SISÄLLYS: (continued 7)

— No, sanoi Franz kreivittärelle, kun tämä toistamiseen alkoi tarkastaa tuota miestä, — mitä ajattelette hänestä?

— Että hän näyttää olevan lordi Ruthwen ilmielävänä.

Tämä Byroniin vertaaminen oli Franzin mielestä hyvin sattuva. Mies sai katsojan ehdottomasti ajattelemaan vampyyria.

— Minun täytyy saada tietää, kuka hän on, sanoi Franz ja nousi.

— Älkää menkö, huudahti kreivitär. — Älkää jättäkö minua. Olin aikonut pyytää teitä saattamaan minua kotiin, ja pidän teidät luonani.

— Mitä? Todellako? kuiskasi Franz hänen korvaansa. — Pelkäättekö häntä?

— Kuulkaahan, kun kerron, sanoi kreivitär. — Byron vakuutti minulle, että vampyyreja on, hän kertoi nähneensäkin sellaisen. Hän selitti minulle, minkä näköisiä ne ovat. Juuri tuollaisia: musta tukka, kummallisesti säihkyvät silmät, kalmankalpea. Sitä paitsi huomatkaa, että hän ei ole kenenkään tavallisen naisen seurassa, vaan ulkomaalaisen … kreikkalaisen, vääräoppisen … joka ehkä on noita niin kuin mieskin. Minä pyydän teitä, älkää menkö. Etsikää häntä huomenna niin paljon kuin tahdotte, mutta tänä iltana pidätän teidät luonani.

Franz uhkasi lähteä.

— Kuulkaahan, sanoi kreivitär, — minä lähden pois. En voi jäädä näytännön loppuun asti, minun luonani on vieraita. Olisitteko niin epäkohtelias, että kieltäytyisitte saattamasta minua kotiin?

Franzilla ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa hattunsa, avata aition ovi ja tarjota käsivartensa kreivittärelle.

Kreivitär oli todellakin hyvin levoton. Franzkaan ei voinut vapautua jonkinmoisesta taikauskoisesta kauhusta; se oli sitäkin luonnollisempi, kun se, mikä kreivittäressä oli vaistomaista, johtui hänessä omakohtaisista kokemuksista.

Hän tunsi kreivittären vapisevan vaunuihin astuessaan. Hän saattoi hänet kotiin asti. Siellä ei ollut ketään. Franz moitti häntä hellästi siitä.

— En todellakaan voi hyvin, sanoi kreivitär, — minun täytyy saada olla yksin. Minä aivan säikähdin nähdessäni tuon miehen.

Franz yritti nauraa.

— Älkää naurako, sanoi kreivitär, — sitä paitsi eihän teidän tee mielennekään nauraa. Luvatkaa minulle jotakin.

— Mitä?

— Luvatkaa se minulle.

— Lupaan mitä tahansa, paitsi olla ottamatta selkoa siitä, kuka tuo mies on. Minulla on omat syyni, miksi tahdon tietää kuka hän on, mistä hän tulee ja minne menee.

— Mistä hän tulee, sitä en tiedä. Mutta minne hän menee, sen tiedän: suoraa päätä helvettiin.

— Palatkaamme lupaukseen, jonka aioitte minulta vaatia, sanoi Franz.

— Se on se, että menette suoraa päätä hotelliinne ettekä tänä iltana koeta saada tietää, kuka tuo mies on. Me muodostamme itse kukin yhdyssiteen niiden välille, joiden luota lähdemme ja joiden seuraan menemme. Älkää olko yhdyssiteenä minun ja tuon miehen välillä. Huomenna juoskaa hänen jäljestään niin paljon kuin tahdotte, mutta älkää koskaan esitelkö häntä minulle, ellette tahdo minun kuolevan säikähdyksestä. Hyvää yötä. Koettakaa nukkua; minä tiedän etten itse saa unta.

Näin sanoen kreivitär lausui Franzille hyvästi, eikä tämä tietänyt, oliko hän laskenut leikkiä vai oliko hän todella noin kauhuissaan.

Palatessaan hotelliin Franz tapasi Albertin aamuviittaan verhoutuneena mukavassa asennossa nojatuolissa polttamassa sikaria.

— Siinähän te olette! sanoi hän. — Minä en odottanut teitä ennen kuin vasta huomenna.

— Rakas Albert, vastasi Franz, — olen onnellinen saadessani sanoa teille kerta kaikkiaan, että teillä on aivan väärät käsitykset Italian naisista. Olisin luullut, että monet epäonnistuneet yrityksenne sen jo olisivat teille osoittaneet.

— Minkä sille mahtaa! Kuka noista kirotuista naisista pääsee koskaan selville! He tarjoavat teille kätensä, puristavat sitä, he kuiskivat teille, antavat saattaa kotiin. Jos pariisitar tekisi neljännenkään osan tuosta kaikesta, menettäisi hän maineensa.

— Juuri sen vuoksi, että heillä ei ole mitään salattavaa, siksi, että he elävät kirkkaassa päivänvalossa, he käyttäytyvät täällä niin vapaasti. Näittehän sitä paitsi, että kreivitär todellakin pelkäsi.

— Mitä hän pelkäsi? Tuota miestäkö, joka istui vastapäisessä aitiossa kauniin kreikkalaisen naisen kanssa? Minä tahdoin nähdä tuon miehen aivan läheltä ja järjestin niin, että kohtasin heidät käytävässä. En tiedä, mistä olette saanut nuo haudantakaiset ajatuksenne! Hän on hyvin komea ja hieno mies, näyttää tilaavan pukunsa Pariisista joko Bliniltä tai Humannilta. Hän on kyllä hiukan kalpea, mutta tiedättehän, että kalpeus on hienouden merkki.

Franz hymyili, Alberthan halusi niin mielellään olla kalpea.

— Omasta puolestani myönnän kyllä, sanoi Franz, — että kreivittären puheissa tuosta miehestä ei ollut mitään järkeä. Kuulitteko, mitä kieltä hän käytti?

— Uuskreikkaa. Tunsin sen muutamista vanhan kreikan sanoista, jotka olivat saaneet uuden muodon. Tiedättehän, että koulussa osasin erinomaisen hyvin kreikkaa.

— Se on varmasti hän, sanoi Franz.

— Mitä sanoitte?

— En mitään. Mitä te täällä puuhasitte poissa ollessani?

— Valmistin teille iloisen yllätyksen.

— Minkä?

— Tiedättehän, että vaunuja on mahdoton saada.

— Totta kai, koska olemme jo tehneet kaiken voitavamme.

— No, minä olen keksinyt oivallisen tuuman.

Franz loi häneen katseen, joka ilmaisi, ettei hän paljoakaan luottanut toverinsa mielikuvitukseen.

— Rakas ystävä, sanoi Albert, — katsotte minua sillä tavoin, että oikeastaan minun tulisi vaatia teiltä hyvitystä.

— Sen olen valmis teille antamaan, rakas ystävä, jos tuumanne on niin oivallinen kuin sanotte.

— Kuulkaahan nyt. Emme millään keinoilla voi hankkia itsellemme vaunuja?

— Emme.

— Emmekä hevosia?

— Yhtä vähän.

— Mutta kärryt voimme saada?

— Ehkä.

— Ja härkäparin.

— Luultavasti.

— No, silloin on kaikki hyvin. Minä koristutan kärryt, ja me pukeudumme napolilaisiksi elonkorjuumiehiksi ja esitämme Leopold Robertin taulua. Jos kreivitär tulee kanssamme ja pukeutuu Pozzuolin tai Sorrenton naisten pukuun, niin on naamioitus täydellinen.

— Tällä kertaa olette todellakin oikeassa, huudahti Franz, — ja tuumanne on oivallinen. Oletteko jo maininnut siitä kenellekään?

— Olen, isännällemme. Palattuani kotiin pyysin häntä tulemaan tänne ja selitin hänelle tuumani. Hän sanoi, että se käy helposti laatuun. Minä tahdoin kullata härkien sarvet, mutta hän sanoi, että siihen kuluu kolme päivää. Meidän täytyy siis luopua tästä ylellisyydestä.

— Ja missä hän on?

— Kuka?

— Isäntämme.

— Etsimässä meille kaikkea, mitä tarvitsemme. Huomenna voi jo olla liian myöhäistä.

— Hän antaa siis vastauksen meille vielä tänä iltana?

— Minä odotan häntä.

Samassa ovi aukeni ja Pastrini pisti päänsä sisään.

— Perrnesso? sanoi hän.

— Olkaa hyvä! sanoi Franz.

— No, kysyi Albert, — oletteko löytänyt pyytämämme kärryt ja härät?

— Paljon parempaa, vastasi Pastrini hyvin tyytyväisenä itseensä.

— Hyvä isäntä, varokaa sanojanne, lausui Albert, — parempi on hyvän vihollinen.

— Teidän ylhäisyytenne voivat luottaa täydellisesti minuun, sanoi Pastrini varmasti.

— Mitä teillä siis on ilmoitettavana? kysyi Franz vuorostaan.

— Tiedättehän, sanoi hotellin isäntä, — että kreivi Monte-Cristo asuu samassa kerroksessa kuin tekin?

— Totta toki sen tiedämme, sanoi Albert, — koska juuri hänen tähtensä saamme asua aivan kuin kaksi köyhää ylioppilasta.

— No niin, hän tietää, missä pulassa olette, ja hän tarjoaa teille kaksi paikkaa vaunuissaan ja kaksi paikkaa ikkunassaan palatsi Rospolissa.

Albert ja Franz katsoivat toisiinsa.

— Mutta, sanoi Albert, — voimmeko ottaa tällaisen tarjouksen vastaan? Hänhän on meille vieras, emmehän tunnekaan häntä.

— Mikä mies tuo kreivi Monte-Cristo on? kysyi Franz isännältä.

— Hieno ylimys, sisilialainen tai maltalainen, en tiedä varmaan, mutta jalosukuinen kuin Borghese ja rikas kuin kultakaivos.

— Jos tuo mies on niin hienokäytöksinen kuin isäntämme väittää, sanoi Franz Albertille, — niin hän olisi ilmoittanut tarjouksensa meille toisella tavoin, joko kirjoittamalla tai…

Samassa kolkutettiin oveen.

— Sisään! sanoi Franz.

Komeapukuinen palvelija astui huoneen kynnykselle.

— Kreivi Monte-Cristo lähettää nämä herroille Franz d'Epinay ja vicomte Albert de Morcerf, sanoi hän.

Ja hän ojensi isännälle kaksi käyntikorttia, jotka tämä antoi nuorille miehille.

— Herra kreivi pyytää lupaa saada huomisaamuna käydä naapurina herrojen luona, jatkoi palvelija, — ja hän pyytää siinä tapauksessa saada tietää, mihin aikaan herrat ottavat vastaan.

— Minulla ei ole mitään muistuttamista, sanoi Albert hiljaa Franzille. — Hän tekee kaiken mitä voi toivoa.

— Vastatkaa herra kreiville, sanoi Franz, — että meillä on kunnia tulla hänen luokseen.

Palvelija poistui.

— Tätä voi sanoa todellakin kohteliaisuuksilla valloittamiseksi, sanoi Albert. — Olette ehdottomasti oikeassa, signor Pastrini, kreivi Monte-Cristo on todellakin hieno mies.

— Otatte siis hänen tarjouksensa vastaan? kysyi isäntä.

— Tietysti otamme, sanoi Albert. — Sanon kuitenkin suoraan, että olen pahoillani, kun noista härkärattaista ja elonkorjaajista ei tulekaan mitään. Ellei hän voisi tarjota meille paikkaa palatsi Rospolin ikkunoissa, palaisin äskeiseen tuumaani. Vai mitä te, Franz, sanotte?

— Palatsi Rospolin ikkunoiden tähden minäkin suostun, vastasi Franz.

Kuullessaan mainittavan palatsi Rospolin ikkunoista Franz muisti tuntemattoman miehen ja talonpojan keskustelun Colosseumissa. Viittaniekka herrasmieshän oli luvannut hankkia kuolemaantuomitulle armahduksen. Jos hän todella oli sama mies, jonka Franz oli nähnyt Argentina-teatterissa, niin hän epäilemättä heti tuntee hänet ja saa uteliaisuutensa tyydytetyksi.

Franz ajatteli yön mittaan paljon näitä kahta tapausta ja odotti huomista päivää. Ellei hänen Monte-Criston saarella kohtaamallaan miehellä ollut Gygeen sormusta, jonka avulla hän voi tehdä itsensä näkymättömäksi, niin hänen täytyi vihdoinkin astua esiin. Franz heräsi jo ennen kello kahdeksaa aamulla.

Albert sitä vastoin, jolla ei ollut mitään syytä nousta niin varhain, nukkui vielä sikeässä unessa.

Franz kutsutti luokseen hotellin isännän, joka saapui yhtä matelevana kuin ennenkin.

— Signor Pastrini, sanoi hän isännälle, — eikö tänään pitänyt tapahtua teloitus?

— Kyllä, teidän ylhäisyytenne. Mutta jos kysytte sitä siinä mielessä, että hankkisin teille ikkunan katsellaksenne sitä, niin se on liian myöhäistä.

— En kysy, vastasi Franz. — Jos ehdottomasti tahtoisin sen nähdä, niin löytäisinhän luullakseni paikan Monte Pinciolta.

— Oh! Ei suinkaan teidän ylhäisyytenne aio liittyä siihen roskajoukkoon, joka tavallisesti oleilee siellä.

— Luultavasti en mene sinne, sanoi Franz, — mutta tahtoisin saada hiukan tietoja.

— Mitä tietoja?

— Tahtoisin tietää kuinka monta kuolemaantuomittuja on, mitkä ovat heidän nimensä ja minkälaatuisen rangaistuksen he saavat.

— Sehän sopii mainiosti, teidän ylhäisyytenne, tänne tuotiin juuri äsken tavoletti.

— Mitä tavoletti on?

— Ne ovat pieniä puutauluja, joita ripustetaan teloituksen edellisenä päivänä kaikkiin kadunkulmiin ja joihin kiinnitetyissä papereissa on tuomittujen nimet, heidän rikoksensa laatu ja minkä rangaistuksen he saavat. Näiden tarkoituksena on kehottaa ihmisiä rukoilemaan, jotta rikolliset katuisivat pahoja tekojaan.

— Ja tuodaanko teille tavoletti, jotta tekin rukoilisitte yhdessä toisten kanssa? kysyi Franz.

— Ei, teidän ylhäisyytenne. Minä olen tehnyt sopimuksen niiden jakajan kanssa, ja hän tuo ne minulle samoin kuin tuodaan teattereiden ohjelmat. Jos joku hotellivieraistani haluaa nähdä teloituksen, hän saa siitä tällä tavoin ajoissa tiedon.

— Te olette todellakin huomaavainen! huudahti Franz.

— Oo, sanoi Pastrini, — uskallan vakuuttaa, että teen kaiken voitavani tyydyttääkseni niitä ulkomaalaisia, jotka kunnioittavat hotelliani käynnillään.

— Sen kyllä huomaan, ja kerron sen jokaiselle, joka tahtoo kuulla, siitä voitte olla varma. Nyt tahtoisin nähdä tavoletin.

— Se on helppoa, sanoi isäntä avaten oven, — olen ripustanut sen tänne eteiseen.

Hän meni, otti sen seinältä ja ojensi Franzille. Ilmoitus oli sanasta sanaan käännettynä seuraava:

Kaikkien tiettäväksi tehdään, että helmikuun 22. päivänä, karnevaalin ensimmäisenä päivänä, teloitetaan Rota-istuimen päätöksen mukaan Piazza del Popololla Andrea Rondolo, joka on surmannut San Giovanni di Lateranon kunnianarvoisen kanonikuksen Cesare Terlinin, sekä Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, jonka on todistettu pitäneen yhtä halveksittavan rosvon Luigi Vampan ja hänen joukkonsa kanssa.

Edellinen tulee olemaan mazzolato.

Jälkimmäinen decapitato.

Armeliaita ihmisiä pyydetään rukoilemaan Jumalaa, jotta nämä molemmat tuomitut tulisivat synnintuntoon.

Franz oli kaksi päivää aikaisemmin kuullut tämän kaiken Colosseumin raunioilla, eikä mitään ollut muuttunut ohjelmassa. Tuomittujen nimet, heidän rikoksensa ja rangaistuksen laatu olivat aivan samat.

Otaksuttavasti tuo talonpoika ei ollut kukaan muu kuin rosvo Luigi Vampa, ja viittaniekka merenkulkija Sindbad, joka Roomassa, Porto-Vecchiossa ja Tunisissa harjoitti armeliaisuustyötään.

Mutta aika kului, kello oli jo yhdeksän, ja Franz aikoi mennä herättämään Albertin, kun tämä hänen suureksi hämmästyksekseen tuli valmiiksi pukeutuneena huoneestaan. Karnevaali pyöri hänen päässään, ja hän oli herännyt aikaisemmin kuin hänen ystävänsä odottikaan.

— Kun me nyt olemme valmiita, sanoi Franz isännälle, — niin luuletteko, signor Pastrini, että kreivi Monte-Cristo voi ottaa meidät vastaan?

— Varmasti, sanoi hän. — Herra kreivi nousee hyvin varhain aamulla, ja on jo ollut pari tuntia ylhäällä.

— Ettekä luule, että on epähienoa mennä jo nyt hänen luokseen?

— En luule.

— Siinä tapauksessa, Albert, jos olette valmis…

— Aivan valmis, vastasi Albert.

— Menkäämme kiittämään naapuriamme hänen kohteliaisuudestaan.

Franzin ja Albertin ei tarvinnut mennä kauemmaksi kuin eteisen toiselle puolelle. Hotellin isäntä kulki heidän edellään ja soitti ovikelloa. Palvelija tuli avaamaan.

— Ranskalaiset herrat, ilmoitti hotellin isäntä.

Palvelija kumarsi ja viittasi heitä astumaan sisään.

He kulkivat kahden niin loistavasti kalustetun huoneen halki, etteivät he olisi voineet kuvitellakaan näkevänsä sellaista Pastrinin hotellissa, ja saapuivat lopulta hyvin komeaan salonkiin. Turkkilainen matto oli levitetty permannolle, ja mukavat tuolit tarjosivat pehmeitä tyynyjään ja kaltevia selkänojiaan vieraille. Kuuluisien mestarien taulut ja kallisarvoiset aseet koristivat seiniä, ja raskaat verhot riippuivat ovien edessä.

— Teidän ylhäisyytenne suvaitsevat istua, sanoi palvelija, — menen ilmoittamaan herra kreiville.

Ja hän poistui eräästä ovesta.

Oven auetessa tulvehti saliin hetken ajan gusli-soittimen sulosointuja.

Franz ja Albert katsahtivat toisiinsa ja katselivat sitten uudelleen huonekaluja, tauluja ja aseita. Ne tuntuivat heistä vieläkin komeammilta kuin ensi kerralla.

— No, kysyi Franz ystävältään, — mitä sanotte tästä kaikesta?

— Hyvä ystävä, vastasi Albert, — naapurimme on joko välittäjä, joka on rikastunut siihen aikaan, jolloin espanjalaiset arvopaperit olivat laskeneet, tai hän on prinssi, joka matkustaa incognito.

— Vaiti, sanoi Franz. — Sen saamme kohta tietää, sillä tuossa hän on.

Ovi kääntyi saranoillaan, verho työnnettiin syrjään, ja tämän kaiken rikkauden omistaja astui sisään.

