HANS BOIJE
Reading edition
Sen linnan akkunoista nyt ruudut rikki on. Ei juhlatulet loista, kuu kattaa raunion.
Ei hurjat nihdit ravaa maan kauhuks' ratsuillaan. Nyt linnanportin avaa yötuuli joskus vaan.
Mut kansa muistaa herran, Hans Boije ritarin. Hän mahtava ol' kerran, mies julmin, syntisin.
Hän ryösti, rietasteli, ja kansa kärsi vain, mut koston henki eli jo hiljaa niillä main.
Ei tienneet peitsiniekat: pian touko tuleentuu, pian säkenöivät miekat, pian koittaa elokuu.
Jo hehkui pajapihdit, ja teräs kipinöi, mut huolettomat nihdit yöt, päivät elämöi.
Niin Tuomaantanssiaiset kun pystyyn paiskattiin, ja laakson kaikki naiset armotta raiskattiin,
mies hurjin, linnanvouti, hän tohti tehdä sen: hän luostarista nouti kauneimman kyyhkysen!
Niin monta päivää, yötä hymyillen, itkien se seuras ratsun myötä taa teitten pitkien,
mut verhos kauniin päänsä pian kultaan, silkkihin ja vietti hurjat häänsä kuin lapsi syntisin.
Näin lakkaamatta juotiin, yöt, päivät tanssien, olutta uutta tuotiin, jos loppui entinen. — — —
Mut kesken hurjan illan jäi tanssin jytinä. Sen katkas laskusillan kamala rytinä.
Kuu paistoi peisten teriin, ja huuto kuultiin vaan: Nyt öykkäreitten veriin nää raudat karkaistaan!
Ja murhaleikki kuuma nyt täyttää pihamaan. Sen joka-ainoo tuuma on kallis hinnaltaan.
Ei säästä lähimmäistä mies laakson kärsineen, ei hurja nihti väistä, hän kaatuu paikalleen.
Kun vihdoin aamunkoitto jo nousee verestäen, on laakson miesten voitto ja loppu linnaväen.
Mut murheen kyynel kasta ei silmää yhtäkään. Vain linnan valtiasta nyt turhaan etsitään.
Huurtuvan pöydän päässä hän istuu hymyillen. Varressa ryhdikkäässä on mahti entinen.
Hän pullon pöytään siirtää, juo verkkaan pikarin ja kylmin mielin piirtää terällä tikarin:
— Kahdeksas tammikuuta kuusitoistasataaviis Hans Boije ilman muuta on kukistettu siis.
— Maan rahvas kiitosvirttä jo veisaa voitostaan. He pystyttävät hirttä vuoks' lyödyn valtiaan.
— Ei siihen suurta hätää mun mielestäni ois: Jos oksa puun on mätää, se putoo kyllä pois.
— Hans Boijen rietas taru pian lienee päättynyt, mun sentään hirttonaru ei häntä häväissyt.
— Ei tilintarkastusta hän pyydä eikä tee. Laumasta lammas musta vain hiljaa erkanee.
— Nyt ota poikas vastaan suur tuntemattomuus; hän toivoo ainoastaan: suo synnin muoto uus!
— Pois lainakorut yltä! Hans Boije jättää maan, ja yksitoista syltä on vettä haudallaan.
Näin linnanherra piirsi terällä tikarin, ja huulillensa siirsi hän viime pikarin.
Pian nähtiin: yli partaan hän syöksyi nauraen. Ja kansanjoukko hartaan kohotti aamenen.