki… ei ole mitään heidän kaltaistaan!

Niin ihastuttava lapsi kuin tämä pikku Marcus Wilmot. Kun itse kävisi vanhaksi ja jäykäksi ja työkyvyttömäksi, astuisi lapsi elämään.

Miltä tuntuisikaan opettaa häntä pitelemään ensimmäistä pientä mailaansa ja heittämään ensimmäistä onkeaan!

Ja kuulla hänen sanovan pienellä kimeällä äänellään: "Minun opettajani sanoo — —"

Archie ei enää ihmetellyt, että jotkut hänen rykmenttinsä aliupseereista olivat säteilleet hillittyä mielihyvää lausuessaan nuo niin tavalliset sanat: "minun nuorin poikani…" Tuntien äkkinäistä kipua sydämessään Archie muisti omia tovereitaan, joilla oli jo kaksikin pienokaista.

Taivas! Olipa hänkin oikea mies kaipaamaan perheenisän velvollisuuksia! Hän, Laverock, joka vasta kahtena viime vuonna oli oppinut huolehtimaan omasta toimeentulostaan!

Nämä mietteet keskeytyivät lautan saapuessa rantaan ja innokkaan väittelyn syntyessä siitä, kuinka seurueen oli jakauduttava. Muutamat halusivat katsella linnoituksia; toiset tahtoivat käydä tuomiokirkossa; jotkut taas kävivät kernaimmin ostoksilla puodeissa.

Mutta Archie oli nyt eroittamaton lapsesta, joka tepasteli hänen vieressään Porte de Dinanin siimeksessä. Heidän tultuaan jälleen auringonpaisteeseen pysähtyi poika äkkiä mäkisen kadun varrella sijaitsevan puodin ulkopuolelle; sen ikkunoissa oli näytteillä pieniä puusta leikattuja esineitä.

"Kuulkaahan", kuiskasi hän innokkaasti, "näettekö tuota hattupäistä ukkoa, joka on aivan kuin Noak, ja hänen vaimoaan hullunkurisessa päähineessä; mitä ne ovat, mr Lav-er-rock?"

Archie kääntyi hymyillen nuoren mrs Wilmotin puoleen. "Panisitteko pahaksenne, jos ostaisin hänelle tuollaisen pienen puisen leikkikalun?"

Yhdessä Archie ja pikku Marcus astuivat tuohon hämärään, houkuttelevaan hökkeliin, jonka ovesta tunkeutuivat koko St. Malon täyttävät tuoksut: kalan, vastapaahdetun kahvin, kivihiilen ja meren — ja lisäksi vastavuollun puun ja sen tummentamiseksi käytetyn voiteen. Nuori puunleikkaaja (mustatukkainen ja sinisilmäinen kelttiläistyyppi) levitti Archien eteen hienot tavaransa. Lusikoita, veitsiä ja haarukoita, joiden varteen oli leikattu bretagnelaisten talonpoikien kuvia. Puodin taustassa aukeni ovi keittiöön, missä talon emäntä puuhaili ruudullisessa esiliinassaan.

Pieni amerikkalainen poika palasi puodista puristaen rintaansa vastaan puista talonpoikaa, jonka liikkuvien leukojen välissä saattoi särkeä pähkinöitä. Archie Laverockilla oli taskussaan kourallinen pähkinöitä, ja hänestä tuntui, että hän saattaisi viettää erinomaisen hauskan iltapäivän vain pojan seurassa.

Mutta etäämpänä kadulla hän näki vilauksen Stickin leveästä selästä ja tyttöjen pukujen monivärisestä heleydestä. Koko kadun täyttivät matkailijoilta näyttävät ihmiset, merimiehet, ranskalaiset torimyyjättäret ja kaupungin sinipukuiset sotilaat; Archie saattoi joukosta tuskin eroittaa Mon Repos-huvilan seurueen.

"Minne äitisi meni, Marcus?"

Jälleen tämä ojensi pienen etusormensa.

"Äiti meni tuohon puotiin, jonka ikkunassa riippuu niin paljon pitsejä. Minä näin hänen pukunsa."

