SISÄLLYS: (continued 15)

"Minä en erota sitä", sanoi Selim.

"Tule lähemmäksi", sanoi sanantuoja, "tai anna minun tulla lähemmäksi."

"En suostu kumpaankaan", vastasi nuori sotilas. "Laske se sille paikalle, missä nyt seisot, ja sille kohtaa, mihin päivän säde lankeaa, ja vetäydy pois siksi, kunnes olen sen nähnyt."

"Olkoon niin", sanoi sanantuoja.

Ja hän vetäytyi pois laskettuaan sormuksen määrätylle paikalle.

Sydämemme sykki kiivaasti, sillä tuo esine näytti todellakin sormukselta.

Mutta oliko se isäni sormus?

Selim tuli aukon kohdalle pitäen yhä kädessään palavaa soihtua, kumartui säteilevänä ja otti esineen käteensä.

"Valtiaani sormus", sanoi hän suudellen sitä. "Hyvä on!"

Hän painoi sytyttimen maata kohden, astui sen päälle jalallaan ja sammutti sen.

Sanansaattaja huudahti riemusta ja taputti käsiänsä. Samassa syöksyi sisään neljä seraskieri Kursidin sotilasta, ja Selim kaatui maahan viiden tikarin lävistämänä. Jokainen oli iskenyt.

Rikoksen huumaamina, vaikka vielä pelosta kalpeina seraskierit syöksyivät holviin tarkastamaan, oliko siellä vielä jossakin tulta, ja tallasivat kultapusseja.

Tällä välin äitini sieppasi minut syliinsä ja pujahtaen läpi solien, jotka vain me tunsimme, saapui eräille sivuportaille. Ne veivät palatsiin, jossa vallitsi tavaton melske.

Alakerroksen salit olivat aivan täynnä Kursidin tsodoaareja, siis vihamiehiämme.

Juuri kun äitini aikoi avata pienen oven, kuului sen takaa pashan ääni pelottavana ja uhkaavana.

Äitini painoi silmänsä oven rakoon, minun silmieni edessä oli sattumalta toinen reikä, niin että minäkin katsoin huoneeseen.

"Mitä tahdotte?" sanoi pasha miehille, joiden kädessä oli kultakirjaimilla kirjoitettu paperi.

"Mitäkö tahdomme?" vastasi eräs heistä. "Ilmoittaa sinulle hänen majesteettinsa tahdon. Näetkö tämän firmaanin?"

"Näen kyllä", sanoi isäni.

"Lue se siis. Hän vaatii päätäsi."

Isäni purskahti nauruun, joka vaikutti pelottavammin kuin mikään uhkaus. Yhä nauraen hän laukaisi pistoolinsa, ja molemmat miehet kaatuivat kuolleina.

Palikaarit, jotka olivat maanneet suullaan isäni ympärillä, nousivat ja laukaisivat myös aseensa. Huone oli täynnä melua, tulta ja savua.

Samassa alettiin toiseltakin puolelta ampua, ja luodit lensivät edessämme oleviin lautoihin.

Kuinka kaunis hän oli, isäni, suuri Ali-Tebelin, luotituiskussa, miekka kädessään ja kasvot ruudin mustaamina. Kuinka hänen vihollisensa pakenivatkaan!

"Selim, Selim, tulenvartija, tee tehtäväsi!" huusi hän.

"Selim on kuollut!" vastasi eräs ääni, joka näytti tulevan permannon alta, "ja sinä, herrani Ali, olet hukassa!"

Samassa kuului kumea paukahdus, ja lattialaudat lensivät isäni ympärillä kappaleiksi.

Tsodoaarit ampuivat permannon läpi. Kolme neljä palikaaria kaatui luotien lävistäminä, jotka silpoivat heidän ruumiinsa alhaalta ylös asti.

Isäni karjaisi, pisti sormensa luotien reikiin ja veti kokonaisen palkin irti.

Mutta samassa sinkosi tästä aukosta kaksikymmentä laukausta, ja liekki joka syöksyi aivan kuin tulivuoren aukosta, tarttui verhoihin.

Keskellä tätä kamalaa pauhinaa, keskellä näitä hirveitä huutoja kuulin kaksi muita selvempää laukausta, kaksi muita vihlovampaa kiljahdusta. Nämä laukaukset olivat osuneet isääni kuolettavasti, ja hän oli kiljaissut.

Hän oli kuitenkin pysytellyt pystyssä nojautuen ikkunaan. Äitini ravisti ovea päästäkseen kuolemaan yhdessä hänen kanssaan, mutta ovi oli toiselta puolen suljettu.

Hänen ympärillään vääntelehtivät palikaarit kuolintuskissa; pari kolme, jotka eivät olleet lainkaan tai vain lievästi haavoittuneet, hyppäsi ikkunoista ulos. Samassa särjettiin permanto altapäin kokonaan. Isäni vaipui toiselle polvelleen. Samassa ojentui häntä kohti kaksikymmentä kättä heiluttaen miekkoja, pistooleja, tikareita; kaksikymmentä miestä hyökkäsi äkkiä yhden kimppuun, ja isäni hukkui tulipyörteeseen, jonka nämä karjuvat hirviöt olivat sytyttäneet, aivan kuin helvetti olisi auennut hänen jalkojensa alla.

Tunsin kaatuvani. Äitini oli pyörtynyt.

Haydéen molemmat käsivarret vaipuivat alas, ja hän katsoi kreiviin aivan kuin kysyäkseen, oliko tämä tyytyväinen hänen tottelevaisuuteensa.

Kreivi tuli hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi uuskreikankielellä:

— Lepää, rakas lapsi, ja muista, että Jumala elää ja että hän rankaisee rikolliset.

— Mikä kamala kertomus! sanoi Albert kauhistuen Haydéen kalpeutta. — Olen pahoillani siitä, että olen ollut näin säälimättömän epähieno.

— Kyllä hän siitä tointuu, sanoi Monte-Cristo. Hän laski kätensä Haydéen päälaelle ja sanoi:

— Haydée on urhoollinen tyttö, ja hänelle tuottaa joskus helpotusta kun hän saa kertoa kärsimyksistään.

— Siksi, että kärsimykseni muistuttavat minua sinun hyvistä töistäsi, sanoi nuori tyttö.

Albert katsoi uteliaana häneen, sillä Haydée ei ollut vielä kertonut sitä, mitä hän halusi tietää, nimittäin kuinka hän oli joutunut kreivin orjattareksi. Haydée näki saman toivomuksen sekä kreivin että Albertin katseessa.

Hän jatkoi:

— Kun äitini tointui, olimme seraskierin edessä.

"Surmatkaa minut", sanoi äitini, "mutta säästäkää Alin lesken kunniaa."

"Älä minua rukoile", sanoi Kursid.

"Vaan ketä?"

"Uutta valtiastasi."

"Kuka hän on?"

"Hän on tuossa."

Kursid osoitti meille toista niistä, jotka lähinnä olivat olleet syypäitä isäni kuolemaan, jatkoi nuori tyttö hilliten suuttumustaan.

— Te jouduitte siis tuon miehen valtaan? kysyi Albert.

— Emme, vastasi Haydée. — Hän ei tohtinut pitää meitä luonaan, hän myi meidät orjakauppiaille, jotka menivät Konstantinopoliin. Kuljimme Kreikan halki ja saavuimme vähissä hengin sulttaanin portille. Siellä oli suuri joukko uteliaita koolla, he väistyivät antaakseen meille tietä. Äkkiä äitini suuntasi katseensa sinne minne hekin, kiljaisi ja vaipui maahan osoittaen minulle portin yläpuolella olevaa päätä.

Pään yläpuolelle oli kirjoitettu:

"Tämä on Ali-Tebelinin, Janinan pashan pää."

Koetin itkien nostaa äitiäni maasta, hän oli kuollut.

Minut vietiin orjamarkkinoille. Muudan rikas armenialainen osti minut, kasvatti minua, antoi minulle opettajia ja, kun olin kolmetoistavuotias, myi minut sulttaani Mahmudille.

— Minä vuorostani ostin hänet sulttaani Mahmudilta, sanoi Monte-Cristo, — ja maksoin hänestä samanlaisen smaragdin kuin on se, jossa säilytän hashish-pillereitäni.

— Sinä olet hyvä, sinä olet suuri, valtiaani, sanoi nuori tyttö suudellen Monte-Criston kättä, — ja minä olen onnellinen saadessani olla omasi.

Albert oli aivan kuin herpaantunut kaiken kuulemansa johdosta.

— Juokaahan kahvinne, sanoi kreivi hänelle. — Kertomus on päättynyt.

78. Janinasta kirjoitetaan…

Franz oli poistunut Noirtier'n huoneesta horjuen ja niin onnettoman näköisenä, että Valentinen tuli häntä sääli.

Villefort oli soperrellut sekavia sanoja ja paennut työhuoneeseensa. Kaksi tuntia myöhemmin hän sai seuraavan kirjeen:

Sen jälkeen, mitä tänä aamuna on tullut ilmi, ei herra Noirtier de Villefort voi otaksua, että mikään yhtyminen olisi mahdollinen hänen ja Franz d'Epinayn suvun välillä. Herra Franz d'Epinayta kauhistuttaa se, että herra Villefort, joka näyttää edeltäpäin tietäneen tänä aamuna kerrotut tapaukset, ei ole niistä mitään maininnut.

Kuninkaallinen prokuraattori oli aivan murtunut tästä odottamattomasta iskusta. Hän ei olisi voinut aavistaa, että hänen isänsä menisi näin pitkälle suorasukaisuudessaan ja julmuudessaan ja kertoisi tällaisia asioita. Herra Noirtier oli aina halveksinut poikansa mielipiteitä eikä ollut katsonut tarpeelliseksi paljastaa näitä yksityiskohtia Villefort'ille, ja tämä puolestaan oli luullut, että kenraali Quesnel eli paroni Epinay — mitä nimeä nyt hänestä tahdotuinkaan käyttää, joko sitä, jonka hän itse oli tehnyt kunniakkaaksi, tai sitä, jonka hän oli saanut, — oli surmattu eikä kaatunut rehellisessä kaksintaistelussa.

Franz d'Epinay oli tähän asti aina esiintynyt hyvin kunnioittavasti Villefort'ia kohtaan, ja sen vuoksi hänen kirjeensä oli aivan kuin surmanisku Villefort'in ylpeydelle.

Tuskin hän oli ennättänyt päästä työhuoneeseensa, kun hänen vaimonsa astui sisään.

Kun Franz oli lähtenyt salongista herra Noirtier'n kutsusta, jäivät muut sinne aivan ymmällä. Rouva Villefort tunsi olonsa notaarin ja todistajien seurassa yhä vaikeammaksi ja lähti lopulta hänkin pois sanoen menevänsä hankkimaan tietoja.

Villefort ilmoitti hänelle ainoastaan, että Valentinen kihlaus oli purkaantunut sen keskustelun johdosta, joka hänellä, herra Noirtier'lla ja herra d'Epinaylla oli ollut.

Tätä oli vaikea ilman muuta kertoa muille. Sen vuoksi rouva Villefort palatessaan sanoikin vain, että herra Noirtier oli keskustelun alussa saanut jonkinmoisen halvauskohtauksen ja että avioliittosopimuksen allekirjoittaminen tästä syystä oli lykätty tuonnemmaksi.

Kahden samanlaatuisen tapauksen jälkeen tuntui tämä uutinen niin omituiselta, että läsnäolijat katsoivat toisiinsa kummastuneina ja poistuivat sanaakaan sanomatta.

Sillä aikaa Valentine, joka oli samalla sekä onnellinen että kauhistunut, suuteli ja kiitteli heikkoa vanhusta, joka yhdellä iskulla oli katkaissut hänen kahleensa. Sitten hän pyysi lupaa saada mennä omaan huoneeseensa tointuakseen, ja Noirtier ilmaisi katseellaan suostuvansa siihen.

Mutta sen sijaan että olisi mennyt huoneeseensa, Valentine laskeutuikin portaita alas ja meni pienen oven kautta puutarhaan. Keskellä tätä tapausten vyöryä hän oli koko ajan tuntenut kouristavaa pelkoa. Hän odotti joka hetki Morrelin ilmestyvän paikalle kalpeana ja uhkaavana, niin kuin Ravenswood aikoinaan saapui Lammermoorin Lucian häihin.

Jo oli aikakin hänen rientää portille. Maximilien oli nähnyt Franzin lähtevän yhdessä Villefort'in kanssa hautausmaalta ja oli pelännyt pahaa. Hän oli mennyt pitämään silmällä Villefort'in taloa, nähnyt, että Franz lähti sieltä, mutta palasi pian uudelleen Albertin ja Château-Renaud'n seurassa, ja silloin hän oli asiasta aivan varma. Hän oli nyt rientänyt aitauksen sisäpuolelle, sillä hän tiesi, että Valentine tulisi hänen luokseen heti, kun voi.

Hän ei erehtynytkään. Kurkistaessaan lautojen välistä hän näki nuoren tytön arkailematta rientävän suoraa päätä portille. Heti ensi silmäyksellä Maximilien rauhoittui ja ensimmäisen sanan kuullessaan hän hypähti riemusta.

— Pelastetut! huudahti Valentine.

— Pelastetut! kertasi Morrel voimatta uskoa onneaan. — Kuka meidät pelasti?

— Isoisäni. Rakastakaa häntä paljon, Morrel.

Morrel vannoi rakastavansa vanhusta koko sielustaan, eikä hänen ollutkaan vaikea vannoa, koska sillä hetkellä vanhus oli hänestä enemmän kuin ystävä ja isä, melkein kuin Jumala.

— Mutta miten kaikki on tapahtunut? kysyi Morrel. — Mitä kummallista keinoa hän on käyttänyt?

Valentine aikoi juuri ruveta kertomaan, kun hän muisti, että asiaan kätkeytyi kamala salaisuus, joka ei kuulunut yksinään hänen isoisälleen.

— Myöhemmin kerron kyllä kaikki, sanoi hän.

— Milloin?

— Silloin, kun olen vaimonne.

Kun keskustelu kääntyi tälle tolalle, suostui Morrel mihin tahansa. Hän sanoi olevansa täysin tyytyväinen — yhdeksi päiväksi. Mutta hän ei suostunut lähtemään, ellei saisi tavata Valentinea seuraavana iltana.

Valentine suostui Morrelin pyyntöön. Kaikki oli nyt muuttunut hänen silmissään, ja hänestä tuntui yhtä mahdottomalta päästä naimisiin Maximilienin kanssa kuin tunti sitten tuntui mahdottomalta päästä eroon Franz d'Epinaystà.

Tällä välin oli rouva Villefort mennyt Noirtier'n luo.

Noirtier loi häneen synkän ja ankaran katseen, kuten yleensä aina tähän naiseen.

— Minun ei tarvinne teille ilmoittaa, että Valentinen kihlaus on purkautunut, sanoi rouva Villefort, — koska se purkautui juuri täällä.

Noirtier pysyi välinpitämättömänä.

— Mutta sitä ette tiedä, jatkoi rouva Villefort, — että minä olen aina ollut tätä avioliittoa vastaan.

Noirtier'n katse tuntui vaativan tarkempaa selvitystä.

— Kun tämä kihlaus, jota tiesin teidän vastustavan, nyt on purkautunut, tulen pyytämään teiltä erästä asiaa, jota eivät Villefort ja Valentine voi pyytää.

Noirtier'n katse pysyi kysyvänä.

— Tulen pyytämään teitä, jatkoi rouva Villefort, — minä näet voin pyytää, koska minulle ei ole siitä mitään hyötyä, — antamaan poikanne tyttärelle suosionne lisäksi myös omaisuutenne.

Noirtier'n silmät vilkkuivat hetkisen sinne tänne. Ilmeisesti hän etsi syytä tähän pyyntöön, mutta ei löytänyt.

— Voinko toivoa, että aikeenne ovat sopusoinnussa pyyntöni kanssa? kysyi rouva Villefort.

— Kyllä, ilmaisi Noirtier.

— Siinä tapauksessa, sanoi rouva Villefort, — lähden täältä kiitollisena ja onnellisena.

Hän poistui kumarrettuaan Noirtier'lle.

Seuraavana päivänä Noirtier lähetti noutamaan notaaria. Entinen testamentti revittiin ja laadittiin uusi, jossa hän määräsi kaiken omaisuutensa Valentinelle sillä ehdolla, ettei heitä erotettaisi toisistaan.

Joku saattoi silloin laskea, että neiti Villefort, joka oli saanut periä markiisi ja markiisitar Saint-Méranin ja oli päässyt isoisänsä suosioon, saisi jonakin päivänä kolmensadantuhannen frangin vuotuiset tulot.

Samaan aikaan, jolloin kihlaus purettiin Villefort'in talossa, meni kreivi Morcerf Danglars'in luo. Osoittaakseen Danglars'ille, että asia oli tärkeä, Morcerf otti ylleen kenraalin univormunsa ja kaikki kunniamerkkinsä ja käski valjastaa parhaimmat hevosensa. Näin juhlallisesti hän saapui Chaussée-d'Antinin varrelle ja käski ilmoittaa tulostaan herra Danglars'ille, joka parhaillaan teki kuukauden tilinpäätöstä. Jos näinä aikoina tahtoi tavata pankkiirin hyvällä tuulella, ei tilinpäätöksen hetki ollut otollinen.

Sen vuoksi Danglars kävikin juhlalliseksi nähdessään entisen ystävänsä ja istui mahtavana tuoliinsa.

Morcerf, joka tavallisesti oli jäykkä, oli tällä kertaa hymyilevä ja ystävällinen. Kun hän oli varma siitä, että hänen asiaansa suhtauduttiin ystävällisesti, ei hän pitänyt pitkiä esipuheita, vaan aloitti muitta mutkitta:

— Paroni, tässä olen. Jo kauan olemme kierrelleet aikaisemmin tekemiämme lupauksia…

Morcerf odotti pankkiirin kasvojen heti kirkastuvan, mutta hämmästyi nähdessään niiden käyvän entistä vieraammiksi ja kylmemmiksi.

Niinpä Morcerfin lause jäi kesken.

— Mitä lupauksia, herra kreivi? tiedusteli pankkiiri, aivan kuin olisi turhaan etsinyt muististaan selitystä kenraalin sanoihin.

— Rakastatte muodollisuuksia, sanoi kreivi, — ja annatte minun huomata, että tällainen kysymys on tehtävä säädetyssä järjestyksessä. Hyvä on. Koska minulla on ainoastaan yksi poika, ja koska vasta ensimmäisen kerran aion hänet naittaa, niin olen näissä asioissa vielä vasta-alkaja. Noudatan siis tahtoanne.

Ja Morcerf nousi väkinäisesti hymyillen, kumarsi syvään Danglars'ille ja sanoi:

— Herra paroni, minulla on kunnia pyytää tytärtänne neiti Eugénie Danglars'ia poikani vicomte Albert de Morcerfin vaimoksi.

Mutta sen sijaan että Danglars olisi Morcerfin toivomuksen mukaan ottanut nämä sanat tyytyväisenä vastaan, hän rypistikin kulmiaan eikä pyytänyt seisomaan jäänyttä kreiviä istumaan.

— Herra kreivi, sanoi hän, — ennen kuin voin vastata, täytyy minun tuumia asiaa.

