SISÄLLYS: (continued 8)

— Mutta entä korsikalaiset rosvot, jotka olivat hänen seurassaan? sanoi Franz.

— Mitä kummallista siinä on? Tiedättehän paremmin kuin kukaan muu, että korsikalaiset rosvot eivät ole mitään varkaita, vaan aivan yksinkertaisesti pakolaisia, jotka verikosto on karkottanut kotiseuduiltaan. Heidän kanssaan voi siis seurustella mainettaan pilaamatta. Mitä minuun tulee, niin sanon suoraan, että jos kerran menen Korsikaan, en tee ensiksi tuttavuutta kuvernöörin tai prefektin kanssa, vaan Colomban rosvojen kanssa, jos heidät vain saan käsiini, sillä he ovat minun mielestäni hyvin miellyttäviä.

— Mutta entä Vampa ja hänen joukkonsa, sanoi Franz, — he ovat suorastaan rosvoja, jotka ottavat ihmisiä kiinni ryöstääkseen heidät puhtaiksi. Toivottavasti ette väitä sitä vastaan. Mitä arvelette siitä, että kreivillä on vaikutusvaltaa sellaisiin ihmisiin?

— Minä sanon, että kun epäilemättä saan juuri tätä vaikutusta kiittää hengestäni, niin ei minun sovi ruveta sitä liian ankarasti arvostelemaan. Olen valmis puolustamaan häntä tässäkin suhteessa, sillä vaikka hän ei olekaan suorastaan pelastanut henkeäni, niin hän on kuitenkin pelastanut neljätuhatta piasteria, se on kaksikymmentäneljätuhatta livreä meidän rahassa. Minua ei koskaan Ranskassa olisi arvioitu niin kalliiksi; siitä näkee, ettei kukaan ole profeetta omassa maassaan.

— Mitä omaan maahan tulee, niin mistä maasta kreivi on kotoisin? Mikä on hänen äidinkielensä? Mistä johtuvat hänen tulonsa? Mistä hän on saanut suuren rikkautensa? Millainen on ollut hänen salaperäisen ja tuntemattoman elämänsä alkupuoli, koska se on luonut hänen nykyiseen elämäänsä niin synkän ja katkeran värityksen? Teidän sijassanne tahtoisin tietää tuon kaiken.

— Rakas Franz, sanoi Albert, — kun saatuanne kirjeeni tarvitsitte kreivin luottoa, sanoitte hänelle: Albert de Morcerf, ystäväni, on joutunut vaaraan, auttakaa minua pelastamaan hänet siitä! Niinhän sanoitte?

— Sanoin.

— Kysyikö hän silloin: Kuka on tuo Albert de Morcerf? Mistä hän on saadut nimensä? Mistä hän on saanut rikkautensa? Mistä johtuvat hänen tulonsa? Mistä maasta hän on? Missä hän on syntynyt? Kysyikö hän sitä teiltä?

— Ei, sen myönnän.

— Hän tuli, siinä kaikki. Hän pelasti minut Vampan vallasta, jonka käsiin jouduttuani yhtä kaikki olin jokseenkin nolossa asemassa, kiittelemästänne kylmäverisyydestäni huolimatta. Hyvä ystävä, jos hän palkaksi kaikesta siitä pyytää minua tekemään saman palveluksen, minkä teemme kenelle venäläiselle tai italialaiselle ruhtinaalle tahansa hänen tullessaan Pariisiin, niin kuinka voisin kieltäytyä tekemästä sitä! Te olette suorastaan hullu.

Franzin täytyi myöntää, että kaikki järkisyyt olivat Albertin puolella.

— Tehkää siis niin kuin tahdotte, rakas vicomte, huokasi Franz. — Olette aivan oikeassa kaikessa tuossa, sen myönnän. Mutta yhtä kaikki Monte-Criston kreivi on hyvin kummallinen mies.

— Monte-Criston kreivi on suuri hyväntekijä. Hän ei ole sanonut teille, minkä vuoksi hän tulee Pariisiin. Ehkä hän tulee kilpailemaan Monryon-palkinnosta, ja ellei hän sen saamiseksi tarvitse muuta kuin minun ääneni ja tuon ruman herran äänen, joka palkinnon antaa, niin lupaan hänelle molemmat. Ja nyt, rakas Franz, älkäämme enää puhuko tästä. Mennään aterioimaan ja sen jälkeen viimeisen kerran Pietarinkirkkoon.

Seuraavana päivänä kello viisi iltapäivällä nuoret herrat erosivat toisistaan, Albert de Morcerf palatakseen Pariisiin, Franz d'Epinay viettääkseen pari viikkoa Venetsiassa.

Mutta ennen lähtöään Albert vielä jätti hotellin palvelijalle käyntikorttinsa jätettäväksi kreivi Monte-Cristolle — niin suuresti hän pelkäsi, että kreivi ei saapuisikaan Pariisiin. Hän oli siihen nimensä alle kirjoittanut lyijykynällä:

Toukokuun 21. p., puoli yksitoista aamulla, Helder-katu 27.

39. Pöytätoverit

Helder-kadun varrella olevassa talossa, jonne Albert de Morcerf Roomassa ollessaan oli pyytänyt kreivi Monte-Cristoa saapumaan, oli toukokuun 21. päivänä ryhdytty laajoihin valmistuksiin nuoren herran vieraan vastaanottamiseksi.

Albert de Morcerf asui paviljongissa, avaran pihan kulmauksessa, vastapäätä palvelusväenrakennusta. Ikkunoista oli ainoastaan kaksi kadun puolella, kolme ikkunaa oli pihan puolella ja kaksi päätyikkunaa puutarhaan päin.

Pihan ja puutarhan välillä oli kreivi ja kreivitär Morcerfin hieno ja avara asumus, joka oli rakennettu toisen keisarikunnan mauttomaan tyyliin.

Koko aluetta rajoitti kadun puolella korkea muuri, jossa säännöllisten välimatkojen päässä oli kukkamaljakolta ja keskellä ristikkoportti, jonka yläreunaa koristivat kullatut keihäänkärjet. Aivan portinvartijan asumuksen vieressä oli pieni portti palvelusväkeä varten. Myös herrasväki käytti sitä silloin, kun he tulivat tai menivät jalan.

Albertin äiti oli hienotunteisesti järjestänyt poikansa asunnoksi piharakennuksen. Hän halusi pitää poikansa luonaan, mutta ymmärsi, että vicomten ikäisen nuoren miehen täytyi saada tuntea itsensä täysin vapaaksi. Rikkaiden perheitten poikien tavoin Albert rakasti vapaata ja toimetonta elämää ja samalla hänellä oli aivan kuin linnulla kullattu häkkinsä.

Kadunpuoleisista ikkunoista Albert de Morcerf saattoi tarkata ulkomaailmaa. Nuorten miesten täytyy aina saada nähdä kadulle, sillä he tahtovat liikettä ja elämää näköpiiriinsä, vaikka tämä ei ulottuisikaan katua laajemmalle. Kun hän halusi lähemmin tarkastaa jotakin, saattoi hän mennä kadulle pienestä portista, joka oli samanlainen kuin portinvartijan asunnon lähellä oleva portti. Meidän on mainittava erityisesti se.

Näytti siltä, kuin tätä porttia ei olisi koskaan käytetty, mutta huolellisesti voidellusta lukosta ja saranoista saattoi päätellä, että siitä kuljettiin salaa ja usein. Tämä pieni portti välitti vähät portinvartijasta, sillä hän ei voinut sitä pitää silmällä, koska se aukeni aivan kuin Tuhannen ja yhden yön sadun taikaportti, aivan kuin Ali-Baban salainen Sesam siten, että lausuttiin muutama salaperäinen sana tai naputettiin määrätyllä tavalla. Nuo sanat kuiskattiin maailman kauneimmalla äänellä, ja naputtajina olivat maailman siroimmat sormet.

Avaran ja kalustamattoman eteisen päässä, joka päättyi tähän oveen, oli oikealla, pihan puolella, Albertin ruokasali ja vasemmalla puutarhan puolella hänen pieni salonkinsa. Tiheät pensaikot ja köynnöskasvit estivät näkemästä näihin huoneisiin, ja muihin ei utelias ihminen olisi ylettynytkään kurkistamaan. Ne olivat salonki, makuuhuone ja budoaari.

Alakerran salonki oli oikeastaan vain algerialainen divaanihuone, jossa herrat saattoivat tupakoida.

Toisen kerroksen budoaari oli yhteydessä makuuhuoneeseen, ja siitä pääsi salaoven kautta portaille. Kaikkiin varokeinoihin oli siis ryhdytty.

Kolmannessa kerroksessa oli avara ateljee, jota varten kaikki väliseinät oli otettu pois; se oli pandemonium, jossa taiteilija ja keikari taistelivat keskenään. Sinne joutuivat ja kokoontuivat kaikki ne esineet, jotka Albertin vaihtelevien oikkujen mukaan olivat tulleet hänelle rakkaiksi. Siellä oli torvia, bassoviuluja, huiluja, täydellinen orkesteri, sillä aikoinaan oli Albertilla ollut, ellei juuri lahjoja, niin ainakin innostusta musiikkiin; maalaustelineitä, paketteja, pastellivärejä, sillä musiikki-innon jälkeen hänessä oli herännyt maalausvimma; siellä oli myöskin floretteja, miekkailu- ja nyrkkeilyhansikkaita ja kaikenlaisia keppejä, sillä tämän ajan muodin mukaan Albert de Morcerf harrasti innokkaasti niitä kolmea alaa, jotka tekevät keikarin kasvatuksen täydelliseksi: miekkailua, nyrkkeilyä ja kepillä taistelemista. Grisier, Cooks ja Charles Leboucher kävivät vuoron perään antamassa hänelle opetusta.

Tämän erikoisen huoneen muina koristuksina olivat Frans I:n aikuiset kaapit, täynnä kiinalaista posliinia, japanilaisia maljakoita, Luca della Robbian fajansseja ja Bernard de Palissyn vateja. Siellä oli vanhoja tuoleja, joissa oli ehkä istunut Henrik IV tai Sully, Ludvig XIII tai Richelieu, sillä kaksi nojatuolia, joita koristi puuhun leikattu vaakuna — sinisellä pohjalla kolme Ranskan liljaa — olivat kotoisin Louvren huonekaluvarastosta tai jostakin muusta kuninkaallisesta linnasta. Näille tummilla kankailla päällystetyille tuoleille oli heitetty kirkasvärisiä kankaita, jotka oli värjätty Persian taivaan alla tai jotka Kalkuttan tai Chandernagorin naiset olivat kutoneet. Ei kukaan tiennyt, mistä nämä kankaat oli sinne tuotu; silmiä virkistävine väreineen ne odottivat tarkoitusta ja koristivat sillä välin huonetta silkin ja kullan välkkeellä.

Kaikkein huomattavimmalla paikalla oli Rollerin ja Blanchet'n ruusupuinen pianiino. Se oli pienikokoinen, mutta sen kuoreen mahtui kokonainen orkesteri, joka soi Weberin, Mozartin, Haydnin, Grétryn ja Porporan säveliä.

Kaikkialla pitkin seiniä, ovien yläpuolella, katossa, oli miekkoja, tikareita, sotakirveitä, nuijia, kullattuja, damaskoituja ja kirjailtuja sotisopia; kasvikokoelmia, kivennäisiä, täytettyjä lintuja.

Tämä huone oli tietysti Albertin mieluisin olinpaikka.

Mutta tänä päivänä nuori mies oli aamupukimissaan asettunut alakerran saliin. Pöydällä, jota jonkin matkan päässä ympäröi pehmeä divaani, oli kaikenlaista tupakkaa, keltaista pietarilaista, mustaa sinailaista sekä marylandilaista, portoricoa ja latakiaa, kaikki pienissä pilkullisissa kupeissa, sellaisissa, joista hollantilaiset pitävät. Niiden vieressä oli tuoksuvista puulajeista valmistetuissa laatikoissa sikareita, puros-, regalia-, havanna- ja manila-lajeja. Avonaisessa kaapissa oli saksalaisia piippuja, tshibukkeja, joiden imukkeet olivat ambraa ja jotka olivat koralleilla koristettuja, kultakoristeisia nargileita, joiden pitkät sahviaanivarret kiemurtelivat kuin käärmeet ja näyttivät vain odottavan, minkä niistä tupakoitsija oikkunsa tai tottumuksensa mukaan valitsee. Albert oli itse pitänyt huolta niiden järjestyksestä tai oikeammin sanoen säännöllisestä epäjärjestyksestä, jollaista ihmiset mielellään katselevat puhallellessaan aamiaisen jälkeen oikullisia savukiemuroita kattoa kohden.

Neljännestä vailla kymmenen tuli kamaripalvelija. Hän oli Albertin ainoa palvelija. Talon kokki oli tietysti joka päivä hänen käytettävänään ja erikoisina juhlapäivinä isän lakeija.

Kamaripalvelija laski pöydälle pinkan sanomalehtiä ja ojensi Albertille joukon kirjeitä.

Hajamielisesti Albert silmäili kirjeitä, valikoi niistä kaksi, jotka oli kirjoitettu hienolla naisen käsialalla ja tuoksuivat hajuvesiltä, avasi ne ja luki ne tarkkaavasti.

— Mitenkä nämä kirjeet ovat saapuneet? kysyi hän.

— Toinen tuli postissa, toisen toi rouva Danglars'in kamaripalvelija.

— Ilmoittakaa rouva Danglars'ille, että otan vastaan hänen tarjoamansa paikan hänen aitiossaan… Odottakaahan… Päivän kuluessa menette Rosan luo. Sanotte hänelle, että oopperan jälkeen tulen syömään illallista hänen kanssaan, ja viette hänelle kuusi pulloa eri viinejä, kyprolaista, sherryä ja malagaa sekä ostendelaisia ostereja … ottakaa osterit Borelilta ja sanokaa, että ne tulevat minulle.

— Milloin aamiaispöytä on katettava?

— Paljonko kello on nyt?

— Neljännestä vailla kymmenen.

— Kattakaa pöytä täsmälleen puoli yhdeksitoista. Debrayn täytyy kai mennä ministeriöönsä… Ja sitä paitsi, Albert katsahti muistikirjaansa, — juuri sen ajan määräsin kreiville, toukokuun 21. päivä kello puoli yksitoista aamulla, ja vaikka en paljon luotakaan hänen lupaukseensa, tahdon kuitenkin olla täsmällinen. Tiedättekö, onko rouva kreivitär jo noussut?

— Jos herra vicomte tahtoo, niin menen kysymään.

— Tehkää se … ja pyytäkää häneltä liköörejä. Varastoni on epätäydellinen. Sanokaa myös, että tulen hänen luokseen kello kolme ja esittelen silloin erään henkilön hänelle.

Palvelijan mentyä Albert heittäytyi divaanille, avasi parin kolmen sanomalehden siteet, katsoi, mitä teattereissa näyteltiin, rypisti kulmiaan huomatessaan, että esitettiin oopperaa eikä balettia, etsi hajuvesi-ilmoitusten joukosta tietoja eräästä hampaanpuhdistusaineesta, jota hänelle oli kiitetty, heitti syrjään kolme siihen aikaan eniten luettua sanomalehteä ja mutisi haukotellen:

— Sanomalehdet käyvät päivä päivältä yhä ikävämmiksi.

Samassa pysähtyivät kepeät ajoneuvot portin eteen, ja vähän sen jälkeen palvelija ilmoitti herra Lucien Debrayn saapuneen. Hän oli pitkä, nuori, vaaleatukkainen, kalpea mies, silmät harmaat ja katse terävä, huulet kapeat ja tiukat. Hänen yllään oli sininen hännystakki, kaulahuivi oli valkoinen, hienossa silkkinauhassa riippui monokkeli, jota hän tuon tuostakin piti oikeassa silmässään. Hän astui sisään hymyilemättä ja puoliksi juhlallisen näköisenä.

— Päivää, Lucien … päivää, sanoi Albert. — Te aivan kauhistutatte minua täsmällisyydellänne! Mitä sanonkaan? Täsmällisyydellänne! Odotin, että tulisitte aivan viimeisenä, ja saavuttekin viittä minuuttia vailla kymmenen, vaikka aika oli määrätty puoli yhdeksitoista! Tämäpä on ihmeellistä! Onko ministeristö ehkä kukistettu!

— Ei, hyvä ystävä, sanoi nuori mies heittäytyen divaanille. — Olkaa rauhassa, me horjumme aina, mutta emme kaadu, ja alan jo uskoa, että jäämme ainaiseksi paikoillemme. Niemimaan asiat varmentavat ilmeisesti meidän asemaamme.

— Niin, sehän on totta, tehän karkotatte Don Carloksen Espanjasta.

— Emme suinkaan, älkää sekoittako asioita. Me viemme hänet ainoastaan rajan yli Ranskan puolelle ja tarjoamme hänelle turvapaikan Bourges'issa.

— Bourges'issako?

— Niin, hänellä ei ole mitään valittamisen syytä. Bourges on Kaarle VII:n pääkaupunki. Mitä, ettekö sitä tietänyt? Eilen sen tiesi jo koko Pariisi, ja toissa päivänä oli tieto siitä jo levinnyt pörssiin, sillä herra Danglars (en tiedä, mistä tuo mies saa tiedot samalla kuin mekin), herra Danglars luotti arvopaperien nousemiseen ja voitti kokonaisen miljoonan.

— Ja te uuden ritarimerkin, siltä näyttää, sillä olette pannut sinipunaisen nauhan napinreikäänne.

— He lähettivät minulle Carlos III:n ritarikunnan merkin, vastasi Debray välinpitämättömästi.

— Älkää suotta olko olevinanne välinpitämätön, vaan myöntäkää, että se miellytti teitä.

— Miellytti kyllä, sillä se täydentää pukuani. Ritarimerkki näyttää kauniilta mustan takin rinnuksessa.

— Ja, sanoi Morcerf, — näyttää aivan siltä, kuin olisi Walesin prinssi tai Reichstadtin herttua.

— Mutta minulla on omat syyni siihen, miksi näette minut luonanne näin varhain aamulla.

— Olette saanut Carlos III:n ritarimerkin ja tahdoitte rientää ilmoittamaan minulle tätä hauskaa uutista?

— Ei, vaan sen vuoksi, että olen viettänyt yöni lähettämällä kirjeitä: kaksikymmentäviisi diplomaattista kirjelmää. Kun päivän koittaessa saavuin asuntooni ja aioin mennä levolle, alkoi päätäni kivistää, ja lähdin tunniksi ratsastamaan. Boulognen metsässä valtasi minut ikävä ja nälkä, jotka kaksi vihollista harvoin kulkevat yhdessä, mutta nyt ovat liittoutuneet minua vastaan, muodostaneet jonkinmoisen karlistilais-tasavaltaisen liiton. Muistin silloin, että teillä on pidot tänä aamuna, ja siksi saavuin: minun on nälkä, antakaa minulle ruokaa; minun on ikävä, hauskuttakaa minua.

— Se onkin isännänvelvollisuuteni, sanoi Albert ja soitti heti kelloa kutsuakseen palvelijan luokseen Lucienin sillä aikaa heitellessä sanomalehtiä ilmaan kepillään, jonka kultainen nuppi oli koristettu turkooseilla. — Germain, sherryä ja leivoksia! Sitä odottaessanne, rakas Lucien, maistakaahan näitä sikareja, salakuljetustavaraa tietenkin. Pyydän, että maistatte niitä ja kehotatte ministerejä myymään meille tällaisia niiden kaalikääryleiden sijasta, joita he pakottavat kunnon kansalaisen polttamaan.

— Enkä kehota. Jos valtio myisi teille tällaisia, niin pitäisitte niitä suorastaan kelvottomina. Sitä paitsi se ei kuulu sisäasiain ministerille, vaan raha-asiain. Kääntykää herra Humannin puoleen, välillisten verojen osasto, käytävä A, numero 26.