Iso ja pikku mies pysähtyivät ikkunan ulkopuolelle, joka oli kokonaan koristettu mitä hienoimmilla pitseillä. Niiden lomitse he näkivät vilauksen orkideanvärisestä puvusta.

"Tuolla äiti on, mr Lav-er-rock."

He astuivat sisään ja näkivät mrs Wilmotin naisparven keskellä, joka kaupitteli hänelle tavaroitaan niin kaunopuheisesti ja imarrellen kuin vain ranskattaret osaavat.

"Katsokaahan, mademoiselle, tätä pitsiä!" Sanoja seurasi jäljittelemätön ele, kuin olisi kohtalon jumalatar jalomielisesti päättänyt vuodattaa siunauksensa maan yli. "Onko koskaan nähty ihanampaa kesäpuvun koristetta!"

"Ja tässä morsiusharsoksi sopiva. Valenciennea! Ah!" Ihastuksen ele. "Aivan kuin tehty mademoisellea varten, joka voi käyttää niin erikoisia valmisteita. Ei kenellekään vanhemmalle naiselle, ei mitenkään! Ei karkeammille piirteille, eikä vähemmän täydelliselle vartalolle, ah, ei mitenkään!" Kauhistuksen ele. "Mutta morsiushunnuksi mademoisellen veroiselle kaunottarelle!" Nöyrän ihailun ele. Ja sitten dramaattisella äänenpainolla: "Vain satakuusikymmentaviisi frangia!"

Kaunis nuori leski, selkä oveen päin käännettynä ja katse hienoissa pitsikudoksissa, toisti hiukan hämmästyneenä: "Satakuusikymmentäviisi frangia tästä palasta?"

"Palasta, mademoiselle?" kuului myyjättären säikähtynyt vastaväite. "Sanoitteko palasta? Mutta ei, ei, ei, ei, ei, ei!" yhä nousevalla dramaattisuudella. "Satakuusikymmentäviisi frangia metriltä… Paljonko?" Kauhistuen. "Liian paljon? Mademoisellelle, joka on amerikkalainen ja rikas, rikas, rikas? Ja ottakaa toki huomioon edullinen kurssinne. Mutta tämähän on teille suorastaan onnenpotkaus. Mademoisellehan saa pitsin miltei ilmaiseksi —"

"Äiti," keskeytti silloin lapsi, ojentaen pähkinäsärkijäukkoaan.

Siekailematta puuttui ranskalainen myyjätär puheeseen.

"Oh! Minä sanon koko ajan mademoiselle, vaikka tulisikin sanoa madame! Ja kuinka kaunis poika madamella on — ja hänen herra isänsä!" Ele, joka ilmaisi mitä ylitsevuotavina tervetuliaistoivotusta, onnittelua, naisellista ihailua ja kääntymistä mr Laverockin puoleen. "Monsieur saapuu juuri parahiksi ostaakseen tämän ihastuttavan pitsin madamelle."

Tämän yllättävän käänteen aikana (niinkuin se varmaan asianomaisille oli) kohtasi Archie Laverockin katse nuoren mrs Wilmotin kirkkaat ruskeat silmät, jotka suoraan ja nauraen katsoivat häntä ja jotka sanoivat — niin! Siitä ei ollut erehtymistä, tämä katse ilmaisi mitä veikeintä ilkamointia.

Keimailua, rehellisesti sanoen.

Samassa hetkessä heräsi Archien mielessä ajatus: "Niin! Te katsotte minuun noin, koska tiedätte meidän olevan ranskalaisessa puodissa, joukottain ihmisiä ympärillämme ja pikku poikanne hameenliepeissänne. Mutta jos istuisimme yhdessä tanssin lomassa kuutamoisella parvekkeella soiton kuuluessa etäältä eikä ketään olisi läheisyydessä, niin ette uskaltaisi katsoa minuun noin!"

Hän oli sievä. Hitonmoisen sievä. Ja hän tiesi sen. Mutta mitäpä siitä? Hän ansaitsi suurimmankin kohteliaisuuden; ja — hän oli saattanut maailmaan mitä ihastuttavimman pojan.