— Tuumia! huudahti Morcerf entistä enemmän kummastuen. — Eikö teillä ole ollut aikaa tuumia sitä niinä kahdeksana vuonna, jotka ovat kuluneet siitä, kun ensi kerran puhuimme lastemme avioliitosta?

— Herra kreivi, sanoi Danglars, — joka päivä tapahtuu sellaista, mikä pakottaa meitä uudelleen punnitsemaan aikaisemmin tekemiämme päätöksiä.

— Kuinka niin? kysyi Morcerf. — En ymmärrä teitä.

— Tarkoitan sitä, että viimeisinä kahtena viikkona on tapahtunut asioita, jotka…

— Anteeksi, sanoi Morcerf, — mitä ilveilyä tämä on?

— Kuinka niin ilveilyä?

— Minusta teidän pitäisi puhua suoraan.

— Niin minustakin.

— Olettehan tavannut kreivi Monte-Criston?

— Tapaan hänet useinkin, sanoi Danglars korjaillen kaulahuiviaan, — sillä hän on ystäväni.

— No niin, kun viimeksi tapasitte hänet, sanoitte hänelle, että minä suhtauduin tähän avioliittoon häilyväisesti ja vaikutin epävarmalta.

— Se on totta.

— No niin, tässä olen. En ole epävarma enkä häilyväinen, näettehän sen, koska tulen vaatimaan teitä täyttämään lupauksenne.

Danglars ei vastannut mitään.

— Oletteko näin pian muuttanut mielipiteenne, lisäsi Morcerf, — vai oletteko tahtonut saada tämän keskustelun aikaan nöyryyttääksenne minua?

Danglars huomasi, että jos keskustelu jatkuisi tähän suuntaan, se voisi päättyä hänelle huonosti.

— Herra kreivi, sanoi hän, — ymmärrän kyllä, että käytökseni hämmästyttää teitä. Olen siitä itsekin pahoillani, mutta uskokaa minua: tämä on välttämätöntä.

— Joutavaa puhetta, sanoi kreivi. — Moukka voisi siihen tyytyä, mutta ei kreivi Morcerf. Kun minunlaiseni mies tulee muistuttamaan toista lupauksesta, ja tämä lupaus rikotaan, niin on minulla ainakin oikeus kysyä, mikä on siihen syynä.

Danglars oli pelkuri, mutta ei tahtonut siltä näyttää. Morcerfin puhetapa suututti häntä.

— Selitys kyllä tulee, vastasi hän.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Että minulla on pätevät syyni, mutta että niitä on vaikea tuoda esiin.

— Mutta huomaattehan, etten voi tyytyä teidän vaitioloonne, sanoi Morcerf. — Otaksun siis, ettette tahdo suostua kihlausehdotukseeni.

— Olette väärässä, sanoi Danglars, — minä vain lykkään päätöksen tekemisen tuonnemmaksi, siinä kaikki.

— Mutta toivoakseni ette vaadi minua noudattamaan teidän oikkujanne, odottamaan siivosti ja nöyrästi sitä, että taas pääsisin armoihinne?

— Ellette voi odottaa, herra kreivi, niin pitäkäämme sopimuksiamme mitättöminä.

Ylpeä ja ärtynyt kreivi puri huuleensa niin, että verta vuoti, voidakseen olla puhkeamatta kiukkuisiin sanoihin. Hän ymmärsi, että ne tekisivät hänet vain naurettavaksi. Niinpä hän alkoi jo mennä ovea kohden, mutta muuttikin mieltään ja palasi. Hänen otsalleen nousi pilvi, loukattu ylpeys väistyi levottomuuden tieltä.

— Rakas Danglars, sanoi hän, — olemmehan tunteneet toisemme jo monta monituista vuotta, ja siksi meidän on paras olla rehellisiä toisillemme. Te olette velvollinen antamaan minulle selityksen. Täytyyhän minun saada tietää, millä tavoin poikani on menettänyt teidän hyvät ajatuksenne hänestä.

— Poikanne ei henkilökohtaisesti ole minua loukannut, muuta en voi sanoa, vastasi Danglars, joka alkoi tulla hävyttömäksi nähdessään Morcerfin lauhtuvan.

— Mutta kuka siis teitä on loukannut? kysyi Morcerf väräjävällä äänellä, ja hänen otsansa tuli kalpeaksi.

Danglars huomasi tämän kaiken ja loi sen vuoksi häneen terävän katseen, jollaista hän ei tavallisesti tohtinut toisiin luoda.

— Kiittäkää minua, etten tarkemmin selitä, sanoi hän.

Morcerf värisi hermostuneesti, se johtui varmaankin siitä, että hän koetti hillitä kiukkuaan.

— Minulla on oikeus vaatia teitä selittämään tarkemmin. Onko teillä jotakin rouva Morcerfia vastaan? Eikö rikkauteni ole kyllin suuri? Onko syynä se, että valtiolliset mielipiteemme eroavat toisistaan…

— Ei mikään niistä, sanoi Danglars. — Olisin huono mies, jos niitä pitäisin esteinä, sillä tiesinhän tuon kaiken jo antaessani sanani. Älkää kyselkö enempää, häpeän, kun annan teidän tällä tavoin tiedustella. Jäädään tähän, se on viisainta. Sopikaamme siitä, että lykkäämme asian, emme pura emmekä sido. Eihän meillä ole mitään kiirettä! Tyttäreni on seitsemäntoistavuotias ja poikanne kahdenkymmenenyhden. Aika tuo selvyyttä. Asiat, jotka vielä eilen näyttivät hämäriltä, ovatkin huomenna päivänselviä. Pahimmatkin panettelut voivat äkkiä osoittautua perättömiksi.

— Panettelut, sanoitteko niin? Morcerf kalpeni. — Minua siis panetellaan!

— Herra kreivi, älkäämme ryhtykö selittelyihin.

— Minun täytyy siis tyynesti mukautua tähän kieltäytymiseenne?

— Uskokaa minua: se on minulle hyvin tuskallista. Niin, tuskallisempaa minulle kuin teille, sillä toivoin sukulaisuutta teidän kanssanne, ja peruutetusta kihlauksesta on aina morsiamelle enemmän vahinkoa kuin sulhaselle.

— Hyvä on, älkäämme siis enää puhuko tästä, sanoi Morcerf.

Ja rutistaen raivoissaan hansikkaitaan hän poistui.

Danglars huomasi, että Morcerf ei kertaakaan ollut uskaltanut kysyä, oliko Danglars peruuttanut sanansa hänen tähtensä.

Samana iltana pankkiirilla oli pitkä neuvottelu useiden ystäviensä kanssa, ja herra Cavalcanti, joka oli koko ajan pysytellyt naisten salongissa, läksi viimeisenä talosta.

Seuraavana päivänä Danglars herätessään pyysi sanomalehdet, ja ne tuotiin hänelle heti. Hän työnsi syrjään pari kolme ja otti käteensä Impartial-lehden.

Beauchamp oli sen lehden päätoimittaja.

Danglars avasi lehden hermostuneesti, hyppäsi halveksivasti pääkirjoitusten yli ja pysähtyi ilkeämielisesti hymyillen sekalaisiin tietoihin. Hän alkoi lukea uutista, jonka otsakkeena oli Janinasta kirjoitetaan.

— Hyvä, sanoi hän luettuaan sen, — tässä on kapteeni Fernandista pienoinen kirjoitus, joka vapauttaa minut antamasta selityksiä kreivi Morcerfille.

Samaan aikaan, siis kellon lyödessä yhdeksän, saapui Champs-Elysées'n varrella olevaan taloon Albert de Morcerf, musta takki huolellisesti napitettuna, kiihkeänä ja terävä-äänisenä.

— Herra kreivi läksi ulos noin puoli tuntia sitten, sanoi porttivahti.

— Seurasiko Baptistin häntä? kysyi Morcerf.

— Ei, herra kreivi.

— Kutsukaa Baptistin, tahdon puhua hänen kanssaan.

Portinvartija meni itse noutamaan kamaripalvelijaa ja palasi vähän ajan kuluttua hänen seurassaan.

— Pyydän anteeksi epähienouttani, sanoi Albert, — mutta tahdoin kysyä teiltä itseltänne, onko herranne todellakin poissa kotoa.

— On, vastasi Baptistin.

— Vaikka minäkin tulen?

— Tiedän, kuinka iloinen kreivi on tavatessaan teidät, ja osaan kyllä erottaa herra vicomten muista vieraista.

— Olette oikeassa, sillä minulla on hänelle hyvin tärkeätä puhuttavaa. Luuletteko, että hän viipyy kauan poissa?

— En, sillä hän on määrännyt aamiaisen kello kymmeneksi.

— Hyvä, menen kävelemään Champs-Elysées'lle; kello kymmenen olen taas täällä. Jos herra kreivi palaa ennen minua, niin pyytäkää häntä odottamaan minua.

— Kyllä pyydän, herra, voitte täydellisesti luottaa minuun.

Albert jätti kreivin portille ajurin ja läksi kävelemään.

Kulkiessaan Allée des Veuves'in ohi hän oli tuntevinaan Gosset'n ampumaradan edessä odottavat hevoset kreivin omiksi. Hän lähestyi ja tunsi nyt ajajankin.

— Onko herra kreivi ampumaradalla? kysyi Morcerf tältä.

— On, vastasi ajaja.

Morcerf olikin kuullut radalta tasaisesti toistuvia laukauksia.

Hän astui sisään.

Pienessä puutarhassa oli vahtipoika.

— Anteeksi, sanoi tämä, — mutta suvaitseeko herra vicomte odottaa hetkisen?

— Miksi, Philippe? kysyi Albert, joka oli tottunut käymään ampumaradalla ja ihmetteli tätä estelyä.

— Siksi, että henkilö, joka nyt harjoittelee, ampuu aina yksinään, ei koskaan muiden läsnä ollessa.

— Ei edes teidänkään, Philippe?

— Näettehän, että olen vartiohuoneeni ovella.

— Entä kuka lataa hänen pistoolinsa?

— Hänen palvelijansa.

— Nubialainenko?

— Tunnette siis tuon herran?

— Tulen häntä etsimään, hän on ystäväni.

— Se muuttaa asian. Siinä tapauksessa menen ilmoittamaan hänelle tulostanne.

Itsekin uteliaana Philippe meni lautavajaan. Hetkistä myöhemmin ilmestyi Monte-Cristo kynnykselle.

— Suokaa anteeksi, kun tänne asti teitä seuraan, sanoi Albert. — Sanon heti, etteivät palvelijanne ole ilmoittaneet minulle olinpaikkaanne, vaan että itse olen ollut epähieno ja keksinyt sen. Menin asuntoonne, sanottiin, että olette kävelemässä, mutta palaatte kello kymmeneksi aamiaiselle. Läksin vuorostani kävelemään odottaakseni sitä, että kello tulisi kymmenen, ja kävellessäni näin hevosenne ja vaununne.

— Kuultuani tämän kaiken toivon, että syötte kanssani aamiaista.

— Ei, kiitos, minun on nyt syötävä aamiaista huonossa seurassa.

— Mitä ihmettä puhutte?

— Rakas kreivi, minulla on tänään kaksintaistelu.

— Teillä? Ja minkä tähden?

— Se on kunniakysymys.

— Siis vakava juttu.

— Niin vakava, että tulen pyytämään teiltä erästä palvelusta.

— Mitä?

— Tulkaa todistajakseni.

— Tuo kuulostaa todellakin vakavalta. Ei puhuta täällä, vaan palatkaamme asuntooni. Ali, anna minulle vettä.

Kreivi kääri hihansa ylös ja meni pieneen eteiseen, jossa ampujat tavallisesti pesivät kätensä.

— Tulkaahan sisään, herra vicomte, sanoi Philippe aivan hiljaa Albertille, — niin saatte nähdä jotakin hyvin kummallista.

Morcerf astui sisään. Ampumarenkaitten sijaan oli maalitauluihin kiinnitetty pelikortteja.

Etäältä katsoen Morcerf luuli, että niitä oli koko sarja ässästä kymppiin asti.

— Ahaa, sanoi Albert, — aioitte pelata korttia?

— En, vastasi kreivi, — aioin tehdä korttipakan.

— Kuinka niin?

— Näette tuolla ainoastaan ässiä ja kakkosia; kuulani ovat niistä tehneet kolmosia, viitosia, seitsemiä, kahdeksikkoja, yhdeksikköjä ja kymppejä.

Albert lähestyi.

Kuulat olivat todellakin osuneet aivan säännöllisesti ja tehneet reiät puuttuvien merkkien sijaan. Mennessään maalitaulun luo Morcerf näki sen lisäksi kaksi pääskystä, jotka olivat ajattelemattomuudessaan lentäneet liian lähelle kreivin pistoolia ja joutuneet sen uhreiksi.

— Hitto vieköön! sanoi Morcerf.

— Rakas vicomte, täytyyhän minun jotenkin käyttää joutoaikaani, sanoi Monte-Cristo kuivaten käsiään Alin tuomalla pyyheliinalla. — Mutta tulkaahan, minä odotan teitä.

He astuivat Monte-Criston vaunuihin, jotka piankin olivat vieneet heidät kreivin asunnon edustalle.

Monte-Cristo vei Morcerfin työhuoneeseensa ja viittasi häntä istumaan.

— Puhelkaamme nyt rauhallisesti, sanoi kreivi.

— Näettehän, että olen aivan rauhallinen.

— Kenen kanssa tahdotte taistella?

— Beauchampin kanssa.

— Hänhän on ystävänne!

— Ystäviensä kanssahan sitä juuri joutuu taistelemaan.

— Mutta kaikella on syynsä.

— Niin onkin.

— Mitä pahaa hän on teille tehnyt?

— Eilisillan lehdessä on… Mutta lukekaahan itse.

Albert ojensi Monte-Cristolle sanomalehden, ja tämä luki:

Janinasta kirjoitetaan:

Tietoomme on tullut muuan seikka, jota tähän mennessä ei ole tunnettu tai ei ainakaan päästetty julkisuuteen. Kaupunkia suojaavat linnoitukset luovutti turkkilaisille eräs ranskalainen upseeri, johon visiiri Ali-Tebelin oli täydellisesti luottanut ja jonka nimi oli Fernand.

— Mitä loukkaavaa tässä on? kysyi Monte-Cristo.

— Kuinka niin?

— Niin. Mitä te siitä välitätte, luovuttiko Janinan linnoituksen turkkilaisille ranskalainen Fernand-niminen upseeri vai eikö?

— Välitän sen vuoksi, että isäni kreivi Morcerfin ristimänimi on Fernand.

— Ja isänne oli Ali-pashan palveluksessa?

— Hän taisteli kreikkalaisten vapauden puolesta. Juuri sen vuoksi tämä onkin häväistys.

— Mutta rakas vicomte, puhukaamme järkevästi.

— Sitä minäkin tahdon.

— Sanokaahan: kuka hitto Ranskassa tietää, että upseeri Fernand on sama mies kuin kreivi Morcerf, ja kuka tähän aikaan välittää Janinan valloituksesta, joka tapahtui vuonna 1822 tai 1823?

— Sehän se juuri katalaa onkin. Ensiksi annetaan ajan vieriä ja sitten äkkiä vedetään tämä juttu esiin, jotta sen avulla voitaisiin kukistaa korkeassa asemassa oleva mies. Kun olen isäni nimen perillinen, en tahdo, että hänen nimeensä liittyy pienintäkään varjoa. Lähetän todistajani Beauchampin luo, jonka sanomalehti on pannut tämän uutisen liikkeelle, ja hän peruuttaa sen.

— Beauchamp ei peruuta mitään.

— Siinä tapauksessa taistelemme.

— Ei, te ette taistele, sillä hän vastaa, että Kreikan armeijassa oli ehkä viisikymmentä Fernand-nimistä upseeria.

— Me taistelemme, vaikka hän vastaisi niinkin. Tämän epäluulon täytyy hävitä… Isäni on jalo sotilas, ja hänellä on loistava elämänura takanaan…

— Tai hän lisää: Meillä on täysi syy uskoa, että tällä Fernandilla ei ole mitään tekemistä kreivi Morcerfin kanssa, jonka ristimänimi myöskin on Fernand.

— Hänen täytyy aivan kokonaan peruuttaa uutinen. Minä en tyydy tuollaiseen korjaukseen.

— Ja aiotte siis lähettää hänen luokseen todistajanne?

— Aion.

— Siinä olette väärässä.

— Ette siis suostu tekemään pyytämääni palvelusta?

— Tiedättehän, mikä on minun mielipiteeni kaksintaistelusta, Roomassahan sanoin sen teille, muistattehan?

— Mutta rakas kreivi, näinhän teidät tänä aamuna toimessa, joka ei vähääkään ollut sopusoinnussa noiden mielipiteittenne kanssa.

— Ihminen ei koskaan saa olla yksipuolinen. Kun kerran elää hullujen joukossa, täytyy opetella hulluksi. Voihan sattua, että joku huimapää, jolla ei ole sen enempää syytä etsiä riitaa minun kanssani kuin teillä Beauchampin kanssa, tulee luokseni jonkin vähäpätöisen seikan vuoksi tai lähettää todistajansa tai solvaisee minua julkisella paikalla. No niin, minun täytyy silloin surmata tuo huimapää.

— Oletatte siis, että itsekin voitte joutua kaksintaisteluun?

— Niin täytyy olettaa.

— Miksi ette siis antaisi minun taistella?

— En suinkaan kiellä teitä taistelemasta, sanon vain, että kaksintaistelu on vakava asia, ja sitä on tarkoin punnittava.

— Punnitsiko Beauchamp sanojaan solvaistessaan isääni?

— Mutta ellei hän ole häntä solvaissut ja tunnustaa sen, ette saa enää kantaa kaunaa häntä kohtaan.

— Herra kreivi, te olette liian suvaitsevainen.

— Ja te liian suvaitsematon. Katsokaahan, otaksukaamme … kuunnelkaa minua tarkoin, sanoin: otaksukaamme… Älkää nyt vain suuttuko sanoistani!

— Puhukaa, minä kuuntelen.

— Otaksukaamme, että tuo väite on tosi…

— Poika ei voi otaksua sellaista.

— Nykyisenä aikana voi otaksua mitä tahansa.

— Sehän juuri onkin aikamme vika.

— Aiotteko parantaa sen?

— Aion, ainakin siltä osalta, mikä kohdistuu minuun.

— Hyvä Jumala, kuinka vaativainen olette!

— Niin olenkin.

— Ettekä kuuntele hyviä neuvoja?

— Kuuntelen kyllä, kun ystävä ne lausuu.

— Ettekö usko minua ystäväksenne?

— Uskon.

— No niin! Ennen kuin lähetätte todistajanne Beauchampin luo, ottakaa asiasta selko.

— Mistä sen voin saada?

— Vaikkapa Haydéelta.

— Pitäisikö minun sekoittaa nainen tällaiseen asiaan? Mitä hän voi siitä tietää.

— Hän voi vakuuttaa teille, ettei isänne millään tavoin ole syypää hänen isänsä sortumiseen tai kuolemaan, taikka, jos isänne pahaksi onneksi…

— Johan sanoin teille, rakas kreivi, etten voi sellaista otaksuakaan.

— Hylkäätte siis tämän keinon?

— Hylkään.

— Kuulkaa siis viimeistä neuvoani.

— Kyllä, mutta olkoonkin se viimeinen.

— Ettekö tahdo sitä kuulla?

