TAMARAN KUOLEMA
Reading edition
Sade ryöppysi kattoakkunaan, se päästi seulana vettä, ja pullojen pohjilta tippaakaan ei löytynyt lämmikettä.
Oli kuiluun vaivuttu ahtaimpaan. Jo viimeiset oljenkorret, vyöt, remelit kannettu narinkkaan ja lyöty liekkeihin orret.
Me istuimme synkkinä, palellen ja kipein, särkevin selin vain korttien silmiä seuraten ja kulkua tylsän pelin.
Valo sammui kynttilän viimeisen, ol' puol'yön tuokio musta, kun takana kuistikon ruutujen me kuulimme kolkutusta.
Tamara! Hän ryntäsi huoneeseen kuin pieni, ajettu teuras. Hän huusi, puheli varjolleen, ja kyynel kyyneltä seuras.
Oli peittona kylmäin hartiain vain musta, kostea tukka; oli entisestänsä varjo vain nyt katujen myrkkykukka.
Kun välissä vuotehen ryysyjen ja ikäloppujen taljain hän makasi vilusta vavisten ja jäsenin puolipaljain,
tuli taivas tähtiä tulvilleen, kuu ulkona kummitteli. Yhä vieläkin vauhtihin entiseen vain jatkui tympeä peli.
Se yö oli piinausperjantain! Jok'-ainoa päivää vuotti. Mutt seinien saumoissa lauloi vain yötuulen karmiva nuotti. — — —
Tamara jo heräsi ryysyillään, meit' kätteli vuoronperään, ja hymyillen liki itseään hän meistä viittasi erään.
— Pane kirje äidille Liettuaan, hän jutteli heikoin äänin, — Tamara, kasvatti tsaarin maan ja kuulu Kiovan läänin
— ihan kuuliaisena uskolleen ja tavalla vallasnaisen Pyhän Neitsyen messun helkkeeseen on matkan päättänyt maisen.
— Sano, että tuhannet kellot soi hänen hautajaisissansa, ja että ylpeä olla voi hän, äitini, suvustansa.
Tuli aika jo taistelun viimeisen. Se pienen tuokion kesti. Tamara sopersi aamenen ihan yksinkertaisesti,
ja silmin suurin ja palavin hän onnellisena kuoli. Taas kajasti elämä ruutuihin, taas valkeni aamupuoli.