— Tietojenne laajuus todella hämmästyttää minua, sanoi Albert. — Mutta ottakaahan sikari!

— Rakas vicomte, sanoi Lucien sytyttäen manila-sikarin ruusunpunaisessa kynttilässä, joka paloi kullatussa hopeajalustassa, ja heittäytyen divaanille lojumaan, — rakas vicomte, olette onnellinen, kun teidän ei tarvitse mitään tehdä. Ette toden totta osaa onneanne oikein arvioida!

— Ja miten te luulisitte viihtyvänne toimettomana, te kuningaskuntien rauhoittaja, sanoi Albert hienon ivallisesti. — Tehän olette ministerin erikoissihteeri, olette samalla kertaa keskellä suuria poliittisia selkkauksia ja pieniä pariisilaisia juonia; tehän suojelette kuninkaita ja kuningattaria, mikä jälkimmäinen on mieluisa tehtävä, yhdistätte puolueita, johdatte vaaleja, saatte kynänne ja lennättimen avulla aikaan sen, minkä Napoleon sai taistelutanterella miekallaan ja voitoillaan; teillähän on kahdenkymmenenviidentuhannen livren korot vuodessa, puhumatta siitä, minkä virkanne tuottaa; teillä on hevonen, josta Château-Renaud tarjosi teille neljäsataa louista, mutta jota ette tahtonut myydä; teillä on räätäli, joka ei kertaakaan pilaa housujanne; teillä on ooppera, jockey-klubi, varietee-teatteri, ettekä sittenkään osaa huvitella. Siinä tapauksessa minä huvitan teitä.

— Mitenkä?

— Toimittamalla teille uuden tuttavan.

— Onko hän mies vai nainen?

— Mies.

— Minä tunnen jo liian paljon miehiä.

— Mutta ette sellaista, josta minä puhun.

— Mistä hän siis tulee? Maailman toisesta äärestäkö?

— Ehkä vieläkin kauempaa.

— Hitto vieköön! Ei hän suinkaan tuo aamiaistamme mukanaan?

— Ei, olkaa rauhassa, aamiaistamme valmistetaan äitini keittiössä. Mutta teidänhän on nälkä.

— Niin on, sen myönnän, niin alentavaa kuin se onkin. Mutta minä söin eilen päivällistä Villefort'in luona. Oletteko huomannut, että asianajajien luona saa aina huonoa ruokaa. Tuntuu aina siltä, kuin heillä olisi omantunnonvaivoja.

— Älkää moittiko muiden päivällisiä, aivan kuin teidän ministerinne tarjoaisivat erikoisen hyviä.

— Mutta me emme kutsukaan luoksemme hienoston jäseniä. Ellei meidän täytyisi tarjota ruokaa luonamme ihmisille, jotka ovat meille suosiollisia ja ennen kaikkea äänestävät hyvin, niin karttaisimme kotipäivällisiä aivan kuin ruttoa.

— Ottakaa siis toinen leivos ja toinen lasi sherryä.

— Mielelläni. Teidän espanjalainen viininne on verratonta. Huomaattehan, että teimme viisaasti rauhoittaessamme sen maan?

— Niin kyllä, mutta miten käy Don Carloksen?

— No, Don Carlos saa juoda bordeauxlaista viiniä, ja kymmenen vuoden päästä naitamme hänen poikansa ja pikku kuningattaren.

— Jolloin saatte Kultaisen Taljan ritarimerkin, jos silloin vielä olette ministeriössä.

— Minusta tuntuu kuin olisitte päättänyt tänä aamuna tarjota minulle pelkkää suitsutusta.

— Sehän eniten miellyttää vatsaa, eikö niin. Mutta kuulen Beauchampin äänen eteisessä. Saatte väitellä, niin aikanne kuluu.

— Mistä?

— Sanomalehdistä.

— Rakas ystävä, sanoi Lucien ylimielisesti hymyillen, — luuletteko, että minä luen sanomalehtiä?

— Sitä suuremmalla syyllä väittelettekin.

— Herra Beauchamp! ilmoitti palvelija.

— Astukaa sisään, astukaa sisään, te pelottava kynä! sanoi Albert nousten ja mennen nuorta miestä vastaan. — Katsokaahan, tuossa on Debray, joka halveksii teitä, vaikka ei luekaan kirjoituksianne, ainakin hän niin väittää.

— Siinä hän tekee aivan oikein, sanoi Beauchamp, — hän tekee samoin kuin minäkin. Minäkin arvostelen häntä tietämättä mitä hän tekee. Hyvää päivää, komentaja.

— Ahaa, te tiedätte sen jo siis, vastasi erikoissihteeri puristaen hänen kättään ja hymyillen hänelle.

— Tottahan toki! sanoi Beauchamp.

— Mitä siitä sanotaan seurapiirissä?

— Missä seurapiirissä? Meillä on niin monta seurapiiriä armon vuonna 1838.

— Arvostelijapiireissä ja poliittisessa seurapiirissä, joissa esiinnytte leijonana?

— Sanotaan, että olette sen todellakin ansainnut: olette niin kauan kylvänyt punaista, että on jo aika niittää sinistä.

— Sukkeluus on jokseenkin hyvä, sanoi Lucien. — Miksi ette kuulu meikäläisiin, rakas Beauchamp? Olettehan niin sukkela, että onnenne olisi kolmessa neljässä vuodessa taattu.

— Aionkin seurata neuvoanne heti, kun ilmestyy ministeristö, joka pysyy vallassa pitemmän aikaa kuin kuusi kuukautta. Nyt sananen, rakas Albert, sillä täytyyhän minun antaa Lucien-raukan hiukan hengittää. Syömmekö aamiaista vai päivällistä? Minun täytyy mennä edustajakamariin. Meidän ammattimme ei ole mitään ruusuilla tanssimista, niin kuin huomaatte.

— Syömme vain aamiaista. Odotan vielä kahta vierasta, ja istumme pöytään heti, kun he ovat tulleet.

— Ja keitä odotatte aamiaiselle? kysyi Beauchamp.

— Erästä aatelismiestä ja erästä diplomaattia, vastasi Albert.

— Siinä tapauksessa saamme odottaa vähän vaille kaksi tuntia edellistä ja yli kaksi tuntia jälkimmäistä. Minä palaan syömään jälkiruokaa. Säästäkää minulle mansikoita, kahvia ja sikareja. Syön kyljyksen edustajakamarissa.

— Älkää menkö, Beauchamp, sillä vaikka aatelismies olisikin joku Montmorency ja valtiomies joku Metternich, syömme täsmälleen puoli yhdeltätoista. Odottaessanne tehkää samoin kuin Debray, maistakaa viiniä ja leivoksiani.

— Samapa tuo, minä jään. Minun täytyy ehdottomasti päästä tänä aamuna hyvälle tuulelle.

— Silloin olette aivan samassa tilassa kuin Debray! Mutta kun hallitus on alakuloinen, niin tulisi vastustuspuolueen iloita.

— Rakas ystävä, te ette tiedä mikä minua uhkaa. Tänä aamuna saan edustajakamarissa kuulla herra Danglars'in puheen ja illalla hänen rouvansa salongissa ranskalaisen päärin kirjoittaman murhenäytelmän. Hitto vieköön perustuslaillisen hallitusmuodon! Sanotaan, että meillä oli vapaa äänioikeus; miksi me sitten valitsimme tämän?

— Minä ymmärrän, teidän täytyy koota iloisuutta varastoon.

— Älkää sanoko pahaa sanaa herra Danglars'in puheista, lausui Debray. — Hänhän äänestää teidän puolellanne, hän kuuluu vastustuspuolueeseen.

— Siinäpä juuri onnettomuus onkin! Minä odotan vain, että lähetätte hänet Luxembourg'in palatsin yläkamariin, saadakseni mielin määrin nauraa hänelle.

— Hyvä ystävä, sanoi Albert Beauchampille, — kyllä huomaa, että Espanjan asiat ovat järjestyneet, te olette tänään tavattoman huonolla tuulella. Muistakaahan, että Pariisin juorut väittävät minun aikovan mennä naimisiin neiti Eugénie Danglars'in kanssa. Älkää arvostelko sen miehen kaunopuheisuutta, joka jonakin kauniina päivänä sanoo minulle: "Hyvä herra, te tiedätte, että annan tyttärelleni myötäjäisiksi kaksi miljoonaa."

— Joutavia, sanoi Beauchamp, — siitä avioliitosta ei tule mitään. Kuningas on kyllä voinut tehdä hänet paroniksi ja voi tehdä hänet pääriksikin, mutta aatelismieheksi ei hän koskaan voi häntä tehdä, ja kreivi Morcerf on siksi hienoa aatelia, ettei hän kahden miljoonan tähden suostu epäsäätyiseen avioliittoon. Vicomte de Morcerfin ei sovi mennä naimisiin muun kuin markiisittaren kanssa.

— Kaksi miljoonaa on kuitenkin kaunis summa, sanoi Albert.

— Se on kyllin suuri pääoma, jos tahtoo perustaa teatterin tai rakentaa rautatienpätkän.

— Antakaa hänen puhua mitä tahtoo, lausui Debray veltosti, — ja menkää naimisiin. Te menette naimisiin rahapussin arvolipun kanssa; parempihan on, että siinä on kilpi vähemmän, mutta nolla enemmän. Vaakunassanne on seitsemän rastasta; annatte vaimollenne niistä kolme, silloin itsellenne jää vielä neljä. Teillä on silloin yksi enemmän kuin Guisen herttualla, josta oli vähällä tulla Ranskan kuningas ja jonka saksalainen serkku oli Saksan keisarina.

— Taidatte olla todellakin oikeassa, vastasi Albert hajamielisesti.

— Tietysti olen. Sitä paitsi jokainen miljoonanomistaja on yhtä ylhäinen kuin äpärä, toisin sanoen: hän voi olla ylhäisen herran äpärä.

— Älkää sanoko niin, Debray, nauroi Beauchamp, — sillä tuossa tulee Château-Renaud, joka parantaakseen teidät sukkeluuksistanne voi lävistää teidät esi-isänsä Renaud de Montaubanin miekalla.

— Silloin hän menettäisi aateluutensa, sillä minä olen halpasukuinen, kerrassaan halpasukuinen, vastasi Lucien.

— Mainiota, sanoi Beauchamp, — ministeriö, joka kerskailee halpasäätyisyydellään. Mihinkä me tällä tavoin joudummekaan!

— Herra de Château-Renaud! Herra Maximilien Morrel! kamaripalvelija ilmoitti.

— Olemme siis täysilukuiset, sanoi Beauchamp, — ja voimme aloittaa aamiaisen. Sillä tehän odotitte enää ainoastaan kahta henkilöä, Albert.

— Morrel! sanoi Albert hämmästyneenä. — Morrel, mitä tämä tietää?

Mutta ennen kuin hän ennätti sanoa enempää, oli Château-Renaud, kolmikymmenvuotias, kaunis mies, aatelismies kiireestä kantapäähän, tarttunut hänen käteensä sanoen:

— Sallikaa, hyvä ystävä, minun esitellä teille spahiratsuväen kapteenin Maximilien Morrelin. Hän on ystäväni, vieläpä pelastajanikin. Sitä paitsi hän on mies, joka puhuu kyllä omasta puolestaan. Ottakaa tämä sankari ystävällisesti vastaan, vicomte.

Ja hän väistyi syrjään antaakseen tietä kookkaalle nuorelle miehelle, jolla oli leveä otsa, terävä katse, mustat viikset, ja jonka lukijat muistavat tavanneensa Marseillessa siksi järkyttävässä tilanteessa, että eivät varmaankaan ole häntä unohtaneet. Komea, puoliksi ranskalainen, puoliksi itämainen univormu sai hänen leveän rintansa, jossa oli kunnialegioonan risti, ja hänen sorjan vartalonsa esiintymään hyvin edukseen. Nuori upseeri kumarsi kohteliaan sirosti. Jokainen Morrelin liike oli siro, sillä hän oli voimakas.

— Hyvä herra, sanoi Albert erinomaisen kohteliaasti, — paroni de Château-Renaud tiesi jo edeltäpäin, minkä ilon hän tuottaa minulle esitellessään teidät, olette hänen ystävänsä, olkaa silloin meidänkin.

— Hyvä, sanoi Château-Renaud, — ja toivokaa, rakas vicomte, että hän tarvittaessa tekee teille saman, minkä hän on minullekin tehnyt.

— Mitä hän siis on tehnyt? kysyi Albert.

— Siitä ei kannata puhuakaan, ja herra paroni liioittelee, sanoi Morrel.

— Mitä! huudahti Château-Renaud, — eikö siitä kannattaisi puhua! Eikö ihmishengestä kannattaisi puhua…! Te voitte niin sanoa, joka panette joka päivä henkenne vaaraan, mutta minä, joka ainoastaan kerran…

— Herra Morrel on siis pelastanut henkenne.

— Niin, hän on todellakin pelastanut minut, sanoi Château-Renaud.

— Missä tilanteessa? kysyi Beauchamp.

— Beauchamp, hyvä ystävä, tiedättehän, että minä kuolen nälkään, sanoi Debray, — älkää siis pyytäkö kertomaan juttuja.

— Enhän minä estä istumasta pöytään…, sanoi Beauchamp, — Château-Renaud saa kertoa sen meille ruokapöydässä.

— Hyvät herrat, sanoi Morcerf, — kello on vasta kymmenen minuuttia yli kymmenen, huomatkaa se, ja me odotamme viimeistä vierasta.

— Sehän on totta, diplomaattia, sanoi Debray.

— En tiedä, onko hän diplomaatti, mutta hän on minun puolestani toimittanut erään asian niin verrattomalla tavalla, että jos olisin kuningas, olisin heti paikalla antanut hänelle kaikkien ritarikuntieni merkit, ja olisin toivonut, että olisin samalla kertaa voinut antaa sekä Kultaisen Taljan että Sukkanauhan.

— Koska emme siis vielä aterioi, sanoi Debray, — niin kaatakaa itsellenne lasillinen sherryä, niin kuin mekin, ja kertokaa meille tuo tapaus, paroni.

— Tiedättehän kaikki, että päähäni pisti lähteä Afrikkaan?

— Esi-isänne ovat sen tien teille viitoittaneet, vastasi Morcerf kohteliaasti.

— Mutta ette suinkaan lähtenyt samassa tarkoituksessa kuin he, vapauttamaan Kristuksen hautaa.

— Olette oikeassa, Beauchamp, sanoi nuori mies. — Läksin ampumaan huvikseni pistooleilla. Kaksintaistelu on minulle vastenmielinen, tiedättehän, sen jälkeen kun todistajani pakottivat minut lävistämään parhaan ystäväni käsivarren… Muistattehan Franz d'Epinay raukan.

— Niin, sehän on totta, te olitte joku aika sitten kaksintaistelussa… Minkä vuoksi?

— Sitä en, hitto vieköön, todellakaan enää muista! sanoi Château-Renaud. Muistan vain, että kun häpesin jättää käyttämättä taituruuttani, päätin koettaa uusia, äskettäin lahjaksi saamiani pistooleja arabialaisiin. Läksin siis Oraniin ja Oranista tulin Constantineen juuri silloin, kun piiritys oli tauonnut. Läksin siis toisten mukana paluumatkalle. Kestin erinomaisen hyvin päivin sadetta ja öisin lunta. Kolmantena päivänä kuoli hevoseni viluun. Ratsu raukka! Se oli tottunut tallin peitteisiin ja lämpöön … se oli arabialainen ratsu, joka hiukan hämmästyi tavatessaan kymmenen asteen pakkasen kotimaassaan.

— Senkö vuoksi tahdotte ostaa englantilaisen ratsuni? sanoi Debray. — Otaksutte kai, että se kestää paremmin Afrikan pakkasta kuin arabialainen hevosenne.

— Erehdytte, sillä olen vannonut, etten enää koskaan palaa Afrikkaan.

— Pelästyittekö niin kovasti? kysyi Beauchamp.

— Pelästyin, sen myönnän, vastasi Château-Renaud, — ja syystäkin! Hevoseni siis oli kuollut ja sain palata jalan. Kuusi arabialaista laukkasi täyttä kyytiä kimppuuni, katkaistakseen pääni, kaksi surmasin kiväärilläni, kaksi pistoolillani, mutta kaksi oli vielä jäljellä, eikä minulla ollut aseita. Toinen tarttui tukkaani, sen vuoksi olenkin leikkauttanut sen lyhyeksi, sillä eihän tiedä, mitä voi tapahtua; toinen tavoitti jo kaulaani käyräsapelillaan, ja minä tunsin sen kylmän terän kosketuksen juuri silloin, kun tämä herra tähtäsi heihin, surmasi pistoolinlaukauksella toisen ja halkaisi pään toiselta. Hän oli vannonut sinä päivänä pelastavansa jonkun, ja sattuma järjesti niin, että se olin minä. Jos olisin rikas, niin antaisin Klagmannin tai Marochettin muovailla Sattuman kuvapatsaan.

— Niin, sanoi Morrel hymyillen, — silloin oli syyskuun viides päivä; sinä vuoden päivänä isäni pelastui aivan kuin ihmeen kautta. Olen päättänyt juhlia aina sitä päivää jollakin vastaavalla teolla, mikäli voin…

— Sankarillisella teolla, niinkö? keskeytti Château-Renaud. — Hän pelasti siis minut, mutta ei siinä vielä kaikki. Kun hän ensin oli pelastanut minut kaatumasta kalpaan, pelasti hän minut kuolemasta viluun ja antoi minulle, ei niin kuin pyhä Martti, puolet viitastaan, vaan viittansa kokonaan; sitten nälkäkuolemasta, sillä hän jakoi kanssani, arvatkaahan minkä?

— Ehkä Félixin leipomon leivoksen? arvasi Beauchamp.

— Ei, vaan hevosensa, jonka lihaa me kumpikin söimme kappaleen. Se oli vaikea teko.

— Hevosenlihan syöminenkö? kysyi Morcerf nauraen.

— Ei, vaan uhraus, vastasi Château-Renaud. — Kysykäähän Debrayltä, uhraisiko hän englantilaisen ratsunsa auttaakseen ventovierasta?

— En auttaakseni ventovierasta, vastasi Debray, — mutta ehkä ystävää.

— Minä aavistin, että teistä tulisi ystäväni, herra paroni, sanoi Morrel. — Sitä paitsi, niin kuin jo äsken mainitsin, minun täytyi sinä päivänä tehdä jotakin kiitokseksi siitä, mitä onni samana päivänä oli meille tehnyt.

— Tämä seikka, johon herra Morrel viittaa, jatkoi Château-Renaud, — on hyvin erikoinen, ja hän kertoo sen kyllä teille joskus, kun ensin olette ennättänyt häneen lähemmin tutustua. Mutta kuormittakaamme nyt vatsaamme, älkäämme muistiamme. Mihin aikaan syötte aamiaista, Albert?

— Puoli yksitoista.

— Täsmälleenkö? kysyi Debray katsoen kelloaan.

— Annattehan kai viisi minuuttia armonaikaa, sanoi Morcerf, — sillä minäkin odotan pelastajaa.

— Kenet hän on pelastanut?

— Minut tietysti, vastasi Morcerf. — Ettekö usko, että minut voi pelastaa yhtä hyvin kuin kenet tahansa, ja luuletteko että ainoastaan arabialaiset katkovat kauloja! Meidän aamiaisemme on ihmisrakkauden ateria, ja pöydässämme on ainakin kaksi yhteiskunnan hyväntekijää.

— Miten meidän sitten käy, kun meillä ei ole muuta kuin yksi Monryon-palkinto annettavana? sanoi Debray.