Albert astui häntä vastaan, mutta Franz jäi aivan kuin naulattuna paikoilleen.

Tulija oli sama mies, jonka hän oli nähnyt Colosseumissa ja teatterin aitiossa. Se oli hänen isäntänsä Monte-Criston saarelta.

35. La Mazzolata

— Hyvät herrat, sanoi kreivi Monte-Cristo astuessaan sisään, — pyydän anteeksi, että olette ennättäneet käydä luonani ennen kuin minä teidän luonanne. Mutta jos olisin tullut aikaisemmin luoksenne, olisin ehkä häirinnyt. Heti kun sain kuulla, että aioitte tulla luokseni, olen ollut valmiina kaikin tavoin palvelemaan teitä.

— Pyydämme, Franz ja minä, kiittää teitä tuhannesti, herra kreivi, sanoi Albert. — Pelastatte meidät hyvin suuresta pulasta. Olimme juuri suunnittelemassa mitä merkillisimpiä ajoneuvoja itsellemme, kun teidän ystävällinen tarjouksenne ilmoitettiin meille.

— Niin, syy on kokonaan typerän Pastrinin, sanoi kreivi viitaten molempia nuoria miehiä istumaan eräälle divaanille. — Hän ei sanallakaan maininnut minulle, mitä teiltä puuttui. Yksinäni ja erilläni kun täällä olen, etsin ainoastaan tilaisuutta saadakseni tutustua naapureihini. Heti kun sain tietää, että jollakin tavoin saatoin teitä auttaa, riensin kiireimmän kautta teille siitä ilmoittamaan.

Nuorukaiset kumarsivat. Franz ei vielä osannut sanoa sanaakaan. Hän ei tiennyt, miten menetellä. Kreivi ei millään tavoin osoittanut, että tahtoi tuntea Franzin tai että tämä mahdollisesti tuntisi hänet. Franz oli varma siitä, että kreivi oli sama mies, jonka hän edellisenä päivänä oli nähnyt aitiossa, mutta ei ollut yhtä varma siitä, oliko hän ollut Colosseumissa. Hän päätti siis antaa asioiden kehittyä itsestään huomauttamatta kreiville suoranaisesti mistään. Hän oli sitä paitsi siinä kohden paremmassa asemassa kuin kreivi, että hän tunsi tämän salaisuuden, mutta tämä taas ei tiennyt hänestä mitään.

Hän päätti kuitenkin johdattaa keskustelun sellaiselle tolalle, että saisi edes jonkinmoista valaistusta asiaan.

— Herra kreivi, sanoi hän, — olette tarjonnut meille paikat vaunuissanne ja palatsi Rospolista vuokraamissanne ikkunoissa. Mutta osaatteko sanoa, miten voisimme hankkia itsellemme jonkinmoisen paikan nähdäksemme Piazza del Popololle?

— Sehän on totta, sanoi kreivi hajamielisesti katsoen koko ajan terävästi Morcerfiin, — torilla kai tapahtuu jonkinmoinen teloitus?

— Tapahtuu, vastasi Franz huomatessaan kreivin itse ryhtyvän puhumaan siitä, mistä hän tahtoi.

— Odottakaahan, odottakaahan, muistaakseni käskin eilen taloudenhoitajaani pitämään siitä huolen. Ehkä voin tehdä teille vielä tämänkin pienen palveluksen.

Hän tarttui kädellään soittokellon nauhaan ja veti kolme kertaa.

— Olen tehnyt palvelijoiden kutsumisen yksinkertaisemmaksi, sanoi hän Franzille. — Kun soitan kerran, tulee kamaripalvelijani, kaksi kertaa, tulee hovimestarini, kolme kertaa, niin tarkoitan taloudenhoitajaani. Tällä tavoin minun ei tarvitse tuhlata aikaa eikä sanoja. Kas, tuossa hän on.

Sisään astui noin neljänkymmenenviiden tai viidenkymmenen ikäinen mies. Hän muistutti täsmälleen sitä salakuljettajaa, joka oli vienyt Franzin luolaan, mutta ei nyt näyttänyt häntä laisinkaan tuntevan. Mies oli ilmeisesti saanut erityiset määräyksensä.

— Herra Bertuccio, sanoi kreivi, — oletteko niin kuin eilen määräsin hankkinut minulle torille päin avautuvan ikkunan?

— Olen, teidän ylhäisyytenne, sanoi taloudenhoitaja, — mutta se tapahtui viime hetkessä.

— Mitä! sanoi kreivi rypistäen silmäkulmiaan. — Enkö käskenyt teitä hankkimaan sitä minulle?

— Ja teidän ylhäisyytenne on sen saanut. Prinssi Lobanjev oli vuokrannut saman ikkunan. Mutta minun oli pakko maksaa siitä sata…

— Hyvä on, hyvä on, herra Bertuccio, näiden herrojen ei tarvitse kuulla talousasioista. Olette vuokrannut ikkunan, se on pääasia. Antakaa määräys kuskille ja olkaa portailla valmiina seurataksenne meitä. Se riittää. Saatte mennä.

Taloudenhoitaja kumarsi ja astui askelen poistuakseen.

— Olkaa niin hyvä, sanoi kreivi, — ja kysykää Pastrinilta, onko tänne tuotu tavoletti, ja pyytäkää häntä lähettämään minulle teloituksen ohjelma.

— Se on tarpeetonta, sanoi Franz ottaen taskustaan muistikirjansa. — Minä näin tuon taulun ja kopioin siitä kaikki. Tässä se on.

— Hyvä on. Voitte siis poistua, herra Bertuccio. En enää tarvitse teitä. Kun aamiainen on valmis, ilmoitettakoon siitä meille. Nämä herrat, sanoi hän kääntyen molempien ystävien puoleen, — kunnioittavat kai minua syömällä aamiaista kanssani?

— Olette aivan liian ystävällinen, herra kreivi, sanoi Albert.

— En suinkaan, päinvastoin, tuotatte sillä minulle suuren ilon ja voitte korvata minulle kaiken Pariisissa, joko toinen tai molemmat yhdessä. Herra Bertuccio, kattakaa kolmelle hengelle.

Hän otti muistikirjan Franzin kädestä.

— Siis, sanoi hän lukien aivan kuin teatteriohjelmaa, — "teloitetaan tänään helmikuun 22. päivänä Andrea Rondolo, joka on surmannut San Giovanni di Lateranon kunnianarvoisan kanonikuksen Cesare Terlinin, sekä Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, jonka on todistettu pitäneen yhtä halveksittavan rosvon Luigi Vampan ja hänen joukkonsa kanssa." Hm! "Edellinen tulee olemaan mazzolato, jälkimmäinen decapitato." Niin, näin piti kaiken aluksi tapahtua. Mutta eilisen jälkeen on asioiden kulussa tapahtunut muutos.

— Mitä? sanoi Franz.

— Niin, kun eilen vietin iltaani kardinaali Rospigliosin luona, kuulin puhuttavan jostakin lykkäyksestä, joka tulisi toisen tuomitun osaksi.

— Andrea Rondolon? kysyi Franz.

— Ei…, lausui kreivi välinpitämättömästi, — vaan tuon toisen… (hän katsahti muistikirjaan etsiäkseen hänen nimeään) Peppinon, jota sanotaan Rocca Prioriksi. Siten ette saa nähdä mestausta, mutta jäähän teille mazzolata; sitä rangaistusta katselee mielellään ensi kerralla, jopa toisellakin kertaa, jota vastoin mestaus, jonka epäilemättä olette nähnyt, on liian yksinkertainen, liian tavallinen. Giljotiini ei erehdy, ei iske väärään, ei lyö kolmeatoista kertaa uudelleen niin kuin tuo sotilas, joka löi kreivi Chalais'n pään poikki ja jonka erikoiseen huomaan Richelieu varmaankin oli potilaan uskonut. Eurooppalaisista ei kannata puhuakaan, sanoi kreivi halveksivasti, — mitä rangaistuksiin tulee. He eivät ymmärrä koko asiaa ja elävät julmuuksien lapsuus- tai oikeammin vanhuusaikaa.

— Luulisi teidän, herra kreivi, tehneen vertailevia tutkimuksia eri kansojen kidutustavoista, sanoi Franz.

— Olen nähnyt melkein kaikki eri tavat, lausui kreivi kylmästi.

— Ja olette nauttinut katsellessanne näitä hirveitä tekoja?

— Aluksi tunsin inhoa, sitten tulin välinpitämättömäksi ja lopulta uteliaaksi.

— Uteliaaksi! Sehän on kauhea sana.

— Miksi? Maailmassa on vain yksi ainoa vakava asia, kuolema. No, eikö uteliaisuus pakota meitä tutkimaan, millä eri tavoilla sielu voi erota ruumiista, ja mitenkä, riippuen luonteista, mielenlaadusta, jopa kansan erikoisista tavoistakin, eri olennot astuvat tuon viimeisen askelen olemassaolosta tyhjyyteen? Mitä minuun tulee, voin vakuuttaa teille erään asian: mitä useammin näkee ihmisten kuolevan, sitä helpommalta kuolema tuntuu. Minun mielestäni kuolema kyllä on jonkinmoinen rangaistus, mutta se ei ole sovitus.

— En ymmärrä teitä oikein, sanoi Franz, — selittäkää, sillä en voi sanoin kuvata, kuinka suuressa määrin sananne herättävät mielenkiintoani.

— Kuulkaa siis, sanoi kreivi, ja hänen kasvonsa muuttuivat sapenkarvaisiksi niin kuin muiden kasvoille nousee veri. — Jos joku mies on kamalia kidutuskeinoja käyttäen hitaasti surmannut isänne, äitinne, rakastettunne, sanalla sanoen ihmisen, jota ei voi repiä sydämestänne pois muuten kuin että jää jälkeen tyhjä paikka ja kirvelevä haava, niin luuletteko, että yhteiskunnan tarjoama sovitus riittää? Riittääkö mielestänne se, että giljotiinin rauta kulkee murhaajan niskaluun ja selkänikamien välistä ja että mies, joka on saanut teidät kärsimään vuosikausia henkisiä tuskia, tuntee muutaman sekunnin ajan ruumiillista kipua?

— Tiedän kyllä, sanoi Franz, — että lohduttajaksi inhimillinen oikeus on puutteellinen; se voi vuodattaa verta veren korvaukseksi, siinä kaikki. Mutta siltä ei pidä vaatia muuta kuin se voi antaa.

— Olen ottanut esimerkiksi ainoastaan sen tapauksen, että yhteiskunta tuntee uhattavan perustaansa ja kostaa kuoleman kuolemalla. Mutta onhan olemassa tuhansia muunlaisia tuskia, jotka voivat ihmisen henkisesti tappaa yhteiskunnan välittämättä siitä vähääkään, tarjoamatta pienintäkään koston tilaisuutta. On olemassa rikoksia, joiden rankaisemiseen ei riitä turkkilaisten tapa seivästää, persialaisten tapa puristaa uhri kaukaloon ja irokeesien tapa kiristää hermoja, ja jotka kuitenkin yhteiskunta välinpitämättömänä jättää rankaisematta… Vastatkaa, eikö sellaisia rikoksia ole?

— On, vastasi Franz, — ja niiden rankaisemiseksi on kaksintaistelu sallittu.

— Kaksintaistelu, huudahti kreivi, — todellakin hupaisa keino, kun tarkoituksena on kosto! Kun mies on riistänyt rakastettunne, vietellyt vaimonne, häväissyt tyttärenne, tehnyt tuskaksi, kurjuudeksi, häpeäksi kokonaisen ihmiselämän, jolla oli oikeus vaatia Jumalalta osuutensa onnea, jonka hän on luvannut jokaiselle olennolle hänet luodessaan! Tämän kostaaksenne pistätte miekan miehen rintaan tai ammutte kuulan hänen otsaansa. Joutavia! Puhumattakaan siitä, että usein juuri hän lähtee tuosta taistelusta haavoittumattomana, puhtaaksi pestynä maailman edessä ja sovitettuaan tavallaan rikoksensa Jumalankin edessä. Ei, ei, — jos minun täytyisi kostaa, en kostaisi niin.

— Ette siis hyväksy kaksintaistelua? Ette siis suostuisi taistelemaan? kysyi Albert vuorostaan kuullessaan kreivin omituisia päätelmiä.

— Suostun tietenkin, sanoi kreivi. — Ymmärtäkäämme toisiamme oikein. Ryhtyisin kaksintaisteluun vähäpätöisten seikkojen vuoksi, loukkauksen, vastustuksen, korvapuustin vuoksi, ja tekisin sen sitäkin huolettomammin, kun olen hyvin taitava kaikissa ruumiinharjoituksissa ja olen vähitellen tottunut vaaroihin. Kaiken tuon vuoksi ryhtyisin kyllä kaksintaisteluun. Mutta hitaan, syvän, loppumattoman, ikuisen tuskan maksaisin sillä, että tuottaisin sen aiheuttajalle samanlaisen. Silmä silmästä, hammas hampaasta, sanovat itämaalaiset, jotka ovat meille kaiken opettaneet ja jotka ovat osanneet luoda unelmista elämän ja todellisuudesta paratiisin.

— Mutta, väitti Franz, — kun te tuon päätelmän mukaan olette tuomari ja pyöveli omassa asiassanne, niin luuletteko, että voisitte aina pysyä sellaisten rajojen sisällä, että vältätte lain rangaistuksen? Viha on sokea, suuttumus mieletön, ja se, joka kaataa itselleen koston suloisen juoman, voikin saada tyhjentää katkeran kalkin.

— Kyllä, jos hän on köyhä ja menettelee tyhmästi, ei, jos hän on rikas ja menettelee taitavasti. Pahimmassa tapauksessa tulee hänen osakseen tuo äärimmäinen rangaistus, josta äsken puhuimme ja jonka Ranskan ihmisystävällinen vallankumous on asettanut silpomisen ja ruhjomisen sijaan. No niin, mitä merkitsee tämä kärsimys, jos hän on saavuttanut kostonsa? Olen melkein pahoillani siitä, ettei Peppino-raukan mestaamisesta tulekaan luultavasti mitään; silloinhan näkisitte, kuinka lyhyen ajan se kestää ja kannattaako siitä puhua. Mutta toden totta, mehän keskustelemme hyvin kummallisesta asiasta karnevaalipäivänä. Mitenkä siihen jouduimmekaan? Nyt muistan! Tehän pyysitte saada paikan ikkunassani. No niin, te saatte. Mutta menkäämme ensin aterialle, sillä tuossa tullaan ilmoittamaan meille, että pöytä on katettu.

Palvelija avasi yhden salonkiin johtavista neljästä oviparista ja ilmoitti:

— Pöytä on katettu!

Aamiaisen aikana, joka oli maukas ja hienosti valmistettu, Franz etsi silmillään Albertin katsetta nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä kummallinen keskustelu oli häneen tehnyt. Mutta Albert ei huolettomaan tapaansa näyttänyt panneen sille mitään erikoista painoa. Hän söi suurella mielihyvällä kreivin tarjoamaa ruokaa saatuaan viisi tai kuusi kuukautta tyytyä italialaiseen ruokaan, joka on maailman huonointa. Kreivi maistoi vain hiukkasen jokaista ruokalajia. Hän näytti syövän ainoastaan kohteliaisuudesta ja odottavan vieraiden lähtöä voidakseen ruveta nauttimaan jotain omaa kummallista ruokaansa.

Franz muisti, minkä kauhun kreivi oli herättänyt kreivitär G…ssä ja kuinka hän oli ollut varma siitä, että vastapäisessä aitiossa istuva mies oli vampyyri.

Aamiaisen päätyttyä Albert katsoi kelloaan.

— Suokaa anteeksi, herra kreivi, hän sanoi, — mutta meillä on vielä tuhansia hommia.

— Mitä?

— Meillä ei ole valepukuja, ja tänä päivänähän ne ovat aivan välttämättömät.

— Älkää huolehtiko siitä. Luullakseni on torin varrella meidän käytettävänämme erityinen huone. Minä käsken viedä sinne haluamanne puvut, ja voimme siellä ottaa ne yllemme.

— Teloituksen päätyttyäkö? huudahti Franz.

— Tietysti, sen jälkeen, sen aikana tai sitä ennen, aivan kuten itse haluatte.

— Vastapäätä mestauslavaa?

— Mestauslavahan kuuluu juhlaan.

— Herra kreivi, sanoi Franz, — olen ajatellut asiaa tarkemmin. Minä kiitän teitä ystävällisyydestänne, mutta en voi tulla vaunuihinne enkä ikkunaanne palatsi Rospoliin.

— Mutta sittenhän teiltä jää näkemättä hyvin erikoinen tapaus, vastasi kreivi.

— Te kerrotte sen, jatkoi Franz, — ja olen varma siitä, että teidän kertomananne se tekee minuun yhtä voimakkaan vaikutuksen kuin jos olisin sen nähnyt. Monesti olen jo ennen päättänyt mennä katsomaan mestausta, mutta en ole koskaan voinut sitä tehdä. Entä te, Albert?

— Näin Castaingin mestauksen, mutta luulen olleeni sinä päivänä hiukan humalassa. Olin juuri päässyt koulusta ja olin viettänyt yöni jossakin ravintolassa.

— Jos ette olekaan nähnyt teloitusta Pariisissa, niin ei mikään estä teitä katsomasta sitä ulkomailla. Ihminen matkustaa oppiakseen, muuttaa olinpaikkaa nähdäkseen jotakin. Tuomittu on suuri roisto, hän löi rautakangella kuoliaaksi papin, joka oli kasvattanut hänet aivan kuin oman poikansa. Kun kerran tappaa kirkonmiehen, niin tarttukoon sopivampaan aseeseen kuin rautakankeen, varsinkin kun tämä kirkonmies mahdollisesti on oma isä. Jos olisitte Espanjassa, niin menisitte katsomaan härkätaisteluja, eikö niin? No niin, ajatelkaa, että tämäkin on taistelu, muistelkaa entisajan roomalaisia sirkuksessa, taisteluja, joissa surmattiin kolmesataa leijonaa ja sata miestä. Muistelkaahan noita kahdeksaakymmentätuhatta katsojaa, noita säädyllisiä vallasnaisia, jotka veivät sinne naimaiässä olevat tyttärensä, ja noita ihania vestaaleja, jotka kauniilla peukaloillaan antoivat merkin: "Älkää laiskotelko! Tappakaa tuo mies, joka on jo melkein kuollut."

— Lähdettekö te, Albert, katsomaan? kysyi Franz.

— Tietysti, hyvä ystävä! Ajattelin ensin samoin kuin tekin, mutta kreivin sanat ovat muuttaneet mielipiteeni.

— Lähdetään siis, koska niin tahdotte, sanoi Franz. — Mutta mennessämme torille tahtoisin kulkea Corson kautta. Käykö se päinsä, herra kreivi?

— Jalan kyllä, vaunuilla ei.

— No, siis menen jalan.

— Täytyykö teidän välttämättömästi mennä sen kautta?

— Täytyy, minun täytyy nähdä siellä jotakin.

— Mennään siis Corson kautta. Lähetämme vaunut Piazza del Popololle Strada del Babuinon kautta. Minäkin menen mielelläni Corson kautta nähdäkseni, onko määräyksiäni noudatettu.

— Teidän ylhäisyytenne, eräs katujamunkki haluaa puhutella teitä, sanoi palvelija avaten oven.

