SISÄLLYS:

1. Marseille — Tulo 2. Isä ja poika 3. Katalonialaiset 4. Salaliitto 5. Kihlajaiskemut 6. Prokuraattorin sijainen 7. Kuulustelu 8. Ifin linna 9. Kihlajaispäivän ilta 10. Pieni työhuone Tuileries-palatsissa 11. Korsikalainen ihmissusi 12. Isä ja poika 13. Satapäiväinen keisarikunta 14. Raivoisa vanki ja hullu vanki 15. Numero 34 ja numero 27 16. Italialainen tiedemies 17. Apotin huone 18. Aarre 19. Kolmas taudinkohtaus 20. Ifin linnan hautausmaa 21. Tiboulenin saari 22. Salakuljettajat 23. Monte-Criston saari 24. Lumouksen vallassa 25. Tuntematon 26. Gardin sillan majatalo 27. Kertomus 28. Vankilan luettelot 29. Morrelin kauppahuone 30. Syyskuun viides päivä 31. Italia — Merenkulkija Sindbad 32. Herääminen 33. Roomalaisia rosvoja 34. Odottamaton kohtaaminen 35. La Mazzolata 36. Rooman karnevaali 37. San Sebastianon katakombit 38. Sovittu tapaaminen 39. Pöytätoverit 40. Aamiainen 41. Esittely 42. Bertuccio 43. Talo Auteuilissa 44. Vendetta 45. Verisade 46. Rajaton luotto 47. Harmaat hevoset 48. Ideologiaa 49. Haydée 50. Morrelin perhe 51. Pyramus ja Tisbe 52. Myrkkyoppi 53. Robert Paholainen 54. Kurssinoteerauksia 55. Majuri Cavalcanti 56. Andrea Cavalcanti 57. Aitaus 58. Herra Noirtier de Villefort 59. Testamentti 60. Lennätin 61. Kuinka puutarhuri pääsee persikoita nakertelevista hiiristä 62. Kummitukset 63. Päivälliset 64. Kerjäläinen 65. Perheriita 66. Avioliittoaikeita 67. Kuninkaallisen prokuraattorin työhuone 68. Kesätanssiaiset 69. Tutkimuksia 70. Tanssiaiset 71. Leipää ja suolaa 72. Markiisitar Saint-Méran 73. Lupaus 74. Villefort'in perhehauta 75. Pöytäkirja 76. Andrea Cavalcantin edistysaskelet 77. Haydée 78. Janinasta kirjoitetaan… 79. Mehuvesi 80. Syytös 81. Toimensa jättänyt leipuri 82. Murtovarkaus 83. Jumalan käsi 84. Beauchamp 85. Matka 86. Tuomio 87. Taisteluhaaste 88. Solvaus 89. Yö 90. Taistelupaikalla 91. Äiti ja poika 92. Itsemurha 93. Valentine 94. Tunnustus 95. Isä ja tytär 96. Avioliittosopimus 97. Matkalla Belgiaan 98. "Kellon ja Pullon" majatalo 99. Laki 100. Haamu 101. Myrkyttäjä 102. Valentine 103. Maximilien 104. Danglars'in nimikirjoitus 105. Père-Lachaisen hautausmaa 106. Jako 107. Leijonanluola 108. Tuomari 109. Tuomioistuin 110. Syytöskirjelmä 111. Sovitus 112. Lähtö 113. Menneisyys 114. Peppino 115. Luigi Vampan ruokalista 116. Anteeksianto 117. Lokakuun viides päivä Viiteselitykset.

1. Marseille — Tulo

Helmikuun 27. päivänä 1815 Notre-Dame de la Garden tähystäjä antoi merkin, että satamaan oli tulossa kolmimasto Pharaon paluumatkallaan Smyrnasta, Triestistä ja Napolista.

Tavalliseen tapaan läksi heti luotsi satamasta, pujahti Ifin linnan ohi ja nousi laivaan Morgionin niemen ja Rionin saaren välillä.

Tavalliseen tapaan täytti myöskin heti utelias joukko Saint-Jeanin linnoituksen rantavallin, sillä laivan tulo oli aina tärkeä tapaus Marseillessa, varsinkin kun laiva, niin kuin oli laita Pharaonin, oli rakennettu, varustettu ja lastattu vanhan Phocéen veistämöllä ja oli erään marseillelaisen laivanvarustajan oma.

Alus pujahti onnellisesti salmesta, jonka joskus tulivuorenpurkaus on muodostanut Caleseragne-saaren ja Jarros-saaren väliin, sivuutti Pomèguen ja läheni kolmine märssypurjeineen, keula- ja mesaanipurjeineen, mutta niin hitaasti ja surullisen juhlallisesti, että uteliaat katsojat alkoivat aavistaa onnettomuuden sattuneen ja kyselivät toisiltaan, mitähän aluksessa oli tapahtunut. Mutta purjehdukseen perehtyneet huomasivat heti, että jos jokin onnettomuus oli tapahtunut, niin se ei ollut kohdannut alusta, sillä se totteli täydellisesti ruoria, sen ankkurit riippuivat paikallaan valmiina laskeutumaan veteen, vantit oli päästetty irti, ja luotsin vieressä, joka valmistautui ohjaamaan Pharaonin Marseillen sataman kapeasta suusta sisään, oli nuori, vilkasliikkeinen ja tarkkasilmäinen mies, joka valvoi aluksen jokaista liikettä ja toisti kaikki luotsin määräykset.

Väkijoukon epämääräinen levottomuus oli siinä määrin tarttunut erääseen katsojaan, että hän ei voinut odottaa aluksen saapumista satamaan, vaan hyppäsi pieneen veneeseen, käski soutaa Pharaonia vastaan ja saavutti sen Réserven lahdelman kohdalla.

Nähdessään miehen tulevan jätti luotsin vieressä seisonut nuori mies paikkansa ja tuli hattu kädessä nojaamaan aluksen laitaa vastaan.

Hän oli noin kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias mies, pitkä, solakka, mustasilmäinen ja mustatukkainen. Hänen olemuksestaan uhkui rauhallisuutta ja päättäväisyyttä, kuten ainakin ihmisestä, joka on lapsuudestaan asti tottunut taistelemaan vaaroja vastaan.

— Tehän siinä olette, Dantès! huudahti veneessä oleva mies. — Mitä on tapahtunut ja miksi laivassa vallitsee tuollainen alakuloisuus?

— Suuri onnettomuus, herra Morrel, vastasi nuori mies, — suuri onnettomuus, varsinkin minulle. Civita-Vecchian kohdalla menetimme kunnon kapteenimme Leclèren.

— Ja miten on lastin laita? kysyi kiihkeästi laivanisäntä.

— Se on hyvässä kunnossa, herra Morrel, — ja olette varmasti tyytyväinen siinä suhteessa. Mutta kapteeni Leclère parka…

— Mitä hänelle on sitten tapahtunut? kysyi laivanisäntä huomattavasti tyyntyneenä. — Mitä tuolle kunnon kapteenille on tapahtunut?

— Hän on kuollut.

— Pudonnutko mereen?

— Ei, kuollut aivokuumeeseen kärsittyään pelottavan kovia tuskia.

Sitten hän kääntyi laivaväen puoleen:

— Hohoi, kaikki paikoilleen! huusi hän. — Valmiina laskemaan ankkurit!

Laivaväki totteli. Samassa ne kahdeksan, kymmenen merimiestä, jotka olivat laivan väestönä, riensivät jaluksiin, toiset kurenuoriin, toiset rasseihin, toiset keulapurjeen rakkiköysiin, muutamat taas jalustouveihin.

Nuori merimies loi silmäyksen näihin toimiin, ja kun hän huomasi käskyjänsä toteltavan, kääntyi hän jälleen laivanisännän puoleen.

— Ja mitenkä tämä onnettomuus on tapahtunut? kysyi laivanisäntä jatkaen keskustelua siitä, mihin nuori mies sen oli lopettanut.

— Hyvä Jumala, aivan odottamattomalla tavalla. Keskusteltuaan kauan sataman komendantin kanssa kapteeni Leclère lähti Napolista hyvin kiihtyneenä. Vuorokauden päästä tuli kuume. Kolme päivää myöhemmin hän oli kuollut… Panimme tavalliset hautajaiset toimeen, ja hän lepää, kauniisti purjeeseen kiedottuna, kolmenkymmenenkuuden naulan painoinen kuula pään puolessa ja toinen samanlainen jalkopäässä, El Giglio -saaren kohdalla. Me tuomme hänen vaimolleen hänen kunniamerkkinsä ja miekkansa. Kannatti todellakin, jatkoi nuori mies alakuloisesti hymyillen, — sotia kymmenen vuotta englantilaisia vastaan kuollakseen aivan samoin kuin muutkin vuoteessaan.

— Niin, minkä sille voi, herra Edmond, vastasi laivanisäntä, joka näytti yhä enemmän rauhoittuvan, — olemmehan kaikki kuolevaisia, ja täytyyhän vanhojen tehdä tilaa nuoremmille, sillä eihän heillä muuten olisi mahdollisuutta edistyä virassa. Ja koska vakuutatte lastin olevan…

— Hyvässä kunnossa, herra Morrel, sen voin taata. Tämä matka tuottaa teille voittoa vähintään kaksikymmentäviisituhatta frangia.

Kuljettiin juuri pyöreän tornin ohitse.

— Valmiina laskemaan kaikki purjeet! huusi nuori merimies. — Pitäkää kiirettä!

Käsky pantiin täytäntöön melkein yhtä täsmällisesti kuin sotalaivassa.

— Purjeet alas!

Kaikki purjeet laskeutuivat, ja laiva kulki tuskin huomattavasti eteenpäin, liikkuen enää vain vanhan vauhdin vaikutuksesta.

— Ja nyt, jos tahdotte nousta laivaan, herra Morrel, sanoi Dantès huomatessaan laivanisännän levottomuuden, — niin tässä on tilinpitäjänne, Danglars, joka parhaillaan tulee kajuutasta ja voi antaa teille kaikki toivomanne tiedot. Mitä minuun tulee, täytyy minun valvoa ankkuroimista ja valmistaa alus suruasuun.

Laivanisäntää ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Hän tarttui Dantèsin heittämään köyteen ja nokkelasti kuin parhain merimies kapusi laivan kuperaan kylkeen lyötyjä tikapuita myöten kannelle. Dantès palasi peränpitäjän luo paikalleen jättäen puheenvuoron sille miehelle, jota oli nimittänyt Danglars'iksi ja joka asteli laivan isäntää kohden.

Tämä henkilö oli noin kaksikymmentäviisi- tai -kuusivuotias, jokseenkin synkän näköinen, esimiestensä edessä mateleva ja alaisiaan kohtaan töykeä. Paitsi sitä, että hän oli tilinpitäjä, jota virkamiestä merimiehet eivät katsele suopein silmin, eivät merimiehet hänestä yleensäkään pitäneet, jota vastoin kaikki rakastivat Dantèsia.

— No, herra Morrel, sanoi Danglars, — tiedätte jo, mikä onnettomuus meitä on kohdannut. Tiedättehän?

— Tiedän, tiedän. Kapteeni Leclère parka! Hän oli hyvä ja kunnon mies!

— Hän oli oivallinen merimies, vanhentunut taivaan ja meren välillä, niin kuin tuleekin miehen, jolla on luottamustoimi sellaisen liikkeen kuin Morrelin ja pojan palveluksessa, vastasi Danglars.

— Mutta, väitti laivanisäntä seuraten katseillaan Dantèsia, joka etsi sopivaa ankkuroimispaikkaa, — mutta minun mielestäni ei tarvitse olla niin perin vanha merimies, kuin te väitätte, Danglars, ennen kuin tuntee ja tietää tehtävänsä. Katsokaahan ystäväämme Edmondia, hän tekee tehtävänsä niin kuin ainakin mies, jonka ei tarvitse kysyä neuvoa keneltäkään.

— Niin, sanoi Danglars luoden Dantèsiin silmäyksen, jossa välähti vihan liekki, — niin, hän on nuori ja luulee pystyvänsä vaikka mihin. Tuskin oli kapteeni kuollut, kun hän otti johdon käsiinsä, kysymättä neuvoa keneltäkään, ja sai meidät heittämään hukkaan puolitoista päivää viipymällä Elban saaren luona palaamatta suoraan Marseilleen.

— Mitä tulee laivan johdon ottamiseen, sanoi laivanisäntä, — niin se oli hänen velvollisuutensa perämiehenä; mitä tulee puolentoista päivän hukkaamiseen Elban luona, niin hän teki siinä väärin, ellei ollut kysymys joidenkin vikojen korjaamisesta laivassa.

— Laiva oli yhtä hyvässä kunnossa kuin minä olen ja kuin toivon teidänkin olevan, herra Morrel. Ja tuo puolitoista päivää hukattiin vain oikun tähden, hänen kun teki mieli nousta maihin, siinä kaikki.

— Dantès, sanoi laivanisäntä kääntyen nuoren miehen puoleen, — tulkaahan tänne.

— Anteeksi, sanoi Dantès, — heti kohta tulen.

Sitten kääntyen laivaväen puoleen:

— Ankkuri alas! hän huusi.

Heti ankkuri putosi, ja ketjut valuivat kalisten alas. Vaikka luotsi olikin saapuvilla, pysyi Dantès paikallaan siksi, kunnes tämä kaikki oli tapahtunut; sitten hän huusi:

— Laskekaa viiri ja lippu puolitankoon ja pankaa airot ristiin!

— Katsokaahan, sanoi Danglars, — hän luulee toden totta jo olevansa kapteeni.

— Niin hän onkin, vastasi laivanisäntä.

— Niin, ei puutu muuta kuin teidän ja liiketoverinne allekirjoitus, herra Morrel.

— Miksikä emme antaisi hänelle tuota paikkaa? sanoi laivanisäntä. — Hän on nuori, sen tiedän kyllä, mutta hän näyttää rakastavan ammattiaan ja olevan siihen sangen perehtynyt.

Pilvi nousi Danglars'in otsalle.

— Anteeksi, herra Morrel, sanoi Dantès lähestyessään. — Nyt, kun laiva on ankkurissa, olen valmis palvelemaan teitä. Huusittehan äsken minua?

Danglars astui askelen taaksepäin.

— Tahdoin kysyä teiltä, miksi pysähdyitte Elban saaren luo?

— Sitä en tiedä. Täytin kapteeni Leclèrin viimeisen määräyksen, hän kun kuollessaan antoi minulle käärön vietäväksi marsalkka Bertrandille.

— Tapasitteko siis hänet, Edmond?

— Tapasin.

— Marsalkanko?

— Niin.

Morrel katsahti ympärilleen ja vei Dantèsin syrjään.

— Ja kuinka keisari voi? kysyi hän kiihkeästi.

— Hyvin, sen mukaan mitä omin silmin saatoin huomata.

— Näitte siis keisarinkin?

— Hän tuli marsalkan luo minun siellä ollessani.

— Ja puhuitteko hänen kanssaan?

— Hän puhui kyllä minulle, sanoi Dantès hymyillen.

— Ja mitä hän sanoi?

— Hän kyseli laivasta yhtä ja toista, milloin lähdemme Marseilleen, missä olemme purjehtineet ja mitä oli lastina. Luulen, että jos se olisi ollut tyhjä ja olisin ollut sen omistaja, hän olisi tahtonut ostaa sen. Mutta sanoin olevani ainoastaan perämies ja että aluksen omistivat Morrel & poika. "Ahaa", sanoi hän, "tunnen hänet. Morrelit ovat olleet useita sukupolvia laivanomistajia, ja eräs Morrel palveli samassa rykmentissä kuin minäkin ollessani Valencessa."

— Se on todellakin totta! sanoi laivanisäntä iloisesti. — Se on Policar Morrel, setäni, josta sittemmin tuli kapteeni. Dantès, kertokaahan sedälleni, että keisari muisti hänet, ja saatte nähdä tuon vanhan karhun itkevän. No niin, no niin, sanoi laivanisäntä taputtaen Dantèsia ystävällisesti olalle, — teitte oikein noudattaessanne kapteeni Leclèren määräyksiä ja poiketessanne Elbaan, vaikkakin jos tiedettäisiin teidän vieneen käärön marsalkalle, siitä voisi teille koitua ikävyyksiä.

— Mitenkä siitä voisi minulle koitua ikävyyksiä? sanoi Dantès. — Enhän edes tiedä mitä vein, ja keisari on kysynyt minulta sellaista, jota hän olisi voinut kysyä keneltä muulta tahansa. Mutta anteeksi, sanoi Dantès, — tuossa tulevat terveys- ja tullitarkastajat. Sallittehan minun poistua?

— Menkää, menkää, rakas Dantès.

Nuori mies poistui, ja hänen mentyään lähestyi Danglars.

— No, sanoi hän, — hän näyttää tyydyttävästi vastanneen teille, miksi hän laski maihin Porto-Ferrajon luona?

— Aivan tyydyttävästi, herra Danglars.

— Sitä parempi, vastasi tämä, — sillä ikäväähän on nähdä toverin rikkovan velvollisuutensa.

— Dantès teki velvollisuutensa, vastasi laivanisäntä, — eikä siinä ole mitään muistuttamista. Kapteeni Leclère oli käskenyt hänen poiketa.

— Mitä tulee kapteeni Leclèreen, niin eikö hän ole jättänyt teille erästä hänen kirjettään?

— Kuka?

— Dantès.

— Minulle, ei! Oliko hänellä sellainen?

— Minä luulen, että paitsi kääröä kapteeni jätti hänelle kirjeen.

— Mistä kääröstä te puhutte, Danglars?

— Siitä, jonka Dantès jätti Porto-Ferrajoon.

— Kuinka te tiedätte, että hänellä oli käärö vietävänä Porte-Ferrajoon?

Danglars punastui.

— Kuljin kapteenin raollaan olevan oven ohitse ja näin hänen jättävän käärön ja kirjeen Dantèsille.

— Hän ei ole maininnut siitä mitään, sanoi laivanisäntä, — mutta jos hänellä sellainen on, niin hän antaa sen minulle.

Danglars mietti hetkisen.

— Pyydän teitä, herra Morrel, olemaan puhumatta tästä Dantèsille mitään, sanoi hän. — Olen varmaankin erehtynyt.

Samassa nuori mies palasi; Danglars siirtyi loitommalle.

— No, rakas Dantès, oletteko vapaa? kysyi laivanisäntä.

— Olen.

— Eipä se kestänyt kauan.

— Ei, annoin tullimiehille luettelon tavaroistamme, ja mitä miehistöön tulee, jätin luettelon sille henkilölle, joka lähetettiin alukseen samalla kuin luotsikin.

— Teillä ei siis ole mitään enää täällä tehtävää?

Dantès vilkaisi nopeasti ympärilleen.

— Ei, kaikki on kunnossa, sanoi hän.

— Voitte siis tulla syömään päivällistä meidän kanssamme?

— Anteeksi, herra Morrel, anteeksi, mutta minun pitää ensiksi käydä isäni luona. Kiitän osoittamastanne kunniasta.

— Se on oikein, se on oikein, Dantès. Tiedän kyllä, että olette hyvä poika.

