SISÄLLYS: (continued 6)

— Ja mitä tekemistä korsikalaisilla rosvoilla on espanjalaisten salakuljettajien kanssa?

— Hyvä Jumala, teidän armonne, täytyyhän rosvojen auttaa toisiaan. Toisinaan santarmit tai sotilaat ahdistavat maalla rosvoja. Nämä kohtaavat silloin veneen ja siinä kunnon tovereita, sellaisia kuin me. He tulevat uivaan taloomme pyytäen saada nauttia vieraanvaraisuuttamme. Eihän voi olla auttamatta takaa-ajettua miesparkaa! Otamme hänet vastaan ja varmuuden vuoksi lähdemme ulapalle. Se ei maksa meille mitään ja pelastaa lähimmäisemme hengen tai ainakin vapauden. Hän muistaa tämän hyväntyön ja osoittaa meille varman paikan, jossa voimme viedä maihin tavaramme, uteliaitten häiritsemättä meitä.

— Vai niin! sanoi Franz. — Te olette siis hiukan salakuljettajia tekin, Gaetano?

— Minkä sille voi, sanoi mies huulillaan hymy, jota on mahdoton kuvata, ihminen tekee yhtä ja toista. Täytyyhän elää.

— Tunnette siis ne, jotka tänä hetkenä asustavat Monte-Criston saarella?

— Melkein. Me merimiehet olemme aivan kuin vapaamuurareita, me tunnemme toisemme tietyistä merkeistä.

— Oletteko varma, ettei meidän tarvitse pelätä mitään, jos laskemme maihin?

— Ei kerrassaan mitään. Salakuljettajat eivät ole varkaita.

— Mutta nuo kaksi korsikalaista rosvoa…, jatkoi Franz ottaen edeltäpäin kaiken varteen.

— Hyvä Jumala, sanoi Gaetano, — eihän se ole heidän syynsä, että he ovat rosvoja, vaan esivallan.

— Kuinka niin?

— Heitähän vainotaan siksi, että ovat nylkeneet toisen miehen nahan, ikään kuin korsikalaisen luonteeseen ei kuuluisi kosto.

— Mitä tarkoitatte tuolla nylkemisellä? Murhaamistako? sanoi Franz jatkaen kyselyjään.

— Minä tarkoitan vihollisen tappamista, se on aivan eri asia, sanoi laivuri.

— Menkäämme siis pyytämään vieraanvaraisuutta salakuljettajilta ja rosvoilta. Luuletteko heidän suostuvan siihen?

— Varmasti.

— Montako heitä on?

— Neljä, teidän ylhäisyytenne, ja nuo kaksi rosvoa niiden lisäksi, siis yhteensä kuusi.

— Meitä on yhtä monta. Jos nuo herrat ryhtyvät vihamielisyyksiin, niin pystymme ainakin vastustamaan heitä. Siis kerta vielä, menkäämme Monte-Criston saarelle.

— Menkäämme, teidän ylhäisyytenne. Mutta sallittehan minun kuitenkin ryhtyä varokeinoihin?

— Tietysti, olkaa viisas kuin Nestor ja varovainen kuin Odysseus. En ainoastaan salli, vaan kehotankin teitä siihen.

— Siis, kaikki hiljaa! sanoi Gaetano.

Kaikki vaikenivat.

Franz, joka aina näki asiat oikeassa valossaan, huomasi, että hänen asemansa oli, ellei suorastaan vaarallinen, niin kuitenkin arveluttava. Hän oli pilkkopimeässä, erillään muusta maailmasta, keskellä merta, merimiesten seurassa, jotka eivät häntä laisinkaan tunteneet ja joilla ei ollut mitään syytä olla hänelle uskollisia. He tiesivät, että hänen vyöhönsä oli kätketty muutamia tuhansia frangeja, ja he olivat usein, elleivät suorastaan kadehtien, niin ainakin uteliaina, tarkastelleet hänen oivallisia aseitaan. Toiselta puolen hän oli menossa näiden samojen miesten kanssa saarelle, jolla kyllä oli hyvin raamatullinen nimi, mutta joka salakuljettajiensa ja rosvojensa vuoksi ei tarjonnut hänelle sen suurempaa turvaa kuin Golgata Kristukselle. Sitä paitsi tuntuivat nuo kertomukset mereen upotetuista laivoista näin yöllä todenmukaisemmilta kuin päivällä. Hän saattoi siis olla kahden vaaran välillä, ja siksi hän piti tarkkaan silmällä merimiehiä eikä heittänyt pyssyä kädestään.

Merimiehet olivat uudelleen nostaneet purjeet ja olivat lähteneet samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Franzin silmät jo olivat ennättäneet tottua pimeään, ja hän näki heidän purjehtivan jylhien kallioiden ohi. Hetken kuluttua tuli nuotio taas näkyviin. Tulen ympärillä istui viisi tai kuusi miestä.

Nuotion kajastus ulottui noin sadan askelen päähän merelle. Gaetano kulki nuotiota kohden, mutta kuitenkin sillä tavoin, että hän koko ajan piti venettä kajastuksen ulkopuolella. Kun hän oli aivan nuotion kohdalla, hän käänsi rohkeasti keulan valoisan piirin sisään ja alkoi laulaa merimieslaulua, jonka loppusäkeistöön toiset yhtyivät.

Nuotion ääressä olevat miehet hyppäsivät pystyyn ja juoksivat rantaan katsomaan venettä ja arvailemaan, missä aikeissa se lähestyi. Pian he näyttivät rauhoittuneen ja palasivat nuotion ääreen, jolla paistui kokonainen vuohi. Vain yksi heistä jäi rannalle.

Kun vene oli noin kahdenkymmenen askelen päässä maasta, tähtäsi rannalla oleva mies pyssyllään tyynesti tulijoihin ja kysyi Sardinian murteella:

— Kuka siellä?

Franz veti pyssynsä molemmat hanat vireeseen.

Gaetano vaihtoi silloin miehen kanssa muutamia sanoja, joita Franz ei ymmärtänyt, mutta jotka epäilemättä koskivat häntä.

— Tahtooko teidän ylhäisyytenne lausua nimensä vai pysyä tuntemattomana?

— Minun nimeni on heille aivan tuntematon. Sanokaa siis heille ainoastaan, että olen ranskalainen ja matkustan huvikseni, lausui Franz.

Kun Gaetano oli vastannut, antoi vartija eräälle tulen ääressä olevalle määräyksen, ja tämä nousi heti ja hävisi kallioiden keskeen.

Oltiin vaiti. Jokainen näytti pitävän huolta omista asioistaan, Franz maihinmenosta, merimiehet purjeista ja salakuljettajat vuohesta. Mutta vaikka kaikki olivatkin näennäisesti huolettomia, pitivät he kuitenkin toisiaan silmällä.

Äsken poistunut mies ilmestyi näkyviin aivan vastakkaiselta puolelta. Hän nyökkäsi vartijalle, joka heti kääntyi veneeseen päin ja sanoi: S'accommodi.

Italialaista sanaa s'accommodi on mahdoton kääntää. Se merkitsee samalla kertaa: tulkaa, astukaa sisään, olkaa tervetullut, olkaa aivan kuin kotonanne, te olette täällä isäntä.

Merimiehille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa. Muutama aironveto ja vene oli rannassa. Gaetano hyppäsi rantahiekalle ja kuiskasi vielä muutaman sanan vartijalle. Hänen toverinsa astuivat yksitellen maihin. Lopulta tuli Franzin vuoro.

Hänellä oli toinen pyssynsä olallaan, Gaetanolla oli toinen, ja eräällä merimiehellä oli hänen karbiininsa. Hänen pukunsa oli samalla kertaa taiteilijan ja keikarin puku. Se ei herättänyt salakuljettajissa epäluuloja eikä siis levottomuuttakaan.

Vene vedettiin rantaan, etsittiin muutaman askelen päästä sopivaa nuotiopaikkaa. Mutta se suunta, jonne he menivät, ei kai ollut vartijan mieleen, koska hän huusi Gaetanolle:

— Ei sinnepäin.

Gaetano sopersi muutaman sanan anteeksipyynnöksi ja läksi päinvastaiseen suuntaan. Kaksi merimiestä sytytti nuotiossa soihdut valaistakseen tietä.

He astuivat noin kolmekymmentä askelta eteenpäin ja pysähtyivät tasaiselle, kallioiden saartamalle paikalle. Sen ympärille oli kallioon hakattu istuimia. Kallionkoloissa kasvoi muutamia vaivaisia tammia ja tuuheita myrttipensaita. Franz valaisi soihdullaan maata ja huomasi tuhkaläjästä, etteivät he olleet ainoita, jotka olivat huomanneet tämän paikan sopivaksi oleskelupaikaksi, ja että Monte-Criston saarelle tulleet tavallisesti asustivat siinä.

Hän ei enää odottanut mitään erikoista seikkailua. Kun hän kerran oli astunut maihin ja huomannut saarelaiset ellei juuri ystävällisiksi, niin ainakin välinpitämättömiksi, hävisi hänen levottomuutensa kokonaan, ja tuntiessaan paistetun vuohen hajun hän alkoi rauhattomuuden sijasta tuntea nälkää.

Hän mainitsi siitä Gaetanolle, joka vastasi, että illallisen valmistaminen oli helppoa, kun oli viiniä, leipää ja kuusi pyytä veneessä sekä iso nuotio aivan lähellä.

— Sitä paitsi, sanoi hän, — jos teidän ylhäisyyttänne miellyttää paistetun vuohen tuoksu, niin voinhan mennä naapureille tarjoamaan pari pyytä saadaksemme viipaleen paistia.

— Tehkää se, Gaetano, tehkää se, sanoi Franz. — Te olette todellakin syntynyt välittäjäksi.

Merimiehet kokosivat kanervia, myrttipensaan ja tammen oksia, sytyttivät ne tuleen ja saivat siitä syntymään jokseenkin komean nuotion.

Paistetun vuohen tuoksu sai Franzin kärsimättömänä odottamaan laivurin tuloa. Lopulta tämä saapui.

— No, kysyi Franz, — mitä uutta? Eikö pyyntöömme suostuta?

— Päinvastoin, sanoi Gaetano. — Heidän päällikkönsä, jolle on ilmoitettu tulostanne, kutsuu teidät aterioimaan kanssaan.

— Tuo heidän päällikkönsä näyttää olevan kohtelias mies. Miksi en siis menisi hänen kanssaan aterioimaan, varsinkin kun tuon oman osuuteni ruokaa mukanani.

— Hänellä on ruokaa kylliksi, liikaakin, mutta hän ottaa teidät asuntoonsa ainoastaan yhdellä kummallisella ehdolla.

— Asuntoonsako? kysyi nuori mies. — Onko hän siis rakennuttanut tänne talon?

— Ei, mutta hänellä on kuitenkin hyvin komea asunto, sikäli kuin olen kuullut.

— Tunnetteko siis päällikön?

— Olen kuullut hänestä puhuttavan.

— Hyvää vai pahaa?

— Molempia.

— Hitto vieköön! Ja mikä tuo ehto on?

— Teidän tulee antaa sitoa silmänne, ettekä saa ottaa sidettä pois, ennen kuin hän itse käskee.

Franz katsoi terävästi Gaetanoon nähdäkseen, mitä tämän ehdotuksen takana piili.

— Kyllä minä ymmärrän, sanoi tämä arvaten Franzin ajatukset, — että sitä kannattaa miettiä.

— Mitä te tekisitte minun sijassani? kysyi nuori mies.

— Minulla ei ole mitään menetettävissä, minä menisin.

— Suostuisitte siis?

— Suostuisin, vaikkapa vain uteliaisuudesta.

— Tässä miehessä on siis jotain merkillistä.

— Kuulkaahan, sanoi Gaetano hiljaa, — en tiedä onko kaikki, mitä kerrotaan, totta…

Hän vaikeni katsahtaen ympärilleen.

— Mitä kerrotaan?

— Kerrotaan, että päällikön luolan rinnalla Pitti-palatsi on vähäpätöinen.

— Pelkkää unta! sanoi Franz istuutuen jälleen.

— Eikä olekaan. Cama, San Fernandon perämies, kävi siellä kerran ja kertoi, että sellaista loistoa ei ole muualla kuin saduissa.

— Tuollahan tavoin puhuen voisitte houkutella minut Ali-Baban luolaan, sanoi Franz.

— Kerron vain, mitä olen kuullut, teidän ylhäisyytenne.

— Te neuvotte siis minua suostumaan?

— Sitä en sano. Teidän ylhäisyytenne saa tehdä aivan niin kuin tahtoo. Minä en tahdo tällaisessa tapauksessa neuvoa mitään.

Franz mietti hetkisen ja ymmärsi, että upporikas mies ei voinut aikoa pahaa hänelle, jolla ei ollut muuta kuin muutama tuhat frangia. Ja koska tämä siis ilmeisesti oli vain kutsu oivallisille päivällisille, niin hän suostui. Gaetano meni ilmoittamaan siitä.

Mutta Franz oli, niin kuin olemme maininneet, hyvin varovainen. Hän tahtoi saada lisää tietoja omituisesta isännästään. Hän kysyi sen vuoksi merimiestä, joka äskeisen keskustelun aikana oli kyninyt pyytä juhlallisesti — ylpeänä hänelle uskotusta toimesta —, tiesikö tämä, miten tuo kummallinen herra oli tullut maihin, koska missään ei näkynyt venettä, ei speronaaria eikä tartaania.

— Kyllä minä hänen purjeveneensä tunnen, sanoi mies.

— Onko se komeakin?

— Toivoisin, että teidän ylhäisyydellänne olisi sellainen, niin voisitte tehdä matkan maapallon ympäri.

— Kuinka suuri se on?

— Se kantaa noin sata tonnia. Se onkin vain huvipursi, jahti, niin kuin englantilaiset sanovat, mutta rakennettu niin, että se kestää minkä tuulen tahansa.

— Missä se on rakennettu?

— En tiedä. Luultavasti Genovassa.

— Mutta kuinka salakuljettajien päällikkö uskaltaisi rakennuttaa sellaiseen toimeen tarvittavan jahdin Genovassa?

— En minä sanonut jahdin omistajaa salakuljettajaksi.

— Ette sanonutkaan, mutta Gaetano väitti muistaakseni sitä.

— Gaetano on nähnyt purren kaukaa, mutta hän ei ole ollut puheissa sen miehistön kanssa.

— Mutta ellei tämä mies ole salakuljettajien päällikkö, niin mikä hän sitten on?

— Rikas englantilainen, joka matkustelee huvikseen.

— Ja mikä hänen nimensä on? kysyi hän.

— Kun sitä häneltä kysyy, vastaa hän olevansa merenkulkija Sindbad, mutta se ei taida olla hänen oikea nimensä.

— Merenkulkija Sindbad?

— Niin.

— Ja missä tämä ylhäinen herra asuu?

— En tiedä.

— Oletteko nähnyt hänet?

— Olen muutaman kerran.

— Minkä näköinen hän on?

— Sen teidän ylhäisyytenne saa kohta itse nähdä.

— Ja missä hän ottaa minut vastaan?

— Luultavasti tuossa maanalaisessa palatsissa, josta Gaetano puhui.

— Eikö koskaan ole tehnyt mielenne etsiä tuota palatsia silloin, kun olette joutunut tänne ja saari on ollut tyhjä?

— On kyllä, montakin kertaa, mutta aina olemme etsineet suotta. Sanotaankin, että sen luolan ovea ei avata avaimella, vaan taikasanalla.

— Silloin olen todellakin tullut Tuhannen ja yhden yön satujen maahan.

— Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä, kuului hänen takanaan vartijan ääni.

Tämän seurassa oli kaksi jahdin miehistöön kuuluvaa merimiestä.

Vastaamatta mitään Franz otti taskustaan nenäliinansa ja ojensi sen miehelle, joka oli häntä puhutellut.

Hänen silmänsä sidottiin erittäin huolellisesti. Sen jälkeen hänen täytyi vannoa, ettei hän millään tavoin koettaisi ottaa sidettä silmiltään.

Hän vannoi.

Sitten merimiehet tarttuivat hänen käsiinsä ja taluttivat häntä vartijan astellessa edeltä.

Kuljettuaan noin kolmekymmentä askelta tunsi hän vuohenpaistin hajusta, että jälleen kuljettiin nuotion ohi. Sitten hän sai astua jälleen noin viisikymmentä askelta luultavasti siihen suuntaan, jonne Gaetanoa oli kielletty menemästä. Pian hän huomasi ilmanmuutoksesta tulleensa maan alle. Hetken kuluttua ilma muuttui lämpöiseksi ja tuoksuvaksi, ja hän tunsi astuvansa pehmoiselle matolle. Kuljettajat väistyivät. Hetkisen oli kaikki hiljaa, sitten kuului ääni:

— Tervetuloa luokseni, nyt voitte ottaa nenäliinan silmiltänne.

Franzille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa. Hän otti nenäliinan silmiltään ja näki edessään kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen vuoden ikäisen miehen, yllään tunisialainen puku, päässä punainen lakki, jossa riippui pitkä sininen silkkitupsu, takki musta ja kokonaan kullalla kirjailtu, leveät housut verenväriset, säärykset samoin ja runsaasti kullalla kirjaillut niin kuin takkikin, jalassa keltaiset kengät. Komea kashmir-huivi oli hänen vyönään, ja siihen oli pistetty pieni käyrä tikari.

Vaikka tämä mies olikin hyvin kalpea, oli hän huomattavan kaunis. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja läpitunkevat, nenä kreikkalainen, ja mustien viiksien alta näkyivät helmenvalkoiset hampaat.