Hän näytti aavistavan, mitä nuori mies ajatteli; ilkamoiva hymy syveni hänen silmissään hänen sanoessaan nopeasti ranskaksi: "Minä otan kaksi metriä sitä," ja avatessaan hopeisen käsilaukkunsa, mistä hän otti esiin kukkaronsa.

Archie Laverock ajatteli: "Kirottua! Miksi minä en ole mies, jolla on oikeus maksaa nuo koristeet?"

"Madame maksaa?" Ele, joka lisäsi: "Ei siis monsieur?"

"Monsieur" puri huultaan muistaessaan, ettei häneltä puuttunut yksinomaan oikeus, vaan myöskin kolmesataakolmekymmentä frangia maksaakseen tuon ylellisyystavaran. Mutta hän virkkoi kepeästi: "Hyvä, jollen voikaan ostaa sitä, niin saan kai kantaa sen," ja tarttuen laakeaan vihreään laatikkoon, johon pitsi oli pantu, seurasi hän mrs Wilmotia jälleen auringonpaisteeseen ja kalalta ja kahvilta ja kivihiileltä ja mereltä tuoksuvalle kadulle — seurasi samoin kuin hän oli seurannut Lucya, Mauvea ja kaikkia muita…

Nyt ei ollut enää ketään Mon Repos'n seurueesta näkyvissä.

"Toiset ovat kadonneet", totesi Archie tyynellä ja hilpeällä äänellä. Hänen silmissään välähti veitikkamaisuus, joka vastauksena ylittikin amerikattaren katseen äsken puodissa. "Erittäin hienotunteisesti ja kauniisti tehty heiltä. Ainakin minun mielestäni."

Olisi turha kieltää, että tällä hetkellä kumpikin oli valmis hakkailuun.

Mutta amerikattarella ei ollut samaa käsitystä hakkailusta kuin Archiella. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että hän saisi viettää lopun iltapäivästä kahden kesken Archien kanssa vain pikku Marcus seuralaisenaan.

"Mutta minäpä tiedän, missä toiset ovat", vastasi hän nauraen. "Tuolla kahvilassa, missä kävimme viime kerralla täällä ollessamme; niin, tuolla —"

Ja aivan oikein, kahvilan ikkunassa näkyi Selman jumalatarmainen vartalo kumartuneena valitsemaan leivoksia itselleen ja Stickille.

Huudahduksia: "Tuossa he tulevat! Vihdoinkin! Tänne, Geneviève!" kuului yläkerroksen ikkunoista.

Vaaleanpunaisten ja sinisten ja keltaisten pukujen keskelle myöhästyneet istuutuivat nauttimaan teestään. Nuori Laverock sanoi itsekseen iloitsevansa siitä, että kunnon Stick näytti tulevan hyvin toimeen tässä seurassa; juuri sitä hän olikin tarvinnut, hiukan naisseuraa, tullakseen iloisemmaksi! Archie mietti, oliko tuo vaalea- vai sinipukuinen vai punatukkainen tyttö vallannut kunnon Stickin sydämen. Hänen omasta mielestään olivat he kaikki samaa loppumatonta äänien sorinaa; ainoa, jonka hän saattoi eroittaa muista, oli ruotsalainen tyttö nimeltä Selma, joka erottautui muista pituutensa ja suurien sinisien silmiensä kautta, jotka — olisiko Archie saattanut kuvitella sitä? — herkeämättä suuntautuivat Archien kasvoihin hänen istuessaan pikku Marcuksen vieressä ja aivan lähellä Geneviève Wilmotia.

Hän oli jo kutsunut amerikatarta tällä nimellä; hän oli kovaäänisesti kuuluttanut, että hän tällaisella huviretkellä ei saattanut muistaa neiti sen-ja-sen sukunimeä; oli niin paljon helpompi sanoa Mabel tai Ethel tai Selma — tai Geneviève; se oli nimi, jota ei unohtanut.

"Minun mielestäni tosin on surkeata, että muistatte sellaisen nimen. Geneviève", selitti mrs Wilmot, "on ehdottomasti hotellivahtimestarin tyttären nimi… Taivas!" huudahti hän äkkiä nauraen, "katsokaahan Marcuksen kasvoja!"