— Ja … kysyi Dantès hetkisen arkailtuaan, — oletteko kuullut, että isäni voi kai hyvin?

— Luullakseni voi, rakas Edmond, vaikkakaan en ole häntä nähnyt.

— Niin, hän pysyttelee omassa pikku huoneessaan.

— Se ainakin todistaa, että poissa ollessanne ei häneltä ole puuttunut mitään.

Dantès hymyili.

— Isäni on ylpeä, ja jos häneltä olisikin puuttunut jotakin, niin hän ei olisi pyytänyt keneltäkään muulta kuin Jumalalta.

— No, tämän käyntinne jälkeen odotamme teitä.

— Anteeksi vielä, herra Morrel, mutta tämän käynnin jälkeen on minun tehtävä toinen, joka on yhtä rakas.

— Sehän on totta, Dantès; unohdin, että Catalansissa on eräs, joka odottaa teitä yhtä kärsimättömästi kuin isänne. Kaunis Mercedes.

Dantès hymyili.

— Ahaa, sanoi laivanisäntä, — en enää kummastele, miksi hän on kolmasti käynyt kysymässä uutisia Pharaonista. Teitä, Dantès, voi toden teolla onnitella, kun teillä on niin kaunis rakastajatar!

— Hän ei ole rakastajattareni, sanoi nuori mies vakavasti. — Hän on morsiameni.

— Toisinaan se on sama asia, sanoi laivanisäntä nauraen.

— Ei meille, vastasi Dantès.

— No niin, rakas Edmond, jatkoi laivanisäntä, — en enää pidätä teitä. Olette hoitanut siksi hyvin minun asioitani, että annan teille niin paljon lomaa kuin tahdotte hoitaaksenne omianne. Tarvitsetteko rahaa?

— En. Minulla on koko matkapalkkani tallella, kolmen kuukauden palkka.

— Olette säästäväinen poika, Edmond.

— Muistakaahan, että minulla on köyhä isä, herra Morrel.

— Niin, niin, tiedänhän, että olette hyvä poika. Rientäkää siis katsomaan isäänne. Minullakin on poika, ja olisin hyvin vihainen, jos joku estäisi häntä kolmen kuukauden matkan jälkeen tulemasta minua tervehtimään.

— Siis sallitte minun mennä? sanoi nuori mies kumartaen.

— Sallin, ellei teillä ole minulle mitään muuta sanottavaa.

— Ei.

— Eikö kapteeni Leclère kuollessaan jättänyt teille kirjettä minulle tuotavaksi?

— Hän ei olisi jaksanut kirjoittaa. Mutta nyt muistan, että minun täytyy pyytää teiltä kahden viikon lomaa.

— Mennäksenne naimisiin?

— Ensiksikin sen vuoksi; ja sitten mennäkseni Pariisiin.

— Hyvä, hyvä, ottakaa niin paljon lomaa kuin tarvitsette, Dantès. Laivan purkaminen kestää ainakin kuusi viikkoa, emmekä lähde merille ennen kuin kolmen kuukauden päästä… Mutta kolmen kuukauden päästä teidän täytyy olla täällä. Pharaon, sanoi laivanisäntä taputtaen nuorta miestä olalle, — ei voi lähteä ilman kapteeniaan.

— Ilman kapteeniaan! huudahti Dantès ilosta välkkyvin silmin. — Ajatelkaahan, mitä sanotte, tehän täytätte hartaimmat toivomukseni. Onko tarkoituksenne nimittää minut Pharaonin kapteeniksi?

— Jos olisin yksin määräämässä, niin ojentaisin käteni teille, rakas Dantès, ja sanoisin: "Asia on päätetty"; mutta minulla on liikekumppani, ja muistattehan italialaisen sananlaskun: Che a compagne, a padrone.[1] Mutta puoliksi ainakin on asia päätetty, sillä kahdesta äänestä olette saanut toisen. Mitä tulee toisen hankkimiseen, niin luottakaa siinä suhteessa minuun, teen parhaani.

— Oh, herra Morrel, sanoi nuori mies tarttuen kyynelsilmin laivanisännän molempiin käsiin. — Herra Morrel, minä kiitän teitä isäni ja Mercedeksen puolesta.

— Hyvä on, hyvä on, Edmond, taivaassa on Jumala, joka valvoo kunnon miesten etuja. Menkää isäänne tapaamaan, menkää Mercedestä tapaamaan ja tulkaa sitten luokseni.

— Saanko ensin soutaa teidät maihin?

— Ei, kiitos. Jään päättämään tilit Danglars'in kanssa. Oletteko matkanne kuluessa ollut häneen tyytyväinen?

— Riippuu siitä, mitä tuolla kysymyksellä tarkoitatte. Jos tarkoitatte toverina, niin en ole, sillä hän luullakseni ei ole pitänyt minusta sen päivän jälkeen, jolloin tyhmyydessäni kehotin erään riidan johdosta häntä laskemaan maihin Monte-Criston saaren luo ja siellä selvittämään asiamme. Tein tyhmästi ehdottaessani sellaista, ja hänellä oli täysi oikeus kieltäytyä siitä. Jos kysytte samaa hänestä tilinpitäjänä, niin ei minulla siinä suhteessa ole mitään moitittavaa, ja olette varmaankin tyytyväinen siihen tapaan, jolla hän on hoitanut tehtävänsä.

— Mutta katsokaahan, Dantès, jatkoi laivanisäntä, — jos olisitte Pharaonin kapteeni, niin pitäisittekö Danglars'in mielellänne toimessaan?

— Kapteenina tai perämiehenä, herra Morrel, vastasi Dantès, — kunnioitan aina sitä miestä, joka nauttii esimiesteni luottamusta.

— Huomaan teidät joka suhteessa kunnon mieheksi. En enää pidätä teitä. Menkää, sillä näen teidän seisovan aivan kuin tulisilla hiilillä.

— Pääsen siis lomalle? kysyi Dantès.

— Johan sen sanoin.

— Saanko ottaa veneenne?

— Saatte.

— Näkemiin asti, herra Morrel, ja tuhannet kiitokset.

— Näkemiin asti, rakas Edmond, ja onnea matkalle.

Nuori merimies hyppäsi veneeseen, istui perätuhdolle ja käski soutamaan Cannebièrelle. Kaksi merimiestä tarttui heti airoihin, ja vene kiiti niin nopeasti kuin oli mahdollista satojen muiden veneiden lomassa pitkin kaduntapaista kaitaa solaa, joka kahden laivarivin välitse vie sataman suulta Orleansin rantakadulle.

Laivanvarustaja katseli hymyillen hänen jälkeensä, kunnes näki hänen nousevan maihin, hyppäävän rantalaiturille ja katoavan siihen kirjavaan joukkoon, joka aamusta kello viidestä iltaan kello yhdeksään asti täyttää kuuluisan Cannebière-kadun. Tuosta kadusta nykyajan merenkulkijat ovat niin ylpeitä, että he sanovat hyvin vakavasti ja aivan erikoisella äänenpainolla: Jos Pariisilla olisi Cannebière, niin Pariisi olisi pieni Marseille.

Kääntyessään laivanisäntä näki takanaan Danglars'in, joka näköjään odotti hänen määräyksiään, mutta oikeastaan seurasi hänkin katseellaan nuorta merimiestä.

Mutta suuri oli ero näissä molemmissa katseissa.

2. Isä ja poika

Jättäkäämme Danglars vihan hengettären yllyttämänä kuiskailemaan laivanisännän korvaan kaikenlaisia ilkeämielisiä otaksumisia ja seuratkaamme Dantèsia, joka kuljettuaan Cannebièren toiseen päähän kääntyy Noailles-kadulle, astuu pieneen taloon Meilhan-puistokäytävän vasemmalle puolelle, rientää pimeitä portaita viidenteen kerrokseen ja pidellen toisella kädellä portaitten kaidepuusta, toisella hilliten sydämensä kiivasta sykintää, pysähtyy raollaan olevan oven eteen, josta näkee pienen huoneen perälle asti. Tässä huoneessa asuu Dantèsin isä.

Tieto Pharaonin tulosta ei vielä ollut ennättänyt vanhuksen luo. Tämä seisoi parhaillaan tuolilla ja hoiteli vapisevin käsin kapusiinihernettä, joka yhdessä metsäköynnöksen kanssa kierteli rautalankaa pitkin hänen ikkunaansa.

Äkkiä hän tunsi käsivarsien kietoutuvan ympärilleen, ja tuttu ääni hänen takanaan huusi:

— Isä, rakas isä!

Vanhus huudahti ja kääntyi; sitten hän nähdessään poikansa vaipui tämän syliin vapisten ja aivan kalpeana.

— Mikä sinun on, isä! huudahti nuori mies levottomana. — Oletko sairas?

— En, en, rakas Edmond, poikani, lapseni, en. Mutta en odottanut sinua, ja ilo, mielenliikutukseni nähdessäni sinut näin odottamatta … oi, hyvä Jumala, tuntuu aivan kuin kuolisin!

— Toinnu toki, isä, minähän tässä olen, minä! Sanotaan aina, että ilo ei tee pahaa, ja siksi minä näin äkkipäätä tulin sisään. Hymyilehän minulle äläkä katso tuolla tavoin harhailevin silmin. Olen palannut, ja me tulemme onnellisiksi.

— Sitä parempi, poikani, sitä parempi, sanoi vanhus. — Mutta mitenkä me tulemme onnellisiksi? Etkö enää lähde luotani! Kerrohan onnestasi minulle.

— Jumala antakoon minulle anteeksi, kun iloitsen onnesta, jonka olen saanut toisen perheen surun kustannuksella. Mutta Jumala tietää, etten olisi toivonut tätä onnea. Se tulee osakseni, eikä minulla ole voimia surra. Kunnon kapteeni Leclère on kuollut, ja luultavasti herra Morrelin suosituksesta minä saan hänen paikkansa. Ymmärrättekö, isäni? Kapteeni kaksikymmenvuotiaana, sata louisdoria palkkaa ja osa voitosta! Eihän köyhä merimies saattaisi todellakaan sen parempaa toivoa.

— Niin, poikani, niin, toden totta, sanoi vanhus, — se on onni.

— Sen vuoksi tahdonkin, että ensimmäisillä rahoilla, jotka nostan palkastani, ostan teille pienen talon ja puutarhan, jossa voitte kasvattaa kapusiiniherneitä, kuusamia ja metsäköynnöksiä… Mutta mikä teitä vaivaa, isä? Voitteko pahoin?

— Rauhoitu, rauhoitu, ei se ole mitään.

Ukon voimat loppuivat, ja hän lyyhistyi maahan.

— Mitä tämä on? sanoi nuori mies. — Lasillinen viiniä, isä; se virkistää teitä; missä säilytätte viiniänne?

— Ei, kiitos, älä etsi. En minä tarvitse, sanoi vanhus koettaen pidättää poikaansa.

— Kyllä, kyllä, isä, sanokaa, missä sitä on?

Hän avasi pari kolme kaappia.

— Tarpeetonta, sanoi vanhus, — viini on loppunut.

— Mitä, viini loppunut! sanoi Dantès vuorostaan kalveten, katsahtaen vuoroin ukon laihtuneisiin poskiin ja tyhjiin kaappeihin. — Mitä, onko viini loppunut! Oletteko, isä, kärsinyt puutetta?

— En kärsi mitään puutetta, kun sinä olet täällä, sanoi vanhus.

— Mutta, sanoi Dantès kuivaten otsaltaan valuvaa hikeä, — jätinhän teille kaksisataa frangia lähtiessäni kolme kuukautta sitten matkalle.

— Niin, niin, Edmond, se on kyllä totta. Mutta olit unohtanut pienen velan naapurillesi Caderousselle. Hän muistutti siitä minua ja sanoi, että ellen minä sitä maksa, hän menee perimään sen herra Morrelilta. Ymmärräthän, että minä silloin, peläten siitä tulevan sinulle ikävyyksiä…

— Mutta, huudahti Dantès, — minähän olin Caderousselle sataneljäkymmentä frangia velkaa.

— Niin olit, sopersi vanhus.

— Ja te maksoitte ne teille jättämistäni kahdestasadasta frangista?

Vanhus nyökkäsi.

— Joten olette elänyt kolme kuukautta kuudellakymmenellä frangilla! mutisi nuori mies.

— Tiedäthän, että minä tarvitsen niin vähän, sanoi vanhus.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, antakaa minulle anteeksi! huudahti Edmond ja heittäytyi polvilleen vanhuksen eteen.

— Mitä vielä, sanoi vanhus hymyillen. — Sinä olet täällä, ja kaikki on unohdettu, kaikkihan on hyvin.

— Niin, minä olen täällä, edessäni kaunis tulevaisuus ja hiukan rahaa taskussani. Tuossa, isä, sanoi hän, — ottakaa, ottakaa ja lähettäkää heti joku ostamaan ruokaa.

Hän tyhjensi pöydälle taskunsa, jossa oli toistakymmentä kultarahaa, viisi tai kuusi viiden frangin rahaa ja joukko pientä rahaa.

Vanhan Dantèsin kasvot kirkastuivat.

— Kenenkä nämä ovat? sanoi hän.

— Minun tietysti … sinun …! meidän…! Ota, osta ruokaa, ole onnellinen, älä hätäile, huomenna saadaan lisää.

— Älä hätäile, älä hätäile, sanoi vanhus hymyillen. — Sinun luvallasi käytän rahoja säästäväisesti. Jos ostaisin liian paljon yhdellä kertaa, luultaisiin, että minun oli pakko odottaa sinun paluutasi voidakseni ostaa jotakin.

— Tee niin kuin tahdot. Mutta ennen kaikkea ota itsellesi palvelijatar. En tahdo, että sinä olet yksin. Olen kätkenyt tullimiehiltä kahvia ja erinomaista tupakkaa laivan ruumaan, huomenna ne saat. Mutta vaiti, joku tulee!

— Se on varmaankin Caderousse, joka on kuullut sinun tulevan ja saapuu toivottamaan onnea paluusi johdosta.

— Hyvä, siinäkin yksi, jonka huulet sanovat toista kuin sydän ajattelee, mutisi Edmond. — Mutta hän on naapuri, joka aikoinaan on tehnyt meille palveluksia, olkoon hän tervetullut.

Samassa ilmestyi ovelle Caderoussen musta ja parrakas pää. Hän oli noin kahdenkymmenenviiden tai -kuuden vuoden ikäinen. Hänen kädessään oli kankaankappale, jonka hän, räätäli, aikoi muuttaa takin etukappaleeksi.

— Kas, sinähän olet palannut, Edmond, sanoi hän ja veti suunsa leveään hymyyn paljastaen norsunluunvalkoiset hampaansa.

— Niin kuin näette, naapuri Caderousse, ja valmiina palvelemaan teitä kaikin tavoin, vastasi Dantès, salaten huonosti kylmäkiskoisuutensa.

— Kiitos, kiitos. Kaikeksi onneksi en tarvitse mitään, vaan päinvastoin toisinaan muut tarvitsevat minua. (Dantès liikahti.) En tarkoita sinua. Olen lainannut sinulle rahaa, sinä olet maksanut sen takaisin. Sellainen on tavallista hyvien naapurusten kesken, ja me olemme kuitit.

— Ihminen ei koskaan ole kuitti niiden suhteen, jotka ovat tehneet meille palveluksia, sanoi Dantès; — sillä kun ei ole enää heille velkaa rahaa, on heille velkaa kiitollisuutta.

— Älkäämme suotta puhuko siitä! Mikä on mennyt, on mennyt. Puhukaamme sinun onnellisesta paluustasi, poika. Olin mennyt satamaan hankkimaan itselleni kappaleen tätä kastanjanruskeata kangasta, kun tapasin ystäväni Danglars'in. "Sinä Marseillessa?" — "Niin, minä itse", vastasi hän — "Luulin sinun olevan Smyrnassa." — "Olin kyllä siellä, sillä palaan juuri sieltä." — "Ja Edmond, missä se poika on?" — "Isänsä luona epäilemättä", vastasi Danglars. Ja silloin minä tulin, jatkoi Caderousse, — saadakseni puristaa ystävän kättä.

— Tuo hyvä Caderousse, sanoi vanhus, — kuinka hän pitää meistä.

— Varmasti minä teistä pidän, ja kuinka minä teitä kunnioitan, sillä kunnon ihmiset ovat harvinaisia! Mutta sinähän, poika, näytät tulevan rikkaaksi! sanoi räätäli vilkaisten Dantèsin pöydälle asettamiin kulta- ja hopearahoihin.

Nuori mies huomasi ahneuden liekin leimahtavan naapurin mustista silmistä.

— Enhän toki, sanoi hän, — nämä rahat eivät ole minun. Sanoin tässä isälle pelänneeni hänen kärsineen poissa ollessani puutetta, ja rauhoittaakseen minua hän tyhjensi kukkaronsa pöydälle. Pistäkäähän, isä, rahat jälleen laatikkoon, jatkoi Dantès, — ellei naapurimme Caderousse vuorostaan niitä tarvitse, jolloin rahat ovat hänen käytettävinään.

— En, poikaseni, sanoi Caderousse, — en tarvitse mitään, sillä, Jumalan kiitos, toimeni elättää miehen. Pidä rahasi, pidä. Eihän ihmisellä niitä ole koskaan liikaa. Se ei estä minua olemasta tarjouksestasi sinulle yhtä kiitollinen, kuin jos olisin sitä käyttänyt hyväkseni.

— Hyvästä sydämestä sen tein, sanoi Dantès.

— Sitä en epäilekään. Mutta sinähän, veitikka, olet päässyt hyviin väleihin herra Morrelin kanssa?

— Herra Morrel on aina ollut minulle hyvin hyvä, vastasi Dantès.

— Siinä tapauksessa teit väärin, kun kieltäydyit syömästä päivällistä hänen luonaan.

— Kieltäydyitkö menemästä hänen luokseen päivälliselle? sanoi vanha Dantès. — Kutsuiko hän sinua päivälliselle?

— Kutsui, isä, vastasi Edmond hymyillen nähdessään, miten isä kummastui poikansa osaksi tullutta suurta kunniaa.

— Ja miksi, poikani, kieltäydyit menemästä? kysyi vanhus.

— Tullakseni sitä pikemmin teidän luoksenne, vastasi nuori mies. — Minulla oli kova kiire luoksenne.

— Herra Morrel olisi voinut helposti loukkaantua sellaisesta, sanoi Caderousse. — Ja kun pyrkii kapteeniksi, niin on tyhmää loukata laivanisäntää.

— Selitin hänelle, miksi en voinut tulla, jatkoi Dantès, — ja uskon hänen ymmärtäneen syyni.

— Päästäkseen kapteeniksi täytyy hiukan mielistellä esimiehiään.

— Toivon pääseväni kapteeniksi muullakin tavoin, vastasi Dantès.

— Sitä parempi, sitä parempi! Kaikki entiset ystäväsi iloitsevat siitä. Erityisesti eräs, joka asuu Saint-Nicolas'in linnoituksen takana.

— Mercedeskö? sanoi vanhus.

— Niin, isä, vastasi Dantès, — ja nyt, kun olen teidät nähnyt, kun tiedän, kuinka voitte, ja kun teillä on kaikki mitä tarvitsette, pyydän saada mennä Catalansiin.