Hänen kalpeutensa kummastutti Franzia: olisi luullut, että mies oli noussut haudasta eikä vielä ennättänyt saada elävien väriä.

Mutta eniten kummastutti Franzia, joka oli pitänyt Gaetanon kertomusta unena, huoneen ylellisyys.

Seinät oli verhottu kultakukkaisilla karmiininpunaisilla turkkilaisilla kankailla. Eräässä syvennyksessä oli jonkinmoinen divaani, sen yläpuolella oli joukko aseita, joiden tupet olivat kullattua hopeaa ja kahvat koristettu jalokivillä. Katossa riippui venetsialaisesta lasista valmistettu harvinaisen kaunis lamppu, ja jalat painuivat melkein nilkkaa myöten turkkilaiseen mattoon. Upeat verhot reunustivat ovea, jonka kautta Franz oli tullut, ja samoin toista ovea, joka vei komeasti valaistuun huoneeseen.

Isäntä antoi vieraansa hetkisen rauhassa katsella ympärilleen ja tarkasteli vuorostaan tutkivasti häntä.

— Pyydän tuhannesti anteeksi, sanoi hän viimein, — että ryhdyin niin moninaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, ennen kuin annoin teidän tulla tänne, mutta kun tämä saari on suurimman osan vuotta autiona, niin jos asuntoni tulisi tunnetuksi, tapaisin lepopaikkani varmaankin hyvinkin huonossa kunnossa, ja se olisi hyvin ikävää, ei niinkään aineellisen tappion vuoksi, vaan sen tähden, ettei minulla enää olisi paikkaa, minne vetäytyä pois maailmasta. Nyt koetan saada teidät unohtamaan tämän pienen ikävyyden tarjoamalla teille sellaista, mitä ette ehkä uskonut täällä saavanne: kohtalaisen aterian ja hyvän vuoteen.

— Teidän ei tarvitse laisinkaan pyydellä anteeksi. Tietysti niiden ihmisten silmät sidotaan, jotka pääsevät lumottuun linnaan. Ajatelkaahan Raoulia Hugenoteissa, ja totta puhuen tämä kaikki on vain jatkoa Tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

— Minä vastaan kuin Lucullus: Jos olisin tietänyt teidän tulevan, olisin valmistautunut teitä vastaanottamaan. Mutta jätän erakkomajani käytettäväksenne ja tarjoan teille ateriani sellaisena kuin se on. Ali, onko pöytä katettu?

Melkein samassa nostettiin oviverho syrjään, ja nubialainen, aivan musta orja, jolla oli yllään valkoinen tunika, viittasi herraansa astumaan ruokasaliin.

— En tiedä, oletteko samaa mieltä kuin minäkin, sanoi tuntematon Franzille, — mutta minusta ei mikään ole ikävämpää kuin olla tuntikausia toisen kanssa kahden kesken tietämättä, millä nimellä häntä puhuttelee. Pidän vieraanvaraisuuden lakeja kuitenkin siksi pyhinä, etten tahdo tietää oikeata nimeänne ja arvoanne, pyydän vain teitä sanomaan, miten voin teitä puhutella. Omasta puolestani ilmoitan, että minua tavallisesti sanotaan merenkulkija Sindbadiksi.

— Ja minä, lausui Franz, — koska minulta ei puutu mitään muuta kuin kuuluisa lamppu ollakseni Aladdin, pyydän teitä toistaiseksi sanomaan minua Aladdiniksi. Näin pysymme itämailla, jonne luulen jonkun hyvän haltian minut siirtäneen.

— No niin, herra Aladdin, virkkoi omituinen isäntä, — kuulittehan, että pöytä on katettu. Olkaa siis hyvä ja astukaa ruokasaliin. Teidän nöyrin palvelijanne astuu edeltä näyttääkseen teille tietä.

Sindbad nosti verhoa ja astui vieraansa edellä.

Franz joutui uuden lumouksen valtaan. Todettuaan ensin sen tärkeän seikan, että pöytä oli ylellisesti katettu, hän loi silmänsä ympärilleen. Ruokasali oli yhtä komea kuin äskeinenkin huone. Se oli kokonaan valkoista marmoria, ja seinillä oli kallisarvoisia antiikkisia korkokuvia. Pitkulaisen salin toisessa päässä oli kaksi kuvapatsasta, päänsä päällä vasut. Näissä vasuissa oli korkeat kasat hedelmiä, sisilialaisia ananaksia, malagalaisia grenaadeja, balearilaisia appelsiineja, ranskalaisia persikoita ja tunisialaisia taateleita.

Aterian muodostivat paistettu fasaani, jonka ympärille oli asetettu korsikalaisia rastaita, villisian kinkku, neljännes vuohta, iso kampela ja jättiläiskokoinen merirapu. Näiden herkkujen välillä tarjoiltiin kepeämpiä ruokia.

Vadit olivat hopeaa, lautaset japanilaista posliinia.

Franz hieroi silmiään ollakseen varma siitä, ettei nähnyt unta.

Ali yksinään oli palvelemassa heitä ja teki tehtävänsä oivallisesti. Vieras lausui tämän johdosta isännälleen kohteliaisuuksia.

— Niin, lausui tämä hoitaen isännäntehtävänsä niin kuin hieno maailmanmies ainakin, — tuo miesparka on minuun kovasti kiintynyt ja tekee parhaansa. Hän muistaa, että olen pelastanut hänen henkensä, ja kun hän piti päätään jokseenkin suuressa arvossa, niin hän osoittaa minulle kiitollisuuttaan, kun olen sen hänelle pelastanut.

Ali lähestyi herraansa, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

— Ja rohkenenko kysyä, herra Sindbad, missä tilaisuudessa teitte tämän hyväntyön?

— Hyvä Jumala, asia on hyvinkin yksinkertainen, vastasi isäntä. — Tuo miesparka näyttää liikuskelleen lähempänä Tunisin beyn haaremia kuin hänenväriselleen on sallittu. Bey tuomitsi hänet menettämään kielensä, kätensä ja päänsä. Ensimmäisenä päivänä kieli, toisena käsi ja kolmantena pää. Olin aina halunnut saada mykän palvelijan. Odotin siksi, kunnes hänen kielensä oli leikattu, ja pyysin beytä lahjoittamaan hänet minulle luvaten vastalahjaksi kaksipiippuisen komean pyssyn, joka edellisenä päivänä näytti herättäneen hänen ylhäisyytensä huomiota. Hän tuumi hetkisen, koska olisi niin mielellään tappanut tuon miesraukan. Mutta kun lupasin lisäksi englantilaisen metsästyspuukon, jolla olin lyönyt loven hänen ylhäisyytensä käyrään tikariin, hän päätti antaa anteeksi loput rangaistuksesta ja pani ehdoksi vain, ettei mies koskaan jalallaan astu Tunisiin. Tämä määräys oli aivan tarpeeton. Niin pian kuin tuo miesraukka näkee kaukaakin Afrikan rannat, hän piiloutuu purren pimeimpään soppeen, eikä häntä saa sieltä lähtemään, ennen kuin kolmas maanosa on kadonnut näkyvistä.

Franz vaipui hetkiseksi mietteisiinsä tietämättä, mitä hänen tuli ajatella isäntänsä kertomatavan säälimättömästä iloisuudesta.

— Ja samoin kuin kunnioitettava merenkulkija, jonka nimen olette lainannut, vietätte tekin aikaanne matkustelemalla? kysyi hän.

— Niin. Lupasin sen itselleni eräänä hetkenä, jolloin en osannut ajatellakaan, että voisin sen toteuttaa, vastasi tuntematon hymyillen. — Olen tehnyt useita sellaisia lupauksia ja toivon voivani ne ajan mittaan täyttää.

Vaikkakin Sindbad lausui nämä sanat aivan tyynesti, välähti hänen silmistään omituinen julmuus.

— Olette varmaankin paljon kärsinyt? sanoi Franz.

Sindbad vavahti ja katsoi häneen terävästi.

— Mistä sen päätätte? kysyi hän.

— Kaikesta, jatkoi Franz, — äänestänne, katseestanne, kalpeudestanne, jopa elintavoistannekin.

— Minä vietän mitä onnellisinta elämää, oikeata pashan elämää. Olen luomakunnan herra. Jos jokin paikka minua miellyttää, jään sinne. Jos alan ikävystyä, lähden. Olen vapaa kuin lintu, minulla on siivet niin kuin silläkin. Ympäristöni tottelee pienintäkin viittaustani. Toisinaan kiusaan maallista oikeutta riistämällä siltä rikollisen, jota se vainoo, jota se etsii. Minulla on oma oikeusistuimeni, josta ei voi mihinkään vedota, joka tuomitsee tai vapauttaa ja johon ei kukaan voi sekaantua. Jos olisitte maistanut minun elämääni, ette välittäisi toisenlaisesta ettekä palaisi hienon seurapiirin yhteyteen muuten kuin siinä tapauksessa, että teillä on suuria aikeita toteutettavana.

— Kostettava esimerkiksi! sanoi Franz.

Tuntematon loi nuoreen mieheen katseen, joka tunkee sydämen ja ajatuksen syvyyteen.

— Miksi juuri kostettava? kysyi hän.

— Siksi, vastasi nuori mies, — että teistä saa sen vaikutelman, että yhteiskunta on teitä vainonnut ja että teillä on kamala tili suorittamatta sen kanssa.

— Erehdytte, sanoi Sindbad nauraen niin että hänen valkoiset ja terävät hampaansa näkyivät. — Olen tavallani yhteiskunnan hyväntekijä ja jonakin päivänä kai tulen Pariisiin kilpailemaan muiden hyväntekijöiden kanssa.

— Ensimmäisenkö kerran silloin tulette sinne?

— Niin. Minä en kaiketi vaikuta uteliaalta, vai mitä? Mutta vakuutan teille, ettei ole ollut minun syyni, etten ennemmin ole siellä käynyt.

— Aiotteko nyt piakkoinkin lähteä sinne?

— En tiedä, kaikki riippuu olosuhteista, ja ne taas hyvin epävarmoista laskelmista.

— Tahtoisin olla siellä teidän tulonne aikana voidakseni parhaani mukaan korvata vieraanvaraisuuden, jota olette minulle niin suuressa määrässä osoittanut Monte-Criston saarella.

— Ottaisin tarjouksenne mielihyvin vastaan. Mutta pahaksi onneksi, jos tulen Pariisiin, tulen incognito.

Ateria jatkui, ja näytti kuin se olisi valmistettu yksinomaan Franzia varten, sillä tuntematon tuskin maistoi palaakaan.

Lopulta Ali toi jälkiruoan, tai oikeammin sanoen otti patsaitten päässä olevat vasut ja laski ne pöydälle.

Näiden vasujen väliin hän asetti pienen, kullatusta hopeasta valmistetun rasian, jolla oli samasta aineesta tehty kansi.

Nähdessään, kuinka varovaisesti Ali käsitteli tätä rasiaa, Franz tuli uteliaaksi. Hän nosti kannen ja näki vihertävää taikinaa, joka näytti vihannessäilykkeeltä, mutta hän ei tietänyt, mitä se oli.

Hän laski kannen paikoilleen ja luodessaan katseensa isäntäänsä hän näki tämän hymyilevän hänen pettymykselleen.

— Ette voi arvatakaan, mitä tuossa pienessä rasiassa on, ja se tekee teidät uteliaaksi, eikö niin?

— Sen myönnän.

— No niin, tämä vihertävä aine ei ole mitään muuta kuin ambrosiaa, jota Hebe tarjoili Jupiterin pöydässä.

— Mutta tämä ambrosia, sanoi Franz, — jouduttuaan jumalien käsistä ihmisten käsiin on kadottanut taivaisen nimensä ja saanut maallisen. Miksi tavallisella kielellä nimitetään tuota ainetta, joka, suoraan sanoen, ei herätä lainkaan ruokahaluani?

— Juuri tuo todistaa meidän materialistista katsantokantaamme, sanoi Sindbad. — Usein kuljemme onnen ohitse näkemättä sitä, katsomattakaan siihen, ja jos siihen katsomme, emme sitä tunne. Jos olette toiminnan ihminen ja kulta on jumalanne, niin maistakaa tätä, ja näette Perun, Guzaratin ja Golcondan aarteet. Jos olette runoilija, niin maistakaa tätä, ja mahdollisen ja mahdottoman rajat häipyvät, ikuisuus aukenee teille, kuljette sydän vapaana, ajatus vapaana unelmien äärettömillä mailla. Jos olette kunnianhimoinen ja tavoittelette maailman kunniaa, niin maistakaa tätä, ja tunnin kuluttua olette kuningas, ette minkään pienen, johonkin Euroopan kolkkaan kyyristyneen valtakunnan, kuten Ranskan, Espanjan tai Englannin, vaan maailman kuningas, kaikkeuden kuningas, luomakunnan kuningas. Valtaistuimenne on rakennettu sille vuorelle, missä saatana kiusasi Jeesusta. Ja vaikkette polvistuisikaan hänen eteensä ja suutelisi hänen käpäläänsä, olette maailman herra. Eikö tarjoukseni ole houkutteleva? Teidän tarvitsee tehdä vain näin. Katsokaa.

Hän aukaisi rasian, otti lusikallisen ihmeellistä säilykettä, pisti sen suuhunsa ja antoi sen hitaasti sulaa suussaan pitäen silmiään puoliksi suljettuina ja päätään taaksepäin kumarassa.

Franz antoi hänen rauhassa nauttia lempiruokaansa. Kun hän näki tämän nielleen sen, hän kysyi:

— Mutta mistä tuo kallisarvoinen aine on valmistettu?

— Oletteko kuullut puhuttavan Vuoren Vanhuksesta, samasta, joka tahtoi surmata kuningas Filip Augustin?

— Olen.

— Tiedätte, että hän hallitsi laaksoa, jonka vieressä oli vuori — siitähän hän oli saanut omituisen nimensä. Tässä laaksossa oli Hassen-ben-Sabahin istuttamia puutarhoja ja niissä huvimajoja. Näihin huvimajoihin — niin kertoo Marco Polo — hän päästi harvat valittunsa ja syötti heille erästä yrttiä, siirsi sen avulla heidät paratiisiin, ikikukkivien kasvien, aina kypsien hedelmien ja yhäti neitseellisten naisten keskelle. Se, mitä nuo onnelliset nuorukaiset pitivät todellisuutena, olikin vain unelmaa, mutta niin ihanaa, niin suloista unelmaa, että he myivät sielunsa ja ruumiinsa sille, joka sen heille antoi, ja tottelivat hänen määräyksiään, aivan kuin hän olisi ollut jumala. He menivät maailman ääriin surmaamaan ihmisen, jos hän käski, ja kärsivät mitä kamalimpia kidutuksia valittamatta vähääkään, ajatellen, että kuoleman jälkeen seuraa tuo ihana elämä, josta he yrttiä nauttimalla olivat tunteneet esimakua.

— Se on siis hashishia! huudahti Franz. — Niin, tunnen sen, ainakin nimeltään.

— Aivan oikein, herra Aladdin, se on hashishia, parhainta ja puhtainta hashishia, mitä Aleksandriassa valmistaa Abu-Gor, tuo suuri mies, jolle olisi rakennettava palatsi ja siihen kirjoitus: Onnen kauppiaalle kiitollinen maailma.

— Tekisi mieleni koettaa, kuinka paljon ylistyksissänne on totta, kuinka paljon liioittelua, sanoi Franz.

— Päättäkää itse, vieraani, päättäkää itse. Mutta älkää arvostelko ensimmäisen kokeen mukaan. Niin kuin kaikessa muussakin, täytyy totuttaa aistimensa uuteen vaikutelmaan, olkoon se sitten suloinen tai kiihkeä, surullinen tai iloinen. Luonto taistelee tavallaan tätä jumalaista ainetta vastaan; luonto ei harrasta iloa, vaan takertuu tuskaan. Luonnon täytyy sortua tässä taistelussa, unelman astua todellisuuden sijaan. Ja silloin unelma muuttuu elämäksi ja elämä unelmaksi. Kun sitten vertaatte todellisen elämän huolia unelmaelämän nautintoihin, niin ette enää tahtoisi elää, unelmoida vain. Kun palaatte tästä omasta maailmastanne muiden maailmaan, niin lähdette Napolin keväästä Lapinmaan pakkaseen, vaihdatte paratiisin maahan, taivaan helvettiin. Maistakaa hashishia, vieraani, maistakaa!

Vastauksen asemesta Franz otti lusikalla tätä kummallista ainetta yhtä paljon kuin hänen isäntänsä oli ottanut ja pisti suuhunsa.

— Hitto vieköön, sanoi hän nieltyään taivaallisen herkkunsa, — en tiedä, seuraako tästä, mitä olette kuvaillut, mutta niin maukasta se ei ainakaan ole kuin olette vakuuttanut.

— Siksi, että makuhermonne eivät ole vielä tottuneet tähän taivaalliseen aineeseen. Sanokaa, oletteko ensimmäisellä kerralla pitänyt ostereista, teestä, portterista, tryffeleistä ja monista muista herkuista, joista sittemmin olette nauttinut? Ymmärrättekö roomalaisia, jotka höystivät fasaaneja pirunpihkalla, tai kiinalaisia, jotka syövät pääskysenpesiä? Ette. Samoin on hashishin laita. Syökäähän viikon päivät sitä, niin ei mikään maailmassa ole teidän mielestänne sen maukkaampaa. Menkäämme viereiseen huoneeseen, teidän huoneeseenne, ja Ali tuo meille kahvia ja piiput.