— Tahdon, pyydän, puhukaa.

— Älkää lähettäkö todistajia Beauchampin luo.

— Mitä?

— Menkää itse häntä tapaamaan.

— Se sotii kaikkia tapoja vastaan.

— Tämä asianne on kylliksi erikoislaatuinen.

— Mutta miksi menisin sinne itse?

— Siksi, että silloin asia jää teidän ja Beachampin väliseksi.

— Selittäkää.

— Kyllä. Jos Beauchamp on halukas peruuttamaan kaikki, niin täytyy antaa hänelle tilaisuus tehdä se omasta vapaasta tahdostaan. Ellei hän suostu siihen, niin voittehan silloin vielä hyvin sekoittaa kaksi vierasta asiaanne.

— Ei kahta vierasta, vaan kaksi ystävää.

— Ystäviä tänään, huomenna vihollisia.

— Ei suinkaan.

— Beauchamp on siitä todistuksena.

— Teidän mielestänne pitää minun siis mennä itse tapaamaan Beauchampia?

— Niin.

— Yksinkö?

— Yksin. Jos tahtoo, että itserakas ihminen toimii meidän hyväksemme, täytyy säästää hänen itserakkauttaan kaikelta, mikä voi sitä haavoittaa.

— Olette luullakseni oikeassa.

— Se ilahduttaa minua.

— Menen yksin.

— Menkää. Vielä viisaammin tekisitte, ellette menisi laisinkaan.

— Se on mahdotonta.

— Menkää siis. Se menettely on ainakin viisaampaa kuin syöksyä suoraan taistelemaan.

— Mutta jos kaikesta varovaisuudestani ja kaikista näistä menettelyistäni huolimatta kuitenkin joudun kaksintaisteluun, niin tulettehan todistajakseni?

— Rakas vicomte, sanoi Monte-Cristo hyvin vakavasti, — olette varmaankin huomannut, että milloin tahansa olen ollut valmis auttamaan teitä. Mutta vaatimaanne palvelusta en sittenkään voi teille tehdä.

— Miksikä?

— Ehkä saatte sen jonakin päivänä tietää. Siihen asti: pyydän teitä kunnioittamaan salaisuuttani.

— Hyvä on. Otan siis Franzin ja Château-Renaud'n.

— Ottakaa Franz ja Château-Renaud, sehän sopii oivallisesti.

— Mutta jos kerran ryhdyn kaksintaisteluun, niin annattehan minulle hiukan opetusta miekan tai pistoolin käyttämisessä?

— En, sitäkään en voi tehdä.

— Olettepa te merkillinen ihminen. Ette siis tahdo sekaantua mihinkään?

— En kerrassaan mihinkään.

— Ei siis puhuta tästä sen enempää. Hyvästi.

— Hyvästi, vicomte.

Morcerf otti hattunsa ja lähti.

Portilla oli hänen ajurinsa. Hän hillitsi mahdollisimman hyvin suuttumuksensa ja käski ajaa Beauchampin asunnolle. Beauchamp oli lehtensä toimituksessa.

Albert ajoi sinne.

Beauchamp oli pimeässä ja tomuisessa huoneessa, siis tyypillisessä päivälehden toimituksessa. Hänelle ilmoitettiin, että Albert de Morcerf halusi tavata häntä. Hän pyysi toistamaan nimen, koska ei ollut uskoa korviaan. Sitten hän huusi:

— Astukaa sisään!

Albert astui sisään.

Beauchamp huudahti hämmästyksestä nähdessään ystävänsä kiipeilevän paperikasojen yli ja tottumattomana liikkumaan tällaisissa paikoissa astuvan kaikenkokoisille sanomalehdille, joita oli pitkin tiilipermantoa.

— Tännepäin, tännepäin, rakas Albert, sanoi hän ojentaen kätensä nuorta miestä kohden. — Mikä hitto teidät tänne tuo? Oletteko eksyksissä kuin Peukaloinen vai tuletteko pyytämään minua aamiaiselle? Koettakaahan löytää tuoli istuaksenne. Kas, tuollahan on tuoli geraniumin vieressä — kasvi muistuttaa minulle, että maailmassa on muitakin lehtiä kuin sanomalehtiä.

— Beauchamp, sanoi Albert, — tulen puhumaan sanomalehtenne johdosta.

— Tekö, Morcerf? Mitä haluatte?

— Erään peruutuksen.

— Tekö peruutuksen? Minkä johdosta, Albert? Mutta istukaahan toki!

— Kiitos, sanoi Albert toisen kerran hiukan nyökäten.

— Selittäkäähän.

— Peruutuksen uutiseen, joka loukkaa erään omaiseni kunniaa.

— Mitä! huudahti Beauchamp hämmästyneenä. — Mistä on kysymys? Eihän sellaista ole voinut tapahtua.

— On kyllä, kirjoituksessa, jossa puhutaan Janinan uutisista.

— Janinan?

— Niin. Ette näytä laisinkaan aavistavan, mikä minut tänne tuo.

— En, kautta kunniani…! Baptiste, eilispäivän sanomalehti! huusi Beauchamp.

— Ei tarvitse etsiä, se on minulla.

Beauchamp luki mutisten:

"Janinasta kirjoitetaan…"

— Ymmärrättehän, että asia on vakava, sanoi Morcerf Beauchampin lopetettua lukemisensa.

— Onko tuo upseeri siis sukulaisenne? kysyi sanomalehtimies.

— On, vastasi Albert punastuen.

— Mitä siis tahdotte minun tekevän palvellakseni teitä? kysyi Beauchamp hyvin ystävällisesti.

— Teidän tulee peruuttaa tuo uutinen, rakas Beauchamp.

Beauchamp loi Morcerfiin pitkän, hyvin ystävällisen katseen.

— Mutta siitähän sukeutuu pitkä kirjoitustenvaihto. Peruuttaminen on aina vakava asia. Istukaahan, luen nämä rivit uudelleen.

Albert istui, ja Beauchamp luki uutisen entistä huolellisemmin.

— Näettehän nyt itsekin, sanoi Albert varmasti, jopa jyrkästikin, — että erästä omaistani on solvaistu. Tahdon, että peruutatte uutisen.

— Te … tahdotte…

— Niin, minä tahdon!

— Sallikaa minun sanoa teille, ettette menettele laisinkaan parlamentaarisesti, rakas vicomte.

— En sitä yritäkään, sanoi nuori mies nousten. — Tahdon, että eilinen uutinen peruutetaan ja minun täytyy saada tämä peruutus aikaan. Olette siksi hyvä ystäväni, jatkoi Albert ja puristi huulensa tiukasti yhteen nähdessään, että Beauchamp vuorostaan alkoi käydä korskeaksi, — olette siksi hyvä ystäväni, että tunnette, kuinka itsepäinen tällaisissa asioissa voin olla.

— Olen kyllä ystävänne, sanoi Beauchamp, — mutta kun puhutte noin, voin sen unohtaa… Mutta älkäämme kiivastuko, älkäämme ainakaan vielä… Olette rauhaton, ärtynyt, loukkaantunut… Kuka on tuo sukulainen, jonka nimi on Fernand?

— Isäni, sanoi Albert, — ei kukaan muu. Fernand Mondego, kreivi Morcerf, vanha sotilas, joka on ottanut osaa kahteenkymmeneen taisteluun ja jonka kunniakkaiden arpien peitoksi nyt tahdotaan heittää katuojan lokaa.

— Isännekö? sanoi Beauchamp. — Se muuttaa asian. Ymmärrän suuttumuksenne erinomaisen hyvin, rakas Albert… Lukekaamme kirjoitus uudelleen.

Hän luki uutisen ja korosti jokaista sanaa.

— Mutta mistä olette näkevinänne, että kirjoituksessa mainittu Fernand on isänne? kysyi Beauchamp.

— En mistään, sen kyllä tiedän, mutta muut näkevät sen kyllä. Juuri siksi tahdonkin saada tämän uutisen peruutetuksi.

Kuullessaan sanan tahdon katsahti Beauchamp Morcerfiin, loi sitten silmänsä jälleen alas ja näytti miettivän.

— Peruutattehan uutisen? kysyi Morcerf, ja hänen suuttumuksensa kasvoi kasvamistaan, vaikkakin hän vielä hillitsi sitä.

— Peruutan kyllä, sanoi Beauchamp.

— Hyvä on! sanoi Albert.

— Mutta vasta sitten, kun olen saanut tietää, että syytös on aiheeton.

— Mitä!

— Niin, asiasta kannattaa ottaa selko, ja minä otan.

— Mutta mistä tahdotte tässä ottaa selkoa? kysyi Albert aivan suunniltaan. — Ellette usko, että uutisella tarkoitetaan isääni, sanokaa se suoraan; jos taas uskotte, että se tarkoittaa häntä, on teidän annettava minulle hyvitys.

Beauchamp katsoi Albertiin huulillaan hänelle ominainen hymy, joka voi ilmaista kaikkia eri tunteita.

— Hyvä herra, sanoi hän, — koska sellaista nimitystä tällaisissa tapauksissa on käytettävä meidän välillämme; jos olette tullut vaatimaan minulta hyvitystä, ei teidän olisi pitänyt puhua minulle ystävyydestä ynnä muista kauniista tunteista, jota puhetta olen kärsivällisesti kuunnellut puolen tunnin ajan. Tälläkö tapaa meidän siis tästä lähtien on keskusteltava? Puhukaa!

— Niin on, ellette peruuta tuota katalaa syytöstä!

— Suvaitkaahan odottaa hetkinen. Pois kaikki uhkaukset, herra Mondego, vicomte de Morcerf. En siedä sellaista vihollistenikaan taholta, saati sitten ystävieni. Tahdotteko siis, että minun pitää peruuttaa tämä kapteeni Fernandia koskeva uutinen, jota kautta kunniani en ole kirjoittanut?

— Niin tahdon! sanoi Albert, joka ei enää voinut hillitä itseään.

— Muussa tapauksessa siis taistelemme? jatkoi Beauchamp tyynesti niin kuin tähänkin asti.

— Niin! Albert korotti ääntään.

— Hyvä on, sanoi Beauchamp. — Vastaukseni on tämä: en ole kirjoittanut uutista enkä sitä tunne, mutta menettelyllänne olette kääntänyt huomioni siihen, ja ajatukseni takertuu siihen lujasti. Uutinen pysyy siis voimassa siksi, kunnes luotettavat henkilöt ovat sen peruuttaneet tai vahvistaneet.

— Minulla on siis kunnia lähettää luoksenne todistajani, sanoi Albert nousten. — Heidän kanssaan saatte sopia taistelupaikasta ja aseista.

— Hyvä on.

— Ja tänä iltana, jos suvaitsette, tai huomenna tai myöhemmin tapaamme toisemme.

— Ei vielä, ei vielä! Olen taistelupaikalla silloin, kun oikea hetki on tullut (minulla on oikeus määrätä aika, koska minut on haastettu), ja mielestäni oikea hetki ei vielä ole tullut. Tiedän, että käsittelette oivallisesti miekkaa ja pystyn siihen itsekin kohtalaisen hyvin; tiedän, että osaatte maaliin kuudesta kuulasta kolmella, ja siinä olen melkein yhtä taitava. Tiedän, että kaksintaistelu meidän välillämme tulee ankaraksi, sillä olette urhoollinen ja niin olen itsekin. En siis tahdo surmata teitä tai antaa teidän surmata itseäni ilman pätevää syytä. Minä teen nyt puolestani kysymykseni ja teen ne jyrkästi: Vaaditteko tämän uutisen peruuttamista niin kiihkeästi, että tahdotte minut surmata, vaikkakin, niin kuin jo olen sanonut ja sanon kerta vielä, etten tiedä tästä uutisesta mitään, ja sanon, että vain teidän kaltaisenne Don Jafet voi otaksua Fernandin tässä merkitsevän kreivi Morcerfia?

— Vaadin ehdottomasti.

— Suostun siis taistelemaan kanssanne, mutta vaadin kolme viikkoa aikaa. Kolmen viikon kuluttua tapaatte minut, ja sanon silloin teille: Uutinen on väärä, peruutan sen, tai: Se on oikea ja otan miekan huotrasta tai pistoolin laatikosta, aivan niin kuin itse tahdotte.

— Kolme viikkoa! huudahti Albert. — Mutta kolme viikkoahan on kolme vuosisataa, ja niiden ajan on kunniani häväisty!

— Jos olisitte pysynyt ystävänäni, olisin sanonut: Kärsivällisyyttä, ystävä! Mutta olette tullut vihamiehekseni, ja niinpä sanon: Mitä se minuun kuuluu!

— Siis kolmen viikon kuluttua, sanoi Morcerf. — Mutta muistakaakin, että kolmen viikon kuluttua ette millään hätäkeinolla ettekä verukkeella pääse irtautumaan…

— Herra Albert de Morcerf, sanoi Beauchamp vuorostaan nousten, — en voi heittää teitä ulos ikkunasta ennen kuin vasta kolmen viikon kuluttua, siis kahdenkymmenenyhden päivän kuluttua. Eikä teillä ole oikeutta silpoa minua kappaleiksi, ennen kuin vasta silloin. Nyt on elokuun 31. päivä; odottakaamme siis syyskuun 21. päivään asti. Ja annan teille aatelismiehen neuvon: älkäämme siihen mennessä haukkuko toisiamme kuin kaksi kahlekoiraa.

Ja Beauchamp kumarsi juhlallisesti nuorelle miehelle, käänsi hänelle selkänsä ja meni kirjapainoonsa.

Albert kosti sanomalehtipinkalle: sirotti sen pitkin huonetta kävelykepillään, sitten hän poistui kääntyen pari kolme kertaa katsomaan painon oveen päin.

Piestessään vaunujensa etulaitaa aivan samoin kuin äsken oli piessyt syytöntä paperia, Albert ajaessaan bulevardin poikki näki Morrelin, joka pää pystyssä, silmät kirkkaina, ja käsivarret ilmaa huitoen asteli kiinalaisten kylpyhuoneitten ohi Saint-Martin-portilta päin Madeleine-kirkkoa kohden.

— Tuossa on onnellinen ihminen! huokasi Albert.

Eikä hän sattumalta ollutkaan väärässä.

79. Mehuvesi

Morrel oli todellakin hyvin onnellinen.

Noirtier oli lähettänyt häntä noutamaan, ja hänellä oli niin kova kiire mennä kuulemaan syytä siihen, että hän luotti enemmän omiin jalkoihinsa kuin ajurin hevosen nopeuteen. Niinpä hän oli lähtenyt puolijuoksua Meslay-kadulta Faubourg-Saint-Honoréhen.

Barrois-parka koetti seurata häntä parhaimpansa mukaan. Morrel oli kolmikymmenvuotias ja Barrois kuudenkymmenen. Morrel oli huumaantunut rakkaudesta ja Barrois menehtyä kuumuuteen. Mutta vaikka ikä ja harrastukset heidät näin erottivat, olivat he kuitenkin kuin saman kolmion kyljet, jotka alhaalta ovat erillään, mutta ylhäällä yhtyvät.

Tämä yhtymäpiste oli herra Noirtier, joka oli lähettänyt noutamaan Morrelia ja käskenyt häntä pitämään kiirettä. Morrel noudattikin määräystä tunnollisesti Barrois'n suureksi epätoivoksi.

Perille tultuaan Morrel ei ollut edes hengästynyt, sillä rakkaus antaa ihmiselle siivet. Mutta Barrois, joka ei ollut enää pitkään aikaan ollut rakastunut, oli aivan märkä hiestä.

Vanha palvelija vei Morrelin sisään sivuovesta, sulki huoneen oven, ja kohta ilmoitti puvun kahina permannolla Valentinen saapuvan.

Valentine oli surupuvussaan hurmaavan kaunis.

Tämä kohtaaminen tuntui niin suloiselta, että Morrel mielellään olisi jättänyt sikseen Noirtier'n kanssa keskustelemisen. Mutta vanhuksen rullatuolin kitinä kuului jo, ja hän tuli huoneeseen.

Ystävällisellä katseella otti Noirtier vastaan Morrelin kiitokset, kun tämä ylisti hänen verratonta keksintöään, joka oli pelastanut heidät, Valentinen ja hänet, lipumasta epätoivoon. Sitten Morrel katsoi tyttöä, joka istui arkana loitommalla odottaen vuoroaan.

Noirtier'n katse kiintyi nyt vuorostaan Valentineen.

— Minun pitää siis sanoa, mitä olette käskenyt? kysyi Valentine.

— Niin, ilmaisi vanhus.

— Herra Morrel, sanoi silloin Valentine nuorelle miehelle, joka katseli häntä, — isä Noirtier'lla oli paljon teille sanottavaa, ja hän on sen ilmoittanut minulle kolmen päivän aikana. Tänään hän lähetti noutamaan teitä, jotta kertoisin teille kaiken. Koska olen valittu hänen tulkikseen, kertaan siis hänen lauseensa muuttamatta sanaakaan.

— Odotan kärsimättömänä, vastasi nuori mies. — Puhukaa, neiti, puhukaa.

Valentine loi katseensa maahan. Tämä enne riemastutti Morrelia. Valentine oli heikko vain ollessaan onnellinen.

— Isäni tahtoo lähteä tästä talosta, sanoi Valentine. — Barrois etsii parhaillaan hänelle sopivaa huoneistoa.

— Minne te jäätte, neiti? kysyi Morrel, — te, joka olette herra Noirtier'lle niin perin rakas ja välttämätön?

— Minä en jätä isoisääni, sanoi nuori tyttö, — siitä me molemmat olemme sopineet. Minun huoneistoni tulee olemaan hänen huoneistonsa vieressä. Herra Villefort joko suostuu siihen, että muutan asumaan isä Noirtier'n luo, tai kieltää sen; jos hän suostuu, lähden heti, jos hän kieltää, odotan, kunnes tulen täysi-ikäiseksi, mikä tapahtuu kuuden kuukauden kuluttua. Silloin olen vapaa, silloin minulla on omaisuuteni hallussani, ja…

— Ja…? kysyi Morrel.

— Ja isoisäni luvalla pidän teille antamani lupauksen.

Valentine lausui nämä sanat niin hiljaa, että Morrel ei olisi niitä kuullut, ellei hän niin innokkaasti olisi tarkannut tytön puhetta.

— Olenhan ilmaissut tahtonne oikein, isoisä? kysyi Valentine kääntyen vanhuksen puoleen.

— Olet, vastasi vanhus.

— Kun kerran olen isoisäni luona, voi herra Morrel tulla tapaamaan minua hyvän ja arvokkaan suosijamme läsnä ollessa, lisäsi Valentine. — Jos ne sydämemme siteet, joita joko tietämättämme tai sattumalta olimme alkaneet punoa, näyttävät kestäviltä ja takaavat meille onnen — sanotaan, että esteiden kiihottamat mielet kylmenevät rauhan tultua — niin herra Morrel voi pyytää minua omakseen, minä odotan.

— Oh! huudahti Morrel, joka olisi halunnut polvistua vanhuksen eteen kuin Jumalan, ja nuoren tytön eteen kuin enkelin. — Mitä hyvää elämässäni olenkaan tehnyt, koska olen ansainnut näin suuren onnen.