— Mene, poikani, sanoi vanha Dantès, — ja Jumala siunatkoon sinua vaimossasi, niin kuin hän minua on siunannut pojassani.

— Hänen vaimossaan, sanoi Caderousse. — Kylläpä te pidätte kiirettä, ukko Dantès. Ei hän vielä ole minun tietääkseni Edmondin vaimo.

— Ei, mutta hyvin luultavasti ei kestä kauankaan ennen kuin hän siksi tulee.

— Olkoon kuinka tahansa, sanoi Caderousse, — niin viisaasti teet pitäessäsi kiirettä, poikaseni.

— Miksi niin?

— Siksi, että Mercedes on kaunis tyttö, eikä sellaisilta puutu ihailijoita. Tusinakaupalla on niitä hänen kintereillään.

— Todellako, sanoi Edmond hymyillen, mutta hymyn takaa kajasti levottomuus.

— Niin, jatkoi Caderousse, — hänelle on tehty hyviäkin tarjouksia. Mutta ymmärräthän, sinusta tulee kapteeni, ja silloin ei kannata sinua hylätä.

— Se tietää, sanoi Dantès koettaen hymyllä peittää levottomuuttaan, — että ellen olisi kapteeni…

— No, no! sanoi Caderousse.

— Olkoon kuinka tahansa, sanoi nuori mies, — minulla on paremmat ajatukset naisista yleensä ja Mercedesistä erittäin, ja olen varma siitä, että, olenpa kapteeni tai en, hän pysyy minulle uskollisena.

— Sitä parempi, sitä parempi! sanoi Caderousse. — Hyvähän on olla luottavainen naimisiin mennessään. Mutta olkoon kuinka tahansa, usko minua, poika, kiirehdi ilmoittamaan hänelle tulostasi ja hyvistä tulevaisuuden toiveistasi.

— Minä menen, sanoi Edmond.

Hän syleili isäänsä, nyökkäsi Caderousselle ja meni.

Caderousse jäi vielä hetkiseksi. Sitten, sanottuaan hyvästi vanhalle Dantèsille, hänkin läksi ja meni tapaamaan Danglars'ia, joka odotti häntä Senac-kadun kulmassa.

— No, sanoi Danglars, — tapasitko hänet?

— Tulen juuri hänen luotaan, sanoi Caderousse.

— Onko hän puhunut kapteeniksi tulemisestaan?

— Hän puhui siitä aivan kuin jo olisi kapteeni.

— Parasta on odottaa! sanoi Danglars. — Hän hätiköi mielestäni liikaa.

— Hitto vieköön, Morrel näyttää luvanneen sen hänelle.

— Hän on kai sitten hyvin iloinen?

— Hän on tullut siitä hävyttömäksi. Hän tarjosi jo minulle palveluksiaan, aivan kuin olisi suuri herra. Hän tarjosi minulle rahaa lainaksi, aivan kuin olisi suuri pankkiiri.

— Ja sinä kieltäydyit ottamasta vastaan?

— Tietysti. Vaikka olisinhan varsin hyvin voinut ottaa vastaan, sillä minä olen hänelle antanut ensimmäiset kultarahat, joita hän on käsissään pidellyt. Mutta nyt ei Dantès tarvitse enää ketään, hänestä tulee kapteeni.

— Mitä vielä, sanoi Danglars. — Hän ei ole vielä kapteeni.

— Se olisi hyvä asia, sanoi Caderousse, — sillä muuten tästä lähin tuskin saa puhuakaan hänen kanssaan.

— Jos me oikein tahdomme, sanoi Danglars, — niin hän pysyy sinä, mikä hän on, ehkä tulee vähäpätöisemmäksikin.

— Mitä sillä tarkoitat?

— En mitään, puhun itsekseni. Ja onko hän yhä vielä rakastunut kauniiseen katalonialaistyttöön?

— Ihan hulluna. Hän läksi juuri tytön luo, mutta ellen erehdy, niin hän saa siltä taholta ikävyyksiä.

— Selitähän.

— Minkä tähden?

— Asia on tärkeämpi kuin tiedätkään. Ethän sinä pidä Dantèsista?

— Minä en pidä röyhkeistä miehistä.

— No niin, kerro siis, mitä tiedät tuosta tytöstä.

— En tiedä mitään varmaa. Mutta sen mukaan, mitä olen huomannut, uskon, että tulevalle kapteenille koituu ikävyyksiä, niin kuin jo mainitsin.

— Mitä olet nähnyt? Kerrohan.

— No niin, olen nähnyt, että joka kerta kun Mercedes tulee kaupunkiin, on hänen seurassaan pitkä katalonialainen poika, mustasilmäinen, punanaamainen, hyvin tumma ja tulinen. Tyttö sanoo häntä "serkukseen".

— Todellakin. Ja uskotko, että tuo serkku mielistelee häntä?

— Otaksun niin. Mitä muuta tekemistä olisi kaksikymmenvuotiaalla pojalla ja kahdeksantoistavuotiaalla tytöllä keskenään?

— Ja sanoitko Dantèsin menneen Catalansiin?

— Hän läksi ennen minua.

— Jos me lähdemme samaan suuntaan, niin pysähdymme Réserven luo ja viiniä juodessamme odottelemme uutisia.

— Kuka niitä meille tuo?

— Olemmehan tien varrella ja näemme Dantèsin kasvoista, mitä tapahtuu.

— Olkoon niin, sanoi Caderousse, — mutta sinä saat maksaa.

— Kyllä maksan, sanoi Danglars.

Ja molemmat läksivät nopein askelin kulkemaan mainittua paikkaa kohden. Tultuaan perille he käskivät tuomaan pullon viiniä.

Ukko Pamphile oli nähnyt Dantèsin kulkevan noin kymmenen minuuttia sitten ohitse.

Tietäessään varmasti, että Dantès oli Catalansissa, he istuivat puhkeavien plataanien ja sykomorien suojaan, joiden oksilla iloinen lintuparvi lauloi. Oli kevään ensimmäinen kaunis päivä.

3. Katalonialaiset

Sadan askelen päässä siitä paikasta, jossa ystävykset istuivat tarkkaavina katsellen ja kuulostellen ja samalla maistellen hehkuvaa La Malgue -viiniä, oli kalliolla Catalansin kylä.

Salaperäinen ihmisjoukko oli muinoin lähtenyt Espanjasta ja laskenut maihin tuolle niemekkeelle, jossa heitä vieläkin on. Heidän johtajansa, joka osasi provencelaista murretta, pyysi Marseillen kaupungilta tätä alastonta ja karua niemekettä, jolle he muinaisajan merimiesten tavoin olivat vetäneet purtensa maihin. Heidän pyyntöönsä suostuttiin, ja kolme kuukautta myöhemmin syntyi kylä noiden kahdentoista tai viidentoista purren ympärille, jotka olivat heidät tuoneet.

Tässä kylässä, joka oli rakennettu omituiseen ja hauskaan, puoliksi maurilaiseen, puoliksi espanjalaiseen tyyliin, asuu vieläkin näiden miesten jälkeläisiä, ja he puhuvat isiensä kieltä. Kolme tai neljä vuosisataa he ovat pysyneet uskollisina tälle niemekkeelle, jolle he olivat asettuneet aivan kuin merilinnut, sekaantumatta millään tavoin Marseillen asukkaisiin, rakentaen avioliittoja keskenään ja säilyttäen isänmaansa tavat ja puvut, samoin kuin olivat säilyttäneet sen kielenkin.

Lukija seuratkoon meitä kylän ainoata tietä pitkin ja astukoon kanssamme pieneen taloon, jolle aurinko on antanut tuon erikoisen, kuihtuneen lehden värin, mikä on niin ominaista tämän maan rakennuksille, joiden sisäseinien ainoana koristuksena on kellahtava rappaus.

Seinän vieressä seisoi nuori tyttö. Hänen tukkansa oli musta kuin kivihiili ja silmät säteilivät kuin gasellin silmät. Hän poimi hienoilla, jalomuotoisilla sormillaan rikki niittykukkaa, jonka lehtiä oli hänen edessään lattialla. Hänen kyynärpäihin asti paljaat, ruskettuneet käsivartensa, kauniit kuin Venuksella, värisivät kuumeentapaisesta kärsimättömyydestä, ja hänen notkea ja kauniisti muodostunut jalkansa polki maata.

Kolmen askelen päässä hänestä istui tuolilla, kyynärpää vanhaan madonsyömään pöytään nojaten, kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen nuorukainen katsellen häntä samalla sekä levottomasti että vihaisesti. Hänen silmänsä kysyivät, mutta nuoren tytön terävä ja varma katse hillitsi häntä.

— Kuulehan nyt minua, Mercedes, sanoi nuori mies. — Tulee pääsiäinen, ja silloin on sopiva viettää häitä. Vastaahan minulle!

— Olenhan vastannut sinulle satoja kertoja, Fernand, ja mahdat suorastaan vihata omaa rauhaasi, kun kyselet yhä uudestaan samaa minulta!

— Sano se kerta vielä, sano se kerta vielä, jotta oikein sen uskoisin. Sano että hylkäät rakkauteni, jonka äitisi hyväksyi. Pane minut uskomaan, että leikit onnellani ja että elämäni ja kuolemani eivät merkitse sinulle mitään. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, olen kymmenen vuotta uneksinut pääseväni mieheksesi, Mercedes, ja kadotan näin tämän toiveen, joka oli elämäni ainoa sisällys!

— Minä en vähääkään ole yllyttänyt sinussa tätä toivoa, Fernand, vastasi Mercedes. — Ethän voi syyttää minun kertaakaan keimailleen sinulle. Olen aina sanonut sinulle: Rakastan sinua kuin omaa veljeäni, mutta älä koskaan vaadi minulta muuta kuin tätä sisaren rakkautta, sillä sydämeni on toisen oma. Enkö aina ole sanonut niin?

— Olet, tiedän sen kyllä, vastasi nuori mies. — Olet ollut minua kohtaan julman suora. Mutta unohdatko, että katalonialaisten keskuudessa vallitsee pyhä laki, jonka mukaan avioliitot solmitaan oman heimon keskuudessa?

— Erehdyt, Fernand, se ei ole mikään laki, vaan ainoastaan tapa, siinä kaikki. Ja seuraa neuvoani, älä vetoa omaksi eduksesi tähän tapaan. Sinut on määrätty sotaväkeen. Vain toistaiseksi olet vapaa. Minä päivänä tahansa voit saada kutsun sotapalvelukseen. Kun kerran olet sotilas, miten voit enää tukea minua, köyhää orporaukkaa, jolla ei ole mitään omaisuutta, ei muuta kuin tämä melkein rappiolle joutunut maja ja muutamia kuluneita verkkoja, jotka äitini peri isältäni ja minä häneltä. Vuosi on kulunut äitini kuolemasta, ja minä elän melkein ihmisten armoilla. Toisinaan vakuuttelet, että voisin auttaa sinua, ja teet sen ainoastaan, jotta voisit jakaa kalansaaliisi minun kanssani. Suostun siihen, koska olet isäni veljenpoika, koska meidät on kasvatettu yhdessä, ja koska kieltäytymiseni tuottaisi sinulle liian paljon surua. Mutta tunnen, että nuo kalat, joita myymällä saan rahaa ostaakseni hamppua kehrättäväkseni, ovat armolahja.

— Vähät tuosta kaikesta, Mercedes, kun sinä, köyhä ja yksinäinen, miellytät minua enemmän kuin Marseillen rikkaimman laivanisännän tai pankkiirin tytär! Mitä kaipaa minunlaiseni mies? Kunniallista vaimoa ja hyvää talonemäntää. Kenessä muussa tapaisin nämä ominaisuudet kauniimmin yhtyneinä kuin sinussa?

— Fernand, vastasi Mercedes pudistaen päätään, — naisesta tulee huono vaimo ja hän pysyy vaivoin kunniallisena, kun rakastaa toista miestä kuin omaansa. Tyydy ystävyyteeni, sillä sanon sen kerta vielä, se on ainoa, mitä voin sinulle antaa.

— Ymmärrän tarkoituksesi, sanoi Fernand. — Kestät kärsivällisesti oman köyhyytesi, mutta pelkäät minun köyhyyttäni. No niin, Mercedes, jos rakastaisit minua, niin koettaisin onneani. Sinä tuottaisit minulle menestystä, ja minusta tulisi rikas. Voin laajentaa kalastustani, voin mennä kirjuriksi johonkin liikkeeseen, jopa ruveta kauppiaaksikin!

— Et voi ryhtyä ainoaankaan noista puuhista, Fernand; olet sotilas, ja olet tässä kylässä vain siksi, ettei ole sotaa. Pysy siis kalastajana. Älä haudo mielessäsi unelmia, jotka tekevät todellisuuden entistä vaivalloisemmaksi, ja tyydy ystävyyteeni, koska en voi sinulle muuta tarjota.

— No niin, olet oikeassa, Mercedes, rupean merimieheksi. Silloin minulla on isiltämme perityn puvun sijasta, jota sinä halveksit, kiiltävä hattu, raitainen paita ja sininen takki, jossa on ankkurin kuvilla koristetut napit. Sellaisessahan puvussa pitää olla miellyttääkseen sinua?

— Mitä sillä tarkoitat? kysyi Mercedes katsahtaen tuimasti häneen. — Mitä sillä tarkoitat? En ymmärrä sinua.

— Sanon vain, Mercedes, että olet minulle sen vuoksi niin tyly ja armoton, että odotat erästä, jolla on sellainen puku. Mutta tuo odottamasi onkin ehkä epäluotettava, ja ellei hän ole, niin on meri sitä enemmän.

— Fernand, luulin sinua hyväksi, mutta erehdyinkin! Sinulla on paha sydän, sillä pyydät Jumalan vihaa kateellisuutesi avuksi. No niin, en salaa, odotan ja rakastan sitä miestä, josta puhuit, ja ellei hän palaa, niin en syytä häntä uskottomuudesta niin kuin sinä, vaan sanon, että hän on kuollut rakastaen minua.

Nuori mies teki raivoa ilmaisevan liikkeen.

— Minä ymmärrän, jatkoi Mercedes, — sinä vihaat häntä sen vuoksi, etten minä rakasta sinua. Aiot koettaa, voittaako katalonialainen puukkosi hänen tikarinsa. Mitä hyötyä siitä olisi? Menetät ystävyyteni, jos häviät, näet sen muuttuvan vihaksi, jos voitat. Ei, Fernand, älä anna valtaa huonoille ajatuksillesi. Minä rakastan Edmond Dantèsia, eikä kukaan muu kuin Edmond ole oleva mieheni.

— Ja rakastat häntä aina?

— Niin kauan kuin elän.

— Mutta jos hän on kuollut?

— Jos hän on kuollut, niin kuolen minäkin.

— Mutta jos hän unohtaa sinut?

— Mercedes! huusi iloinen ääni ulkoa. — Mercedes!

— Ah! huudahti nuori tyttö punehtuen ilosta ja sävähtäen rakkaudesta, — näethän, ettei hän ole minua unohtanut, koska hän on tuolla.

Hän riensi ovea kohden, avasi sen ja huusi:

— Edmond, tässä olen!

Fernand sävähti kuin käärmeen nähdessään ja lysähti tuoliin.

Edmond ja Mercedes vaipuivat toistensa syliin. Marseillen kirkas aurinko sulki heidät valovirtaansa. Ensi aluksi he eivät nähneet mitään ympärillään. Voimakas onni erotti heidät kaikesta muusta maailmasta, he puhuivat vain katkonaisia sanoja, jotka ilmaisivat niin suurta tunnetta, että sitä olisi voinut luulla tuskaksi.

Äkkiä Edmond huomasi Fernandin synkän muodon, uhkaavan ja kalpean. Vaistomaisella liikkeellä tarttui nuori katalonialainen vyöhönsä pistettyyn puukkoon.

— Anteeksi, sanoi Dantès rypistäen silmäkulmiaan, — en huomannutkaan, että meitä oli kolme.

Sitten kääntyen Mercedeksen puoleen:

— Kuka on tuo herra?

— Tästä herrasta tulee paras ystäväsi, Dantès, sillä hän on ystäväni, serkkuni, veljeni. Hän on Fernand, mies, jota lähinnä sinua rakastan eniten maailmassa. Etkö tunne häntä?

— Tunnen kyllä, sanoi Edmond.

Ja irroittautumatta Mercedeksestä, jonka kättä hän piti kädessään, hän ojensi toisen kätensä sydämellisesti katalonialaiselle.

Mutta sen sijaan että olisi vastannut tähän ystävälliseen liikkeeseen, Fernand pysyikin vaiti ja liikkumattomana aivan kuin kuvapatsas.

Silloin Edmond loi kysyvän katseen levottomasta ja vapisevasta Mercedeksestä synkkään ja uhkaavaan Fernandiin.

Tämä ainoa katse selitti hänelle kaiken.

Suuttumus nousi hänen otsalleen.

— En tietänyt kiirehtiessäni luoksesi, Mercedes, että tapaan täällä vihollisen.

— Vihollisen! huudahti Mercedes luoden suuttuneen katseen serkkuunsa. — Vihollisen, sanot, Edmond! Jos uskoisin sanojasi, niin tarttuisin käsivarteesi ja lähtisin kanssasi Marseilleen jättäen taloni ainiaaksi.

Fernandin katse salamoi.

— Ja jos onnettomuus kohtaa sinua, Edmond, jatkoi tyttö säälimättömän tyynesti todistaen Fernandille lukeneensa hänen salaisimmat ajatuksensa, — jos onnettomuus kohtaa sinua, niin kiipeän Morgionin kallioille ja heittäydyn suin päin syvyyteen.

Fernand kävi pelottavan kalpeaksi.

— Mutta sinä erehdyt, Edmond, jatkoi Mercedes, — täällä ei ole vihollisiasi. Täällä ei ole muita kuin Fernand, veljeni, joka puristaa kättäsi kuin uskollisin ystävä ainakin.

Tämän sanoessaan nuori tyttö loi käskevän katseensa katalonialaiseen, joka aivan kuin tämän katseen lumoamana lähestyi hitaasti Edmondia ojentaen hänelle kätensä.

Hänen vihansa näytti korkeana, voimattomana aaltona särkyvän sitä vaikutusta vastaan, joka tytöllä oli häneen.

Mutta tuskin hän oli koskettanut Edmondin kättä, kun hän jo tunsi tehneensä kaiken voitavansa ja syöksyi talosta pois.

— Voi! huudahti hän juostessaan aivan kuin mielipuoli ja tarttuessaan molemmin käsin tukkaansa. — Voi, kuka pelastaa minut tuosta miehestä? Minä olen onneton, sanomattoman onneton.

— Hoi, katalonialainen! Hoi, Fernand! Minne sinä juokset? kuului ääni.

Nuori mies pysähtyi äkkiä, katsoi ympärilleen ja näki Caderoussen istuvan Danglars'in kanssa eräässä lehtimajassa.

— Hoi! sanoi Caderousse. — Miksi et tule tänne? Onko sinulla niin kova kiire, ettet jouda sanomaan hyvää päivää ystävillesi?