— Tiedän, mistä on kysymys. Hyvät herrat, suvaitsetteko mennä salonkiin, siellä on pöydällä mainioita havanna-sikareja; minä tulen heti jäljestänne.

Nuoret miehet nousivat ja poistuivat ovesta kreivin pyydettyä kerran vielä anteeksi ja poistuessa toisesta. Albert, joka oli suuri tupakantuntija ja joka Italiassa-olonsa aikana oli kaivannut Café de Paris'n sikareja, lähestyi pöytää ja huudahti ilosta nähdessään oikeita havanna-sikareja.

— No, kysyi Franz häneltä, — mitä ajattelette kreivi Monte-Cristosta?

— Mitäkö ajattelen! vastasi Albert hämmästyneenä. — Hän on miellyttävä mies, aivan verraton isäntä kodissaan, paljon nähnyt, paljon tutkinut, paljon miettinyt. Hän on aivan kuin Brutus stoalainen, ja kaiken lisäksi hänellä on oivallisia sikareja, lisäsi hän puhaltaen suurella nautinnolla savua kattoa kohden.

Sellainen oli Albertin mielipide kreivistä. Kun Franz tiesi, että Albert väitti muodostavansa mielipiteensä ihmisistä tarkoin punnittuaan heidän ominaisuuksiaan, ei hän koettanutkaan muuttaa hänen käsitystään.

— Mutta, sanoi hän, — oletteko huomannut erästä kummallista asiaa?

— Mitä?

— Kuinka tarkkaan hän teitä silmäilee.

— Minuako?

— Niin, teitä.

Albert mietti.

— Eihän siinä ole mitään kummallista, sanoi hän huoaten. — Olen ollut toista vuotta poissa Pariisista ja pukuni on kaiketi vanhanaikainen. Kreivi on varmaankin pitänyt minua maalaisena. Rakas ystävä, sanokaa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, että niin ei ole asian laita.

Franz hymyili. Hetken kuluttua tuli kreivi.

— Hyvät herrat, sanoi hän. — Tässä olen, ja kokonaan käytettävänänne. Olen antanut määräykseni. Vaunut menevät omaa tietään torille, ja me astumme omaa tietämme Corson kautta. Ottakaahan muutamia sikareita mukaanne, herra Morcerf.

— Hyvin mielelläni, sanoi Albert, — sillä italialaiset sikarit ovat vielä huonompia kuin kuninkaalliset ranskalaiset. Kun tulette Pariisiin, niin korvaan kaiken teille.

— Kiitoksia. Aion kyllä tulla sinne. Ja koska sallitte, niin tulen kolkuttamaan oveanne. Lähtekäämme, sillä meillä ei ole aikaa hukattavaksi. Kello on puoli yksi.

He laskeutuivat kolmisin portaita alas. Kuski sai viimeiset määräyksensä herraltaan ja läksi ajamaan Via del Babuinoa pitkin jalkamiesten astellessa Piazza di Spagnan poikki Via Frattinalle, jonka varrella ovat Fianon ja Rospolin palatsit.

Franz tarkasti viimeksi mainitun talon kaikkia ikkunoita. Hän ei ollut unohtanut Colosseumissa sovittua merkkiä.

— Mitkä ovat teidän ikkunanne? kysyi hän kreiviltä mahdollisimman luontevasti.

— Nuo kolme viimeistä, vastasi tämä aivan huolettomasti, sillä hän ei voinut aavistaakaan, miksi kysymys tehtiin.

Franz katsahti nopeasti ikkunoihin. Sivuilla olevissa ikkunoissa oli keltaiset silkkiverhot, keskimmäisessä valkoiset ja niissä punainen risti.

Viittaniekka oli pitänyt talonpojalle antamansa lupauksen. Ei tarvinnut enää epäilläkään; hän oli kreivi.

Ikkunoissa ei vielä näkynyt ketään.

Kaikkialla tehtiin valmistuksia, aseteltiin tuoleja, rakenneltiin lavoja ja koristeltiin ikkunoita. Naamioidut eivät saaneet lähteä liikkeelle eivätkä ajaa vaunuilla ennen kuin määrätyllä hetkellä. Mutta kaikkien ikkunoiden takana oli varmaan naamioituja ja kaikkien porttien takana vaunuja odottamassa.

Franz, Albert ja kreivi jatkoivat matkaansa pitkin Corsoa. Mitä lähemmäksi he tulivat Piazza del Popoloa, sitä sankemmaksi tuli joukko, ja ihmisten päiden ylitse kohosi obeliski, jonka päässä oli risti. Obeliskin edessä paikalla, jonka Babuino-, Corso- ja Ripetta-kadulta saattoi nähdä, olivat giljotiinin sivuhirret, ja niiden välissä väikkyi kaareva terä.

Kadunkulmassa oli kreivin taloudenhoitaja odottamassa herraansa.

Ikkuna, jonka vuokraaminen oli maksanut niin huimaavan summan, että kreivi ei tahtonut sitä vierailleen ilmoittaa, oli Via del Bambinon ja Monte Pincion välissä olevan suuren palatsin toisessa kerroksessa. Ikkuna kuului pukeutumishuoneeseen, josta mentiin makuuhuoneeseen. Kun sulki makuuhuoneen oven, olivat vuokralaiset aivan kuin kotonaan. Tuoleille oli laskettu hyvin komeita silkkisiä pajatsonpukuja.

— Koska olette antanut minun valita pukunne, sanoi kreivi, — olen valinnut nämä, sillä niitä tänä vuonna eniten käytetään. Ne ovat sitä paitsi mukavimmat konfettisodassa, sillä jauho ei niissä näy.

Franz kuuli vain puoliksi kreivin sanat eikä ehkä osannut antaa kyllin suurta arvoa tälle hänen uudelle huomaavaisuudelleen, sillä hänen huomionsa oli kokonaan kohdistunut torilla vallitsevaan hälinään ja sen keskellä olevaan kammottavaan telineeseen, joka tällä hetkellä oli sen pääkoristuksena.

Franz näki ensi kertaa giljotiinin. Nimitämme sitä giljotiiniksi, sillä roomalainen mandata on melkein samalla tapaa valmistettu kuin ranskalainen teloituskone. Veitsi on kuunsirpin muotoinen ja leikkaa kuperalla puolellaan, siinä ainoa erotus.

Kaksi miestä istui laudalla, jolle mestattava pannaan, ja söi odottaessaan rauhallisesti aamiaisekseen leipää ja makkaraa. Toinen heistä nosti hiukan lautaa ja otti sen alta viinipullon, ryyppäsi kulauksen ja ojensi sitten pullon toverilleen. Miehet olivat pyövelin apulaisia.

Heidän pelkkä näkemisensäkin vaikutti Franziin niin, että hän tunsi hien helmeilevän hiuksiensa juurista.

Kuolemaantuomitut oli edellisenä iltana siirretty Carceri Nuovesta Santa Maria del Popolon kirkkoon. Siellä he olivat viettäneet yönsä kumpikin kahden papin seurassa rautaristikolla suljetussa hautakappelissa. Sen edessä kulkivat vartijat, jotka joka tunti vaihdettiin.

Kaksinkertainen rivi karabinieereja oli asetettu kirkon ovelta mestauslavalle asti, jossa he muodostivat kehän. Näin syntyi noin kymmenen jalan levyinen tie ja mestauslavan ympärille noin sadan jalan pituinen kehä. Muu osa toria oli aivan täynnä kansaa. Monet olivat nostaneet lapsensa olkapäälleen, että nämä näkisivät hyvin kaiken.

Monte Pincio oli aivan kuin suuri amfiteatteri, jonka kaikki istuimet olivat täynnä katsojia. Via del Babuinon ja Via di Ripettan kulmissa olevien molempien kirkkojen parvekkeet olivat täpötäynnä sinne erikoisella luvalla päässeitä henkilöitä. Pylväistön edessä olevat portaat olivat aivan kuin kirjava, hyökyvä aallokko, jonka vuorovesi yhä uudelleen heitti pylväitä vastaan. Jokaisessa muurin kulmauksessa, missä vain hiukankin oli tilaa, oli elävä kuvapatsas.

Kreivi oli siis oikeassa sanoessaan, että elämässä ilmeisesti on mielenkiintoisinta kuoleman näkeminen.

Olisi luullut, että hetken juhlallisuus olisi tehnyt ihmiset hiljaisiksi, mutta joukosta kaikuikin kova melu, kuului naurua, vihellyksiä ja iloisia huutoja. Kreivi oli siinäkin ollut oikeassa, että teloitus ilmeisesti oli kansalle ainoastaan merkkinä karnevaalin alkamisesta.

Äkkiä melu taukosi aivan kuin taikaiskusta. Kirkon ovet aukenivat.

Osa katujamunkkien veljeskuntaa, yllään harmaat säkit, joissa oli reiät silmiä varten, astui ensiksi kirkosta käsissään palavat kynttilät. Heidän edellään kulki veljeskunnan esimies. Katujamunkkien jäljestä tuli pitkä mies, muuten alasti, paitsi että jalassa oli housut ja kupeella riippui tupessa iso puukko. Olallaan hän kantoi raskasta rautanuijaa. Se oli pyöveli.

Pyövelin jäljessä astuivat, siinä järjestyksessä kuin heidät oli teloitettava, ensin Peppino ja sitten Andrea.

Kummankin rinnalla kulki kaksi pappia.

Peppino asteli jokseenkin varmasti. Hän oli epäilemättä saanut tietää, mikä häntä odotti.

Pappi tuki kummaltakin puolen Andreaa.

Kumpikin suuteli tuon tuostakin ristiä, jonka rippi-isä heille ojensi.

Franz tunsi jo tätäkin katsellessaan jalkojensa herpaantuvan. Hän katsahti Albertiin. Tämä oli kalpea kuin palttina ja heitti konemaisella liikkeellä kauas luotaan sikarin, jonka oli vasta puoliksi polttanut.

Kreivi näytti rauhalliselta; heikko punakin nousi hänen kalpeille poskilleen. Hänen sieraimensa laajenivat aivan kuin pedon, joka tuntee veren tuoksun, ja hänen hiukan raollaan olevien huuliensa välistä näkyivät terävät, valkoiset hampaat. Ja yhtä kaikki oli hänen kasvoillaan hymyilevä lempeys, jota Franz ei ollut niillä koskaan nähnyt. Varsinkin hänen silmissään oli tavattoman kaunis nöyryyden ja hellyyden ilme.

Tuomitut jatkoivat matkaansa mestauslavaa kohden, ja mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin saattoi erottaa heidän kasvonsa. Peppino oli kahdenkymmenenneljän tai kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäinen, kaunis mies, jonka kasvot päivä oli ruskettanut ja jonka katse oli kirkas ja hurja. Hän piti päätään pystyssä ja näytti vainuavan, mistäpäin hänen pelastajansa tulee.

Andrea oli tanakka ja lyhyt. Hänen kasvonsa, joissa kuvastui halpamainen julmuus, eivät paljastaneet hänen ikäänsä, mutta hän saattoi olla noin kolmikymmenvuotias. Vankilassa hän oli antanut partansa kasvaa. Hänen päänsä retkahteli, ja polvet horjuivat. Hän näytti tekevän kaikki liikkeensä aivan konemaisesti, eikä hänen tahdollaan näyttänyt olevan mitään tekemistä liikkeiden kanssa.

— Muistan teidän sanoneen, lausui Franz kreiville, — että tapahtuu vain yksi teloitus.

— Siinä puhuin totta, vastasi kreivi kylmästi.

— Mutta tuollahan on kaksi tuomittua.

— On kyllä, mutta heistä toinen on aivan kuoleman partaalla ja toisella on vielä monta vuotta elettävänään.

— Jos armahdus tapahtuu, niin sen pitäisi minun mielestäni jo tulla, sillä aika on jo täpärällä.

— Tuolla se tuleekin, katsokaahan, sanoi kreivi.

Samassa kun Peppino laski jalkansa mestauslavan portaille, riensi muuan katujamunkki, joka näytti jääneen muista jälkeen, sotilasrivin läpi esimiehen luo ojentaen hänelle neljään osaan taivutetun paperin.

Peppinon terävä katse oli huomannut tämän kaiken. Munkkikunnan esimies avasi paperin, luki sen ja kohotti kätensä.

— Herra olkoon kiitetty ja hänen pyhyytensä ylistetty! sanoi hän selvällä kauas kuuluvalla äänellään. — Toinen tuomittu on saanut armon.

— Armon! huusi koko kansanjoukko yhteen ääneen. — Toinen on saanut armon!

Tämän armo-sanan kuullessaan Andrea näytti ponnahtavan ylös ja kohottavan päätään.

— Armo kenelle? huusi hän.

Peppino seisoi liikkumattomana, mykkänä ja läähätti.

— Armon on saanut Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, sanoi munkkikunnan esimies.

Ja hän ojensi paperin karabinieereja komentavalle kapteenille, joka luki sen ja antoi takaisin.

— Armo Peppinolle, huusi Andrea heräten täydellisesti äskeisestä hervottomuudentilasta. — Miksi hän saa armon enkä minä? Meidänhän piti kuolla yhdessä. Minulle luvattiin, että hän kuolee ensiksi; ei ole oikein antaa minun kuolla yksin. Minä en tahdo kuolla yksinäni, minä en tahdo!

Ja hän riistäytyi pappien käsistä irti, väänteli ruumistaan, ulvoi, karjui ja ponnisti mielettömästi voimiaan katkoakseen köydet, joilla hänen kätensä olivat sidotut.

— Mitä nyt on tapahtunut? kysyi Franz kreiviltä.

Kun kaikki puhuivat Rooman murretta, ei hän ollut oikein ymmärtänyt.

— Mitäkö on tapahtunut? sanoi kreivi. — Ettekö ymmärrä? Tuon ihmisolennon täytyy kuolla yksin, ja hän on raivoissaan siitä, ettei hänen kanssaihmisensä kuole hänen kerallaan. Jos hän saisi vapaasti toimia, niin hän repisi kynsillään ja hampaillaan tuon toisen kappaleiksi mieluummin kuin antaisi hänen nauttia elämästä, joka häneltä itseltään riistetään. Oi ihmiset, ihmiset, krokotiilien suku! niin kuin sanoo Karl Moor, huudahti kreivi ojentaen molemmat nyrkkinsä joukkoa kohden, — kuinka hyvin minä teidät tuosta tunnen, ja kuinka te kaikkina aikoina olette olleet oman itsenne arvoisia!

Andrea ja molemmat pyövelin apulaiset kieriskelivät maassa. Tuomittu huusi koko ajan: "Hänen täytyy kuolla, minä tahdon sen! Teillä ei ole oikeutta tappaa minua yksin."

— Katsokaa, katsokaa, sanoi kreivi ja tarttui nuorten miesten käsiin, — toden totta tämä on mielenkiintoista. Tuo mies oli alistunut kohtaloonsa, astui mestauslavaa kohden, olisi kuitenkin kuollut vastustelematta ja kapinoimatta. Tiedättekö, mikä antoi hänelle voimia? Tiedättekö, mikä häntä lohdutti? Tiedättekö, mikä sai hänet kärsivällisenä ottamaan rangaistuksen vastaan? Se, että toisella oli sama edessä kuin hänelläkin. Se, että toinen kuolisi samoin kuin hänkin, se, että toisen piti kuolla ennen häntä! Viekää kaksi lammasta tai kaksi härkää teurastettavaksi ja saakaa ne käsittämään, että toinen heistä ei kuole niin lammas määkii ilosta ja härkä mylvii tyytyväisyydestä. Mutta ihminen, jonka Jumala on luonut kuvakseen, ihminen, jolle Jumala on antanut korkeimmaksi, ainoaksi ja pyhimmäksi laiksi rakkauden lähimmäiseensä, mikä on ihmisen ensimmäinen sana, kun hän kuulee, että toveri on pelastunut? Kirous. Kunnia ihmiselle, tuolle luonnon kruunulle, tuolle luomakunnan kuninkaalle!

Ja kreivi purskahti nauruun, mutta niin kamalaan nauruun, että sen täytyi kummuta pelottavista kärsimyksistä.

Taistelu jatkui, ja kaksikymmentätuhatta ääntä huusi yht'aikaa: "Kuolemaan! Kuolemaan!"

Franz aikoi vetäytyä pois, mutta kreivi tarttui hänen käsivarteensa ja pidätti hänet ikkunan luona.

— Mikä teidän on? kysyi hän. — Tunnetteko sääliä? Sepä kohdistuisi oikeaan olentoon! Jos kuulisitte hullun koiran ulvovan, tarttuisitte pyssyynne, juoksisitte kadulle ja ampuisitte heti paikalla kuoliaaksi sen, vaikka itse asiassa toinen koira on purrut sitä ja se tekee vain samoin kuin sillekin on tehty. Ja nyt te tunnette sääliä miestä kohtaan, jota ei toinen mies ole purrut ja joka kuitenkin on surmannut oman hyväntekijänsä. Ja kun hän ei nyt voi tappaa enää ketään, sillä hänen kätensä ovat sidotut, tahtoo hän kaikin mokomin nähdä vankeustoverinsa, onnettomuustoverinsa kuolevan! Ei, katsokaa, katsokaa!

Tämä käsky oli melkein tarpeeton, sillä kamala näytelmä aivan kuin lumosi Franzin. Tuomittu oli saatu mestauslavalle, pyöveli asettui hänen viereensä ja kohotti nuijansa. Se osui miehen vasempaan ohimoon. Kuului kumea tärähdys, tuomittu kaatui aivan kuin härkä, ensin kasvot maata vastaan ja siitä kääntyen selälleen. Silloin pyöveli laski nuijansa syrjään, veti puukon tupestaan, avasi yhdellä vedolla hänen kurkkunsa ja sitten astuen jaloillaan hänen vatsansa päälle alkoi sitä polkea.

Joka kerta, kun hän painoi, ruiskahti veri mestatun kurkusta.

Silloin Franz ei enää voinut kauempaa katsella, hän peräytyi ja vaipui tuoliin puolipyörtyneenä.

Albert jäi seisomaan paikalleen, mutta hänen kätensä tarttuivat suonenvedontapaisesti verhoihin, ja hänen silmänsä olivat ummessa.

Kreivi seisoi suorana ja riemuitsi aivan kuin pahuuden enkeli.

36. Rooman karnevaali

Kun Franz tointui, näki hän Albertin juovan suurin siemauksin lasista vettä, jota hän kalpeudestaan päättäen hyvin tarvitsikin. Kreivi puki jo ylleen pajatsonpukua. Hän katsahti konemaisesti torille, kaikki oli kadonnut, mestauslava, pyövelit ja ruumis, jäljellä oli vain meluava, puuhaileva, iloinen kansanjoukko, ja Monte Citorion kello, joka ei soinut muulloin kuin paavin kuollessa ja karnevaalin alkaessa, kaikui nyt täydellä voimalla.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän kreiviltä.

— Ei mitään, ei kerrassaan mitään, vastasi tämä, — niin kuin näette. Karnevaali vain on alkanut, pukekaamme nopeasti yllemme.

— Tästä kamalasta näytelmästä ei ole todellakaan jäljellä muuta kuin hämärä unikuva, sanoi Franz.

— Te olettekin nähnyt vain kamalan unen, painajaisen.

— Niin, minä; mutta tuomittu!