He nousivat, ja sillä aikaa kun isäntä, joka sanoi itseään Sindbadiksi ja jota mekin olemme toisinaan sillä nimellä maininneet, antoi Alille muutamia määräyksiä, Franz astui viereiseen huoneeseen.

Se oli yksinkertaisemmin vaikka yhtä kallisarvoisesti kalustettu. Se oli muodoltaan pyöreä, ja sitä kiersi leveä divaani. Mutta divaani, seinät, katto ja permanto oli peitetty komeilla taljoilla, pehmeämmillä kuin pehmeimmät matot. Siellä oli Atlas-vuoren tuuheaharjaisten leijonain taljoja, loistavanviiruisia bengalilaisia tiikerintaljoja, Kapmaan pilkullisten panttereitten nahkoja — samanlaisten kuin se, joka ilmestyi Dantelle —, siperialaisten karhujen, norjalaisten kettujen taljoja, ja niitä oli heitelty toinen toisensa päälle niin paljon, että olisi luullut astelevansa nurmella ja lepäävänsä silkkiä pehmeämmällä vuoteella.

Miehet laskeutuivat divaanille. Itämaisia piippuja, joiden varret olivat jasmiinia ja imukkeet meripihkaa, oli niin runsaasti, ettei tarvinnut uudelleen täyttää samaa piippua. Ali sytytti piiput ja poistui noutamaan kahvia.

Miehet olivat hetken vaiti, Sindbad syventyneenä ajatuksiinsa, jotka eivät vilkkaimmankaan keskustelun aikana näyttäneet häntä jättävän, ja Franz vaipuneena mykkään unelmoimiseen, mihin mies melkein aina joutuu polttaessaan hyvää tupakkaa: savu tuntuu karkottavan kaikki huolet ja täyttävän tupakoitsijan mielen onnellisilla haaveilla.

Ali toi kahvia.

— Millä tavoin tahdotte juoda sitä? kysyi tuntematon. — Ranskalaiseen vai turkkilaiseen tapaan, väkevänä vai mietona, sokeroituna vai ilman sokeria, haudottuna vai keitettynä? Saatte itse valita. Sitä on valmistettu kaikilla eri tavoilla.

— Otan turkkilaiseen tapaan valmistettuna, vastasi Franz.

— Ja siinä olette oikeassa, sanoi isäntä. — Siitä huomaa, että teillä on taipumuksia itämaiseen elämään. Itämaalaiset ovat ainoita, jotka osaavat elää! Mitä minuun tulee, sanoi hän hymyillen omalla omituisella tavallaan, — vetäydyn itämaille asumaan, kun olen toimittanut asiani Pariisissa. Ja jos silloin tahdotte tavata minua, niin saatte etsiä minua Kairosta, Bagdadista tai Ispahanista.

— Toden totta, eiköhän se ole minulle hyvin helppoa, sanoi Franz, — sillä tunnen saavani kotkan siivet, ja voin lentää maailman ympäri vuorokaudessa.

— Ahaa, hashish alkaa jo vaikuttaa. Levittäkää siis siipenne ja lentäkää yliluonnolliseen maailmaan. Älkää pelätkö, teistä pidetään huolta, ja jos siipenne sulavat auringossa niin kuin Ikaroksen siivet, olemme täällä ottamassa teidät vastaan.

Sitten hän sanoi muutaman sanan arabiankielellä Alille, joka vetäytyi nöyränä syrjään, mutta ei poistunut.

Franzissa tapahtui kummallinen muutos. Ruumiillinen uupumus, kaikki illan tapausten herättämät ajatukset haihtuivat aivan kuin levon ensimmäisenä hetkenä, jolloin ihminen on vielä kylliksi hereillä tunteakseen unen tulon. Hänen ruumiinsa muuttui yliluonnollisen kepeäksi, sielu kirkastui ihmeellisellä tavalla ja aistimet saivat moninkertaisen voiman. Hänen eteensä aukeni sininen, kuultava, laaja näköpiiri, meren täyteläinen sini, auringon heloittava kirkkaus ja tuulen suloinen tuoksu. Hän kuuli merimiesten laulavan lauluja, ihania kuin taivaallinen musiikki, hän näki edessään Monte-Criston saaren, ei enää uhkaavana kiviröykkiönä erämaassa. Mitä lähemmäksi vene saarta tuli, sitä voimakkaammaksi laulu paisui, sillä lumoavaa ja salaperäistä laulua ja soittoa kaikui saareltakin, aivan kuin Loreley olisi tahtonut houkutella hänet sinne tai Amfion saanut soitollaan sen kivetkin liikkumaan.

Lopulta vene ennätti rantaan, mutta aivan hiljaa kuin huuli kohtaa toisen huulen, ja hän astui luolaan soiton kaikuessa. Hän laskeutui, tai oikeammin oli laskeutuvinaan, portaita alas. Ilma oli raitis ja tuoksuva kuin voisi kuvitella olleen Kirken luolassa, ja tuoksu oli niin voimakas, että se pakotti ihmisen unelmoimaan, niin kiihkeä, että se sai aistimet palamaan, ja hän näki kaiken, minkä hän oli nähnyt ennen nukkumistaan, Sindbadin, kummallisen isäntänsä, ja Alin, mykän palvelijan. Sitten kaikki näytti sulautuvan yhteen, aivan samoin kuin sammuvan taikalyhdyn kuvat liittyvät toisiinsa, ja hän näki olevansa patsassalissa, jota valaisi himmeä antiikkinen lamppu, levon ja nautinnon valo.

Kuvapatsaat olivat yhä vielä samat, rikasmuotoiset ja runolliset, mutta niiden silmät olivat säihkyvät, hymy irstas ja tukka tuuhea. Ne olivat Fryne, Kleopatra, Messalina, nuo kolme kevytmielistä naista. Sitten näiden irstaiden varjojen joukkoon näytti hiipivän kirkkaana säteenä, aivan kuin kristittynä enkelinä, puhdas olento, tyyni varjo, suloinen näky, joka peitti otsansa tuon marmorisen irstauden edessä.

Silloin hänestä tuntui, että nuo kolme patsasta olivat yhdistäneet rakkautensa yhtä ainoata miestä, häntä, Franzia varten ja lähestyivät vuodetta, jolla hän uneksi. Heidän jalkansa peittyivät pitkien valkoisten tunikoiden laskoksiin, hiukset lainehtivat vapaina, ja he yrittivät kietoa häntä pauloihinsa tavalla, joka jumalat langetti, mutta jota pyhimykset saattoivat vastustaa.

Franz tunsi sulkevansa silmänsä, mutta hänen viimeinen katseensa kohdistui tuohon siveään patsaaseen, joka nyt oli kokonaan verhoutunut. Sitten hänen silmänsä lakkasivat näkemästä todellisuutta ja hänen aistimensa aukenivat ottamaan epätodellisen vastaan.

Alkoi rajaton nautinto, loppumaton rakkaus, jommoista profeetta lupaa valituilleen. Kivihuulet tulivat eläviksi, ja Franzista, joka ensi kertaa oli hashishin vaikutuksen alaisena, oli tämä rakkaus melkein tuskaa, tämä nautinto melkein kidutusta, ja hän tunsi näiden patsaiden huulten painuvan huulilleen pehmeinä ja kylminä kuin käärmeen renkaat. Mutta mitä enemmän hänen kätensä koettivat työntää luotaan tämän kummallisen rakkauden, sitä enemmän hänen aistimensa nauttivat oudosta unelmasta. Uupumuksen polttamana, nautinnon väsyttämänä hän lopulta antautui marmoristen rakastettujensa suudelmiin ja vaipui kokonaan satumaisen unelmansa valtaan.

32. Herääminen

Kun Franz heräsi, tuntuivat kaikki esineet hänen ympärillään jatkavan hänen unelmaansa. Hän luuli olevansa haudassa, jonne aivan kuin säälistä tunkeutui päivänsäde. Hän ojensi kätensä ja kosketti kiveä. Hän nousi istualleen ja tunsi maanneensa viittaansa verhottuna pehmeällä, väkevästi tuoksuvalla kanervavuoteella.

Kaikki näyt olivat kadonneet, ja nuo patsaat, jotka olivat aivan kuin nousseet haudastaan hänen uneensa, olivat poissa.

Hän astui muutaman askelen auringonvaloa kohti. Unen kiihkeyttä seurasi todellisuuden rauha. Hän huomasi olevansa luolassa, astui sen aukkoa kohden ja näki sen kaarevasta portista taivaan ja meren sinen. Taivas ja meri loistivat aamuauringon valossa. Rannalla istuivat merimiehet naureskellen. Kymmenen askelen päässä kiikkui vene merellä.

Miettimättä, mitään ajattelematta Franz nautti siitä taivaallisesta suloudesta, joka luonnosta uhkuu silloin, kun ihminen herää kummallisesta unesta. Tyyni, puhdas, loistava ulkoilma sai unelmat vaikuttamaan sitäkin epätodellisimmilta, ja muistot alkoivat palata hänen mieleensä.

Hän muisti saarelle tulonsa, tutustumisensa salakuljettajien päällikköön, loistavan maanalaisen palatsin, erinomaisen illallisen ja hashishin.

Mutta tuntui kuin tuosta kaikesta olisi kulunut ainakin vuosi. Hänen päänsä oli aivan viileä ja ruumiinsa levännyt. Aivoissa ei tuntunut mitään raskautta, vaan jonkinmoista hyvinvointia; hän tunsi nauttivansa ilmasta ja auringosta voimakkaammin kuin koskaan ennen.

Hän meni sen vuoksi iloisena merimiesten luo.

Hänen lähestyessään he nousivat ja laivuri tuli hänen luokseen.

— Herra Sindbad lähettää terveisensä ja pyytää anteeksi, ettei voinut jäädä sanomaan hyvästi. Mutta hyvin tärkeä asia pakotti hänet lähtemään Malagaan.

— Tämä kaikki, rakas Gaetano, on siis todellakin ollut olemassa? Eräs mies on siis ottanut minut vastaan tällä saarella, on ollut minua kohtaan ruhtinaallisen vieraanvarainen ja lähtenyt nukkuessani pois?

— Hän on todellakin olemassa, sillä tuolla kiitää hänen pieni jahtinsa täysin purjein, ja jos katsotte kaukoputkella, niin epäilemättä tunnette hänet laivaväen joukosta.

Näin sanoen Gaetano osoitti pientä alusta, joka oli matkalla Korsikan eteläistä nientä kohden.

Franz otti kaukoputkensa ja suuntasi sen laivaa kohden.

Gaetano ei ollut erehtynyt. Laivan perässä seisoi tuo kummallinen mies katsoen saareen päin ja pitäen niin kuin hänkin kaukoputkea kädessään. Hän oli samassa asussa kuin edellisenä iltana ja heilutti nenäliinaansa jäähyväisiksi.

Franz vastasi ottamalla nenäliinansa taskustaan ja heiluttamalla puolestaan sitä.

Sekunnin kuluttua näkyi purren keulassa pieni valkoinen pilvi ja sitten kuului heikko pamahdus saarelle asti.

— Kuuletteko, sanoi Gaetano, — hän sanoo teille hyvästi.

Nuori mies otti pyssynsä ja laukaisi sen ilmaan toivomattakaan, että se kuuluisi purteen asti.

— Mitä teidän ylhäisyytenne käskee? kysyi Gaetano.

— Sytyttäkää ensiksikin soihtu.

— Ahaa, minä ymmärrän, sanoi laivuri, — haluatte etsiä lumotun asunnon ovea. Annan kyllä soihdun teille, jos se teidän ylhäisyyttänne huvittaa. Minuakin on aikoinaan tuo sama ajatus vaivannut, ja kolme neljä kertaa olen etsinyt tuota aukkoa. Mutta lopulta luovuin siitä. Giovanni, sanoi hän, — sytytä soihtu ja anna se hänen ylhäisyydelleen.

Giovanni totteli. Franz otti soihdun ja läksi Gaetanon seurassa luolaan.

Hän tunsi paikan, jossa oli levännyt kanervavuoteellaan. Turhaan hän valaisi soihdullaan luolan kaikkia seiniä, hän ei nähnyt mitään aukkoa, ei muuta kuin savun jälkiä, joista hän huomasi, että muutkin olivat ennen häntä turhaan koettaneet etsiä luolan suuta.

Graniittiseinän joka kohta oli läpitunkematon kuin tulevaisuus. Franz työnsi joka rakoon metsästyspuukkonsa, painoi jokaista ulkonevaa kohtaa, mutta tuloksetta, ja hän kulutti kaksi tuntia löytämättä aukkoa.

Sitten hän luopui yrityksestään. Gaetano riemuitsi.

Hänen palatessa rannalle näkyi jahti ainoastaan pienenä valkoisena pilkkuna taivaanrannalla. Hän otti kaukoputkensa, mutta senkään avulla hän ei erottanut enää mitään.

Gaetano muistutti hänen mieleensä, että hän oli tullut ampumaan vuohia, jonka seikan hän oli kokonaan unohtanut. Hän tarttui pyssyynsä ja samoin saarta aivan kuin täyttääksensä velvollisuutensa eikä huvitellakseen, ja tunnin kuluttua hän oli ampunut kaksi naarasta ja yhden koiraksen. Mutta vaikka nämä vuohet olivatkin villejä ja nokkelia kuin vuorikauriit, niin ne muistuttivat siksi paljon kesyjä vuohia, että Franz ei pitänyt niitä minään riistana.

Muut ajatukset täyttivät kokonaan hänen mielensä. Hän oli edellisenä päivänä ollut Tuhannen ja yhden yön satujen sankarina, ja vasten tahtoaan hän yhä uudelleen kulki luolaa kohden.

Hän aloitti uuden etsinnän käskettyään Gaetanoa sitä ennen paistamaan vuohen. Tämä hänen toinen etsintänsä kesti jokseenkin kauan, sillä kun hän palasi, oli vuohi jo paistettu.

Franz istui samalle paikalle, mistä häntä edellisenä iltana oli tultu noutamaan tuon salaperäisen miehen luo. Jahti näkyi vielä pienen pienenä. Se lähestyi Korsikaa.

— Tehän ilmoititte herra Sindbadin lähteneen Malagaan, sanoi hän Gaetanolle. — Minun mielestäni hän purjehtii suoraan Porto-Vecchioon.

— Ettekö muista, että hänen miehistönsä joukossa oli kaksi korsikalaista rosvoa?

— Se on totta! Ja viekö hän heidät maihin? kysyi hän.

— Tietysti. Hän ei kuulemma pelkää jumalaa eikä paholaista, huudahti Gaetano, — ja olisi valmis tekemään viidenkymmenen peninkulman kierroksen auttaakseen hädässä olevaa miesparkaa.

— Mutta hänhän voi joutua rettelöihin sen maan esivallan kanssa, jossa hän harjoittaa tuollaista hyväntekeväisyyttä, sanoi Franz.

— Mitä hän esivalloista piittaa! Koettakootpa vain ajaa häntä takaa. Ensiksikin ei hänen jahtinsa ole mikään laiva, vaan lintu, joka kahdentoista peninkulman matkalla pääsee kolme peninkulmaa fregatista edelle. Eikä hänen sitä paitsi tarvitse muuta kuin poiketa rannikolle, niin hän tapaa kaikkialla ystäviä.

Herra Sindbadilla, Franzin isännällä, oli ilmeisesti kunnia olla tekemisissä kaikkien Välimeren salakuljettajien ja rosvojen kanssa. Hänen asemansa tuli jokseenkin omituiseksi.

Mikään ei enää pidättänyt Franzia Monte-Criston saarella; hän ei enää toivonutkaan löytävänsä luolaa, vaan kiirehti aterioimaan ja käski miehistöä pitämään veneen lähtövalmiina.

Puoli tuntia myöhemmin hän oli veneessä.

Hän loi viimeisen katseensa jahtiin. Se oli juuri katoamassa Porto-Vecchion satamaan.

Samassa kun vene lähti liikkeelle, katosi jahti.

Sen mukana katosi viimeinen kiintopiste edellisen yön kokemuksista, illallinen, Sindbad, hashish ja kuvapatsaat, kaikki alkoi Franzin mielessä sulaa unelmaksi.

Hän purjehti koko päivän ja koko yön. Seuraavana päivänä auringon noustessa oli Monte-Criston saari vuorostaan kadonnut.

Päästyään maihin Franz unohti ainakin toistaiseksi kokemansa seikkailut järjestäessään asioitaan ja käydessään vierailuilla Firenzessä. Hän valmistautui matkustamaan Roomaan tavatakseen siellä toverinsa.

Hän läksi matkaan ja saapui lauantai-iltana postivaunuilla Piazza della Doganalle.

Hän oli jo edeltäpäin tilannut huoneen, niin kuin olemme maininneet, hänen tarvitsi siis vain mennä Pastrinin hotelliin. Se ei ollut helppoa, sillä kadut olivat täynnä kansaa ja Roomassa vallitsi kuumeinen kohina, niin kuin aina suurten tapausten edellä. Siellä on neljä suurta juhlaa: karnevaali, pyhä viikko, Kristuksen ruumiin juhla ja Pyhän Pietarin juhla.

Kaiken muun osan vuotta kaupunki nukkuu kuin elämän ja kuoleman välillä. Se on vain kuin tämän ja tulevan elämän välinen pysähdyspaikka, juhlallinen pysähdyspaikka, runollinen ja erikoinen. Franz oli ollut siellä jo viisi kuusi kertaa ja joka kerta se hänen mielestään oli yhä ihanampi ja erikoisempi.