— Varsinkin kun heillä on vielä melkein täysinäinen pullo edessään, lisäsi Danglars.

Fernand katsoi hämmästyneenä miehiin sanomatta sanaakaan.

— Hän näyttää aivan nololta, sanoi Danglars töytäisten polvellaan Caderoussea. — Olisimmekohan erehtyneet, olisikohan Dantès vastoin luuloamme päässyt voitolle?

— Hitto vieköön, siitä on päästävä selville! sanoi Caderousse.

Ja kääntyen nuoren miehen puoleen hän sanoi:

— No, Fernand, minkä päätöksen teet?

Fernand kuivasi hien otsaltaan ja astui lehtimajaan, jonka siimes näytti hiukan tyynnyttävän hänen kiihtynyttä mieltään ja rauhoittavan hänen uupunutta ruumistaan.

— Päivää, sanoi hän, — huusitteko minua?

Ja hän melkein putosi istumaan tuolille pöydän ääreen.

— Huusin sinua sen vuoksi, että juoksit aivan kuin hullu ja pelkäsin sinun syöksyvän mereen, sanoi Caderousse nauraen. — Perhana, kun ihmisellä on ystäviä, niin ne tarjoavat lasillisen viiniä.

Fernandin rinnasta nousi nyyhkytyksen tapainen huokaus, ja hän painoi päänsä pöydällä ristissä olevia käsiänsä vastaan.

— Sanonko sinulle jotakin, Fernand, lausui Caderousse iskien raa'asti asiaan, niin kuin rahvaan miehillä on tapana, kun uteliaisuus saa heidät unohtamaan kaiken varovaisuuden. — Näytät rakastajalta, joka on saanut potkut.

Ja hän säesti tätä kompaansa rämäkällä naurulla.

— Joutavia, sanoi Danglars, — tuon näköinen nuori mies ei ole luotu onnettomasti rakastamaan. Sinä lasket leikkiä, Caderousse.

— Enkä laske, sanoi tämä. — Kuuntelehan, kuinka hän huokaa. Kas niin, kas niin, Fernand, sanoi Caderousse, — nostahan nokkaasi ja vastaa meille. Täytyyhän vastata ystäville, kun nämä kysyvät mitä kuuluu.

— Minulle kuuluu hyvää, sanoi Fernand puristaen kätensä nyrkkiin, mutta nostamatta päätään.

— Katsohan, Danglars, sanoi Caderousse vilkuttaen silmää ystävälleen, — asian laita on seuraava: Fernand, jonka näet tässä ja joka on hyvä ja kunnon katalonialainen ja Marseillen paras kalastaja, on rakastunut kauniiseen Mercedes-nimiseen tyttöön. Mutta pahaksi onneksi tyttö näyttääkin rakastuneen Pharaonin perämieheen, ja kun Pharaon juuri tänään on tullut satamaan, niin ymmärräthän?

— En, minä en ymmärrä? sanoi Danglars.

— Fernand-parka on saanut lähtöpassit, jatkoi Caderousse.

— No niin, entä sitten? Fernand kohotti päätään ja katsoi Caderousseen ikään kuin etsien kohdetta vihalleen. — Eihän Mercedes ole riippuvainen kenestäkään, vai onko? Ja onhan hänellä täysi vapaus rakastaa ketä tahtoo.

— Jos sinä otat asian siltä kannalta, sanoi Caderousse, — niin se on aivan toista! Mutta luulin sinua katalonialaiseksi. Ja olin kuullut, että katalonialaiset eivät anna toisen miehen tulla tielleen ja että varsinkin Fernand olisi pelottava kostossaan.

Fernand hymyili sääliväisesti.

— Rakastunut ei koskaan ole pelottava, sanoi hän.

— Poikaparka! jatkoi Danglars ollen säälivinään nuorta miestä sydämensä pohjasta. — Minkä sille mahtaa? Hän ei odottanut Dantèsin palaavan niin pian. Hän luuli kai hänen kuolleen, tulleen uskottomaksi, tiesi mitä!

— Missään tapauksessa, sanoi Caderousse, joka puhellessaan koko ajan joi ja johon väkevä viini alkoi vaikuttaa, — missään tapauksessa Fernand ei ole ainoa, jolle Dantèsin palaaminen on vastenmielistä. Eikö niin, Danglars?

— Ei, olet oikeassa, ja uskallanpa melkein vakuuttaa, että se tuottaa hänelle onnettomuutta.

— Mutta mitä siitä, sanoi Caderousse kaataen Fernandin lasiin viiniä ja täyttäen oman lasinsa kahdeksannen tai kymmenennen kerran, jota vastoin Danglars oli tuskin maistellutkaan omastaan. — Mitä siitä, Dantès menee Mercedeksen, kauniin Mercedeksen kanssa naimisiin. Hän palaa nimenomaan sitä varten.

Danglars katseli terävästi nuorta miestä, jonka sydämeen Caderoussen sanat putoilivat kuin sula lyijy.

— Ja milloin häät ovat? kysyi Danglars.

— Niitä ei ole vielä vietetty! mutisi Fernand.

— Ei ole, mutta vietetään, sanoi Caderousse, — yhtä varmasti kuin Dantèsista tulee Pharaonin kapteeni. Vai mitä, Danglars?

Danglars vavahti saadessaan tämän odottamattoman iskun ja kääntyi Caderousseen, jonka kasvoja hän nyt vuorostaan tarkasti nähdäkseen, oliko tämä isku edeltäpäin harkittu. Mutta hän näki ainoastaan kateutta noilla kasvoilla, jotka olivat jo melkein veltostuneet humalan vaikutuksesta.

— No niin, sanoi hän täyttäen lasit, — juokaamme siis kapteeni Edmond Dantèsin, kauniin Mercedeksen puolison kunniaksi!

Caderousse nosti veltosti lasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella, Fernand tarttui omaansa ja heitti sen maahan rikki.

— Hm, hm, hm, sanoi Caderousse, — mitä näenkään tuolla mäen töyryllä Catalansin puolella? Katsohan, Fernand, sinulla on terävämmät silmät kuin minulla. Näenkö kaikki kahtena, viinihän on petollinen juoma? Ne näyttävät kahdelta rakastuneelta, jotka astelevat rinnatusten ja käsi kädessä. Jumala varjelkoon, he eivät arvaakaan meidän näkevän heidät ja syleilevät toisiaan!

Danglars huomasi Fernandin tuskan.

— Tunnetteko heidät, herra Fernand? kysyi hän.

— Tunnen, vastasi tämä käheällä äänellä, — ne ovat Edmond ja Mercedes.

— Kas, sanoi Caderousse, — ja minä kun en heitä tuntenut! Hoi, Dantès, hoi korea tyttö! Tulkaahan hiukan tänne ja sanokaa, milloin häät ovat, sillä Fernand ei tässä itsepäisyydessään ilmaise sitä meille.

— Pidätkö suusi kiinni! sanoi Danglars ollen estelevinään Caderoussea, joka itsepäisenä kuin juopunut ainakin kurottautui lehtimajan ulkopuolelle. — Pysy alallasi ja jätä rakastavat rauhaan. Ota esimerkkiä Fernandista, hän pysyy rauhallisena.

Fernand oli aivan suunniltaan, sillä Danglars'in sanat olivat ärsyttäneet häntä aivan kuin härkätaistelija ärsyttää härkää. Hän nousi jo ja näytti kokoavan voimansa iskeäkseen kilpailijaansa, mutta Mercedes nosti hymyillen kauniin päänsä, ja silloin Fernand muisti, mitä tyttö oli luvannut tehdä, jos Edmond kuolisi, ja hän vaipui murtuneena takaisin tuolilleen.

Danglars katseli vuoroin kumpaakin miestä, toista, joka oli viinin herpaisema, ja toista, joka oli hulluna rakkaudesta.

— Minulla ei ole mitään hyötyä näistä tyhmeliineistä, mutisi hän, — ja pelkäänpä olevani tässä juopon ja pelkurin seurassa. Tuossa on kateellinen mies, mutta humaltuu viinistä eikä vihasta, niin kuin pitäisi. Ja tuossa on tyhmeliini, jonka rakastettu riistetään aivan hänen nenänsä edessä ja joka tyytyy itkemään ja valittamaan kuin lapsi. Ja yhtä kaikki hänellä on nyrkit, joilla voisi lyödä härän kuoliaaksi yhtä varmasti kuin teurastajan nuijalla. Kohtalo näyttää todellakin suosivan Edmondia. Hän menee tuon kauniin tytön kanssa naimisiin, pääsee kapteeniksi ja tekee meistä pilkkaa, ellen … kamala hymy väikkyi Danglars'in huulilla … — ellen minä sekaannu asiaan, lisäsi hän.

— Hohoi, huuteli Caderousse puoliksi nousten ja nyrkeillään nojaten pöytään, — hohoi! Edmond, etkö näe ystäviäsi, vai oletko jo niin ylpeä, ettet tahdo puhella heidän kanssaan?

— En, rakas Caderousse, vastasi Dantès. — En ole ylpeä, mutta olen onnellinen, ja onni tekee ihmisen sokeammaksi kuin ylpeys.

— Hyvä on, se selitys kelpaa, sanoi Caderousse. — Kas, hyvää päivää, rouva Dantès.

Mercedes tervehti juhlallisesti.

— Se ei vielä ole nimeni, sanoi hän, — ja kotimaassani väitetään ennustavan onnettomuutta, jos tyttöä mainitaan sulhasensa nimellä, ennen kuin tämä on hänen miehensä. Sanokaa minua Mercedekseksi.

— Kunnon Caderousselle täytyy antaa anteeksi, hän erehtyy vain pikkuisen, sanoi Dantès.

— Häät vietetään siis aivan kohdakkoin, herra Dantès? sanoi Danglars tervehtien molempia nuoria.

— Mahdollisimman pian, herra Danglars. Tänään päätetään asia lopullisesti isä Dantèsin luona, ja huomenna tai ylihuomenna viimeistään pidetään täällä Réservessä kihlajaiskemut. Ystäväni tulevat tietysti niihin, toivoakseni, ja kutsun teidätkin, herra Danglars. Sinä tulet luonnollisesti myöskin, Caderousse.

— Entä Fernand? kysyi Caderousse käheästi nauraen, — pääseekö Fernandkin niihin?

— Vaimoni veli on minunkin veljeni, sanoi Edmond, — ja Mercedestä ja minua surettaisi suuresti, jos hän sellaisena päivänä pysyisi meidän seurastamme loitolla.

Fernand avasi suunsa vastatakseen, mutta ääni petti.

— Tänään kihlajaiset, huomenna tai ylihuomenna kihlajaiskemut … hitto vieköön, kylläpä pidätte kiirettä, kapteeni.

— Danglars, sanoi Dantès hymyillen, — sanon teille samaa kuin Mercedeskin sanoi äsken Caderousselle: älkää antako minulle nimeä, joka ei vielä minulle kuulu, se tuottaa onnettomuutta.

— Anteeksi, vastasi Danglars. — Sanoin siis ainoastaan, että teillä on hitonmoinen kiire. Onhan meillä aikaa, eihän Pharaon lähde merille ennen kuin kolmen kuukauden päästä.

— Ihmisellä on aina kiire onneensa, herra Danglars, sillä kun on kauan kärsinyt, niin tuskin uskoo onneaan. Mutta ei pelkkä itsekkyys pakota minua toimimaan, minun täytyy matkustaa Pariisiin.

— Todellako, Pariisiin, lähdettekö ensi kertaa sinne, Dantès?

— Lähden.

— Onko teillä asioita?

— Ei omiani. Minun on toimitettava kapteeni Leclèren viimeinen minulle antama asia siellä. Ymmärrättehän, Danglars, se on pyhä velvollisuus. Mutta olkaa rauhassa, en viivy siellä, menen vain ja tulen.

— Niin, niin, ymmärrän kyllä, sanoi Danglars ääneen.

Mutta hän ajatteli:

— Pariisiin, epäilemättä viemään perille kirjettä, jonka marsalkka hänelle antoi. Hitto vieköön, tuo kirje herätti minussa tuuman, oivallisen tuuman! Dantès, etpä ole vielä Pharaonin miehistön luettelossa ensimmäisellä sijalla.

Sitten kääntyen poistuvan Edmondin puoleen hän huusi:

— Onnellista matkaa!

— Kiitos, vastasi Edmond kääntäen päätään ja viitaten ystävällisesti.

Ja rakastavaiset jatkoivat matkaansa tyyninä ja iloisina kuin kaksi armoitettua, jotka nousevat taivaaseen.

4. Salaliitto

Danglars seurasi silmillään rakastavaisia, kunnes he olivat kadonneet Saint-Nicolas'in linnoituksen kulmauksen taakse. Kääntyessään hän näki Fernandin vaipuneen kalpeana ja vapisten tuolilleen ja Caderoussen sopertelevan erään juomalaulun sanoja.

— Kuulkaahan, hyvä herra, sanoi Danglars Fernandille, — tuo avioliitto ei näy tekevän kaikkia onnellisiksi?

— Se saattaa minut epätoivoon, sanoi Fernand.

— Rakastitte siis Mercedestä?

— Olen rakastanut häntä siitä asti kun häneen tutustuin.

— Ja nyt revitte hiukset päästänne, sen sijaan että keksisitte jonkin keinon! Hitto vieköön, en luullut teidän kansanne miehiä tuollaisiksi.

— Mitä minä sitten tekisin? kysyi Fernand.

— Mistä minä sen tiedän? Enhän minä tietääkseni ole rakastunut Mercedekseen, vaan te. Etsikää, sanoo evankeliumi, niin te löydätte.

— Minä olin jo löytänyt keinon.

— Minkä?

— Tahdoin tikarillani lävistää miehen, mutta nainen sanoi tappavansa itsensä, jos miehelle tapahtuu onnettomuus.

— Joutavia! Sellaista sanotaan, mutta sitä ei tehdä.

— Ette tunne Mercedestä. Hän panee kyllä uhkauksensa täytäntöön.

— Tyhmeliini! mutisi Danglars. — On yhdentekevää, tappaako hän itsensä vai ei, kunhan Dantès ei vain pääse kapteeniksi.

— Ja ennen kuin Mercedes kuolee, jatkoi Fernand äänellä, josta huomasi hänen tehneen horjumattoman päätöksen, — kuolen itse.

— Se on rakkautta, se, sanoi Caderousse yhä humaltuneemmalla äänellä.

— Kuulkaahan, sanoi Danglars, — te näytätte kunnon pojalta, ja tahtoisin, hitto vieköön, pelastaa teidät, mutta…

— No, sanoi Caderousse, — jatkahan.

— Rakas ystävä, sanoi Danglars, — sinä olet jo kolme neljännestä humalassa. Juo pullo loppuun asti, niin olet kokonaan. Juo, äläkä sekaannu siihen, mitä me teemme. Meidän toimissamme täytyy pään pysyä selvänä.

— Minäkö humalassa? sanoi Caderousse. — Joutavia! Joisin vielä vaikka neljä pulloasi, nehän eivät ole hajuvesipulloja isommat! Ukko Pamphile, lisää viiniä!

Ja todistaakseen väitteensä Caderousse löi lasiaan pöytään.

— Mitä tarkoititte? sanoi Fernand kiihkeästi.

— Mitäkö sanoin? En muista enää. Tuo humalainen Caderousse sotki ajatusteni juoksun.

— Olkoon menneeksi humalainen. Sitä pahempi niille, jotka pelkäävät viiniä, heillä on huonoja ajatuksia ja he pelkäävät viinin tuovan ne ilmi.

Ja Caderousse alkoi laulaa siihen aikaan hyvin yleisen laulun kahta viimeistä säettä:

Ain kaikki pahat vettä käyttää, sen vedenpaisumus jo näyttää.

— Sanoitte haluavanne pelastaa minut pulasta, lausui Fernand, — mutta, sanoitte…

— Niin, sanoin mutta … pelastaakseni teidät pulasta ei Dantès saa mennä naimisiin sen naisen kanssa, jota rakastatte. Ja minun mielestäni avioliitto voi helposti jäädä sikseen Dantèsin tarvitsematta silti kuolla.

— Vain kuolema voi heidät erottaa, sanoi Fernand.

— Teet, ystäväiseni, johtopäätöksiä aivan kuin simppu, sanoi Caderousse, ja Danglars, tuo veijari, konna, loihtija, todistaa sinun olleen väärässä. Todistahan se, Danglars. Sanohan hänelle, ettei Dantèsin tarvitse kuolla. Ikäväähän olisi, jos hän kuolisi. Hän on hyvä poika, minä pidän Dantèsista. Terveydeksesi, Dantès!

Fernand nousi kärsimättömänä.

— Antakaa hänen lörpötellä, sanoi Danglars pidättäen nuorta miestä, — ja sitä paitsi, vaikka hän onkin humalassa, ei hän niinkään pahasti erehdy. Poissaolo erottaa yhtä hyvin kuin kuolemakin. Ja ajatelkaahan, jos Edmondin ja Mercedeksen välillä olisi vankilan muuri, niin he olisivat yhtä varmasti erossa toisistaan, kuin jos heidän välillään olisi hautakivi.

— Se on kyllä totta, mutta vankilasta pääsee pois, takertui Caderousse keskusteluun, — ja kun kerran pääsee vankilasta ja kun on Edmond Dantès, niin kostaa.

— Vähät siitä! mutisi Fernand.

— Sitä paitsi, jatkoi Caderousse, — minkä tähden Dantès joutuisi vankilaan? Eihän hän ole varastanut, ei tappanut, ei murhannut.

— Pidä suusi kiinni! sanoi Danglars.

— Minä en tahdo pitää suutani kiinni, sanoi Caderousse. — Tahdon kuulla, minkä tähden Dantès joutuisi vankilaan. Minä pidän Dantèsista! Terveydeksesi, Dantès!

Ja hän joi taas lasillisen viiniä.

Danglars näki räätälin himmeistä silmistä, miten humala nousi nousemistaan, ja hän kääntyi Fernandin puoleen.

— No niin, ymmärrättekö, sanoi hän, — ettei häntä tarvitse tappaa?

— Ei kai, jos voi, niin kuin äsken mainitsitte, toimittaa hänet vankilaan. Mutta tiedättekö millä keinoin?

— Kun oikein etsii, niin ehkä löytääkin, sanoi Danglars. — Mutta, jatkoi hän, — mitä hittoa minä siihen sekaannun, kuuluuko tämä asia minuun?

— En tiedä, kuuluuko asia teihin, sanoi Fernand tarttuen hänen käsivarteensa, — mutta sen tiedän, että te jostakin erityisestä syystä vihaatte Dantèsia. Se, joka itsekin vihaa, ei erehdy toisen tunteista.

— Mitä syytä minulla olisi vihata Dantèsia? Ei mitään, toden totta. Onnettomuutenne vain herätti sääliäni, siinä kaikki. Mutta siitä hetkestä alkaen, kun luulette minun toimivan omaksi edukseni, sanon hyvästi, ystäväiseni. Selviytykää asiasta omin neuvoin.

Ja Danglars oli vuorostaan nousevinaan.

