I NUKKUNEELLE.
Reading edition
1.
Nukkuu äiti-kulta, nukkuu arkussaan, en nää silmän tulta, en saa sanaakaan.
Taivaan korkeuksiin maasta riemut vei, hätään, valituksiin ei hän vastaa, ei.
Onnen hymyilyllä mielen masentaa, kuolinpaita yllä itkemään mun saa.
Autuaana aivan valkovaatteissaan, — nähnyt työn ja vaivan — äiti nukkuu vaan.
2.
Keskeen kuusten, jäiden aittaan kylmään niin aran kulta-äiden arkku kannettiin.
Ensi kertaa yksin, yksin jääpi hän, kanssa sylityksin yön ja pimeän.
3.
Nukut jo, kuule et lauluain, myöhään sen alotin vasta. Mustaa kätkyttä tuijottain viihdän vienointa lasta.
Elämän aik’ oli hallussain hiukan lohtua antaa, hiukan hyvittää kohdaltain ja joskus taakkansa kantaa.
Elämän aik' oli hallussain sanoa kultainen sana. Ah, se ei päässyt, ei päässyt vain mun huulilta milloinkana. —
Nukut jo, kuule et lauluain, myöhään sen alotin vasta. Mustaa kätkyttä tuijottain viihdän vienointa lasta.
4.
Rakas äiti — sinä hymyilet, arkussasi ja näytät niin sanomattoman onnelliselta, aivankuin tahtoisit tehdä tyhjäksi meidän suuren murheemme ja niinkuin peräti vähäksyisit kaikkea sitä, mitä tänne jäi; tai niinkuin tahtoisit itse näyttää meille, kuinka korkea ja ihana on kuolema, jota me ennen niin kauhuisaksi kuvittelimme, kuinka suloinen lepo pitkän, pitkän työn päätyttyä, kuinka pehmeä uni ainaisen ikävän kadottua…
Oletko sinä todellakin niin onnellinen, vai hymyiletkö ehkä vain siksi, ettei lastesi olisi liian paha olla ja ettemme me suinkaan jäisi murehtimaan sinun tähtesi. Rakas äiti, kuka sinun sydämesi takaa!
5.
Poissa, niin kaukana poissa äidin on murheet ja vaivat. Kasvot huolten huuhtomat hymyyn heltyä saivat.
Poissa, niin kaukana poissa maailman myrskyinen syli. Valkeat rauhan tähdet on sataneet äidin yli.
Poissa, niin kaukana poissa elämän tuskainen juoksu. Lähellä, äidin on lähellä iäisten kukkien tuoksu.
6.
Portaiden vieressä pieni kuusimaja, aidan luona suuret, mustat vaunut hopean kuultavine tupsuineen, aisat käännettyinä tiellepäin. Pihalle ripoteltujen kuusenhavujen yläpuolella seisoo suuri, totinen hiljaisuus.
Aitan ovi on auki.
Maa on routainen, tie epätasainen, pyörien raiteet syvällä kuopalla, ja yöllä on satanut hiukan lunta. Isä sanoi olevan kuusitoista astetta pakkasta.
On marraskuun ensimäinen, pyhäinpäivä.
Peräkamarissa, valkoisin lakanoin peitetyn ikkunan takana, soittaa muuan kunnian-arvoinen vieras raskasta, surullista virttä. Tuvanpuolella pyhäpukuiset ystävät juovat kahvia hiljaisina ja itkevinä; he eivät oikein tiedä miksi itkevät, mutta eivät voi pidättää kyyneleitään. Hetken vakavuus ja tämä harvoin kuultu soitto kantaa jokaiselle hänen omat surunsa silmien eteen näyttäen ne valtavan suurina ja selkeinä ja ihanasti sielua repivinä.
Tänään on äidin hautajaiset.
Minä seison tuvan nurkkauksessa, kuulen surullisen soiton, tajuan nyyhkytykset, ja tuijotan silmäni sokeiksi aukiolevaan aitan oveen, josta kohta kannetaan musta arkku kuusimajaan. Veisataan pari matkaan-otto virttä ja äiti viedään iäksi pois omasta pihastaan.
Eikä mikään voi muuttaa tätä tapahtumaa.
7.
On niinkuin kohdalleni maailmaan ois' auenneena iäisyyden aatto, kuin palaisi ei enää milloinkaan tää tietä käypä pieni surusaatto.
Kuin matkaisimme kaikki taivaaseen pois kylmän talvituulen puhaltaissa, kuin ei vois viimat viiltää sydämeen, kuin nukkuisimme uniss' autuaissa.
Ois' otsallamme unhon yrtit vaan, ei kukaan muistelisi murheitansa, kuin eessapäin ois' kesä kukassaan, ja linnut pyhät kutsuis lauluillansa.
Mut kun ma liikahdan, taas toden nään, nään vaunut mustat edessäni juuri. Me käymme äidin multaan peittämään, ja meill' on vilu, ikävä niin suuri.
8.
Hautakellot kumahtaa lyövät sydämeeni. Palavimmat, haikeat itken kyyneleeni.
Hiljaa, hiljaa astutaan lähemmäksi hautaa, silmin, sieluin siunaten arkun mustaa lautaa.
9.
Multa putoo arkulleen — Kristus, Jeesus, auta, Sun on kirkastamasi ahdas, musta hauta.
Ota turviis, taivainen, rakas, kallis laina, Pyhä, kanna kädelläs, ettei multa paina.
10.
Kaikki rientää haudaltaan, kirkkoon kellot soivat. Ah, niin kiirein, kiirein vaan haudan umpeen loivat.
Askel raskas, iloton käydä maailmalle, kun jo äiti-kulta on pantu mullan alle.
Ei oo siellä yksin hän, myös ma sinne harhaan läpi raskaan elämän kotiin, kirkkotarhaan.