KARTANON TYTÄR
Reading edition
Niin hiljaiseksi kylä käynyt on ja kumaraksi sillan kaidepuu, mut ylhäisenä valo kartanon viel' tummenevaan veteen kuvastuu.
Kuin ennen syttyy tähti palamaan kuin pieni koru varjoon kaislojen; On kuusikuja vielä ennallaan ja ylväs ryhti talon tyttären.
Hän saapuu ylpeänä, avopäin, ja piiskan siima leppäin lehtiin lyö. Nään tyynet, kylmät silmät lähelläin, ja seudun kattaa tyyni, kylmä yö. — — —
Hän herää puheluuni säpsähtäen, ja meitä varjoo vanhat halavat. Ma poskillansa tummat täplät näen, ne intohimon tulta palavat.
Hän nauraa väkinäistä nauruaan, ja sillan holvi vastaa helisten. Nään tykyttävän suonen kaulallaan ja hervottomat luomet silmien.
Mut niinkuin jotain unohtanut ois hän liki kuvaistansa kurkoittuu. Pää kääntyy hiljaa hämillänsä pois, saa avuttoman hymyn pieni suu.
Ja sitten läiskii piiska edeten kuin joku jossain löisi itseään. On miettiväinen kaiku askelen ja kumarainen varjo kauniin pään.