— Ei, sanoi Fernand pidättäen häntä, — jääkää! Vähät siitä, vihaatteko Dantèsia vai ettekö. Minä vihaan, tunnustan sen rehellisesti. Keksikää keino, ja minä panen sen täytäntöön, kunhan mies vain ei kuole, sillä Mercedes on uhannut tappaa itsensä, jos Dantès kuolee.

Caderousse, jonka pää oli painunut pöytää vastaan, kohotti otsansa ja katsoi raskain ja harhailevin silmin Fernandiin ja Danglars'iin.

— Tappaa Dantès, sanoi hän. — Kuka puhuu täällä Dantèsin tappamisesta? Minä en sitä salli. Hän on minun ystäväni. Tänä aamuna hän tarjoutui jakamaan rahansa minun kanssani, niin kuin minäkin olen jakanut hänen kanssaan. Minä en tahdo, että Dantès tapetaan.

— Ja kuka täällä puhuu hänen tappamisestaan, tyhmeliini, sanoi Danglars. — Mehän laskimme täällä ainoastaan leikkiä. Juo hänen terveydekseen, sanoi hän täyttäen Caderoussen lasin, — ja jätä meidät rauhaan.

— Niin, niin, Dantèsin terveydeksi! sanoi Caderousse tyhjentäen lasinsa.

— Hänen terveydekseen … hänen terveydekseen … noin!

— Mutta mikä on keino … se keino? sanoi Fernand.

— Ettekö vielä ole sitä keksinyt?

— En, tehän sen lupasitte keksiä.

— Se on totta, jatkoi Danglars. — Ranskalaiset voittavat siinä suhteessa espanjalaiset, että espanjalaiset hautovat, mutta ranskalaiset keksivät.

— Keksikää siis, sanoi Fernand kärsimättömänä.

— Viinuri, huusi Danglars, — kynä, mustetta, paperia!

— Kynä, mustetta, paperia! mutisi Fernand.

— Niin, olen tilinpitäjä. Kynä, muste ja paperi ovat minun työkalujani. En osaa tehdä mitään ilman työkalujani.

— Kynä, mustetta ja paperia! huusi Fernand vuorostaan.

— Kaikki, mitä tarvitsette, on tuolla pöydällä, sanoi viinuri, osoittaen pyydettyjä esineitä.

— Tuokaa ne sitten tänne.

Viinuri otti paperin, kynän ja musteen ja laski ne lehtimajan pöydälle.

— Minä ajattelen, sanoi Caderousse ja laski kätensä paperin päälle, — että näiden avulla voi tappaa miehen varmemmin, kuin jos väijyisi häntä metsässä surmatakseen hänet! Olen aina pelännyt kynää, mustepulloa ja paperiliuskaa enemmän kuin miekkaa tai pistoolia.

— Tuo hupsu ei ole vielä niin humalassa kuin näyttää, sanoi Danglars. — Kaatakaa hänelle lisää viiniä, Fernand.

Fernand täytti Caderoussen lasin, ja juopporatti otti kätensä paperin päältä ja tarttui lasiinsa.

Katalonialainen seurasi tätä liikettä siksi, kunnes Caderousse tämän uuden ponnistuksen jälkeen laski tai oikeammin pudotti lasinsa pöydälle.

— No? jatkoi Fernand nähdessään, että Caderoussen järjen viimeiset rippeet katosivat tähän viimeiseen viinilasiin.

— No niin, sanoin siis, jatkoi Danglars, — että jos tällaisen matkan jälkeen, jonka aikana Dantès on poikennut Napoliin ja Elban saarelle, joku antaa hänet ilmi kuninkaalliselle prokuraattorille bonapartelaisena kätyrinä…

— Minä annan hänet ilmi, minä! sanoi nuori mies kiihkeästi.

— Niin, mutta silloin saatte kirjoittaa nimenne syytöksen alle tai kuulustellaan teitä vastakkain syytetyn kanssa. Voin hankkia teille ainekset syytteeseenne, sen tiedän. Mutta eihän Dantès voi ikiajoiksi jäädä vankilaan, jonakin päivänä hän pääsee sieltä pois, ja voi silloin miestä, joka hänet on sinne saattanut!

— En muuta toivokaan, sanoi Fernand, — kuin että hän etsii riitaa kanssani!

— Mutta entäs Mercedes! Mercedes vihaa teitä, jos vedätte naarmunkaan hänen rakkaan Edmondinsa ihoon!

— Se on totta! sanoi Fernand.

— Ei, ei, jos turvautuu sellaiseen keinoon, sanoi Danglars, — niin on parasta yksinkertaisesti pistää kynä tällä tavoin mustepulloon ja kirjoittaa vasemmalla kädellä, jottei käsialaa tunne kukaan, ja laatia seuraava ilmianto.

Ja Danglars pisti kynän mustepulloon ja kirjoitti vasemmalla kädellään ja taaksepäin kallistuvalla käsialalla, joka ei vähääkään ollut hänen tavallisen käsialansa näköistä, seuraavat rivit. Fernand luki ne puoliääneen:

Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta, poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.

Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.

— Hyvä on, sanoi Danglars. — Sillä tavoin kostossanne on jotain järkeä, sillä siitä ei voi olla vahinkoa teille, ja kaikki menee aivan itsestään. Ei tarvitse enää tehdä muuta kuin taivuttaa kirje tällä tavoin ja kirjoittaa päällekirjoitus: "Herra kuninkaallinen prokuraattori." Siinä kaikki.

Danglars kirjoitti osoitteen aivan kuin leikillään.

— Niin, siinä on kaikki, huudahti Caderousse, joka ponnistaen ajatuksiaan oli seurannut kirjeen lukemista ja joka vaistomaisesti ymmärsi, että sellainen ilmianto voi tuottaa onnettomuutta. — Niin, siinä on kaikki, mutta se on halpamaista.

Ja hän ojensi kätensä tarttuakseen kirjeeseen.

— Tämähän onkin vain leikkiä, sanoi Danglars estäen häntä saamasta kirjettä. — Ja minä ensimmäisenä olisin hyvin pahoillani, jos Dantèsille, tuolle kunnon Dantèsille, tapahtuisi jotakin pahaa! Sen vuoksi, katsohan…

Hän tarttui kirjeeseen, rypisti sen ja heitti lehtimajan nurkkaan.

— Hyvä on, sanoi Caderousse, — Dantès on ystäväni, enkä minä salli hänelle tehtävän pahaa.

— Kuka hitto tässä aikoo hänelle pahaa tehdä, en minä eikä Fernand, sanoi Danglars nousten ja katsellen nuorta miestä, joka jäi istumaan ja salavihkaa piti silmällä nurkkaan heitettyä ilmiantokirjettä.

— Siinä tapauksessa tuotakoon meille viiniä, sanoi Caderousse. — Minä tahdon juoda Edmondin ja kauniin Mercedeksen onneksi.

— Olet jo liikaakin juonut, juopporatti, sanoi Danglars, — ja jos jatkat, niin sinun täytyy jäädä tänne maata, sillä et kestä enää koivillasi.

— Minäkö, sanoi Caderousse ja nousi itserakkaana niin kuin juopuneet ainakin. — Minäkö en kestäisi enää koivillani! Voin lyödä vetoa siitä, että nousen Accoules'in torniin ihan horjumatta!

— Minä lyön siitä vetoa, mutta vasta huomenna, sanoi Danglars. — Mutta nyt on jo aika mennä kotiin, anna minulle käsivartesi ja lähtekäämme.

— Lähtekäämme, sanoi Caderousse, — mutta en tarvitse sitä varten sinun käsivarttasi. Tuletko sinä, Fernand? Palaatko meidän kanssamme Marseilleen?

— En, sanoi Fernand, — minä palaan Catalansiin.

— Siinä teet väärin. Tule meidän kanssamme Marseilleen, tulehan.

— Minä en tarvitse Marseillea enkä tahdo sinne tullakaan.

— Mitä sanoitkaan? Et tahdo, no hyvä, olkoon jokaisella vapautensa. Tulehan, Danglars, ja annetaan herran palata Catalansiin, koska hän sitä tahtoo.

Danglars käytti hyväkseen tilaisuutta ja lähti viemään Caderoussea Marseilleen. Mutta päästääkseen Fernandin kulkemaan sinne lyhyempää ja mukavampaa tietä hän ei palannutkaan Rive-Neuve-rantakatua pitkin vaan Saint-Victorin sataman kautta. Nojautuen hänen käsivarteensa Caderousse seurasi häntä hoiperrellen.

Astuttuaan parikymmentä askelta Danglars kääntyi ja näki Fernandin sieppaavan paperin ja pistävän sen taskuunsa. Heti sen jälkeen hän riensi lehtimajasta ja kääntyi Pilloniin päin.

— No, mitä hän tekee? sanoi Caderousse. — Hän valehtelikin meille. Hän sanoi menevänsä Catalansiin ja lähteekin kaupunkiin! Hoi, Fernand, sinä menet väärään suuntaan!

— Sinä erehdyt, sanoi Danglars, — hänhän kulkee suoraan Vieilles-Infirmeries-katua.

— Se on totta, sanoi Caderousse. — Olisin voinut vaikka vannoa, että hän kääntyi oikealle. Viini toden totta panee pään sekaisin.

— Kas niin, kas niin, mutisi Danglars, — luulenpa, että asia on hyvällä alulla, ja parasta on nyt antaa kaiken kehittyä itsestään.

5. Kihlajaiskemut

Seuraavana päivänä oli kaunis sää. Aurinko nousi kirkkaana ja säteilevänä, ja ensimmäiset purppuranhohtavat säteet kimaltelivat kuin rubiinit aaltojen harjalla.

Kihlajaiskemut pidettiin saman Réserven toisessa kerroksessa, jonka lehtimajaan jo olemme tutustuneet. Huone oli avara, ja siinä oli viisi kuusi ikkunaa, joiden yläpuolelle oli (miksi, arvatkoon ken voi!) kirjoitettu yhtä monen Ranskan suurimman kaupungin nimi.

Puinen parveke ulottui kaikkien ikkunoiden ohitse.

Vaikka kemut oli päätetty pitää kello kaksitoista, oli tällä parvekkeella jo joukko levottomia kävelijöitä. Ne olivat Pharaonin laivamiehiä ja muutamia sotilaita, jotka olivat Dantèsin ystäviä. Kaikki olivat kihlajaisten kunniaksi pukeneet parhaat vaatteet ylleen.

Vieraiden kesken kertoiltiin, että Pharaonin isäntä oli luvannut läsnäolollaan kunnioittaa perämiehensä kihlajaiskemuja. Mutta sehän oli niin suuri kunnia, että kukaan ei sitä vielä ottanut oikein uskoakseen.

Mutta Danglars, tullessaan paikalle Caderoussen kanssa, vakuutti uutisen todeksi. Hän oli samana aamuna tavannut herra Morrelin ja herra Morrel oli itse sanonut hänelle tulevansa aterioimaan Réserveen.

Vähän sen jälkeen herra Morrel tuli huoneeseen, ja Pharaonin miehistö otti hänet eläköön-huudolla vastaan. Laivanvarustajan läsnäolo vahvisti huhua, että Dantèsista tulee kapteeni. Ja kun laivassa paljon pidettiin Dantèsista, niin kunnon merimiehet halusivat osoittaa laivanvarustajalle kiitollisuutta siitä, että tämä oli valinnut heidän toivomustensa mukaisen kapteenin. Tuskin oli Morrel astunut sisään, kun kaikkien yhteisestä toivomuksesta lähetettiin Danglars ja Caderousse kiirehtimään sulhasta. Heidän tuli ilmoittaa, että juhlan kunniavieras oli jo saapunut.

Danglars ja Caderousse läksivät matkaan juoksujalkaa, mutta he olivat päässeet tuskin sataa askelta, kun näkivät pienen joukon saapuvan ruutikellarin kohdalla.

Tähän joukkoon kuului neljä nuorta katalonialaista tyttöä, Mercedeksen ystäviä, morsiuspari käsitysten ja Dantèsin isä, joka kulki morsiamen rinnalla. Joukon takana tuli Fernand ilkeästi hymyillen.

Ei Mercedes enempää kuin Edmondkaan huomannut Fernandin ilkeätä hymyä. Nuo lapset olivat niin onnellisia, että he eivät nähneet mitään muuta kuin toisensa ja kirkkaan taivaan, joka heitä siunasi.

Danglars ja Caderousse toimittivat asiansa. Kun he sitten olivat ystävällisesti ja voimakkaasti kätelleet Edmondia, liittyivät he joukkoon. Danglars meni Fernandin viereen ja Caderousse ukko Dantèsin rinnalle, joka oli yleisen huomion kohteena.

Lähestyessään Fernandia Danglars loi hylättyyn kosijaan terävän katseen. Fernand asteli joukon viimeisenä. Mercedes oli nuoren, ihanan rakkautensa itsekkyydessä unohtanut hänet ja näki ainoastaan Edmondin. Fernand oli vuoroin kalpea, vuoroin punainen. Tavan takaa hän loi silmänsä Marseilleen päin ja värisi hermostuneesti. Fernand näytti odottavan tai ainakin aavistavan jotakin tärkeätä tapahtuvaksi.

Koska Dantès kuului kauppalaivastoon, oli hänen pukunsa puoleksi sotilaallinen, puoleksi siviili. Tämä puku soveltui hyvin hänen komeaan ulkomuotoonsa, jota vielä kaunisti ilo ja morsiamen ihanuus.

Mercedes oli kaunis kuin Kypros- tai Khios-saaren neito hehkuvan tummine silmineen ja korallinpunaisine huulineen. Hän asteli joustavan kepeästi niin kuin astuvat Arles'in ja Andalusian naiset. Kaupunkilaistyttö olisi epäilemättä koettanut salata ilonsa harson taakse tai ainakin silmäluomiensa suojaan, mutta Mercedes hymyili ja katsoi kaikkiin ympärillä oleviin, ja hänen hymynsä sanoi yhtä avomielisesti kuin hänen sanansa olisivat sanoneet: Jos olette ystäviäni, niin iloitkaa kanssani, sillä minä olen todellakin hyvin onnellinen!

Niin pian kuin kihlatut ja heidän saattojoukkonsa tulivat Réserven näkyviin, meni Morrel vuorostaan heitä vastaan, ja hänen jäljestään tulivat merimiehet ja sotilaat, joille hän jo oli kertonut Dantèsille antamastaan lupauksesta, että tämä nimittäin pääsee kapteeni Leclèren seuraajaksi. Nähdessään hänen tulevan päästi Edmond morsiamensa käsivarren luovuttaaksensa hänet herra Morrelin huostaan. Laivanisäntä ja morsian nousivat muiden edellä pitosaliin johtavia portaita, jotka natisivat viiden minuutin ajan vieraitten astuessa niitä.

— Isä, sanoi Mercedes, pysähtyen pöydän keskustan kohdalle, — te istutte oikealle puolelleni. Ja vasemmalle puolelleni tahdon hänet, joka on ollut veljenäni, sanoi hän niin hellällä äänellä, että se koski Fernandin sydämeen aivan kuin tikarin pisto.

Dantès oli asettanut oikealle puolelleen herra Morrelin, vasemmalle Danglars'in. Sitten hän viittasi jokaista valitsemaan paikkansa oman mielensä mukaan.

Jo tarjottiin pöydässä arlesilaisia makkaroita, joiden sisusta on tummanruskea ja tuoksu väkevä, merirapuja loistavine kuorineen, ruusunpunaisia simpukoita, merisiilejä, jotka muistuttivat piikkisiä kastanjoita, clovisseja, eräänlaatuisia ostereita, jotka Etelä-Ranskassa ovat herkkusuiden ruokana samoin kuin osterit Pohjois-Ranskassa, sanalla sanoen kaikkia noita herkullisia ruokia, joita laine tuo hiekkaiselle rannalle ja joita kiitolliset kalastajat sanovat meren hedelmiksi.

— Kylläpä on tavattoman hiljaista, sanoi vanhus ryypäten topaasinkeltaista viiniä, jota ukko Pamphile omassa persoonassaan oli tuonut Mercedeksen eteen. — Kuka uskoisi, että täällä on kolmekymmentä ihmistä, joiden kovasti tekee mieli nauraa.

— No, eihän aviomies aina ole iloinen, sanoi Caderousse.

— Asian laita on niin, sanoi Dantès, — että olen tällä hetkellä liian onnellinen voidakseni olla iloinen. Jos sitä, naapuri, tarkoitatte, niin olette oikeassa! Ilo vaikuttaa toisinaan omituisesti, se tukahduttaa samoin kuin tuskakin.

Danglars piti silmällä Fernandia, jonka kasvoissa kuvastuivat kaikki mielialat.

— Joutavia, sanoi hän. — Pelkäättekö jotakin? Minun mielestäni kaikki näyttää käyvän toivomustenne mukaan.

— Sehän juuri minua kauhistuttaakin, sanoi Dantès. — Minun mielestäni ei ihminen ole luotu olemaan näin helposti onnellinen! Onni on aivan kuin tuollainen lumotun saaren palatsi, jota lohikäärmeet vartioivat. Täytyy taistella saavuttaakseen onnensa, enkä todellakaan tiedä, mitä olen tehnyt päästäkseni Mercedeksen mieheksi.

— Mieheksi, mieheksi, sanoi Caderousse nauraen, — et vielä, kapteeni. Koetahan hiukan esiintyä aviomiehenä, niin näet, miten sinut otetaan vastaan.

Mercedes punastui.

Fernand vääntelehti tuolillaan, hän sävähti jokaista kolinaa ja pyyhki otsaltaan hikihelmiä, jotka päilyivät siinä aivan kuin ukkossateen ensimmäiset pisarat.

— Ei kannata todellakaan, naapuri Caderousse, huomauttaa minulle niin pienestä erehdyksestä, sanoi Dantès. — Mercedes ei vielä ole vaimoni, se on kyllä totta… (Hän katsoi kelloaan.) Mutta puolentoista tunnin päästä hän on.

Jokainen huudahti hämmästyksestä, paitsi ukko Dantès, joka nauroi ääneen, niin että hänen vielä kauniit hampaansa näkyivät. Mercedes hymyili eikä enää punastunut. Fernand tarttui suonenvedontapaisesti puukkoonsa.

— Tunnin päästä! sanoi Danglars kalveten. — Kuinka se on mahdollista?

— Niin, ystäväni, vastasi Dantès, — siitä saamme kiittää herra Morrelin vaikutusvaltaa, hänen, jota lähinnä isääni saan maailmassa eniten kiittää kaikesta hyvästä. Hän on poistanut kaikki vaikeudet. Olemme saaneet kuulutusajan lyhennetyksi, ja puoli kolmelta odottaa määri meitä kaupungintalossa. Koska kello jo on lyönyt neljänneksen yli yhden, niin en paljoakaan erehdy sanoessani, että tunnin ja kolmentoista minuutin päästä on Mercedeksen nimi rouva Dantès.

Fernand sulki silmänsä. Tulinen polte oli hänen silmäluomillaan. Hän nojautui pöytään, jotta ei kaatuisi, eikä voinut pidättää kumeaa huokausta, joka hukkui läsnäolevien nauruun ja onnitteluihin.