— Unta se hänellekin on ollut. Hän on vaipunut ikuiseen uneen, te sitä vastoin olette herännyt. Ja kukapa voi sanoa, kumpi teistä on onnellisempi?

— Mutta Peppino, miten hänen on käynyt?!

— Peppino on järkevä poika. Hän ei ole hiukkaakaan itserakas. Hän ei ole ollut vähääkään raivoissaan siitä, ettei ole herättänyt yleistä huomiota, vaan päinvastoin ihastuksissaan, kun kaikkien katseet olivat kääntyneet hänen toveriinsa. Hän käytti siis tätä sekamelskaa hyväkseen ja pujahti kansan joukkoon sekä katosi ehtimättä edes kiittää noita kunnianarvoisia pappeja, jotka saattoivat häntä. Ihminen on todellakin hyvin kiittämätön ja itsekäs olento… Mutta pukeutukaa. Näettehän, että herra Morcerf näyttää hyvää esimerkkiä.

Albert veti silkkihousut mustien housujensa ja kiiltonahkaisten saappaittensa päälle.

— No, Albert, kysyi Franz, — tekeekö mielenne todellakin hullutella? Vastatkaahan suoraan.

— Ei, vastasi hän, — mutta olen tyytyväinen, että olen tuon kaiken nähnyt, ja nyt ymmärrän kreivin sanat: kun on tottunut tuollaisiin näytelmiin, niin vain se voi enää herättää mielenkiintoa.

— Lukuun ottamatta sitä, että vain noina hetkinä voi tutkia ihmisluonteita, sanoi kreivi. — Mestauslavan ensimmäisellä portaalla kuolema repäisee ihmiseltä naamion, jota tämä on pitänyt kasvoillaan koko elämänsä ajan, ja oikea muoto tulee näkyviin. Myöntää täytyy, että Andrean kasvot eivät olleet kauniit… Iljettävä konna! Pukeutukaamme, herrat, pukeutukaamme.

Franz olisi näyttänyt raukkamaiselta, ellei olisi noudattanut toisten esimerkkiä. Hän veti siis ylleen puvun ja otti naamion, joka oli varmaankin yhtä valkoinen kuin hänen kasvonsakin.

Pukeuduttuaan he läksivät torille. Alhaalla odottivat vaunut täynnä kukkia ja konfetteja.

Vaunut yhtyivät riviin.

Kuoleman synkän näytelmän sijaan oli nyt tullut vallaton riemujuhla. Naamioituja parveili suurina laumoina, niitä pujahti porteista, niitä laskeutui ikkunoista, jokaisesta kadunnurkasta ajoi vaunuja, täynnä narreja, pajatsoja, dominoita, markiiseja, trasteverelaisia, kaikenlaisia kummituksia, ritareita, talonpoikia. Kaikki huusivat ja huitoivat käsillään, heittelivät munia, jotka olivat täynnä jauhoja, konfettia, kukkia, ahdistelivat sanoilla ja esineillä ystäviä ja vieraita, tuttuja ja tuntemattomia, eikä kellään ollut oikeutta suuttua, kaikki vain nauroivat.

Franzista ja Albertista tuntui, että heidät vietiin hurjiin pitoihin, jotta he unohtaisivat suuren surun. Yhä vielä he näkivät tai oikeammin sanoen tunsivat sielussaan kajastuksen siitä, mitä olivat nähneet. Mutta vähitellen yleinen huumaus valtasi heidät, he tunsivat, miten häilyvä järki alkoi kadota, heissä heräsi kumma halu ottaa osaa tähän meluun, hälinään ja hullutukseen. Kun viereisistä vaunuista Morcerfin päälle heitettiin kourallinen konfettia, ja he kaikki peittyivät jauhoihin ja alkoivat tuntea kaulassaan ja niissä kasvojen osissa, joita naamio ei suojannut, kuin nuppineulojen pistoja, yllytti se heidät ottamaan osaa yleiseen taisteluun. Albert nousi seisoalleen ja heitti kahmalokaupalla munia ja konfettia naapureittensa päälle.

Nyt oli sota alkanut. Nuoret unohtivat kokonaan sen, mitä olivat puoli tuntia aikaisemmin nähneet, niin voimakkaasti vaikutti heihin ympärillä riehuva kirjava, hurja ja mieletön näytelmä. Kreivi Monte-Cristo puolestaan näytti pysyvän välinpitämättömänä.

Suuren ja leveän Corson varrella on neli- ja viisikerroksisia palatseja, ja niiden kaikkien parvekkeet oli verhottu komeilla matoilla. Näillä parvekkeilla oli kolmesataatuhatta katsojaa, roomalaisia, italialaisia, kaikista maailman ääristä tulleita ulkomaalaisia. Suku-, raha- ja neroylimystö oli koolla. Kauniit naiset, jotka tämä riemu oli huumannut, kumartuivat parvekkeilta, heittelivät ikkunoista kadulla kulkeviin vaunuihin oikean konfettisateen ja saivat kukkia takaisin. Ilma oli aivan sakeana konfetista ja kukista. Kaduilla liikkui iloinen, vallaton ihmisvirta: jättiläiskokoisia käveleviä kaalinkupuja, ihmisen vartaloon liitettyjä mylviviä häränpäitä, takajaloillaan käveleviä koiria. Kesken tätä kaikkea joku nainen paljastaa kasvonsa ja on kuin Callot'n maalaama Pyhän Antoniuksen kiusaus; toinen on ihana Astarte, joka näyttää lumoavat kasvonsa; häntä tahdotaan seurata, mutta sen estää joukko peikkoja, kuin unipainajaisia. Kuvitelkaa mielessänne tätä kaikkea, niin saatte heikon kuvan Rooman karnevaalista.

Ajaessaan toista kertaa Corsoa pitkin kreivi pysähdytti vaunut ja pyysi anteeksi sitä, että aikoi jättää seuralaisensa. Vaununsa hän luovutti heidän käytettävikseen. Franz katsahti ylös. He olivat Rospoli-palatsin edustalla. Keskimmäisessä ikkunassa, siinä, jonka valkoisissa verhoissa oli punainen risti, näkyi sininen domino. Franz kuvitteli häntä Argentina-teatterissa näkemäkseen kauniiksi kreikattareksi.

— Hyvät herrat, sanoi kreivi hypätessään vaunuista pois, — kun olette väsyneet olemaan näyttelijöitä ja tahdotte tulla katselijoiksi, niin tiedätte, että teille on varattu paikat minun ikkunoissani. Siihen asti käyttäkää kuskiani, vaunujani ja palvelijoitani.

Olemme unohtaneet mainita, että kreivin kuski oli pukeutunut karhuntaljoihin, aivan samoin kuin Odry näytelmässä "Karhu ja pasha", ja että lakeijat vaunujen takana olivat vartalonmukaisissa vihreiden apinoiden puvuissa, ja irvistelivät ohikulkijoille naamioillaan, joita vieterit liikuttivat.

Franz kiitti kreiviä hänen ystävällisestä tarjouksestaan. Albert ilvehti parhaillaan roomalaisten talonpoikaistyttöjen kanssa, joiden vaunut olivat samoin kuin kreivinkin pysähtyneet, ja heitteli heidän päälleen kukkakimppuja.

Pahaksi onneksi vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, ja kun hänen vaununsa ajoivat Piazza del Popoloa kohden, suuntautuivat tyttöjen vaunut Venetsian palatsia kohden.

— Hyvä ystävä, sanoi hän Franzille, — ettekö nähnyt…?

— Mitä?

— Noita vaunuja, jotka ovat täynnä roomalaisia talonpoikaistyttöjä.

— En.

— Minä olen varma siitä, että he olivat hurmaavan kauniita naisia.

— Mikä vahinko, Albert, että olitte naamioitu, sanoi Franz, — muuten olisitte saanut korvauksen kaikista pettymyksistänne.

— Oh, lausui tämä puoliksi nauraen, — ennen kuin karnevaali on loppunut, olen varmaankin saanut jonkinmoisen korvauksen.

Koko päivänä ei kuitenkaan tapahtunut muuta kuin että Albert pari kolme kertaa kohtasi nuo roomalaisten talonpoikaistyttöjen vaunut. Tällöin Albertin naamio kerran irtaantui joko sattumalta tai hänen tahdostaan.

Hän otti silloin viimeiset kukkasensa ja heitti ne vaunuihin.

Eräs niistä kaunottarista, joiden Albert luuli piiloutuvan talonpoikaistyttöjen naamioon, ihastui tästä hänen kohteliaisuudestaan, ja kun vaunut seuraavalla kerralla kulkivat ystävysten vaunujen ohitse, tyttö heitti niihin orvokkikimpun.

Albert otti sen kiireesti käteensä ja pisti sen voitonriemuisena napinreikäänsä.

— Siinähän nyt on seikkailun alku, sanoi Franz Albertille.

— Naurakaa niin paljon kuin tahdotte, vastasi Albert, — mutta luulen todellakin, että tämä merkitsee seikkailun alkua. Sen vuoksi en enää luovukaan tästä kukkavihosta.

— Ette suinkaan, sanoi Franz nauraen, — sehän on tuntomerkkinä, kun jälleen tapaatte toisenne.

Tämä leikinlasku tuntui muuttuvan todeksi, kun vaunujen tullessa uudelleen roomalaisten talonpoikaistyttöjen vaunujen kohdalle, tyttö, joka kukkavihon oli heittänyt, taputti käsiään nähdessään kukat Albertin napinreiässä.

— Hyvä, sanoi Franz hänelle, — hyvä, alku on aivan verraton. Tahdotteko, että jätän teidät, ja haluatteko mieluimmin olla yksinänne?

— En, sanoi Albert, — älkäämme hätiköikö. En aio olla mikään tyhmeliini, joka ensimmäisestä viittauksesta on valmis menemään lemmenkohtaukseen. Jos tuo kaunis talonpoikaistyttö haluaa mennä pitemmälle, tapaamme hänet huomenna tai oikeammin hän tapaa meidät. Silloin hän antaa merkin, ja sittenhän saamme nähdä, mitä minun tulee tehdä.

— Te, rakas Albert, olette todellakin viisas kuin Nestor ja varovainen kuin Odysseus, sanoi Franz. — Jos teidän Kirkenne onnistuu loihtia teidät eläimeksi, niin hän on silloin hyvin taitava tai hyvin voimakas.

Albert oli oikeassa. Tuo kaunis tuntematon oli varmaankin päättänyt olla sinä päivänä menemättä sen pitemmälle, sillä vaikka nuoret miehet ajoivatkin useaan kertaan katua pitkin, eivät he enää nähneet tyttöjen vaunuja. Ne olivat varmaankin poikenneet jollekin sivukadulle.

Silloin he palasivat Rospoli-palatsiin, mutta kreivikin oli kadonnut sinipukuisen dominon seurassa. Keltaverhoisissa ikkunoissa istui vieraita, jotka hän epäilemättä oli kutsunut.

Samassa kirkonkello, joka oli ilmaissut karnevaalin alkaneen, ilmoitti sen loppuvankin. Corsolla ajeleva vaunurivi hajaantui, ja kohta katosivat kaikki vaunut sivukaduille.

Franz ja Albert olivat sinä hetkenä Via delle Maratten kohdalla.

Kuski kääntyi sille sanaakaan sanomatta, ajoi Piazza di Spagnan halki ja Poli-palatsin ohitse ja saapui hotellin eteen.

Pastrini tuli ottamaan hotellinsa asukkaita vastaan ovelle asti.

Franz tiedusteli kreiviä ja oli pahoillaan, kun ei ollut ajoissa tullut häntä noutamaan, mutta Pastrini rauhoitti häntä ilmoittamalla, että kreivi Monte-Cristo oli tilannut itselleen toiset vaunut ja nämä olivat kello neljä menneet häntä noutamaan palatsi Rospolista. Hän oli sitä paitsi pyytänyt hotellin isäntää jättämään molemmille ystävilleen Argentina-teatterista vuokraamansa aition avaimen.

Franz tiedusteli Albertilta, tekikö hänen mielensä mennä teatteriin, mutta Albertilla oli suuria tuumia päässään ja hän tahtoi toteuttaa ne, ennen kuin ajattelikaan teatteriin menoa. Hän ei sen vuoksi vastannutkaan tähän kysymykseen, vaan kysyi Pastrinilta, voisiko tämä hankkia hänelle räätälin.

— Räätälin, kysyi hotellin isäntä, — mihin te räätäliä tarvitsette?

— Valmistamaan meille huomiseksi mahdollisimman komeat roomalaiset talonpoikaispuvut, vastasi Albert.

Pastrini pudisti päätään.

— Valmistamaan teille huomiseksi puvut! huudahti hän. — Teidän ylhäisyytenne suokoon anteeksi, mutta tuo pyyntö on aito ranskalainen pyyntö. Kaksi pukua! Tämän viikon aikana ette saisi käsiinne ainoatakaan räätäliä, joka olisi valmis neulomaan kuusi nappia liiviin, vaikka maksaisitte jokaisesta napista kultarahan.

— Meidän täytyy siis luopua haluamistamme puvuista?

— Ei, sillä voimmehan hankkia valmiita pukuja. Antakaa minun toimia, ja huomenna herätessänne saatte kokoelman hattuja, liivejä ja housuja ja olette; tyytyväinen.

— Hyvä ystävä, sanoi Franz Albertille, — luottakaamme isäntäämme, hän on jo ennenkin osoittanut suoriutuvansa kuinka vaikeasta asiasta tahansa. Syödään kaikessa rauhassa päivällistä ja mennään sitten oopperaan.

— Mennään oopperaan, sanoi Albert. — Mutta muistakaa, signor Pastrini, että minä ja tämä herra tahdomme kaikin mokomin huomenna saada nuo puvut.

Hotellin isäntä vakuutti vielä viimeisen kerran, että heidän ei tarvitsisi olla levottomia ja että he saisivat kaiken, mitä haluavat. Sen jälkeen Franz ja Albert menivät riisumaan pajatsonpuvut yltään, mutta Albert otti huolellisesti talteen orvokkikimpun. Olihan se tuntomerkki seuraavan päivän varalle.

Herrat istuivat aterialle, mutta syödessään ei Albert voinut olla huomauttamatta, mikä tuntuva erotus oli Pastrinin ja kreivi Monte-Criston kokin välillä. Vaikka Franz olikin hieman ennakkoluuloinen kreiviä kohtaan, niin hänen täytyi myöntää, että vertailu ei ollut edullinen Pastrinin kokille.

Jälkiruoan aikana palvelija kysyi, milloin herrat halusivat käyttää vaunuja. Albert ja Franz katsoivat toisiinsa; he pelkäsivät todenteolla olevansa epähienoja. Palvelija ymmärsi heidän ajatuksensa.

— Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Cristo on nimenomaan määrännyt, että vaunut ovat koko päivän teidän armonne käytettävinä.

Nuorukaiset päättivät loppuun asti käyttää hyväkseen kreivin kohteliaisuutta ja ajoivat puvun vaihdettuaan Argentina-teatteriin ja astuivat kreivin aitioon. Ensimmäisen näytöksen aikana tuli kreivitär G… omaan aitioonsa. Hän suuntasi heti katseensa siihen aitioon, jossa oli eilen nähnyt kreivin istuvan. Hän näki Franzin ja Albertin sen miehen aitiossa, josta vuorokautta aikaisemmin oli Franzille lausunut kummallisen arvostelunsa.

Kreivitär katseli lornjettinsa läpi niin tiukasti Franzia, että tästä tuntui julmalta olla tyydyttämättä hänen uteliaisuuttaan. Kun italialaisissa teattereissa on tapana käydä kesken näytäntöäkin tervehtimässä tuttuja, jättivät molemmat ystävykset paikkansa ja menivät kreivittären aitioon.

Heti kun he olivat tulleet aitioon, viittasi kreivitär Franzia istumaan viereensä kunniapaikalle.

Albert istahti heidän taakseen.

— No, sanoi hän, ennen kuin Franz oli ennättänyt istuakaan, — tehän olette kiireimmän kautta tutustuneet tuohon uuteen lordi Ruthweniin ja olette kai hänen kanssaan parhaat ystävät.

— Vaikka emme olekaan tulleet läheisiksi tuttaviksi, niin myönnän kyllä, että olemme koko päivän käyttäneet hyväksemme hänen ystävällisyyttään.

— Kuinka niin, koko päivänkö?

— Niin juuri. Aamulla söimme aamiaista hänen luonaan, koko naamiohuvien ajan ajoimme hänen vaunuissaan pitkin Corsoa, ja nyt illalla tulemme teatteriin hänen aitioonsa.

— Tunnetteko siis hänet?

— Sekä tunnemme että emme.

— Kuinka niin?

— Se on pitkä juttu.

— Kerrotteko sen minulle?

— Te pelästytte siitä.

— Sitä suurempi syy kertoa.

— Odottakaahan edes siksi, kunnes juttu on jotenkin päättynyt.

— Olkoon, minä pidän täydellisistä tarinoista. Mutta kertokaa, miten olette tullut tekemisiin hänen kanssaan. Kuka teidät on esitellyt hänelle?

— Ei kukaan. Hän on esitellyt itsensä meille.

— Milloin?

— Eilisiltana, lähdettyäni teidän luotanne.

— Kenen välityksellä?

— Sangen tavallisen henkilön, hotellimme isännän välityksellä.

— Hänkin asuu siis London-hotellissa?

— Ei ainoastaan samassa hotellissa, vaan samassa kerroksessakin.

— Mikä on hänen nimensä? Epäilemättä tiedätte hänen nimensä?

— Tiedämme. Kreivi Monte-Cristo.

— Mikä nimi se on? Eihän se ole mikään sukunimi.

— Ei, se on hänen ostamansa saaren nimi.

— Ja onko hän kreivi?

— Toscanalainen kreivi.

— No, saamme kai pitää hänet hyvänämme noiden kaikkien muiden ohella, sanoi kreivitär, joka kuului erääseen Venetsian vanhimmista suvuista. — Ja millainen hän on muuten?

— Kysykää vicomte Morcerfilta.

— Kuulittehan, että minua käskettiin kääntymään teidän puoleenne, sanoi kreivitär.

— Olisimme jokseenkin vaativaisia, ellemme pitäisi häntä miellyttävänä, vastasi Albert. — Vaikka hän olisi ollut kymmenen vuotta ystävämme, ei hän olisi tehnyt hyväksemme sen enempää kuin on nyt tehnyt. Ja kaikessa hän on ollut hyvin hienotunteinen, huomaavainen ja kohtelias, mistä huomaa, että hän on todellakin hienon maailman mies.

— Saammepahan nähdä, lausui kreivitär nauraen, — että vampyyrini ei olekaan mitään muuta kuin äskettäin rikastunut mies, joka tahtoo saada meidät unohtamaan miljoonansa ja on lainannut Laran ulkomuodon, ettei häntä sekoitettaisi Rothschildiin. Entä oletteko nähnyt naisen?

— Minkä naisen? kysyi Franz hymyillen.

— Tuon kauniin kreikattaren?

— Emme. Luulemme kuulleemme hänen guslinsa äänen, mutta hän itse on ollut näkymätön.

— Kun käytätte tuota sanaa näkymätön, rakas Franz, sanoi Albert, — niin tahdotte tehdä asian salaperäiseksi. Kuka sitten oli tuo sininen domino, joka oli valkoverhoisessa ikkunassa?

— Ja missä oli valkoverhoinen ikkuna? kysyi kreivitär.

— Rospoli-palatsissa.