Hän tunkeutui yhä kasvavan ja yhä kiihtyvän ihmisjoukon läpi ja saapui hotelliin. Hänen ensimmäiseen kysymykseensä vastattiin hävyttömästi, niin kuin tilattujen ajurien ja täysinäisten hotellien isäntien tapa on. Hän lähetti silloin käyntikorttinsa Pastrinille ja käski sanoa terveisiä Albert de Morcerfille. Tämä keino auttoi, ja Pastrini itse riensi hänen luokseen pyytäen anteeksi, että oli antanut hänen ylhäisyytensä odottaa, soimasi palvelijoita, otti oppaan kädestä kynttilän ja läksi saattamaan häntä Albertin luo, kun tämä samassa tuli häntä vastaan.

Heidän huoneistoonsa kuului kaksi pientä makuuhuonetta ja vastaanottohuone. Makuuhuoneet olivat kadulle päin, mitä seikkaa Pastrini korosti erikoisena etuna. Kerroksen muut huoneet oli vuokrattu eräälle rikkaalle herralle, jota Pastrini luuli sisilialaiseksi tai maltalaiseksi. Hän ei voinut varmasti sanoa, kumpaan kansakuntaan matkustaja kuului.

— Hyvä on, signor Pastrini, sanoi Franz, — mutta nyt meidän täytyy aivan ensiksi saada jonkinmoinen illallinen ja huomiseksi ja seuraaviksi päiviksi vaunut.

— Illallisen saatte tuossa tuokiossa, sanoi hotellin isäntä, — mutta mitä vaunuihin tulee…

— Mitä! Emmekö saisikaan vaunuja! huudahti Albert. — Älkää laskeko leikkiä, signor Pastrini, meidän täytyy saada vaunut.

— Minä teen kaiken voitavani hankkiakseni teille vaunut. Muuta en voi luvata, sanoi hotellin isäntä.

— Ja milloin saamme vastauksen? kysyi Franz.

— Huomisaamuna, vastasi hotellin isäntä.

— Hitto vieköön, sanoi Franz, — me saamme maksaa hiukan kalliimman hinnan, siinä kaikki. Kyllähän minä tuon tunnen. Drake tai Aaron ottavat vaununvuokraa tavallisina päivinä kaksikymmentäviisi frangia ja kolmekymmentä tai kolmekymmentaviisi frangia pyhä- ja juhlapäivinä. Lisätkää siihen viisi frangia päivältä omaksi hyödyksenne, niin se on yhteensä neljäkymmentä, ja sillä hyvä.

— Luullakseni nämä herrat eivät voi hankkia teille vaunuja, vaikka maksaisitte kaksinkertaisen hinnan.

— Valjastettakoon hevoset sitten minun vaunujeni eteen. Ne ovat kyllä matkalla hyvin kuluneet, mutta vähät siitä.

— Hevosia ei saa mistään.

Albert katsoi Franziin aivan kuin olisi kuullut käsittämättömän vastauksen.

— Ymmärrättekö te tätä, Franz, hevosia ei saa mistään, sanoo hän? Mutta eikö saa postihevosia?

— Ne on jo kaikki varattu kaksi viikkoa sitten, eikä vapaina ole muita kuin kaksi, jotka ovat aivan välttämättömät postinkuljettamiseen.

— Mitä te tästä sanotte? kysyi Franz.

— Minä sanon, että kun jokin asia käy yli ymmärrykseni, niin en vaivaa sillä päätäni, vaan siirryn toiseen. Onko illallinen valmiina, signor Pastrini?

— On, teidän ylhäisyytenne.

— Syökäämme siis ensiksi.

— Mutta entä vaunut ja hevoset? sanoi Franz.

— Olkaa rauhassa, ystäväiseni, ne tulevat aivan itsestään. Kysymys on varmasti vain hinnasta.

Ja Morcerf, joka verrattomassa filosofiassaan ei pitänyt mitään mahdottomana, niin kauan kuin hänen kukkaronsa oli täynnä ja lompakkonsa pulleana, meni levolle ja nukkui uneksien ajavansa karnevaalissa kuuden hevosen vetämissä vaunuissa.

33. Roomalaisia rosvoja

Seuraavana aamuna Franz heräsi ensimmäisenä ja herättyään soitti kelloa. Kellon heiluri vielä värähteli, kun Pastrini itse saapui paikalle.

— No, sanoi hotellin isäntä odottamattakaan Franzin kysymystä, — arvasinhan. Olette tilannut aivan liian myöhään, Roomassa ei ole ollut vaunuja saatavana kolmena viimeisenä päivänä.

— Siis juuri niinä päivinä, jolloin niitä aivan välttämättömästi tarvitsisi, sanoi Franz.

— Mistä nyt on kysymys? kysyi Albert astuen huoneeseen. — Ei suinkaan vaunuista?

— Juuri niistä, hyvä ystävä, sanoi Franz.

— Teidän ikuinen kaupunkinne on todellakin verraton kaupunki!

— Se tahtoo sanoa, teidän ylhäisyytenne, väitti Pastrini, joka halusi pitää kristikunnan pääkaupungin kunniaa yllä matkustavaisten hyökkäyksiä vastaan, — se tahtoo sanoa, että vaunuja ei voi saada sunnuntaiaamusta tiistai-iltaan, mutta siihen asti voitte vuokrata vaikka viisikymmentä.

— Hyvä niinkin, sanoi Albert. — Tänään on torstai, kukapa tietää, mitä sunnuntaiksi ennättää tapahtua?

— Kaupunkiin saapuu kymmenen- tai kaksitoistatuhatta matkustajaa, vastasi Franz, — joten vaunujen saaminen tulee yhä vaikeammaksi.

— Hyvä ystävä, sanoi Morcerf, — nauttikaamme nykyisyydestä, älkäämme maalatko tulevaisuutta turhan synkäksi.

— Voimme kai saada vuokratuksi edes ikkunan? kysyi Franz.

— Mistäpäin?

— Tietysti Corson varrelta.

— Ikkunan! huudahti Pastrini. — Sehän on mahdotonta, kerrassaan mahdotonta. Doria-palatsin viidennessä kerroksessa oli yksi vapaana, ja siitä maksoi eräs venäläinen ruhtinas kaksikymmentä sekiiniä päivässä.

Molemmat nuoret miehet katsahtivat ällistyneinä toisiinsa.

— Hyvä ystävä, sanoi Franz Albertille, — tiedättekö, mikä on viisainta? Mennään viettämään karnevaalia Venetsiaan. Ellemme sieltä saa vaunuja, niin saamme ainakin gondolin.

— Ei mitenkään, ei, huudahti Albert. — Olen päättänyt nähdä Rooman karnevaalin, ja näen sen, vaikka minun sitten täytyisi kävellä puujaloilla.

— Hyvä! huudahti Franz. — Se on verraton keksintö varsinkin karnevaalin loppuvaiheessa. Me pukeudumme vampyyri-narreiksi tai arojen asukkaiksi ja herätämme tavatonta huomiota.

— Tahtooko teidän ylhäisyytenne yhä vielä saada vaunut sunnuntaihin asti?

— Luuletteko meidän sitten jalkaisin juoksevan pitkin Rooman katuja kuin ulosottomiehet? sanoi Albert.

— Riennän täyttämään teidän ylhäisyytenne määräyksiä, sanoi Pastrini, — mutta ilmoitan jo edeltä käsin, että ajoneuvot tulevat maksamaan kuusi piasteria päivässä.

— Ja minä, rakas herra Pastrini, sanoi Franz, — minä, joka en ole miljoonikko niin kuin naapurimme, minä puolestani ilmoitan teille, että koska jo neljännen kerran olen Roomassa, tiedän, mikä on vaunujen vuokra arkipäivinä, sunnuntaina ja juhlapäivinä. Me maksamme teille kaksitoista piasteria tästä päivästä, huomisesta ja ylihuomisesta, ja te hyödytte sittenkin kelpo lailla.

— Mutta teidän ylhäisyytenne…, koetti Pastrini väittää vastaan.

— Menkää, rakas isäntä, menkää, sanoi Franz, — tai menen itse sopimaan hinnoista ajurinne kanssa, joka on minunkin ajurini. Me olemme vanhoja tuttuja, ja hän on jo siksi monta kertaa puijannut minulta suuria summia, että toivoo saavansa puijata vielä enemmän ja tyytyy tällä kertaa vähempään kuin mitä teille olen tarjonnut. Niinpä te vain menetätte erotuksen.

— Älkää suotta nähkö vaivaa, teidän ylhäisyytenne, sanoi Pastrini, ja hänen hymynsä ilmaisi italialaisen keinottelijan tunnustavan joutuneensa tappiolle. — Teen kaiken, minkä voin, ja toivon, että olette minuun tyytyväisiä.

— Hyvä on. Se on järkevää puhetta.

— Milloin tahdotte saada vaunut?

— Tunnin kuluttua.

— Tunnin kuluttua ne ovat oven edessä.

Tunnin kuluttua vaunut todellakin odottivat nuorukaisia. Ne olivat vaatimattomat ajurinrattaat, jotka juhla-ajaksi oli koroitettu vaunujen arvoon. Mutta vaikka ne olivatkin yksinkertaiset, niin nuoret olisivat olleet onnellisia, jos heillä olisi ollut sellaiset ajoneuvot käytettävinään juhlan kolmena viimeisenä päivänä.

— Teidän ylhäisyytenne, huusi opas nähdessään Franzin kurkistavan ikkunasta, — ajetaanko vaunut palatsin eteen?

Vaikka Franz olikin tottunut italialaiseen suurellisuuteen, niin hän vaistomaisesti vilkaisi ympärilleen. Mutta nuo sanat lausuttiin todellakin hänelle.

Franz oli hänen ylhäisyytensä, rattaat olivat vaunut, ja hotelli oli palatsi.

Koko kansan kerskaileva luonne tuli ilmi yhdessä ainoassa lauseessa.

Franz ja Albert astuivat portaita alas. Vaunut ajoivat palatsin eteen. Heidän ylhäisyytensä nostivat jalkansa etuistuimelle, ja opas hyppäsi vaunun takana olevalle istuimelle.

— Minne teidän ylhäisyytenne tahtovat ensiksi ajettavan?

— Ensiksi Pyhän Pietarin kirkkoon ja sitten Colosseumiin, vastasi Albert niin kuin aito pariisilainen ainakin.

Mutta Albert ei vielä tietänyt, että Pyhän Pietarin kirkon katselemiseen kuluu kokonainen päivä ja sen tutkimiseen kokonainen kuukausi. Koko päivä kului siis Pyhän Pietarin kirkon katselemiseen.

Äkkiä ystävykset huomasivat, että alkoi jo hämärtää.

Franz katsoi kelloaan, se oli neljä.

He palasivat heti hotelliin. Ovella Franz käski ajuria olemaan valmiina kello kahdeksalta. Hän tahtoi näyttää Colosseumin Albertille kuutamossa, samoin kuin hän oli näyttänyt Pietarinkirkon päivänvalossa. Kun ystävälleen näyttää kaupunkia, jossa jo aikaisemmin on ollut, niin on yhtä turhamainen kuin näyttäessään naista, jonka rakastajana on ollut.

Franz määräsi ajurille tien. Hänen piti ajaa Porta del Popolon kautta, seurata ulkomuurin vieressä kulkevaa tietä ja palata Porta San Giovannin kautta. Sillä tavoin Colosseum tuli heidän eteensä aivan äkkiä eivätkä Capitolium, Forum, Septimius Severuksen kaariportti, Antoniuksen ja Faustinan temppeli sekä Via Sacra päässeet asteittain vähentämään sen suuruutta.

He istuivat pöydän ääreen. Pastrini oli luvannut heille juhla-aterian ja antoi heille kohtalaisen päivällisen, joten siitä ei ollut mitään sanottavaa.

Päivällisen jälkeen hän astui itse sisään. Franz arveli hänen saapuvan kuulemaan heidän kiitoksiaan ja valmistautui jo lausumaan ne, kun isäntä keskeytti hänet:

— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, — olen mielissäni nähdessäni teidät tyytyväisinä, mutta sitä varten en tullut…

— Tulitteko siis sanomaan, että olette keksinyt meille vaunut? kysyi Albert sytyttäen sikarin.

— En sitäkään varten, teidän ylhäisyytenne, ja viisaimmin teette, kun ette sitä enää ajattelekaan. Roomassa asiat ovat joko mahdollisia tai mahdottomia. Kun teille sanotaan, ettei se ole mahdollista, niin ei maksa vaivaa enää puhua siitä.

— Pariisissa on asian laita aivan toinen. Kun sanotaan, että jotakin ei ole, niin maksan kaksinkertaisen hinnan, ja saan heti mitä tahdon.

— Olen kuullut kaikkien ranskalaisten sanovan samaa, lausui Pastrini hiukan loukkaantuneena, — ja minä ihmettelen, miksi he laisinkaan matkustelevat.

— Sitä minäkin ihmettelen, sanoi Albert puhaltaen velttona sikarinsa sauhun kattoa kohden ja nojautuen tuolinsa selkänojaa vastaan niin, että kiikkui tuolinsa takajalkojen varassa. — Hullut ja narrit, sellaiset kuin me, vain matkustavatkin. Vakavat ihmiset pysyvät asunnoissaan Helder-kadun varrella, Grand-bulevardilla ja Café de Paris'ssa.

Tietysti Albert asui mainitun kadun varrella, käveli bulevardilla joka päivä ja söi siinä ainoassa ravintolassa, jossa voi saada hyvän aterian, jos on hyvässä sovussa tarjoilijoiden kanssa.

Pastrini oli hetkisen vaiti. Hän näytti mietiskelevän tätä vastausta, joka ei tuntunut hänen mielestään oikein selvältä.

— No niin, sanoi Franz vuorostaan lopettaen isännän maantieteelliset mietiskelyt, — te tulitte ilmoittamaan jotakin. Suvaitsetteko kertoa meille käyntinne tarkoituksen?

— Niin oikein. Sehän on totta. Olette käskenyt vaunujen tulla kello kahdeksalta?

— Niin olemme.

— Aiotte mennä katsomaan Il Colosseota?

— Niin.

— Olette käskenyt ajurin ajaa Porta del Popolon kautta, kulkemaan pitkin muurin viertä vievää tietä ja palaamaan Porta San Giovannin kautta?

— Ne ovat minun omat sanani.

— No niin. Tuo tie on mahdoton.

— Mahdoton!

— Tai ainakin hyvin vaarallinen.

— Vaarallinen? Ja miksi?

— Kuuluisan Luigi Vampan vuoksi.

— Ensiksikin, rakas isäntämme, kuka on tuo kuuluisa Luigi Vampa? kysyi Albert. — Hän voi kyllä olla kuuluisa Roomassa, mutta Pariisissa hän on aivan tuntematon.

— Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan tuosta miehestä?

— En koskaan.

— Hän on rosvo, jonka rinnalla sellaiset kuin Deserari ja Gasparone ovat pelkkiä kuoripoikia.

— Kuulehan, Albert! huudahti Franz. — Nyt saamme kuulla kerrottavan oikeasta rosvosta!

— Minä sanon jo edeltäpäin, etten usko sanaakaan teidän puheistanne. Kun se asia on selvä, niin puhukaa niin paljon kuin tahdotte, kyllä minä kuuntelen. "Oli kerran…" No, jatkakaahan!

Pastrini kääntyi Franzin puoleen, joka näytti noista kahdesta vakavammalta. Pastrini oli nähnyt hotellissaan monta ranskalaista, mutta ei ollut koskaan ymmärtänyt erästä puolta heidän luonteessaan.

— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän hyvin vakavasti kääntyen siis Franzin puoleen, — jos arvelette minun valehtelevan, niin suottahan kerron mitä aioin kertoa. Mutta vakuutan, että olen katsonut teidän ylhäisyytenne parasta.

— Ei Albert sanonut teitä valehtelijaksi, rakas signor Pastrini, vakuutti Franz. — Hän väitti ainoastaan, ettei hän teitä usko, siinä kaikki. Mutta minä uskon, olkaa siitä varma. Puhukaa siis.

— Mutta ymmärrättehän, teidän ylhäisyytenne, että jos minun sanojani epäillään…

— Rakas signor Pastrini, sanoi Franz, — tehän olette epäluuloisempi kuin Kassandra, ja hän oli kuitenkin ennustajatar, jota ei kukaan uskonut. Te sitä vastoin saatte olla varma, että puolet kuulijakunnastanne uskoo sanojanne. Istukaahan ja kertokaa meille, kuka on Luigi Vampa.

— Johan sanoin, teidän ylhäisyytenne, että hän on rosvo, jonka kaltaista ei ole nähty kuuluisan Mastrillan ajoista asti.

— No, mitä yhteyttä on tällä rosvolla ja sillä, että olen käskenyt ajurini ajaa Porta del Popolon kautta ja palata Porta San Giovannin kautta?

— Se, sanoi Pastrini, — että voitte kyllä mennä ulos toisesta portista, mutta ette palaa toisesta.

— Miksi emme?

— Koska yön tultua ei enää kukaan ole turvassa kaupungin porttien ulkopuolella.

— Kautta kunnianneko? huudahti Albert.

— Herra vicomte, sanoi Pastrini, joka yhä vielä oli syvästi loukkaantunut siitä, ettei hänen sanojansa uskottu, — en sanonut tätä teille, vaan matkatoverillenne, joka tuntee Rooman ja tietää, ettei tällaisten asioiden kanssa leikitä.