— Se on reipasta toimintaa, sanoi ukko Dantès. — Sitä se on, kun ei heitä aikaansa hukkaan, vai mitä? Saapui eilen aamulla ja on tänään puoli kolmelta naimisissa! Sanokaa sitten, että merimies ei sukkelasti toimita asioitaan.

— Mutta muut muodollisuudet, huomautti Danglars arasti, — naimakirja, allekirjoitukset…?

— Naimakirja on helposti tehty, sanoi Dantès nauraen. — Mercedeksellä ei ole mitään, eikä minullakaan! Me pidämme pesän yhteisenä, siinä kaikki! Pian sen sellaisen kirjoittaa, eikä se maksa paljoakaan.

Tämä leikinlasku herätti riemua ja uusia hyvä-huutoja.

— Siis, tämä ateria, jota pidimme kihlajaisateriana, sanoi Danglars, — onkin hääateria.

— Ei suinkaan, sanoi Dantès. — Ette te silti mitään menetä. Huomisaamuna lähden Pariisiin. Neljä päivää tarvitsen matkalla sinne ja neljä päivää takaisin, päivän toimittaakseni tarkkaan sen, mikä on tehtäväni, ja maaliskuun yhdeksäntenä päivänä palaan. Seuraavana päivänä on oikea hääateria.

Kun saatiin tietää, että uudet pidot olivat tiedossa, karttui iloisuus siinä määrin, että ukko Dantès, joka aterian alussa oli valittanut hiljaisuutta, koetti nyt yleisen keskustelun aikana turhaan saada ääntään kuuluville toivottaessaan nuorille onnea ja menestystä.

Dantès arvasi isänsä ajatuksen ja vastasi siihen hymyillen. Mercedes alkoi katsella huoneessa olevaa kelloa ja antoi pienen viittauksen Edmondille.

Pöydässä vallitsi meluava hilpeys ja huolettomuus, kuten ainakin rahvaan ihmisissä aterian lopulla. Ne, jotka olivat tyytymättömiä paikkoihinsa, nousivat pöydästä ja etsivät itselleen toisia naapureita. Kaikki alkoivat puhua yht'aikaa, eikä kukaan huolinut vastata, vaan selitteli ainoastaan omia ajatuksiaan.

Fernandin kalpeus oli melkein tarttunut Danglars'iin. Mitä Fernandiin tulee, hän tuskin enää eli, vaan oli aivan kuin ikuisessa tulikivijärvessä kärsivä tuomittu. Hän nousi ensimmäisten mukana ja käveli edestakaisin salissa koettaen olla kuulematta lauluja ja lasien kilinää.

Caderousse lähestyi häntä samassa kun Danglars, jota hän näytti karttavan, sai hänet eräässä salin nurkassa käsiinsä.

— Toden totta, sanoi Caderousse, josta Dantèsin ystävällisyys ja varsinkin ukko Pamphilen hyvä viini olivat karkottaneet vihan, jonka Dantèsin odottamaton onni oli hänessä synnyttänyt, — toden totta, Dantès on kunnon poika. Ja kun näen hänen istuvan morsiamensa vieressä, niin sanon, että vahinko olisi ollut, jos olisi tehty hänelle ilkimielistä kujetta, niin kuin eilen tuumiskelitte.

— Näithän, sanoi Danglars, — ettei asiasta tullut mitään. Fernand-parka oli alussa niin onneton, että hän säälitti minua. Mutta sen jälkeen kun hän suostui tulemaan ensimmäiseksi sulhaspojaksi kilpailijansa häihin, ei siitä ole enää mitään sanottavaa.

Caderousse katsahti Fernandiin. Tämä oli kalmankalpea.

— Uhraus on sitäkin suurempi, jatkoi Danglars, — kun tyttö on toden totta kaunis. Perhana vieköön, tuleva kapteenini on sentään onnen poika. Kunhan saisin olla edes kaksitoista tuntia hänen sijassaan.

— Joko lähdemme? kysyi Mercedeksen lempeä ääni. — Kello lyö jo kaksi, ja meitä odotetaan neljänneksen yli.

— Niin, niin, lähtekäämme! sanoi Dantès nopeasti nousten.

— Lähtekäämme! sanoivat kaikki vieraat.

Samassa Danglars, joka piti silmällä ikkunalaudalla istuvaa Fernandia, näki hänen alkavan tuijottaa, nousevan suonenvedontapaisesti ja vaipuvan sitten ikkunanpieltä vastaan. Samassa kuului kumeata ääntä portailta. Raskaitten askelten kopina, sekavat äänet, joihin liittyi aseitten kalinaa, kaikuivat voimakkaammin kuin vieraiden meluavat huudot. Syntyi jännittynyt äänettömyys.

Melu läheni. Oveen kolkutettiin kolme kertaa. Kaikki katsoivat kummastuneina toisiinsa.

— Lain nimessä! huusi ääni, johon ei kukaan vastannut.

Samassa ovi aukeni, virkapukuinen komissaari astui saliin ja hänen jäljestään neljä korpraalin johtamaa aseellista sotilasta. Levottomuuden sijaan tuli kauhu.

— Mitä nyt? kysyi laivanvarustaja mennen komissaaria vastaan, jonka hän tunsi. — Tässä on varmaankin tapahtunut erehdys.

— Jos erehdys on tapahtunut, sanoi komissaari, — niin uskokaa, herra Morrel, että se heti paikalla korjataan. Mutta minulla on vangitsemiskäsky. Ja vaikka vastenmielisesti panenkin sen täytäntöön, niin minun täytyy se tehdä. Kuka herroista on Edmond Dantès?

Kaikkien katseet suuntautuivat nuoreen mieheen, joka kiihtyneenäkin säilytti arvokkuutensa ja astui pari askelta eteenpäin sanoen:

— Minä olen. Mitä minusta tahdotte?

— Edmond Dantès, sanoi komissaari, — lain nimessä vangitsen teidät!

— Vangitsette minut! sanoi Edmond hiukan kalveten. — Miksi vangitsette minut?

— Sitä en tiedä, mutta kuulustelussa saatte sen tietää.

Herra Morrel huomasi, että asioita ei voinut millään muuttaa. Virkapukuinen komissaari ei enää ole ihminen, hän on lain patsas, kylmä, kuuro, mykkä.

Vanhus sen sijaan riensi komissaarin luo. On asioita, joita isän tai äidin sydän ei koskaan ymmärrä.

Hän pyysi ja rukoili. Kyynelet ja rukoukset eivät mitään auttaneet. Mutta hänen epätoivonsa oli niin suuri, että komissaarin mieli heltyi.

— Rauhoittukaa, sanoi hän. — Ehkä poikanne on lyönyt laimin joitakin tulli- ja terveystarkastusmuodollisuuksia, ja luultavasti hän pääsee vapaaksi, kun on antanut tarvittavat selitykset.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi Caderousse silmäkulmiaan rypistäen Danglars'ilta, joka oli olevinaan hämmästynyt.

— Mistä minä sen tiedän? sanoi Danglars. — Olen samassa asemassa kuin sinäkin, näen mitä tapahtuu, mutta en ymmärrä mitään ja olen aivan ymmällä.

Caderousse etsi Fernandia; tämä oli kadonnut. Koko eilinen kohtaus selveni silloin hänelle täydellisesti. Tämän päivän tapaus aivan kuin veti syrjään sen verhon, jonka humala oli luonut hänen ja muistin väliin.

— Oho, sanoi hän karkealla äänellä, — onko tämä seuraus eilen suunnittelemastanne kepposesta, Danglars? Paha silloin periköön teidät, sillä tämä on todellakin hyvin surullinen tapaus.

— Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, sanoi Danglars. — Tiedäthän, että revin tuon paperin.

— Sinä et sinä repinyt, vaan heitit sen nurkkaan, siinä kaikki, sanoi Caderousse.

— Ole vaiti, sinä et nähnyt mitään, olit humalassa.

— Missä Fernand on? kysyi Caderousse.

— Mistä minä tiedän! vastasi Danglars. — Hoitamassa kai omia asioitaan. Mutta viis hänestä, menkäämme lohduttamaan noita onnettomia.

Tämän keskustelun aikana Dantès oli hymyillen puristanut kaikkien vieraiden kättä ja antautunut vangiksi sanoen:

— Olkaa rauhassa, erehdys kyllä selviää, ja ehkä minun ei tarvitsekaan mennä vankilaan asti.

— Ei suinkaan, siitä minä vastaan, sanoi Danglars, joka tällä hetkellä lähestyi pääryhmää.

Dantès astui portaita alas edellään komissaari ja ympärillään sotilaat. Ajoneuvot, joiden ovi oli auki, odottivat häntä pihalla, hän nousi vaunuihin, kaksi sotilasta ja komissaari seurasivat häntä. Ovi sulkeutui, ja vaunut lähtivät Marseilleen päin.

— Hyvästi, Dantès! Hyvästi, Edmond! huusi Mercedes kumartuen parvekkeen kaidepuun yli.

Vanki kuuli tämän viimeisen huudon, joka aivan kuin nyyhkytys pusertui hänen morsiamensa tuskaisesta sydämestä. Hän pisti päänsä vaunujen ikkunasta ja huusi: "Hyvästi, Mercedes!" ja katosi Saint-Nicolasin linnoituksen kulman taakse.

— Odottakaa minua täällä, sanoi laivanisäntä, — otan ensimmäiset ajoneuvot, mitkä kohtaan, riennän Marseilleen ja lähetän teille tietoja.

— Lähtekää, huusivat kaikki, — lähtekää, ja palatkaa pian.

Kun nämä molemmat olivat lähteneet, vallitsi seurassa kaamea hämmennys.

Vanhus ja Mercedes pysyttelivät hetkisen erillään, kumpikin omaan suruunsa vaipuneena. Mutta lopulta heidän silmänsä kohtasivat toisensa. He tunsivat, että sama kamala isku oli heitä kohdannut ja heittäytyivät toistensa syliin.

Tällä välin tuli Fernand sisään, kaatoi itselleen lasillisen vettä, joi sen ja istuutui tuolille.

Sattumalta oli tuoli sen tuolin vieressä, jolle Mercedes vaipui erottuaan vanhuksen syleilystä.

Vaistomaisesti Fernand siirsi tuolinsa loitommalle.

— Hän on sen tehnyt, sanoi Danglars'ille Caderousse, joka koko ajan oli pitänyt Fernandia silmällä.

— Sitä en usko, vastasi Danglars, — hän on siksi typerä. Joka tapauksessa tulkoon rangaistus sille, joka sen on tehnyt.

— Et maininnut sen ihmisen nimeä, joka häntä neuvoi, sanoi Caderousse.

— Mitä vielä, sanoi Danglars, — onko ihminen vastuussa kaikesta, mitä sattuu puhumaan.

— On, jos hänen puheensa tekee vaikutuksen.

Tällä aikaa muut seurassa pohtivat eri tavoilla vangitsemista.

— Entä te, Danglars, sanoi joku, — mitä te ajattelette tästä tapauksesta?

— Luulen, sanoi Danglars, — että hän on tuonut jonkin kielletyn tavaran.

— Jos niin on asian laita, niin teidänhän tulisi se tietää, joka olette tilinpitäjä.

— Se on kyllä totta. Mutta tilinpitäjä tuntee vain ne tavarat, jotka hänelle ilmoitetaan. Minä tiedän, että lastinamme on villoja, että otimme lastin Aleksandriassa Pastret'lta ja Smyrnassa Pascalilta. Mutta muuta en tiedä.

— Nyt muistan, sanoi isä raukka takertuen tähän viimeiseen toivonkipinään, — että hän eilen sanoi tuoneensa minulle laatikollisen kahvia ja laatikollisen tupakkaa.

— Siinähän se on, sanoi Danglars. — Meidän poissa ollessamme ovat tullimiehet käyneet tarkastamassa laivaa ja löytäneet nuo laatikot.

Mercedes ei uskonut sitä laisinkaan, ja hänen tuskansa, joka tähän asti oli ollut hillitty, puhkesi nyt kyyneliin.

— Toivokaamme, toivokaamme, sanoi ukko Dantès, itsekään tietämättä mitä sanoi.

— Toivokaa! sanoi Danglars.

— Toivokaa! koetti Fernand mutista.

Mutta tämä sana tukahdutti hänet. Hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään ei kuulunut.

— Hyvät herrat, sanoi eräs kutsuvieras, joka oli jäänyt parvekkeelle odottamaan, — hyvät herrat, minä näen jonkun ajavan tännepäin. Se on herra Morrel! Rohkeutta, rohkeutta! Hän ehkä tuo meille hyviä uutisia.

Mercedes ja vanha isä juoksivat laivanvarustajaa vastaan, jonka he kohtasivat portilla. Herra Morrel oli hyvin kalpea.

— No? huudahtivat molemmat yht'aikaa.

— No niin, ystäväni, sanoi laivanvarustaja pudistaen päätään, — asia on vakavampi kuin luulimmekaan.

— Oh, huudahti Mercedes, — hän on syytön!

— Niin minäkin uskon, vastasi Morrel, — mutta häntä syytetään…

— Mistä? kysyi ukko Dantès.

— Että hän on bonapartelaisten kätyri.

Tuohon aikaan se oli mitä kamalin syytös.

Mercedes kiljahti, vanhus vaipui tuolille.

— Ah, mutisi Caderousse, — te olette pettäneet minua, Danglars, ja olette panneet kujeenne toimeksi. Mutta minä en anna tuon vanhuksen ja tuon nuoren tytön kuolla suruun, minä kerron heille kaiken.

— Ole vaiti, onneton! huudahti Danglars tarttuen Caderoussen käteen, — tai muuten en takaa hengestäsi. Kuka sanoo sinulle, ettei Dantès ole todellakin syyllinen? Laiva poikkesi Elban saarelle, hän meni maihin, hän viipyi kokonaisen päivän Porto-Ferrajossa. Jos häneltä löydetään jokin vaarallinen kirje, niin kaikki ne, jotka ovat häntä puolustaneet, ovat hänen rikostovereitansa.

Itsekkyyden vaistolla Caderousse ymmärsi heti, kuinka oikea tämä väite oli. Hän katsoi Danglars'iin, ja hänen silmissään kuvastui pelko ja tuska, ja astuttuaan äsken askelen eteenpäin hän nyt peräytyi kaksi.

— Odottakaamme siis, mutisi hän.

— Niin, odottakaamme, sanoi Danglars. — Jos hän on syytön, niin hän pääsee vapaaksi. Jos hän on syyllinen, niin on tarpeetonta tehdä itseään rikostoveriksi.

— Lähtekäämme, en voi enää jäädä tänne.

— Niin, tule, sanoi Danglars hyvillään saadessaan toisen kanssa lähteä, — tule ja antakaamme heidän suoriutua siitä niin hyvin kuin voivat.

He poistuivat. Fernand, josta jälleen oli tullut nuoren tytön tuki ja turva, tarttui Mercedeksen käteen ja vei hänet Catalansiin. Dantèsin ystävät veivät vuorostaan puolipyörtyneen vanhuksen pitkin Meilhan-puistokatua kotiin.

Pian levisi koko kaupunkiin tieto siitä, että Dantès oli vangittu bonapartelaisena kätyrinä.

— Olisitteko te voineet uskoa sitä? sanoi herra Morrel saatuaan matkalla kiinni tilinpitäjänsä ja Caderoussen, sillä hän riensi kaupunkiin saadakseen suoranaisia tietoja Dantèsin prokuraattorin sijaiselta, herra Villefort'ilta, jota hän hiukan tunsi. — Olisitteko uskoneet sitä?

— Hitto vieköön, vastasi Danglars, — kerroinhan teille, että Dantès ilman mitään syytä kävi Elban saarella, ja tiedättehän, että tämä käynti tuntui minusta epäilyttävältä.

— Mutta olitteko maininnut epäluuloistanne kenellekään muulle kuin minulle?

— En tietenkään, vastasi Danglars aivan hiljaa. — Tiedättehän, että setänne, Policar Morrelin vuoksi, joka palveli tuota toista hallitsijaa ja joka ei suinkaan peittele mielipiteitään, epäillään teidänkin suosivan Napoleonia. Enhän toki tahtonut vahingoittaa Edmondia ja teitä. Palvelijan pitää sanoa eräitä asioita esimiehelleen, mutta salata ne muilta.

— Se on oikein, hyvä on, sanoi laivanisäntä, — olette kunnon poika. Olin jo edeltäpäin ajatellut teidän asemaanne siinä tapauksessa, että Dantès tulee Pharaonin kapteeniksi.

— Kuinka niin?

— Niin, kysyin Dantèsilta, mitä hän teistä arvelee ja pitäisikö hän vastenmielisesti teidät palveluksessa, sillä olin huomaavinani, että teillä oli kireät välit.

— Ja mitä hän vastasi?

— Että hän todellakin luulee eräässä tapauksessa, jota hän ei tarkemmin maininnut, tehneensä väärin teitä kohtaan, mutta että jokainen henkilö, joka nauttii laivanvarustajan luottamusta, nautti hänenkin.

— Tekopyhä! mutisi Danglars.

— Dantès-parka! sanoi Caderousse. — Hän on todellakin kunnon poika.

— Niin kyllä, sanoi herra Morrel, — mutta tällä hetkellä ei Pharaonilla ole kapteenia.

— Koska emme lähde matkaan ennen kuin vasta kolmen kuukauden päästä, toivokaamme että Dantès siksi on päässyt vapaaksi, sanoi Danglars.

— Mutta entä siihen asti?

— No niin, sanoi Danglars, — olenhan minä olemassa. Tiedättehän, että osaan johtaa laivaa minäkin. Teillä on tästä sekin etu, että Edmondin päästyä vankilasta ei teidän tarvitse ketään erottaa; hän ottaa oman paikkansa ja minä palaan omalleni, siinä kaikki.

— Kiitos, Danglars, sanoi laivanvarustaja. — Siten asia todellakin järjestyy. Ottakaa siis laivan päällikkyys huostaanne ja valvokaa purkamista. Tapahtukoon yksityisille mitä onnettomuuksia tahansa, liike ei saa siitä kärsiä.

— Olkaa rauhassa, herra Morrel. — Mutta pääseekö kunnon Edmondia edes näkemään?

— Sen ilmoitan kohta teille, Danglars. Koetan puhella herra Villefort'in kanssa ja tehdä jotakin vangitun hyväksi. Tiedän kyllä, että prokuraattorimme on kiivas kuningasmielinen, mutta hän on toki ihminen eikä luultavasti mikään huono mies.

— Ei, sanoi Danglars, — mutta olen kuullut, että hän on kunnianhimoinen, ja se on melkein sama asia.

— No, huokasi herra Morrel, — saammehan nähdä. Menkää edeltä laivaan, tapaanhan teidät siellä sitten myöhemmin.

Ja hän jätti ystävykset mennäkseen oikeuspalatsiin.

— Näethän, sanoi Danglars Caderousselle, — minnepäin asia kääntyy. Tekeekö vieläkin mielesi mennä puolustamaan Dantèsia?

— Ei suinkaan, mutta yhtä kaikki on kamalaa tehdä kepposia, joista on tällaiset seuraukset.