— Annetaan se jollekulle, joka ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen, sanoi Beauchamp, — sillähän tempulla akatemia tavallisesti pelastuu pulasta.

— Entä mistä hän saapuu? kysyi Debray. — Suokaa anteeksi uteliaisuuteni. Olettehan jo kerran vastannut siihen, mutta siksi epämääräisesti, että minun täytyy uudelleen kysyä.

— Sitä en todellakaan tiedä, vastasi Albert. — Kutsuessani hänet kolme kuukautta sitten olimme Roomassa. Mutta kuka tietää, missä hän sen jälkeen on liikkunut.

— Ja uskotteko, että hän voi olla täsmällinen? kysyi Debray.

— Uskon, että hän voi mitä tahansa, vastasi Morcerf.

— Huomatkaahan, että vaikka ottaisitte nuo viisi minuuttia armonaikaa varteen, ei hänellä ole enää jäljellä muuta kuin kymmenen minuuttia.

— Käytän sen ajan kertoakseni muutamalla sanalla vieraastani.

— Anteeksi, sanoi Beauchamp, — voiko siitä kirjoittaa sanomalehtiartikkelia?

— Voi, vastasi Morcerf, — ja siitä tuleekin hyvin erikoinen artikkeli.

— Kertokaa se siis, sillä huomaan, etten tänään ehdi ollenkaan edustajakamariin ja minun täytyy jollakin tavalla korvata tappioni.

— Olin viime karnevaalin aikana Roomassa.

— Me tiedämme sen, sanoi Beauchamp.

— Mutta ette tiedä, että jouduin rosvojen käsiin.

— Rosvoja ei ole olemassakaan, sanoi Debray.

— On kyllä, vieläpä todella pelottavia.

— Myöntäkäähän, rakas Albert, sanoi Debray, — että kokkinne on myöhästynyt, että osterit eivät ole saapuneet Marennes'ista tai Ostendesta, ja että madame de Maintenonin esimerkkiä seuraten tahdotte korvata ruokalajin kaskulla. Me olemme siksi hyviä tovereitanne, että voimme sen antaa teille anteeksi ja kuunnella kertomustanne, vaikka siitä kaikesta päättäen tuleekin hyvin satumainen.

— Se on satumainen, mutta vannon, että se alusta loppuun asti on tosi. Rosvot olivat siis ryöstäneet minut ja vieneet hyvin pelottavaan paikkaan, jonka nimi on Pyhän Sebastianin katakombit.

— Minä tunnen ne, sanoi Château-Renaud, — olin vähällä saada siellä kuumeen.

— Minun kävi vielä paremmin, sanoi Morcerf, — minä todellakin sain siellä kuumeen. Sain kuulla, että olin vanki, ellen maksa lunnaita, pientä summaa, neljätuhatta roomalaista scudoa, joka on kaksikymmentäkuusituhatta frangia. Pahaksi onneksi ei minulla ollut muuta kuin tuhatviisisataa. Matkani oli päättymäisillään ja varani loppumaisillaan. Kirjoitin Franzille. Niin, Franz oli siellä, ja voitte kysyä häneltä, valehtelenko hituistakaan. Kirjoitin siis Franzille, että ellei hän ennen kello kuutta aamulla tuo noita neljäätuhatta scudoa, niin olen kymmenen minuuttia yli kuuden muuttanut niiden pyhien ja marttyyrien seuraan, joiden hautakammiossa minulla oli kunnia majailla. Ja Luigi Vampa, se oli tuon rosvon nimi, olisi aivan varmasti pitänyt minulle antamansa lupauksen.

— Mutta Franz toi siis nuo neljätuhatta scudoa? sanoi Château-Renaud. — Eihän mies, jonka nimi on Franz d'Epinay tai Albert de Morcerf, joudu pulaan neljäntuhannen scudon tähden.

— Mutta Franz ei tuonut mukanaan rahaa, vaan sen miehen, jota odotan ja joka minulla on kunnia teille esitellä.

— Mies on siis oikea Herkules, joka surmaa Kakoksen, Perseus, joka vapauttaa Andromedan?

— Hän on minun kokoiseni mies.

— Aseissa hampaisiin asti?

— Hänellä ei ollut edes sukkavarrasta.

— Mutta hän hieroi kauppaa lunnaistanne?

— Hän lausui pari sanaa päällikön korvaan, ja minä olin vapaa.

— He pyysivät kai vielä anteeksikin, että olivat teidät vanginneet, sanoi Beauchamp.

— Juuri niin, vastasi Morcerf.

— Hän oli siis Ariosto?

— Ei, hän oli aivan yksinkertaisesti kreivi Monte-Cristo.

— Ei kenenkään nimi ole kreivi Monte-Cristo, sanoi Debray.

— Samaa mieltä olen minäkin, lisäsi Château-Renaud tyynesti niin kuin ainakin mies, joka tuntee tarkoin koko Euroopan aateliston. — Kuka on koskaan kuullut puhuttavan jostakin Monte-Criston kreivistä?

— Ehkä hän saapuu Pyhästä maasta, sanoi Beauchamp. — Hänen esi-isänsä ovat ehkä aikoinaan omistaneet Golgatan, samoin kuin Mortemart'it Kuolleen meren.

— Anteeksi, sanoi Morrel, — luulen voivani pelastaa herrat pulasta. Monte-Cristo on pieni saari, josta olen usein kuullut merimiesten puhuvan. Se on hiekkajyvä Välimeressä, atomi avaruudessa.

— Aivan oikein, sanoi Albert. — Tämän hiekkajyvän, tämän atomin herra ja kuningas on juuri Monte-Criston kreivi. Hän kuuluu ostaneen aateliskirjansa Toscanasta.

— Teidän kreivinne on siis rikas?

— Luullakseni.

— Sen luulisin huomaavan.

— Siinä erehdytte, Debray.

— En enää ymmärrä teitä.

— Oletteko lukenut Tuhannen ja yhden yön sadut?

— Mikä kysymys!

— No niin, tiedättekö ovatko noiden tarinoiden sankarit rikkaita vai köyhiä? Ovatko heidän vehnänjyvänsä rubiineja vai timantteja? He ovat aivan kuin köyhiä kalastajia, kohtelette heitä sellaisina, ja eräänä päivänä he avaavat eteenne ihmeellisen luolan, jossa näette niin suuren aarteen, että sillä voisi ostaa koko Intian.

— Entä sitten?

— Monte-Criston kreivi on tuollainen kalastaja. Hän sanookin itseään merenkulkija Sindbadiksi, ja hänellä on luola, joka on täynnä kultaa.

— Oletteko nähnyt tuon luolan, Morcerf? kysyi Beauchamp.

— En minä, mutta Franz. Mutta siitä ei saa mainita hänelle sanaakaan. Franz vietiin sinne silmät sidottuina, häntä palvelivat mykät ja naiset, joiden rinnalla Kleopatra näyttää olleen mitätön olento. Naisten suhteen ei hän ole aivan varma, sillä ne astuivat sisään vasta sen jälkeen kun hän oli maistanut hashishia. Sen vuoksi hän on tainnut yksinkertaisesti luulla naisiksi kuvapatsaita.

Nuoret herrat katsoivat Morcerfiin aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa:

— Oletteko tulemaisillanne hulluksi vai teettekö meistä pilkkaa?

— Minäkin olen kuullut erään vanhan merimiehen, jonka nimi on Penelon, kertoneen samantapaista, sanoi Morrel.

— Kaikeksi onneksi herra Morrel tukee minua, sanoi Albert. — Teitä kai harmittaa, kun hän heittää langan minun labyrinttiini?

— Anteeksi, rakas ystävä, sanoi Debray, — tehän kerrotte meille niin perin uskomattomia asioita…

— Siksi että teidän lähettiläänne ja konsulinne eivät sellaisia kerro. Heillä ei ole aikaa siihen, he asettavat vain vastuksia matkustavien maanmiestenne tielle.

— Kas niin, nyt te suututte ja iskette noihin raukkoihin. Edustajakamari vähentää joka päivä heidän palkkaansa. Sen vuoksi onkin niin vaikea enää saada ketään siihen toimeen ryhtymään. Tahdotteko tulla lähettilääksi, Albert, minä nimitän teidät Konstantinopoliin.

— En suinkaan. Heti kun tukisin Mehemet-Ali raukkaa, lähettäisi sulttaani minulle köyden ja sihteerit kuristaisivat minut.

— Siinä näette, sanoi Debray.

— Mutta eihän se estä Monte-Criston kreiviä olemasta olemassa.

— Kaikkihan ovat olemassa, mikä ihme se on!

— Kaikki ovat kyllä olemassa, mutta eivät sellaisissa olosuhteissa. Kaikilla ei ole mustia orjia, ruhtinaallisia taulukokoelmia, ihmeellisiä asevarastoja, kuudentuhannen frangin hevosia ja kreikkalaisia rakastajattaria.

— Oletteko nähnyt tuon kreikkalaisen rakastajattaren?

— Olen nähnyt ja kuullut. Nähnyt teatterissa, kuullut eräänä päivänä, jolloin söin aamiaista kreivin luona.

— Tuo teidän ihmeellinen ihmisenne siis syö?

— Hän syö kyllä, mutta niin vähän, että siitä ei kannata puhuakaan.

— Saattepahan nähdä, että hän on vampyyri.

— Naurakaa vain, jos mielenne tekee. Samaa sanoi kreivitär G…, joka tunsi lordi Ruthwenin.

— Verratonta, lausui Beauchamp. — Kaikkien muiden paitsi sanomalehtimiesten mielestä tämä herra on yhtä merkillinen kuin Constitutionnel-lehden mainitsema merikäärme. Vampyyri, sehän on mainiota!

— Pedon silmät, ulkonevat poskipäät, leveä otsa, kalpea iho, musta tukka, valkoiset terävät hampaat, purevan kohtelias, luetteli Debray.

— Juuri niin, Lucien, sanoi Morcerf, — tuo kuva on aivan täydellinen.

— Eikö hän ole vienyt teitä Colosseumiin imeäkseen siellä teistä verta, Morcerf? kysyi Beauchamp.

— Niin, kun hän oli vapauttanut teidät, niin eikö hän antanut teidän kirjoittaa nimeänne verenpunaiseen paperiin, jossa sitouduitte luovuttamaan hänelle sielunne.

— Naurakaa vain, naurakaa niin paljon kuin tahdotte, sanoi Morcerf hiukan loukkaantuneena. — Kun katselen teitä, hienoja pariisilaisia, jotka kävelette Grand-bulevardilla ja ajelette Boulognen metsässä, ja muistelen tuota miestä, niin minusta tuntuu, kuin emme kuuluisikaan samaan ihmisrotuun.

— Se ilahduttaa minua, sanoi Beauchamp.

— Näyttää siltä, sanoi Château-Renaud, — kuin kreivinne olisi kunnon mies paitsi milloin hän on yhteisissä puuhissa roomalaisten rosvojen kanssa.

— Roomalaisia rosvoja ei ole olemassa! sanoi Debray.

— Eikä vampyyreja! lisäsi Beauchamp.

— Eikä Monte-Cristoa, jatkoi Debray. — Kas, Albert, kello lyö puoli yksitoista.

— Tunnustakaa, että teitä on vaivannut painajainen unessanne, ja lähtekäämme aamiaiselle, sanoi Beauchamp.

Mutta kellon lyönti ei ollut vielä lakannut kaikumasta, kun Germain avasi oven ja ilmoitti:

— Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Cristo!

Vasten tahtoaan jokainen säpsähti. Albertkaan ei voinut estää äkillistä mielenliikutusta.

Kadulta ei ollut kuulunut vaunujen kolinaa eikä eteisestä askelia. Ovikin oli auennut hiljaa.

Kreivi ilmestyi kynnykselle. Hän oli hyvin yksinkertaisesti pukeutunut, mutta suurinkaan keikari ei olisi huomannut hänen puvussaan mitään moitittavaa. Kaikki oli tavattoman aistikasta, hienoimpien ammattilaisten valmistamaa, puku, hattu, liinavaatteet. Hän näytti tuskin kolmenkymmenenviiden ikäiseltä, ja kaikkia hämmästytti, kuinka tavattomasti hän muistutti Debrayn luomaa kuvaa.

Kreivi astui hymyillen suoraan Albertia kohden, joka tullen häntä vastaan ojensi hyvin ystävällisesti hänelle kätensä.

— Täsmällisyys on kuninkaitten kohteliaisuus, sanoi kreivi Monte-Cristo, — niin kuin muistaakseni joku hallitsijamme on lausunut. Mutta vaikka matkustaja kuinkakin koettaisi, niin hän ei aina voi noudattaa samaa kohteliaisuutta. Toivon kuitenkin, rakas vicomte, teidän antavan minulle anteeksi ne pari kolme sekuntia, jotka olen myöhästynyt. Parinsadan peninkulman matkalla voi sattua kaikenlaisia esteitä, varsinkin Ranskassa, jossa näemmä ei saa piestä kyytimiehiä.

— Herra kreivi, sanoi Albert, — juuri äsken ilmoitin tulostanne muutamille ystävilleni, jotka olen kutsunut tänne antamanne lupauksen johdosta ja jotka minulla on kunnia teille esitellä. He ovat kreivi Château-Renaud, jonka suku ulottuu kahteentoista pääriin asti ja jonka esi-isät ovat istuneet pyöreän pöydän ääressä; Lucien Debray, sisäasiainministerin yksityissihteeri; herra Beauchamp, pelottava sanomalehtimies, Ranskan hallituksen kauhistus, josta ette kai kuitenkaan ole kuullut puhuttavan Italiassa, sillä hänen lehtensä ei leviä sinne; lopuksi kapteeni Maximilien Morrel, spahiratsuväen kapteeni.

Tämän nimen kuullessaan kreivi, joka tähän asti oli tervehtinyt kylmästi ja kohteliaasti niin kuin englantilaiset ainakin, astui vaistomaisesti askelen eteenpäin, ja hieno puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen.

— Te kannatte Ranskan uusien sankarien univormua, sanoi hän, — se on kaunis univormu.

Jokin selittämätön tunne loi hänen ääneensä lempeän soinnun ja hänen kauniisiin, kylmiin ja kirkkaisiin silmiinsä loisteen, jota hän ei koettanutkaan salata.

— Ettekö koskaan ole nähnyt meidän afrikkalaisia sotilaitamme? sanoi Albert.

— En koskaan, vastasi kreivi, joka jälleen hillitsi itsensä täydellisesti. — Tämän univormun alla sykkii armeijan urhoollisin ja jaloin sydän.

— Herra kreivi! keskeytti Morrel.

— Antakaa minun puhua, kapteeni… Olemme tänään saaneet kuulla hänen tehneen niin jalon työn, jatkoi Albert, — että vaikkakin vasta tänään ensi kertaa olen hänet nähnyt, pyydän häneltä kuitenkin oikeutta saada sanoa häntä ystäväkseni.

Näiden sanojen aikana olisi jälleen voinut huomata, miten kreivi Monte-Criston katseeseen tuli kirkas välke; hänen poskilleen nousi heikko puna, ja silmäluomet värisivät, mikä hänessä ilmaisi mielenliikutusta.

— Te olette jalo, herra kapteeni, sitä parempi, sanoi kreivi.

Tämä huudahdus, joka oli pikemminkin vastaus kreivin omiin ajatuksiin kuin Albertin sanoihin, kummastutti kaikkia, varsinkin Morrelia, joka hämmästyneenä katsoi Monte-Cristoon.

Château-Renaud, joka oli tottunut liikkumaan suurissa seuroissa ja tekemään tarkkoja huomioita, oli nähnyt terävästi kaiken, mitä kreivistä saattoi vieras nähdä.

— Albert ei ole todellakaan pettänyt meitä, hän huomautti hiljaa toisille, kreivi on todellakin omituinen henkilö. Vai mitä sanotte, Morrel?

— Hänellä on suora katse ja miellyttävä ääni, jonka vuoksi hän miellyttääkin minua, vaikka hän puhuikin hiukan kummallisesti.

— Hyvät herrat, sanoi Albert. — Germain ilmoittaa, että pöytä on katettu. Rakas kreivi, sallikaa minun näyttää teille tietä.

Vaiti he astuivat ruokasaliin. Jokainen istui paikalleen.

— Hyvät herra, sanoi kreivi istuutuessaan, — sallikaa minun tehdä teille tunnustus puolustaakseni kaikkia mahdollisia hairahduksiani: olen muukalainen, muukalainen niin suuressa määrässä, että vasta ensi kertaa olen Pariisissa, ranskalaisten elämä ja tavat ovat siis minulle aivan vieraita, ja tähän asti olen elellyt pääasiallisesti itämailla. Sikäläiset tavat ovat oikealle pariisilaiselle suorastaan vastenmielisiä. Pyydän sen vuoksi teitä antamaan minulle anteeksi, jos huomaatte minussa jotakin liian turkkilaista, liiaksi napolilaista tai liiaksi arabialaista. Se siitä, hyvät herrat, aloittakaamme aamiainen.

— Kuinka hienosti hän tuon kaiken sanookaan! huomautti Beauchamp — Hän on varmaankin ylhäinen herra.

— Ylhäinen herra, lisäsi Debray.

— Ylhäinen herra tulkoon mistä tahansa, herra Debray, lausui Château-Renaud.

40. Aamiainen

Niin kuin muistamme, oli kreivi aterioidessaan hyvin kohtuullinen. Albert huomautti tästä ja totesi, että Pariisin elämän aineellinen, mutta samalla tärkeä puoli saattoi jo heti alussa tuntua hänestä vastenmieliseltä.

— Rakas kreivi, sanoi hän, — huomaattehan, kuinka pelkään, että Helder-kadun ruoka ei miellytä teitä yhtä paljon kuin Piazza di Spagnan. Minun olisi pitänyt kysyä, mitä mieluimmin syötte, ja valmistaa ruokalajit teidän makunne mukaan.

— Jos tuntisitte minut tarkemmin, hymyili kreivi, — ette olisi noin huolissanne, sillä sehän melkein nöyryyttää minunkaltaiseni matkamiehen, joka vuoroin on syönyt makaronia Napolissa, polentaa Milanossa, olla podrikaa Valenciassa, pilkuta Konstantinopolissa, karrikkia Intiassa ja pääskysenpesiä Kiinassa. Minunlaisellani kosmopoliitilla ei ole mitään lempiruokia. Syön mitä tahansa ja kaikkialla; erikoista on vain, että syön vähän. Ja vaikka soimaatte huonoa ruokahaluani, olen tänään oikein nälissäni, sillä en ole eilisaamusta lähtien syönyt mitään.

— Eilisaamusta lähtien! huudahtivat toiset. — Ettekö ole vuorokauteen syönyt mitään?

— En, vastasi Monte-Cristo. — Minun täytyi poiketa tiestäni syrjään ja hankkia eräitä tietoja Nîmes'istä, joten viivästyin hiukan enkä tahtonut tulla myöhään perille.

— Olette siis syönyt vaunuissanne? kysyi Morcerf.

— En, minä nukuin. Nukun aina, kun minun on ikävä, enkä voi huvitella tai kun minun on nälkä, mutta ruoka ei maita.

— Teillä on siis uni täydellisesti vallassanne? kysyi Morrel.

— Melkein.

— Sehän olisi verraton taito meille Afrikassa oleskeleville, joilla ei aina ole ruokaa eikä aina juotavaakaan, sanoi Morrel.

— Olisi kyllä, sanoi Monte-Cristo. — Pahaksi onneksi on keinoni erinomainen sellaiselle kuin minä, joka elän aivan erikoista elämää, mutta vaarallinen koko armeijalle, joka ehkä ei heräisikään silloin, kun sitä tarvittaisiin.

— Saisiko tietää, mikä tuo keino on? kysyi Debray.