— Toistaiseksi, jatkoi nuori tyttö vakavalla ja kirkkaalla äänellään, — otamme säädyllisyyden säännöt varteen, kunnioitamme vanhempieni mielipidettä, vaikka he koettavatkin erottaa meidät toisistamme. Toistan vielä kerran sanan, johon sisältyy kaikki: odotamme.

— Ja ne uhraukset, joihin tämä sana velvoittaa, sanoi Morrel, — lupaan täyttää nöyrästi ja ilomielin.

— Siis, jatkoi nuori tyttö luoden Maximilieniin lumoavan katseen, — pois kaikki ajattelemattomat teot, älkää panko vaaraan sen naisen mainetta, joka tästä päivästä alkaen pitää itseään määrättynä kantamaan teidän nimeänne kunnialla.

Morrel hillitsi kädellään sydämensä sykintää.

Noirtier katsoi hellästi heihin kumpaankin. Barrois, jolta ei mitään tahdottu salata, pysytteli huoneen perällä ja pyyhki hikipisaroita otsaltaan.

— Hyvä Jumala, sanoi Valentine, — kuinka Barrois-parka hikoilee.

— Se johtuu siitä, että olen saanut juosta, lausui Barrois. — Mutta minun täytyy tunnustaa, että herra Morrel juoksi vielä kovempaa.

Noirtier viittasi katseellaan tarjottimeen, jolla oli karahvi mehuvettä ja lasi. Noirtier oli puoli tuntia sitten juonut siitä mehuvettä.

— Juo, sanoi nuori tyttö Barrois'lle, — katsothan ahnain silmin karahvia.

— Olen toden totta kuolemaisillani janoon, sanoi Barrois, — ja joisin mielelläni lasillisen mehuvettä teidän onneksenne.

— Juo siis, sanoi Valentine, — ja palaa heti tänne.

Barrois otti tarjottimen, ja avoimeksi jääneestä ovesta näki, miten hän taivutti päänsä taaksepäin ja tyhjensi lasin.

Valentine ja Morrel sanoivat parhaillaan toisilleen hyvästi Noirtier'n läsnä ollessa, kun Villefort'in portailta kuului ovikellon soitto.

Valentine katsoi kelloon.

— Kello on kaksitoista, sanoi hän, — tänään on lauantai, varmaankin tohtori tulee.

Noirtier ilmaisi todellakin odottavansa häntä.

— Kun hän tulee, täytyy herra Morrelin poistua, eikö niin?

— Niin, vastasi vanhus.

— Barrois, huusi nuori tyttö, — Barrois, tulkaa tänne!

Vanhan palvelijan ääni kuului vastaavan:

— Tulen heti paikalla, neiti!

— Barrois saattaa teitä ovelle, sanoi Valentine Morrelille. — Ja nyt muistakaa, herra upseeri, että isoisäni kieltää teitä ryhtymästä mihinkään sellaiseen tekoon, joka voisi saattaa onnemme vaaraan.

— Olen luvannut odottaa, vastasi Morrel, — ja minä odotan.

Samassa saapui Barrois.

— Kuka soitti? kysyi Valentine.

— Tohtori Avrigny, vastasi Barrois horjuen.

— Mikä teitä vaivaa, Barrois? kysyi Valentine.

Vanhus ei vastannut. Kauhistunein silmin hän katseli herraansa etsien samalla kouristuneella kädellään jostakin tukea.

— Hän on kaatumaisillaan! huudahti Morrel.

Barrois alkoi todellakin yhä enemmän vapista. Hänen kasvojensa lihakset vetäytyivät kokoon kuin kauheassa hermokohtauksessa.

Nähdessään Barrois'n tilan Noirtier loi häneen ilmeikkäät silmänsä, joissa kuvastuivat selvästi kaikki ihmissydäntä järkyttävät tunteet.

Barrois astui muutaman askelen herraansa kohden.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoi hän. — Mikä minua vaivaa…? Minä kärsin … en näe mitään. Tuhannet tulinuolet lentävät pääni läpi. Älkää koskeko minuun, älkää koskeko minuun!

Hänen silmänsä alkoivat veristää ja tuijottaa, pää painui taaksepäin muun ruumiin jäykistyessä.

Valentine kiljaisi kauhuissaan. Morrel otti hänet syliinsä aivan kuin puolustaakseen häntä uhkaavaa vaaraa vastaan.

— Tohtori Avrigny, tohtori Avrigny! huusi Valentine käheällä äänellä. — Tulkaa tänne, tulkaa auttamaan!

Barrois kyyristyi, astui pari askelta taaksepäin, horjahti ja kaatui Noirtier'n jalkojen juureen, laskien hänen polvelleen kätensä ja huutaen:

— Herrani! Minun herrani!

Tänä hetkenä ilmestyi kynnykselle Villefort, joka oli kuullut huudot.

Morrel päästi puoliksi pyörtyneen Valentinen, peräytyi, piiloutui huoneen perälle ja kätkeytyi melkein kokonaan erään verhon taakse.

Kalpeana, aivan kuin olisi nähnyt käärmeen, hän tuijotti onnettomaan kuolevaan.

Noirtier oli kauhun ja kärsimättömyyden vallassa. Koko hänen sydämensä tahtoi auttaa vanhaa palvelijaa, joka pikemmin oli hänen ystävänsä kuin palvelijansa. Hänen ohimosuonensa paisuivat, muutamat silmien ympärillä liikuntakykyisiksi jääneet lihakset liikehtivät, näki miten elämä ja kuolema taistelivat hänessä.

Barrois'n kasvot olivat vääntyneet, silmät veristivät, pää oli taipunut taaksepäin, hän takoi käsillään lattiaa, ja hänen jalkansa olivat aivan jäykkinä. Hän valitti läähättäen.

Tämä näky kiinnitti Villefort'in huomion niin kokonaan puoleensa, ettei hän huomannut Morrelia. Hän tuijotti hetken vaiti Barrois'ta kasvot kalpeina ja hiukset kauhusta pystyssä. Sitten hän juoksi ovelle ja huusi:

— Tohtori, tohtori! Tulkaa, tulkaa!

— Äiti, äiti! huusi Valentine lyöden kädellään portaan kaidepuuhun kutsuessaan rouva Villefort'ia. — Tulkaa pian ja tuokaa hajusuolaa!

— Mitä on tapahtunut? kysyi rouva Villefort'in kirkas ja tyyni ääni.

— Tulkaa, tulkaa!

— Missä tohtori on? huusi Villefort. — Missä hän viipyy?

Rouva Villefort tuli hitaasti portaita alas; kuului, miten astimet narisivat hänen jalkojensa alla. Toisessa kädessään hänellä oli nenäliinansa, jolla hän kuivasi kasvojaan, toisessa pullo englantilaista hajusuolaa.

Tultuaan ovelle hän ensiksi katsoi vanhukseen, jonka kasvot, lukuun ottamatta tällaisessa tapauksessa ilmenevää kauhua, osoittivat hänen voivan hyvin. Sen jälkeen hän katsahti kuolevaan.

Hän kalpeni ja hänen katseensa singahti palvelijasta tämän herraan.

— Mutta taivaan nimessä, missä tohtori on? huusi Villefort. — Hänhän tuli teidän huoneeseenne. Sehän on halvauskohtaus, näettehän sen. Iskemällä suonta voi hänet pelastaa.

— Onko hän äskettäin syönyt? kysyi rouva Villefort koettaen välttää kysymystä.

— Ei hän ole syönyt, sanoi Valentine, — mutta hän on tänä aamuna juossut, ollessaan toimittamassa isoisän asiaa. Palatessaan hän joi lasillisen mehuvettä.

— Miksi ei viiniä? kysyi rouva Villefort. — Mehuvesi ei tee hyvää.

— Mehuvettä oli karahvissa isoisän pöydällä. Barrois'n oli jano, hän joi mitä sattui saamaan.

Rouva Villefort vavahti. Noirtier loi häneen tutkivan katseen.

— Hänellähän on niin lyhyt kaula! sanoi rouva Villefort.

— Minä kysyn, missä tohtori Avrigny on? sanoi Villefort. — Taivaan nimessä vastatkaa!

— Hän on Edouardin huoneessa, poika on pahoinvoipa, sanoi rouva Villefort, joka ei enää voinut viivyttää vastaustaan.

Villefort riensi portaille mennäkseen itse noutamaan lääkäriä.

— Tuossa on, sanoi nuori rouva antaen pullon Valentinelle. — Hänestä isketään varmaankin suonta. Menen omaan huoneeseeni, sillä en voi katsella verta.

Ja hän seurasi miestään.

Morrel tuli esiin pimeästä nurkasta, jonne hän oli piiloutunut kenenkään huomaamatta.

— Poistukaa nopeasti, Maximilien, sanoi nuori tyttö, — ja odottakaa, kunnes lähetän teille sanan. Menkää.

Morrel kysyi liikkeellä Noirtier'n mielipidettä. Noirtier, joka koko ajan oli pysynyt kylmäverisenä, vastasi myöntävästi.

Nuori mies painoi Valentinen kättä sydäntänsä vastaan ja poistui takakäytävän kautta.

Samassa tulivat Villefort ja tohtori vastapäisestä ovesta.

Barrois alkoi toipua. Puuska oli mennyt ohi, hän alkoi läähättäen puhua ja nousi polvilleen.

Avrigny ja Villefort kantoivat Barrois'n eräälle lepovuoteelle.

— Mitä tarvitsette? kysyi Villefort.

— Vettä ja eetteriä. Onko teillä sitä kotona.

— On.

— Lähettäkää noutamaan oksennusainetta ja tärpättiöljyä.

— Joutuin! sanoi Villefort.

— Ja nyt kaikki saavat poistua.

— Minäkinkö? kysyi Valentine arasti.

— Niin, neiti, te ennen kaikkia muita! sanoi tohtori tylysti.

Valentine katsoi kummastuneena tohtoriin, suuteli isoisäänsä otsalle ja poistui.

Hänen mentyään tohtori sulki oven synkän näköisenä.

— Katsokaa, tohtori, nyt hän tointuu. Kohtaus ei ollutkaan sen vaarallisempi.

Avrigny hymyili synkästi.

— Miten voitte, Barrois? kysyi tohtori.

— Hieman paremmin.

— Voitteko juoda lasillisen eetterivettä?

— Minä koetan, mutta älkää koskeko minuun.

— Miksi ei?

— Minä pelkään, että jos koskette minuun vaikkapa vain sormenpäälläkin, niin kouristus palaa.

— Juokaa.

Barrois otti lasin, vei sen sinisille huulilleen ja tyhjensi sen melkein puoliksi.

— Missä tunnette kipuja? kysyi lääkäri.

— Kaikkialla. Tunnen aivan kuin kamalia kouristuksia.

— Huimaako päätänne?

— Huimaa.

— Ja korvanne soivat?

— Kamalasti.

— Milloin tuo kohtaus tuli?

— Juuri äsken.

— Aivan äkkiäkö?

— Aivan kuin salama.

— Eilen teillä ei ollut sellaista eikä toissa päivänä?

— Ei.

— Ette ole nukkunut raskaasti?

— En.

— Mitä söitte tänään?

— En ole syönyt mitään. Join vain lasillisen herrani mehuvettä, siinä kaikki.

Ja Barrois nyökäytti päätään herraansa päin, joka liikkumattomana istuen tuolissaan katseli kohtausta huomaten pienimmänkin liikkeen ja kuullen jokaisen sanan.

— Missä tuo mehuvesi on? kysyi kiihkeästi tohtori.

— Karahvissa alhaalla.

— Missä alhaalla?

— Keittiössä.

— Menenkö sitä noutamaan? kysyi Villefort.

— Ei, jääkää tänne ja koettakaa saada sairas juomaan loputkin lasista.

— Mutta tuo mehuvesi…

— Menen itse.

Avrigny syöksyi huoneesta, riensi palvelijoitten portaita alas ja oli kaatamaisillaan rouva Villefort'in, joka myöskin pyrki keittiöön.

Rouva Villefort kirkaisi.

Avrigny ei sitä edes huomannutkaan. Tietyn ajatuksen vallassa hän hyppäsi yhdellä harppauksella kolme neljä viimeistä porrasaskelmaa, riensi keittiöön ja näki tarjottimella suurimmaksi osaksi tyhjennetyn karahvin.

Hän syöksyi siihen käsiksi aivan kuin haukka saaliinsa kimppuun.

Läähättäen hän saapui Noirtier'n huoneeseen.

Rouva Villefort nousi hitaasti huoneistoonsa vieviä portaita.

— Tämäkö karahvi se oli? kysyi Avrigny.

— Sama, herra tohtori.

— Tämä on samaa mehujuomaa, jota nautitte.

— On luullakseni.

— Miltä se maistui?

— Kitkerältä.

Tohtori kaasi muutaman pisaran kämmenelleen, maisteli kielellään, ja maiskuteltuaan suutaan niin kuin tehdään viiniä tunnustellessa hän sylki juoman pesään.

— Se on samaa. Oletteko tekin juonut tästä? kysyi hän Noirtier'lta.

— Olen, vastasi vanhus.

— Ja teidänkin mielestänne se oli kitkerää?

— Oli.

— Herra tohtori, nyt se jälleen alkaa! Jumala, armahda minua! huusi Barrois. Tohtori riensi sairaan luo.

— Villefort, jouduttakaa oksennusainetta!

Villefort juoksi huoneesta huutaen:

— Oksennusainetta! Joko sitä on tuotu!

Kukaan ei vastannut. Talossa vallitsi tavaton kauhu.

— Jos jollakin keinoin voisin puhaltaa ilmaa hänen keuhkoihinsa, niin ehkä voisin estää tukehtumisen, sanoi Avrigny katsellen ympärilleen. — Mutta minulla ei ole mitään keinoa!

— Herra tohtori, älkää antako minun tällä tavoin kuolla! huusi Barrois. — Minä kuolen, hyvä Jumala, kuolen!

— Höyhen, höyhen! huusi tohtori.

Hän näki sellaisen pöydällä.

Hän koetti pistää sen sairaan suuhun, joka kouristusten aikana turhaan koetti oksentaa. Mutta Barrois'n hampaat olivat niin lujasti puristautuneet yhteen, että höyhentä ei saatu menemään niiden välistä.

Barrois sai hermokouristuksen, joka oli edellistä kovempi. Hän oli vaipunut leposohvalta permannolle ja jäykistyi siinä.

Tohtori jätti hänet kouristusten valtaan, koska ei mitenkään voinut niitä estää, ja meni Noirtier'n luo.

— Miten voitte? kysyi hän äkkiä tältä hiljaa. — Hyvinkö?

— Niin.

— Onko vatsanne kova? Pehmeäkö?

— Niin.

— Aivan samanlainenko kuin sunnuntaisin, jolloin annan teidän suuhunne pillerin?

— Niin.

— Tekö häntä käskitte juomaan?

— En.

— Herra Villefort'ko?

— Ei.

— Hänen rouvansako?

— Ei.

— Valentine siis?

— Niin.

Barrois vaikeroi, hän haukotteli niin syvään, että leukaluut natisivat. Avrigny jätti Noirtier'n ja riensi sairaan luo.

— Barrois, sanoi tohtori, — voitteko puhua?

Barrois sopersi muutamia epäselviä sanoja.

— Koettakaahan ystäväni.

Barrois avasi verestävät silmänsä.

— Kuka tämän mehujuoman on valmistanut?

— Minä.

— Toitteko sen heti valmistettuanne herrallenne?

— En.

— Minne sen jätitte sitä ennen?

— Tarjoiluhuoneeseen, sillä minua kutsuttiin muuanne.

— Kuka sen toi sisään?

— Neiti Valentine.

Avrigny löi kädellään otsaansa.

— Hyvä Jumala! sopersi hän.

— Tohtori, tohtori, huusi Barrois, joka tunsi kolmannen kouristuksen tulevan.

— Eikö oksennuslääkettä jo tuoda? huusi lääkäri.

— Tässä on lasissa valmiina, sanoi Villefort tullessaan.

— Kuka sen on valmistanut?

— Apteekin oppilas, joka tuli mukanani.

— Juokaa.

— Mahdotonta, se tuli liian myöhään. Kurkkuani kouristaa! Minä tukehdun! Voi sydäntäni! Voi päätäni!… Mikä kamala tuska… Täytyykö minun kauankin näin kärsiä?

— Ei, ei, sanoi tohtori, — kohta ette kärsi enää.

— Minä ymmärrän, sanoi onneton palvelija. — Jumala, armahda minua!

Ja kiljaisten hän kaatui taaksepäin kuin salaman iskemänä.

Avrigny laski kätensä hänen sydämelleen ja pani peilin hänen suunsa eteen.

— No? kysyi Villefort.

— Tuokaa tänne pian orvokkisiirappia keittiöstä.

Villefort poistui heti.

— Älkää kauhistuko, herra Noirtier, sanoi Avrigny, — vien sairaan toiseen huoneeseen iskeäkseni suonta. Tällaisia kouristuksia on kamala katsella.

Hän tarttui Barrois'n kainaloihin ja laahasi hänet toiseen huoneeseen. Mutta kohta hän palasi Noirtier'n huoneeseen ja otti mehuveden.

Noirtier sulki oikeanpuoleisen silmänsä.

— Valentine? Eikö niin? Tahdotte tavata Valentinea? Käsken lähettämään hänet luoksenne.

Villefort palasi. Avrigny tuli häntä vastaan käytävässä.

— No? kysyi hän.

— Tulkaa, sanoi Avrigny.

Hän vei Villefort'in toiseen huoneeseen.

— Onko hän vielä tainnoksissa? kysyi kuninkaallinen prokuraattori.

— Hän on kuollut.

Villefort peräytyi kolme askelta, risti kätensä ja sanoi katsellen ruumista syvästi säälien:

— Kuollut niin äkkiä!

— Niin, äkkiä, eikö totta? sanoi Avrigny. — Mutta eihän se mahda teitä kummastuttaa. Herra ja rouva Saint-Méran kuolivat molemmat yhtä äkkiä. Teidän talossanne kuollaan äkkiä, herra Villefort!

— Mitä! huudahti prokuraattori kummastuen ja kauhistuen. — Joko tuo entinen ajatus jälleen palaa mieleenne!

— Yhä uudelleen, sanoi Avrigny juhlallisesti, — eikä se ole hetkeäkään mielestäni poistunutkaan. Ja ettette luulisi minun tällä kertaa erehtyvän, niin kuulkaa tarkkaan sanojani, herra Villefort.

Villefort vapisi suonenvedontapaisesti.

— On olemassa eräs myrkky, joka tappaa melkein jälkeä jättämättä. Minä tunnen tuon myrkyn erinomaisen hyvin. Olen tutkinut kaikkia sen aikaansaamia ilmiöitä ja tuloksia. Tunsin myrkyn vaikutuksen äsken Barrois'ssa aivan samoin kuin tunsin sen rouva Saint-Méranissakin. Tästä myrkystä saa eräällä keinolla varmuuden. Jos lakmuspaperi on tehty punaiseksi jollakin hapolla, palauttaa tämä myrkky siihen entisen sinipunervan värin, ja se muuttaa orvokkisiirapin viheriäksi. Meillä ei ole lakmuspaperia, mutta tuossa tuodaan pyytämääni orvokkisiirappia.

Käytävästä kuului askelia. Tohtori raotti ovea, otti kamarineidon käsistä kupin, jonka pohjalla oli pari kolme lusikallista siirappia, ja sulki oven.