— Rakas ystävä, sanoi Albert kääntyen Franzin puoleen, — siinähän tarjoutuu meille verraton seikkailu. Me ahdamme vaunumme täyteen pistooleja, kaksipiippuisia pyssyjä ja musketteja. Luigi tulee vangitsemaan meitä, ja me vangitsemmekin hänet. Me tuomme hänet Roomaan, lahjoitamme hänet pyhälle isälle, joka kysyy, millä tavoin hän voi palkita tämän suuren palveluksen. Me pyydämme silloin vaunut ja kaksi hevosta hänen tallistaan ja saamme nähdä karnevaalin. Ehkä kaiken lisäksi Rooman kiitollinen kansa seppelöi meidät Capitoliumilla ja julistaa meidät isänmaan pelastajiksi, niin kuin Curtiuksen ja Horatius Cocleksen.

Oli mahdotonta kuvata Pastrinin ilmettä Albertin näin puhuessa.

— Ensiksikin, kysyi Franz Albertilta, — mistä ottaisimme nuo pistoolit, kaksipiippuiset pyssyt ja musketit, joilla aiotte täyttää vaunumme?

— Ei ainakaan minun omasta asevarastostani, sillä Terracinassa otettiin minulta kaikki pois, jopa puukkonikin. Miten teidän on käynyt?

— Minun kävi samoin Aqua-Pendentessä.

— Vai niin, sanoi Albert ja sytytti toisen sikarin edellisen loppupätkällä, — tiedättekö, tällä tavoin suorastaan autetaan rosvoja, ja ehkä hallitus saakin puolet voitosta palkakseen.

Pastrini piti varmaankin tätä vastausta loukkaavana, sillä hän kääntyi Franzin puoleen, ikään kuin tämä olisi ollut ainoa järkevä ihminen, jonka kanssa hän saattoi puhua.

— Teidän ylhäisyytenne tietää, että rosvoja ei ole tapana vastustaa.

— Mitä! huudahti Albert, jonka sisu nousi kapinaan, kun hän ajatteli, että vastustamatta täytyisi antaa ryöstää itsensä putipuhtaaksi. — Mitä! Eikö se ole tapana?

— Ei, sillä puolustautuminen olisi mahdotonta. Millä te voitte vastustaa kymmenkuntaa rosvoa, jotka äkkiä hyökkäävät jostain maankolosta, raunioista tai vesijohdon pylväiden alta esiin tähdäten kaikki yht'aikaa?

— Minä antaisin tappaa itseni! huudahti Albert.

Hotellin isäntä kääntyi Franzin puoleen aivan kuin sanoakseen: Teidän ylhäisyytenne, ystävänne on toden totta hullu.

— Rakas Albert, sanoi Franz, — lauseenne on kyllä loistava. Mutta kun Horatius vastasi sillä tapaa, niin oli kysymyksessä Rooman pelastus, ja sen puolesta kannatti jotakin uhrata. Mutta me tahdomme vain tyydyttää oikkuamme, ja onhan naurettavaa panna henkensä vaaraan oikun vuoksi.

— Per Bacco, huudahti Pastrini, — tuo on järkevää puhetta.

Albert kaatoi lasiinsa Lacryma Christi -viiniä ja joi sen pienin siemauksin mutisten käsittämättömiä sanoja.

— Kas niin, signor Pastrini, jatkoi Franz, — kun näette toverini tyyntyneen ja olette päässyt selville minun rauhallisista mielipiteistäni, sanokaahan meille, mikä tuo Luigi Vampa oikeastaan on. Onko hän paimen vai ylimys? Onko hän nuori vai vanha? Onko hän lyhyt vai pitkä? Selittäkäähän meille hänen ulkomuotonsa, että tuntisimme hänet, jos sattuisimme hänet tapaamaan.

— Minä voin siinä suhteessa antaa teille paremmat tiedot kuin kukaan muu, sillä olen tuntenut Luigi Vampan jo lapsena. Ja kun eräänä päivänä jouduin hänen käsiinsä tullessani Ferentinosta Alatriin, niin hän onneksi muisti entisen tuttavuutemme ja päästi minut menemään vaatimatta mitään lunnaita. Hän jopa lahjoitti minulle komean kellon ja kertoi minulle elämänsä tarinan.

— Näyttäkäähän tuota kelloa, sanoi Albert.

Pastrini otti taskustaan komean Breguet-kellon, jossa oli tekijän nimi, Pariisin leima ja kreivillinen kruunu.

— Tässä se on, sanoi hän.

— Onnittelen teitä, sanoi Albert. — Minulla on melkein samanlainen, — hän otti liivinsä taskusta kellonsa, — ja se on maksanut minulle kolmetuhatta frangia.

— Kertokaahan nyt hänen elämäntarinansa, sanoi Franz vetäen nojatuolin lähemmäksi ja viitaten Pastrinia istumaan siihen.

— Jos teidän ylhäisyytenne sen sallivat? sanoi isäntä.

— Hyvänen aika, sanoi Albert, — ettehän ole saarnamies, jonka tarvitsee puhua seisoaltaan.

Hotellin isäntä istuutui kumarrettuaan ensin syvään molemmille kuulijoilleen.

— Tehän sanoitte, huomautti Franz estäen Pastrinia aloittamasta, — tunteneenne Luigi Vampan jo lapsena. Hän on siis vielä nuori mies?

— Nuori mies, totta kai. Hänhän on tuskin kahdenkymmenenkahden ikäinen! Se poika menee vielä pitkälle, siitä voitte olla varmoja!

— Mitä siihen sanotte, Albert, eikö ole suurenmoista, kun kaksikymmentäkaksivuotiaana jo on kuuluisa, sanoi Franz.

— Niin, Aleksanteri, Caesar, Napoleon, jotka ovat maailmassa herättäneet huomiota, eivät siinä iässä vielä olleet yhtä pitkällä kuin hän.

— No entä onko hän pitkä vai lyhyt? kysyi Franz.

— Keskikokoinen. Melkein teidän ylhäisyytenne pituinen, sanoi isäntä osoittaen Albertia.

— Kiitos vertailusta, sanoi tämä kumartaen.

— Jatkakaa, sanoi Franz nauraen ystävänsä loukkaantumiselle. — Ja mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu?

— Hän oli tavallinen paimenpoika kreivi San Felicen maatilalla Palestrinan ja Gabri-järven välillä. Hän oli syntynyt Pampinarassa ja oli viisivuotiaana tullut kreivin palvelukseen. Hänen isänsä, joka niinikään oli paimen, kaitsi omaa pientä laumaansa Anagnin lähistöllä, eli lampaittensa villoista sekä kaupittelemalla vuohiensa maitoa Roomaan.

Jo lapsena oli pikku Vampa kummallinen. Seitsemän vuoden vanhana hän tuli Palestrinan pastorin luo ja pyysi tätä opettamaan häntä lukemaan. Asia oli vaikea, sillä poika ei voinut lähteä laumansa luota pois. Pastori kävi joka päivä lukemassa messun eräässä pienessä kylässä, jolla ei ollut varoja palkata omaa pappia ja joka oli niin vähäpätöinen, ettei sillä ollut varsinaista nimeäkään. Hän kehotti Luigia kohtaamaan hänet paluumatkalla ja lupasi silloin opettaa häntä, ilmoittaen samalla, että hän ei joutanut kauan viipymään ja että pojan siis täytyi olla sitä ahkerampi.

Poika suostui ilomielin tähän.

Joka päivä Luigi vei laumansa Palestrinan ja kyläpahaisen väliselle tielle. Joka päivä pastori kulki kello yhdeksän aamulla siitä ohitse. Pappi ja poika istahtivat ojan reunalle, ja pikku paimen sai oppia papin rukouskirjasta lukemaan.

Kolmen kuukauden kuluttua hän osasi lukea.

Mutta siihen hän ei tyytynyt, hän tahtoi oppia kirjoittamaankin. Pappi antoi erään kirjoituksenopettajan Roomassa kirjoittaa isot, keskikokoiset ja pienet kirjaimet pojalle malliksi ja neuvoi poikaa jäljentämään niitä terävällä naulalla liuskakivelle.

Kolmen kuukauden päästä hän osasi kirjoittaa.

Pappi tuli liikutetuksi nähdessään pojan lahjakkuuden ja tavattoman innon ja lahjoitti hänelle vihkoja, kyniä ja veitsen.

Kirjoittaminen oli nyt toisenlaista, mutta helpompaa kuin edellisessä muodossaan. Viikon päästä poika käytti kynää yhtä helposti kuin piirrintäkin.

Pappi kertoi tästä kreivi San Felicelle, joka halusi nähdä pienen paimenen, pani hänet lukemaan ja kirjoittamaan ja käski taloudenhoitajansa antaa hänen syödä yhdessä palvelijoiden kanssa sekä antoi hänelle joka kuukausi kaksi piasteria.

Näillä rahoilla Luigi osti kirjoja ja kyniä.

Hän koetti nyt piirtää kaikkia ympärillään olevia esineitä ja piirteli liuskakivelle taloja, puita ja lampaita, niin kuin Giotto lapsena.

Sitten hän alkoi veistellä puunkappaleita kaikenmuotoisiksi. Samalla tavalla oli kuuluisa kuvanveistäjä Pinelli aloittanut.

Naapurikartanon vuohia paimensi pieni orpotyttö Teresa, joka oli hiukan nuorempi Luigia. Lapset tapasivat usein toisensa, antoivat laumojen käydä yhdessä laitumella ja leikkivät.

Aika kului, ja Vampa tuli kaksitoistavuotiaaksi ja pikku Teresa yksitoistavuotiaaksi.

Luigi oli kehittänyt taiteellisia lahjojaan niin pitkälle kuin yksinäisyydessään oli voinut, mutta hän oli ajoittain alakuloinen, toisinaan kiukkuinen, oikkujensa mukaan väkivaltainen ja aina pilkallinen. Hän ei ystävystynyt kenenkään muun kuin Teresan kanssa.

Teresa puolestaan oli vilkas, pirteä, iloinen, mutta äärimmäisyyteen asti turhamainen. Kaikki rahat, mitkä Luigi sai kreivi San Felicen taloudenhoitajalta myymällä pieniä veistotöitään Rooman lelukauppiaille, menivät korvarenkaitten, helminauhojen ja kultaisten neulojen ostamiseen. Nuoren ystävänsä tuhlaavaisuuden vuoksi Teresa olikin Rooman lähistön kaunein ja komein talonpoikaistyttö.

Lapset kasvoivat, viettivät kaiket päivät yhdessä ja haaveilivat tulevaisuudesta. Vampa näki itsensä laivan kapteenina, armeijan kenraalina tai maakunnan kuvernöörinä. Teresa taas itsensä rikkaana rouvana, livreepukuisen palvelijan saattamana. Kun he olivat koko päivän viettäneet pilvilinnoissaan, veivät he laumansa karsinoihin ja palasivat unelmiensa kukkuloilta todelliseen alhaiseen asemaansa.

Eräänä päivänä Vampa kertoi kreivin taloudenhoitajalle nähneensä suden Sabinilaisvuoristosta käsin vaanivan hänen laumaansa. Taloudenhoitaja antoi hänelle pyssyn. Sitä Vampa oli tahtonutkin.

Sattumalta oli tämä ampuma-ase oivallinen brescialainen pyssy, yhtä kauaskantava kuin englantilainen karbiini. Eräänä päivänä oli kreivi tappaessaan haavoitetun ketun lyönyt pyssynperän halki, ja silloin se oli heitetty syrjään.

Pyssynperän korjaaminen ei ollut vaikeata Vampan kaltaiselle veistäjälle, ja hän valmistikin siihen niin aistikkaan koristellun perän, että olisi pelkästä puuosasta saanut viisitoista tai kaksikymmentä piasteria, jos olisi sen myynyt kaupungissa.

Mutta hän ei suinkaan sitä myynyt. Nuori mies oli jo pitkät ajat toivonut pyssyä. Kaikissa maissa, joissa riippumattomuus on astunut vapauden sijaan, kaipaa uljassydäminen, voimakasluonteinen mies asetta, jonka avulla voi sekä hyökätä että puolustautua ja joka usein tekee käyttäjänsä pelätyksi.

Tästä alkaen Vampa käytti kaiken joutoaikansa ampumaharjoituksiin. Hän osti ruutia ja kuulia, ja kaikki kelpasi hänelle maaliksi: oliivipuun runko, joka käppyräisenä ja heikkona kasvaa Sabinilaisvuorten rinteellä, kettu, joka illalla lähtee maakuopastaan öisille metsästysretkilleen, ja kotka, joka leijailee ilmassa. Eräänä iltana tuli susi todellakin siitä kuusimetsästä, jonka lähellä nuoret tavallisesti istuivat. Susi ei ollut astunut kymmentäkään askelta tasangolle päin, kun se jo makasi kuolleena.

Ylpeänä tästä ensimmäisestä saaliistaan Vampa nosti sen harteilleen ja vei kartanoon.

Kaiken tämän johdosta Luigi saavutti jonkinmoisen huomattavan aseman kartanon ympäristössä. Etevä mies kerää aina ympärilleen ihailijajoukon. Häntä pidettiin seudun uljaimpana, taitavimpana ja rohkeimpana nuorena miehenä. Ja vaikka Teresaa puolestaan pidettiin seudun kauneimpana tyttönä, ei kukaan uskaltanut sanoa rakkauden sanaa, sillä kaikki tiesivät Vampan häntä rakastavan.

Nuoret eivät tosin koskaan olleet puhuneet toisilleen tunteistaan, mutta he olivat kasvaneet yhdessä aivan kuin kaksi puuta, joiden juuret liittyvät ristiin, oksat ojentuvat toistensa puoleen ja latvat kohoavat rinnakkain taivasta kohden. He olisivat mieluummin kuolleet kuin olleet päivänkään erossa.

Teresa oli kuudentoista, Vampa seitsemäntoista ikäinen.

Tähän aikaan alettiin paljon puhua rosvojoukosta, joka oli kokoontunut Lepini-vuoristoon. Rosvoaminen ei koskaan ole täydellisesti hävinnyt Rooman lähistöltä. Kun johtaja ilmestyy, niin harvoin häneltä joukkoa puuttuu.

Kuuluisa Cucumetto oli asettunut Amasinen rannoille. Hän kokoili itselleen joukkoa ja seurasi Deserarin ja Gasparonen jälkiä, aikoen heidät voittaakin kuuluisuudessa. Monta nuorta miestä Palestrinasta, Frascatista ja Pampinarasta katosi. Ensin oltiin levottomia heidän katoamisestaan, mutta pian tiedettiin heidän liittyneen Cucumetton rosvojoukkoon.

Cucumettosta kerrottiin tavatonta huimapäisyyttä ja pöyristyttävää raakuutta osoittavia tekoja.

Eräänä päivänä hän ryösti nuoren tytön, joka oli Frosinonen maanmittarin tytär. Rosvojen lait ovat yksinkertaiset: nuori tyttö on ensiksi sen oma, joka hänet on ryöstänyt, sitten toiset heittävät hänestä arpaa ja hän on vuoron perään koko joukon oma, kunnes rosvot hänet hylkäävät tai hän kuolee.

Kun vanhemmat ovat kyllin rikkaita, lähettävät rosvot jonkun keskustelemaan lunnaiden maksamisesta. Vangitun pää on lähetin turvallisuuden takeena. Jos lunnaita ei makseta, on tyttö ehdottomasti tuomittu.

Nuoren tytön rakastaja oli rosvojoukossa. Hänen nimensä oli Carlini. Tuntiessaan nuoren miehen rosvojoukossa tyttö ojensi kätensä häntä kohden ja uskoi olevansa pelastettu. Mutta nuori mies tunsi sydäntään kouristavan nähdessään hänet, sillä hän arvasi, mikä kohtalo tyttöä odotti.

Mutta kun hän oli Cucumetton suosikki, oli jakanut kaikki vaarat hänen kanssaan kolmen vuoden aikana, jopa pelastanut hänen henkensä ampumalla erään sotilaan, uskoi hän Cucumetton jollakin tavoin häntä säälivän. Hän kertoi päällikölle rakkaudestaan nuorta tyttöä kohtaan, uskollisuudenvalastaan, ja miten he usein olivat tavanneet toisensa eräiden raunioiden suojassa. Sitten hän rukoili päällikköä tekemään poikkeuksen hänen tähtensä ja armahtamaan Ritaa, ilmoittaen, että tytön isä oli hyvin rikas ja varmaankin oli valmis maksamaan lunnaat.

Cucumetto näytti myöntyvän ystävänsä pyyntöön ja lähetti Carlinin hakemaan muuatta paimenta lähettääkseen hänet Frosinoneen Ritan isän luo.

Isälle annettiin aikaa kaksitoista tuntia, siis seuraavaan aamuun kello yhdeksään asti.

Kun Carlini palasi, oli rosvojoukko metsän aukeaman keskellä koolla syöden iloisesti niitä ruokavaroja, joita he pakottivat talonpojat heille tuomaan. Näiden iloisten olentojen joukosta hän etsi turhaan Cucumettoa ja Ritaa.

Hän kysyi, missä he olivat. Vastaukseksi rosvot purskahtivat äänekkääseen nauruun. Kylmä hiki nousi Carlinin otsalle, ja hän tunsi kauhun valtaavan mielensä.

Hän kysyi uudelleen. Eräs rosvo täytti lasin orvieto-viinillä ja ojensi sen hänelle sanoen:

"Reippaan Cucumetton ja kauniin Ritan onneksi!"