— Kreivi oli siis vuokrannut itselleen ikkunat Rospoli-palatsista?

— Niin oli. Ajoitteko tänään pitkin Corsoa?

— Tietysti.

— Näittekö kaksi ikkunaa, joissa oli keltaiset verhot, ja niiden välissä kolmannen, joissa oli valkoiset ja niissä punainen risti? Nuo kolme ikkunaa olivat kreivin.

— Mieshän on täydellinen pohatta. Tiedättekö, mitä tuollaiset ikkunat maksavat karnevaalin aikana ja Rospoli-palatsissa, joka on Corson parhaimmalla paikalla?

— Kaksi- tai kolmesataa scudoa.

— Sanokaa kaksi- tai kolmetuhatta.

— Sepä on jotakin!

— Hänen saarensako tuottaa hänelle sellaiset tulot?

— Hänen saarensa? Se ei tuota ropoakaan.

— Miksi hän sen siis on ostanut?

— Oikusta.

— Hän on ilmeisesti originelli ihminen?

— Hän tuntui minusta todellakin hyvin erikoiselta, sanoi Albert. — Jos hän asuisi Pariisissa ja kävisi meidän teattereissamme, sanoisin, että hän on huimapää, joka tahtoo herättää huomiota, tai miespoloinen, jonka pään kirjallisuus on vääntänyt vähän vinoon. Hän lausui tänään pari ajatusta, jotka olivat aivan kuin Didier'n tai Antonyn suusta lähteneet.

Samassa tuli aitioon uusi vieras, ja vallitsevaa tapaa noudattaen Franz luovutti paikkansa hänelle. Tämä seikka ja paikkojen vaihtaminen pakotti valitsemaan toisen keskusteluaiheen.

Tunnin päästä ystävät palasivat hotelliin. Pastrini oli pitänyt huolta seuraavan päivän puvuista ja vakuutti, että herrat olisivat tyytyväisiä hänen toimenpiteisiinsä.

Aamulla hän tuli kello yhdeksältä Franzin huoneeseen seurassaan räätäli, jolla oli kahdeksan tai kymmenen erilaista talonpoikaispukua. Ystävykset valitsivat samanlaiset puvut ja antoivat isännän toimeksi ommella heidän hattuihinsa parikymmentä metriä nauhoja ja hankkia heille heleänväriset poikkiraitaiset silkkivyöt, jollaisia talonpojat käyttävät juhlapäivinä.

Albert tahtoi kiireimmän kautta nähdä, miten puku sopi hänelle. Siihen kuului siniset samettihousut ja takki, kirjailluilla kiiloilla somistetut sukat, solkikengät ja silkkiliivi. Puku sopi mainiosti, ja kun vyö oli sidottu hänen vartalonsa ympäri ja hiukan kallellaan oleva hattu koristettu liehuvilla nauhoilla, täytyi Franzin myöntää, että puvun vuoksi me pidämme toisia kansakuntia kauniimpina kuin toisia. Turkkilaiset, jotka ennen näyttivät niin hauskoilta kirkasvärisissä pitkissä puvuissaan, ovat nykyään rumia kaulaan asti napitetuissa sinisissä puvuissaan ja kreikkalaisissa myssyissään: he ovat kuin punaisella tulpalla suljettuja pulloja.

Franz lausui tunnustuksen sanoja Albertille, joka seisoessaan peilin edessä hymyili itselleen. Silloin astui kreivi Monte-Cristo sisään.

— Hyvät herrat, sanoi hän, — niin hauskaa kuin onkin huvitella yhdessä muiden kanssa, on vapaus kuitenkin rakkaampi, ja sen vuoksi jätän vaununi koko päiväksi teidän käytettäviksenne. Hotellin isäntä on varmaankin maininnut teille, että hänen tallissaan on kolmet tai neljät vaunut, joten ette millään tavoin häiritse minua. Jos meillä on jotakin toisillemme sanottavaa, on yhtymäpaikkanamme Rospoli-palatsi.

Nuoret herrat yrittivät esittää vastaväitteitä, mutta eihän heillä ollut mitään pätevää syytä hylätä tätä mieluisaa tarjousta. He siis ottivat sen vastaan.

Kreivi Monte-Cristo oli noin neljännestunnin heidän luonaan keskustellen tavattoman sulavasti kaikenlaisista asioista. Niin kuin jo olemme huomanneet, hän tunsi erinomaisen hyvin eri maiden kirjallisuuden. Luotuaan silmäyksen hänen salonkinsa seinille olivat Franz ja Albert nähneet, että hän oli maalaustaiteen ihailija. Muutamat muiden asioiden yhteydessä vaatimattomasti lausutut sanat ilmaisivat, että tieteet eivät olleet hänelle vieraita. Hän näytti harrastavan erityisesti kemiaa.

Ystävykset eivät rohjenneet tarjota kreiville aamiaista, sillä epäkohteliastahan olisi ollut tarjota hänen verrattoman ateriansa jälkeen Pastrinin jokseenkin keskinkertaista ruokaa. He sanoivat sen hänelle suoraan, ja kreivi näytti ymmärtävän heidän hienotunteisuutensa.

Albert oli aivan ihastunut kreiviin, ja ellei tämä olisi ollut niin oppinut, olisi hän pitänyt häntä täydellisenä aatelismiehenä. Hän riemuitsi erityisesti siitä, että saisi vapaasti käyttää vaunuja. Hänellä oli omat tuumansa noiden talonpoikaistyttöjen suhteen, ja kun he edellisenä päivänä olivat ajaneet hyvin komeissa vaunuissa, oli hän tyytyväinen voidessaan siinä suhteessa olla heidän vertaisensa.

Kello puoli kaksi läksivät nuoret miehet liikkeelle. Kuski ja lakeijat olivat vetäneet livreetakit eilisten pukujensa päälle, joten he tulivat vielä hullunkurisemman näköisiksi kuin eilen, ja siitä Franz ja Albert heitä erikoisesti kiittivät.

Albert oli pistänyt eilisen orvokkikimppunsa takkinsa napinreikään.

Heti kirkonkellon alkaessa soida he riensivät Via Vittorian kautta Corsolle.

Toisella kierroksella putosi vaunuista, joissa oli joukko pajatsotyttöjä, kreivin vaunuihin tuore orvokkikimppu, ja siitä Albert huomasi, että eiliset talonpoikaistytöt olivat muuttaneet pukua ja joko sattumalta tai varta vasten ottaneet puolestaan mallia hänen eilisestä puvustaan.

Albert pani tuoreen kimpun kuihtuneen paikalle, mutta piti tämän kädessään. Ja kun he toisen kerran tulivat vaunuja vastaan, hän nosti sen huulilleen. Tämä liike näytti suuresti huvittavan sekä kukkien heittäjää että hänen tovereitaan.

Päivä oli yhtä vilkas kuin eilinenkin, ellei vielä vilkkaampi. Kerran he näkivät kreivin ikkunassaan, mutta kun he uudelleen ajoivat ohitse, oli hän kadonnut.

Albertin ja kukkavihon heittäneen pajatsotytön välistä keikailua jatkui tietenkin koko päivän.

Illalla hotelliin palatessaan oli Franzin pöydällä Ranskan lähettilään kirje, jossa ilmoitettiin, että hänellä oli kunnia päästä seuraavana päivänä paavin puheille. Jokaisella edellisellä Rooman-matkallaan hän oli pyytänyt ja saanut tämän armonosoituksen. Sekä kiitollisuudesta että uskonnollisista syistä hän ei tahtonut käydä kristityn maailman pääkaupungissa osoittamatta kunnioitustaan pyhän Pietarin seuraajalle, joka oli ollut kaikkien hyveitten esikuvana.

Hänen ei siis sinä päivänä sopinut ottaa enää osaa karnevaaliin, sillä vaikkakin hurskas, vanha Gregorius XVI vaatimattomuudella verhosi suuruuttaan, valmistui jokainen lähestymään häntä kunnioituksen ja syvän liikutuksen vallassa.

Vatikaanista palatessaan Franz meni suoraan hotelliin välttäen Corsoa. Hänen mielensä oli täynnä hurskaita ajatuksia ja karnevaalin hurjan ilon näkeminen olisi tuntunut hänestä niiden loukkaamiselta.

Kymmenen minuuttia yli viiden Albert palasi. Hän oli tavattoman iloinen. Pajatsotyttö oli jälleen ottanut ylleen talonpoikaispukunsa, ja ajaessaan Albertin vaunujen ohitse hän oli poistanut naamion kasvoiltaan. Hän oli hurmaavan kaunis.

Franz onnitteli Albertia sydämestään, ja tämä otti onnittelut vastaan niin kuin ainakin mies, joka ne ansaitsee. Hän sanoi olevansa varma, että kaunotar kuului hienoimpaan ylhäisöön. Albert oli päättänyt kirjoittaa hänelle seuraavana päivänä.

Kuullessaan näitä tunnustuksia Franz huomasi, että Albert halusi pyytää häneltä jotakin, mutta ei tohtinut. Franz kyseli ja vakuutti jo edeltäpäin olevansa valmis toverin onnen tähden tekemään mitä uhrauksia tahansa. Lopulta Albert tunnusti, että Franz tekisi hänelle suuren palveluksen, jos luovuttaisi seuraavana päivänä vaunut hänen yksin käytettävikseen.

Albert arveli talonpoikaistytön nostaneen naamionsa sen tähden, että Franz oli poissa.

Franz ei tietenkään tahtonut katkaista kesken ystävänsä seikkailua, joka näytti niin suuressa määrässä ärsyttävän tämän uteliaisuutta ja hivelevän turhamaisuutta. Hän tunsi siksi hyvin ystävänsä avomielisyyden, että tiesi saavansa kuulla häneltä kaikki lemmenseikkailun yksityiskohdat. Ja kun hän niinä parina kolmena vuotena, jotka oli samoillut pitkin Italiaa, ei omasta puolestaan ollut joutunut vastaavaan seikkailuun, halusi hän tietää, miten sellainen oikeastaan kehittyi.

Hän lupasi siis seuraavana päivänä tyytyä katselemaan karnevaalia Rospoli-palatsin ikkunoista.

Hän näki Albertin ajavan moneen kertaan palatsin ohitse kädessään tavattoman iso kukkavihko, jonne hän varmaankin oli kätkenyt rakkauskirjeen. Tämä arvelu muuttui varmuudeksi, kun hän näki saman kukkavihon erään vaaleanpunapukuisen pajatsotytön käsissä.

Illalla Albert ei enää ollut vain iloinen, hän oli jo aivan riemua täynnä. Hän oli varma siitä, että tuntematon kaunotar vastaisi hänelle. Franz täytti hänen toiveensa, ennen kuin hän ne oli lausunutkaan, ilmoittamalla, että hän oli väsynyt meluun ja aikoi käyttää seuraavan päivän muistiinpanojen tekemiseen.

Albert ei ollut erehtynyt. Seuraavan päivän iltana Franz näki hänen syöksyvän huoneeseen heiluttaen kädessään kirjettä.

— Lukekaahan!

Tiistai-iltana kello seitsemän laskeutukaa vaunuistanne Via dei Ponteficin kohdalla ja seuratkaa roomalaista talonpoikaistyttöä, joka riistää kädestänne moccoletton. Kun olette tullut San Giacomon kirkon ensimmäiselle porrasaskelmalle, sitokaa vaaleanpunainen nauha pajatsonpukunne olalle, jotta teidät paremmin tunnetaan.

Siihen asti ette näe minua.

Uskollisuutta ja vaitioloa.

— No, sanoi Albert Franzille, kun tämä oli lopettanut lukemisen, — mitä tästä ajattelette, hyvä ystävä?

— Minä ajattelen, vastasi Franz, — että juttu näyttää saavan mieluisan seikkailun muodon.

— Siltä minustakin tuntuu, sanoi Albert, — ja pahoin pelkään, että saatte mennä yksinänne herttua Braccianon tanssiaisiin.

Franz ja Albert olivat kumpikin saaneet samana aamuna kutsun tämän kuuluisan pankkiirin luo.

— Mutta muistakaa, vastasi Franz, — että koko ylhäisö on herttuan luona. Ja jos kaunis tuntematon todellakin kuuluu ylhäisöön, niin hänen täytyy tulla sinne.

— Pysyn joka tapauksessa väitteessäni, sanoi Albert. — Luittehan kirjeen?

— Luin.

— Tiedättehän, kuinka vaillinaisen kasvatuksen Rooman keskisäädyn naiset saavat?

— Tiedän, vastasi Franz.

— Lukekaahan tämä kirje uudelleen, tarkastakaa käsialaa ja etsikää, löydättekö ainoatakaan oikeinkirjoitusvirhettä.

— Olette onnen lempilapsi, sanoi Franz ojentaen toisen kerran kirjeen Albertille.

— Naurakaa niin paljon kuin tahdotte, tehkää pilkkaa mielenne mukaan, sanoi Albert, — mutta minä olen rakastunut.

— Hyvä Jumala, aivan minä kauhistun, huudahti Franz. — Kaikesta huomaan, että en ainoastaan mene yksin herttua Braccianon tanssiaisiin, vaan saan luultavasti palata yksin Firenzeenkin.

— Jos tuo tuntematon nainen on yhtä suloinen kuin hän on kaunis, niin jään Roomaan ainakin kuudeksi viikoksi. Minä rakastan Roomaa ja olen aina ollut mieltynyt muinaismuistojen tutkimiseen.

— Jos vielä tulee pari tällaista seikkailua, olen varma siitä, että pian olette muinaismuistoakatemian jäsen.

Albert olisi varmaankin ryhtynyt oikein todenteolla väittelemään siitä, että hänellä olisi oikeus päästä akatemian jäseneksi, kun nuorille miehille tultiin ilmoittamaan, että päivällispöytä oli katettu. Albertilla ei rakkaus sotinut vähääkään ruokahalua vastaan. Hän riensi siis ystävänsä kanssa päivälliselle valmiina jatkamaan väittelyä aterian päätyttyä.

Päivällisen jälkeen palvelija ilmoitti kreivi Monte-Criston. Kahteen päivään eivät nuoret olleet häntä nähneet. Pastrini oli kertonut, että hänen oli täytynyt lähteä tärkeiden asioiden vuoksi Civita-Vecchiaan. Hän oli lähtenyt edellisen päivän iltana ja palannut vasta tunti sitten.

Kreivi oli hyvin herttainen. Joko hän hillitsi itseään tai sitten eivät tällä kertaa mitkään ulkonaiset seikat herättäneet hänessä katkeruutta, joka oli pari kertaa pannut hänet puhumaan hiukan kummallisesti. Hän oli nyt melkein samanlainen kuin kaikki muutkin. Mies oli Franzille täydellinen arvoitus. Kreivi tiesi varmasti, että Franz tunsi hänet, eikä hän kuitenkaan nyt ollut sanallakaan huomauttanut heidän aikaisemmasta kohtaamisestaan. Vaikka Franzin kovasti tekikin mieli viitata siihen, pelkäsi hän loukkaavansa miestä, joka oli osoittanut hänelle ja hänen toverilleen niin paljon ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Siksi hän pysyi vaiti.

Kreivi oli kuullut, että ystävykset olivat halunneet vuokrata aition Argentina-teatterista, mutta että kaikki paikat oli jo myyty. Sen vuoksi hän toi heille oman aitionsa avaimen.

Franz ja Albert kieltäytyivät ensin ottamasta hänen tarjoustaan vastaan, mutta kun kreivi kertoi, että aitio siinä tapauksessa jäisi käyttämättä, koska hän itse aikoi mennä Palli-teatteriin, suostuivat ystävykset hänen tarjoukseensa.

Franz oli vähitellen tottunut kreivin kalpeuteen, joka ensi näkemältä oli tehnyt häneen niin omituisen vaikutuksen. Hän ei voinut olla ihailematta noita kauniita kasvoja, joiden ainoana vikana ja samalla suurimpana viehätyksenä oli juuri tuo kalpeus. Franz rakasti Byronin runoutta, ja hänen oli helppo kuvitella tuota päätä Manfredin hartioilla tai Laran kaavun alla. Otsan syvä uurre ilmaisi kreivin taukoamatta ajattelevan jotakin synkkää asiaa. Hänen katseensa tunki sielun syvyyteen. Huulien ylpeä ja pilkallinen piirto antoi hänen sanoilleen niin erikoisen sävyn, että se, joka ne kerran oli kuullut, ei voinut niitä koskaan unohtaa.

Kreivi ei enää ollut nuori. Hän oli ainakin neljänkymmenen ikäinen, ja kuitenkin oli ilmeistä, että hän voisi lumousvoimallaan helposti voittaa kaikki nuoret miehet, jos joutuisi kilpailemaan heidän kanssaan.

Albert puhui taukoamatta, kuinka suuri onni heitä oli kohdannut, kun he olivat tutustuneet kreiviin. Franz ei ollut yhtä intoileva, ja hän tunsi joutuneensa sen vaikutuksen valtaan, joka jokaisella lahjakkaalla miehellä on ympäristöönsä.

Hän muisti, että kreivi jo pari kolme kertaa oli maininnut aikovansa matkustaa Pariisiin ja oli varma siitä, että kreivi herättäisi siellä aivan suunnatonta huomiota. Eikä hän kuitenkaan olisi tahtonut olla Pariisissa samaan aikaan kuin kreivi.

Ilta kului niin kuin illat kuluvat italialaisissa oopperoissa, ei musiikin kuuntelemiseen vaan puhelemiseen ja aitioissa vierailemiseen. Kreivitär G… tahtoi johdattaa keskustelun kreiviin, mutta Franz ilmoitti, että hänellä on paljon hauskempaa kerrottavaa, ja vaikka Albert koettikin teeskennellyn vaatimattomasti ehkäistä ystäväänsä, niin tämä kertoi, mikä juttu näinä viimeisinä kolmena päivänä oli ollut ystävien välisen keskustelun aiheena.

Kun tällaiset tapaukset ovat jokseenkin tavallisia Italiassa, ainakin matkustajien kertomuksista päättäen, uskoi kreivitär kaiken ja onnitteli Albertia tämän seikkailun johdosta, joka näytti päättyvän perin tyydyttävällä tavalla.

He erosivat luvaten tavata toisensa herttua Braccianon tanssiaisissa, joihin Rooman koko ylhäisö oli kutsuttu.

Albertin salaperäinen nainen piti lupauksensa; hän ei antanut kahtena seuraavana päivänä mitään elonmerkkiä itsestään.

Tuli tiistai, karnevaalin viimeinen ja meluisin päivä. Tiistaina teatterit aloittivat näytäntönsä kello kymmenen aamulla, sillä kello kahdeksalta illalla alkaa paastoviikko. Tiistaina jokainen, joka rahan, ajan tai innostuksen puutteessa ei ole ottanut osaa edellisten päivien juhliin, yhtyy yleiseen pyörteeseen ja on mukana yhteisessä melussa ja hyörinässä.

Kello kahdesta viiteen asti Franz ja Albert heittelivät konfettia vastakkaiseen suuntaan kulkeviin vaunuihin tai jalan-astujiin, joita liikkui vaunurivien välissä, hevosten jaloissa, pyörien keskellä — ilman, että sattui ainoatakaan tapaturmaa, ainoatakaan riitaa tai rähinää. Tässä suhteessa italialaiset ovat maailman ensimmäinen kansa. Juhlat ovat heille todellisia juhlia.