— Katsokaa, sanoi hän kuninkaalliselle prokuraattorille, jonka sydän sykki kuuluvasti, — tässä on orvokkisiirappia, ja tässä karahvissa on jäljellä samaa mehuvettä, jota herra Noirtier ja Barrois yhdessä ovat juoneet. Jos mehuvesi on puhdasta ja vaaratonta, siirappi säilyttää värinsä. Jos mehuvesi on myrkytettyä, niin siirappi muuttuu viheriäiseksi. Katsokaa!

Tohtori kaatoi hitaasti muutaman pisaran mehuvettä kuppiin ja sen pohjalle syntyi heti aivan kuin pilvi, joka vähitellen muuttui siniseksi, siitä safiirinsiniseksi, sitten opaalinväriseksi ja lopulta smaragdinvihreäksi.

Päästyään tähän väriin ei aine enää muuttunut toiseksi. Koe poisti kaikki epäilykset.

— Barrois-parka on myrkytetty angosturalla ja ignatiuspavulla, sanoi Avrigny. — Nyt voin siitä vastata Jumalan ja ihmisten edessä.

Villefort ei sanonut sanaakaan, nosti vain kätensä taivasta kohden, avasi silmänsä selkoselälleen ja lysähti tuoliin kuin salaman iskemänä.

80. Syytös

Avrigny oli piankin saanut prokuraattorin tointumaan, vaikka tämä vielä oli kalpea kuin ruumis.

— Kuolema on talossani! huudahti Villefort.

— Sanokaa rikos! vastasi tohtori.

— Herra Avrigny! huudahti Villefort. — En voi selittää, mitä kaikkea tällä hetkellä mielessäni liikkuu, kauhua, tuskaa ja hulluutta.

— Niin, sanoi Avrigny juhlallisen tyynesti, — mutta jo on aika meidän toimia, jo on aika meidän asettaa sulku tälle kuoleman virralle. Minä puolestani en voi enää säilyttää tällaista salaisuutta, vaan tahdon, että yhteiskunta kostaa uhrien puolesta.

Villefort loi ympärilleen synkän katseen.

— Minun talossani, sanoi hän, — minun talossani!

— Olette virkamies, sanoi Avrigny, — esiintykää siis miehenä. Olette lainvalvoja, kunnioittakaa itseänne ja näyttäkää, että voitte uhrautua.

— Uhrautua!

— Juuri niin.

— Epäilette siis jotakuta määrättyä?

— En epäile ketään. Kuolema kolkuttaa oveanne, astuu sisään ja kulkee tarkkojen laskelmien mukaan huoneesta toiseen. No niin, olen päässyt hänen jäljilleen ja tunnen hänen kulkemansa tien. Teen samoin kuin muinaisajan viisaat, hapuilen, sillä ystävyyteni perhettänne kohtaan, kunnioitukseni teitä kohtaan ovat siteinä silmilläni, ja…

— Puhukaa suoraan, tohtori, minulla on kyllä rohkeutta kuulla.

— No niin, teidän talossanne, ehkä omassa suvussanne, on kamala olento, jommoisia vuosisata synnyttää vain muutamia. Locusta ja Agrippina elivät samaan aikaan, se oli poikkeus ja todistaa vain, kuinka kiihkeästi kohtalo tahtoi tuhota rikoksiinsa tahritun Rooman valtakunnan. Brunhilda ja Fredegunda ovat sivistyksen alkuajan tulos. Ajan, jolloin ihminen oppi vallitsemaan sielua, vaikkakin vain pahojen voimien avulla. No niin, kaikki nämä naiset olivat tai olivat olleet nuoria ja kauniita. Heidän poskillaan kukoisti viattomuuden kukka, niin kuin teidänkin talossanne elävän rikollisen poskilla.

Villefort kirkaisi, pani kätensä ristiin ja katsoi tohtoriin rukoilevasti. Mutta tämä jatkoi säälimättömästi:

— Etsikää, kenelle rikoksesta on hyötyä, sanoo oikeustieteellinen määritelmä…

— Tohtori! huudahti Villefort. — Kuinka monta kertaa onkaan inhimillinen oikeus joutunut noiden sanojen vuoksi harhaan. En tiedä, mutta minun mielestäni tämä rikos…

— Myönnätte siis, että kysymyksessä on rikos?

— Myönnän. Enhän muuta voi, täytyyhän minun myöntää. Mutta antakaa minun jatkaa. Minun mielestäni tämä rikos kohdistuu pääasiassa minuun eikä uhreihin. Epäilen, että kaikkien näiden kummallisten onnettomuustapausten takana uhkaa lopullinen turmio juuri minua.

— Oi ihmistä, mutisi Avrigny, — hän on itsekkäin kaikista luoduista ja luulee, että hänen tähtensä maa pyörii, aurinko loistaa ja kuolema niittää. Hän on muurahainen, joka uhmailee Jumalaa heinänkorren päässä! Eivätkö ne, jotka elämänsä ovat menettäneet, olekaan siis mitään menettäneet? Herra Saint-Méran, rouva Saint-Méran, herra Noirtier…

— Mitä! Herra Noirtier'ko?

— Niin juuri! Luuletteko, että tahdottiin surmata onneton palvelija? Ei, ei, hän kuoli toisen sijasta, aivan kuin Polonius Hamlet-näytelmässä. Noirtier'ta varten juoma oli valmistettu. Noirtier'han sitä joi määräysten mukaan, toinen vain sattumalta maistoi sitä. Ja vaikka Barrois kuolikin, niin isku oli suunnattu Noirtier'hen.

— Mutta kuinka isäni siis ei kuollutkaan?

— Puhuinhan siitä teille jo kerran, kun rouva Saint-Méranin kuoleman jälkeen keskustelimme puutarhassanne: herra Noirtier on jo tähän myrkkyyn tottunut, annokset, jotka olivat hänelle vaarattomat, tuottivat kuoleman toisille. Ei kukaan, ei murhaajakaan tiedä, että jo vuoden ajan olen koettanut parantaa herra Noirtier'n tautia brusiinilla, samalla aineella, jonka murhaaja tietää vaaralliseksi myrkyksi.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Villefort väänteli käsiään.

— Seuratkaahan rikollisen menettelytapaa. Hän surmaa herra Saint-Méranin.

— Tohtori!

— Voin sen vaikka vannoa, sillä minulle mainitut taudin ilmiöt vastaavat täydellisesti omia huomioitani.

Villefort ei enää väittänyt vastaan, vaan huokasi syvään.

— Hän surmaa herra Saint-Méranin, jatkoi tohtori, — hän surmaa rouva Saint-Méranin. Kaksinkertainen perintö saatavissa.

Villefort kuivasi otsaltaan valuvaa hikeä.

— Kuulkaahan tarkoin.

— Kuulen joka ainoan sanan, sopersi Villefort.

— Herra Noirtier, jatkoi säälimätön Avrigny, — oli aikaisemmin tehnyt testamenttinsa jättämättä teille ja perheellenne mitään ja antaen kaikki köyhille. Herra Noirtier'hen siis ei kosketa, hänestä kun ei voi olla mitään hyötyä. Mutta tuskin hän on ennättänyt hävittää edellisen testamenttinsa ja tehdä toisen, kun häneen isketään, jottei hän voisi laatia kolmatta. Testamentti tehtiin luullakseni toissapäivänä. Näettehän, että ei ole heitetty aikaa hukkaan.

— Armoa, herra Avrigny!

— Ei mitään armoa. Lääkärillä on pyhä tehtävänsä maan päällä, sen tähden hän on mennyt elämän lähteille asti ja laskeutunut kuoleman synkkiin alhoihin. Kun rikos on tehty ja kun Jumala epäilemättä kauhuissaan kääntää pois katseensa murhaajasta, on lääkärin velvollisuus sanoa: Tuossa on rikollinen!

— Armoa tyttärelleni! huudahti Villefort.

— Näettehän itse, että mainitsitte hänen nimensä, te, hänen oma isänsä!

— Armoa Valentinelle! Tämähän on aivan mahdotonta! Ennemmin syyttäisin vaikka itseäni! Valentinella on sydän kuin jalokivi, hänen sielunsa on kuin puhdas lilja.

— Ei mitään armoa, kuninkaallinen prokuraattori. Rikos on ilmeinen. Neiti Villefort itse pakkasi kääröön herra Saint-Méranille lähetettävät lääkkeet, ja herra Saint-Méran kuoli. Neiti Villefort valmisti rouva Saint-Méranin juomat, ja rouva Saint-Méran kuoli. Neiti Villefort otti muualle kutsutun Barrois'n käsistä mehuvesikarahvin, jonka vanhus tavallisesti aamupäivällä tyhjentää, ja vanhus pelastui kuolemasta ainoastaan ihmeen kautta. — Neiti Villefort on syyllinen, hän on myrkyttäjä! Kuninkaallinen prokuraattori, minä annan teille ilmi neiti Villefort'in, tehkää velvollisuutenne!

— Tohtori, en enää vastusta, en enää puolusta, minä uskon. Mutta armahtakaa minun elämääni, kunniaani!

— Herra Villefort, sanoi tohtori yhä kasvavalla voimalla, — on tapauksia, joissa en anna inhimillisten typerien arvelujen itseäni sitoa. Jos tyttärenne olisi tehnyt vain yhden rikoksen ja valmistelisi toista, sanoisin teille: Ilmoittakaa asiasta hänelle, rangaiskaa häntä ja saakoon hän viettää lopun elämästään jossakin luostarissa rukoillen ja itkien. Jos hän olisi tehnyt toisenkin rikoksen, olisin sanonut: Katsokaa, herra Villefort, tässä näette myrkyn, jolle ei ole vielä löydetty vastamyrkkyä. Se on pikainen kuin ajatus, nopea kuin leimahdus ja surmaava kuin salama. Antakaa hänelle tuota samaa myrkkyä, uskokaa hänet Jumalan huomaan ja pelastakaa siten henkenne ja kunnianne, sillä hän vainoo teidän omaa henkeänne. Näen hänen lähestyvän vuodettanne teeskennelty hymy huulillaan ja kauniit sanat suussaan! Teidän käy onnettomasti, herra Villefort, ellette iske, ennen kuin hän iskee. Niin olisin sanonut teille, jos hän olisi surmannut ainoastaan kaksi. Mutta hän on nähnyt kolme kuolintapausta on katsellut kolmea kuolinkamppailua ja on polvistunut kolmen ruumiin ääreen. Mestauslavalle myrkyttäjä, mestauslavalle! Puhutte kunniastanne, tehkää niin kuin olen sanonut, ja kuolemattomuus odottaa teitä!

Villefort vaipui polvilleen.

— Kuulkaa, sanoi hän, — minulla ei ole niin suurta voimaa kuin teillä. Ei teilläkään olisi, jos Valentinen sijasta olisi kysymys tyttärestänne, neiti Madeleinesta.

Tohtori kalpeni.

— Tohtori, jokainen naisesta syntynyt on luotu kärsimään ja kuolemaan. Tohtori, minä kärsin ja odotan kuolemaa.

— Olkaa varuillanne, sanoi Avrigny, — kuolemanne voi olla hidas. Näette sen saapuvan vasta sitten, kun olette nähnyt sen iskevän isäänne, vaimoonne ja poikaanne.

Villefort oli tukehtumaisillaan, hän tarttui tohtorin käsivarteen.

— Kuulkaa minua, huudahti hän, — säälikää minua, tukekaa minua… Ei, tyttäreni ei ole syyllinen… Vaikka veisitte meidät tuomioistuimen eteen, niin huutaisin sielläkin: Ei, tyttäreni ei ole syyllinen … meidän talossamme ei ole tapahtunut rikosta…! Kuuletteko, en tahdo, että talossani on tapahtunut rikos, sillä ymmärrättehän, että kun rikos jonnekin tulee, se ei saavu yksinään. Mitä te siitä välitätte, kuolenko toisen surmaamana…? Oletteko ystäväni? Oletteko ihminen, onko teillä sydäntä…? Ei, te olette lääkäri…! Minä sanon teille: Minä en laahaa tytärtäni mestauslavalle…! Tämä ajatus kalvaa mieltäni, pakottaa minut raatelemaan rintaani omin sormin! Jos olisittekin erehtynyt, tohtori…! Jos se olisi joku toinen kuin tyttäreni! Jos jonakin päivänä tulisin kalmankalpeana teille sanomaan: Murhamies, olet surmannut tyttäreni…! Jos sellaista tapahtuisi, niin surmaisin itseni, vaikka olenkin kristitty!

— Hyvä on, sanoi tohtori oltuaan hetkisen vaiti, — minä odotan.

Villefort katsoi häneen aivan kuin vielä epäillen hänen sanojaan.

— Mutta, jatkoi Avrigny hitaasti ja juhlallisesti, — jos talossanne joku sairastuu, jos tauti iskee vaikkapa teihin, niin älkää lähettäkö noutamaan minua, minä en tule. Olen valmis säilyttämään teidän kanssanne tämän kamalan salaisuuden, mutta en anna häpeän ja kalvavan tuskan rehottaa ja kantaa hedelmiä omassatunnossani, niin kuin rikos ja onnettomuus saavat rehottaa ja kantaa hedelmiä teidän talossanne.

— Jätätte siis minut oman onneni nojaan?

— Jätän, sillä en voi seurata teitä kauemmaksi, ellen tahdo lopulta joutua mestauslavalle. Jokin toinen seikka ilmaisee ja lopettaa tämän kamalan murhenäytelmän. Hyvästi.

— Tohtori, jääkää!

— Ajatukset, jotka nyt tahraavat sieluani, tekevät talonne minulle pelottavaksi ja vihatuksi. Hyvästi.

— Sananen vielä, yksi ainoa sana! Jätätte minut keskelle tätä kamalaa tapausta, jonka ilmiantonne on tehnyt entistään kauheammaksi. Mitä sanon tuon vanhan palvelijan äkillisestä kuolemasta?

— Se on totta, sanoi tohtori Avrigny, — tulkaa saattamaan minua.

Tohtori poistui edellä, Villefort seurasi häntä. Palvelijat seisoivat levottomina käytävissä ja portailla, joita myöten lääkärin täytyi mennä.

— Hyvä herra, sanoi Avrigny niin kovaa, että kaikki sen voivat kuulla, — Barrois-parka istuskeli viime aikoina liiaksi paikallaan. Hän, joka oli tottunut kiertämään herransa kanssa ratsain tai vaunuissa pitkin Eurooppaa, kuoli, kun joutui liikkumaan vain nojatuolin lähistöllä. Hänen verensä tuli sakeaksi. Hän oli verevä, kaula oli lyhyt ja paksu, hän sai halvauksen, ja minä tulin paikalle liian myöhään.

— Pitäkää tarkkaa huolta siitä, lisäsi hän hiljaa, — että tuo kuppi, jossa on orvokkisiirappia, tyhjennetään pesään.

Ja tarttumatta Villefort'in käteen, katumatta hetkeäkään sanojaan tohtori poistui palvelijoitten kyynelten ja valitusten saattamana.

Samana iltana kaikki palvelijat, jotka olivat neuvotelleet keskenään keittiössä, tulivat pyytämään rouva Villefort'ilta eroa palveluksestaan. Eivät mitkään pyynnöt eivätkä palkankorotukset voineet heitä pidättää. He vastasivat vain:

— Tahdomme mennä pois, sillä kuolema asuu tässä talossa.

He lähtivät kaikista pyynnöistä huolimatta, ja lähtiessään he selittivät, että heistä oli ikävä jättää hyvä isäntäväki, varsinkin Valentine-neiti, joka aina oli ollut hyvä, auttavainen ja lempeä.

Villefort katsoi näiden sanojen aikana Valentineen.

Tyttö itki.

Hänen kyynelensä liikuttivat Villefort'ia, ja tämä sattui katsahtamaan vaimoonsakin. Hän oli näkevinään synkän hymyn hetkisen leikkivän rouva Villefort'in ohuilla huulilla, niin kuin toisinaan näkee onnettomuutta ennustavan meteorin putoavan kahden pilven välistä myrskyisältä taivaalta.

81. Toimensa jättänyt leipuri

Saman päivän iltana, jolloin kreivi Morcerf oli lähtenyt Danglars'in luota häpeissään ja raivoissaan, minkä mielentilan oli saanut aikaan pankkiirin kylmäkiskoinen vastaanotto, ajoi Andrea Cavalcanti pankkiirin pihaan Chaussée d'Antinin varrelle. Hänen hiuksensa olivat käherretyt ja kiiltävät, viikset suipoiksi kierretyt ja valkoiset hansikkaat niin ahtaat, että kynnet erottuivat niiden läpi. Hän puoliksi seisoi vaunuissaan.

Keskusteltuaan salongissa kymmenen minuutin ajan hänen onnistui johdattaa pankkiiri ikkunakomeroon, jossa hän sopivien esipuheiden jälkeen kuvaili elämänsä vaikeuksia jalon isänsä lähdön jälkeen. Pankkiirin perheestä, jossa hänet oli otettu vastaan kuin oma poika, hän kuitenkin oli löytänyt kaikki takeet onnesta, joka on korkeampaa kuin intohimojen kuohunta, ja neiti Danglars'in kauniista silmistä hän oli löytänyt vastakaiun tunteisiinsa.

Danglars kuunteli hyvin tarkkaavasti, sillä hän oli odotellut tätä tunnustusta, ja kun se nyt viimeinkin tuli, kirkastuivat hänen silmänsä yhtä paljon kuin ne Morcerfin käydessä olivat synkistyneet.

Mutta hän ei tahtonut kuunnella nuoren miehen tunnustusta tekemättä ensin hänelle muutamia omantunnonkysymyksiä.

— Herra Andrea, ettekö ole vielä liian nuori ajatellaksenne avioliittoa? sanoi hän.

— En suinkaan, jatkoi Cavalcanti, — en ainakaan omasta mielestäni. Italiassa aateliset yleensä menevät varhain naimisiin. Tämän tavan ymmärtää varsin hyvin. Elämähän on niin oikullista, että onneen on tartuttava heti, kun se sattuu kohdalle.

— Otaksuen, että vaimoni ja tyttäreni hyväksyvät ehdotuksenne, joka minulle tuottaa suurta kunniaa, sanoi Danglars, — niin kenen kanssa keskustelemme tähän kuuluvista raha-asioista? Minun mielestäni se on tärkeä seikka, ja ainoastaan isät voivat siitä keskustella sillä tavoin, että se takaa lasten onnen.

— Isäni on viisas mies ja tietää tarkoin, mikä on soveliasta ja järkevää. Hän on epäilemättä ottanut varteen sen seikan, että aion asettua Ranskaan. Lähtiessään hän siis jätti minulle kaikki syntyperääni koskevat paperit sekä sopimuksen, jossa hän sitoutuu — siinä tapauksessa, että avioliittoni on hänelle mieluinen, — antamaan hääpäivästäni lähtien minulle vuosittain viisikymmentätuhatta frangia. Laskujeni mukaan se on neljäsosa isäni vuotuisista tuloista.

— Minä puolestani, sanoi Danglars, — olen aikonut antaa viisisataatuhatta frangia myötäjäisiksi tyttärelleni, joka on ainoa perilliseni.