Marcuksen ruskeat kupidokasvot olivat hänen muhkean kermaleivoksensa vaahdosta kuin parturin saippuoimat. Hänen äitinsä kumartui toiselta puolen siistimään häntä pienellä sinipunervalla nenäliinalla; toisella puolen yritti Laverock teelusikalla poistaa kermaa hänen poskiltaan. Pikku pojan tummakiharaisen pään yli heidän katseensa jälleen yhtyivät.

Matkalla rantaan nuori englantilainen nosti pojan olalleen ja antoi hänen siten ratsastaa auringonlaskua kohden. Ja vilpittömästi ikävissään hän jälleen laski hänet maahan lautan kannelle.

"Hän on tänään valvonut kauemmin kuin tavallista, arvaan minä", sanoi Archie Geneviève Wilmoille, joka nyökkäsi vastaukseksi.

"Niin kyllä! Saan varmasti tänään riisua hänen yltään vuoteessa."

Samassa hetkessä nuori Laverock näki mielessään kuvan tästä kohtauksesta. Tunteellisuudella, joka hämmästytti häntä itseäänkin, hän huomasi miettivänsä milloin ja missä hän näkisi nuoren äidin panevan hänen omaa pikku poikaansa vuoteeseen…

Niin vähän todenmukainen on väite, että naimattomien ihmisten joukossa ainoastaan naiset uneksivat lapsesta! Niin lähellä oli tämä unelma Archie Laverockia tänä päivänä!

Geneviève Wilmoille, joka sormellaan kierteli poikansa kiharoita, oli tämä unelma muuttunut todellisuudeksi. Archie huomasi kadehtivansa häntä. Marcus, joka oli työntänyt pienen kätensä Archien käteen ja solahtanut hänen sydämeensä, oli varsin pian jälleen unohtava hänet. Jo ennenkuin hänen puinen lelunsa särkyisi, oli lapsi kenties unohtava pitkän englantilaisen, joka oli antanut sen hänelle ja joka oli kantanut häntä olallaan halki koko St. Malon. Mutta koko elämänsä ajan hän kuuluisi äidilleen. Tämä saisi aina pitää hänet läheisyydessään ja nähdä hänen kasvavan nuorukaiseksi ja mieheksi.

Archie ajatteli: "Lapset… niin, naisella pitäisi aina olla lapsia. Ilman heitä on hänen elämänsä mennyttä. Jos hänellä on lapsia, on se täynnään riemua. Mutta muutamat naiset, joilla on lapsia, eivät välitä heistä. He lähettävät heidät kouluun, ja näkevät heitä vain loma-aikana. Mutta tämä pikku äiti ei ole sellainen. Hän on todellakin aivan hurmautunut poikaansa. Se on hyvin kaunista. Hänen katseensa muuttuu kokonaan hänen katsoessaan lapseensa. Kenties hän hiukan hemmotteleekin häntä. Mutta niinpä poika palaakin hänen luokseen noiden ihailtavien spartalaisäitien poikien kirjoittaessa kotiin, että he valitettavasti eivät voi tulla kotiin lomaansa viettämään!"

Koneiden jyskyttäessä, veden loiskuessa lautan laitoihin ja sorinan jälleen täyttäessä kannen Archie sanoi hiljaa: "Luulen, että — —"

"Että?"

"En tarkoita ainoastaan teitä", selitti Archie miettiväisesti. "Minä tarkoitan naisia yleensä". Ja sitten, hänen miellyttävän äänensä sävyn syvetessä: "Teillä pitäisi olla monta lasta!"

Geneviève Wilmot ei vastannut.

Iltavalaistus, joka valoi kultaa smaragdinvihreään veteen, hohti hänen kasvoillaan. Se purppuroi hänen hymyileviä poskiaan ja kirkasti hänen solakan vartalonsa ääriviivoja, jonka Archie oli ensimmäisen kerran nähnyt märkänä pienen moottoriveneen kannella. Pikku poikansa pään yli hän katsoi kolmannen kerran Archien silmiin. Hän nauroi, puolittain uneksien, puolittain ylimielisesti — ja keimaillen.

Oliko hänen vastauksensa vain Archien kuvittelua? Vai hukkuiko se koneen jyskytykseen? Vai sanoiko hän tosiaankin: "Niin minunkin mielestäni."