— Kyllä, varsin kernaasti, sanoi Monte-Cristo, — minä en sitä suinkaan salaa. Se on sekoitus, mihin pannaan parasta oopiumia, jota itse olen käynyt Kantonista hakemassa saadakseni luotettavan puhdasta, sekä parasta hashishia, mitä itämailta saadaan, nimittäin Tigris- ja Eufrat-virran tienoilta. Nämä molemmat ainekset yhdistetään ja niistä valmistetaan pieniä pillereitä, joita nautitaan tarpeen vaatiessa. Kymmenen minuutin päästä tuntee vaikutuksen. Kysykää paroni Franz d'Epinaylta; luulen, että hän on kerran sitä maistanut.

— Niin onkin, sanoi Morcerf, — hän kertoi siitä minulle hiukan, ja hänellä on siitä erinomaisen kauniit muistot.

— Mutta, sanoi Beauchamp, joka sanomalehtimiehen tavoin oli kovin epäilevä, — onko teillä aina noita pillereitä mukananne?

— Aina, vastasi Monte-Cristo.

— Olenko epähieno pyytäessäni nähdä noita kallisarvoisia pillereitä? jatkoi Beauchamp toivoen saavansa vieraan valheesta kiinni.

— Ette laisinkaan, vastasi kreivi.

Ja hän otti taskustaan pienoisen siron rasian. Se oli valmistettu yhdestä ainoasta kaiverretusta smaragdista, joka oli kultaruuvilla suljettu. Kun tämän ruuvin aukaisi, tuli näkyviin pieniä vihertäviä, herneen kokoisia pillereitä, jotka tuoksuivat voimakkaasti. Niitä oli rasiassa neljä viisi kappaletta, ja niitä mahtui sinne tusinan verta.

Rasia kiersi pöytää, mutta aterioijat ihailivat enemmän smaragdia kuin haistelivat pillereitä.

— Kokkinneko teille tämän herkun valmistaa? kysyi Beauchamp.

— Ei suinkaan, vastasi Monte-Cristo, — minä en uskoisi todellisia nautintojani arvottomien käsiin. Olen itse jokseenkin taitava kemisti ja valmistan pillerini itse.

— Tämä on ihmeellinen smaragdi, suurin mitä olen nähnyt, vaikka äidilläni onkin arvokkaita perhekalleuksia, sanoi Château-Renaud.

— Minulla oli kolme tällaista, sanoi Monte-Cristo. — Yhden annoin sulttaanille, joka kiinnitytti sen miekkansa kahvaan; toinen on Pyhällä isällä, joka kiinnitytti sen tiaraansa, toisen melkein yhtä suuren mutta ei niin loistavan smaragdin viereen, minkä keisari Napoleon oli antanut hänen edeltäjälleen Pius VII:lle. Kolmannen pidin itse ja koverrutin sen ontoksi, joten se menetti puolet arvostaan, mutta tuli hyvin sopivaksi tähän tarkoitukseen.

Herrat katsoivat kummastuneina Monte-Cristoon. Hän puhui niin koruttomasti, että hän epäilemättä puhui totta tai oli hullu. Mutta smaragdi, joka oli ollut jokaisen käsissä, pakotti heidät uskomaan edellistä olettamusta.

— Ja mitä nämä hallitsijat antoivat vastalahjaksi? kysyi Debray.

— Sulttaani päästi erään naisen vapaaksi, Pyhä isä lahjoitti eräälle miehelle hengen, joten olen joskus elämässäni ollut yhtä voimakas, kuin jos Jumala olisi asettanut minut valtaistuimelle.

— Herra kreivi, ette voi ajatellakaan, kuinka iloitsen kuullessani teidän puhuvan noin! sanoi Morcerf. — Olen jo edeltäpäin kertonut tovereilleni, että olette kummallinen ihminen, Tuhannen ja yhden yön loihtija, keskiajan taikuri, mutta pariisilaiset ovat niin ihastuneita paradokseihin, että pidämme eittämättömiä tosiseikkoja mielikuvituksen tuotteina, elleivät nämä tosiasiat ole sopusoinnussa jokapäiväisen elämän kanssa. Tässä esimerkiksi Debray ja Beauchamp hyvin tietävät, että bulevardilla on vangittu ja ryövätty jockey-klubin jäsen, että neljä henkeä on surmattu Saint-Denis-kadun varrella, että kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä varasta on vangittu jossakin Temple-bulevardin kahvilassa tai Julianuksen termeissä. Mutta siitä huolimatta he väittävät, ettei Maremmeissa, Rooman campagnalla tai pontilaisilla nevoilla ole rosvoja. Minä pyydän, olkaa niin hyvä ja sanokaa heille, että rosvot vangitsivat minut ja että ilman teidän jalomielistä apuanne odottaisin viimeistä tuomiota San Sebastianon katakombeissa, sen sijaan että tarjoan heille aamiaista vähäpätöisessä asunnossani Helder-kadun varrella.

— Joutavia, sanoi Monte-Cristo, — olettehan luvannut olla mainitsematta tuosta vähäpätöisestä tapauksesta.

— En ole, herra kreivi, huudahti Morcerf, — olette jollekulle toiselle tehnyt samanlaisen palveluksen ja nyt sekoitatte minut häneen. Suostukaa puhumaan siitä!

— Mutta olettehan te näytellyt tässä asiassa siksi huomattavaa osaa, sanoi kreivi hymyillen, — että tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, mitä on tapahtunut.

— Jos minä nyt kerron kaiken minkä tiedän, sanoi Morcerf, — niin lupaatteko te puolestanne kertoa sen, mitä en tiedä.

— Sehän on oikeus ja kohtuus, vastasi Monte-Cristo.

— No niin, alkoi Morcerf, — puhun, vaikka itserakkauteni siitä saakin kovan kolauksen. Kuvittelin kolmen päivän ajan, että muuan nainen, jota luulin Tullian tai Poppean jälkeläiseksi, oli minuun ihastunut. Mutta olinkin vain joutunut tavallisen maalaistytön härnäilyn esineeksi; huomatkaa: minä käytin sanaa maalaistyttö enkä talonpoikaistyttö. Meninpä vielä niin pitkälle typeryydessäni, että pidin viisitoistavuotiasta rosvopoikaa tänä samana maalaistyttönä. Ja kun sitten aioin painaa suudelman hänen viattomille olkapäilleen, pani hän pistoolin kurkkuni eteen ja viiden kuuden toverinsa avulla kuljetti tai oikeammin sanoen laahasi minut San Sebastianon katakombien perimmäiseen sopukkaan. Siellä tapasin kirjallisesti sivistyneen rosvon, joka luki Caesarin kommentaarioita, mutta suvaitsi keskeyttää lukemisensa sanoakseen minulle, että ellen ennen kello kuutta seuraavana aamuna toimita hänen rahastoonsa neljäätuhatta scudoa, lakkaan kymmentä minuuttia yli kuusi elämästä. Siinä kaikki, mitä tiedän, mutta sitä en tiedä, millä tavoin te, herra kreivi, olette roomalaisissa rosvoissa herättänyt niin suurta kunnioitusta, he kun yleensä eivät kunnioita mitään.

— Se on aivan yksinkertaista, vastasi kreivi. — Olen tuntenut Luigi Vampan jo toistakymmentä vuotta. Aivan nuorena hän oli vain paimen, ja minä annoin hänelle kultarahan palkaksi siitä, että hän näytti minulle tietä. Ja kun hän ei tahtonut jäädä minulle velkaa, antoi hän vastineeksi sirosti koristellun tikarin, jonka varmaankin olette nähnyt asekokoelmissani. Myöhemmin hän oli joko unohtanut tämän pienen lahjojen vaihdon tai ei tuntenut minua enää, sillä hän aikoi vangita minut. Mutta minä päinvastoin vangitsinkin hänet ja kymmenkunta hänen miehistään. Olisin voinut jättää hänet Rooman oikeuden käsiin, joka ei yleensäkään hidastele ja olisi hänen suhteensa pitänyt tavallista suurempaa kiirettä, mutta en tehnytkään mitään. Päästin sekä hänet että hänen miehensä vapaiksi.

— Sillä ehdolla, että hän ei enää tekisi syntiä, sanoi sanomalehtimies nauraen. — Ilokseni näen, että he tarkkaan pitivät lupauksensa.

— En, vastasi Monte-Cristo, — vaan sillä ehdolla, että he aina pitäisivät kunniassa minua ja ystäviäni. Ehkä nämä sanani tuntuvat teistä kummallisilta, te herrat sosialistit, progressistit ja humanistit, mutta minä en koskaan pidä huolta lähimmäisistäni enkä suojele yhteiskuntaa, joka ei ole suojellut minua ja joka — sanon sen ylimalkaisena väitteenä — ei välitä minusta, vaan on tahtonut minua vahingoittaa. Ja vaikka minä en kunnioita yhteiskuntaa enkä lähimmäisiäni, niin jäävät yhteiskunta ja lähimmäiseni kuitenkin minulle kiitollisuudenvelkaan.

— Verratonta! huudahti Château-Renaud, — siinä on ensimmäinen mies, jonka kuulen suoraan ja häikäilemättömästi ylistävän itsekkyyttä. Siitä minä pidän! Hyvä, herra kreivi!

— Se on ainakin suoraa puhetta, sanoi Morrel. — Mutta olen varma siitä, että kreivi ei ole katunut sitä, että hän kerran on rikkonut nämä jyrkät periaatteensa.

— Millä tavoin olen rikkonut periaatteeni? kysyi Monte-Cristo, joka tuon tuostakin oli katsonut Maximilieniin niin terävästi, että nuori mies pari kolme kertaa oli painanut silmänsä alas hänen kirkkaan ja läpitunkevan katseensa edessä.

— Pelastaessanne herra Morcerfin, joka oli teille melkein outo, teitte mielestäni palveluksen lähimmäisellenne ja yhteiskunnalle.

— Jonka kaunein koristus hän on, sanoi Beauchamp vakavasti tyhjentäen yhteen vetoon lasillisen samppanjaa.

— Herra kreivi, sanoi Morcerf, — tämä lause panee teidät ahtaalle, teidät, joka kuitenkin olette loogillisin mies, minkä olen tuntenut; ja kohta todistetaan teille että ette ole itsekäs, vaan suuri hyväntekijä. Herra kreivi, te sanotte itseänne itämaalaiseksi, levanttilaiseksi, malaijilaiseksi, intialaiseksi, kiinalaiseksi villi-ihmiseksi; teidän sukunimenne on Monte-Cristo, ja ristimänimenänne käytätte Sindbadia, ja samana päivänä, kun astutte jalallanne Pariisiin, omaksutte vaistomaisesti meidän pariisilaisten suurimmat ansiot ja suurimmat viat: teeskentelette vikoja, joita teillä ei olekaan, ja salaatte hyveitä, joita teillä on.

— Rakas vicomte, vastasi Monte-Cristo, — kaikessa siinä, mitä olen sanonut tai tehnyt, ei ole hituistakaan aihetta moiseen ylistykseen. Te ette ollut minulle vieras, sillä tunsinhan teidät, olinhan luovuttanut teille kaksi huonetta, kutsunut teidät aamiaiselle, antanut vaununi käytettäviksenne, olimmehan yhdessä Corson varrella katselleet naamioitujen ohikulkua, olimmehan yhdessä katselleet mestausta, joka teki niin syvän vaikutuksen teihin, että olitte pyörtymäisillänne. Minä kysyn kaikilta näiltä herroilta, saatoinko jättää vieraani noiden kauheiden rosvojen käsiin, joiksi te heitä sanotte. Tiedättehän sitä paitsi, että teidät pelastaessani minulla oli salaisia tuumia; tahdoin käyttää teitä hyväkseni tullessani kerran Pariisiin, antaakseni teidän esitellä minut salongeissa. Ja teidän täytyy pitää lupauksenne.

— Tietysti pidän, sanoi Morcerf. — Mutta pelkään, että petytte odotuksissanne. Tehän olette tottunut erikoisiin seikkailuihin ja jännittäviin tapauksiin. Täällä ette saa kokea mitään sellaista. Meidän Chimborazomme on Montmartre, meidän Himalajamme Mont-Valerien, meidän suuri erämaamme Grenellen tasanko, jonka keskelle parhaillaan porataan vuorikaivoa, jotta karavaanarit saisivat siitä vettä. Täällä on paljon varkaita, vaikka ei niin paljon kuin väitetään, mutta nämä rosvot kunnioittavat paljon enemmän vähäpätöistä poliisia kuin arvokkainta aatelismiestä. Ranska on niin proosallinen maa ja Pariisi niin sivistynyt kaupunki, ettette etsimälläkään löytäisi meidän kahdestakymmenestäviidestä maakunnastamme — sanon kahdestakymmenestäviidestä, sillä en laske Korsikaa Ranskaan — ainoatakaan vuorta, jolla ei olisi lennätintä, ettekä ainoatakaan hämäränpuoleista luolaa, jonne poliisi ei ole asettanut kaasulyhtyä. Voin siis teille, rakas kreivi, tehdä vain sen palveluksen, että esittelen teidät seurapiireissä tai annan ystävieni esitellä teidät. Mutta sitäkään varten ette tarvitsisi ketään. Kun teillä on nimi, rikkautta ja älyä (Monte-Cristo kumarsi ivallisesti), voitte esitellä itsenne missä tahansa ja teidät otetaan kaikkialla hyvin vastaan. Oikeastaan ei minusta siis ole hyötyä muuta kuin yhdessä suhteessa. Jos tottumuksestani pariisilaiseen elämään ja kauppahuoneitten tuntemisesta voi olla teille hyötyä, niin autan mielelläni teitä löytämään itsellenne mukavan asunnon. En rohkene pyytää teitä asumaan luonani, niin kuin te pyysitte Roomassa, sillä, minä en saarnaa itsekkyyttä, vaan olen todella itsekäs, eikä minun luokseni saa tulla varjoakaan, ellei tämä varjo ole nainen.

— Sehän on totta: mainitsitte Roomassa, että aiotte avioliittoon. Saanko jo onnitella teitä?

— Koko asia on vielä valmistelun asteella, herra kreivi.

— Ja kun puhuu valmistelusta, lausui Debray, — niin tarkoittaa mahdollisuutta.

— Ei, ei, sanoi Morcerf. — Isäni haluaa sitä, ja toivon kohta voivani esitellä teille morsiameni, neiti Eugénie Danglars'in.

— Eugénie Danglars! huudahti Monte-Cristo. — Odottakaahan eikö hänen isänsä ole paroni Danglars?

— On, vastasi Morcerf, — mutta aivan äskettäin siksi korotettu.

— Vähät siitä, sanoi Monte-Cristo, — jos hän on valtiolle tehnyt sellaisia palveluksia, että hän on tämän kunnianosoituksen ansainnut.

— Hän on tehnyt tavattoman suuria palveluksia, sanoi Beauchamp. — Vaikka hän on koko sielultaan liberaali, hankki hän Kaarle X:lle kuuden miljoonan lainan, ja tämä teki hänet siitä hyvästä paroniksi ja kunnialegioonan ritariksi, joten hänellä ei suinkaan ole, niin kuin saattaisi luulla, nauhaa taskussaan, vaan koreasti napinreiässään.

— Haha, nauroi Morcerf. — Beauchamp, Beauchamp, jättäkää tuo asia pilalehtien huomaan, mutta säästäkää minun läsnä ollessani tulevaa appeani.

Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:

— Mutta mainitsitte hänen nimensä äsken aivan kuin tuntisitte paronin.

— En tunne häntä, sanoi Monte-Cristo välinpitämättömästi, — mutta minun täytyy kohta tutustua häneen, sillä pankkiliikkeet Richard & Blount Lontoossa, Arstein & Eskeles Wienissä ja Thomson & French Roomassa ovat antaneet minulle avoimen luoton hänen liikkeessään.

Lausuessaan viimeisen nimen Monte-Cristo vilkaisi Maximilien Morreliin. Jos hän oli aikonut tehdä vaikutuksen Maximilien Morreliin, niin hän oli osunut oikeaan. Maximilien vavahti, aivan kuin olisi saanut sähköiskun.

— Thomson & French, sanoi hän. — Tunnetteko sen liikkeen?

— He ovat minun pankkiirejani Roomassa, vastasi kreivi tyynesti. — Voinko heidän liikkeessään tehdä teille palveluksen?

— Herra kreivi, te voisitte ehkä auttaa meitä etsimisessä, joka tähän asti on ollut tulokseton. Tämä liike on kerran tehnyt meille palveluksen, mutta on jostakin syystä kieltänyt tehneensä sen meille.

— Olen käytettävänänne, vastasi Monte-Cristo kumartaen.

— Mutta, sanoi Morcerf, — meidänhän piti löytää sovelias asunto herra kreiville. Pankaamme päämme yhteen. Minne majoitamme tämän kuuluisan vieraan?

— Saint-Germainin esikaupunkiin, sanoi Château-Renaud. — Herra kreivi voi sieltä löytää komean pienen rakennuksen, jossa on oma puistonsa.

— Mitä vielä, Château-Renaud, sanoi Debray, — te ette tunne muuta kuin ikävän Saint-Germaininne. Älkää kuunnelko häntä, herra kreivi, ottakaa asuntonne Chaussée-d'Antinin varrelta. Se on Pariisin keskus.

— Boulevard de l'Opéran varrelta, sanoi Beauchamp, — toisesta kerroksesta, talosta, jossa on parveke. Herra kreivi voi tuottaa sinne kultakankaiset tyynynsä, ja tupakoidessaan tai niellessään pillereitään hän voi nähdä koko Pariisin kulkevan ohitseen.

— Eikö teillä ole mitään ehdotusta, Morrel, sanoi Château-Renaud, — koska ette sano mitään?

— On kyllä, sanoi nuori mies hymyillen. — Minullakin on ehdotukseni, mutta odotin, että herra kreivi suostuisi loistaviin tarjouksiinne. Nyt, kun hän ei ole vastannut mitään, luulen voivani tarjota hänelle huoneiston eräässä pienessä Pompadour-tyylisessä rakennuksessa, jonka sisareni vuosi sitten vuokrasi Meslay-kadun varrelta.

— Teillä on siis sisar? kysyi Monte-Cristo.

— On, aivan verraton sisar.

— Onko hän naimisissa?

— Hän on ollut jo kohta yhdeksän vuotta naimisissa.

— Onko hän onnellinen? kysyi kreivi.

— Niin onnellinen kuin ihminen saattaa olla, sanoi Maximilien. — Hänen miehensä on se mies, jota hän aina on rakastanut ja joka onnettomuutemme aikana pysyi meille uskollisena: Emmanuel Herbault.

Tuskin huomattava hymy väikkyi Monte-Criston huulilla.

— Asun heidän luonaan loma-aikanani, jatkoi Maximilien, — ja yhdessä lankoni Emmanuelin kanssa olemme valmiit antamaan herra kreiville tarvitsemanne tiedot.

— Odottakaahan hiukkasen! huudahti Albert, ennen kuin Monte-Cristolla oli aikaa vastata. — Ajatelkaa hiukan mitä teette, herra Morrel; aiotte sulkea perheen keskuuteen merenkulkija Sindbadin, aiotte tehdä patriarkan miehestä, joka on tullut katsomaan Pariisia.

— En suinkaan, vastasi Morrel nauraen. — Sisareni on kahdenkymmenenyhden ikäinen, lankoni kolmenkymmenen. He ovat nuoria, iloisia ja onnellisia. Sitä paitsi herra kreivi voi olla aivan rauhassa omassa kerroksessaan eikä hänen tarvitse tavata talon omistajia muulloin kuin silloin, kun hän nimenomaan suvaitsee poiketa heidän asuntoonsa.

— Kiitos, herra kapteeni, kiitos, sanoi Monte-Cristo, — olen iloinen jos suotte minulle sen kunnian, että esittelette minut sisarellenne ja langollenne. Mutta en voi ottaa vastaan tarjoustanne, sillä minulla on jo asuntoni.