Samassa Carlini kuuli naisen kirkaisevan. Hän arvasi kaiken. Hän otti lasin, paiskasi sen tarjoojan otsaan pirstaleiksi ja syöksyi siihen suuntaan, josta oli huudon kuullut.

Sadan askelen päästä, erään pensaan takaa, hän löysi Ritan pyörtyneenä Cucumetton syliin.

Nähdessään Carlinin nousi Cucumetto pitäen pistoolia kummassakin kädessään.

Hetkisen molemmat rosvot katsoivat terävästi toistensa silmiin, mutta sitten Carlinin käsi, jolla hän oli tarttunut vyössä olevaan pistooliin, vaipui alas.

Rita makasi maassa heidän molempien välissä.

"No", sanoi Cucumetto hänelle, "oletko toimittanut sinulle annetun tehtävän?"

"Olen", vastasi Carlini, "ja huomenna ennen kello yhdeksää tuo Ritan isä tänne rahat."

"Hyvä on. Odottaessamme sitä saamme viettää hauskan yön. Tämä nuori tyttö on todellakin hurmaava, ja sinulla, Carlini, on hyvä maku. Kun en ole itsekäs, niin palaamme toverien luo ja heitämme arpaa siitä, kenelle hän nyt kuuluu."

"Olette siis päättänyt luovuttaa hänet yleisen lain alaiseksi?" kysyi Carlini.

"Miksi tekisin poikkeuksen juuri hänen suhteensa?"

"Minä luulin pyyntöni…"

"Oletko sinä muita arvokkaampi?"

"Olette oikeassa."

Carlini puri hampaansa lujasti yhteen.

"Mennään", sanoi Cucumetto, "tuletko toisten luo?"

Cucumetto lähti, pitäen Carlinia silmällä, sillä hän pelkäsi tämän takaapäin iskevän häneen. Mutta rosvo ei mitenkään ilmaissut vihamielisiä tunteitaan.

Hän seisoi käsivarret rinnalla ristissä pyörtyneenä makaavan Ritan vieressä.

Cucumetto asteli hitaasti miesjoukkoa kohti ja hänen suureksi hämmästyksekseen Carlini saapui perille melkein samassa kuin hänkin.

"Heitetään arpaa! Heitetään arpaa!" huusivat kaikki rosvot nähdessään päällikkönsä.

He vetosivat entiseen oikeuteensa. Päällikkö nyökkäsi suostumisen merkiksi. Kaikkien nimilaput pantiin hattuun, Carlinin samoin kuin muidenkin, ja joukon nuorin veti tästä tilapäisestä äänestysuurnasta lipun.

Tässä lipussa oli Diavolaccion nimi.

Hän oli sama mies, joka oli kehottanut Carlinia juomaan päällikön onneksi ja jonka otsaan Carlini oli vastaukseksi paiskannut lasin.

Kun Diavolaccio näki onnen sillä tavoin häntä suosivan, hän purskahti äänekkääseen nauruun.

"Päällikkö", sanoi hän, "äsken ei Carlini tahtonut juoda teidän onneksenne; käskekäähän häntä nyt juomaan minun onnekseni, ehkä hän on suopeampi minua kohtaan."

Jokainen odotti Carlinin raivostuvan. Mutta kaikkien hämmästykseksi hän otti lasin toiseen ja pullon toiseen käteensä ja täyttäen lasin sanoi aivan tyynesti:

"Onneksesi, Diavolaccio!"

Hän tyhjensi lasin kätensä laisinkaan vapisematta. Sitten hän istahti nuotion ääreen. Diavolaccio poistui.

Rosvot katsoivat kummissaan häneen voimatta vähääkään ymmärtää tätä hänen välinpitämättömyyttään. Silloin he kuulivat takaansa askelten ääntä.

He kääntyivät ja näkivät Diavolaccion kantavan nuorta tyttöä sylissään.

Tytön pää roikkui taaksepäin, ja hänen tukkansa ulottui maahan asti.

Mitä lähemmäksi he tulivat nuotiota, sitä selvemmin huomasi, kuinka kalpea oli tyttö ja kuinka kalpea rosvo.

Diavolaccio astui täydellisen hiljaisuuden vallitessa eteenpäin ja laski tytön päällikön jalkojen juureen.

Silloin kaikki tajusivat, miksi tyttö ja rosvo olivat niin kalpeat. Ritan vasemman rinnan alapuolelle oli puukko pistetty kahvaansa myöten.

Kaikkien katseet kääntyivät Carliniin. Hänen puukontuppensa oli tyhjä.

"Ahaa, nyt minä ymmärrän", sanoi päällikkö, "miksi Carlini jäi hiukan jäljelle minusta."

"No", sanoi Carlini vuorostaan lähestyen ruumista ja laskien kätensä pistoolinsa kahvaan, "tahtooko vielä joku riistää tämän naisen minulta?"

"Ei, hän kuuluu sinulle", sanoi päällikkö.

Silloin Carlini otti hänet vuorostaan syliinsä ja kantoi hänet nuotion valopiirin ulkopuolelle.

Cucumetto asetti tavan mukaan vahdit, ja rosvot laskeutuivat viittoihinsa kietoutuneina nukkumaan nuotion ympärille.

Keskiyön aikaan vartija herätti nukkuvat, ja samassa olivat päällikkö ja rosvot jalkeilla.

Ritan isä tuli itse tuomaan lunnaat.

Ottamatta rahaa päällikkö viittasi häntä tulemaan mukaansa. Vanhus totteli. Miehet menivät metsään astellen puiden suojassa, joiden oksien läpi kuu loi säteitään. Lopulta Cucumetto seisahtui ja osoitti sormellaan kahta olentoa puun juurella.

"Tiedustele tytärtäsi Carlinilta", sanoi hän. "Hän kyllä tekee tilin sinulle."

Ja hän palasi toveriensa luo.

Nainen makasi maassa, hänen päänsä lepäsi miehen polvella, ja mies oli kumartuneena hänen puoleensa. Kun hän kohotti päätänsä, näkyivät naisen kasvot, jotka hän oli painanut rintaansa vastaan.

Vanhus tunsi tyttärensä ja Carlini tunsi vanhuksen.

"Minä odotin sinua", sanoi rosvo Ritan isälle.

"Konna", sanoi vanhus, "mitä olet tehnyt!"

Ja kauhuissaan hän katseli kalmankalpeata Ritaa, joka makasi siinä puukko rinnassaan.

"Cucumetto raiskasi tyttäresi", sanoi rosvo, "ja kun minä rakastin häntä, niin surmasin hänet, sillä päällikön jälkeen hänen piti tulla koko joukon leikkikaluksi."

Vanhus ei lausunut sanaakaan, hän tuli vain kalmankalpeaksi.

"Jos olen ollut väärässä", sanoi Carlini, "kosta hänen puolestaan."

Ja hän veti nuoren tytön rinnasta puukon, ojensi sen vanhukselle ja paljasti rintansa.

"Olet tehnyt oikein", sanoi vanhus hiljaa. "Syleile minua, poikani."

Carlini heittäytyi itkien rakastettunsa isän syliin. Ensi kerran tämä verenhimoinen mies vuodatti kyyneliä.

"Nyt", sanoi vanhus Carlinille, "auta minua hautaamaan tyttäreni."

Kun hauta oli luotu umpeen, sanoi vanhus:

"Minä kiitän sinua, poikani. Ja nyt jätä minut yksin."

Carlini totteli, meni tovereittensa luo, kietoutui viittaansa ja näytti kohta nukkuvan yhtä syvää unta kuin toisetkin.

Tuntia ennen päivänkoittoa Cucumetto herätti miehensä ja käski lähtemään liikkeelle.

Mutta Carlini ei tahtonut lähteä metsästä ottamatta ensin selkoa, miten Ritan isän laita oli.

Hän tapasi vanhuksen hirttäytyneenä tammen oksaan, joka varjosti tyttären hautaa.

Hän vannoi silloin tämän ruumiin ja tytön haudan ääressä kostavansa tämän kaiken.

Mutta hän ei voinutkaan pitää valaansa, sillä kaksi päivää myöhemmin eräässä kahakassa roomalaisten sotilaitten kanssa hän sai surmansa.

Sitä vain ihmeteltiin, että hän seisoessaan suoraan vihollista vastaan oli saanut kuulan selkäänsä. Mutta ihmettely lakkasi, kun eräs rosvo huomautti tovereilleen, että Cucumetto oli Carlinin kaatuessa ollut kymmenen askelen päässä hänen takanaan.

Sen vuoksi kaikki Fondista aina Perugiaan asti vapisivat kuullessaan Cucumetton nimen.

Luigi ja Teresa olivat usein keskustelleet näistä tarinoista.

Nuori tyttö vapisi kertomuksia kuullessaan, mutta Vampa rauhoitti häntä, osoittaen hymyillen hyvää pyssyään, jolla hän osui oivallisesti maaliin.

Aika vieri eteenpäin. Nuoret olivat päättäneet mennä naimisiin, kun Vampa oli täyttänyt kaksikymmentä ja Teresa yhdeksäntoista.

Eräänä päivänä keskustellessaan tulevaisuudentuumistaan he kuulivat pari laukausta. Äkkiä tuli mies metsästä, jonka lähistöllä molemmat nuoret tavallisesti pitivät laumansa laitumella, ja juoksi heitä kohden.

Tultuaan äänenkantaman päähän hän huusi:

"Minua ajetaan takaa. Voitteko piilottaa minut?"

Nuoret huomasivat piankin, että pakolainen oli rosvo. Mutta roomalaisen talonpojan ja rosvon välillä vallitsee jonkinmoinen ystävyys, jonka vuoksi edellinen aina on valmis auttamaan jälkimmäistä.

Sanaakaan sanomatta Vampa juoksi heidän luolansa suulle, avasi sen aukon vetämällä sen suulla olevan kiven pois, viittasi pakolaista piiloutumaan tähän kaikille tuntemattomaan piilopaikkaan, pani kiven paikoilleen ja riensi istumaan Teresan viereen.

Samassa ilmestyi neljä ratsastavaa karabinieeria metsän reunaan. Kolme näytti etsivän pakolaista, neljäs veti kaulan ympäri kiedotusta nuorasta vangittua rosvoa.

Karabinieerit tarkastivat seutua, näkivät nuoret, ajoivat heidän luokseen ja alkoivat kuulustella.

He eivät olleet nähneet mitään.

"Sepä on harmillista", sanoi korpraali, "sillä etsimämme mies on heidän päällikkönsä."

"Cucumettoko?" huudahtivat molemmat nuoret aivan vastoin tahtoansa.

"Niin", vastasi korpraali. "Ja kun hänen vangitsemisestaan on luvattu tuhat scudoa, niin saatte viisisataa, jos autatte minua ottamaan hänet kiinni."

Nuoret katsoivat toisiinsa kysyvästi. Korpraali alkoi jo toivoa. Viisisataa scudoa on suuri summa kahdelle nuorelle ihmiselle, jotka aikovat mennä naimisiin.

"Ikävä kyllä emme ole häntä nähneet", sanoi Vampa.

Silloin karabinieerit poistuivat.

Vampa siirsi kiven syrjään, ja Cucumetto astui esiin.

Hän oli kivioven aukoista nähnyt nuorten keskustelevan karabinieerien kanssa ja ymmärtänyt, mistä oli kysymys, ja kun hän oli Luigin ja Teresan kasvoista lukenut, että he olivat päättäneet olla häntä ilmaisematta, antoi hän heille kukkaron, joka oli täynnä kultaa.

Mutta Vampa nosti ylpeänä päänsä pystyyn. Teresa puolestaan ajatteli, kuinka paljon koristuksia ja kauniita pukuja hän voisikaan ostaa kukkarossa olevalla kullalla.

Cucumetto oli oikea saatana, hän oli ottanut rosvon muodon käärmeen muodon sijasta. Hän huomasi tuon katseen, tajusi, että Teresa oli oikea Eevan tytär, palasi metsään ja tuli sieltä usein muka tervehtimään pelastajiaan.

Karnevaalin aika lähestyi. Kreivi San Felice pani toimeen suuret naamiaistanssiaiset, joihin oli kutsuttu kaikki Rooman ylhäiset.

Teresan teki kovasti mieli päästä näitä tanssiaisia näkemään. Luigi pyysi suosijaltaan taloudenhoitajalta lupaa saada päästä katsomaan tanssiaisia talon palvelijoitten joukossa. Hän sai luvan.

Kreivi pani nämä tanssiaiset toimeen tuottaakseen iloa jumaloimalleen tyttärelleen Carmelalle.

Carmela oli samanikäinen ja samankokoinen kuin Teresa, ja Teresa oli ainakin yhtä kaunis kuin Carmela.

Tanssiaisiltana Teresa otti ylleen kauneimman pukunsa, kalleimmat neulansa ja kirkkaimmat helynsä. Hänellä oli frascatilainen kansallispuku ja Luigilla roomalaisten talonpoikien juhlapuku.

Juhlat olivat suurenmoiset. Talo ja puisto oli komeasti valaistu. Puiston jokaisessa tienristeyksessä oli soittokunta ja pöytiä virvokkeineen. Vieraat tanssivat myös puistossa.

Carmela oli puettu sonninolaiseksi talonpoikaistytöksi. Hänen päähineensä oli kokonaan helmillä koristettu, hänen hiusneulansa olivat kultaa ja timantteja, hänen vyönsä oli turkkilaista silkkiä, johon oli kudottu isoja kukkia, hänen jakkunsa ja hameensa olivat kashmiria, esiliina intialaista silkkiä, liivin nappeina oli timantteja.

Kaksi hänen toveriaan oli niin ikään pukeutunut talonpoikaispukuihin mutta nekin kimaltelivat kultaa ja jalokiviä. Neljä Rooman rikkaimpiin ja ylhäisimpiin perheisiin kuuluvaa nuorukaista seurasi heitä tuolla italialaisella vapaudella, jonka vertaista ei ole missään muualla maailmassa.

Carmelan mieleen juolahti muodostaa sopusuhtainen kadrilli, mutta neljäs nainen puuttui.

Carmela katseli ympärilleen; ei kellään hänen vieraistaan ollut samanlaista pukua kuin heillä.

Kreivi San Felice osoitti hänelle Teresaa, joka seisoi joukon keskellä nojaten Luigin käsivarteen.

"Sallitteko, isä?" kysyi Carmela.

"Tietysti", vastasi kreivi, "onhan nyt karnevaali!"

Carmela kumartui erään häntä seuranneen nuoren herran puoleen ja lausui hänelle muutaman sanan osoittaen Teresaa.

Nuori mies katsoi siihen suuntaan, jonne kaunis käsi viittasi, kumarsi tottelevaisuutensa merkiksi ja meni kutsumaan Teresaa ottamaan osaa kadrilliin, jota kreivin tytär johti.

Teresa tunsi aivan kuin liekin leimahtavan kasvoilleen. Hän loi kysyvän katseen Luigiin; tämä ei voinut kieltää. Luigi päästi kainalossaan olevan Teresan käden vapaaksi, ja Teresa läksi ylhäisen kavaljeerinsa taluttamana aivan vapisten ottamaan osaa ylhäiseen kadrilliin.

Taiteilija olisi tietysti antanut paljon suuremman arvon Teresan oikealle puvulle kuin Carmelan ja hänen toveriensa puvuille, mutta Teresa oli turhamainen ja keikaileva tyttö, musliinin ompelukset, vyön palmunoksat, kashmirin loisto sokaisivat hänet, safiirien ja timanttien säihky sai hänet aivan päästä pyörälle.

Luigi tunsi sielussaan heräävän tähän asti hänelle aivan oudon tunteen. Se oli kalvavaa tuskaa. Hän seurasi katseillaan Teresan ja hänen tanssitoverinsa pienintäkin liikettä. Kun heidän kätensä koskettivat toisiaan, niin häntä aivan kuin pyörrytti, valtimot tykkivät kiivaasti, ja hänen korvansa humisivat. Kun he puhelivat — vaikkakin Teresa kuunteli silmät maahan luotuina — olivat hänen tanssitoverinsa sanat mairittelua, sen näki tuon nuoren, kauniin miehen välkkyvistä silmistä. Luigi tunsi maan huojuvan allaan, ja helvetillinen ääni käski häntä iskemään ja tappamaan. Hän puristi toisella kädellään lujasti valkopyökin runkoa, jota vastaan hän nojasi, ja toinen käsi tarttui suonenvedontapaisesti vyöhön unohtuneen tikarin sirosti veisteltyyn päähän.

Teresa, joka alussa oli ollut arka ja peloissaan, rauhoittui piankin. Hän oli kaunis, hän oli suloinen, ja luontainen sulo teki suuremman vaikutuksen kuin säätyhenkilöiden teeskentely ja äitelä sirous.

Hän voitti kaikki muut kadrillissa, ja jos hän kadehti kreivi San Felicen tyttären rikkautta, niin tämä puolestaan oli hänelle mustasukkainen.

Ylistelevin kiitoslausein hänen tanssitoverinsa saattoi hänet sille paikalle, josta oli hänet noutanutkin ja jossa Luigi häntä odotti.

Tyttö oli tanssin aikana pari kolme kertaa vilkaissut häneen ja nähnyt Luigin tuijottaneen häntä kalpeana ja synkkänä. Kerran oli hänen tikarinsa terä, joka puoliksi näkyi tupesta, välähtänyt kuin uhkaava salama.

