PÄÄSIÄISLAUANTAINA.

Kylän keskeltä karkelot kajahtaa, mäen mäntyhyn ruskot raukee, hämyn huntuhun peittyy kuulas maa, kevät-kaihojen kahleet aukee. On ilta pääsiäislauantain, sitä kertovat ihmiskielet, sitä kuiskivat kaiut hiljaa vain, sitä siintävät ilmanpielet.

Minä astelen kylältä kotiapäin ohi saunojen savuavaisten. Ja kertaan kaikuja mielessäin kevät-äänien kummanlaisten, kun kesken mietteeni kajahtaa syvä-ääniset kirkonkellot. Ylt'ympäri hämäryys hengen saa, ja hehkuu himmeät pellot.

On eessä yö lemmen, uneton, mut ilo on kaikkien olla. Jo kokkoa varten olkia on jok' ainoan kartanolla. Piha roudan päällitse puhdas, nään, ja saunan polulla santaa. Tytöt vettä ja vihtoja viedessään jo tähyilee taivahan rantaa.

Mut ympäri yöhyt laskeutuu, talot peittyvät pimeän alle, ei tuika tähdet, ei nouse kuu, tulet syttyvät taivahalle; kas tuolla yksi, kaks', kolme, — — kuus'! Suur' alttari, luoksesi näin tuli vuoronsa polvi vanha ja uus kevät-uhria sytyttäin.

Pyhä luonto leikkii ja unelmoi ja vapisee onnensa eessä. Mut kokkojen luona laulut soi, ilot suuret on säveleessä. Kevät-impien siivet ne väikähtäin ylt'ympäri illassa entää, sala-hymnit soi maasta ja ylhäältäpäin… ja noidat luudilla lentää.

Punalieskat sammuvat, syttyvät taas, ja karkaavat taivasta kohti. Oi kumarra, talvi, sun saavuttajaas, joka valtasi ottaa tohti! — Mun syömmessäin suven aallot lyö, suli riemuhun rintani jäinen: Oi, iloitse, kansani, riemuitse, yö, on huomenna Pääsiäinen!