— Mitä? huudahti Morcerf. — Olette siis majoittunut hotelliin? Se käy teille ajan mittaan hyvin ikäväksi.

— Asuinko siis niin perin epämukavasti Roomassa? kysyi Monte-Cristo,

— Mutta se olikin Roomassa! sanoi Morcerf. — Olitte tuhlannut viisikymmentätuhatta piasteria kalustaaksenne huoneistonne. Mutta ette suinkaan halua tuhlata joka päivä niin paljoa.

— Se seikka ei suinkaan minua pidätä, vastasi Monte-Cristo. — Mutta olin päättänyt hankkia oman asunnon Pariisissa, talon, joka on kokonaan minun. Lähetin kamaripalvelijani edeltäpäin, ja hän on varmaankin jo ostanut talon ja kalustanut sen.

— Miksi ette ilmoittanut meille, että teillä on kamaripalvelija, joka tuntee Pariisin! sanoi Beauchamp.

— Hän on ensi kertaa Pariisissa, samoin kuin minäkin, hän on neekeri ja mykkä, sanoi Monte-Cristo.

— Onko se Ali? kysyi Albert keskellä yleistä hämmästystä.

— On, se on Ali, minun nubialainen mykkä palvelijani, jonka luullakseni näitte Roomassa.

— Näin kyllä, vastasi Morcerf, — muistan hänet erinomaisen hyvin. Mutta kuinka olette pannut nubialaisen ostamaan teille talon Pariisissa ja mykän sen kalustamaan? Miesparkahan tekee kaikki nurinpäin.

— Erehdytte, siitä olen varma. Päinvastoin hän on kaikessa toiminut makuni mukaan, sillä tiedättehän, että minun makuni ei ole samanlainen kuin muiden. Hän saapui tänne viikko sitten. Hän on tietysti juossut pitkin kaupunkia vaistomaisesti aivan kuin hyvä metsästyskoira, joka ajaa yksinään riistaa takaa. Hän tuntee oikkuni, tarpeeni ja makuni. Hän on varmasti järjestänyt kaikki makuni mukaan. Hän tiesi, että tulen tänään kello kymmenen. Kello yhdeksästä asti hän odotti minua Fontainebleaun tullin luona. Hän pisti käteeni tämän paperin. Siinä on uusi osoitteeni. Lukekaa.

Ja Monte-Cristo ojensi paperin Albertille.

— Champs-Elysées 30, luki Morcerf.

— Tämäpä on toden totta kummallista, huudahti Beauchamp aivan vaistomaisesti.

— Ja melkein ruhtinaallista, lisäsi Château-Renaud.

— Ettekö tunne omaa taloanne? kysyi Debray.

— En, sanoi Monte-Cristo, — sanoinhan jo teille, etten tahtonut myöhästyä. Muutin vaunuissani pukua ja astuin niistä vicomten portin edessä.

Nuoret herrat katsoivat toisiaan. He eivät tietäneet, ilveilikö Monte-Cristo heidän kanssaan. Mutta vaikka tämä mies puhui kovin kummallisesti, niin hänen puheensa tuntui kuitenkin niin rehelliseltä, ettei sitä voinut pitää valheena. Minkä vuoksi hän olisikaan valehdellut?

— Meidän täytyy siis tyytyä tekemään herra kreiville kaikki ne pienet palvelukset, jotka voimme, sanoi Beauchamp. — Sanomalehtimiehenä avaan hänelle kaikkien Pariisin teattereiden ovet.

— Kiitos, sanoi Monte-Cristo hymyillen. — Taloudenhoitajani on jo saanut määräyksen hankkia minulle aition jokaiseen.

— Ja onko taloudenhoitajannekin nubialainen, mykkä? kysyi Debray.

— Ei, hän on teidän maamiehenne, jos korsikalainen voi olla kenenkään maanmies. Tehän tunnette hänet, herra Morcerf.

— Onko hän ehkä sattumalta kunnon signor Bertuccio, joka niin erinomaisella tavalla osasi vuokrata ikkunoita?

— Juuri sama. Hän on kunnon mies, ollut aikoinaan hiukan sotilas, hiukan salakuljettaja, hiukan kaikkea mitä olla saattaa. Voinpa melkein vannoa, että hän on ollut hiukan tekemisissä poliisinkin kanssa erään vähäpätöisen seikan, tikarinpiston, vuoksi.

— Ja te olette valinnut tämän kunnon miehen taloudenhoitajaksenne, herra kreivi? sanoi Debray. — Paljonko hän varastaa teiltä vuosittain?

— Kautta kunniani, sanoi kreivi, — hän ei varasta sen enempää kuin muutkaan, siitä olen varma. Mutta hän miellyttää minua, hän ei tunne mitään vaikeuksia, ja siksi pidän hänet palveluksessani.

— Teillä on siis täydellinen talous, sanoi Château-Renaud, — oma talo Champs-Elysées'n varrella, palvelijat ja taloudenhoitaja. Ei puutu muuta kuin rakastajatar.

Albert hymyili. Hän muisteli kaunista kreikkalaista naista, jonka oli nähnyt kreivin aitiossa Argentina-teatterissa.

— Minulla on sitäkin parempi, sanoi Monte-Cristo, — minulla on orjatar. Te vuokraatte rakastajattarenne oopperasta ja teatterista. Minä olen ostanut omani Konstantinopolista. Hän on kyllä maksanut minulle enemmän, mutta sitten ei minulla olekaan enää muita huolia hänen suhteensa.

— Mutta tehän unohdatte, sanoi Debray nauraen, — että me olemme vapaita, ja että samalla hetkellä, kun hän astuu jalallaan Ranskan maahan, hän on vapaa.

— Kuka sen hänelle ilmoittaa? kysyi Monte-Cristo.

— Kuka tahansa, joka ensimmäiseksi osuu hänen tielleen.

— Hän puhuu ainoastaan uuskreikkaa.

— Siinä tapauksessa se on aivan eri asia.

— Saammeko edes nähdä häntä? kysyi Beauchamp, — vai onko teillä mykkien palvelijoiden lisäksi vielä eunukkejakin?

— Ei suinkaan, sanoi Monte-Cristo, — niin pitkälle en mene itämaisuudessa. Väkeni voi lähteä vapaasti luotani ja jättää minut, ja jos joku jättää, ei hän enää tarvitse minua. Sen vuoksi ei kai kukaan jätäkään minua.

Jo kauan sitten oli päästy jälkiruokaan ja sikareihin.

— Hyvä ystävä, sanoi Debray, — kello on puoli kolme, kemunne olivat hauskat, mutta hauskimmastakin seurasta on kerran luovuttava ja usein mentävä ikävään seuraan. Minun täytyy palata ministeriöön. Puhun kreivistä ministerille, meidän täytyy saada tietää, kuka hän on.

— Olkaa varuillanne, sanoi Morcerf, — nerokkaimpienkaan ei ole onnistunut päästä siitä selville.

— Onhan meillä poliisiamme varten käytettävänä kolme miljoonaa. Tosinhan rahat aina on jo etukäteen käytetty, mutta mitä siitä, ainahan jostakin voi saada viisikymmentätuhatta frangia siihen tarkoitukseen.

— Ja kun olette saanut tietää, kuka hän on, niin ilmoitattehan sen minulle?

— Sen lupaan. Näkemiin asti, Albert. Hyvät herrat, hyvästi.

— Minä en siis menekään eduskuntaan, sanoi Beauchamp Albertille, — mutta minulla onkin lukijoilleni tarjottavana parempaa kuin Danglars'in puhe.

— Herran tähden, sanoi Morcerf, — älkää kertoko sanaakaan. Älkää riistäkö minulta sitä kunniaa, että minä ensimmäisenä esittelen hänet ihmisille. Eikö totta, hän on merkillinen?

— Hän on todellakin erikoisin ihminen, minkä olen nähnyt eläissäni, sanoi Château-Renaud. — Tuletteko, Morrel?

— Heti kun olen antanut käyntikorttini kreiville, joka lupasi käydä minua tervehtimässä asunnossani, Meslay-kadun 14:ssä.

— Olkaa varma siitä, että tulen, sanoi kreivi kumartaen.

Ja Maximilien lähti paroni Château-Renaud'n kanssa jättäen Monte-Criston Albertin seuraan.

41. Esittely

Kun Albert oli jäänyt Monte-Criston kanssa kahden, sanoi hän:

— Herra kreivi, sallikaa minun olla oppaananne ja näyttää teille asuntoani. Te, joka olette tottunut italialaisiin palatseihin, voitte laskea, kuinka monta neliöjalkaa tarvitsee pariisilainen nuori mies, jonka asuntoa ei suinkaan pidetä ahtaana. Sitä mukaa kuin kuljemme huoneesta toiseen, avaamme ikkunat, että teidän on helpompi hengittää.

Monte-Cristo tunsi jo ruokasalin ja alakerran salongin. Albert vei hänet ensin ateljeehensa, joka, niin kuin muistamme, oli hänen mieluisin olinpaikkansa.

Monte-Cristo katseli asiantuntijana kaikkia niitä esineitä, joita Albert oli tähän huoneeseen koonnut. Morcerf luuli, että hän joutuisi esittelemään näitä aarteitaan, mutta hänpä saikin kreiviltä kuulla niistä lisää arkeologisia, mineralogisia ja luonnontieteellisiä selityksiä. He tulivat toiseen kerrokseen. Morcerf vei vieraansa salonkiin. Tämän salongin seinillä oli nykyajan mestareiden tauluja: Duprén maisemia, joissa on korkeata kaislikkoa, tuuheita puita, ammuvia lehmiä ja kirkas taivas; Delacroix'n arabialaisia ratsumiehiä, yllään pitkät valkoiset kauhtanat, loistavat vyöt, koristellut aseet: hevoset purivat raivoissaan toisiaan, ihmiset iskivät toisiaan rautanuijilla; Boulanger'n akvarelleja, jotka kaikki kuvasivat Pariisin Notre-Damea niin voimakkaasti, että maalari oli siinä astunut runoilijan rinnalle; Diazin tauluja, jotka tekivät kukat kauniimmiksi kuin luonnossa ja auringon kirkkaammaksi kuin todellisuudessa; Decampsin piirustuksia, väreiltään yhtä kirkkaat kuin Salvator Rosan taulut, mutta runollisempia; Giraud'n ja Müllerin pastelleja, jotka esittivät enkelinkauniita lapsia ja neitseellisen ihania neitosia; Dauzatsin itämaanmatkallaan tekemästä albumista irroitettuja lehtiä, jotka hän oli muutamassa sekunnissa piirtänyt istuessaan kamelin selässä tai moskeijan kupukaton alla; sitä paitsi kaikkea sitä, minkä nykyajan taide voi antaa korvaukseksi siitä, mikä vuosisatojen kuluessa on hävinnyt ja haihtunut.

Albert luuli, että hän ainakin täällä voisi näyttää vieraalleen jotakin uutta, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ei tämän tarvinnut etsiäkään taiteilijan nimikirjoitusta, jona muutamissa tauluissa olivatkin ainoastaan nimikirjaimet, vaan hän sanoi heti, kuka kunkin taideteoksen oli tehnyt. Hän tunsi ilmeisesti jokaisen taiteilijan ja oli myös tutkinut ja ymmärtänyt kunkin omalaatuisen tekotavan.

Salongista he menivät makuuhuoneeseen, joka oli samalla sekä tavattoman komea että aistikas. Siellä oli yksi ainoa Leopold Robert'in maalaama taulu himmeissä kultakehyksissään.

Tämä muotokuva veti heti Monte-Criston huomion puoleensa, sillä hän astui pari kolme askelta eteenpäin ja pysähtyi sen eteen.

Taulu kuvasi nuorta, kahdenkymmenenviiden tai -kuuden ikäistä, tummaihoista naista, jonka välkkyvät silmät loistivat raskaiden silmäluomien alta. Hänellä oli katalonialaisten kalastajatyttöjen kaunis puku, punainen ja musta miehusta sekä kultaiset neulat tukassaan. Hän katseli merta, ja hänen kauniit piirteensä kuvastuivat taivaan ja meren sineä vastaan.

Huoneessa oli hämärä, muuten Albert olisi huomannut, miten kreivi tuli kalmankalpeaksi ja miten hänen hartiansa vapisivat.

Hetkisen oli aivan hiljaista. Kreivi katsoi kiinteästi taulua.

— Teillä on kaunis rakastajatar, vicomte, sanoi Monte-Cristo sitten aivan rauhallisella äänellä. — Ja tuo puku, naamiaispuku epäilemättä, sopii hänelle mainiosti.

— Herra kreivi, sanoi Albert, — en antaisi teille koskaan tätä loukkausta anteeksi, jos olisitte nähnyt naisen, jota taulu esittää. Ette tunne äitiäni. Tämä on hänen kuvansa. Hän maalautti tuon kuvansa kuusi tai kahdeksan vuotta sitten. Tämä puku on jonkinmoinen fantasiapuku, ja näköisyys on niin suuri, että olen vielä näkevinäni äitini sellaisena kuin hän oli vuonna 1810. Kreivitär teetti tämän kuvan kreivin poissa ollessa. Hän arveli varmaankin siten valmistavansa hänelle suuren ilon. Mutta kummallista kyllä tämä taulu ei laisinkaan miellyttänyt isääni. Vaikka taulu onkin arvokas, näettehän, että se on Leopold Robert'in parhaimpia, ei hän voinut voittaa vastenmielisyyttään sitä kohtaan. Meidän kesken sanoen, isäni, kreivi Morcerf on pääri, joka käy ahkerasti Luxembourg'issa, kenraali, jolla on hyvin laajat tiedot, mutta joka on huono taiteentuntija. Äitini on aivan toisenlainen, hän maalaa itse jokseenkin hyvin ja hän piti tällaista taideteosta siksi suuressa arvossa, ettei tahtonut siitä kokonaan luopua, vaan antoi sen minulle. Täällä se ei häiritse isääni, jonka Gros'n maalaaman muotokuvan kohta näytän teille. Suokaa anteeksi, että tällä tavoin puhun teille perheasioista, mutta kun kohta esittelen teidät isälleni, niin tahdoin puhua tästä, ettette hänen läsnä ollessaan tulisi ylistäneeksi äitini muotokuvaa. Tällä kuvalla on hyvin turmiollinen vaikutus, sillä melkein aina, kun äitini käy luonani, hän tulee tätä katsomaan ja silloin hän aina itkee. Tämä taulu on ainoa pilvi, mikä sumentaa isäni ja äitini välejä. Vaikka he ovat olleet yli kaksikymmentä vuotta naimisissa, ovat he yhtä rakkaita toisilleen kuin ensimmäisenä päivänä.

Monte-Cristo vilkaisi Albertiin aivan kuin tarkatakseen, sisältyikö hänen sanoihinsa jokin vihje. Mutta nuori mies oli epäilemättä lausunut ne aivan viattomasti.

— Kun nyt olette nähnyt kaikki vaatimattomat rikkauteni, sanoi Albert, — niin sallikaa minun tarjota ne käytettäväksenne. Olkaa täällä aivan kuin kotonanne, ja jotta tuntisitte itsenne vielä kotiutuneemmaksi, sallikaa minun viedä teidät isäni luo. Kirjoitin hänelle jo Roomasta, minkä palveluksen minulle teitte, ja olen ilmoittanut hänelle teidän tulostanne. Ja vakuutan teille, että kreivi ja kreivitär odottavat teitä kiihkeästi saadakseen teitä kiittää. Olette hiukan kyllästynyt kaikkeen, herra kreivi, sen tiedän, eikä perheidylli voi juuri innostaa merenkulkija Sindbadia. Mutta suostukaa ehdotukseeni aloittaaksenne siten pariisilaiselämänne, johon kuuluu kohteliaisuuksia, käyntejä ja esittelyjä.

Monte-Cristo kumarsi vastaamatta mitään. Albert kutsui kamaripalvelijansa ja käski hänen mennä ilmoittamaan herra ja rouva Morcerfille, että kreivi Monte-Cristo kohta saapuu heidän luokseen.

Albert lähti kreivin mukana.

Tullessaan kreivin huoneeseen Monte-Cristo näki salonkiin vievän oven yläpuolella vaakunakilven, jota ympäröi runsas koristelu, tosin huoneen muun koristelun kanssa sopusointuinen. Tästä kaikesta huomasi, että talon herra piti vaakunaa suuressa arvossa.

Monte-Cristo pysähtyi vaakunan eteen ja tarkasti sitä.

— Sinisellä pohjalla seitsemän kultaista rastasta rivissä. Se on varmaankin sukuvaakunanne? kysyi hän. — Tunnen kyllä vaakunoiden yksityiskohdat, mutta olen muuten vaakunaopissa hyvin heikko, sillä olenhan ainoastaan tusina-aatelia, leivottu Toscanassa aateliseksi San Stefanon ritarikunnan komentajan arvonimen avulla. Olisin vähät välittänyt koko aatelisarvosta, ellei minulle olisi vakuutettu, että se on välttämätön matkoilla. Onhan siitä ainakin se hyöty, että tullimiehet eivät nuuski tavaroita, kun vaunun ovessa on vaakuna. Suokaa siis anteeksi, kun kysyn tällaista.

— Kysymyksenne ei ole laisinkaan epähieno, vakuutti Morcerf. — Olette arvannut aivan oikein. Se on meidän vaakunamme, nimittäin isäni. Mutta näettehän, että se on yhdistetty toiseen vaakunaan, jossa punaista pohjaa rajoittaa hopea: äitini vaakunaan. Äidin puolelta olen espanjalainen, mutta Morcerf-suku on ranskalainen ja kuulemani mukaan vanhimpia Etelä-Ranskan aatelissukujen joukossa.

— Sitä rastaat todistavatkin, sanoi Monte-Cristo. — Melkein kaikki aseelliset pyhiinvaeltajat, jotka koettivat valloittaa tai valloittivat Pyhän maan ottivat vaakunaansa joko ristin, joka ilmaisi, mitä varten he olivat lähteneet, tai muuttolintuja, jotka merkitsivät sitä, että he lähtivät pitkälle retkelle ja aikoivat suoriutua siitä uskon siivillä. Joku esi-isistänne on ottanut osaa ristiretkeen ja vaikka hän olisikin ollut vasta Ludvig Pyhän retkellä, niin on sukunne kuitenkin jo kolmanneltatoista vuosisadalta peräisin.

— Se on mahdollista, sanoi Morcerf. — Isällä on jossakin sukupuu, josta sen saa tietää ja josta minä aikoinani olen ammentanut sellaisia tietoja, että Hozier ja Jaucourt olisivat niistä ihastuneet. Nyt en enää niitä ajattele. Sanon kuitenkin — se kuuluu opastajatoimeeni — että näitä asioita on alettu paljon tutkia kansanvaltaisen hallituksemme aikana.

— No, siinä tapauksessa olisi teidän hallituksenne pitänyt valita menneisyydestä paremmat tunnukset kuin nuo kaksi kilpeä, jotka ovat kaikissa julkisissa rakennuksissamme, sillä niillä ei ole mitään heraldista merkitystä. Mitä teihin, vicomte, tulee, niin olette onnellisempi kuin hallituksenne, sillä teidän vaakunanne on vanha ja kiihottaa mielikuvitusta. Olette sekä provencelainen että espanjalainen. Se selittää, miksi äidillänne kuvassa on katalonialaisten kaunis tumma ihonväri.

Kuulijan olisi täytynyt olla itse Oidipus tai sfinksi aavistaakseen, mikä iva piili näissä kreivin sanoissa, vaikka ne tuntuivatkin hyvin kohteliailta. Morcerf kiittikin häntä hymyillen. Näyttääkseen tietä hän ensimmäisenä avasi vaakunan alla olevan oven, ja he astuivat salonkiin.