— Hitto vieköön, kuka siihen on syypää? Et sinä enkä minä, vai mitä? Sehän on Fernandin syy. Mitä minuun tulee, niin tiedäthän, että heitin kirjeen nurkkaan, luulin sen repineenikin.

— Niin, sanoi Caderousse, — siitä olen aivan varma. Näin sen lehtimajan nurkassa rypistyneenä, ja toivoisinpa, että se olisi vieläkin siellä.

— Minkä sille mahtaa? Fernand otti sen, kopioi sen, ehkä ei nähnyt edes sitä vaivaa. Ja minä ajattelen … hyvä Jumala, hän lähetti ehkä minun kirjeeni! Kaikeksi onneksi olin väärentänyt käsialani.

— Mutta tiesitkö Dantèsin olevan salaliittohommissa?

— En tiennyt yhtään mitään. Niin kuin jo sanoin, kujeilin vain hiukan. Mutta näyttääpä siltä, että olen ilveillessäni tullut sanoneeksi totuuden.

— Olkoon kuinka tahansa, sanoi Caderousse, — antaisin hyvin paljon, jos tämä ikävä asia ei olisi laisinkaan tapahtunut tai jos minä ainakaan en olisi siihen sekaantunut. Saatpahan nähdä, että se tuottaa meille onnettomuutta, Danglars!

— Jos se kenellekään tuottaa onnettomuutta, niin kai sitten oikealle syylliselle, ja oikea syyllinen on Fernand emmekä me. Mikä onnettomuus meitä voisi kohdata? Kunhan pysymme hiljaa, emme hiisku tästä sanaakaan, niin myrsky kulkee ohitse eikä salama iske meihin.

— Amen! sanoi Caderousse viitaten Danglars'ille hyvästiksi ja lähtien kulkemaan Meilhan-katua pitkin pudistellen päätään ja puhellen itsekseen, niin kuin ainakin ihminen, jonka pää on ajatuksia täynnä.

— Hyvä, sanoi Danglars, — asiat kääntyvät sinnepäin kuin olen tahtonutkin. Nyt olen väliaikaisesti kapteeni, ja jos tuo typerä Caderousse osaa pitää suunsa kiinni, olen vakinaisestikin. Paitsi siinä tapauksessa, että oikeuslaitos päästää Dantèsin vapaaksi. Mutta oikeus on oikeus, ja minä turvaan siihen, sanoi hän hymyillen.

Ja näin sanoen hän hyppäsi veneeseen ja käski soutajaa viedä hänet Pharaoniin, jonne laivanvarustaja, niin kuin muistamme, oli luvannut tulla häntä tapaamaan.

6. Prokuraattorin sijainen

Grand-Cours-kadun varrella, vastapäätä Medusa-suihkulähdettä, eräässä Puget'n rakentamassa ylimystyylisessä vanhassa rakennuksessa, vietettiin samana päivänä ja samana hetkenä myös kihlajaisia.

Mutta sen sijaan että äskeisen juhlan osanottajat olivat alempaa säätyä, merimiehiä ja sotilaita, kuuluivat ne toisessa juhlassa Marseillen ylhäisimpiin piireihin. Läsnä oli vanhoja virkamiehiä, jotka olivat luopuneet viroistaan kruununanastajan aikana, vanhoja upseereja, jotka olivat karanneet mennäkseen Condén armeijaan, nuoria miehiä, jotka eivät olleet varmoja siitä, saivatko jäädä vanhempiensa luo, vaikka nämä olivat jo palkanneet viisi kuusi miestä heidän puolestaan armeijaan, ja jotka olivat oppineet vihaamaan tuota miestä, josta viiden vuoden maanpako teki marttyyrin ja viidentoista vuoden restauraatio jumalan.

Oltiin ruokapöydässä, ja keskustelu hehkui kaikkia aikakauden intohimoja, jotka olivat Etelä-Ranskassa sitä pelottavampia, kiivaampia ja kestävämpiä, kun viidensadan vuoden uskonnollisten vainojen lisäksi olivat tulleet poliittiset vainot.

Keisarista, Elban kuninkaasta, joka oli hallinnut puolta maailmaa ja kuullut sadankahdenkymmenen miljoonan huutavan kymmenellä eri kielellä: Eläköön Napoleon! — hänestä puhuttiin aivan kuin miehestä, joka ainiaaksi oli menettänyt Ranskan ja valtaistuimen. Virkamiehet puhuivat hänen poliittisista erehdyksistään, sotilaat keskustelivat Moskovasta ja Leipzigistä, naiset hänen avioerostaan Joséphinen kanssa. Tämä kuningasmielinen seura, joka iloitsi ja riemuitsi, ei yksityisen miehen sortumisesta, vaan kokonaisen periaatteen kumoutumisesta, tunsi elpyvänsä aivan kuin uuteen eloon ja heräävänsä pahasta unesta.

Vanhus, jolla oli Pyhän Ludvigin risti, nousi ja kehotti läsnäolijoita juomaan kuningas Ludvig XVIII:n maljan. Hän oli markiisi Saint-Méran.

Tämän puheen jälkeen, joka samalla johdatti mieliin Hartwellin maanpakolaisen ja Ranskan rauhankuninkaan, syntyi suuri innostus, lasit kohosivat englantilaiseen tapaan, naiset hajoittivat kukkakimppunsa ja sirottivat kukat pöydälle.

— Jos he olisivat täällä, kaikki nuo vallankumoukselliset, sanoi markiisitar Saint-Méran, teräväsilmäinen, kapeahuulinen, ylhäinen ja viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta vielä komea nainen, — nuo vallankumoukselliset, jotka karkottivat meidät ja joiden me vuorostamme annamme rauhassa vehkeillä vanhoissa linnoissamme, mitkä he ovat ostaneet polkuhinnasta hirmuvallan aikana, jos he olisivat täällä, niin huomaisivat, että todellista uskollisuutta oli meidän puolellamme. Me pysyimme kiinni kukistuvassa kuningaskunnassa, jota vastoin he liittyivät nousevaan aurinkoon ja katsoivat omaa etuaan silloin, kun me menetimme kaikki etumme. He huomaisivat, että meidän kuninkaamme oli todellakin Ludvig Rakastettu, jota vastoin heidän kruununanastajansa ei koskaan ole ollut muuta kuin Napoleon Vihattu. Eikö niin, Villefort?

— Mitä sanoittekaan, markiisitar…? Suokaa anteeksi, en seurannut keskustelua.

— Jättäkäähän nuoret rauhaan, markiisitar, sanoi vanhus, joka oli ehdottanut maljan, — nuo nuoret menevät naimisiin, ja silloin heillä tietysti on muutakin puhuttavaa kuin politiikkaa.

— Anteeksi, äiti, sanoi kaunis nuori neiti, jolla oli vaalea tukka ja sametinvälkkyvät silmät. — Minä luovutan teille herra Villefort'in, jonka anastin vähäksi aikaa. Herra Villefort, äitini tahtoo puhua kanssanne.

— Olen valmis vastaamaan armolliselle rouvalle, jos hän suvaitsee uusia kysymyksensä, sillä kuulin huonosti, sanoi herra Villefort.

— Saat anteeksi, Renée, sanoi markiisitar, ja hänen huulilleen levisi hellä hymy, jota ei olisi odottanut näkevänsä tuon kuivakiskoisen naisen kasvoilla, sillä naisen sydän on sellainen, että olkoon se kuinkakin kuivettunut ennakkoluulojen vaikutuksesta ja hovitapojen vaatimuksista, niin siinä on aina hedelmällinen ja hymyilevä kolkka: se on se, minkä Jumala on pyhittänyt äidinrakkaudelle. — Saat anteeksi… Sanoin, että bonapartisteilla ei ollut meidän vakaumustamme, ei meidän innostustamme, ei meidän uhrautuvaisuuttamme.

— Oh, armollinen rouva, heissä on ainakin jotain, joka korvaa sen kaiken: heissä on yltiöpäisyyttä. Napoleon on lännen Muhammed. Noiden laumaihmisten silmissä, joilla on voimakas kunnianhimo, hän ei ole ainoastaan lainsäätäjä ja valtias, vaan perikuva, yhdenvertaisuuden perikuva.

— Yhdenvertaisuuden! huudahti markiisitar. — Napoleon yhdenvertaisuuden perikuva! Ja mitä sitten teettekään Robespierrestä? Minun mielestäni riistätte häneltä hänen paikkansa antaaksenne sen korsikalaiselle. Minun mielestäni kruununanastajan nimi riittää täydellisesti.

— Ei, minä annan jokaiselle hänen jalustansa. Robespierre, Ludvig XV:n torilla, mestauslavalla; Napoleon, Vendome-torilla, patsaan päässä. Edellinen on luonut yhdenvertaisuuden, joka alentaa, jälkimmäinen sen, joka kohottaa. Edellinen on vetänyt kuninkaat mestauslavan tasalle, jälkimmäinen nostanut kansan valtaistuimen tasalle. Se ei estä, sanoi Villefort nauraen, — että molemmat ovat inhoittavia vallankumouksellisia ja että thermidorin yhdeksäs päivä 1814 on Ranskan onnenpäivä, ja että sitä kannattaa jokaisen järjestyksen ja kuningaskunnan ystävän juhlia. Se selittää myöskin, kuinka Napoleon on voinut säilyttää kaikki sokeat puoluelaisensa, vaikka hän onkin sortunut eikä koskaan voi enää nousta. Minkä sille voi, markiisitar? Cromwell oli vain puolet Napoleonia, mutta hänelläkin oli omat liittolaisensa.

— Tiedättekö, mitä nyt sanoitte, Villefort, sananne haiskahtavat vallankumoukselta pitkän matkan päähän. Mutta annan teille anteeksi. Kun kerran on girondistin poika, niin jää aina jäljelle hiukan rakkautta hirmuvaltaan.

Tumma puna nousi Villefort'in otsalle.

— Isäni oli girondisti, sanoi hän, — se on kyllä totta. Mutta isäni ei äänestänyt kuninkaan kuolemaa. Sama hirmuvalta ajoi isäni maanpakoon kuin teidätkin, ja vähältä piti, että hänen päänsä ei joutunut samalle mestauslavalle, jossa putosi isänne pää.

— Niin kyllä, sanoi markiisitar, eikä tuo verinen muisto hiukkaakaan kalventanut hänen kasvojaan. — Mutta he olisivat nousseet mestauslavalle aivan päinvastaisten mielipiteiden vuoksi, ja todistuksena on se, että perheemme on pysynyt uskollisena maanpakoon ajetuille prinsseille, mutta isänne liittyi kiireimmän kautta uuteen hallitukseen, ja kun kansalainen Noirtier oli ollut girondisti, niin kreivi Noirtier'sta tuli senaattori.

— Äiti, äiti, sanoi Renée, — olemmehan sopineet, ettemme puhu enää noista ikävistä muistoista.

— Armollinen rouva, sanoi Villefort, — minä liityn neiti Saint-Méraniin ja pyydän nöyrimmästi unohtamaan menneisyyden. Miksi suotta riitelisimme asioista, joissa Jumalakaan ei voi mitään saada aikaan? Jumala voi muuttaa tulevaisuuden, mutta ei menneisyyttä. Me voimme ainakin heittää verhon sen yli. No niin, minä en ole ainoastaan hylännyt isäni mielipiteitä, vaan vieläpä hänen nimensäkin. Isäni on ollut ja on ehkä vieläkin bonapartisti, ja hänen nimensä on Noirtier; minä olen kuningasmielinen, ja nimeni on Villefort. Antakaa tuon vanhan vallankumouksellisen mahlan kuivua vanhaan runkoon ja katsokaa vain nuorta oksaa, joka erottautuu rungosta, voimatta ja melkein tahtomattakaan siitä kokonaan irtaantua.

— Hyvä, Villefort, sanoi markiisi, — hyvä, hyvin vastattu! Minäkin olen aina saarnannut markiisittarelle menneisyyden unohtamista, onnistumatta siinä kuitenkaan koskaan. Toivoakseni te onnistutte paremmin.

— Niin, sanoi markiisitar, — unohtakaamme menneisyys, en minäkään mitään sen hartaammin toivo. Mutta olkoon Villefort ainakin vastaisuudessa horjumaton. Älkää unohtako, että me olemme vastanneet teistä Hänen Majesteetilleen, että Hänen Majesteettinsakin on tahtonut unohtaa sen meidän suosituksestamme (hän ojensi kätensä), niin kuin minä unohdan sen teidän pyynnöstänne. Mutta jos salaliittolainen joutuu käsiinne, niin muistakaa, että teitä pidetään sitäkin ankarammin silmällä, kun kuulutte perheeseen, joka ehkä on jäänyt tekemisiin salaliittolaisten kanssa.

— Armollinen rouva, sanoi Villefort, — virkani ja varsinkin aika, jossa elämme, vaativat minulta ankaruutta. Olen jo hoitanut muutamia poliittisia asioita ja osoittanut, mitä miehiä olen. Pahaksi onneksi ei kaikki ole vielä loppunut.

— Niinkö luulette? sanoi markiisitar.

— Minä pelkään. Napoleon Elban saarella on liian lähellä Ranskaa. Hän on melkein Ranskan rantojen näkyvissä, ja se ylläpitää toiveita hänen puoluelaisissaan. Marseille on täynnä lakkautuspalkalla eläviä upseereita, jotka joka päivä jollakin tekosyyllä etsivät riitaa kuningasmielisten kanssa. Siitä johtuvat kaksintaistelut ylhäisten keskuudessa, siitä murhat alemmissa piireissä.

— Niin, sanoi kreivi Salvieux, Saint-Méranin vanha ystävä ja kreivi Artois'n kamariherra, — mutta tiedättehän, että Pyhä Allianssi siirtää hänet kauemmaksi.

— Niin, siitä oli kysymys ennen Pariisista-lähtöäni, sanoi herra Saint-Méran. — Ja minne hänet lähetetään?

— Sainte-Helenaan.

— Sainte-Helenaan! Mikä se on? kysyi markiisitar.

— Eräs saari, joka on tuhannen peninkulman päässä täältä ja päiväntasaajan toisella puolella, vastasi kreivi.

— Sepä on hyvä! Suuri hulluushan oli, niin kuin Villefort sanoikin, jättää sellainen mies lähelle Korsikaa, jossa hän on syntynyt, lähelle Napolia, jossa hänen lankonsa vieläkin hallitsee, ja vastapäätä Italiaa, jonka hän aikoi tehdä poikansa kuningaskunnaksi.

— Pahaksi onneksi, sanoi Villefort, — ovat olemassa vuoden 1814 sopimukset, eikä Napoleoniin voi koskea loukkaamatta näitä sopimuksia.

— Loukattakoon niitä, sanoi herra Salvieux. — Pitikö hän itse niin perin tarkkaa lukua sopimuksista, kun ammutti onnettoman Enghienin herttuan?

— Niin, sanoi markiisitar, — päätetty asia on, että Pyhä Allianssi vapauttaa Euroopan Napoleonista ja Villefort Marseillen hänen puoluelaisistaan. Kuningas hallitsee tai ei hallitse. Jos hän hallitsee, niin hänen hallituksensa olkoon luja ja hänen virkailijansa olkoot taipumattomia. Siten voidaan onnettomuudet estää.

— Pahaksi onneksi, sanoi Villefort hymyillen, — joutuu prokuraattorin sijainen aina vasta silloin perille, kun onnettomuus jo on tapahtunut.

— Silloin hänen on palautettava kaikki entiselleen.

— Rohkenenko teille vielä huomauttaa, armollinen rouva, että me emme palauta mitään entiselleen, me rankaisemme. Siinä kaikki.

— Herra Villefort, sanoi nuori ja suloinen tyttö, kreivi Salvieux'n tytär ja neiti Saint-Méranin ystävätär, — koettakaahan saada aikaan jokin kaunis oikeusjuttu meidän Marseillessa ollessamme. En ole koskaan nähnyt tuomioistuinta, ja sitä sanotaan hyvin hauskaksi.

— Hyvin hauska se todella onkin, neiti, sanoi Villefort, — sillä tekaistun murhenäytelmän sijasta onkin siellä oikea, näyteltyjen tuskien sijasta todellisia. Sen sijaan että yleensä näyttelijä esiripun laskeuduttua menee kotiinsa, syö illallista perheensä kanssa nukkuakseen yönsä rauhallisesti, hän siellä meneekin vankilaan, jossa kohtaa pyövelin. Huomaattehan, että hermostuneet ihmiset, jotka etsivät tärisyttäviä mielenliikutuksia, eivät mistään löydä sen parempia. Olkaa rauhassa, neiti, jos tilaisuus tarjoutuu, annan kyllä teille tiedon.

— Hän panee meidät värisemään … ja hän nauraa! sanoi Renée kalveten.

— Minkä minä sille voin … se on kaksintaistelua… Olen jo viisi kuusi kertaa hankkinut kuolemantuomion poliittisille rikollisille ja muille … no niin, kuinkahan montaa tikaria tälläkin hetkellä salassa hiotaan minua varten tai on jo suunnattuna minuun?

— Hyvä Jumala, sanoi Renée synkistyen yhä enemmän. — Puhutteko oikein täyttä totta, herra Villefort?

— Kukaan ei voi vakavammin puhua kuin minä, jatkoi nuori virkamies hymyhuulin. — Ja ne suuret oikeusjutut, joita neiti toivoo tyydyttääkseen uteliaisuuttansa ja minä tyydyttääkseni kunnianhimoani, tekevät asemani vain vaarallisemmaksi. Luuletteko Napoleonin sotilaiden, jotka ovat tottuneet menemään sokeasti vihollista vastaan, luuletteko heidän miettineen laukaistessaan pyssynsä tai tarttuessaan pistimeen? No niin, miettisivätkö he sen enempää tappaessaan miehen, jota pitävät persoonallisena vihamiehenään, kuin tappaessaan venäläisen, itävaltalaisen tai unkarilaisen, joita eivät koskaan olleet nähneet? Mitä minuun tulee, niin nähdessäni vihan liekehtivän syytetyn silmistä tunnen rohkeuteni kasvavan, innostun, se ei ole enää mikään oikeusjuttu, se on kaksintaistelu, taistelen häntä vastaan, hän pistää, minä vastaan, ja taistelu loppuu, niin kuin kaikki taistelut, joko voittoon tai tappioon. Sellainen on yleisen syyttäjän asema, vaara tekee kaunopuheiseksi. Jos syytetty puheeni jälkeen hymyilee, uskon puhuneeni huonosti, olleeni heikko, voimaton, puutteellinen. Ajatelkaahan, mikä ylpeyden tunne valtaa prokuraattorin, kun hän on varma rikollisen syyllisyydestä, kun hän näkee syytetyn kalpenevan ja painavan päänsä alas todistusten taakan alla ja syyttäjän kaunopuheisuuden salaman iskemänä! Jos pää painuu alas, se myöskin putoaa.

Renée kirkaisi.

— Noin pitää puhua, sanoi eräs vieras.

— Tuollaisia miehiä tarvitaan nykyaikana! sanoi toinen.

— Te olittekin viimeisessä jutussanne suorastaan suurenmoinen, herra Villefort, sanoi eräs kolmas. — Muistattehan tuon miehen, joka oli tappanut isänsä; suoraan sanoen te tavallaan tapoitte hänet jo ennen kuin pyöveli koski häneen.