Albert riemuitsi pajatsonpuvussaan. Hänen olkapäillään oli vaaleanpunainen nauha, joka ulottui aivan polviin asti. Ettei mitään erehdystä syntyisi hänen ja toverinsa välillä, oli Franz ottanut ylleen talonpoikaispukunsa.

Mitä pitemmälle päivä kului, sitä kovemmaksi kävi melu. Kaikki huusivat ja heiluttivat minkä jaksoivat: pauhasi oikea ihmismyrsky, jossa huudot olivat ukkosenjyrinöitä ja kukkavihot, konfetti, munat, appelsiinit ja kukat rakeita.

Kello kolme ammuttiin kanuunoilla yht'aikaa sekä Piazza del Popololla että Venetsian palatsin luona kilpa-ajojen alkamismerkiksi, mutta se tuskin kuului tämän kamalan mellakan keskellä.

Kilpa-ajot samoin kuin moccolot muodostavat erikoisen osan karnevaalin viimeistä päivää. Tykinlaukauksen jälkeen vaunut heti rikkovat jonon ja poikkeavat lähimmälle poikkikadulle.

Kaikki tapahtuu tavattoman nopeasti, eikä poliisin tarvitse vähääkään sekaantua asiaan ilmoittaakseen, missä kunkin paikka on tai minne kunkin on mentävä.

Jalkamiehet painautuivat palatsien seiniä vastaan, ja kohta kuului hevosten hirnuntaa ja miekantuppien läiskettä.

Viisitoista yhdessä rivissä karauttavaa ratsumiestä lakaisi koko leveydeltään Corson puhtaaksi valmistaakseen tietä barberille. Kun ratsujoukko oli saapunut Venetsian palatsin luo, ilmoitti uusi tykinlaukaus, että katu oli tyhjä.

Melkein samassa ilmestyi kadulle seitsemän tai kahdeksan hevosta, jotka kiitivät eteenpäin kuin varjot suuren, yleisen, pelottavan huudon kaikuessa. Kolmensadantuhannen hengen huuto ja selkään sidotut rautaiset piikkikuulat ajoivat hevosia eteenpäin. Sant' Angelon linnasta ammuttiin kolme tykinlaukausta merkiksi, että numero kolme oli voittanut.

Samassa, odottamatta mitään muuta merkkiä, ajoneuvot lähtivät taas liikkeelle, täyttivät Corson, syöksyen kaikilta kaduilta aivan kuin hetkiseksi padotut virrat kiitävät entiseen uomaansa, ja virta jatkoi entistä vuolaampana kulkuaan graniittirantojensa välissä.

Uusi melun ja hälinän aiheuttaja oli liittynyt tähän joukkoon; moccoloiden kauppiaat astuivat esiin.

Moccolo tai moccoletto on kaikenkokoinen kynttilä, paksuista pääsiäiskynttilöistä alkaen pieniin, rotanhäntämäisiin asti. Niiden käyttäjillä on karnevaalin aikana kaksi tehtävää: säilyttää oma moccolettonsa sytytettynä ja sammuttaa muiden moccoletto.

Moccoletto on siinä suhteessa samanlainen kuin ihmiselämä: ihmiset voivat ainoastaan yhdellä tavoin sen sytyttää, ja tämän keinon he ovat saaneet Jumalalta.

Mutta ne ovat keksineet tuhansia keinoja sammuttaakseen sen. Totta kyllä on, että paholainen on neuvonut heille tässä suhteessa keinojaan.

Moccoletton saa syttymään tulen avulla.

Mutta kuka voi kuvatakaan ne tuhannet keinot, joiden avulla se voidaan sammuttaa! Siihen käytetään mahdottoman suuria palkeita, jättiläiskokoisia kynttilänsammuttajia, pelottavan kokoisia viuhkoja.

Jokainen siis riensi ostamaan itselleen moccolettoja, Franz ja Albert yhtä hyvin kuin muutkin.

Yö tuli nopeasti. Ja tuhansien kauppiaitten kimeästi huutaessa: Moccoli! alkoi pari kolme liekkiä välkkyä joukon keskellä. Se oli odotettu merkki.

Kymmenen minuutin kuluttua paloi viisikymmentätuhatta liekkiä Venetsian palatsista Piazza del Popololle asti. Olisi luullut virvatulien viettävän juhlaa.

Ajatelkaa taivaan kaikkien tähtien laskeutuvan alas maan päälle ja yhtyvän hurjaan tanssiin.

Kaikki yhteiskunnalliset rajat katoavat tänä hetkenä. Katupoika ahdistaa prinssiä, prinssi talonpoikaa, talonpoika porvaria, jokainen puhaltaa, sammuttaa ja sytyttää kynttilöitä. Jos vanha Aiolos ilmestyisi, niin hänet julistettaisiin moccolin kuninkaaksi, ja Akvilon hänen kruununperijäkseen.

Tätä hurjaa, liekehtivää juhlaa kesti noin kaksi tuntia. Corso oli valoisa aivan kuin päivällä, katsojien kasvot erotti selvästi kolmanteen ja neljänteen kerrokseen asti.

Albert katsoi kelloaan joka viiden minuutin kuluttua; viimein se oli seitsemän.

Ystävykset olivat juuri sinä hetkenä Via dei Ponteficin kohdalla. Albert hyppäsi vaunuista moccoletto kädessään.

Pari kolme naamioitua tahtoi lähestyä häntä sammuttaakseen sen tai riistääkseen sen hänen kädestään. Mutta taitavana nyrkkeilijänä Albert heitti heidät toinen toisensa jälkeen kymmenen jalan päähän ja jatkoi matkaansa San Giacomon kirkkoa kohden.

Portaat olivat aivan täynnä katsojia, jotka koettivat riistää toistensa käsistä kynttilöitä. Franz seurasi katseillaan Albertia ja näki hänen astuvan ensimmäiselle askelmalle. Samassa eräs naamioitu, jolla oli samanlainen puku kuin tuolla kukkakimpun heittäneellä tytöllä, sieppasi hänen kädestään kynttilän, eikä Albert enää vähääkään vastustellut.

Franz oli liian kaukana kuullakseen, mitä he sanoivat toisilleen, mutta mitään vihamielistä se ei ilmeisesti ollut, koska Albert poistui käsikoukkua tytön kanssa.

Jonkin aikaa Franz seurasi heitä katseillaan, mutta Via Macellon kohdalla he katosivat hänen näkyvistään.

Äkkiä alkoi kellonsoitto, joka ilmoittaa karnevaalin loppuneen. Samassa kaikki kynttilät sammuivat kuin taikavoimasta. Olisi luullut rajun tuulenpuuskan sammuttaneen ne yht'aikaa.

Franz oli keskellä pimeyttä.

Huudot vaikenivat, aivan kuin sama voimakas tuulenpuuska olisi puhaltanut hälinänkin pois. Ei kuulunut enää muuta kuin vaunujen kolinaa naamioitujen ajaessa kotiin. Vain ikkunoiden takaa näkyi siellä täällä kynttilöitä.

Karnevaali oli loppunut.

37. San Sebastianon katakombit

Tuskin koskaan elämässään Franz oli tuntenut niin äkillistä vaihdosta, ilon muuttumista alakuloisuudeksi. Aivan kuin pelottavan kummituksen henkäisystä Rooma muuttui suureksi haudaksi. Pimeyttä lisäsi vielä se, että kuu nousi vasta kello yhdentoista aikaan illalla. Mutta Franzilla oli lyhyt matka kuljettavanaan, ja kymmenen minuutin päästä hänen vaununsa, tai oikeammin sanoen kreivin vaunut, pysähtyivät London-hotellin eteen.

Päivällinen odotti. Franz tiesi, ettei Albertia tarvinnut vielä odottaa ja istui yksinään pöytään.

Pastrini, joka oli tottunut näkemään heidät yhdessä, kysyi, missä Albert viipyi. Franz vastasi vain, että Albert oli edellisenä päivänä saanut kutsun ja mennyt tapaamaan erästä henkilöä. Moccoletton äkillinen sammuminen, pimeys, melua seurannut hiljaisuus, kaikki se herätti Franzissa alakuloisuuden, johon liittyi levottomuuttakin. Hän söi siis virkkamatta sanaakaan, vaikka hotellin isäntä tulikin pari kertaa kysymään, tarvitsiko hän mitään.

Franz oli päättänyt odottaa Albertia niin myöhäiseen kuin mahdollista. Hän käski siis vaunujen olla valmiina vasta kello yhdeltätoista ja pyysi Pastrinia ilmoittamaan hänelle heti, kun Albert saapui hotelliin. Kello yksitoista Albert ei vielä ollut saapunut. Franz pukeutui ja läksi matkaan ilmoittaen hotellin isännälle menevänsä herttua Braccianon luo.

Herttua Braccianon palatsi on Rooman kaunein. Hänen rouvansa, joka on Colonna-sukua, esiintyy siellä herttaisena valtiattarena. Siitä syystä ovatkin hänen juhlansa kuuluisia kautta Euroopan. Franzilla ja Albertilla oli Roomaan tullessaan suosituskirjeet hänelle. Niinpä herttuatar ensimmäiseksi kysyikin Franzilta, minne hänen matkatoverinsa oli jäänyt. Franz mainitsi eronneensa hänen seurastaan sinä hetkenä, jolloin moccolot sammutetaan, ja viimeisen kerran nähneensä hänet Via Macellon kulmassa.

— Hän ei siis ole palannut? kysyi herttua.

— Olen odottanut häntä tähän asti, vastasi Franz.

— Tiedättekö, minne hän meni?

— En aivan tarkoin. Luulen kuitenkin, että kysymyksessä oli jonkinmoinen lemmenkohtaus.

— Tällaisena päivänä tai oikeammin yönä ei pitäisi viipyä ulkona, sanoi herttua. — Eikö totta, kreivitär?

Nämä viimeiset sanat hän lausui kreivitär G…lle, joka juuri astui sisään herttuan veljen, signor Torlonian taluttamana.

— Minun mielestäni nyt on ihana yö, vastasi kreivitär. — Ja täällä olijat surevat ainoastaan sitä, että se loppuu niin pian.

— Minä en puhukaan läsnä olevista, sanoi herttua hymyillen. — Täällä ei ole miehillä muuta vaaraa kuin että rakastuvat teihin, eikä naisilla muuta kuin että tulevat mustasukkaisiksi nähdessään teidät niin kauniina. Minä puhun niistä, jotka liikkuvat Rooman kaduilla.

— Hyvä Jumala, huudahti kreivitär, — kuka tähän aikaan liikkuu Rooman kaduilla muuten kuin mennäkseen tanssiaisiin?

— Ystävämme Albert de Morcerf, rouva kreivitär, jonka jätin ajamaan takaa tuntematonta kaunotarta kello seitsemän aikaan, vastasi Franz, — ja joka ei vieläkään ole palannut.

— Ettekö siis tiedä, minne hän on mennyt?

— En laisinkaan.

— Onko hänellä aseita?

— Hän on pajatson puvussa.

— Teidän ei olisi pitänyt antaa hänen mennä sillä tavoin, sanoi herttua Franzille, — tehän tunnette Rooman paremmin kuin hän.

— Yhtä hyvin olisin voinut pidättää kilpa-ajoissa hevosen numero kolme, joka voitti ensimmäisen palkinnon, sanoi Franz. — Ja sitä paitsi, mitä pahaa hänelle saattaisi tapahtua?

— Kukapa tietää, yö on synkkä, ja Tiber-virta on hyvin lähellä Via Macelloa.

Franz tunsi kylmät väreet ruumiissaan huomatessaan, että herttua ja kreivitär olivat yhtä levottomia kuin hänkin oli.

— Sen vuoksi ilmoitinkin hotellissa, että olen tullut tänne, sanoi Franz, — ja käskin tuomaan sanan heti, kun hän saapuu.

— Kas, sanoi herttua, — luulen palvelijan juuri parhaillaan etsivän teitä.

Herttua ei erehtynyt. Nähdessään Franzin tuli palvelija häntä kohden.

— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän. — London-hotellin isäntä käskee ilmoittamaan, että hänen luonaan odottaa eräs mies, jolla on vicomte de Morcerfin lähettämä kirje.

— Vicomten lähettämä! huudahti Franz.

— Niin.

— Ja kuka tuo mies on?

— En tiedä.

— Miksi hän ei ole tuonut kirjettä tänne?

— Sanantuoja ei sitä selittänyt.

— Ja missä sanantuoja on?

— Hän läksi heti, kun näki minun menevän tanssisaliin etsimään teitä.

— Hyvä Jumala, sanoi kreivitär Franzille, — lähtekää heti paikalla. Miesraukalle on varmaankin tapahtunut onnettomuus.

— Minä riennän, sanoi Franz.

— Palaatteko antamaan meille tietoja? kysyi kreivitär.

— Palaan, ellei asia ole vakavaa laatua. Jos se on, en takaa, miten itseni käy.

— Joka tapauksessa olkaa varovainen, sanoi kreivitär.

— Olkaa huoleti!

Franz otti hattunsa ja läksi kiireimmän kautta. Hän oli lähettänyt vaunut pois ja käskenyt niiden palata kahden tunnin kuluttua. Kaikeksi onneksi oli Bracciano-palatsi, jonka toinen pääty on Corsolle päin ja toinen Piazza di Santi Apostolille, vajaan kymmenen minuutin matkan päässä London-hotellista. Lähestyessään hotellia Franz näki erään miehen seisovan keskellä katua. Hän arvasi heti paikalla, että mies oli Albertin kirjeen tuoja. Miehellä oli yllään pitkä viitta. Franz meni häntä kohden, mutta tämä puhuttelikin ensin häntä.

— Mitä teidän ylhäisyytenne tahtoo? sanoi hän astuen askelen taaksepäin aivan kuin olisi varuillaan.

— Tehän tuotte minulle vicomte de Morcerfin kirjeen, sanoi Franz.

— Teidän ylhäisyytenne asuu Pastrinin hotellissa?

— Asun.

— Teidän ylhäisyytenne on vicomten matkatoveri?

— Olen.

— Mikä on teidän ylhäisyytenne nimi?

— Paroni Franz d'Epinay.

— Siinä tapauksessa tämä kirje on osoitettu teidän ylhäisyydellenne.

— Odotatteko vastausta? kysyi Franz ottaen kirjeen hänen kädestään.

— Odotan; ainakin ystävänne sitä toivoo.

— Seuratkaa minua, niin annan sen teille.

— Odotan mieluimmin täällä, sanoi sanantuoja nauraen.

— Miksi?

— Teidän ylhäisyytenne ymmärtää syyn luettuaan kirjeen.

— Tapaan siis teidät täällä?

— Epäilemättä.

Franz astui sisään. Portailla hän kohtasi Pastrinin.

— No? kysyi tämä.

— No, mitä? vastasi Franz.

— Näittekö miehen, jolla on teille asiaa ystävältänne? kysyi hän Franzilta.

— Näin, vastasi tämä, — ja hän antoi minulle kirjeen. Olkaa hyvä ja tuokaa huoneeseeni valoa.

Hotellinomistaja käski palvelijaa astumaan Franzin edellä kynttilä kädessään. Nuori mies oli nähnyt Pastrinin kasvoilla kauhun ilmeen, ja sen vuoksi hän tahtoi mitä kiireimmiten päästä lukemaan Albertin kirjettä. Heti kun kynttilä oli sytytetty, hän avasi kirjeen. Kirje oli Albertin käsialaa ja sen alla oli hänen nimensä. Franz luki sen kahteen kertaan, niin suuresti hän hämmästyi sen sisällystä.

Kirje oli seuraava:

Rakas ystävä, heti kun olette tämän saanut, ottakaa matkakreditiivini, joka on salkussa kirjoituspöydän keskimmäisessä laatikossa. Ellei se riitä, niin liittäkää siihen omanne. Juoskaa Torlonian luo, nostakaa häneltä neljätuhatta piasteria ja antakaa ne tämän kirjeen tuojalle. Minun täytyy saada tämä rahamäärä heti paikalla.

Tiedän voivani luottaa teihin niin kuin tekin minuun.

P.S. Uskon nyt, että Italiassa on rosvoja. (Tämä lause oli kirjoitettu englannin kielellä.)

Ystävänne

Albert de Morcerf.

Kirjeen alareunaan oli toisella käsialalla kirjoitettu seuraavat sanat italiankielellä:

Elleivät nuo neljätuhatta piasteria ole hallussani huomisaamuna kello kuusi, on vicomte Albert kadonnut elävien joukosta kello seitsemän. Luigi Vampa.

Tämä toinen allekirjoitus selitti Franzille kaikki, ja hän ymmärsi, miksi kirjeen tuoja ei tahtonut tulla hänen huoneeseensa. Katu oli hänen mielestään varmempi kuin Franzin huone. Albert oli joutunut juuri tuon kuuluisan rosvon käsiin, jonka olemassaoloon hän ei ollut tahtonut uskoa.

Aikaa ei saanut hukata. Franz juoksi kirjoituspöydän luo, avasi laatikon, löysi sieltä salkun ja salkusta matkakreditiivin. Se oli asetettu kuudelletuhannelle piasterille, mutta niistä Albert oli jo kuluttanut kolme. Franzilla ei ollut matkakreditiiviä. Koska hän asui Firenzessä ja oli tullut Roomaan vain viettääkseen siellä seitsemän kahdeksan päivää, oli hän ottanut taskuunsa satakunta louista ja niistä hänellä oli jäljellä enintään viisikymmentä.

Hän tarvitsi siis seitsemän-, kahdeksansataa piasteria saadakseen kokoon vaaditun summan. Franz oli varma, että hän tällaisessa tapauksessa saattoi luottaa pankkiiri Torlonian apuun.

Hän aikoi siis palata palatsi Braccianoon, kun hänessä heräsi loistava ajatus; Monte-Criston kreivi. Hän aikoi lähettää hakemaan Pastrinia, kun tämä samassa ilmestyi ovelle.

— Hyvä signor Pastrini, sanoi hän kiihkeästi, — tiedättekö onko kreivi kotona?

— On, teidän ylhäisyytenne, hän palasi juuri äsken.

— Joko hän on ennättänyt mennä levolle?

— En usko.

— Soittakaa hänen ovelleen ja kysykää, ottaako hän minut vastaan.

Pastrini kiirehti täyttämään nämä määräykset. Viiden minuutin kuluttua hän palasi.

— Kreivi odottaa teidän ylhäisyyttänne, sanoi hän.

Kreivi istui pienessä työhuoneessa, jota Franz ei vielä ollut nähnyt ja jonka seinillä oli divaanit. Kreivi tuli häntä vastaan.

— Mikä hyvä tuuli teidät tuo tällaisena hetkenä minun luokseni? sanoi hän. — Tuletteko ehkä kutsumaan minut illalliselle? Siinä tekisitte todellakin hyvin rakastettavasti.

— En, tulen puhumaan kanssanne hyvin vakavasta asiasta.

— Vakavasta asiasta! sanoi kreivi luoden Franziin tavallisen terävän katseensa. — Mistä asiasta?

— Olemmeko kahden?

Kreivi meni ovelle katsomaan ja palasi.

— Aivan kahden, hän sanoi.

Franz ojensi hänelle Albertin kirjeen.

— Lukekaa, sanoi hän.

Kreivi luki kirjeen.

— Ahaa! sanoi hän.

— Oletteko lukenut jälkikirjoituksenkin?