Tämän salongin huomattavimmalla paikalla oli myöskin muotokuva. Se esitti noin kolmenkymmenenviiden tai -kahdeksan vuoden ikäistä miestä, jolla oli kenraalin univormu sekä arvoa osoittavat kaksinkertaiset olkalaput, kunnialegioonan nauha kaulassa, mikä osoitti komentajanarvoa, oikealla puolen rintaa Vapahtajan ritarikunnan yliupseerin merkki ja vasemmalla Carlos II:n ritarikunnan risti. Tästä huomasi, että asianomainen oli käynyt sotaa Kreikassa ja Espanjassa tai oli suorittanut jonkin diplomaattisen tehtävän näissä maissa.

Monte-Cristo tarkasti yksityiskohtaisesti tätä taulua samoin kuin aikaisemmin näkemäänsäkin, kun sivuovi aukeni ja hän näki edessään kreivi Morcerfin.

Tämä oli noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden ikäinen mies, mutta näytti ainakin viisikymmenvuotiaalta. Hänen mustat kulmakarvansa erottuivat jyrkästi melkein valkoisesta tukasta, joka sotilaan tapaan oli leikattu lyhyeksi. Hänellä oli yllään siviilipuku, ja monivärinen nauha napinreiässä ilmaisi, mitkä kaikki kunniamerkit hänellä oli. Hän astui sisään jokseenkin mahtavasti ja samalla kiireisesti. Monte-Cristo näki hänen lähestyvän, mutta ei astunut askeltakaan eteenpäin. Olisi luullut, että hänen jalkansa oli naulittu kiinni lattiaan samoin kuin hänen katseensa Morcerfin kasvoihin.

— Isä, sanoi nuori mies, — minulla on kunnia esitellä teille kreivi Monte-Cristo, jalomielinen ystävä, joka minulla oli onni kohdata, kun olin joutunut vaikeaan tilanteeseen, niin kuin olen teille kertonut.

— Olette tervetullut luoksemme, hymyili kreivi Morcerf kumartaen kreiville, — ja olette pelastaessanne sukumme ainoan perillisen tehnyt meille palveluksen, joka velvoittaa meidät ikuiseen kiitollisuuteen.

Näin sanoen kreivi Morcerf osoitti Monte-Cristolle tuolia, samalla kun itse istuutui vastapäätä ikkunaa.

Monte-Cristo istui kreivin osoittamalle tuolille ja käänsi sen niin, että jäi itse raskaiden samettiverhojen varjoon, mutta saattoi nähdä toisen kasvot. Hän näki niissä väsymystä ja huolta ja luki ennenaikaisista rypyistä salaisten tuskien koko tarinan.

— Rouva kreivitär oli parhaillaan pukeutumassa, sanoi Morcerf, — kun hänelle ilmoitettiin, kenet hänellä on onni nähdä luonaan. Hän saapuu kohta ja on kymmenen minuutin päästä täällä.

— Mikä kunnia minulle, sanoi Monte-Cristo, — saada heti ensimmäisenä päivänä Pariisissa kohdata mies, jonka ansiot ovat hänen maineensa arvoiset ja jota onni on aivan ansiosta suosinut. Mutta eikö Mitidjan tasangoilla ja Atlasvuorilla ole enää tarjottavana teille marsalkansauvaa?

— Olen jättänyt sotapalveluksen, sanoi Morcerf hiukan punastuen. — Sain nimitykseni restauraation aikana, otin osaa ensimmäiseen sotaretkeen ja palvelin marsalkka Bourmont'in johdolla. Saatoin siis odottaa korkeampaakin johtoasemaa, ja kukapa tietää, mitä olisikaan tapahtunut, jos nuorempi haara olisi pysynyt valtaistuimella. Mutta heinäkuun vallankumous oli siksi kunniakas, että se saattoi olla kiittämätön. Se ei palkinnut muita palveluksia kuin niitä, jotka oli tehty keisarikunnan aikana. Jätin siis erohakemuksen, sillä kun on ansainnut olkalappunsa taistelutanterella, ei enää osaa liikehtiä salonkien liukkaalla permannolla. Olen jättänyt miekan ja antautunut politiikkaan, harrastan teollisuutta ja tutkin elinkeinojamme. Niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka olin sotapalveluksessa, olin jo niistä asioista kiinnostunut, mutta minulla ei ollut aikaa.

— Tuollaisilla aatteilla Ranskan kansa osoittaa olevansa muiden yläpuolella, totesi Monte-Cristo. — Vaikka olettekin vanhan aatelissuvun jälkeläinen ja rikas, olette kuitenkin mennyt armeijaan halvaksi sotamieheksi ja olette aste aseelta hankkinut itsellenne arvoaseman, se on hyvin harvinaista. Kun teistä sitten on tullut kenraali, pääri ja kunnialegioonan komentaja, suostutte opiskelemaan uutta alaa ettekä toivo muuta palkintoa kuin että voisitte jonakin päivänä hyödyttää kansalaisianne… Se on todellakin kaunista, sanon suorastaan ylevää.

Albert katseli ja kuunteli kummastuneena Monte-Cristoa. Hän ei ollut tottunut näkemään tätä näin innostuneena.

— Ikävä kyllä, jatkoi vieras, epäilemättä poistaakseen tuskin huomattavan pilven, joka oli noussut Morcerfin otsalle, — me italialaiset emme tee sillä tavoin; me pysymme omassa säädyssämme ja omissa oloissamme, meissä säilyy sama elintapa, sama ajatuskanta, jopa sama hyödyttömyyskin kautta koko elämämme.

— Mutta, hyvä herra, vastasi kreivi Morcerf, — teidän arvoisellenne miehelle ei Italia ole sopiva isänmaa. Ranska avaa teille sylinsä. Kuulkaa sen kutsua, Ranska ei varmaankaan ole kaikille kiittämätön. Se kohtelee pahoin omia lapsiaan, mutta tavallisesti ottaa vieraat suurenmoisesti vastaan.

— Isä, sanoi Albert hymyillen, — kaikesta huomaa, ettette tunne kreivi Monte-Cristoa. Kreivi ei kaipaa maallisia kunnianosoituksia, ja arvonimiä hän ottaa vain sen verran vastaan kuin tarvitsee matkapassiaan varten.

— Tämä on todellakin sattuvin arvostelu, minkä koskaan olen itsestäni kuullut, sanoi Monte-Cristo.

— Olette saanut määrätä oman tulevaisuutenne, sanoi kreivi Morcerf huoaten, — ja olette ilmeisesti kulkenut kukkastietä elämässänne.

— Juuri niin, sanoi Monte-Cristo, ja hänen huulillaan oli hymy, jota mikään maalari ei olisi pystynyt jäljentämään eikä mikään ihmistuntija selittämään.

— Ellen olisi pelännyt väsyttäväni herra kreiviä, sanoi kreivi Morcerf, joka näytti ihastuneen Monte-Criston hienoon käytökseen, — olisin vienyt teidät eduskuntaan. Tämänpäiväinen istunto tuntuu omituiselta jokaisesta, joka ei tunne päärejämme.

— Olen teille kiitollinen, jos uusitte joskus toiste tämän tarjouksenne. Mutta tänään on minussa herätetty toivo tulla esitellyksi rouva kreivittärelle.

— Tuossa äiti onkin! huudahti Albert.

Monte-Cristo kääntyi nopeasti ja näki kreivittären seisovan salongin ovella, vastapäätä sitä ovea, mistä hänen miehensä oli tullut sisään. Hän seisoi siinä liikkumattomana ja kalpeana, ja kun kreivi Monte-Cristo kääntyi, antoi hän käsivartensa, joka jostakin syystä oli nojannut kullattuun pihtipieleen, vaipua alas. Hän oli seisonut ovella jo jonkin aikaa ja kuullut kaukaisen vieraan viimeiset sanat.

Kreivi Monte-Cristo nousi ja kumarsi syvään kreivittärelle, joka vuorostaan vastasi siihen ääneti ja juhlallisesti.

— Hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa? kysyi Morcerf. — Onko täällä ehkä niin kuuma, että voitte pahoin?

— Onko äiti sairas? huudahti Albert ja riensi Mercedeksen luo.

Hymyillen tämä kiitti heitä molempia.

— En, sanoi kreivitär, — mutta tunsin voimakasta mielenliikutusta nähdessäni sen miehen, jonka ansiosta meidän ei nyt tarvitse itkeä ja surra. Hyvä herra, jatkoi hän lähestyen juhlallisena kuin kuningatar, — olen teille kiitollinen poikani hengestä ja sen vuoksi siunaan teitä. Olen erittäin iloinen siitä, että minulle tarjoutuu tilaisuus kiittää teitä, ja tämä kiitos tulee sydämestäni samoin kuin siunauksenikin.

Kreivi kumarsi uudelleen, mutta syvempään kuin edellisellä kerralla. Hän oli vieläkin kalpeampi kuin Mercedes.

— Armollinen rouva, sanoi hän, — herra kreivi ja te maksatte liian runsaan palkan vähäpätöisestä palveluksesta. Kun pelastaa pojan ja säästää isältä huolet ja äidiltä kärsimykset, niin eihän siinä tee varsinaisesti hyvää työtä, täyttää vain inhimillisyyden vaatimukset.

Näihin sanoihin, jotka lausuttiin hellästi ja tavattoman kohteliaasti, kreivitär Morcerf vastasi liikuttuneena:

— Olen onnellinen poikani puolesta, kun hän on saanut teidät ystäväkseen, ja kiitän Jumalaa tästä johdatuksesta.

Ja kreivi oli näkevinään kyynelen välkkyvän Mercedeksen silmissä.

Morcerf lähestyi häntä.

— Olen jo pyytänyt anteeksi kreiviltä kun minun täytyy jättää hänet, sanoi hän, — ja toivon, että yhdytte anteeksipyyntööni. Mutta istunto alkaa kello kaksi, ja kello kolmelta pitäisi minun puhua.

— Lähtekää, koetan saada vieraamme unohtamaan poissaolonne, sanoi Mercedes. — Herra kreivi, sanoi hän kääntyen Monte-Criston puoleen, — suotteko meille sen kunnian, että jäätte täksi päiväksi luoksemme?

— Kiitos, armollinen rouva, voitte olla varma siitä, että tunnen mitä suurinta kiitollisuutta kutsustanne, mutta olen tänä aamuna noussut porttinne edessä suoraan matkavaunuistani. En tiedä vielä, millainen on asuntoni Pariisissa; tuskin edes tiedän, missä asun. Levottomuuteni on tosin vähäpätöinen, mutta kuitenkin ymmärrettävä.

— Toivoaksemme saamme kuitenkin ilon nähdä teidät toiste täällä? kysyi kreivitär.

Monte-Cristo kumarsi sanaakaan virkkamatta.

— En siis pidätä teitä kauempaa, sanoi kreivitär, — sillä en tahdo kiitollisuuteni muuttuvan epähienoksi enkä haitalliseksi.

— Rakas kreivi, sanoi Albert, — jos sallitte, niin tahdon korvata teille Roomassa osoittamanne kohteliaisuuden ja annan vaununi käytettäviksenne siksi, kunnes ennätätte hankkia itsellenne omat.

— Tuhannet kiitokset ystävällisyydestänne, sanoi Monte-Cristo, — mutta otaksun, että Bertuccio on oikealla tavalla käyttänyt ne neljä tuntia, jotka olen antanut hänelle aikaa, ja että täältä lähtiessäni löydän jonkinmoiset ajoneuvot ovenne edestä.

Albert oli jo tottunut odottamaan kreiviltä tällaista eikä enää hämmästynyt. Hän tahtoi vain tietää, millä tavalla nuo määräykset oli pantu täytäntöön. Hän seurasi sen vuoksi kreiviä ulko-ovelle asti.

Monte-Cristo ei ollut erehtynyt. Heti kun hän astui kreivi Morcerfin eteiseen, riensi Roomasta tullut palvelija ulos, ja kuuluisa matkamies näki todellakin vaunujen odottavan portaitten edessä.

Vaunut olivat Kellerin tehtaasta, ja hevospari oli sama, josta — niin kuin kaikki keikarit tiesivät — vielä edellisenä päivänä oli tarjottu Drakelle kahdeksantoistatuhatta frangia.

— Hyvä herra, sanoi kreivi Albertille, — en voi kehottaa teitä saattamaan minua asuntooni, koska se todennäköisesti on vielä tilapäisessä kunnossa. Antakaa siis minulle yksi päivä aikaa ja sallikaa minun sitten kutsua teidät luokseni. Silloin olen varma, etten loukkaa vieraanvaraisuuden lakeja.

— Jos pyydätte päivän aikaa, herra kreivi, niin tiedän, ettette näytä minulle enää taloa, vaan palatsin. Teillä on varmaankin joku hyvä haltia auttajananne.

— Antakaa ihmisten niin uskoa, sanoi Monte-Cristo laskien jalkansa komeiden ajoneuvojensa samettiselle astinlaudalle, — niin minulla on menestystä naismaailmassa.

Hän hyppäsi vaunuihinsa, ovi sulkeutui, ja ajoneuvot läksivät kiitämään eteenpäin, mutta eivät kuitenkaan niin nopeasti, ettei hän olisi huomannut, miten sen huoneen ikkunaverhot, jonne hän oli Mercedeksen jättänyt, heikosti liikahtivat.

Kun Albert palasi äitinsä luo, tapasi hän tämän budoaarissaan samettisessa nojatuolissa istumassa; verhot oli laskettu alas, niin ettei huoneesta erottanut muuta kuin jonkin maljakon välkkyvän sivun tai kultakehyksen kulman.

Albert ei voinut nähdä äitinsä kasvoja, sillä tämä oli kietonut päänsä ympärille harson. Mutta hänen äänensä tuntui värisevän. Albert erotti myöskin ruusujen ja heliotrooppien tuoksun keskeltä hajusuolan kirpeän hajun.

— Oletteko sairas, äiti? huudahti hän astuessaan sisään. — Ja oletteko ehkä poissa ollessani voinut pahoin?

— Minäkö? En suinkaan, Albert. Mutta ymmärräthän, noista ruusuista, tuberooseista ja oranssinkukista leviää näinä ensimmäisinä lämpiminä päivinä tavattoman voimakas tuoksu.

— Siis, äiti, sanoi Albert tarttuen soittokellon nuoraan, — täytyy maljakot viedä etuhuoneeseen. Voitte todellakin huonosti. Jo äsken astuessanne sisään olitte tavattoman kalpea.

— Olinko kalpea, Albert?

— Kalpeutenne kaunistaa teitä erinomaisesti, äiti, mutta isä ja minä olimme yhtä kaikki levottomia.

— Huomauttiko isä siitä? kysyi Mercedes kiihkeästi.

— Ei minulle, mutta sanoihan hän teille itsellenne siitä.

— Sitä en muista, sanoi kreivitär.

Palvelija astui sisään. Alberthan oli soittanut.

— Viekää nämä kukat etuhuoneeseen tai pukuhuoneeseen, sanoi Albert. — Rouva kreivitär voi niiden tuoksusta pahoin.

Palvelija totteli. Syntyi äänettömyys, jota jatkui niin kauan kuin palvelija siirsi kukkia.

— Mistä tuo nimi Monte-Cristo on tullut? kysyi kreivitär, kun palvelija oli mennyt. — Onko se sukunimi, tiluksen nimi vai jonkinmoinen arvonimi?

— Se on luullakseni arvonimi. Kreivi on ostanut itselleen saaren Toscanan saaristosta, ja sitä seuraa jonkinmoinen komentajanarvo, niin kuin hän tänä aamuna itse mainitsi. Tiedättehän, että sellainen on tapana San Stefanossa Firenzessä ja San Giorgio Constantinianossa Parmassa, jopa Malta-ritaristossakin. Hän ei sitä paitsi pane mitään erityistä arvoa aateluudelle ja sanoo itseään tusinakreiviksi, vaikka yleinen mielipide Roomassa onkin, että kreivi on täydellinen hienon maailman mies.

— Hän käyttäytyy hienosti, sanoi kreivitär, — ainakin siitä vähästä päättäen, minkä huomasin hänen seurassaan.

— Erinomaisen hienosti, äiti, jopa niin hienosti, että hän voittaa monet kaikkein ylhäisimmätkin aateliset, joita olen tullut tuntemaan kolmessa maassa, Englannissa, Espanjassa ja Saksassa.

Kreivitär mietti hetkisen ja sanoi sitten:

— Rakas Albert, kysyn tätä sinulta nyt äitinä; olet nähnyt kreivin hänen omassa kodissaan, sinulla on terävä silmä, seurustelutapoja ja hienoutta enemmän kuin on tavallista: uskotko, että kreivi on todellakin se, miltä hän näyttää?

— Miltä hän siis näyttää?

— Sanoithan juuri äsken itse: hienon maailman mieheltä.

— Sanoin, että häntä pidetään sellaisena.

— Mutta mitä sinä, Albert, itse ajattelet?

— Myönnän, että minulla ei ole selvää käsitystä hänestä. Luulen häntä maltalaiseksi.

— En kysy hänen syntyperäänsä, vaan mikä hän on.

— Olen nähnyt niin monta erikoista piirrettä hänen elämässään, että jos sanon suoraan ajatukseni, pidän häntä byronmaisena miehenä, jonka onnettomuus on leimannut kohtalokkaalla merkillään; hän on toinen Manfred, toinen Lara, toinen Werner. Hän on vanhan suvun viimeinen jälkeläinen, joka on kadottanut isiensä perinnön ja sitten seikkailuneroudellaan osannut hankkia itselleen omaisuuden ja päässyt sen avulla yhteiskuntalakien yläpuolelle.

— Mitä sillä tarkoitat…?

— Sitä, että Monte-Criston saari on keskellä Välimerta, siellä ei ole asukkaita, ei sotilaita, vaan se on kaikkien maiden salakuljettajien ja rosvojen olinpaikkana. Kukapa tietää, ehkä nämä ammattilaiset maksavat herralleen veroa.

— Se on mahdollista, sanoi kreivitär mietteisiinsä vaipuneena.

— Samapa tuo, jatkoi nuori mies, — olkoon hän salakuljettaja tai ei, myönnättehän äiti, että kreivi Monte-Cristo on erikoinen ja huomattava mies. Hänellä tulee varmasti olemaan suuri menestys Pariisin salongeissa. Tänä aamuna hän astui ensimmäiset askelensa hienossa seurapiirissä hämmästyttäen sellaistakin miestä kuin Château-Renaud.

— Ja minkä ikäinen kreivi mahtaa olla? kysyi Mercedes pannen erikoisen suurta painoa tähän kysymykseen.

— Hän on kolmekymmentäviisi- tai -kuusivuotias, äiti.

— Niinkö nuori! Se on mahdotonta, sanoi Mercedes vastaten samalla omiin ajatuksiinsa.

— Se on aivan totta. Pari kolme kertaa hän on huomauttanut jossakin yhteydessä: olin silloin viisivuotias, tai: kymmenen, tai: viidentoista. Uteliaana miehenä minä tein niiden mukaan päätelmäni ja ne pitävät kaikki yhtä: hän on kolmekymmentäviisivuotias. Sitä paitsi, muistakaahan, kuinka eloisa katse hänellä on, kuinka musta tukka, kuinka hänen otsansa on rypytön, vaikka hän onkin kalpea. Hän ei ole ainoastaan voimakas, vaan nuorikin.

Kreivitär painoi päänsä kumaraan, aivan kuin liian raskaitten ajatusten painosta.

— Ja tuo mies on siis tuntenut ystävyyttä sinua kohtaan? sanoi hän hermostuneesti väristen.

— Siltä näyttää.

— Entä … pidätkö sinäkin hänestä?