— Mitä vanhempiensa murhaajiin tulee, vähät niistä, sanoi Renée, — mikään rangaistus ei ole kyllin ankara heille. Mutta nuo onnettomat poliittiset rikolliset…

— Mutta nehän ovat vieläkin vaarallisempia, Renée, sillä kuningas on valtakunnan isä, ja joka tahtoo kukistaa kuninkaan tai tappaa hänet, tahtoo siis tappaa kolmenkymmenenkuuden miljoonan ihmisen isän.

— Ei puhuta tästä enää, sanoi Renée, — mutta lupaattehan, herra Villefort, olla suopea niille, joiden puolesta pyydän sitä.

— Olkaa rauhassa, sanoi Villefort herttaisesti hymyillen, — me laadimme yhdessä syytöskirjat.

— Rakas lapsi, sanoi markiisitar, — pidä huolta kolibreistasi, sylikoiristasi ja puvuistasi ja anna tulevan miehesi hoitaa virkansa. Aseet lepäävät tällä hetkellä, ja virkapuku on korkeassa arvossa. Muistan tämän johdosta erään syvämietteisen latinalaisen lauseen.

— Cedant arma togae, sanoi Villefort kumartaen.

— En uskaltanut lausua sitä latinankielellä, vastasi markiisitar.

— Mieluimmin näkisin varmaankin, että olisitte lääkäri, jatkoi Renée. — Rangaistuksen enkeli, niin enkeli kuin hän onkin, on aina minua kauhistuttanut.

— Rakas Renée, mutisi Villefort luoden tyttöön hellän katseen.

— Tyttäreni, sanoi markiisi, — herra Villefort on tämän seudun moraalinen ja poliittinen lääkäri. Usko minua, se ala on kaunis toimiala.

— Ainakin hän siinä toimessa saa meidät unohtamaan sen, mikä hänen isänsä on ollut, sanoi markiisitar.

— Armollinen rouva, jatkoi Villefort alakuloisesti hymyillen, — minulla on jo kerran ollut kunnia huomauttaa teille, että isäni, ainakin toivoakseni, on luopunut menneen elämänsä erehdyksistä, että hänestä on tullut järjestyksen ja uskonnon ystävä ja että hän on ehkä kuningasmielisempi kuin minä olenkaan, sillä hän on antautunut siihen katuvana, minä taas intomielisenä.

Tämän siron lauseen jälkeen Villefort loi katseen kuulijakuntaansa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat saaneet aikaan, aivan samoin kuin hän olisi tehnyt oikeussalissa luodessaan katseensa yleisöön.

— Juuri samaa, rakas Villefort, jatkoi kreivi Salvieux, — lausuin Tuileriessa toissa päivänä kuninkaalliselle ministerille, kun hän pyysi saada hiukan tietoja kummallisesta avioliitosta girondistin pojan ja Condén armeijan upseerin tyttären välillä. Ja ministeri ymmärsi sen varsin hyvin. Ludvig XVIII koettaakin sulattaa yhteen eri puolueet. Aavistamattamme oli kuningas kuunnellut keskusteluamme ja keskeytti meidät lausuen: "Villefort" — huomatkaa, että hän ei käyttänyt nimeä Noirtier, ja hän panikin erikoisen painon sanalle Villefort — "Villefort", sanoi siis kuningas, "tulee menemään hyvin pitkälle. Hän on kypsynyt mies, joka kuuluu minun piiriini. Ilokseni näen markiisi ja markiisitar Saint-Méranin ottavan hänet vävykseen, ja olisinkin ehdottanut heille tätä avioliittoa, elleivät he itse olisi ennättäneet tulla pyytämään minulta lupaa siihen."

— Niinkö kuningas sanoi? huudahti Villefort ihastuksissaan.

— Se on totta, sanoi markiisi.

— Olen siis kaikesta velassa tuolle kunnon hallitsijalle. Olen valmis tekemään kaiken palvellakseni häntä!

— Tuollaisena, sanoi markiisitar, — rakastan teitä. Jos nyt ilmestyisi salaliittolainen, niin hänen kävisi huonosti.

— Ja minä, äiti, sanoi Renée, — rukoilen, ettei Jumala kuulisi teitä ja että hän lähettäisi herra Villefort'in tuomittavaksi pikkuvarkaita, kurjia vararikkolaisia ja raukkamaisia konnia, silloin ainakin voin nukkua rauhassa.

— Sehän on aivan samaa kuin toivoisitte lääkärin saavan hoitaa ainoastaan päänsärkyä, tuhkarokkoa ja mehiläisen pistoksia, jotka eivät vahingoita muuta kuin ihoa, sanoi Villefort nauraen. — Jos tahdotte nähdä minut prokuraattorina, niin toivokaa, että saisin hoitaa niitä kamalia tauteja, jotka tuottavat lääkärille kunniaa.

Tällä hetkellä — aivan kuin kohtalo olisi vain odottanut Villefort'in toivomusta täyttääkseen sen — astui palvelija sisään ja kuiskasi muutamia sanoja herra Villefort'in korvaan. Villefort nousi pöydästä ja pyysi anteeksi. Hetken kuluttua hän palasi loistavin kasvoin ja hymyhuulin.

Renée loi häneen hellän katseen, sillä sinisine silmineen ja mustine poskipartoineen hän oli todellakin komea ja kaunis mies. Tyttö näytti koko sielullaan odottavan, että hän selittäisi, miksi niin äkkiä oli poistunut.

— No, sanoi Villefort, — te tahdoitte, neiti, äsken saada lääkärin mieheksenne; siinä suhteessa ainakin olen Aeskulapiuksen oppilaiden kaltainen (näin puhuttiin vielä vuonna 1815), että aikani ei koskaan kuulu minulle, vaan että minua häiritään teidänkin luonanne, kihlajaispidoissanikin.

— Ja minkä vuoksi teitä häiritään? kysyi tyttö hiukan levottomana.

— Sairaan vuoksi, joka kaikesta päättäen on viimeisillään. Tällä kertaa on tauti arveluttava ja hipaisee mestauslavaa.

— Hyvä Jumala! huudahti Renée kalveten.

— Onko se totta! sanoi eräs läsnä olevista.

— On aivan yksinkertaisesti päästy selville bonapartelaisesta salaliitosta.

— Onko se mahdollista? sanoi markiisitar.

— Tässä on ilmiantokirje.

Ja Villefort luki:

Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta, poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.

Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.

— Mutta, sanoi Renée, — tuo kirje joka sitä paitsi on nimetön, on osoitettu kuninkaalliselle prokuraattorille eikä teille.

— On kyllä, mutta kuninkaallinen prokuraattori on poissa, ja hänen poissa ollessaan on hänen sihteerillään oikeus avata kaikki kirjeet. Hän on siis avannut tämän ja lähettänyt minua hakemaan ja, kun ei löytänyt minua, antanut vangitsemiskäskyn.

— Syyllinen on siis vangittu! sanoi markiisitar.

— Syytetty, tahdotte sanoa, oikaisi Renée.

— On, vastasi Villefort, — ja niin kuin äsken sanoin neiti Renéelle, jos kirje löydetään, niin sairas on todellakin sairas.

— Ja missä tuo onneton on? kysyi Renée.

— Hän on luonani.

— Menkää, ystäväni, sanoi markiisi, — älkääkä lyökö laimin velvollisuuksianne jäämällä meidän luoksemme nyt, kun kuninkaan palvelus kutsuu teitä toisaanne. Menkää siis sinne, missä kuninkaan palvelus teitä odottaa.

— Herra Villefort, sanoi Renée pannen kätensä ristiin, — olkaa lempeä, onhan tänään kihlajaispäivämme.

Villefort kiersi pöydän ja nojautui tytön tuolin selkänojaan.

— Rauhoittaakseni teitä teen kaiken voitavani, sanoi hän. — Mutta jos syytös on tosi, jos asia voidaan todistaa, niin tuo bonapartelainen rikkaruoho on niitettävä.

Renée vavahti kuullessaan sanan "niitettävä".

— Mitä vielä, sanoi markiisitar, — älkää kuunnelko tuota pikku tyttöä, Villefort, kyllä hän sellaiseen tottuu.

Ja markiisitar ojensi Villefort'ille kuivan kätensä suudeltavaksi. Villefort katsoi Renéehen sanoen silmillään:

"Teidän kättänne suutelen tai ainakin tahtoisin tänä hetkenä suudella."

7. Kuulustelu

Tuskin oli Villefort ennättänyt sulkea ruokasalin oven, kun hän jo otti kasvoiltaan hymyilevän naamion. Nyt hän oli vakava niin kuin tuleekin virkamiehen, joka kutsutaan päättämään lähimmäisen hengestä ja elämästä. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin hyvin liikkuvat ja vaikka hän oli, niin kuin taitavan näyttelijän tulee, usein tutkinut kasvojensa ilmeitä peilin edessä, niin tällä kertaa hänen oli vaikea rypistää kulmiaan ja synkistää piirteitään. Gérard de Villefort oli tällä hetkellä niin onnellinen kuin kuolevainen saattaa olla. Hän oli rikas, oli seitsemänkolmattavuotiaana päässyt huomattavaan virka-asemaan, sai vaimokseen nuoren ja kauniin naisen, jota hän rakasti, ei intohimoisesti, mutta järkevästi, niin kuin kuninkaallisen prokuraattorin sijainen saattaa rakastaa. Paitsi sitä, että hänen morsiamensa Renée de Saint-Méran oli harvinaisen kaunis, hän myös kuului sen ajan huomattavimpaan aatelissukuun. Hänen isänsä ja äitinsä, joilla ei ollut muita lapsia, saattoivat käyttää suuren vaikutusvaltansa yksinomaan vävynsä hyväksi, ja Renée toi myötäjäisinä miehelleen viisikymmentätuhatta écutä, jonka lisäksi kerran tulisi puolen miljoonan perintö.

Kaikki nämä seikat yhdessä tekivät siis Villefort'in onnen niin häikäisevän kauniiksi, että aurinkokin sen rinnalla näytti olevan täynnä pilkkuja.

Ovella odotti häntä poliisikomissaari. Nähdessään tämän mustapukuisen miehen hän putosi heti kolmannesta taivaastaan alas maan päälle, jolla me liikumme. Hän muutti kasvojensa ilmeen, niin kuin olemme maininneet, ja lähestyi oikeudenpalvelijaa.

— Tässä olen, sanoi hän, — olen lukenut kirjeenne, ja olette tehnyt oikein vangitessanne miehen. Antakaa nyt minulle kaikki tiedot hänestä ja hänen salaliitostaan.

— Salaliitosta emme tiedä vielä mitään. Kaikki häneltä löydetyt paperit on sidottu yhteen kääröön ja asetettu teidän pöydällenne. Mitä syytettyyn tulee, niin näittehän ilmiantokirjeestä itse, että hän on nimeltänsä Edmond Dantès, perämies kolmimastoisessa laivassa, joka käy villakauppaa Aleksandriassa ja Smyrnassa ja jonka omistaa kauppahuone Morrel ja poika Marseillessa.

— Onko hän aikaisemmin palvellut sotalaivastossa?

— Ei, herra, hän on aivan nuori mies.

— Minkä ikäinen?

— Yhdeksäntoista tai enintään kahdenkymmenen.

Tällä hetkellä, kun Villefort, astellessaan pitkin Grand-katua, oli saapunut Conseils-kadun kulmaan, astui hänen luokseen mies, joka näytti odottaneen häntä. Mies oli Morrel.

— Herra Villefort, huudahti tuo kunnon mies nähdessään prokuraattorin sijaisen, — kuinka onnellinen olenkaan kohdatessani teidät. Ajatelkaahan, kummallinen ja ennenkuulumaton erehdys on tapahtunut, on vangittu laivani perämies, Edmond Dantès.

— Tiedän kyllä, sanoi Villefort, — ja olen juuri menossa häntä kuulustelemaan.

— Hyvä herra, sanoi Morrel innoissaan puolustamaan suosimaansa miestä, te ette tunne syytettyä, mutta minä tunnen hänet. Hän on kunnollinen ja hiljainen mies, uskallan sanoa, mies, joka parhaiten tuntee toimensa koko kauppalaivastossa. Herra Villefort, suljen hänet kaikesta sydämestäni suosioonne.

Villefort kuului, niin kuin on huomattu, kaupungin ylhäisöön ja Morrel alhaisoon. Edellinen oli jyrkkä kuningasmielinen ja jälkimmäistä epäiltiin salaiseksi bonapartistiksi. Villefort katsoi ylenkatseellisesti Morreliin ja vastasi halveksivasti:

— Tiedättehän, että yksityiselämässään voi olla lempeä, kauppasuhteissaan rehellinen, viisas omalla alallaan, mutta se ei estä toimimasta rikollisesti valtiollisissa asioissa. Tiedättehän sen?

Ja virkamies pani erikoisen painon näille viimeisille sanoille, ikään kuin tahtoen sillä viitata laivanvarustajaan. Uskalsiko tämä tulla puhumaan toisen puolesta, vaikka itse oli suopeuden tarpeessa?

Morrel punastui, sillä hän ei tuntenut sydäntään aivan puhtaaksi valtiollisissa asioissa. Ja muistellessaan, mitä Dantès oli hänelle kertonut, kuinka hän oli tavannut marsalkan ja mitä keisari oli hänelle sanonut, hän tunsi joutuvansa hämilleen. Hän jatkoi kuitenkin äänellä, jossa kuvastui sydämellinen osanotto:

— Minä rukoilen teitä, olkaa oikeudenmukainen, niin kuin teidän tulee olla, hyvä, niin kuin olette aina, ja antakaa meille takaisin tuo Dantès-parka.

Tuo "antakaa meille" kaikui kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen korvissa vallankumoukselliselta.

— Kas, kas, ajatteli hän, — antakaa meille … kuuluisikohan tuo Dantès johonkin salaiseen karbonaariliittoon, koska hänen suosijansa käyttää huomaamattaan hänestä puhuttaessa monikkomuotoa? Muistaakseni komissaari sanoi hänen tulleen vangituksi ravintolassa, keskellä suurta seuraa. Sehän on voinut olla kokous.

Sitten hän lausui ääneen:

— Voitte olla aivan rauhassa, ettekä suotta ole vedonnut oikeudentuntooni, jos syytetty on viaton. Mutta jos hän sitä vastoin on syyllinen, niin elämmehän vaikeata aikaa, ja armahtaminen olisi vaarallinen esimerkki. Minun on pakko tehdä velvollisuuteni.

Näin puhuessaan hän oli saapunut talonsa kohdalle, joka oli aivan oikeuspalatsin vieressä; ja hän meni sisään hyvästeltyään jääkylmästi laivanvarustajan, joka jäi aivan kuin jähmettyneenä seisomaan siihen, mihin Villefort oli hänet jättänyt.

Esihuone oli täynnä santarmeja ja poliiseja. Heidän keskellään, vihamielisten ja säkenöivien silmien ympäröimänä, seisoi vanki aivan rauhallisena ja tyynenä.

Villefort astui esihuoneen halki, vilkaisi Dantèsiin ja otettuaan paperikäärön, jonka eräs virkamies hänelle ojensi, meni huoneeseensa sanoen:

— Tuokaa vanki sisään!

Niin nopea kuin olikin Villefort'in katse, hän ennätti saada käsityksen vangista. Hän oli huomannut älyä tuossa leveässä ja avoimessa otsassa, rohkeutta terävässä katseessa ja suoruutta täyteläisissä huulissa, joiden välistä näkyi lumivalkoinen hammasrivi.

Ensimmäinen vaikutelma oli Dantèsille edullinen. Mutta Villefort oli kuullut lausuttavan syvänä viisautena, että ihmisen tulee epäillä ensimmäistä vaikutelmaansa, varsinkin jos se oli hyvä.

Hän tukahdutti siis sydämeensä tulvehtineet hyvät ajatukset, jotka pyrkivät vaikuttamaan hänen mielipiteisiinsä, asettui peilin eteen, otti juhlallisen muodon ja istuutui synkkänä ja uhkaavana pöytänsä taakse.

Vähän sen jälkeen Dantès astui sisään.

Nuori mies oli kalpea mutta rauhallinen ja hymyili. Hän tervehti tyynen kohteliaasti tuomariaan ja etsi sitten silmillään tuolia, aivan kuin olisi herra Morrelin vastaanottohuoneessa.

Vasta silloin hän kohtasi Villefort'in katseen. Se oli tuomarin katse, sen piti salata ajatukset, se oli kuin kiiltävää lasia. Tästä katseesta Dantès huomasi seisovansa oikeuden uhkaavan kummituksen edessä.

— Kuka olette ja mikä on nimenne? kysyi Villefort selaillen poliisin hänelle jättämiä tiedonantoja, jotka hän tullessaan oli saanut ja jotka tunnin kuluessa olivat kasvaneet laajoiksi, sillä turmeltunut vakoilu takertuu nopeasti onnettomaan, jota sanotaan syytetyksi.

— Nimeni on Edmond Dantès, vastasi nuori mies tyynellä ja sointuvalla äänellä. — Olen perämies Pharaon-laivassa, jonka omistaa toiminimi Morrel ja poika.

— Ikänne? jatkoi Villefort.

— Yhdeksäntoista, vastasi Dantès.

— Mitä teitte sinä hetkenä, jona teidät vangittiin?

— Olin viettämässä omia kihlajaisiani, sanoi Dantès hiukan vapisevalla äänellä. Villefort'in kolkon muodon rinnalla muistuivat Mercedeksen säteilevät kasvot hänen mieleensä entistä kirkkaampina.

— Olitte viettämässä omia kihlajaisianne? sanoi Villefort vavahtaen vastoin tahtoaan.

— Niin, olen menossa naimisiin naisen kanssa, jota olen rakastanut kolme vuotta.

Niin tunnoton kuin Villefort tavallisesti olikin, niin tämä yhteensattuma ja keskeltä onneaan riistetyn Dantèsin väräjävä ääni herätti hänessä myötätuntoa. Hänkin oli menossa naimisiin, hänkin oli onnellinen, ja hänen onneaan häirittiin, jotta hän hävittäisi ilon mieheltä, joka samoin kuin hänkin oli aivan lähellä onneaan.

"Tämä filosofinen yhteensattuma", ajatteli hän, "tekee suuren vaikutuksen palatessani Saint-Méranin salonkiin." Ja Dantèsin odotellessa uusia kysymyksiä Villefort mietti mielessään vertauksia, joiden avulla suosiota tavoitteleva puhuja voisi tehdä lauseensa uskottavan kaunopuheisiksi.

Kun pikku puhe oli valmis ja Villefort varma sen vaikutuksesta, hän hymyili ja kääntyi Dantèsin puoleen.

— Jatkakaa, sanoi hän.

— Mitä minun pitää jatkaa?

— Antaa tietoja oikeuslaitokselle,

— Jos oikeuslaitos tahtoo ilmoittaa minulle, minkälaatuisia tietoja se haluaa, niin kerron kaiken minkä tiedän. Mutta, lisäsi hän vuorostaan hymyillen, — minä ilmoitan jo edeltä käsin, etten tiedä paljoakaan.