— Näettehän siis, sanoi Andrea, — että asia on hyvällä tolalla, olettaen, että rouva Danglars ja neiti Eugénie eivät vastusta pyyntöäni. Meillä on siis seitsemänkymmenenviidentuhannen frangin vuotuiset tulot. Otaksukaamme, että markiisi antaa minulle korkojen sijasta käytettäväkseni pääoman — eihän se ole helppoa, sen tiedän kyllä, mutta ei myöskään mahdotonta, — niin nämä pari kolme miljoonaa tulevat teidän haltuunne, ja tiedättehän, että pari kolme miljoonaa taitavissa käsissä tuottaa vuosittain kymmenen prosenttia.

— En koskaan maksa talletuksista enempää kuin neljä prosenttia, toisinaan vain kolme ja puoli, sanoi Danglars. — Mutta vävylleni maksan kyllä viisi, ja jaamme voiton tasan.

— Oivallista, appi, sanoi Cavalcanti päästäen valloilleen luonteensa hiomattoman puolen, joka hänen ponnistuksistaan huolimatta tuon tuostakin tuli näkyviin ja särki ylhäisen pintasilauksen.

Mutta heti hän paransi lauseensa sanoen:

— Anteeksi, mutta huomaattehan, että pelkkä toivokin tekee minut melkein hulluksi. Kuinkahan suuri onkaan riemuni, jos tuo kaikki toteutuu!

— Mutta, sanoi Danglars, joka ei huomannut, kuinka tämä alkujaan tunneasia muuttuikin kauppa-asiaksi, — onhan teillä omaisuutta, jonka voitte saada heti haltuunne isästänne riippumatta.

— Mitä omaisuutta? kysyi nuori mies.

— Äitinne perintö?

— Se on totta, äitini Oliva Corsinarin perintö.

— Entä kuinka suuri tämä osa omaisuuttanne on?

— Tunnustan suoraan, sanoi Andrea, — etten ole koskaan ottanut siitä selkoa, mutta luulen, että se nousee ainakin kahteen miljoonaan.

Danglars tunsi samaa riemua kuin saituri löytäessään kadonneen aarteen tai hukkuva, joka upottavan tyhjyyden sijasta tuntee jalkojensa alla maan.

— Siis, sanoi Andrea kumartaen hellän kunnioittavasti pankkiirille, — rohkenenko toivoa…

— Herra Andrea, sanoi Danglars, — toivokaa, ja ellei teidän puoleltanne mikään seikka estä tätä avioliittoa, on se päätetty asia. Mutta, jatkoi Danglars miettiväisesti, — mistä johtuu, ettei suojelijanne kreivi Monte-Cristo ole tullut esittämään tätä pyyntöä teidän kanssanne?

Andrea punastui hiukan.

— Tulen juuri kreivin luota, sanoi hän. — Hän on kyllä miellyttävä mies, mutta perin omituinen. Hän hyväksyi kyllä aikeeni ja sanoi, ettei isäni hänen luullakseen kieltäydy antamasta pääomaa haltuuni, lupailipa hän yrittää auttaakin minua tässä suhteessa. Mutta hän ei sanonut voivansa ottaa vastuulleen sitä, että ryhtyisi toisen puhemieheksi. Hänen puolustuksekseen on kuitenkin mainittava, että hän sanoi pitävänsä tätä avioliittoa kaikin puolin sopivana ja onnellisena. Hän ei tahtonut virallisesti tehdä mitään, mutta lupasi vastata kaikkiin teidän kysymyksiinne.

— Hyvä on.

— Mutta nyt, sanoi Andrea herttaisesti hymyillen, — olen lakannut puhumasta apelle ja puhun pankkiirille.

— Mitä siis tahdotte? naurahti Danglars.

— Ylihuomenna on minulla oikeus nostaa pankistanne lähimain neljätuhatta frangia. Kreivi ymmärsi varsin hyvin, että ensi kuu toisi mukanaan menoa, joihin pienet nuorenmiehentuloni eivät riittäisi, ja tässä on kahdenkymmenentuhannen frangin maksuosoitus, jota hän ei minulle antanut, vaan tarjosi. Alla on hänen nimensä, niin kuin näette. Lunastatteko sen?

— Lunastaisin, vaikka summa olisi miljoona, sanoi Danglars pistäen maksuosoituksen taskuunsa. — Sanokaa, milloin olette huomenna kotona, ja konttoristini tuo teille kaksikymmentäneljätuhatta.

— Vaikkapa kello kymmenen aamulla, jos teille sopii. Mitä aikaisemmin sitä parempi, sillä tahtoisin huomenna lähteä maalle.

— Siis kello kymmenen. Onhan asuntonne yhä vielä Hôtel des Princes?

— On.

Seuraavana päivänä kello kymmeneltä tuotiin Andrealle kaksikymmentäneljätuhatta. Hän matkusti maalle ja jätti kaksisataa Caderoussea varten. Hän oli itse asiassa järjestänyt koko matkan välttääkseen vaarallista ystäväänsä. Sen vuoksi hän palasikin vasta illalla myöhään.

Mutta kun hän tuli hotellin pihaan, astui portinvartija hattu kädessään hänen eteensä.

— Armollinen herra, sanoi hän, — se mies kävi täällä?

— Mikä mies? kysyi Andrea aivan kuin ohimennen.

— Se, jolle teidän armonne maksaa pienen eläkkeen.

— Ahaa, sanoi Andrea, — tuo isäni vanha palvelija. Annoitte kai hänelle nuo sitä varten jättämäni kaksisataa frangia.

— Annoin kyllä, teidän armonne.

Andrea antoi puhutella itseään "hänen armokseen".

— Mutta, jatkoi portinvartija, — hän ei tahtonut ottaa niitä vastaan.

Andrea kalpeni, mutta pimeässä sitä ei onneksi huomannut.

— Hän tahtoi puhua teidän armonne kanssa. Vastasin, että olitte lähtenyt matkalle. Hän tahtoi sittenkin tavata teitä. Lopulta hän uskoi sanani ja jätti teille tämän kirjeen.

— Antakaa se tänne, sanoi Andrea.

Andrea luki sen vaunujensa lyhdyn valossa:

Tiedät missä asun, odotan sinua huomenna kello yhdeksältä aamulla.

Andrea tarkasti sinettiä nähdäkseen, oliko joku asiaankuulumaton avannut sen ja päässyt salaisuuden perille. Mutta kirje oli niin taitavasti suljettu, että vain rikkomalla sinetin olisi voinut ottaa selkoa sen sisällyksestä, ja sinetti oli aivan eheä.

— Hyvä on, sanoi hän. — Miesparka, hän on uskollinen sielu.

Portinvartija jäi miettimään näitä sanoja eikä tiennyt, kumpaa enemmän ihailisi, nuorta herraa vai hänen vanhaa palvelijaansa.

— Riisukaa hevoset pian valjaista ja tulkaa heti huoneeseeni, sanoi Andrea palvelijalleen.

Hän kiirehti huoneeseensa ja heitti Caderoussen kirjeen pesään. Se oli juuri palanut, kun palvelija astui sisään.

— Pierre, olethan samankokoinen kuin minäkin? sanoi Andrea.

— Minulla on se kunnia, teidän armonne, vastasi palvelija.

— Onhan sinulla uusi livreetakkisi, joka eilen tuotiin?

— On.

— Minulla on suhde erääseen neitokaiseen, jolle en tahdo sanoa nimeäni enkä arvoani. Lainaa minulle takkisi ja anna minulle paperisi, että voin tarpeen tullen yöpyä jossakin majatalossa.

Pierre totteli.

Viisi minuuttia myöhemmin Andrea poistui hotellista aivan toiseksi muuttuneena, kenenkään tuntematta, otti ajurin ja läksi Picpusiin "Punaisen hevosen" ravintolaan.

Seuraavana päivänä hän lähti sieltä kenenkään tuntematta Saint-Antoinen kaupunginosaan, asteli bulevardia pitkin Ménilmontant-kadulle asti, pysähtyi kolmannen talon kohdalle kadun vasemmalla puolella ja katseli etsivästi ympärilleen.

— Mitä etsitte, kaunis poika? kysyi vastapäinen hedelmäkauppias.

— Herra Pailletinia, lihava muori, vastasi Andrea.

— Leipuriako, joka elää koroillaan? kysyi hedelmäkauppias.

— Juuri häntä.

— Hän asuu pihan perällä vasemmalla kolmannessa kerroksessa.

Andrea meni neuvottuun suuntaan. Kolmannessa kerroksessa oli kellon nuoraan kiinnitetty jäniksenkäpälä. Hän kiskoi sitä niin kiukkuisesti, että kello kilisi kiivaasti.

Tuokion kuluttua ilmestyi Caderoussen naama oven ristikon taakse.

— Ahaa, sinä olet täsmällinen, sanoi hän.

Hän avasi oven.

— Totta kai, sanoi Andrea astuessaan sisään.

Hän heitti palvelijanhattunsa niin kiivaasti tuolille, että se putosi ja kieri pitkin permantoa.

— No, no, sanoi Caderousse, — älähän suutu, poika! Olen ajatellut sinua. Katsohan kuinka hyvän aamiaisen olen sinulle valmistanut, pelkkiä mieliruokiasi.

Andrea tunsi ruoan hajua, ja se tuntui mieluisalta, koska hänen oli nälkä. Haju tuli tuoreesta ihrasta ja valkosipulista, joita Provencessa syödään, siihen liittyi myöskin paistetun kalan ja muskotin sekä ryytineilikan kitkerä tuoksu. Hiilloksella hautui kaksi höyryävää, peitettyä vatia ja pesässä kolmijalan päällä porisi kattila.

Viereisessä huoneessa Andrea näki melko siistin, kahdelle hengelle katetun pöydän, siinä kaksi pulloa, toinen valkoista ja toinen punaista viiniä, ison viinakarahvin sekä vadissa kaalinlehdelle taidokkaasti järjestettyjä hedelmiä.

— Mitä tästä sanot, poikani? kysyi Caderousse. — Eikö tuoksukin hyvältä? Tiedäthän, että ennen olin hyvä kokki. Muistan, kuinka nuolitte sormianne tullessanne minun keittiööni. Sinä varsinkin sait maistella keitoksiani etkä niitä suinkaan ylenkatsonut.

Caderousse alkoi kuoria lisää sipuleja.

— Hyvä on, hyvä on, sanoi Andrea ärtyneesti. — Jos olet häirinnyt minua saadaksesi syödä kanssani aamiaista, niin paha sinut periköön!

— Poikani, sanoi Caderousse vakavasti, — syödessä keskustellaan. Kuinka kiittämätön oletkaan, etkö mielelläsi näe ystäviäsi? Minä ihan itken ilosta.

Caderousse itki todellakin, mutta vaikeata oli tietää, vaikuttiko ilo vai sipuli Gardin sillan majatalon entisen isännän kyynelrauhasiin.

— Pidä suusi kiinni, senkin tekopyhä! sanoi Andrea. — Sinäkö muka minusta välittäisit!

— Välitän, niin totta kuin piru minut muuten periköön. Se on heikkoutta, sanoi Caderousse, — mutta sille en mahda mitään.

— Eikä se estä sinua kutsumasta minua tänne joissakin katalissa aikeissa.

— Älä puhu joutavia, sanoi Caderousse pyyhkien puukkoaan isoon esiliinaansa. — Ellen pitäisi sinusta, kestäisinkö tätä surkeata elämää, johon olet minut tuominnut? Katselehan hiukan itseäsi, ylläsi on palvelijasi takki, sinulla on siis palvelijakin. Minulla ei ole, ja saan itse kuoria vihannekseni. Sinä halveksit minun ateriaani, koska syöt Hôtel des Princes'issa tai Café de Paris'ssa. Minullakin voisi olla palvelija ja vaunut, minäkin voisin syödä missä mieleni tekee. Miksi luovun siitä kaikesta? Ollakseni tuottamatta surua pikku Benedettolleni. Myönnä pois, että minäkin voisin elää sillä tavoin, häh?

Caderousse loi ilmeikkään katseen nuoreen mieheen.

— Otaksukaamme siis, että rakastat minua, myönsi Andrea. — Mutta miksi tahdot pakottaa minut syömään aamiaista kanssasi?

— Nähdäkseni sinut, poikani.

— Nähdäksesi minut, miksi? Olemmehan jo edeltäpäin sopineet kaikesta.

— Rakas ystävä, sanoi Caderousse, — ei testamenttia ilman lisäyksiä. Tahdot kai ensin syödä? Istu siis ja aloittakaamme sardiineilla ja tuoreella voilla, jonka olen sinun mieliksesi pannut viinimarjan lehdille. Katsele huonettani, sen neljää olkituolia ja kuvia, joissa on kolmen frangin kehykset. Hitto vieköön, tämä ei ole mikään Hôtel des Princes.

— Joko alat olla tyytymätön? Etkö ole enää onnellinen, vaikka voit elellä niin kuin ammattinsa lopettanut leipuri?

Caderousse huokasi.

— Mitä valittamisen syytä sinulla on? jatkoi Andrea. — Olethan saanut unelmasi toteutetuksi.

— Se on vieläkin vain unelma. Ammattinsa lopettanut leipuri, Benedetto-parka, on rikas mies ja elää koroillaan.

— Onhan sinulla korkosi.

— Minullako?

— Niin juuri, koska tuon sinulle taas kaksisataa frangia.

Caderousse kohautti olkapäitään.

— On nöyryyttävää ottaa vastaan rahaa, jota toinen ei mielellään anna, rahaa, jonka lähde voi minä päivänä tahansa ehtyä, sanoi hän. — Ymmärräthän, että minun täytyy säästää siltä varalta, että varallisuutesi ei kestäisikään. Onni on vaihtelevainen, niin kuin rykmentin pappi sanoi. Tiedän kyllä, että menestyksesi on korkeimmillaan, senkin kanalja, sinähän menet Danglars'in tyttären kanssa naimisiin.

— Mitä, Danglars'in tyttären kanssa!

— Juuri niin, Danglars'in tyttären kanssa. Ei kai minun tarvitse sanoa paroni Danglars'in? Sehän olisi samaa kuin puhuttelisin sinua kreivi Benedettoksi. Danglars oli ystäväni, ja ellei hänellä olisi niin perin huono muisti, pitäisi hänen kutsua minut häihisi … sillä hänhän oli minun häissäni … niin olikin. Siihen aikaan ei hän ollut niin ylpeä kuin nyt. Hän oli silloin vähäpätöinen kirjanpitäjä kunnon Morrelin liikkeessä. Olen monta kertaa aterioinut hänen ja kreivi Morcerfin kanssa… Minulla on hienoja tuttavia, niin kuin huomaat, ja jos seurustelisin hiukan enemmän heidän kanssaan, kohtaisimme toisemme samoissa salongeissa.

— Kateutesi saattaa sinut näkemään kaiken ruusunpunaisessa valossa, Caderousse.

— Hyvä on, Benedetto mio, minä tiedän mitä tiedän. Ehkä minäkin kerran pääsen siihen asemaan, että minulla on hienot vaatteet ja käyn komeissa taloissa. Sitä odottaessamme istu ja syö.

Caderousse näytti hyvää esimerkkiä, istui pöydän ääreen ja söi hyvällä ruokahalulla ylistellen jokaista valmistamaansa ruokalajia.

Andrea näytti mukautuvan kohtaloonsa, avasi pullot ja kävi käsiksi kalakeittoon sekä öljyssä ja sipulissa paistettuun turskaan.

— No, toveri, sanoi Caderousse, — sinä näytät jälleen pääsevän sovintoon entisen hovikokkisi kanssa.

— Kyllä, sanoi Andrea, — ruokahaluhan sai minut hänen luonaan aikoinaan unohtamaan kaiken muun.

— Ruoka maistuu siis hyvältä?

— Niin hyvältä, etten voi käsittää, kuinka mies, joka saa syödä tällaisia herkkuja, voi valittaa elämän surkeutta.

— Katsohan, sanoi Caderousse, — vain yksi ajatus pilaa onneni.

— Mikä?

— Se, että elän ystävän armoilla, minä, joka aina olen rehellisesti ansainnut toimeentuloni.

— Älä siitä välitä, sanoi Andrea, — minulla on niin paljon, että se riittää kahdellekin.

— Oikeinko totta? Mutta usko tai älä, joka kuun lopussa minulla on omantunnonvaivoja.

— Kunnon Caderousse!

— Jopa siinä määrin, että eilen en tahtonut ottaa vastaan noita kahtasataa frangia.

— Sinähän tahdoit keskustella kanssani, mutta tahdoitko todellakin puhua vain omantunnonvaivoistasi?

— Todellisista omantunnonvaivoista. Sitä paitsi on minussa herännyt eräs ajatus.

Andrea vapisi. Hän vapisi aina kuullessaan, että Caderousse oli saanut uuden ajatuksen.

— Tuntuu niin surkealta odottaa aina kuukauden viimeistä päivää.

— Mitä siitä, tuumi Andrea tyynesti koettaen arvata, mihin hänen toverinsa tahtoi tulla, — koko elämähän on odottamista. Enhän minäkään muuta tee. Minä olen kärsivällinen.

— Niin, sillä kahdensadan frangin asemesta sinä odotat viittä- tai kuuttatuhatta, ehkä kymmentä-, ehkä kahtatoista-, sillä sinähän olet aina ollut ahne. Entisaikaan oli sinulla kaikenlaisia rahalaatikkoja ja säästökassoja, joita koetit salata ystävältäsi Caderousselta. Mutta samalla Caderoussella oli kaikeksi onneksi hyvä vainu.

— Nyt taas eksyt pois aiheesta, sanoi Andrea, — rupeat lörpöttelemään menneisyydestä. Mitä hyötyä tuollaisesta lavertelusta on?

— Sinähän olet vasta yhdenkolmatta ja voit unohtaa menneisyyden. Minä olen viidenkymmenen ja minun on pakko muistella menneisyyttä. Mutta palatkaamme taas raha-asioihin.

— Niin.

— Jos olisin sinun sijassasi, tekisin totta…

— Millä tavoin tekisit totta?

— Pyytäisin puolen vuoden saatavat heti kerrallaan, muka ostaakseni maatilan ja päästäkseni sitä tietä eduskuntaan. Ja sitten lähtisin noine rahoineni karkuun.

— Kas, kas, kas, sanoi Andrea, — tuo ajatus ei ole aivan tyhmä.

— Rakas ystävä, sanoi Caderousse, — syö minun laittamiani ruokia ja noudata neuvojani, ne eivät vahingoita ruumistasi eivätkä sieluasi.

— Mutta miksi et itse noudata tuota neuvoa? kysyi Andrea. — Miksi et peri puolen vuoden tai vaikkapa koko vuoden rahoja ja muuta vaikkapa Brysseliin? Sen sijaan että sinua pidetään toimensa jättäneenä leipurina, luultaisiinkin sinua vararikkoiseksi, joka hoitaa ammattiaan. Sellaisia kunnioitetaan suuresti.

— Mutta mihin minä pääsen tuhannella kahdellasadalla frangilla?

— Kylläpä olet tullut vaativaiseksi! Kaksi kuukautta sitten olit kuolemaisillasi nälkään.

— Ruokahalu kasvaa syödessä, tuumi Caderousse ja väläytti hampaitaan kuin naurava apina tai vihainen tiikeri. — Olenkin laatinut suunnitelman, hän jatkoi puraisten näillä hyvin säilyneillä hampaillaan ison palan leipää.

Caderoussen suunnitelmat kauhistuttivat Andreaa vielä enemmän kuin hänen ajatuksensa.