— Hän miellyttää minua, sanokoon Franz d'Epinay mitä tahansa. Franz näet väittää, että hän on tullut haudantakaisesta maailmasta.

Kreivitär teki kauhua ilmaisevan liikkeen.

— Albert, sanoi hän vapisevalla äänellä, — olenhan aina varoittanut sinua huonoista tuttavuuksista. Nyt olet mies ja voisit puolestasi neuvoa minua. Yhtä kaikki sanon vielä kerran: Ole varovainen, Albert.

— Rakas äiti, jotta voisin noudattaa neuvoanne, täytyisi minun tietää mitä pitää varoa. Kreivi ei pelaa, ei juo muuta kuin vettä, johon on pantu muutama pisara espanjalaista viiniä. Kreivi on osoittautunut niin rikkaaksi, että hän ei voisi lainata minulta rahaa tulematta naurunalaiseksi. Mikä vaara siis minua uhkaisi kreivin puolelta?

— Olet oikeassa, sanoi kreivitär, — ja pelkoni on aivan aiheeton, varsinkin kun se kohdistuu mieheen, joka on pelastanut henkesi. Ottiko isäsi hänet ystävällisesti vastaan, Albert? Meidän pitää olla kreiville enemmän kuin kohteliaita. Isäsi on usein ajatuksiinsa vaipunut, monet asiat painavat hänen mieltään, ja hän saattaisi vasten tahtoaan…

— Isäni on ollut moitteeton, keskeytti Albert. — Hän näytti ihastuneenkin niistä hienoista kohteliaisuuksista, jotka kreivi ovelasti liitti keskusteluun, aivan kuin hän olisi tuntenut isän kolmekymmentä vuotta. Se hiveli isän mieltä, jatkoi Albert nauraen, — ja he erosivat mitä parhaimpina ystävinä, isä tahtoi jopa viedä hänet eduskuntaan kuulemaan puhettaan.

Kreivitär ei vastannut. Hän oli vaipunut niin syviin mietteisiin, että hänen silmänsä vähitellen olivat menneet umpeen. Nuori mies seisoi hänen edessään ja katsoi hellästi ja sydämellisesti häneen, niin kuin pojat katsovat nuorta ja kaunista äitiä. Hän kuuli äidin hengittävän tasaisesti, luuli hänen nukahtaneen ja hiipi varpaillaan pois.

— Kummallinen mies, sanoi hän itsekseen; — ennustin jo Italiassa, että hän tulee täällä herättämään huomiota. Äitini on varma mittapuu, ja hän on selvästi kiinnostunut kreivistä. Siispä tämän täytyy olla hyvin huomattava mies.

Hän meni talliin hiukan kadehtien sitä, että kreivi oli saanut haltuunsa vaunuhevoset, joiden rinnalla hänen hevosensa jäivät jälkeen hevostuntijoiden silmissä.

— Ihmiset eivät toden totta ole yhdenvertaisia, ajatteli hän. — Minun täytyy pyytää isääni kehittämään tätä ajatusta eduskunnassa.

42. Bertuccio

Tällä välin kreivi oli tullut asuntoonsa. Hän oli tarvinnut matkaan kuusi minuuttia, mutta näiden kuuden minuutin aikana oli kuitenkin parikymmentä nuorta miestä huomannut hänen vaunuhevosensa, joita heidän ei ollut kannattanut ostaa. Kuka oli tuo ylhäinen herra, jonka kannatti hankkia itselleen kahdenkymmenentuhannen frangin vaunuhevoset?

Alin valitsema talo, jossa Monte-Criston oli aikomus asua kaupungissa ollessaan, oli Champs-Elysées'n varrella. Talon toisella puolella oli piha ja toisella puutarha. Keskellä pihaa oli tuuhea puuryhmä, joka osaksi peitti talon päätyä, tämän ryhmän molemmin puolin kulkivat aivan kuin leveinä käsivarsina tiet portilta portaitten eteen. Portaiden joka askelmalla oli kukkia kasvavia posliinimaljakkoja. Paitsi pääkäytävää vei taloon toinenkin käytävä, Ponthieu-kadun puolella.

Ajaja ei ollut vielä ennättänyt antaa merkkiä portinvartijalle, kun ison ristikkoportin puoliskot jo kääntyivät saranoillaan. Kreivin oli nähty saapuvan, ja täällä samoin kuin Roomassakin palveltiin häntä salaman nopeudella. Vaunut ajoivat siis sisään, tekivät puolikaaren hidastamatta vauhtiaan, ja portti oli jo suljettu, kun vaunujen pyörät vielä pyörivät pitkin soraista käytävää.

Vaunut pysähtyivät portaitten vasemmalle puolelle, ja niiden ovelle ilmestyi kaksi miestä. Toinen oli Ali, joka hymyili rehellisen iloisesti isäntänsä nähdessään ja joka oli tyytyväinen, kun Monte-Cristo katsoikin häntä. Toinen miehistä kumarsi nöyrästi kreiville ja ojensi hänelle käsivartensa auttaakseen häntä astumaan vaunuista.

— Kiitos, herra Bertuccio, sanoi kreivi astuen notkeasti alas. — Entä notaari?

— Hän on pienessä salongissa, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio.

— Ja käyntikortit, jotka käskin teidän toimittaa heti, kun tiedätte talon numeron?

— Herra kreivi, ne ovat jo valmiit. Olin Palais-Royalin parhaimman kaivertajan luona, ja hän valmisti levyn minun läsnä ollessani. Ensimmäinen käyntikortti vietiin heti määräyksenne mukaan paroni Danglars'ille, Chaussée-d'Antinkatu 7. Muut ovat teidän ylhäisyytenne makuuhuoneen uunin reunalla.

— Hyvä on. Paljonko kello on?

— Kello on neljä.

Monte-Cristo antoi hansikkaansa, hattunsa ja keppinsä samalle lakeijalle, joka Morcerfin eteisessä oli rientänyt noutamaan vaunuja; sitten hän meni pieneen salonkiin herra Bertuccion näyttäessä hänelle tietä.

Niin kuin taloudenhoitaja oli sanonut, odotti notaari pienessä salongissa.

Hän oli vähäpätöinen pariisilainen kirjuri, joka oli korotettu piirinotaariksi.

— Oletteko notaari, joka on saanut tuon maatalon myymisen toimekseen? kysyi Monte-Cristo.

— Olen, herra kreivi, vastasi notaari.

— Kauppakirjat ovat valmiina?

— Ovat, teidän ylhäisyytenne.

— Oletteko tuonut ne mukananne?

— Ne ovat tässä.

— Hyvä on. Ja missä ostamani talo on? kysyi Monte-Cristo aivan kuin ohimennen, kääntyen puoliksi Bertuccion, puoliksi notaarin puoleen.

Taloudenhoitaja vastasi liikkeellä, joka ilmaisi: Minä en tiedä! Notaari katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.

— Kuinka, sanoi hän, — ettekö tiedä, herra kreivi, missä teidän ostamanne talo on?

— En todellakaan, vastasi kreivi. — Tulen tänä aamuna Cadixista. En ole koskaan ennen ollut Pariisissa, astun ensi kertaa jalallani Ranskanmaalle.

— Se on aivan eri asia, sanoi notaari. — Herra kreivin ostama talo on Auteuilissa.

Tämän kuullessaan Bertuccio kalpeni silminnähtävästi.

— Entä missä on Auteuil? kysyi Monte-Cristo.

— Tässä aivan lähellä, herra kreivi, sanoi notaari, — heti Passyn vieressä, ihanalla paikalla, aivan Boulognen metsän keskellä.

— Niinkö lähellä, sanoi Monte-Cristo, — mutta eihän se ole maalla. Miksi ihmeessä olette valinnut minulle asunnon aivan Pariisin porttien ulkopuolelta?

— Minäkö? huudahti taloudenhoitaja omituisen kiihkeästi. — Eihän herra kreivi ole antanut minun toimekseni talon valitsemista. Herra kreivi suvaitsee muistella.

— Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo. — Nyt minä muistan. Luin ilmoituksen sanomalehdestä, ja tuo pettävä otsake talo maalla houkutteli minua.

— Vielä on aikaa valita toinen, sanoi Bertuccio, — ja jos teidän ylhäisyytenne antaa minun etsiä jostakin muualta, niin löydän kyllä sopivan Enghienista, Fontenay-aux-Roses'ista tai Bellevuesta.

— Ei tarvitse, sanoi Monte-Cristo huolettomasti, — koska minulla nyt on tämä, voin sen pitää.

— Siinä teette oikein, herra kreivi, sanoi notaari vilkkaasti peläten menettävänsä palkkionsa. — Tila on hurmaava, virta, tuuheat puut, mukava asunto vaikka onkin muutaman vuoden ollut käyttämättä. Huonekalusto on arvokas vaikka onkin vanha, mutta nykyäänhän aletaan etsiä antikviteetteja.

— Älkäämme jättäkö sellaista tilaisuutta käyttämättä, sanoi Monte-Cristo, — Olkaa hyvä ja antakaa välikirja.

Hän kirjoitti nopeasti paperin alle luotuaan silmäyksen siihen kohtaan, jossa oli mainittu tiluksen paikka ja sen omistajien nimi.

— Bertuccio, sanoi hän, — antakaa viisikymmentäviisituhatta frangia tälle herralle.

Taloudenhoitaja poistui horjuvin askelin ja palasi tuoden pinkan seteleitä, jotka notaari luki, niin kuin ainakin mies, joka ei ole tottunut saamaan rahoja ennen kuin kaikki kiinnityslainat on suoritettu.

— Ja nyt, kysyi kreivi, — onko kaikki lailliset muodot otettu varteen?

— On, kaikki, herra kreivi.

— Onko teillä avaimet?

— Ne ovat talon portinvartijan hallussa, mutta tässä on kirje, jossa käsken häntä luovuttamaan talon uudelle omistajalle.

— Hyvä on.

Ja Monte-Cristo nyökkäsi notaarille aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Menkää, en tarvitse teitä enää."

— Mutta, huomautti kunnon notaari, — herra kreivi on erehtynyt. Hinta oli ainoastaan viisikymmentätuhatta frangia kaiken kaikkiaan.

— Entä teidän palkkionne?

— Se sisältyy mainittuun summaan.

— Mutta olettehan tullut tänne Auteuilista asti?

— Olen kyllä.

— Täytyyhän minun korvata teidän vaivannäkönne.

Ja hän viittasi häntä poistumaan.

Notaari poistui selkä edellä ja kumartaen maahan asti. Ensimmäisen kerran virkaurallaan hän tapasi tällaisen miehen.

— Saattakaa herra notaaria, herra Bertuccio, sanoi kreivi.

Ja taloudenhoitaja meni notaarin jäljestä.

Kreivi oli tuskin jäänyt yksin, kun hän otti povestaan lukollisen salkun ja aukaisi sen avaimella, jota aina kantoi kaulassaan.

Hetkisen etsittyään hän löysi paperin, jossa oli muistiinpanoja, vertasi niitä pöydällä olevaan kauppakirjaan ja terästi muistiaan:

— Auteuil, Fontaine-katu n:o 28, se se on, sanoi hän. — Voinkohan nyt luottaa tunnustukseen, jonka on saanut aikaan sielullinen tai ruumiillinen kauhu? Samapa tuo, tunnin päästä saan tietää kaiken. Bertuccio, huusi hän lyöden pienellä vasaralla soittokelloon, jolloin kuului terävä, kauan kaikuva helähdys aivan kuin gong-gongista. — Bertuccio!

Taloudenhoitaja ilmestyi kynnykselle.

— Herra Bertuccio, sanoi Monte-Cristo, — mainitsittehan kerran matkustaneenne aikaisemmin Ranskassa?

— Muutamissa osissa Ranskaa, teidän ylhäisyytenne.

— Tunnette epäilemättä Pariisin ympäristöt?

— En, teidän ylhäisyytenne, en, vastasi taloudenhoitaja hermostuneesti vapisten, ja Monte-Cristo huomasi, että hän oli hyvin levoton.

— Ikävää, ettette ole nähnyt Pariisin ympäristöä, sillä aion vielä tänään lähteä katsomaan uutta tilustani, ja koska haluan teidät mukaani, olisitte varmaankin antanut minulle tärkeitä tietoja.

— Auteuiliinko? huudahti Bertuccio ja valahti kalmankalpeaksi. — Täytyykö minun mennä Auteuiliin?

— Mitä kummaa siinä on? Kun kerran asetun asumaan Auteuiliin, niin tulette tietysti mukaan, sillä kuuluttehan palveluskuntaani.

Bertuccio painoi päänsä isäntänsä käskevän katseen edessä kumaraan ja oli vaiti.

— Mutta mikä teidän on? Pitääkö minun soittaa toinen kerta saadakseni vaununi? sanoi Monte-Cristo samalla äänellä kuin Ludvig XIV tuon kuuluisan lauseensa: "Sain melkein odottaa!"

Bertuccio oli yhdellä hyppäyksellä salongista etuhuoneessa ja huusi käheällä äänellä:

— Hänen ylhäisyytensä vaunut!

Monte-Cristo kirjoitti pari kolme kirjettä. Hänen sulkiessaan viimeistä taloudenhoitaja palasi.

— Teidän ylhäisyytenne vaunut ovat portaitten edessä, sanoi hän.

— Hyvä on. Ottakaa hansikkaanne ja hattunne, sanoi Monte-Cristo.

— Täytyykö minun seurata teidän ylhäisyyttänne? huudahti Bertuccio.

— Tietysti, pitäähän teidän antaa määräyksiänne, koska aion asettua tuohon taloon asumaan.

Kreivin käskyjä vastaan ei mukistu. Vastustelematta taloudenhoitaja siis seurasi herraansa ja istui kunnioittavasti vaunujen etuistuimelle.

43. Talo Auteuilissa

Monte-Cristo oli huomannut, että Bertuccio oli portaita laskeutuessaan siunannut itsensä korsikalaisen tapaan tekemällä peukalolla eteensä ristinmerkin, ja vaunuihin istuessaan mutissut lyhyen rukouksen. Jokainen muu paitsi utelias ihminen olisi tuntenut sääliä kunnon taloudenhoitajaa kohtaan nähdessään, kuinka kauhuissaan hän läksi matkaan. Mutta kreivi näytti olevan siksi utelias, ettei tahtonut säästää Bertuccioa tältä matkalta.

Kahdenkymmenen minuutin päästä he saapuivat Auteuiliin. Bertuccion mielenliikutus oli vain kasvanut. Hän kyyhötti vaunujen nurkassa ja tarkasti kuumeentapaisesti jokaista taloa, minkä ohitse he ajoivat.

— Käskekää vaunujen pysähtyä Fontaine-kadun numero 28:n kohdalla, sanoi kreivi luoden säälimättömän katseen taloudenhoitajaan.

Hiki valui Bertuccion kasvoilta. Hän noudatti kuitenkin määräystä, kumartui vaunujen ikkunasta ja huusi ajajalle:

— Fontaine-katu 28.

Numero 28 oli kylän laidassa. Matkan aikana oli ilta alkanut pimetä tai oikeammin sanoen synkkä ukkospilvi verhonnut maiseman kaameaan, tuhoaennustavaan hämärään.

Vaunut pysähtyivät, ja palvelija riensi avaamaan vaunujen oven.

— No, sanoi kreivi, — ettekö astu vaunuista, herra Bertuccio? Mikä kumma teitä tänä iltana vaivaa?

Bertuccio riensi ulos, tarjosi olkansa kreiville tueksi, ja tämä nojasi siihen astuessaan hitaasti astimia alas.

— Kolkuttakaa, sanoi kreivi, — ja ilmoittakaa, että olen tullut.

Bertuccio kolkutti porttia, se aukeni, ja portinvartija astui esiin.

— Kuka siellä on? kysyi hän.

— Talon uusi isäntä, sanoi palvelija.

Hän ojensi portinvartijalle notaarin laatiman ilmoituksen.

— Talo on siis myyty? sanoi portinvartija. — Ja herra tulee asumaan täällä?

— Niin, ystäväiseni, sanoi kreivi, — ja minä koetan olla sellainen, että teidän ei tarvitse ikävöiden muistella entistä isäntäänne.

— Minä en häntä ikävöi, sanoi portinvartija, — sillä sain nähdä hänet niin kovin harvoin. Hän ei ole käynyt täällä viiteen vuoteen, ja viisaasti hän tekikin myydessään talon, joka ei hänelle tuottanut yhtään mitään.

— Ja mikä oli entisen isäntänne nimi? kysyi Monte-Cristo.

— Markiisi Saint-Méran. Hän ei varmaankaan ole saanut talostaan sitä hintaa minkä se hänelle tuli maksamaan.

— Markiisi Saint-Méran! sanoi Monte-Cristo. — Nimi tuntuu minusta tutulta. Markiisi Saint-Méran…

Ja hän näytti pinnistävän muistiaan.

— Vanha aatelismies, jatkoi portinvartija, — Bourbonien uskollinen palvelija. Hänellä oli yksi ainoa tytär, naimisissa herra Villefort'in kanssa, joka oli kuninkaallisena prokuraattorina ensiksi Nîmes'issa ja sitten Versailles'issa.

Monte-Cristo katsoi Bertuccioon, joka nojautui kalmankalpeana seinää vastaan.

— Tuo tytärhän on kuollut, sanoi Monte-Cristo. — Muistan kuulleeni niin kerrottavan.

— Niin onkin, kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Ja sen jälkeen olemme saaneet nähdä markiisi-raukan ainoastaan pari kolme kertaa.

— Kiitos, kiitos, sanoi Monte-Cristo, joka taloudenhoitajansa ilmeistä päätti, ettei voinut kiristää jousta enempää. — Kiitos! Näyttäkäähän meille tulta, kunnon mies.

— Seuraanko armollista herraa?

— Se on tarpeetonta. Bertuccio valaisee kyllä minulle tietä.

Ja Monte-Cristo antoi portinvartijalle kaksi kultarahaa, jolloin tämä puhkesi siunailemaan ja huokailemaan.

— Oi, armollinen herra, sanoi portinvartija etsittyään lieden reunalta ja sen vieressä olevalta hyllyltä, — pahaksi onneksi ei minulla ole täällä kynttilöitä.

— Ottakaa vaununlyhty, Bertuccio, ja näyttäkää minulle huoneet, sanoi kreivi.

Taloudenhoitaja totteli sanaakaan sanomatta, mutta hänen vapisevat kätensä kielivät, kuinka vaikea hänen oli tätä määräystä noudattaa.

Alakerta oli jokseenkin avara. Toisessa kerroksessa oli iso sali, kylpyhuone ja kaksi makuuhuonetta. Toisesta makuuhuoneesta tultiin kiertoportaille, jotka päättyivät puutarhaan.

— Kas, tuossa on takaportaat, sanoi kreivi, — sehän on mukavaa. Valaiskaa minulle tietä, astukaa edeltä, herra Bertuccio. Katsotaan, minne nämä portaat vievät.

— Herra kreivi, sanoi Bertuccio, — ne vievät puutarhaan.

— Mistä sen tiedätte, sanokaa?

— Minne muuallekaan ne veisivät?

— Tarkastakaamme siis.

Bertuccio huokasi syvään ja läksi astumaan edeltä. Portaat päättyivät todellakin puutarhaan.

Ulko-ovella taloudenhoitaja seisahtui.

— Eteenpäin, herra Bertuccio, sanoi kreivi.

Mutta taloudenhoitaja oli menehtymäisillään. Hänen harhailevat silmänsä etsivät menneiden tapausten jälkiä, ja kouristuneilla käsillään hän näytti karkottavan luotaan kamalia muistoja.

— No? lausui kreivi.

— Ei, ei! sanoi Bertuccio ja nojasi kädellään seinään. — Minä en astu askeltakaan kauemmaksi, se on aivan mahdotonta!

