MENNEISYYDEN MUISTOJA.

Lausuttu Ilmajoen Museotalon vihkiäisissä juhannusaattona v. 1915.

Ja kaukaa takaa vuosisatojen nyt kaikuu kaunihisti muistoin kellot… Oi katso, kohoo varret kukkien ja nousee notkoistansa niityt, pellot. »Uus', vapaa maailma ja viisaat lapset», ne kuiskii heräten kuin unestansa. Ja ihminen, jok' itse muistot nosti, hän riemumielin kertoo kaihojansa:

Ma tahdon käydä kerran vielä sinne, miss' aik' on mennyt työssä, lauleluissa, miss' iskut kirveen kankahilla kaikui ja helskyi kaiteet pirtin kangaspuissa. Ah, siell' on ilmaa, unelmia, totta, on päivänpaistetta ja myrskysäätä. On siellä tervehdykset tuttavaiset ja tupaantulijalle penkin päätä.

Ma istahdan ja kysyn; kuinka voidaan, ja mitä kuuluu kunniakkaan taloon. Saan kuulla: työtä tehden, Luojaan luottain on tultu korven yöstä päivän valoon. Ei aina hymyilty, vain kyynelöitiin, kun kulki korpisuolta kylmä halla; ja monta pettuleipää huokauksin on syöty mustan kurkihirren alla.

Mut elettihin onnellisna, hiljaa, siks' kunnes sodat saivat, rutot ehti, kun talot poltettihin, vietiin viljat, ja kuivui kotipihan koivunlehti. Kun itkettihin Isonvihan töitä alottain elämätä uudestansa; kun kylmäin revontulten roihutessa kaivattiin kadonnutta, kaikkeansa.

Mut vieri viikot, kuut ja päivät kului, pois lensi huuhkain kotipeltoin yli. Taas kauas, kauas loisti katto kodin, siell' oli rikastunut äidin syli. Jo talvipolkua hän tuvast' aittaan hyräillen astui, onneansa laulain. Ja velvoittava autuus sielussansa mies astui kera pyssyjen ja paulain.

Niin tehtiin työtä, toivottihin jälleen, ja usein kylvöttiin ja karkeloitiin, ja sydänsuruinensa kirkkoon käytiin, sairaitten kanssa kaukaisimpiin noitiin. Niin joutui Joulu, kerkes Kynttelikin, ja Marianpäivä pihdin päreet poisti, kun läpi talven taloin ikkunoista ne peittämättä takkatulet loisti.

Siell' lasna kuunneltihin kummat kaskut, kun kehrättiin ja kartattihin milloin; ja peljättiin kun tervakannot räiski heijastain varjot tuvannurkkiin illoin. Kun vaari muisti nälkävuotten sudet, hakaten kessujansa huhmarilla, kun väkevimmistänsä miehet haastoi ja tappeluista kylän tanhuvilla.

Taas nähtiin kevättalvin liinat, hurstit, kun peitti hankimaita pitkät alat, ne niistä tehtiin, miesten pyhäpaidat ja piikasille oivat »kivijalat». — Kun aamuvarhain kukonlaulut kuului, ja lunta vielä väikkyi vainioilla, kun miehet, pojat metsätöissä viipyi, soi lemmenlaulut kaihoin kartanoilla. —

Mut vieri viikot, kuut ja päivät kului, taas päivä kirkas paistoi, lumi suli. Jo kuohui kevätvirrat voittojansa, ja kaukaa pikkulinnut kotiin tuli. Orasti rukiit, vihersivät pellot, iloiten ihmislapset touon teki. Ja hymyellen taakseen kauas katsoi, kun päivänpuolla lasten leikit näki.

Ja kesä koitti. Ulos töihin tultiin, kun käki kukkui, lammen sorsat uivat. Ja missä sarat sattui vieretyksin, toistansa lempiväiset punastuivat. Niin vaiti, hikihelmin aherrettiin tuon pilvettömän kesätaivaan alla. Vain suolta kuului helkkäin karjankellot ja paimentorvet kaikui kukkulalla.

Mut ehti hämäräinen elon aika, ja nousi jälleen ruis- ja kaurakokot. Ja tuvan ikkunalla ruukuissansa ne kuihtui palsamit ja verinokot. Taas riihet jyski, syksytuulet lauloi, ja kylän kujill' elokuormat kulki, ja myllyt pyöri, tuoksui uutisvilja, ja maamies sadon aittahansa sulki. —

Mut vieri viikot, kuut ja päivät kului, ja aika muuttui, ihmiset ja tavat. Mut esi-isäin veri meiss' ei muutu, vaan sydänvaistot luontoon vetoavat. Ja vaikka mieli muuttuis tuhat kertaa, ne eivät muutu, menneisyyden muistot, ne sieltä kaukaa meille kangastavat kuin siunattujen sukuin pyhät puistot.

Oi kallis kotiseutu! Sulta saimme me unelmat ja uskon ikuisiin, sun aavikoiltas hartautta haimme, sun kuuses kuiski sadut sydämiin. Sun taivaas toivon-tähdin meihin katsoi totuutta tuntoihimme istuttain. Sun eestäs, rakas, siunaukset kantaa luo suurten, korkeimpien jumalain.