Kadrillilla oli ollut tavattoman suuri menestys, ja se tahdottiin nähdä toistamiseen. Carmela yksinään vastusti sitä. Mutta kreivi San Felice pyysi niin kauniisti tytärtään, että tämä lopulta suostui.

Heti tuli eräs ylhäinen herra etsimään Teresaa, sillä ilman häntä ei tanssia voitu esittää. Mutta tyttö oli kadonnut.

Luigista tuntui, ettei hän jaksaisi katsoa sitä uudestaan ja siksi hän oli puoliväkisin vienyt Teresan puutarhan toiseen osaan. Teresa seurasi vastenmielisesti, mutta hän oli nähnyt Luigin kasvoista, että jotakin merkillistä tapahtui hänessä. Hänen omakin mielensä oli rauhaton, ja vaikka hän ei ollutkaan tehnyt mitään pahaa, tiesi hän kuitenkin ansainneensa moitteita.

Teresan suureksi hämmästykseksi Luigi oli koko illan vaiti. Vasta kun illan viileys oli karkottanut vieraat puistosta ja kun talon ovet suljettiin, jotta vieraat sisällä saisivat jatkaa juhlaa, hän saattoi Teresan kotiin. Hyvästellessään hän kysyi:

"Teresa, mitä sanoit, kun tanssit vastapäätä kaunista kreivitär San Feliceä?"

"Minä sanoin", vastasi tyttö aivan avomielisesti, "että antaisin puolet elämääni, jos saisin samanlaisen puvun kuin hänellä oli."

"Ja mitä tanssitoverisi sanoi sinulle?"

"Että minun tarvitsi sanoa vain sana, niin saisin sellaisen."

"Hän oli oikeassa", vastasi Luigi. "Haluatko sitä yhtä kiihkeästi kuin sanot?"

"Haluan."

"Hyvä on, sinä saat sen."

Tyttö hämmästyi ja alkoi tehdä kysymyksiä, mutta Luigin kasvot olivat niin synkät ja niin pelottavat, että sanat kuolivat hänen huulilleen.

Sitä paitsi Luigi poistui heti nämä sanat sanottuaan.

Samana yönä sattui kamala tapaus, joka johtui varmaankin siitä, että joku palvelija oli unohtanut sammuttaa kynttilät; tuli pääsi irti juuri siinä osassa taloa, jossa kauniin Carmelan huoneet olivat. Kun hän keskellä yötä heräsi liekin loimuun, kietoi hän ylleen aamuviittansa ja koetti paeta portaiden kautta, mutta käytävä olikin jo liekkien vallassa. Silloin hän palasi omaan huoneeseensa ja alkoi huutaa apua. Äkkiä huoneen ikkuna, joka oli kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta, aukeni ja eräs nuori talonpoika kiipesi huoneeseen, sieppasi hänet syliinsä ja tavattoman notkeasti vei hänet ulos ja laski hänet nurmelle. Carmela oli pyörtynyt, mutta kun hän tointui, seisoi isä hänen vieressään, ja palvelijat olivat hänen ympärillään auttamassa. Talon siipirakennus oli kokonaan palanut, mutta mitä siitä, kun Carmela oli elossa.

Hänen pelastajaansa etsittiin turhaan, hän oli kadonnut. Carmela oli ollut niin säikähtynyt, että ei ollut häntä tuntenut.

Seuraavana päivänä nuoret tapasivat toisensa tavalliseen aikaan metsän laidassa. Luigi oli saapunut kohtaukseen ensimmäisenä. Hän tuli hyvin iloisena nuorta tyttöä vastaan ja näytti kokonaan unohtaneen eilisen. Teresa oli odottamattoman vakava. Mutta kun hän näki Luigin iloisena, niin hän teeskenteli huolettomuutta.

Luigi otti Teresan käsivarren kainaloonsa ja vei hänet luolan ovelle asti. Siinä hän pysähtyi. Tyttö huomasi, että hänellä oli mielessä jotain erikoista, ja katsoi terävästi häneen.

"Teresa", sanoi Luigi, "eilen väitit antavasi mitä tahansa maailmassa, jos saisit samanlaisen puvun kuin oli kreivin tyttärellä."

"Niin sanoin", lausui Teresa kummastuneena, "mutta olin hullu toivoessani sellaista."

"Ja minä vastasin: hyvä on, sinä saat sen."

"Niin sanoit", lausui nuori tyttö, jonka kummastus kasvoi Luigin puhuessa. "Mutta tietysti vastasit niin vain tehdäksesi minun mielikseni."

"En koskaan ole luvannut sinulle sellaista, mitä en ole pitänyt, Teresa", vastasi Luigi ylpeästi. "Mene luolaan ja ota puku yllesi."

Näin sanoen hän siirsi kiven syrjään ja näytti Teresalle luolaa, jossa paloi kynttilä komean peilin kummallakin puolella. Luigin tekemällä yksinkertaisella pöydällä oli helminauha ja timanttineulat. Vieressä olevalla tuolilla oli puku.

Teresa huudahti riemusta ja kysymättäkään, mistä tämä puku oli tullut, joutamatta edes kiittämään Luigia hän riensi luolaan.

Luigi pani kiven paikoilleen, sillä hän näki ratsastajan ilmestyneen jonkin matkan päässä olevalle kunnaalle ja pysähtyvän aivan kuin etsien tietä.

Huomatessaan Luigin matkamies läksi täyttä laukkaa hänen luokseen.

Luigi ei ollut erehtynyt; matkamies, joka Palestrinasta matkusti Tivoliin, oli eksynyt tieltä.

Nuori mies neuvoi hänelle tien. Mutta kun virstan päässä olisi taas kolmen tien risteys, pyysi ratsastaja Luigia oppaakseen.

Luigi riisui viittansa, heitti pyssynsä olalleen, ja läksi sitten astumaan matkamiehen edellä niin nopeasti, että hevosen on vaikea pysyä heidän matkassaan.

Kymmenen minuutin kuluttua he olivat Luigin mainitsemassa tienhaarassa.

Sinne tultuaan hän ojensi kätensä mahtavasti kuin keisari sen tien suuntaan, jota myöten matkamiehen tuli kulkea, ja sanoi:

"Tuolla on tie, teidän ylhäisyytenne, nyt ette enää voi erehtyä."

"Ja tässä on palkkasi", sanoi matkamies antaen paimenelle muutamia pikkurahoja.

"Kiitos", sanoi Luigi vetäen kätensä pois. "Minä lahjoitan palvelukseni, mutta en sitä myy."

"Mutta", sanoi matkamies, joka näytti tottuneen käsittämään, mikä ero oli kaupunkilaisten suurella palvelusinnolla ja maalaisten ylpeydellä, "jos hylkäät maksun, niin otat varmaankin lahjan vastaan."

"Se on aivan eri asia."

"Ota siis nämä kaksi venetsialaista sekiiniä ja anna ne rakastetullesi, jotta hän voi niistä teettää itselleen korvakoristeet."

"Ja ottakaa te tämä tikari", sanoi nuori paimen. "Albanon ja Civita-Castellanan väliltä ette mistään löydä paremmin veistettyä päätä."

"Otan sen vastaan", sanoi matkamies, "mutta nyt jään sinulle velkaa, sillä tikari on enemmän kuin kahden sekiinin arvoinen."

"Ehkä kauppiaan mielestä, mutta minulle, joka sen itse olen veistänyt, se tuskin on piasterin arvoinen."

"Mikä on nimesi?" kysyi matkamies.

"Luigi Vampa", vastasi paimen yhtä ylpeästi kuin olisi sanonut: Aleksander, Makedonian kuningas. "Entä teidän?"

"Minun nimeni", vastasi matkustaja, "on merenkulkija Sindbad."

Franz d'Epinay huudahti hämmästyksestä.

— Merenkulkija Sindbad! sanoi hän.

— Niin, lausui kertoja, — sen mainitsi matkamies Vampalle nimenään.

— Mitä teillä on tuota nimeä vastaan? keskeytti Albert. — Se on hyvin kaunis nimi, ja lapsena sadun merenkulkija Sindbadin seikkailut huvittivat minua suuresti.

Franz ei sanonut enempää.

— Jatkakaa.

— Vampa pisti halveksivasti sekiinit taskuunsa ja palasi samaa tietä kuin oli tullutkin. Päästyään kahden- tai kolmensadan jalan päähän luolasta hän oli kuulevinaan huutoa.

Hän seisahtui ja kuulosti. Huuto tuli luolasta päin.

Hän riensi kuin vuorivuohi paikalle. Joku huusi: "Auttakaa! Auttakaa!" Eräs mies kantoi Teresaa metsään.

Vampa laski välimatkan. Mies oli ainakin kaksisataa askelta hänen edellään. Hän ei ehtisi saada miestä kiinni, ennen kuin tämä pääsisi metsään.

Nuori paimen jäi paikalleen, aivan kuin jalkansa olisivat kasvaneet maahan kiinni. Hän painoi pyssyn perän olkaansa vastaan, nosti hitaasti piipun ryöstäjää kohden, tähtäsi hetkisen ja laukaisi.

Ryöstäjä pysähtyi heti, hänen polvensa horjuivat ja hän kaatui maahan vetäen Teresan mukanaan.

Pian Teresa kuitenkin nousi. Vampa riensi heti häntä kohden, sillä kymmenen askelen päässä kuolevasta hän oli vaipunut maahan. Vampa pelkäsi ensi aluksi, että kuula, joka oli surmannut hänen vihollisensa, oli samalla haavoittanut hänen rakastettuansakin.

Kaikeksi onneksi ei niin ollut tapahtunut; Teresan voimat olivat vain pelosta herpautuneet. Kun Luigi oli varma siitä, että Teresa oli terve ja haavoittumaton, hän kääntyi haavoitetun puoleen.

Tämä oli jo kuollut, hänen kätensä olivat nyrkissä, suu tuskan vääristämä ja hiukset märkinä kuoleman hiestä.

Auki jääneissä silmissä oli uhkaava katse.

Vampa lähestyi ruumista. Mies oli Cucumetto.

Siitä päivästä alkaen, jolloin nuoret pelastivat rosvon, oli tämä ollut rakastunut Teresaan ja oli vannonut, että tyttö vielä kerran olisi hänen omansa. Siitä päivästä alkaen hän oli vaaninut sopivaa tilaisuutta. Ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin tytön rakastaja oli mennyt näyttämään matkamiehelle tietä, hän oli ryöstänyt Teresan ja oli jo varma siitä, että tyttö oli hänen omansa, kun Vampan kuula oli lävistänyt hänen sydämensä.

Vampa katseli häntä hetkisen, eikä hänen kasvoillaan kuvastunut pienintäkään mielenliikutusta, jota vastoin Teresa vapisi yhä vielä ja uskalsi vain vähitellen lähestyä rosvoa ja katsoa häntä rakastettunsa olan ylitse.

Vähän ajan päästä Vampa kääntyi Teresan puoleen.

"Ahaa", sanoi hän, "hyvä on, sinä olet jo pukeutunut. Nyt on minun vuoroni vaihtaa asua."

Teresa oli todellakin pukeutunut kiireestä kantapäähän kreivi San Felicen tyttären pukuun.

Vampa kantoi Cucumetton ruumiin luolaan, ja Teresa jäi vuorostaan sen ulkopuolelle.

Jos joku toinen matkamies olisi sattunut kulkemaan ohitse, olisi hän nähnyt kummallisen näyn: vuohiaan paimentavan tytön, jolla oli kashmir-hame, helmistä tehdyt korvarenkaat ja kaulanauhat, timanttiset tukkaneulat ja safiiriset, smaragdiset ja rubiiniset napit.

Hän olisi ehdottomasti luullut siirtyneensä Florianin aikaan ja olisi Pariisiin tullessaan kertonut nähneensä alppipaimentytön Sabinilaisvuorten rinteellä.

Neljännestunnin päästä Vampa vuorostaan palasi luolasta. Hänen pukunsa oli omalla tavallaan yhtä komea kuin Teresankin.

Hänellä oli granaatinvärinen takki, jossa oli kultanapit, kultakirjailulla koristettu liivi, roomalainen huivi kaulassaan, ammussäiliö, joka oli kirjailtu kullalla ja punaisella sekä vihreällä silkillä. Taivaansinisestä sametista ommellut polvihousut oli timanttisoljilla sidottu polven alapuolelta, hirvennahkaiset säärykset oli koristettu tuhansilla kiemuroilla, päässä hänellä oli hattu, jossa liehui kaikenvärisiä nauhoja. Kaksi kelloa riippui hänen vyössään, ja komea tikari oli pistetty ammuslaukun kupeeseen.

Teresa huudahti ihastuksesta. Vampa oli ottanut ylleen Cucumetton koko puvun ja oli kuin jokin Leopold Robertin tai Schnetzin maalaus.

Nuori mies huomasi, minkä vaikutuksen hän teki rakastettuunsa, ja ylpeyden hymy nousi hänen huulilleen.

"Nyt", sanoi hän Teresalle, "oletko valmis jakamaan kohtalon minun kanssani, olkoon se millainen tahansa?"

"Olen, olen", huudahti nuori tyttö aivan innoissaan.

"Seuraamaan minua, minne tahansa menen?"

"Vaikka maailman ääriin."

"Tartu sitten käsivarteeni ja menkäämme, sillä meillä ei ole varaa hukata aikaa."

Nuori tyttö tarttui rakastettunsa käsivarteen kysymättäkään, minne tämä hänet vei, sillä tänä hetkenä Luigi oli hänen mielestään kaunis, ylpeä ja kaikkivoipa kuin Jumala.

Ja molemmat lähestyivät metsää, jonka rajan yli he muutaman minuutin päästä olivat astuneet.

Vampa tunsi kaikki vuoriston polut. Jonkin ajan kuluttua he saapuivat metsän tiheimmälle paikalle. Kuivuneen vuoripuron uoma vei laaksoon. Vampa kulki tätä merkillistä tietä pitkin, joka rantatöyräillä kasvavien tuuheitten pinjain suojassa muistutti Vergiliuksen kuvaamaa Avernukseen johtavaa tietä, paitsi että tällä oli helpompi astella.

Teresa alkoi pelätä jylhää ja synkkää seutua ja puristautui lähemmäksi opastaan sanomatta sanaakaan. Mutta kun hän näki Vampan astelevan tasaisesti ja tyynen näköisenä, niin hän osasi salata levottomuutensa.

Äkkiä kymmenen askelen päässä heistä astui mies puun takaa esiin ja tähtäsi Vampaa.

"Ei askeltakaan eteenpäin", huusi hän, "tai olet kuoleman oma."

"Joutavia", sanoi Vampa kohottaen halveksivasti kätensä. Teresa ei enää voinut salata pelkoaan, vaan painautui yhä lujemmin häntä vastaan. "Joko sudet repivät toisiaan?"

"Kuka olet?" kysyi vahti.

"Olen Luigi Vampa, San Felicen paimen."

"Mitä tahdot?"

"Puhua tovereittesi kanssa, jotka ovat Rocca Biancan metsänaukeamassa."

"Astu edellä", sanoi vartija.

Vampa hymyili huomatessaan rosvon varovaisuuden ja käveli Teresan kanssa edellä yhtä tyynesti ja tasaisesti kuin tähänkin asti.

Viiden minuutin päästä rosvo käski heitä pysähtymään, ja matki kolme kertaa korpin ääntä.

Samanlainen rääyntä kuului vastaukseksi.

"Hyvä on", sanoi rosvo, "nyt voit jatkaa matkaasi."

Luigi ja Teresa lähtivät taas eteenpäin.

Rocca Biancan metsänaukeama oli pienen vuoren huipulla, joka aikoinaan oli varmaankin ollut tulivuori. Tämä tulivuori oli sammunut jo aikoja ennen kuin Romulus ja Remus lähtivät Albasta ja alkoivat rakentaa Roomaa.

Teresa ja Luigi saapuivat kukkulalle ja näkivät samassa parikymmentä rosvoa.

"Tämä nuori mies tahtoo tavata teitä ja puhella kanssanne", sanoi vahti.

"Mitä asiaa hänellä on meille?" kysyi se, joka päällikön poissa ollessa hoiti hänen tehtäviään.

"Minulla on sitä asiaa, että olen väsynyt paimenen ammattiin", sanoi Vampa.

"Vai niin", sanoi päällikkö, "ymmärrän, sinä tahdot päästä meidän joukkoomme?"

"Olkoon hän tervetullut", huusivat useat Ferrusinosta, Pampinarasta ja Anagnista kotoisin olevat rosvot, jotka tunsivat Luigi Vampan.

"Niin kyllä, mutta minä tahdon muutakin kuin olla toverinne."

"Mitä sinä sitten tahdot?" kysyivät rosvot kummissaan.

"Minä tahdon tulla päälliköksenne", sanoi nuori mies.

Rosvot purskahtivat nauruun.

"Millä mielestäsi olet tämän kunnian ansainnut?" kysyi alipäällikkö.

"Olen tappanut päällikkönne Cucumetton, jonka puku nyt on ylläni", sanoi Luigi, "ja olen sytyttänyt San Felicen kartanon antaakseni juhlapuvun morsiamelleni."

Tuntia myöhemmin oli Luigi Vampa valittu kuolleen Cucumetton sijaan päälliköksi.

— No, rakas Albert, sanoi Franz kääntyen ystävänsä puoleen, — mitä nyt arvelette Luigi Vampasta?

— Sitä, että tuo kaikki on tarua, sanoi Albert, — ja että häntä ei ole koskaan ollut olemassakaan.

