POHJAA KOHTI
Reading edition
Kaksi miestä ulapalla, kaksi toverusta. Jäätä, jäätä kaikkialla, napatalvi musta.
Mutta alla telttakaton nähdään vielä unta: kohta saapuu uupumaton veljesretkikunta.
*
Kaksi miestä ulapalla, kaksi hurjaa sutta! Epätoivo kuolemalla uhkaa lakeutta.
Viha riehuu kytkemättä alla telttakaton. Silmä vaanii veljen kättä, silmä henkipaton!
*
Kaksi miestä ulapalla. Jäiset kentät laajat. Toinen tuiskulumen alla repaleina raajat.
Toinen mielipuolen tavoin takoo reikää jäähän. Kohta suorin tie on avoin suureen määränpäähän.
Gustaf Fröding:
KULKURI
Näen unta, että kuljen vain sauva kourassain maankiertäjän lailla rikkailla rintamailla. Tie kotina mulla on vain, oon osaton kulkijain.
On naamani muodoton pakkasen tuttu, on rääsyinä nuttu; Olen harjaviiksinen kyyrypää. On jalkani painava, sappeni karvas, ja siivoton varvas se kengästä pilkistää.
Tienojissa lepään, ja kerjuu on työni, oon ladoissa yöni. Se kauppa, se kannattaa! Vien krouvihin pennini kerjäten saadun, juon siksi kun kaadun ja suutelen lattiaa.
On ääni kurja ja katkeran hurja ja viinasta yskäinen, mut nöyrä ja mankuva antajan eessä, kun silmäni veessä ma ropoa rukoilen.
Näin vaellan karttaen tuttuja maita, Ei ystävät haita! Saan lantin ja – pois saman tien! Vain tiirikka, reppu ja sauvani mull' on ja pohjalla pullon säästynyt pisara pien.
Kun jossakin soivat viulujen kielet, ja porttien pielet ne kylpevät koivuissaan, ja tyttöjen parvia hämyssä ehtoon käy vaahteralehtoon hääpöytiä kattamaan,
ma uneksin silloin: talo on mulla, ja kotihin tulla on oikeus luopion; on kurjalle pirulle kuumana keitto, ja sänky ja peitto, ja kurjuus kaukana on;
tuo uni on turha ja joutava juttu! Tilinpäätös on tuttu: Eli, kuoli ja kuopan sai. Talo kaipaa renkiä, kissaa, piikaa, mut lurjus on liikaa ja ryöväri, tottakai!
Hääpöydästä katsovat altakulmin, ja aikein julmin talon koira haukkuu mun ryysyjäin. Olen suojaton, uupunut valvonnasta. Näen unia onnesta – vankilasta ja käännyn maantielle päin.
Gustaf Fröding:
RUNOILIJA WENNERBOM
Kesän tuuli henkii puiston hiekkaan, puihin, vaivaistalon runoniekkaan Wennerbomiin, joka pulloineen luovii eespäin, puhuu itsekseen, ryyppii harvalleen nauraa naurun onnellisen viekkaan.
Mehiläiset häärii, toukat ravaa, ilmaa, tuoksullansa uuvuttavaa puisto täynnä on ja kukintaa, yltäkylläistä ja ihanaa, maahan istahtaa Wennerbom ja pullon korkin avaa.
Linnut mieletöinnä ilakoivat, Heinäsirkkain sadat sitrat soivat; Wennerbom, hän kuulee kaiken sen katkerana, viinaa ahmien lailla eläimen; päivänsäteet pulloon pisaroivat.
Hän ja pullo ovat yhtä mieltä, ja hän haastaa onnellista kieltä: — Viina auttaa, viina lohdun suo, nuoruus, toiveet, kaikki katoo nuo. Malja niille juo! Aikaa vain, — ja järki väistyy tieltä.
— Olin nuori, luja niinkuin rauta; kaiken peri ahnas lieju, hauta. Monta vuotta vainaa ollut lien, kaikki kaunis häipyy saman tien, vielä tilkka pien'. Wennerbom on päissään, pirulauta.
Ja hän nukkuu onnellista unta — kastanjoista sataa kukkaslunta ylle runoniekka-raunion. Kuultaa kultajuova auringon. Pullo tyhjä on. Sillä häärii pikku-luomakunta.
Rauha on, saa tunnontuska laata, syytteen piikit eivät pistää saata, suur on jälleen lahja jumalain teillä nuoruusunten maailmain. Hyvää unta vain. Autuast' runoniekkain maata.