— Olen, siinähän sanotaan: "Elleivät nuo neljätuhatta piasteria ole hallussani huomisaamuna kello kuusi, on vicomte Albert kadonnut elävien joukosta kello seitsemän. Luigi Vampa."

— Mitä tästä sanotte? kysyi Franz.

— Onko teillä vaadittu rahamäärä?

— On, puuttuu ainoastaan kahdeksansataa piasteria.

Kreivi meni kirjoituspöytänsä luo ja avasi laatikon, joka oli täynnä kultarahoja.

— Toivottavasti, hän sanoi Franzille, — ette loukkaa minua kääntymällä jonkun toisen puoleen?

— Näettehän, että olen tullut suoraan teidän luoksenne, sanoi Franz.

— Ja minä kiitän teitä siitä, ottakaa.

Hän viittasi Franzia ottamaan laatikosta.

— Täytyykö Luigi Vampalle ehdottomasti lähettää tuo rahamäärä? sanoi Franz katsoen vuorostaan terävästi kreiviin.

— Päättäkää itse, onhan jälkikirjoitus siksi selvä.

— Minä arvelen, että jos te vain tahtoisitte tuumia, löytäisitte helposti toisenkin pelastuskeinon, sanoi Franz.

— Minkä? kysyi kreivi kummastuneena.

— Jos me esimerkiksi yhdessä menisimme Luigi Vampan luo, niin eikö hän päästäisi teidän pyynnöstänne Albertin heti vapaaksi?

— Minunko pyynnöstäni? Mikä vaikutusvalta minulla olisi tuohon rosvoon?

— Ettekö ole tehnyt hänelle sellaista palvelusta, jota ei unohdeta?

— Mitä?

— Ettekö pelastanut Peppinon hengen?

— Vai niin, kuka sen on teille kertonut?

— Yhdentekevää. Minä tiedän sen.

Kreivi oli hetkisen vaiti rypistäen kulmiaan.

— Ja jos menen Vampan luo, niin seuraatteko minua?

— Ellei seurani ole teille vastenmielinen.

— Lähtekäämme! Ilma on kaunis, pienoinen kävely campagnalle päin tekee hyvää.

— Pitääkö meidän ottaa aseet mukaan?

— Miksi?

— Rahaa?

— Tarpeetonta. Missä on mies, joka toi tuon kirjeen?

— Kadulla.

— Odottaako hän vastausta?

— Odottaa.

— Meidän täytyy tietää, minnepäin menemme. Minä kutsun hänet tänne.

— Tarpeetonta; hän ei tule sisään.

— Ehkä ei teidän luoksenne. Minun luokseni hän ei kieltäydy tulemasta.

Kreivi meni työhuoneen kadunpuoleiseen ikkunaan ja vihelsi erikoisella tavalla. Viittapukuinen mies astui seinän luota esiin ja tuli keskelle katua.

— Salite! sanoi kreivi, aivan kuin olisi antanut määräyksen palvelijalle. Kirjeentuoja totteli viivyttelemättä, epäröimättä, jopa nopeastikin, astui ulko-oven edessä olevat neljä porrasaskelmaa ja tuli hotelliin. Viittä sekuntia myöhemmin hän oli työhuoneen ovella.

— Ahaa, sinäkö siinä oletkin, Peppino! sanoi kreivi.

Mutta Peppino ei vastannut, hän heittäytyi polvilleen kreivin eteen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä useaan kertaan.

— Ahaa, sanoi kreivi, — et ole vielä unohtanut, että pelastin henkesi! Kummallista, onhan siitä kulunut jo viikko.

— Ei, teidän ylhäisyytenne, en unohda sitä koskaan, vastasi Peppino, ja hänen äänessään sointui syvä kiitollisuus.

— Et koskaan, se on pitkä aika. Mutta siinäkin on jo paljon, kun itse uskot sen. Nouse ja vastaa.

Peppino loi levottoman katseen Franziin.

— Sinä voit puhua hänen ylhäisyytensä läsnä ollessa, sanoi kreivi, — hän on ystäväni.

— Sallitte kai, että annan teille tämän nimityksen, sanoi kreivi ranskaksi kääntyen Franzin puoleen. — Se on välttämätöntä, jos on mieli saavuttaa tämän miehen luottamus.

— Te voitte puhua minun läsnä ollessani, sanoi Franz, — olen kreivin ystävä.

— Hyvä on, sanoi Peppino kääntyen kreivin puoleen. — Teidän ylhäisyytenne kysyy vain, kyllä minä vastaan.

— Mitenkä vicomte Albert on joutunut Luigin käsiin?

— Ranskalaisen vaunut kohtasivat usean kerran vaunut, joissa oli Teresa.

— Päällikkönne rakastajatar?

— Niin. Ranskalainen loi häneen helliä silmäyksiä. Teresa vastasi niihin huvikseen. Ranskalainen heitti hänelle kukkavihkon, Teresa teki samoin. Kaikki tämä tapahtui tietysti päällikön suostumuksella, sillä hän istui samoissa vaunuissa.

— Mitä? huudahti Franz. — Istuiko Luigi Vampa noissa roomalaistyttöjen vaunuissa?

— Hän oli kuski, vastasi Peppino.

— Entä sitten? kysyi kreivi.

— No, lopulta ranskalainen otti naamion kasvoiltaan. Teresa teki päällikön suostumuksella samoin. Ranskalainen pyysi saada tavata hänet, Teresa suostui siihen. Teresan sijasta olikin Beppo San Giacomon kirkon portailla.

— Mitä! keskeytti jälleen Franz. — Tuo talonpoikaistyttö, joka riisti hänen kädestään moccoletton…?

— Oli viisitoistavuotias poika, vastasi Peppino. — Mutta ei teidän ystävänne tarvitse hävetä sitä, että joutui hänen ansaansa, Beppo on napannut hyvin monta tätä ennen.

— Ja Beppo vei hänet muurien ulkopuolelle? sanoi kreivi.

— Juuri niin. Vaunut odottivat Via Macellon päässä. Beppo nousi niihin ja pyysi ranskalaista seuraamaan. Sitä ei hänelle tarvinnut kahdesti sanoa. Hän auttoi kohteliaasti Beppon vaunuihin ja istui hänen viereensä. Beppo sanoi silloin vievänsä hänet erääseen huvilaan, joka oli puolen peninkulman päässä kaupungin ulkopuolella. Ranskalainen vakuutti Beppolle, että hän oli valmis seuraamaan häntä maailman ääriin asti. Ajettiin pitkin Via di Ripettaa ja tultiin Porta San Paololle. Kun oli päästy pari sataa askelta campagnalle, alkoi ranskalainen käyttäytyä tungettelevasti Beppoa kohtaan, jolloin tämä otti pistoolin ja uhkasi sillä häntä. Samassa ajaja pysäytti hevoset, kääntyi ja teki samoin. Neljä meikäläistä oli piilossa Almon rannalla, he hyökkäsivät esiin ja asettuivat vaununovien eteen. Ranskalaisen teki kovasti mieli puolustautua, hän jo hiukan kuristikin Beppoa, mikäli kuulin, mutta mitä hän mahtoi viidelle aseistetulle! Hänen täytyi lopulta antautua. Hän sai laskeutua vaunuista, kulkea pitkin rantaa ja astua Luigin ja Teresan eteen, jotka odottivat häntä San Sebastianon katakombeissa.

— Tämä juttu on todellakin oikein hupaisa, sanoi kreivi kääntyen Franzin puoleen. — Vai mitä te asiantuntijana sanotte?

— Minä sanon, että se olisi hyvin huvittava, vastasi Franz, — jos se olisi tapahtunut jollekulle muulle kuin Albert-raukalle.

— Ellette olisi tavannut minua kotona, niin tämä lemmenseikkailu olisi tullut ystävällenne jokseenkin kalliiksi. Mutta rauhoittukaa, hän pääsee koko jutusta pelkällä säikähdyksellä.

— Menemmekö siis todellakin hänen luokseen? kysyi Franz.

— Totta toki, sitä suuremmalla syyllä, kun paikka, missä hän on, on hyvin erikoinen. Tunnetteko San Sebastianon katakombit?

— En, en ole koskaan niissä käynyt, mutta olen kyllä aikonut pistäytyä niihin.

— Nythän teille tarjoutuu tilaisuus. Ovatko vaununne valmiina?

— Eivät.

— Ei se tee mitään. Minua varten pidetään hevoset valjaissa yötä päivää.

— Valjaissako?

— Niin, olen hyvin oikullinen ihminen. Toisinaan tekee mieleni keskellä yötä lähteä jonnekin maailman toiseen ääreen, ja minä lähden.

Kreivi soitti, palvelija astui sisään.

— Ajakaa vaunut esiin, sanoi hän. — Ja ottakaa siellä olevat pistoolit pois. Kuskia ei tarvitse herättää. Ali ajaa.

Hetken kuluttua vaunut pysähtyivät hotellin ulko-oven eteen.

Kreivi katsoi kelloaan.

— Puoli yksi, sanoi hän. — Olisimme voineet lähteä täältä kello viiden aikaan ja olisimme sittenkin tulleet ajoissa. Mutta ehkä toverinne olisi tämän viivyttelymme johdosta viettänyt levottoman yön. Parasta siis on, että heti lähdemme vapauttamaan hänet uskottomien käsistä.

Franz ja kreivi lähtivät Peppinon seuratessa heitä.

Hotellin edessä olivat vaunut. Ali istui kuskipukilla. Franz tunsi mykän ajajan, jonka hän oli nähnyt Monte-Criston saaren luolassa.

Franz ja kreivi istuivat umpinaisiin vaunuihin. Peppino meni istumaan Alin rinnalle, ja lähdettiin täyttä laukkaa ajamaan. Ali oli saanut määräyksensä jo edeltäpäin, sillä hän ajoi ensin Corsolle, sen jälkeen Campo Vaccinon poikki, pitkin Strada San Gregoriota Porta San Sebastianolle. Vartija aikoi tehdä vaikeuksia, mutta kreivi Monte-Cristo näytti hänelle Rooman kuvernöörin allekirjoittaman lupakirjan, jonka nojalla hänellä oli oikeus poistua kaupungista mihin aikaan tahansa, yöllä tai päivällä. Portin ristikko nostettiin, vartija sai kultarahan vaivoistaan, ja matkaa jatkettiin.

Tie oli Via Appia, jonka molemmin puolin on hautoja. Nousevan kuun valossa Franz oli toisinaan näkevinään vartijan astuvan esiin raunioiden suojasta. Mutta Peppino viittasi, ja heti hän vetäytyi varjoon ja katosi.

Vähää ennen Caracallan sirkusta vaunut pysähtyivät, Peppino riensi avaamaan oven, ja Franz ja kreivi astuivat alas.

— Kymmenen minuutin kuluttua olemme perillä, sanoi kreivi seuralaiselleen.

Sitten hän vei Peppinon hiukan syrjään, antoi kuiskaamalla hänelle määräyksiä, ja Peppino läksi matkaan otettuaan vaunun laatikosta soihdun.

Viisi minuuttia kului. Franz näki paimenen kulkevan pitkin tietä, loittonevan campagnan aaltomaisessa maastossa ja katoavan punertavaan ruohistoon, joka muistutti jättiläiskokoista leijonan harjaa.

— Nyt, sanoi kreivi, — seuratkaamme häntä.

Franz ja kreivi läksivät astelemaan samaa polkua, joka sadan askelen päässä laskeutui pieneen laaksoon.

Kohta he näkivät kahden miehen keskustelevan varjossa. Toinen oli Peppino, toinen vartioimaan asetettu rosvo.

Franz ja kreivi lähestyivät. Rosvo tervehti.

— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino kreiville, — suvaitkaa seurata minua. Katakombin aukko on parin askelen päässä.

— Hyvä on, sanoi kreivi, — astu edeltä.

Pensaikon takana oli kalliolohkareiden keskellä aukko, josta mies töin tuskin mahtui sisään.

Peppino pujahti ensimmäisenä tähän koloon. Hän oli astunut muutaman askelen eteenpäin, kun käytävä laajeni. Hän pysähtyi, sytytti soihdun ja kääntyi katsomaan, seurattiinko häntä.

Kreivi ja Franz kulkivat hänen jäljessään perätysten.

Käytävä aleni loivasti ja tuli sitä laajemmaksi, mitä syvemmälle he saapuivat. Kreivin ja Franzin täytyi kuitenkin kulkea kumarassa, ja rinnakkain olisi kaksi tuskin voinut astua. He kulkivat siten noin sataviisikymmentä askelta, kunnes kuului ääni: "Kuka siellä?"

Samassa he näkivät soihdun valossa kimaltelevan pyssynpiipun.

— Ystävä! vastasi Peppino.

Hän astui yksinään eteenpäin ja sanoi muutaman sanan tälle toiselle vartijalle, joka samoin kuin ensimmäinenkin tervehti ja viittasi heitä jatkamaan matkaansa.

Vartijan takana oli portaat, joissa oli noin kaksikymmentä astinta. Franz ja kreivi astuivat portaita alas ja tulivat jonkinmoiseen risteykseen. Tästä lähti viisi tietä eri suuntiin. Seiniin oli kaivettu arkkujen muotoisia koloja toinen toisensa päälle, mistä päätellen he olivat tulleet varsinaiseen katakombiin. Eräässä tällaisessa käytävässä näkyi heikko valon kajastus.

Kreivi laski kätensä Franzin olalle.

— Tahdotteko nähdä nukkuvan rosvoleirin? sanoi hän.

— Tietysti, vastasi Franz.

— Tulkaa siis seurassani… Peppino, sammuta soihtu.

Peppino totteli, ja Franz ja kreivi jäivät pimeään. Viidenkymmenen askelen päässä heistä tanssi pitkin käytävän seiniä punertavia varjoja, jotka olivat tulleet entistään selvemmiksi Peppinon sammutettua soihtunsa.

He astuivat eteenpäin, ja kreivi talutti Franzia aivan kuin olisi nähnyt pimeässä. Franz erotti tien sitä selvemmin, mitä lähemmäksi he tulivat opastavia valonvälkkeitä.

He tulivat kolmen holvikaaren eteen, joista keskimmäisen kautta pääsi kulkemaan.

Tästä holvikaaresta päästiin käytävään, jossa kreivi ja Franz olivat, ja isoon neliskulmaiseen huoneeseen, jonka seinillä niin ikään oli koloja. Huoneen keskellä oli neljä kiveä, joita entisinä aikoina oli käytetty alttarina. Niiden yläpuolella oli vieläkin risti.

Yksi ainoa pieni lamppu, joka oli asetettu pilarin jalustalle, valaisi heikolla lepattavalla valollaan seuraavaa näkyä.

Eräs mies istui selin tulijoihin ja luki jotakin kirjaa nojaten pylvääseen. Hän oli joukon päällikkö Luigi Vampa.

Hänen ympärillään, joko pitkällään tai nojaten päätään columbariumia kiertävään kivipenkkiin, lojui noin kaksikymmentä viittaansa kietoutunutta rosvoa. Jokaisen vieressä oli pyssy.

Huoneen perällä, hämärässä, asteli vartija edestakaisin jonkinmoisen aukon edessä, jonka saattoi huomata siitä, että varjo sillä kohtaa oli tummempi.

Kun kreivi oli arvellut Franzin kylliksi katselleen tätä erikoista näkyä, nosti hän sormensa huulilleen vaitipysymisen merkiksi, laskeutui käytävästä columbariumiin vieviä matalia portaita alas ja astui keskimmäisen holvikaaren kautta huoneeseen. Hän lähestyi Vampaa, joka oli lukemiseensa niin kiintynyt, ettei kuullut hänen askeltensa ääntä.

— Kuka siellä? huusi vartija, joka näki jonkinmoisen varjon lampun heikossa valossa ilmestyvän päällikkönsä taakse.

Samassa Vampa nousi nopeasti ja veti pistoolin vyöstään esiin. Heti olivat kaikki rosvot jalkeilla, ja kaksikymmentä pyssynpiippua ojentui kreiviä kohden.

— No, sanoi tämä aivan tyynellä äänellä, eivätkä hänen kasvonsa vähääkään värähtäneet, — no, rakas Vampa, te näette todellakin liian paljon vaivaa ottaessanne ystävän vastaan!

— Aseet alas! huusi päällikkö tehden toisella kädellään käskevän liikkeen ja ottaen toisella hatun kunnioittavasti päästään.

— Anteeksi, herra kreivi, mutta en voinut odottaakaan teidän kunnioittavan minua käynnillänne, siksi en teitä heti tuntenut.

— Teillä näyttää olevan lyhyt muisti monessa asiassa, Vampa, sanoi kreivi. — Ette ainoastaan unohda toisten ulkomuotoa, vaan vieläpä ehdotkin, joista teidän kanssanne on sovittu.

— Mitkä ehdot olen unohtanut, herra kreivi? sanoi rosvo niin kuin ainakin mies, joka on valmis hyvittämään tekemänsä erehdyksen.

— Emmekö ole sopineet, ettei ainoastaan minun persoonani, vaan ystävienikin persoonat ovat teille pyhät? sanoi kreivi.

— Miten olen tämän sopimuksen rikkonut, teidän ylhäisyytenne?

— Olette tänä iltana ryöstänyt ja tänne kuljettanut vicomte Albert de Morcerfin. No niin, jatkoi kreivi äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Franzin selkää, — tämä nuori mies on ystäväni, hän asuu samassa hotellissa kuin minäkin, hän on ajanut pitkin Corsoa minun vaunuissani, ja kuitenkin, sanon sen kerta vielä, olette ryöstänyt hänet ja kuljettanut hänet tänne, ja, lisäsi kreivi ottaen kirjeen taskustaan, — olette vaatinut hänestä lunnaat, aivan kuin hän olisi ollut minulle outo.

— Miksi ette ole ilmoittaneet siitä minulle mitään, te muut? sanoi päällikkö miehilleen, jotka väistyivät hänen leimuavan katseensa edessä. — Miksi olette panneet minut rikkomaan lupaukseni kreiville, jonka käsissä on meidän kaikkien henki ja elämä? Kautta Kristuksen veren, jos kuulen, että jokukin teistä on tietänyt, että tämä nuori mies oli kreivin ystävä, ammun kuulan hänen otsaansa.

— Sanoinhan minä, huomautti kreivi kääntyen Franzin puoleen, — että tässä on tapahtunut erehdys.

— Ettekö olekaan yksin? sanoi Vampa levottomana.

— Seurassani on se herra, jolle kirje oli osoitettu ja jolle olen tahtonut todistaa, että Luigi Vampa pitää sanansa. Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän Franzille, — tässä on Luigi Vampa, ja hän sanoo teille itsellenne, että hän on aivan epätoivoinen tapahtuneen erehdyksen johdosta.

Franz lähestyi. Päällikkö astui muutaman askelen Franzia kohden.

— Olkaa tervetullut seuraamme, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän. — Kuulittehan mitä kreivi sanoi ja mitä siihen olen vastannut. Ja minä lisään, että mielelläni maksaisin neljätuhatta piasteria, jotka vaadin ystävänne lunnaina, jos tätä ikävää juttua ei olisi tapahtunut.

— Mutta, sanoi Franz katsellen levottomana ympärilleen, — missä vanki on? En näe häntä.

— Toivottavasti ei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa, sanoi kreivi rypistäen kulmiaan.

— Vanki on tuolla, sanoi Vampa osoittaen aukkoa, jonka edessä vartija käveli, — menen itse ilmoittamaan hänelle, että hän on vapaa.