— Se mahtaa olla kaunis suunnitelma.

— Miksi ei olisi? Minähän senkin suunnitelman keksin, jonka avulla pääsimme tuosta laitoksesta, jonka hyvin muistat. Eikä se ollut niinkään huono suunnitelma, koska olemme täällä!

—Enhän väitäkään vastaan, sanoi Andrea, — sinä keksit toisinaan hyviä tuumia, mutta mitä nyt suunnittelet?

— Voitko ilman ylimääräisiä menoja hankkia minulle viisitoistatuhatta frangia … ei sentään, vähemmällä kuin kolmellakymmenellä en voi tulla rehelliseksi mieheksi?

— En, vastasi Andrea kuivasti, — sellaista summaa en voi hankkia.

— Sinä et ymmärrä minua oikein, sanoi Caderousse tyynesti ja kylmästi. — Minä sanoin äsken: ilman ylimääräisiä menoja.

— Et kai vaadi minua varastamaan? Pilaisinhan vain sekä omani että sinun asemasi, ja meidät vietäisiin takaisin entiseen paikkaan.

— Minusta on yhdentekevää, vaikka ottaisivatkin minut kiinni. Olen merkillinen ihminen, niin kuin tiedät, minun on toisinaan ikävä tovereita. En ole yhtä sydämetön kuin sinä, joka et koskaan enää tahdo heitä nähdä.

Andrea vapisi ja kalpeni.

— Jätä kaikki tyhmyydet, Caderousse, pyysi hän.

— Ole vain rauhassa, pikku Benedetto. Neuvohan minulle keino, miten voin ansaita nuo kolmekymmentätuhatta frangia sekoittamatta sinua mihinkään. Kun annat minun vain olla rauhassa, en pyydä enempää.

— Koetan keksiä, saammepahan nähdä, sanoi Andrea.

— Mutta sitä odottaessani korotathan kuukausirahani viiteensataan? Tahtoisin mielelläni ottaa piian.

— Nuo viisisataa frangia saat, sanoi Andrea, — vaikkakin se tuntuu raskaalta minulle … sinä käytät väärin…

— Joutavia! sanoi Caderousse. — Sinähän ammennat pohjattomista kirstuista.

Andrean silmissä näkyi välähdys, joka kuitenkin pian sammui.

— Se on totta, vastasi Andrea, — ja suosijani on minua kohtaan erinomaisen ystävällinen.

— Mikä rakastettava suosija! sanoi Caderousse. — Paljonko hän antaakaan sinulle kuukausittain?

— Viisituhatta frangia, sanoi Andrea.

— Yhtä monta tuhatta kuin sinä annat minulle satoja, lausui Caderousse. — Onni näyttää todellakin suosivan vain äpäriä. Viisituhatta kuukaudessa… Minne sinä sen kaiken saat menemään?

— Pianhan sellaisen tuhlaa. Senpä vuoksi minäkin tahtoisin samoin kuin sinä saada itselleni pääoman.

— Pääoman … kyllä ymmärrän … kaikkihan tahtoisivat itselleen pääomia.

— Minä saan kohta.

— Ja kuka sinulle sen antaa? Prinssikö?

— Niin, prinssini. Pahaksi onneksi minun täytyy odottaa.

— Mitä odottaa? kysyi Caderousse.

— Hänen kuolemaansa.

— Prinssinkö kuolemaa?

— Niin.

— Kuinka niin?

— Koska hän on maininnut minut testamentissaan.

— Oikeinko totta?

— Kautta kunniani.

— Paljonko saat?

— Viisisataatuhatta!

— Etkö muuta. Eipä kannata kehua.

— Asia on niin kuin sanoin.

— Se ei voi olla mahdollista.

— Caderousse, olethan ystäväni?

— Tietysti, elämässä ja kuolemassa.

— Sanon siis sinulle salaisuuden. Kuuntele tarkkaan.

— Olen vaiti kuin kala.

— Kuule siis, minä luulen…

Andrea vaikeni ja katsoi ympärilleen.

— Mitä luulet…? Älä pelkää, mehän olemme kahden.

— Luulen löytäneeni isäni.

— Oikeanko isäsi?

— Niin.

— Et tarkoita isä Cavalcantia?

— En, sillä hänhän on matkustanut pois. Tarkoitan oikeaa.

— Ja tuo isä on…

— No niin, Caderousse, hän on kreivi Monte-Cristo.

— Loruja!

— Hän se on. Ymmärräthän, että silloin kaikki selviää. Jostakin syystä hän ei voi minua julkisesti tunnustaa, mutta antaa herra Cavalcantin näytellä isääni ja maksaa siitä viisikymmentätuhatta frangia.

— Viisikymmentätuhatta siitä, että on sinun isäsi! Minä olisin suostunut puolella hinnalla, kahdestakymmenestätuhannesta, viidestätoistatuhannesta. Miksi et ajatellut minua, senkin kiittämätön olento?

— Enhän tietänyt koko asiasta mitään, kaikki tapahtui meidän ollessamme tuolla kaukana.

— Sehän on totta. Ja sanoit, että hän testamentissaan antaa sinulle…?

— Viisisataatuhatta frangia.

— Oletko siitä varma?

— Hän näytti sen minulle. Mutta ei siinä kaikki.

— Lisäys, niin kuin jo äsken sinulle mainitsin.

— Luultavasti.

— Ja tuossa lisäyksessä…?

— Hän tunnustaa minut pojakseen.

— Hyvä isä, kunnon isä, paras isä maailmassa! sanoi Caderousse pyörittäen käsiensä välissä lautasta.

— Näethän, etten salaa sinulta mitään.

— Et, ja luottamuksesi kohottaa arvoasi silmissäni. Ja isäsi on siis rikas, upporikas?

— Luultavasti. Hän ei itsekään tiedä, kuinka rikas hän on.

— Onko se mahdollista?

— On. Minä sen kyllä huomaan, kun käyn hänen luonaan. Eilen toi eräs pankin virkamies hänelle viisikymmentätuhatta frangia salkussa, joka oli yhtä suuri kuin sinun ruokaliinasi; eilen eräs pankkiiri toi hänelle satatuhatta frangia kullassa.

Caderousse aivan ällistyi. Andrean sanat soivat hänen korvissaan metallikkaina, ja hän oli kuulevinaan kultarahojen kilinää.

— Ja sinä käyt usein tuossa talossa? kysyi hän viattomasti.

— Voin mennä sinne milloin vain tahdon.

Caderousse näytti hetken miettivän. Sitten hän sanoi äkkiä:

— Olisipa hauska nähdä tuota! Siellä mahtaa olla kaunista.

— Suorastaan komeaa! sanoi Andrea.

— Eikö hän asu Champs-Elysées'n varrella?

— Numerossa kolmekymmentä.

— Vai numerossa kolmekymmentä? toisti Caderousse.

— Talo on kaunis, edessä piha ja takana puutarha. Se on aivan erillään muista. Kyllä sen heti huomaa.

— Se on mahdollista. Mutta en minä ulkopiirteistä välitä. Siellä mahtaa olla komeita huonekaluja?

— Oletko joskus ollut Tuileries'in linnassa?

— En.

— Täällä on vielä komeampaa.

— Kuulehan, Andrea, taitaa kannattaa kumartua, kun kreivi Monte-Cristo pudottaa kukkaronsa?

— Hyvä Jumala, sanoi Andrea, — sitä ei tarvitse odottaa, sillä siinä talossa on rahaa kaikkialla, aivan kuin hedelmiä puutarhassa.

— Sinun pitäisi joskus viedä minutkin sinne.

— Ei se käy päinsä. Millä tekosyyllä?

— Olet oikeassa. Mutta vesi on jo kihonnut kielelleni. Minun täytyy päästä sitä näkemään. Kyllä minä keinon keksin.

— Älä tee tyhmyyksiä, Caderousse!

— Tulen lattiankiilloittajana.

— Siellä on kaikkialla mattoja.

— Hitto vieköön! Saan siis tyytyä katselemaan kaikkea vain mielikuvituksessani.

— Se on kyllä viisainta, usko minua.

— Koetahan edes kuvailla minulle, miltä siellä näyttää. Onko talo suurikin?

— Ei liian suuri eikä liian pieni.

— Missä järjestyksessä huoneet ovat?

— Tarvitsen kynän ja paperia laatiakseni pohjapiirustuksen.

— Tässä on! sanoi Caderousse vilkkaasti.

Hän meni noutamaan vanhalta kirjoituspöydältä valkoista paperia, kynän ja mustetta.

Andrea tarttui kynään tuskin huomattavasti hymyillen ja alkoi piirtää karttaa.

— Talo on, niin kuin jo mainitsin, pihan ja puutarhan välissä. Katso, näin.

Ja hän hahmotteli puutarhan, pihan ja talon pohjapiirroksen.

— Ovatko muurit korkeitakin?

— Eivät, kahdeksan tai kymmenen jalkaa.

— Se ei ole viisasta, sanoi Caderousse.

— Pihassa on myrttimaljakoita, nurmikko ja kukkapenkereitä.

— Eikä ketunrautoja?

— Ei.

— Missä talli on?

— Ristikkoportin kummallakin puolella. Tuossa.

Andrea jatkoi piirtämistään.

— Tarkastakaamme alakertaa, sanoi Caderousse.

— Alakerrassa on ruokasali, kaksi salonkia, biljardisali, portaat eteisessä ja toiset pienemmät portaat.

— Onko ikkunoita?

— Suurenmoiset ikkunat, niin kauniit, niin leveät, että luulisin tavallisen kokoisen miehen voivan kiivetä joka ruudusta sisään.

— Onko ikkunaluukkuja?

— On kyllä, mutta niitä ei käytetä koskaan. Kreivi Monte-Cristo on kummallinen ihminen, hän tahtoo nähdä taivaan yölläkin.

— Missä palvelijat nukkuvat?

— Heitä varten on eri rakennus. Portin oikealla puolella on kaunis vaja, jossa säilytetään tikapuita ja puutarhakaluja. Tämän vajan yläkerrassa on joukko palvelijain huoneita, ja niihin on johdettu päärakennuksesta kellonnuorat.

— Perhana! Kellot!

— Mitä sanoit…?

— Minäkö, en mitään. Sanon vain, että kellojen kuntoonpano tulee hyvin kalliiksi. Ja mitä hyötyä niistä on, kysyn vain.

— Ennen käveli öisin pihalla koira, mutta se on viety Auteuilissa olevaan taloon, samaan, jonne sinäkin tulit, muistathan?

— Kyllä.

— Sanoin viimeksi eilen: Olette hyvin ajattelematon, herra kreivi, sillä kun lähdette Auteuiliin ja viette palvelijanne mukananne, talo jää autioksi. — Entä sitten? kysyi hän. — Jonakin kauniina päivänä teiltä varastetaan, sanoin minä.

— Mitä hän siihen vastasi?

— Hän vastasi: Mitä se minuun kuuluu, vaikka varastettaisiinkin?

— Andrea, on keksitty erikoisella koneistolla varustettuja kirjoituspöytiä. Hänellä on kai sellainen.

— Millainen?

— Sellainen, joka sulkee varkaan satimeen ja soittaa jotakin säveltä. Kuulin kerrottavan, että viime näyttelyssä oli sellaisia.

— Hänellä on mahonkinen kirjoituspöytä, ja sen avain on aina suulla.

— Eikö häneltä varasteta?

— Ei, hänen palvelijansa ovat ehdottoman uskollisia.

— Mitä siinä pöytälaatikossa on? Rahaako?

— Ehkä … en tiedä mitä siellä on.

— Entä missä se on?

— Toisessa kerroksessa.

— Laadihan minulle toisen kerroksen pohjapiirustus.

— Se on helppoa.

Ja Andrea tarttui uudelleen kynään.

— Toisessa kerroksessa on ensiksikin eteinen, sitten salonki, salongin oikealla puolella on kirjasto ja työhuone, salongin vasemmalla puolella makuuhuone ja pukeutumishuone. Tuossa pukeutumishuoneessa on se kuuluisa kirjoituspöytä.

— Onko siinä huoneessa ikkunoita?

— On kaksikin, tuossa ja tuossa.

Caderousse kävi miettiväiseksi.

— Käykö kreivi usein Auteuilissa?

— Pari kolme kertaa viikossa. Huomenna esimerkiksi hän aikoo viettää siellä koko päivän ja yön.

— Oletko siitä varma?

— Hän kutsui minut sinne päivälliselle.

— Hyvä on, sepä vasta suurenmoista elämää, huokasi Caderousse, — oma talo kaupungissa ja oma talo maalla!

— Sellaista on rikkaus.

— Entä menetkö päivälliselle?

— Nähtävästi.

— Kun olet päivällisellä, niin jäätkö sinne yöksikin?

— Jos mieleni tekee. Olen kreivin luona aivan kuin kotonani.

Caderousse katsoi nuoreen mieheen aivan kuin lukeakseen totuuden hänen sielunsa pohjalta. Mutta Andrea veti sikarikotelon taskustaan, otti havannasikarin, sytytti sen ja alkoi rauhallisesti vedellä haikuja.

— Milloin tahdot nuo viisisataa frangia? kysyi hän Caderousselta.

— Heti paikalla, jos sinulla on antaa.

Andrea otti rahamäärän taskustaan kultarahoina.

— Kultakolikoltako? sanoi Caderousse. — Ei kiitoksia.

— Halveksitko niitä?

— Päinvastoin, kunnioitan niitä liiankin paljon. Mutta en huoli niitä.

— Voitat vaihtokaupassa, senkin tyhmeliini. Kultarahassa voittaa kaksikymmentäviisi centimea.

— Kyllä, mutta rahanvaihtaja antaisi seurata Caderoussea, ja Caderousse joutuisi kiinni ja hänen täytyisi sanoa, mitkä vuokralaiset maksavat vuokransa hänelle kullassa. Pois kaikki tyhmyydet, poika! Anna hopearahoja, joissa on minkä hallitsijan kuva tahansa. Hopearahoja voi olla kenellä tahansa.

— Ymmärräthän, ettei minulla ole viittäsataa frangia hopearahoina taskussani. Olisin tarvinnut kantajan tuomaan niitä tänne.

— Jätä ne portinvartijallesi, hän on kunnon mies, minä käyn ne häneltä hakemassa.

— Tänäänkö?

— En, vaan huomenna. Minulla ei ole tänään aikaa.

— Hyvä on. Huomenna Auteuiliin mennessäni jätän ne hänelle.

— Voinko luottaa siihen?

— Voit.

— Aion nimittäin sitä ennen ottaa piian.

— Ota vain. Mutta onko siinä sitten kaikki? Etkö enää häiritse minua?

— En koskaan.

Caderousse oli tullut niin synkäksi, että Andrea katsoi viisaimmaksi olla sitä huomaamatta. Sen vuoksi hän näytteli iloista ja huoletonta.

— Kylläpä sinä olet pirteä tänään, sanoi Caderousse. — Luulisi sinun jo saaneen perintösi.

— Pahaksi onneksi en ole vielä saanut… Mutta heti kun sen saan…

— Mitä sitten?

— Silloin muistan kyllä ystäviäni, muuta en sano.

— Niin, varsinkin kun sinulla on niin oivallinen muisti.

— Minkä minä sille voin? Luulin, että yritit puijata minua.

— Minäkö? Jopa nyt jotakin! Minä, joka tässä annan sinulle vielä ystävällisiä neuvojakin.

— Mitä neuvoja?

— Sen, että jätät tänne tuon jalokiven, joka on sormessasi. Aiotko saada meidät molemmat ansaan?

— Kuinka niin? kysyi Andrea.

— Otat yllesi palvelijan takin, pukeudut lakeijaksi ja unohdat sormeesi jalokiven, joka on neljän-viidentuhannen frangin arvoinen.

— Kylläpä osaat arvostella oikein. Sinun olisi pitänytkin mennä hinnanmäärääjäksi panttilainastoon.

— Kyllä minä jalokivet tunnen, minulla on ollut niitä ennenkin hallussani.

— Viisainta on, ettet sillä kersku, sanoi Andrea ja otti vastustelematta sormuksen sormestaan, vaikkei Caderousse olisi luullut hänen näin ilman muuta taas antautuvan kiristettäväksi.

Caderousse otti sormuksen ja tarkasti sitä niin läheltä, että huomasi hänen tutkivan, olivatko jalokiven särmät kylliksi teräviä.

— Se on väärä jalokivi, sanoi Caderousse.

— Ei suinkaan, sanoi Andrea, — nyt lasket leikkiä.

— Älähän suutu, sitä voi koettaa.

Ja Caderousse meni ikkunan luo ja raapaisi jalokivellä. Kivi riipaisi narskahtaen lasia.

— Olin väärässä, sanoi Caderousse pistäen jalokiven sormeensa. — Mutta nuo jalokivien varkaat matkivat nykyään niin hyvin jalokiviä, ettei uskalla mennä niitä kaupoista varastamaan. Näin on taas yksi teollisuudenhaara pilattu.

— Joko nyt olet lopettanut? kysyi Andrea. — Vieläkö tahdot jotakin? Haluatko liivini? Tekeekö mielesi lakkiani? Sano vain, koska kerran olen vielä täällä.

— Sinä olet oikeastaan hyvä toveri. En pidätä sinua enää ja koetan hillitä ahneuttani.

— Mutta varo, ettei timanttia myydessäsi sinulle käy juuri niin kuin pelkäsit käyvän kultarahojen suhteen.

— En minä sitä myy, siitä voit olla varma.

— Et ainakaan ennen ylihuomista, ajatteli nuori mies.

— Onnellinen konna, sanoi Caderousse, — sinä saat taas kohta nähdä lakeijasi, hevosesi, vaunusi ja morsiamesi.

— Niin saankin, sanoi Andrea.

— Toivottavasti annat minulle jotain kaunista häälahjaksi sinä päivänä, jona menet naimisiin neiti Danglars'in kanssa.

— Johan sanoin, että kuvittelet aivan joutavia.

— Paljonko saat myötäjäisiä?

— Johan minä sanoin…

— Miljoonanko?

Andrea kohautti olkapäitään.

— Vaikkapa miljoonan, sanoi Caderousse. — Et koskaan voi saada niin paljon kuin minä sinulle toivoisin.

— Kiitos, sanoi nuori mies.

— Minullahan on niin hyvä sydän, lisäsi Caderousse remahtaen nauruun. — Odotahan, saatan sinua.

— Ei tarvitse.

— Kyllä vain.

— Miksikä?

— Siksi, että ovessa on pieni erikoinen lukkolaitos, jonka katsoin viisaimmaksi hankkia. Huret & Fichet'n lukko, Gaspard Caderoussen parantama laitos. Valmistan sinulle samanlaisen, kun ensin tulet kapitalistiksi.

— Kiitos, sanoi Andrea. — Ilmoitan sinulle siitä viikkoa aikaisemmin.

He erosivat. Caderousse seisoi portailla kunnes oli nähnyt Andrean laskeutuneen portaat ja menneen pihan poikki. Sitten hän palasi kiireesti huoneeseensa, sulki oven huolellisesti ja alkoi tarkkaan tutkia Andrean laatimaa pohjapiirustusta.

— Enpä luule Benedetton pahastuvan, jos hän saa piakkoin periä, tuumi hän, — ja se mies, joka jouduttaa nuo viisisataatuhatta frangia hänen taskuunsa, ei suinkaan ole hänen huonoin ystävänsä.