— Mitä tämä tietää? kuului Monte-Criston käskevä ääni.

— Mutta huomaattehan itsekin, armollinen herra, ettei tämä ole luonnollista. Kun ostatte talon Pariisista, niin ostatte toisen Auteuilista. Ja kun ostatte Auteuilista, niin ostatte Fontaine-kadun numero 28:n. Miksi ette ilmoittanut siitä minulle aikaisemmin? Silloin ette olisi voinut vaatia minua tulemaan tänne. Onhan Auteuilissa muitakin taloja kuin tämä, sellaisia, missä ei ole tapahtunut murhaa!

— Oho, sanoi kreivi keskeyttäen hänet äkkiä. — Minkä kamalan sanan lausuittekaan! Älkää nyt hautoko salaisuuksia ja olko taikauskoinen! Kas niin, ottakaa lyhty ja tarkastakaamme puutarhaa. Toivottavasti ette minun seurassani pelkää?

Bertuccio tarttui lyhtyyn ja totteli.

Oven avautuessa tuli näkyviin synkkä taivas, missä kuu turhaan koetti taistella pilvimerta vastaan.

Taloudenhoitaja aikoi kääntyä vasemmalle.

— Ei, ei, sanoi kreivi, — miksi suotta kulkisimme pitkin käytäviä? Onhan edessämme kaunis nurmikenttä.

Bertuccio kuivasi hikeä otsaltaan, mutta totteli. Yhtä kaikki hän asteli vasemmalle päin.

Monte-Cristo sitä vastoin kulki oikealle. Tultuaan tuuhean puuryhmän luo hän pysähtyi.

Taloudenhoitaja ei enää voinut hillitä itseään.

— Menkää pois, armollinen herra, menkää pois! huudahti hän. — Te seisotte juuri sillä paikalla!

— Millä paikalla?

— Sillä paikalla, johon hän kaatui.

— Rakas herra Bertuccio, sanoi Monte-Cristo nauraen, — tointukaa, rauhoittukaa. Emme ole nyt Sardiniassa emmekä Korsikassa. Tämä ei ole mikään ansa, vaan puutarha, joka tosin on huonosti hoidettu, mutta jota silti ei saa halveksia.

— Armollinen herra, älkää seisoko tuolla kohtaa, älkää seisoko, rukoilen teitä.

— Olette varmaan tulossa hulluksi, herra Bertuccio, vastasi kreivi kylmästi. — Jos niin on asian laita, niin ilmoittakaa minulle ajoissa, että voin sulkea teidät hullujenhuoneeseen, ennen kuin mitään vahinkoa tapahtuu.

— Armollinen herra, sanoi Bertuccio pudistaen päätään ja pannen kätensä ristiin niin hullunkurisen näköisenä, että kreivi olisi purskahtanut nauruun, elleivät hänen ajatuksensa olisi kohdistuneet paljon tärkeämpiin seikkoihin ja pakottaneet häntä pitämään tarkkaan silmällä tämän säikähtyneen miehen kasvojen ilmettä. — Armollinen herra, onnettomuus on jo tapahtunut!

— Herra Bertuccio, sanoi kreivi, — minun täytyy sanoa teille, että tuolla lailla esiintyessänne ja väännellessänne käsiänne olette aivan kuin raivohullu, jonka ruumiista ei paholainen tahdo lähteä. Olen aina huomannut, että se paholainen, joka itsepintaisimmin pysyy paikoillaan, on salaisuus. Tiesin, että olette synkkä korsikalainen ja haudotte aina kostoa. Italiassa en siitä välittänyt, sillä siellä se on tavallista, mutta Ranskassa ei murhaa pidetä sopivana. Poliisit ottavat siitä selon, tuomarit tuomitsevat ja pyövelit rankaisevat.

Bertuccio pani kätensä ristiin. Monte-Cristo tarkasti häntä lyhdyn valossa yhtä tiukasti kuin oli Roomassa katsellut raivoavaa Andreaa. Sitten hän lausui äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin taloudenhoitaja-raukan selkää:

— Apotti Busoni siis valehteli minulle Roomassa, kun hän matkustettuaan Ranskassa lähetti teidät minun luokseni ja ylisti suosituskirjeessään teidän ominaisuuksianne. Kirjoitan apotille ja teen hänet vastuunalaiseksi suosikistaan, ja silloin saan kai kuulla, mitä tämä murhajuttu oikeastaan on. Ilmoitan teille vain edeltä käsin, että kun asetun asumaan maahan, alistun sen lakien alaiseksi, eikä mieleni tee joutua teidän tähtenne rettelöihin Ranskan lain kanssa.

— Mutta armollinen herra, olenhan minä uskollisesti teitä palvellut! huudahti Bertuccio epätoivoissaan. — Olenhan aina ollut kunnon mies ja parhaani mukaan tehnyt hyviä töitä.

— En väitä vastaan, sanoi kreivi, — mutta miksi hiidessä olette noin kiihtynyt? Se tietää pahaa. Puhdas omatunto ei tee ihmistä noin kalpeaksi eikä saa miehen käsiä tuolla lailla vapisemaan…

— Mutta, herra kreivi, kuiskasi taloudenhoitaja arasti, — ilmoittihan apotti Busoni, joka ripitti minut Nîmes'in vankilassa, että minulla on suuri rikos omallatunnollani.

— Ilmoitti kyllä, mutta kun hän lähetti teidät luokseni, luulin, että rikoksenne oli varkaus.

— Oh, herra kreivi! lausui Bertuccio halveksivasti.

— Tai että korsikalaisena olitte tehnyt itsenne syypääksi veririkokseen.

— Se on totta, armollinen herra, se on totta, huudahti Bertuccio heittäytyen kreivin jalkojen juureen. — Se oli kosto, sen vannon, ei mitään muuta kuin kosto.

— Mutta kuinka juuri tämä talo herättää teissä tuollaista kauhua?

— Onhan se aivan luonnollista, armollinen herra, sillä juuri tässä talossa tuo kosto tapahtui.

— Mitä! Minun talossani!

— Armollinen herra, sanoi Bertuccio, — eihän se silloin vielä ollut teidän.

— Kenen se siis oli? Markiisi Saint-Méranin, sanoi portinvartija muistaakseni. Mitä kostamista teillä oli markiisi Saint-Méranille?

— Ei hänelle, mutta eräälle toiselle.

— Tämäpä kummallinen juttu, sanoi Monte-Cristo ja oli vaipuvinaan syviin mietteisiin. — Joudutte siis juuri siihen taloon, joka herättää teissä tuollaisia kovia omantunnonvaivoja.

— Armollinen herra, kohtalo varmaankin on kaiken näin johdattanut. Te ostatte talon Auteuilissa ja se on juuri se talo, jossa olen tehnyt murhan. Te astutte samoja portaita alas kuin hänkin astui. Pysähdytte juuri sille kohtaa, missä iskin häneen. Kahden askelen päässä tuosta, tuon plataanin alla, on kuoppa, johon hän aikoi kätkeä lapsen. Tämä ei ole sattumaa, sillä siinä tapauksessa sattuma olisi aivan kohtalon kaltainen.

— Otaksukaamme, että kohtalo on kaiken näin järjestänyt. Henkisesti sairaiden mielijohteita täytyy noudattaa. Kertokaa nyt minulle kaikki.

— Olen kertonut sen ainoastaan kerran, apotti Busonille nimittäin. Tällaisia asioita ei kerrota muulloin kuin ripissä.

— Siinä tapauksessa, sanoi kreivi, — saatte mukautua siihen, että lähetän teidät rippi-isänne luo. Saatte ruveta munkiksi ja keskustella hänen kanssaan salaisuuksistanne. Mutta minä pelkään palvelijaa, joka säikähtyy kummituksia. En pidä siitä, että väkeni ei uskalla illalla kävellä puutarhassani. Ja tunnustan suoraan, etten mielelläni näkisi poliisia talossani, sillä tietäkää, herra Bertuccio, Italiassa maksetaan oikeuslaitokselle silloin, kun se on vaiti, ja Ranskassa silloin, kun se puhuu. Tiesin kyllä, että olitte hiukan korsikalainen, suuri salakuljettaja, taitava taloudenhoitaja, mutta huomaan, että teidän kaaressanne on muitakin jänteitä. Herra Bertuccio, ette ole enää palveluksessani!

— Armollinen herra, armollinen herra! huudahti taloudenhoitaja kauhistuen tätä uhkausta. — Jos saan jäädä palvelukseenne, kerron kaikki. Ja jos joudun lähtemään luotanne, saan astua mestauslavalle.

— Se muuttaa asian, sanoi Monte-Cristo. — Mutta jos aiotte valehdella, niin parempi on silloin pysyä vaiti.

— Vannon sieluni autuuden kautta, että puhun teille totta, sillä apotti Busoni sai tietää ainoastaan osan salaisuuttani. Mutta ensiksi pyydän, siirtykää tuon plataanin luota pois. Kun kuu pilkistää pilvien lomasta ja te seisotte tuossa viittaanne kiedottuna, muistutatte herra Villefort'ia.

— Mitä! huudahti Monte-Cristo. — Villefort'ia…

— Tunteeko teidän ylhäisyytenne hänet?

— Nîmes'in entisen kuninkaallisen prokuraattorin?

— Niin.

— Joka oli mennyt naimisiin markiisi Saint-Méranin tyttären kanssa?

— Niin.

— Ja joka oli tunnettu mitä kunniallisimmaksi mieheksi, ankaraksi ja jyrkäksi virkamieheksi.

— Niin, huudahti Bertuccio, — tuo mies, jolla oli moitteeton maine … hän olikin konna.

— Sehän on mahdotonta, sanoi Monte-Cristo.

— Asian laita on kuitenkin niin.

— Todellako? sanoi Monte-Cristo. — Ja teillä on todistus siihen?

— Minulla oli ainakin.

— Olette sen hukannut, niinkö?

— Olen, mutta kun oikein etsii, voi sen löytää.

— Kertokaa minulle kaikki, sillä tämä alkaa herättää mielenkiintoani, sanoi kreivi ja meni istumaan penkille.

Bertuccio jäi hänen eteensä seisomaan.

44. Vendetta.

— Mistä herra kreivi haluaa minun aloittavan kertomukseni? kysyi Bertuccio.

— Siitä, mistä itse tahdotte, sanoi Monte-Cristo, — sillä enhän minä tiedä kerrassaan mitään.

— Luulin apotti Busonin sanoneen yhtä ja toista teidän ylhäisyydellenne…

— Niin kyllä, kaikenlaisia yksityisseikkoja, mutta siitähän on kulunut seitsemän, kahdeksan vuotta, joten olen kaiken unohtanut.

— Voin siis aloittaa alusta tarvitsematta pelätä ikävystyttäväni teidän ylhäisyyttänne…

— Alkakaa, Bertuccio, kertokaa kaikki aivan tarkoin.

— Kaikki tapahtui vuonna 1815.

— Vuonna 1815, toisti Monte-Cristo, — se ei siis ole eilispäivän asioita.

— Ei olekaan, ja kuitenkin on jokainen pieninkin yksityiskohta painunut mieleeni, niin kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Minulla oli veli, vanhempi veli, keisarin palveluksessa. Hän oli kohonnut luutnantiksi eräässä rykmentissä, joka oli melkein kokonaan muodostettu korsikalaisista. Tämä veli oli ainoa ystäväni. Olimme jääneet orvoiksi, minä viiden, hän kahdeksantoista vuoden ikäisenä. Hän oli kasvattanut minut aivan kuin olisin ollut hänen poikansa. Vuonna 1814 bourbonien hallitessa hän oli mennyt naimisiin. Keisari palasi Elban saarelta, veljeni palasi heti sotapalvelukseen, haavoittui lievästi Waterloon taistelussa ja peräytyi armeijan mukana Loiren toiselle puolelle.

— Mutta tehän, herra Bertuccio, kerrotte minulle satapäiväisen keisarikunnan historiaa, sanoi kreivi, — ja ellen erehdy, niin se on jo laadittu.

— Anteeksi teidän ylhäisyytenne, mutta nämä ensimmäiset yksityiskohdat ovat välttämättömiä, ja olette luvannut olla kärsivällinen.

— Jatkakaa, jatkakaa! Minä pidän aina sanani.

— Eräänä päivänä saimme kirjeen. Minun täytyy mainita, että asuimme Cap Corsen pohjoisimmassa kärjessä. Tämän kirjeen lähetti veljeni. Hän kertoi, että armeija oli päästetty vapaaksi ja että hän palaisi Châteauroux'n, Clermont-Ferrandin, Puyn ja Nîmes'in kautta. Jos minulla oli rahoja, niin hän käski minun toimittaa ne Nîmes'iin eräälle tutulle ravintolanpitäjälle, jonka kanssa olin hiukan tekemisissä.

— Salakuljettajana, totesi Monte-Cristo.

— Hyvä Jumala, herra kreivi, täytyyhän ihmisen saada elää.

— Täytyy kyllä, jatkakaa siis.

— Rakastin hellästi veljeäni, olenhan sen jo teidän ylhäisyydellenne maininnut. Päätinkin sen vuoksi mennä itse viemään hänelle rahat. Minulla oli tuhat frangia, jätin viisisataa Assuntalle, kälylleni. Otin jäljellä olevat viisisataa mukaani ja läksin Nîmes'iin. Se oli helppoa, olihan minulla purteni ja pieni lasti otettavana mereltä. Kaikki näytti suotuisalta. Mutta kun olin lastin ottanut, niin tuuli kääntyikin vastaiseksi, joten emme viiteen kuuteen päivään voineet päästä Rhône-joen suuhun. Lopulta pääsimme sinne. Kuljimme virtaa ylös Arles'iin asti. Jätin purteni Bellegarden ja Beaucairen välille ja läksin maitse Nîmes'iin.

— Nyt tulemme itse asiaan, eikö niin?

— Niin tulemmekin. Antakaa minulle anteeksi, mutta teidän ylhäisyytenne huomaa kyllä kohta, etten ole kertonut mitään muuta kuin sen, mikä on aivan ehdottomasti välttämätöntä. Tähän aikaan tapahtuivat nuo kuuluisat Etelä-Ranskan joukkomurhat. Kolme konnaa, Trestaillon, Truphemy ja Graffan, surmasivat kaduilla jokaisen, jota epäiltiin bonapartelaiseksi. Epäilemättä herra kreivi on kuullut näistä murhista puhuttavan?

— Olen hiukan. Olin siihen aikaan hyvin kaukana Ranskasta. Jatkakaa.

— Nîmes'iin tullessaan sai suorastaan kävellä veressä. Joka askelella kohtasi ruumiita. Murhaajat liikkuivat joukoittain, surmasivat, ryöstivät ja polttivat.

Nähdessäni tämän verilöylyn valtasi minut kauhu. En pelännyt oman itseni puolesta, sillä olinhan ainoastaan vähäpätöinen korsikalainen kalastaja. Päinvastoin: se oli itse asiassa meidän salakuljettajien kulta-aikaa. Mutta pelkäsin veljeni puolesta, joka oli keisarikunnan aikuinen sotilas ja palasi armeijastaan Loiren luota univormussaan ja olkalappuineen.

Riensin tuttavani ravintoloitsijan luo. Aavistukseni oli oikea. Veljeni oli edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin, ja juuri ravintoloitsijan oven edessä hänet oli surmattu.

Tein kaiken voitavani saadakseni tietää, kuka oli murhaaja, mutta kukaan ei maininnut minulle heidän nimeään, siksi paljon heitä pelättiin. Ajattelin silloin ranskalaista oikeuslaitosta, josta olin kuullut niin paljon puhuttavan ja joka ei muka mitään säiky ja käännyin kuninkaallisen prokuraattorin puoleen.

— Ja tuon kuninkaallisen prokuraattorin nimi oli Villefort? kysyi Monte-Cristo aivan kuin ohimennen.

— Niin oli, teidän ylhäisyytenne. Hän tuli Marseillesta, jossa oli ollut prokuraattorin apulaisena. Suuren toimeliaisuutensa ansiosta hän oli saanut virkaylennyksen. Hän kuului ensimmäisenä ilmoittaneen hallitukselle keisarin paluun Elban saarelta.

— Te menitte siis hänen luokseen, sanoi Monte-Cristo.

— "Veljeni on eilen surmattu Nîmes'in kadulla", sanoin hänelle. "En tiedä kuka sen on tehnyt, mutta teidän on otettava siitä selko. Te olette täällä korkein oikeudenvalvoja, ja oikeuden on kostettava niiden puolesta, joita se ei ole voinut turvata." — "Ja kuka oli veljenne?" kysyi kuninkaallinen prokuraattori. — "Korsikalaisen pataljoonan upseeri." — "Siis kruununanastajan sotilas?" — "Ranskan armeijan sotilas." — "No, hänhän on käyttänyt miekkaa ja sortunut miekkaan." — "Erehdytte. Hän on kaatunut tikarin iskuun." — "Mitä minä tässä asiassa voin tehdä?" sanoi hän. — "Sanoinhan jo teille. Teidän pitää kostaa hänen puolestaan." — "Kenelle?" — "Murhaajille." — "Enhän minä tiedä, keitä he ovat." — "Ottakaa siitä selko." — "Minkä tähden? Veljenne on varmaankin joutunut johonkin riitaan ja kaatunut kaksintaistelussa. Keisarikunnan aikaiset sotilaat ryhtyvät aina kaikenlaisiin uhkatekoihin, joissa he onnistuivat keisarikunnan aikana, mutta jotka nyt päättyvät huonosti. Täällä ei rakasteta sotilaita eikä uhkatekoja." — "En rukoile omasta puolestani", sanoin minä. "Itse joko itken tai kostan. Mutta veljelläni oli vaimo. Jos onnettomuus kohtaisi minua, niin tuo vaimoparka kuolisi nälkään, sillä veljeni elätti hänet työllään. Hankkikaa hänelle edes pieni eläke valtiolta." — "Jokaista vallankumousta seuraa turmatekoja", vastasi herra Villefort. "Veljenne on ollut tämän vallankumouksen uhri, siinä kaikki. Se on ollut onnettomuus, eikä hallituksella ole sen vuoksi mitään tekemistä perheenne kanssa. Jos meidän pitäisi tuomita kaikki kostoteot, joita kruununanastajan puoluelaiset tekivät kuninkaan puoluelaisille, kun valta oli heidän käsissään, niin veljenne olisi ehkä tänään ollut tuomittu kuolemaan. Hänen kohdallaan on nyt vain täyttynyt luonnollinen rangaistuksen laki." — "Kuinka", huudahdin minä, "te, virkamies, voitte puhua tuolla tavoin minulle!" — "Kaikki korsikalaiset ovat hulluja, kautta kunniani", sanoi Villefort, "ja he luulevat, että heidän maanmiehensä on vieläkin keisarina. Teidän olisi pitänyt tulla puhumaan tästä kaksi kuukautta sitten. Nyt se on liian myöhäistä. Menkää, ja ellette mene, niin annan viedä teidät pois." — Katsoin häneen nähdäkseni, voisiko häntä hellyttää rukoilemalla. Tuolla miehellä oli kivisydän. Lähestyin häntä ja sanoin: "No niin, koska näytätte tuntevan korsikalaiset, niin kai tiedätte, millä tavoin he pitävät sanansa. Pidätte veljeni surmaamista oikeutettuna siksi, että hän oli bonapartelainen ja te olette kuningasmielinen. Mutta minäkin olen bonapartelainen ja ilmoitan teille yhden asian: sen, että surmaan teidät. Tästä hetkestä alkaen olette vendettan alainen. Suojelkaa itseänne, sillä kun ensi kerran seisomme vastatusten, on teidän viimeinen hetkenne tullut." — Sen sanottuani, ennen kuin hän oli hämmästyksestään tointunut, avasin oven ja pakenin.