Päällikkö meni vankilana käytettyä huonetta kohden, ja Franz ja kreivi seurasivat häntä.

— Mitä vanki tekee? kysyi Vampa vartijalta.

— Sitä en todellakaan tiedä, sanoi tämä. — En ole kuullut hänen liikkuvan tuntikausiin.

— Tulkaa, teidän ylhäisyytenne! sanoi Vampa.

Kreivi ja Franz astuivat seitsemän, kahdeksan porrasaskelmaa ylöspäin. Päällikkö kulki heidän edellään, työnsi teljen syrjään ja avasi oven.

Heikon lampun valossa Franz näki Albertin makaavan nurkassa rosvon lainaamaan viittaan verhottuna ja syvään uneen vaipuneena.

— Kas, sanoi kreivi ja hymyili hänelle ominaisella erikoisella tavalla, — hän on jokseenkin rauhallinen, vaikka hänet piti ammuttaman kello seitsemän aikaan.

Vampa katseli jonkinmoisella ihailulla nukkuvaa Albertia. Tuollainen uljuus näytti vaikuttavan häneen.

— Olette oikeassa, kreivi, sanoi hän, — tuollainen mies voi todellakin olla ystävänne.

Sitten hän lähestyi Albertia ja kosketti hänen olkapäähänsä sanoen:

— Teidän ylhäisyytenne, suvaitkaa herätä.

Albert ojensi käsivartensa, hieroi silmiään ja avasi ne.

— Ahaa, tekö siinä olettekin, kapteeni, sanoi hän. — Teidän olisi pitänyt antaa minun nukkua. Näin ihanaa unta. Olin tanssivinani galoppia Torlonian luona kreivitär G…n kanssa.

Hän otti kellonsa, jonka oli saanut pitää nähdäksensä ajan kulun.

— Puoli kaksi aamulla! sanoi hän. — Mutta miksi hitossa herätätte minut tähän aikaan?

— Sanoakseni, että olette vapaa.

— Hyvä ystävä, sanoi Albert aivan tyynesti, — muistakaa nämä Napoleonin sanat: "Älkää herättäkö minua muuta kuin huonoja uutisia kuulemaan." Jos olisitte antanut minun nukkua, olisin saanut tanssia galopin loppuun asti ja olisin siitä ollut teille elinaikani kiitollinen… Lunnaani on siis suoritettu?

— Ei, teidän ylhäisyytenne.

— Minkä vuoksi minä siis olen vapaa?

— Eräs, jolta en voi mitään kieltää, on tullut vaatimaan teidän vapauttamistanne.

— Tänne asti?

— Tänne asti.

— Tuo ihminen on todellakin ollut hyvin rakastettava.

Albert katsoi ympärilleen ja näki Franzin.

— Tekö, rakas Franz, olette ollut siinä määrin uskollinen? sanoi hän.

— En minä, vastasi Franz, — vaan naapurimme, kreivi Monte-Cristo.

— Te olette todellakin kallisarvoinen mies, herra kreivi, sanoi Albert korjaillen kaulustaan ja kalvosimiaan, — ja muistakaa, että olen teille ikuisesti velallinen sekä vaunujutun että tämän seikan vuoksi! — Ja hän ojensi kätensä kreiville, joka sävähti ojentaessaan omansa, mutta ojensi kuitenkin.

Rosvo katseli tätä kohtausta hämmästyneenä. Hän oli epäilemättä tottunut näkemään vankiensa vapisevan edessään ja nyt hän näki miehen, jonka leikillinen mieli ei hituistakaan ollut muuttunut. Franz puolestaan oli iloinen siitä, että Albert piti ranskalaisen rohkeuden mainetta yllä.

— Rakas Albert, sanoi hän, — jos pidätte kiirettä, niin ennätämme vielä mennä tanssimaan Torlonian luo. Saatte jatkaa galoppianne siitä, mihin sen lopetitte, ettekä siis millään tavoin ole pahoillanne signor Vampalle, joka tässä asiassa on käyttäytynyt niin kuin kohtelias mies ainakin.

— Se on totta, olette oikeassa, ennätämme sinne kello kahdeksi. Signor Luigi, onko minun otettava vielä joitakin muodollisuuksia varteen, ennen kuin voin jättää hyvästi teidän ylhäisyydellenne?

— Ei mitään, vastasi rosvo, — olette vapaa kuin ilma.

— Siinä tapauksessa, eläkää hauskasti ja onnellisesti! Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa!

Ja Albert astui Franzin ja kreivin seuraamana portaita alas isoon saliin, jossa kaikki rosvot seisoivat paljain päin.

— Peppino, sanoi päällikkö, — anna minulle soihtu.

— No, mitä nyt aiotte tehdä? kysyi kreivi.

— Valaista tietänne, sanoi päällikkö. — Onhan minun ainakin sillä tavoin kunnioitettava teidän ylhäisyyttänne.

Ja ottaen soihdun paimenen kädestä hän kulki vieraittensa edellä, ei minään palvelijana, joka täyttää halvan tehtävän, vaan kuninkaana, joka astuu lähettiläittensä edellä.

Ulommalle aukolle tultuaan hän kumarsi.

— Ja nyt, herra kreivi, sanoi hän, — pyydän vielä kerran anteeksi ja toivon, ettette ole millään tavoin pahoillanne tämän tapahtuman johdosta.

— En, rakas Vampa, sanoi kreivi. — Sovitattehan te sitä paitsi erehdyksenne niin miellyttävällä tavalla, että melkein olen kiitollinen teille siitä, mitä on tapahtunut.

— Hyvät herrat, jatkoi rosvo kääntyen molempien nuorten miesten puoleen, — tarjoukseni ei ehkä tunnu oikein houkuttelevalta, mutta jos mielenne tekee toiste käydä luonani vieraisilla, niin olette aina tervetulleet kaikkialle, missä oleksin.

Franz ja Albert kumarsivat. Kreivi meni ensimmäiseksi, Albert sitten, Franz jäi viimeiseksi.

— Haluaako teidän ylhäisyytenne kysyä minulta jotakin? sanoi Vampa hymyillen.

— Haluan, vastasi Franz. — Tahtoisin tietää, mitä teosta äsken luitte niin suurella mielenkiinnolla.

— Caesarin kommentaarioita, vastasi rosvo, — se on lempikirjani.

— No, ettekö tule? kysyi Albert.

— Tulen, sanoi Franz, — tässä olen!

He astuivat muutaman askelen eteenpäin.

— Anteeksi, sanoi Albert palaten takaisin. — Sallitteko?

Ja hän sytytti sikarinsa Vampan soihdusta.

— Nyt, herra kreivi, sanoi hän, — kiirehtikäämme, sillä tahdon ehdottomasti lopettaa tämän yön herttua Braccianon luona.

Vaunut olivat siellä, minne he olivat ne jättäneet. Kreivi sanoi yhden ainoan sanan arabiankielellä Alille, ja hevoset läksivät kiitämään eteenpäin.

Albertin kello oli juuri kaksi kun he astuivat tanssisaliin.

Heidän paluunsa herätti suurta huomiota. Mutta kukaan ei enää ollut levoton Albertin suhteen, kun nähtiin ystävysten tulevan yhdessä.

— Rouva kreivitär, sanoi Albert astuessaan hänen luokseen, — eilen lupasitte ystävällisesti minulle galopin. Tulen hiukan liian myöhään vetoamaan tähän herttaiseen lupaukseenne, mutta ystäväni voi vakuuttaa, että en ole itse syypää viipymiseeni.

Ja kun samalla alettiin soittaa valssia, laski Albert kätensä kreivittären vyötäisille ja häipyi hänen kanssaan tanssin pyörteisiin.

Mutta Franz muisti samassa, kuinka omituisesti kreivi oli sävähtänyt, kun hänen oli täytynyt ojentaa kätensä Albertille.

38. Sovittu tapaaminen

Seuraavana aamuna Albert heti noustuaan ehdotti Franzille, että he menisivät kreivin luo. Hän oli jo edellisenä päivänä lausunut kiitoksensa, mutta ymmärsi että niin suuresta palveluksesta kannattaa kiittää kahdestikin.

Franz, joka tunsi samalla sekä pelkoa että vetovoimaa kreiviä kohtaan, ei tahtonut antaa Albertin mennä yksin, vaan seurasi häntä. Palvelija johdatti heidät salonkiin, jonne kreivi tuli viiden minuutin kuluttua.

— Herra kreivi, sanoi Albert mennen häntä kohden, — sallikaa minun vielä kerran lausua teille kiitokseni. En koskaan unohda, missä tilanteessa autoitte minua, ja tulen aina muistamaan, että saan kiittää teitä melkein hengestäni.

— Rakas naapuri, sanoi kreivi nauraen, — älkää liioitelko palveluksiani. Olen pelastanut matkakassallenne parinkymmenentuhannen frangin menoerän, siinä kaikki, mistä voitte minua kiittää. Huomaattehan, ettei siitä kannata puhua. Sallikaa minun puolestani onnitella teitä, olitte aivan ihailtavan huoleton ja kylmäverinen.

— Mitä muuta saatoin? vastasi Albert. — Kuvittelin joutuneeni pahaan riitaan, josta seuraisi kaksintaistelu, ja tahdoin saada nuo rosvot ymmärtämään, että kaikkialla maailmassa ollaan valmiita kaksintaisteluun, mutta että vain ranskalaiset sen aikana nauravat. Kun kiitollisuuteni siitä huolimatta on yhtä suuri, niin kysyn, enkö voisi itse tai ystävieni ja tuttavieni kautta tehdä teille jotakin palvelusta? Isäni, kreivi Morcerf, on syntyjään espanjalainen, hänellä on huomattava asema Ranskassa ja Espanjassa, ja asetan teidän käytettäväksenne itseni ja kaikki ne henkilöt, jotka minua rakastavat.

— No, myönnän kyllä, että odotin tarjoustanne, sanoi kreivi, — ja että ilomielin otan sen vastaan. Olin jo aikonut pyytää teiltä suurta palvelusta.

— Mitä?

— En ole koskaan ollut Pariisissa. En tunne Pariisia…

— Todellako! huudahti Albert, — oletteko voinut elää tähän asti näkemättä Pariisia? Sehän on uskomatonta!

— Ja kuitenkin totta. Mutta ajattelen kuten tekin, että minun jo täytyy tutustua maailman henkisten rientojen pääkaupunkiin. Olisin ehkä jo aikoja sitten tehnyt sinne matkan, jos olisin tuntenut jonkun, joka voi esitellä minut seurapiireissä. Mutta en tunne siellä ketään.

— Teidän kaltaisenne mies! huudahti Albert.

— Olette aivan liian kohtelias! Mutta kun en tiedä omistavani muita etuja kuin että voin rikkaudessa kilpailla Aguadon tai Rothschildin kanssa, ja kun en mene Pariisiin pelatakseni pörssissä, niin tämä pieni seikka on pidättänyt minua. Tarjouksenne saa minut nyt tekemään päätökseni. Te lupaatte siis, herra Morcerf (kreivi lausui hänen nimensä omituisesti hymyillen), Pariisiin tultuani avata minulle ovet tuohon maailmaan, jossa olen yhtä vieras kuin kuka tahansa huroni tai kotshinkiinalainen?

— Sen teen mielelläni ja koko sydämestäni! vastasi Albert. — Sitäkin mieluummin (rakas Franz, älkää nyt tehkö liian paljon minusta pilkkaa!), kun tänä aamuna olen saanut kirjeen, jossa minua pyydetään tulemaan Pariisiin, sillä on kysymyksessä avioliittoni erään neidin kanssa, jonka suvulla on vaikuttava asema pariisilaisessa hienostossa.

— Vai naimahommissa? sanoi Franz nauraen.

— Hyvä Jumala, niin! Kun siis tulette Pariisiin, näette minut vakiintuneena, ehkä perheenisänä. Se sopii mainiosti luontaiseen vakavuuteeni, eikö niin? Joka tapauksessa, herra kreivi, sanon kerta vielä, minä ja omaiseni kuulumme sieluinemme ja ruumiinemme teille.

— Otan tarjouksen vastaan, sanoi kreivi, — sillä suoraan sanoen minulta puuttui juuri tämä tilaisuus toteuttaakseni eräitä jo kauan hautomiani tuumia.

Franz arvasi heti, että nämä tuumat olivat yhteydessä siihen, mistä kreivi huomaamattaan oli tullut puhuneeksi Monte-Criston saarella, ja hän katseli kreiviä lukeakseen hänen kasvojensa ilmeistä, mitä varten hän läksi Pariisiin. Mutta vaikeata oli päästä näkemään tämän miehen sieluun, varsinkin silloin, kun hän peitti kaiken hymyyn.

— Mutta, herra kreivi, sanoi Albert ihastuneena ajatuksesta, että saisi opastaa hienoon seurapiiriin kreivi Monte-Criston kaltaisen miehen, — nämähän ovat kaikki kai vain tuulentupia?

— Ei, kautta kunniani, sanoi kreivi. — Minä tahdon mennä Pariisiin, minun täytyy sinne mennä.

— Ja milloin?

— Milloin itse olette siellä?

— Minäkö, sanoi Albert, — kahden viikon kuluttua, kolmen viikon viimeistään, kun vain olen ennättänyt päästä sinne.

— No, sanoi kreivi, — sanokaamme, että tulen sinne kolmen kuukauden kuluttua. Näettehän, että annan teille runsaasti aikaa.

— Ja tulette siis portilleni kolkuttamaan? huudahti Albert iloissaan.

— Tahdotteko, että määrään päivän ja tunnin? sanoi kreivi. — Ilmoitan jo edeltäpäin, että 0len tuskastuttavan täsmällinen.

— Määrätkää päivä ja tunti, sanoi Albert. — Sehän sopii mainiosti.

— Olkoon siis niin, sanoi kreivi ja otti käteensä peilin vieressä riippuvan seinäkalenterin. — Tänään on helmikuun 21. päivä (hän otti kellon taskustaan), puoli yksitoista aamulla. Suvaitsetteko odottaa minua ensi toukokuun 21. päivänä puoli yksitoista aamulla?

— Mainiota! sanoi Albert. — Aamiainen on silloin valmiina.

— Osoitteenne?

— Helder-katu 27.

— Asutteko yksinänne, enkö siis millään tavoin häiritse teitä?

— Asun isäni talossa, mutta puiston perällä, ja kokonaan erillään olevassa paviljongissa.

— Hyvä.

Kreivi kirjoitti muistikirjaansa: "Helder-katu 27, toukokuun 21. päivänä, puoli yksitoista aamulla."

— Ja nyt, sanoi kreivi pistäen muistikirjansa taskuunsa, — olkaa rauhassa, kellonne viisari ei voi olla täsmällisempi kuin minä olen.

— Näenkö teidät ennen lähtöäni? kysyi Albert.

— Riippuu siitä, milloin lähdette.

— Huomenna kello viisi iltapäivällä.

— Siinä tapauksessa sanon teille hyvästi. Minulla on asioita Napolissa, en palaa tänne ennen kuin lauantai-iltana tai sunnuntaiaamuna. Entä lähdettekö tekin? kysyi kreivi Franzilta.

— Lähden.

— Ranskaanko?

— En, Venetsiaan. Oleskelen vielä vuoden tai pari Italiassa.

— Emme siis näe toisiamme Pariisissa?

— Epäilemättä minun täytyy luopua siitä kunniasta.

— Siis, hauskaa matkaa, sanoi kreivi ojentaen heille molemmille kätensä.

Ensi kerran Franz kosketti tämän miehen kättä. Hän vavahti, se oli kylmä kuin kuolleen käsi.

— Viimeisen kerran, sanoi Albert, — asia on siis päätetty kunniasanallanne, eikö niin? Helder-katu 27, toukokuun 21. päivänä kello puoli yksitoista aamulla?

— Toukokuun 21. päivänä, kello puoli yksitoista aamulla, Helder-katu 27, kertasi kreivi.

Nuorukaiset sanoivat kreiville hyvästi ja poistuivat.

— Mikä teitä vaivaa? sanoi Albert Franzille heidän palattuaan huoneisiinsa, — olette niin perin miettiväisen näköinen.

— Se on totta, sanoi Franz, — kreivi on merkillinen mies, ja ajattelen levottomana teidän tapaamistanne Pariisissa.

— Tapaamistamme … ajattelette levottomana! Joutavia! Oletteko hullu, rakas Franz! huudahti Albert.

— Hullu tai en, sanoi Franz, — en voi sille mitään.

— Kuulkaahan, jatkoi Albert, — olen iloinen saadessani tilaisuuden sanoa teille muutamia sanoja. Olette aina ollut kreiviä kohtaan kylmäkiskoinen, jota vastoin hän on ollut teitä kohtaan hyvin ystävällinen. Onko teillä jotakin häntä vastaan?

— Ehkä on.

— Oletteko tavannut hänet jossakin ennen kuin näitte hänet täällä?

— Olen.

— Missä?

— Lupaatteko olla puhumatta sanaakaan kaikesta siitä, mitä nyt teille kerron?

— Sen lupaan.

— Kunniasanallanne?

— Kunniasanallani.

— Hyvä. Kuulkaa siis.

Ja Franz kertoi, miten hän oli lähtenyt Monte-Criston saarelle ja tavannut joukon salakuljettajia ja näiden keskellä kaksi korsikalaista rosvoa. Hän pani erityisen painon sille satumaiselle vieraanvaraisuudelle, jota kreivi oli osoittanut tuossa Tuhannen ja yhden yön luolassaan. Hän kertoi illallisesta, hashishista, kuvapatsaista, todellisuudesta ja unelmasta, ja miten hänellä herätessään ei ollut mitään muuta todistusta kokemastaan kuin pieni jahti, joka täysin purjein kiiti Porto-Vecchioa kohti.

Sitten hän kertoi, miten oli kuullut kreivin ja Vampan keskustelevan Colosseumin raunioilla ja kuinka kreivi oli luvannut hankkia Peppinolle armahduksen.

Lopulta hän tuli edellisen yön seikkailuun, kertoi mihin pulaan oli joutunut, kun tuosta vaaditusta rahamäärästä puuttui kuusi-seitsemänsataa piasteria, miten oli päättänyt kääntyä kreivin puoleen, ja miten kaikki oli päättynyt niin erikoisella ja samalla tyydyttävällä tavalla.

Albert kuunteli Franzia hyvin tarkkaavasti.

— No, sanoi hän Franzin lopetettua, — mitä moitittavaa tässä kaikessa on? Kreivi matkustelee, hänellä on oma laivansa, sillä hän on rikas. Menkää Portsmouthiin tai Southamptoniin, niin näette sataman aivan täynnä purjealuksia, joiden omistajat ovat samanlaisia rikkaita englantilaisia. Saadakseen varman oleskelupaikan, jonne voi poiketa matkoillaan, päästäkseen tuosta inhottavasta ruoasta joka neljän kuukauden aikana on minua ja neljän vuoden aikana teitä myrkyttänyt, hän on valinnut itselleen oleskelupaikan Monte-Criston saarelta. Kun hänen lepopaikkansa on kalustettu ja hän pelkää Toscanan hallituksen voivan karkottaa hänet pois, ostaa hän koko saaren ja ottaa sen nimen itselleen. Muistelkaahan, kuinka monet teidän tuttavistanne ovat ottaneet itselleen sellaistenkin tilusten nimen, joita heillä ei koskaan ole ollutkaan hallussaan.