82. Murtovarkaus

Seuraavana päivänä kreivi todellakin läksi Auteuiliin, mukanaan Ali, monta palvelijaa ja hevoset, joita hän tahtoi koetella. Hän ei tosin vielä edellisenä päivänä ollut ajatellutkaan matkaansa ja Andrea tiesi siitä yhtä vähän. Mutta sitten palasi Bertuccio Normandiasta tuoden tietoja maatilasta ja korvetista, ja näiden tietojen johdosta kreivi läksi koettelemaan hevosiaan Auteuiliin. Talo Normandiassa oli ostettu, ja alus oli viikko sitten ankkuroitunut erääseen pieneen lahteen. Täytettyään kaikki lain vaatimat ehdot se oli kuuden laivamiehensä kanssa valmiina milloin tahansa lähtemään jälleen matkalle.

Kreivi kiitti Bertuccion tarmokasta toimintaa ja käski häntä valmistamaan kaikki pikaista lähtöä varten, sillä hän ei aikonut enää viipyä Ranskassa kuukautta enempää.

— Minun täytyy ehkä päästä yhdessä yössä Pariisista Tréport'iin, sanoi hän. — Matkan varrella tulee kahdeksassa paikassa olla vaihtohevoset valmiina, niin että voin ajaa kymmenessä tunnissa kaksikymmentä peninkulmaa.

— Teidän ylhäisyytenne on jo aikaisemmin ilmaissut tämän toivomuksen, vastasi Bertuccio, — ja hevoset ovat valmiina. Olen itse sijoittanut ne parhaisiin paikkoihin, nimittäin sellaisiin kyliin, joihin ei kukaan muu pysähdy.

— Hyvä on, sanoi Monte-Cristo, — jään tänne päiväksi tai pariksi, järjestäkää siis kaikki sen mukaan.

Juuri kun Bertuccio aikoi poistua, avasi Baptistin oven. Hän kantoi kirjettä hopeatarjottimella.

— Mitä te täällä teette? kysyi kreivi nähdessään hänet aivan tomuisena. — Muistaakseni en ole käskenyt teitä tänne?

Vastaamatta Baptistin lähestyi kreiviä ja ojensi hänelle kirjeen.

— Tärkeä ja kiireellinen, hän sanoi.

Kreivi avasi kirjeen ja luki sen.

Kreivi Monte-Cristolle ilmoitetaan, että ensi yönä eräs mies murtautuu hänen asuntoonsa Champs-Elysées'n varrella anastaakseen papereita, joiden hän luulee olevan pukeutumishuoneen kirjoituspöydän laatikossa.

Koska kreivi Monte-Cristo on tunnetusti urhoollinen mies, ei hän varmaankaan turvaudu poliisin apuun, koska se saattaisi tämän ilmoittajan tukalaan asemaan. Jos herra kreivi piiloutuu makuuhuoneeseen, josta vie ovi pukeutumishuoneeseen, tai kätkeytyy pukeutumishuoneeseen, voi hän itse rangaista rikollisen. Jos ihmisiä on paljon liikkeellä ja on ryhdytty suuriin varokeinoihin, ei murtovaras saavukaan, eikä kreivi Monte-Cristo saa tutustua vihamieheen, jonka tämän kirjoittaja sattumalta on saanut selville. Jos tämä ensimmäinen yritys ei onnistu, ei tämän kirjoittajalla ehkä enää olekaan tilaisuutta antaa tietoja seuraavasta.

Ensi hetkessä kreivi luuli tätä juoneksi: ilmaisemalla hänelle vaarattomampi ansa voitiin hänet houkutella paljon pahempaan. Hän aikoi varoituksesta huolimatta lähettää kirjeen poliisilaitokselle, kun hänessä äkkiä heräsikin ajatus, että murtovaras todellakin saattoi olla hänen mieskohtainen vihollisensa, jonka vain hän voi tuntea ja jonka kohtaamisesta vain hänelle olisi hyötyä — niin kuin Fiescolle maurista, joka aikoi surmata hänet. Tunnemmehan kreivin, meidän ei tarvitse sanoa, että hän oli rohkea ja tarmokas mies, valmis taistelemaan mahdotontakin vastaan koko sillä tarmolla, mistä etevät miehet aina tunnetaan. Elettyään niin kuin oli elänyt, totuttuaan panemaan päätöksensä toimeen väistämättä mitään kreivi oli oppinut nauttimaan taistelusta luontoa vastaan, joka on jumala, tai ihmistä vastaan, joka monesti on paholainen.

— Eivät he tahdo varastaa papereitani, ajatteli Monte-Cristo, — he tahtovat surmata minut. Eivät he ole varkaita vaan murhamiehiä. En tahdo, että poliisiprefekti sekaantuu yksityisasioihini. Olenhan siksi rikas, että voin säästää häneltä moiset menot.

Kreivi kutsui luokseen Baptistinin, joka oli poistunut huoneesta annettuaan kirjeen.

— Saatte palata Pariisiin, sanoi hän, — ja lähettäkää kaikki siellä olevat palvelijat tänne. Tarvitsen kaikki palvelijani Auteuilissa.

— Mutta eikö taloon jää ketään? kysyi Baptistin.

— Jää kyllä, portinvartija.

— Herra kreivi suvaitsee ajatella, että portinvartija on kaukana rakennuksesta.

— Entä sitten?

— Talon voisi ryöstää aivan puhtaaksi hänen huomaamattaan.

— Kuka sen ryöstäisi?

— Varkaat tietysti.

— Olette typerä, herra Baptistin. Jos varkaat ryöstäisivätkin puhtaaksi taloni, ei se tuottaisi minulle läheskään niin suurta mielipahaa kuin se on, että palvelijani eivät tee mitä käsken.

Baptistin kumarsi.

— Ymmärrättehän, sanoi kreivi, — tuokaa tänne kaikki toverinne, viimeiseen mieheen asti. Talo saa jäädä tavalliseen kuntoonsa. Suljette vain alakerran ikkunaluukut.

— Entä toisen kerroksen?

— Tiedättehän, ettei niitä koskaan suljeta. Menkää.

Kreivi ilmoitti syövänsä yksinään Alin tarjoillessa.

Hän söi rauhallisesti ja niukasti tapansa mukaan. Päivällisen jälkeen hän viittasi Alia mukaansa, meni pienestä portista aivan kuin kävelemään Boulognen metsään, lähti kulkemaan Pariisiin vievää tietä ja saapui pimeän tullen Champs-Elysées'lle talonsa eteen.

Kaikki oli pimeää; heikko valo vain vilkkui portinvartijan asunnosta, joka oli noin neljänkymmenen jalan päässä talosta.

Monte-Cristo nojautui puuta vastaan ja tarkasti terävällä katseellaan puistokatua, piti silmällä ohikulkijoita ja loi silmäyksen sivukaduille nähdäkseen, piileskelikö joku siellä. Kymmenen minuutin kuluttua hän oli varma siitä, ettei kukaan ollut häntä huomannut. Hän juoksi silloin Alin kanssa nopeasti pienelle portille ja astui sisään. Avattuaan erityisellä avaimella palvelijoiden portaiden oven hän saapui makuuhuoneeseensa avaamatta tai liikuttamatta ainoatakaan verhoa, eikä portinvartijakaan voinut aavistaa, että isäntä oli tullut taloon, vaan luuli, että se oli autio.

Tultuaan makuuhuoneeseen kreivi viittasi Alia pysähtymään, sitten hän meni pukeutumishuoneeseen ja tarkasti sen. Kaikki oli entisellään. Kallisarvoinen kirjoituspöytä oli tavallisella paikallaan ja avain laatikon suulla. Hän sulki laatikon, otti avaimen taskuunsa, palasi makuuhuoneen ovelle, irroitti lukon määrlyt ja astui sisään.

Tällä välin Ali oli laskenut pöydälle kreivin pyytämät aseet, lyhyen karbiinin ja pari kaksipiippuista pistoolia, joiden päällekkäisillä piipuilla saattoi tähdätä yhtä varmasti kuin maaliinammuntapistooleillakin. Näin aseistettuna kreivi tiesi voivansa surmata viisi miestä.

Kello oli noin puoli kymmenen. Kreivi ja Ali söivät kaikessa kiireessä pari leipäpalaa ja joivat espanjalaista viiniä. Sitten Monte-Cristo siirsi syrjään laatan seinästä ja katsoi aukosta toiseen huoneeseen. Ampuma-aseet olivat hänen vieressään. Ali seisoi hänen lähellään kädessään arabialainen kirves, jonka muoto ei ole ristiretkien ajoista asti muuttunut.

Makuuhuoneen ikkuna oli samaan suuntaan kuin pukeutumishuoneen, ja kreivi saattoi nähdä siitä kadulle.

Kului kaksi tuntia. Oli aivan pimeä, mutta sekä Ali että kreivi erottivat pihalla olevien puiden pienimmätkin heilahdukset.

Portinvartijan huoneesta oli tuli aikoja sitten sammunut.

Murtovarkaat olisivat arvatenkin tunkeutuneet sisään pääovesta eivätkä ikkunasta. Mutta Monte-Cristo uskoi, että pahantekijät tahtoivat surmata hänet eivätkä varastaa. He siis pyrkisivät hänen makuuhuoneeseensa, ja sinne he pääsisivät joko takaportaita tai viereisen huoneen ikkunasta.

Hän asetti Alin portaita vartioimaan ja piti itse silmällä pukeutumishuonetta.

Invalidikirkon kello löi neljännestä vaille kaksitoista. Tuuli kantoi kauas nämä kolme kellonlyöntiä.

Viimeisen lyönnin kaiuttua kreivi oli kuulevinaan viereisestä huoneesta heikkoa kolinaa. Tätä ensimmäistä ääntä, joka pikemmin oli ritinää, seurasi toinen ja sitten kolmas; neljännellä kreivi tiesi, mistä oli kysymys. Joku leikkasi taitavasti timantilla ruudun irti.

Kreivi tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin. Vaikka ihminen olisi kuinka karaistu vaaroissa ja tietäisi varmasti odottaa vaaraa, huomaa hän sittenkin aina sydämensä sykinnästä ja ruumiinsa värisemisestä, kuinka suunnaton erotus on unelman ja todellisuuden, aikeen ja toteuttamisen välillä.

Monte-Cristo antoi pienen merkin Alille. Tämä ymmärsi, että vaara uhkasi pukeutumishuoneen puolelta, ja astui askelen lähestyäkseen herraansa.

Monte-Cristo tahtoi tietää, kuinka monen vihollisen kanssa hän oli joutunut tekemisiin. Särjetty ikkuna oli vastapäätä sitä aukkoa, josta kreivi saattoi nähdä huoneeseen. Tumma varjo ilmestyi ikkunaan. Sitten eräs ruutu tuli aivan mustaksi, niin kuin siihen olisi ulkopuolelta liimattu paperi, sitten ruutu risahti, mutta ei pudonnut maahan. Aukosta pistäytyi käsi esiin ja etsi hakaa. Vähän ajan päästä ikkuna kääntyi saranoillaan ja mies astui sisään.

Yksin.

— Sepä on uhkarohkea roisto! mutisi kreivi itsekseen.

Samassa hän tunsi Alin hiljaa koskettavan hänen olkapäätään. Hän kääntyi. Ali osoitti makuuhuoneen kadunpuoleista ikkunaa.

Monte-Cristo astui kolme askelta ikkunaa kohden. Hän tiesi, kuinka tarkat aistimet hänen verrattomalla palvelijallaan oli. Hän näki toisen miehen astuvan esiin portin varjosta, nousevan kääntökivelle ja tarkastavan, mitä kreivin asunnossa tapahtui.

— Hyvä on, sanoi kreivi, — heitä onkin kaksi. Toinen toimii ja toinen vartioi.

Hän viittasi Alia pitämään silmällä kadullaolijaa ja kääntyi tarkastamaan ikkunanrikkojaa. Tämä oli astunut sisään ja tunnusteli paikkoja hapuillen käsillään.

Lopulta hän näytti pääsevän selville sisustuksesta. Huoneeseen johti kaksi ovea, hän päätti teljetä ne molemmat.

Kun hän lähestyi makuuhuoneeseen johtavaa ovea, luuli kreivi hänen tulevan sisään ja otti pistoolin käteensä. Mutta hän kuulikin vain, miten teljet liikkuivat messinkirenkaissaan. Mies oli vain ryhtynyt varokeinoihin. Yöllinen vieras ei tietänyt, että kreivi oli ottanut määrlyt irti, ja luuli siis olevansa turvassa ja voivansa toimia kaikessa rauhassa.

Nyt mies veti taskustaan esineen, jonka kreivi erotti, ja laski sen eräälle hyllylle; sitten hän meni suoraan pöydän luo, hapuili lukon kohtaa ja huomasi, että vastoin hänen luulojaan avain olikin otettu suulta.

Mutta ikkunansärkijä oli varovainen mies ja oli ottanut kaikki varteen. Kreivi kuuli pian raudan ratisevan rautaa vastaan: miehellä oli kädessään tuollainen muodoton avain, joita sepät käyttävät tullessaan murtamaan auki lukkoja. Varkaat sanovat sitä satakieleksi, koska heistä on niin hauska kuulla niiden visertävän lukkojen sisällä.

— Ahaa, sanoi Monte-Cristo pettyneenä, — hän onkin siis vain varas.

Mutta mies ei löytänytkään pimeässä sopivaa tiirikkaa. Hän turvautui esineeseen, jonka oli laskenut hyllylle. Hän painoi erästä jousta, ja heikko säde, joka kuitenkin oli siksi voimakas, että sen valossa saattoi nähdä, loi kultaisen hohteensa miehen käsiin ja kasvoihin.

— Kas, mutisi Monte-Cristo peräytyen hämmästyneenä, — sehän on…

Ali kohotti kirveensä.

— Älä liiku paikaltasi, sanoi Monte-Cristo hänelle aivan hiljaa, — emme tarvitse aseita.

Sitten hän lisäsi muutaman sanan vieläkin hiljempaa, sillä vaikka kreivin huudahdus olikin ollut heikko, se oli kuitenkin saanut miehen hätkähtämään ja jäykistymään liikkumattomaksi. Ali meni varpaillaan ottamaan makuukomeron naulasta mustan puvun ja kolmikolkkaisen hatun. Tällä välin kreivi riisui nopeasti takkinsa, liivinsä ja paitansa. Seinästä tulevan säteen valossa saattoi nähdä, että hänellä ihoa vastassa kimalteli tuollainen hieno ja joustava silmupaita, jollaista Ranskassa — missä ei enää tarvitse pelätä tikareja — on viimeksi käyttänyt ehkä Ludvig XVI, joka pelkäsi saavansa tikarinpiston rintaansa ja jonka pää katkaistiin mestauskirveellä.

Tämä asepaita katosi piankin pitkän pappispuvun alle, samoin kuin kreivin hiukset päälaelta paljaaksi ajellun valetukan suojaan. Kun kolmikolkkainen hattu vielä tuli päähän, oli kreivi muuttunut apotiksi.

Mutta mies, joka ei kreivin pukeutuessa enää kuullut mitään ääntä, oli rauhoittunut ja uudelleen ryhtynyt työhönsä. Kirjoituspöydän lukko alkoi taas ratista satakielen vaikutuksesta.

— Hyvä! sanoi kreivi luottaen lukon salalaitteeseen, joka teki sen avaamisen mahdottomaksi tälle vakituiselle lukkojenmurtajallekin. — Hyvä on, sinulle riittää työtä ainakin muutamaksi minuutiksi. Ja hän meni katsomaan ikkunasta.

Mies, joka äsken oli seisonut kääntökivellä, käveli nyt edestakaisin kadulla. Mutta hän ei kreivin ihmeeksi näyttänyt vähääkään välittävän ohikulkijoista, joita tuli Champs-Elysees'tä pitkin tai Saint-Honorésta päin. Hän tuntui pitävän silmällä ainoastaan kreivin asuntoa, ja kaikkien hänen liikkeittensä tarkoituksena oli vain nähdä, mitä kreivin asunnossa tapahtui.

Monte-Cristo löi äkkiä kädellään otsaansa, ja hymy nousi hänen huulilleen.

Sitten hän sanoi hiljaa lähestyen Alia:

— Jää tänne ja pysy piilossa, äläkä astu sisään, vaikka kuulisit mitä tahansa, ellen kutsu sinua nimeltäsi.

Ali nyökkäsi.

Sitten kreivi otti eräästä kaapista sytytetyn kynttilän, ja juuri sinä hetkenä, kun varas oli täydessä työssä, hän avasi hiljaa oven, pidellen kynttilää niin, että sen valo osui hänen kasvoihinsa.

Ovi aukeni niin hiljaa, että varas ei sitä kuullut. Mutta ihmeekseen hän huomasi huoneessa valoa.

Hän kääntyi.

— Hyvää iltaa, herra Caderousse, sanoi Monte-Cristo. — Mitä hittoa te täällä teette tähän aikaan?

— Apotti Busoni! huudahti Caderousse.

Ja koska hän ei voinut käsittää, millä tavoin tuo kummallinen mies oli päässyt hänen luokseen — hänhän oli lukinnut kaikki ovet —, niin hän pudotti tiirikkakimppunsa ja jäi seisomaan paikalleen hämmästyksen lyömänä.

Kreivi meni ikkunan ja Caderoussen väliin, niin ettei kauhistunut varas päässyt pakenemaan.

— Apotti Busoni! toisti Caderousse ja loi kreiviin säikähtyneen katseen.

— Niin juuri, apotti Busoni, sanoi Monte-Cristo, — hän itse, ja on hauskaa, että tunnette minut, herra Caderousse. Se todistaa, että teillä on hyvä muisti, sillä emmehän ole tavanneet toisiamme kymmeneen vuoteen.

Apotin rauhallisuus, iva ja voima saivat Caderoussen hirveän kauhun valtaan.

— Apotti, apotti! sopersi hän hampaat kalisten ja risti kätensä.

— Olette siis varastamassa kreivi Monte-Criston papereita? totesi otaksuttu apotti.

— Herra apotti, sopersi Caderousse koettaen päästä ikkunaan, josta kreivi hänet säälimättä esti, — herra apotti, minä en tiedä … uskokaa minua … minä vannon…

— Irtileikattu ruutu, jatkoi kreivi, — salalyhty, tiirikkakimppu, puoliksi murrettu laatikko, onhan siinä selvät todisteet.

Caderousse kiskoi epätoivoisena kaulaliinaansa, hän etsi nurkkaa, jonne voisi piiloutua, reikää, jonka kautta paeta.

— Huomaan kyllä, sanoi kreivi, — että olette pysynyt samana, herra murhamies.

— Herra apotti, koska tiedätte kaiken, niin tiedätte, että minä en ollut siihen syypää, vaan eukkoni. Kyllähän se tutkinnossa tuli ilmi, koska minut tuomittiin vain kaleerivankeuteen.

— Olette siis suorittanut rangaistuksenne ja pyritte ilmeisesti kärsimään uutta?

— En, minut vapautti sieltä eräs mies.

— Se mies on totisesti tehnyt yhteiskunnalle kauniin palveluksen!

— Olinhan minä luvannut…, sanoi Caderousse.

— Olette siis karannut vanki? keskeytti Monte-Cristo.

— Niin olen, sanoi Caderousse levottomana.