— Ja te siis sanotte, että Vampa harjoittaa tätä nykyä ammattiaan Rooman lähistöllä? kysyi Franz Pastrinilta.

— Ja niin uhkarohkeasti, ettei moista ole ennen nähty.

— Poliisi on siis turhaan koettanut vangita häntä?

— Sehän on mahdotonta! Hän on liitossa tasangon paimenten, Tiberin kalastajien ja rannikon salakuljettajien kanssa. Kun häntä etsitään vuoristosta, niin hän onkin virralla, häntä ajetaan takaa virralla, hän onkin merellä; kun sitten luullaan hänen paenneen Giglion, Guanoutin tai Monte-Criston saarelle, niin hän ilmestyykin yht'äkkiä Albanoon, Tivoliin tai Ricciaan.

— Ja miten hän menettelee matkustajien suhteen?

— Hyvin yksinkertaisesti. Sen mukaan, kuinka kaukana ollaan kaupungista, he antavat matkustajalle aikaa kahdeksan tuntia, kaksitoista tuntia, vuorokauden, että hän ehtisi maksaa lunnaat. Kun tämä aika on kulunut umpeen, annetaan vielä tunti armonaikaa. Ellei tämän tunnin viimeisenä minuuttina lunnaita ole suoritettu, ampuu hän kuulan vangin otsaan tai pistää tikarin hänen sydämeensä. Siinä kaikki.

— No, Albert, kysyi Franz toveriltaan, — vieläkö nytkin tekee mielenne ajaa Colosseumiin ulommaisia bulevardeja pitkin?

— Tietysti, jos se tie on hauskempi, vastasi Albert.

Samassa kello löi kahdeksan, ovi aukeni ja ajuri astui sisään.

— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, — vaunut odottavat.

— Siinä tapauksessa, sanoi Franz, — Colosseumiin.

— Porta del Popolon kautta vai katuja pitkin?

— Katuja pitkin, hitto vieköön, katuja pitkin! huudahti Franz.

— Rakas ystävä, sanoi Albert nousten ja sytyttäen kolmannen sikarin, — luulin teitä toden totta urhoollisemmaksi.

34. Odottamaton kohtaaminen

Franz oli keksinyt keinon, miten Albert joutuisi Colosseumiin kulkematta minkään antiikkisen raunion ohitse, niin ettei mikään asteittainen valmistautuminen riistäisi tältä jättiläisrakennukselta tuumaakaan sen mahtavuudesta. Se kävi päinsä ajamalla ensin Via Sistiniaa, kääntymällä Santa Maria Maggioren edustalla ja saapumalla Via Urbanaa ja San Pietro in Vincolia pitkin Via del Colosseolle.

Tällä tiellä oli sekin etu, että se ei millään tavoin haihduttanut Pastrinin kertomuksen vaikutusta, johon tarinaan oli liittynyt Franzin kummallinen isäntä Monte-Criston saarelta.

Eräs toinenkin seikka oli johdattanut Franzin mieleen ystävänsä merenkulkija Sindbadin, nimittäin nuo hänen kummalliset suhteensa rosvoihin ja salakuljettajiin. Kun Pastrini oli kertonut, miten Vampa saattoi paeta kalastajien ja salakuljettajien veneisiin, niin Franz muisti noita kahta korsikalaista rosvoa, jotka olivat aterioineet jahdin miehistön seurassa, ja jotka oli viety Porto-Vecchioon. Ilmeisesti merenkulkija Sindbad harjoitti samaa hyväntekeväisyysintoaan yhtä hyvin Piombinon, Civita-Vecchian, Ostian ja Gaetan rannoilla kuin Korsikan, Toscanan ja Espanjan rannoillakin. Ja kun Franz muisti hänen itse puhuneen Tunisista ja Palermosta, oli hänellä ilmeisesti hyvin laaja vaikutuspiiri.

Mutta niin voimakkaan vaikutuksen kuin nämä mietelmät tekivätkin nuoreen mieheen, katosivat ne heti, kun hän näki edessään Colosseumin synkän jättiläisrakennuksen, jonka aukkojen läpi kuu loi kalpeita säteitään, aivan kuin ne olisivat paistaneet kummituksen silmistä. Vaunut pysähtyivät muutaman askelen päähän Mesa Sudansista. Kuski hyppäsi istuimeltaan alas, avasi vaunun oven, ja nuoret miehet laskeutuivat maahan. Samassa oli heidän edessään opas, joka näytti ilmestyneen maan alta.

Hotellin puolesta oli jo opas seurannut heitä, joten heillä oli nyt kaksi opasta.

Roomassa onkin aivan mahdotonta karttaa oppaita. Lukuun ottamatta yleistä opasta, joka ottaa teidät haltuunsa niin pian kuin tulette hotelliin ja joka ei luovu teistä, ennen kuin olette päässyt kaupungin ulkopuolelle, on jokaisella muistomerkilläkin oma oppaansa, jopa muistomerkin jokaisella osallakin. Kuinka niitä siis ei olisi Colosseumilla, tuolla kuuluisimmalla muistomerkillä, josta Martialis on sanonut:

"Lakatkoon Memphis ylistelemästä pyramidien raakalaiskauneutta, älköön ylistettäkö enää Babylonian ihmeitä, kaikki saavat väistyä tämän Caesarien jättiläistyön edessä, kaikkien tulee yhtyä ylistämään tätä muistomerkkiä."

Franz ja Albert eivät koettaneetkaan päästä oppaiden tyranniudesta. Se olisi ollut sitäkin vaikeampaa, kun vain oppailla on oikeus kulkea rakennuksessa soihtu käsissään. He eivät siis vastustelleet, vaan antautuivat kokonaan näiden valtaan.

Franz tunsi rakennuksen, sillä hän oli jo kymmenen kertaa ollut siellä. Mutta kun hänen toverinsa ensi kertaa astui jalallaan Flavius Vespasianuksen jättiläisrakennukseen, teki muistomerkki oppaan lörpöttelystä huolimatta syvän vaikutuksen häneen. Näkemättä ei voi aavistaa, kuinka mahtava tämä rakennus on, ja se tulee entistä kauniimmaksi etelän kuutamossa, joka muistuttaa lännen iltahämärää.

Tuskin oli Franz astunut satasen askelta raunioiden sisällä, kun hän jätti Albertin oppaiden seuraan katsomaan leijonien luolaa, gladiaattorien suojaa ja caesarien aitiota, ja läksi omin päin kulkemaan puoliksi raunioituneita portaita myöten. Hän antoi muiden tehdä tavanmukaisen kiertokulkunsa ja istahti erään pylvään suojaan aukon kohdalle, josta hän saattoi nähdä rakennuksen koko majesteetillisessa suuruudessaan.

Franz oli istunut noin neljännestunnin paikallaan ja näki, miten Albert soihtuja kantavien oppaiden seurassa tuli esiin Colosseumin toisessa päässä eräästä vomitoriumista ja miten he aivan kuin virvatulia seuraavat varjot laskeutuivat porras portaalta sitä paikkaa kohden, joka oli varattu Vestan neitsyille, kun hän kuuli kiven putoavan alas niiltä portailta, joita myöten hän oli äsken kulkenut. Useinhan kivi tuolla tavoin putoaa ajan askelten alta ja vyöryy syvyyteen. Mutta tällä kertaa hänestä tuntui, että ihmisjalka oli sen irroittanut, ja että joku tuli häntä kohden, vaikkakin astuja koetti liikkua niin hiljaa kuin mahdollista.

Vähän ajan kuluttua tuli näkyviin mies, joka nousi varjosta sitä mukaa kuin astui ylemmäksi portaita. Mies saattoi olla niin kuin Franzkin sellainen matkailija, joka mieluummin mietiskeli yksinäisyydessä kuin kuunteli oppaan lörpötyksiä, eikä hänen ilmestymisessään siis ollut mitään kummallista. Mutta hänen ylen varovainen liikehtimisensä ja kuulostamisensa ilmaisi, että hän oli saapunut tietyssä tarkoituksessa ja odotti jotakuta.

Vaistomaisesti Franz hiipi piiloon pylvään taakse.

Kymmenen askelen päässä heistä oli holvi sortunut ja aukon ympärillä kasvoi pensaita ja pitkiä huojuvia köynnöskasveja, joiden vihannat oksat selvästi näkyivät taivaan tummaa kantta vastaan.

Mies, jonka salaperäinen ilmestyminen oli herättänyt Franzin huomiota, seisoi varjossa, joten hänen kasvonpiirteitään ei voinut erottaa, mutta hänen pukunsa näkyi. Hän oli kietoutunut laajaan, ruskeaan viittaan, jonka vasemman olan yli heitetty kulma suojasi hänen kasvojensa alapuolen. Leveälierinen hattu peitti kasvojen yläosan. Hänen pukunsa alaosaa valaisi aukosta viistoon tuleva säde, ja silloin saattoi erottaa mustat housut ja hienot kiiltonahkaiset kengät. Mies kuului ilmeisesti hienoihin seurapiireihin.

Seisottuaan paikallaan muutaman minuutin hän alkoi käydä kärsimättömäksi. Silloin kuului ylemmältä terassilta heikkoa kolinaa.

Samassa ilmestyi mies aukon suulle, loi tutkivan katseensa pimeyteen ja huomasi viittaan kietoutuneen miehen. Hän tarttui heti riippuviin köynnöksiin ja laskeutui niitä myöten. Hänellä oli trasteverelainen puku yllään.

— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän Rooman murteella, — olen antanut teidän odottaa. Mutta olen myöhästynyt vain muutaman minuutin. San Giovanni di Lateranon kello löi vasta juuri äsken kymmenen.

— Minä tulin liian varhain ettekä te liian myöhään, vastasi tuntematon selvällä Toscanan murteella. — Jättäkäämme siis turhat anteeksipyynnöt. Tiedän joka tapauksessa, ettei saapumisenne riippunut teidän tahdostanne.

— Siinä olettekin oikeassa, teidän ylhäisyytenne. Tulen Sant' Angelon linnasta, ja minun oli hyvin vaikea päästä Beppon puheille.

— Kuka on Beppo?

— Beppo on eräs vankilan palvelija, jolle maksan vuosittain pienen summan saadakseni tietää, mitä pyhän isän vankilassa tapahtuu.

— Ahaa, minä huomaan, että olette varovainen.

— Täytyy, teidän ylhäisyytenne, eihän tiedä, mitä sattuu tapahtumaan. Ehkä minäkin kerran joudun ansaan, aivan kuin Peppino-parka, ja tarvitsen hiiren puremaan verkon silmut poikki.

— Lyhyesti, mitä olette saanut tietää?

— Tiistaina pannaan toimeen kaksi teloitusta kello kahden aikaan, niin kuin Roomassa on tapana ennen suuria juhlia. Toinen on mazzolato, konna, joka tappoi kasvattajansa, erään papin, eikä siis ansaitse mitään sääliä. Toinen on decapitato, ja se on onneton Peppino.

— Minkä sille voi, tehän herätätte sellaista kauhua sekä paavillisessa hallituksessa että viereisissä kuningaskunnissakin, joten rangaistus on pantava toimeen pelottavaksi esimerkiksi.

— Mutta eihän Peppino kuulu edes joukkooni. Hän on paimenparka, joka ei ole tehnyt muuta rikosta kuin että on hankkinut meille ruokavaroja.

— Ja tullut siten täydellisesti rikostoveriksenne. Häntä kohtaan ollaan kuitenkin hienotunteisia, häntä ei murskata kuoliaaksi niin kuin teille kävisi, jos kerran joutuisitte heidän käsiinsä, vaan mestataan. Tämä tuottaa vaihtelua kansanhuveihin, joten jokainen saa siellä nähdä mielensä mukaisen näytännön.

— Lukuun ottamatta sitä odottamatonta näytäntöä, jonka minä järjestän.

— Näytte aikovan tehdä tyhmyyksiä, huomautti viittaniekka.

— Olen valmis tekemään mitä tahansa pelastaakseni miehen, joka minua palvelemalla on joutunut ahdinkoon. Kautta Madonnan, pitäisin itseäni pelkurina, ellen tekisi mitään auttaakseni tuota kunnon miestä.

— Ja mitä aiotte tehdä?

— Asetan parikymmentä miestä mestauslavan ympärille, ja kun hänet tuodaan ja minä olen antanut merkin, hyökkäämme kaikki tikarit kädessä saattueen kimppuun ja vapautamme hänet.

— Tuuma tuntuu hyvin arveluttavalta, ja minun keinoni on ehdottomasti parempi.

— Ja mikä on teidän ylhäisyytenne keino?

— Annan eräälle tuntemalleni miehelle kymmenentuhatta piasteria, ja Peppinon mestaus lykätään seuraavaan vuoteen. Sitten annan tämän vuoden kuluessa tuhat piasteria eräälle toiselle, joka auttaa hänet pääsemään pakoon.

— Oletteko varma onnistumisestanne?

— Olen. Teen enemmän yksinäni kullan avulla kuin te kaikki yhteensä tikareillanne, pistooleillanne, karbiineillanne ja musketeillanne. Antakaa minun toimia.

— Hyvä on. Mutta jos epäonnistutte, niin olemme valmiina.

— Olkaa vain valmiina, jos mielenne tekee, mutta luottakaa siihen, että minä hankin armahduksen.

— Ylihuomenna on tiistai, muistakaa se. Teillä on aikaa vain huomispäivä.

— Mutta vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia, tunnissa kuusikymmentä minuuttia ja minuutissa kuusikymmentä sekuntia. Ja kahdeksankymmenenkuudentuhannen neljänsadan sekunnin kuluessa ennättää saada paljon aikaan.

— Jos onnistutte, niin miten saamme sen tietää?

— Asia on hyvin yksinkertainen. Olen vuokrannut kahvila Rospolin kolme viimeistä ikkunaa. Jos saan lykkäyksen aikaan, niin sivuilla olevissa ikkunoissa on keltaiset silkkiverhot, mutta keskimmäisessä valkoiset, ja niissä punainen risti.

— Mainiota. Ja kenen välityksellä toimitatte armahduksen?

— Lähettäkää luokseni joku joukostanne katujamunkin puvussa. Pukunsa avulla hän pääsee aivan mestauslavan ääreen, antaa armahduskirjan munkkikunnan esimiehelle, joka taas antaa sen pyövelille. Ilmoittakaa tämä sitä ennen Peppinolle, ettei hän kuole pelosta tai tule hulluksi.

— Kuulkaahan, teidän ylhäisyytenne, sanoi talonpoika, — olettehan varma siitä, että olen teille uskollinen?

— Ainakin toivon.

— Jos pelastatte Peppinon, niin vastaisuudessa en ole ainoastaan uskollinen, vaan tottelen kaikkia määräyksiänne.

— Ajatelkaa tarkoin mitä sanotte, ystäväni. Jonakin päivänä ehkä vetoan siihen, sillä ehkä minäkin jonakin päivänä tarvitsen teidän apuanne…

— No niin, silloin näette, että olen yhtä valmis auttamaan teitä kuin te nyt minua. Vaikka olisitte maailman toisessa ääressä, niin teidän ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa minulle: Tee niin, ja minä teen, kautta…

— Vaiti, sanoi tuntematon, — kuulen askeleita.

— Ne ovat matkustajia, jotka käyvät katsomassa Colosseumia soihtujen valossa.

— Heidän ei sovi nähdä meitä täällä yhdessä. Nuo vakoilevat oppaat voisivat tuntea meidät. Ja niin suuressa kunniassa kuin pidänkin ystävyyttänne, voisin turmella hiukan asemaani, jos tiedettäisiin meidän olevan läheisissä tekemisissä toistemme kanssa.

— Siis, jos saatte lykkäyksen aikaan?

— On keskimmäisessä ikkunassa valkoiset silkkiverhot ja niissä punainen risti.

— Ellette saa sitä aikaan?

— Kaikissa kolmessa on keltaiset verhot.

— Ja silloin?

— Silloin, hyvä ystävä, käyttäkää tikarejanne mielenne mukaan; minä sallin sen ja olen sitä katsomassa.

— Hyvä, teidän ylhäisyytenne, luotan teihin, luottakaa te minuun.

Tämän sanottuaan talonpoika katosi portaita myöten, ja tuntematon, käärittyään viittansa vieläkin enemmän kasvojensa suojaksi, kulki parin askelen päässä Franzin ohitse ja astui ulompia portaita myöten areenalle.

Pian sen jälkeen Franz kuuli nimeään huudettavan holvikäytävässä. Albert kutsui häntä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Franz ajoi hotellia kohden kuunnellen anteeksiantamattoman hajamielisesti Albertia, joka Pliniuksen ja Calpurniuksen mukaan esitelmöi oppineesti rautapiikkisistä verkoista, joiden avulla estettiin petoja hyökkäämästä katsojien joukkoon.

Hän antoi toisen rauhassa jatkaa selityksiään. Hänellä oli kiire päästä niin pian kuin mahdollista yksinäisyyteen voidakseen rauhassa miettiä kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut.

Toinen miehistä oli hänelle ehdottomasti vieras, mutta toisen ääni oli tuttu.

Lauseitten hieman pilkallisissa käänteissä oli jotakin terävää ja metallista, joka sai hänet sävähtämään Colosseumissa aivan samoin kuin Monte-Criston saarellakin.

Hän oli aivan varma siitä, että tämä mies oli merenkulkija Sindbad. Jokaisessa muussa tilanteessa Franz olisi mennyt hänen luokseen. Mutta hänen kuulemansa keskustelu oli ollut niin arkaluonteinen, ettei hän tohtinut ilmaista itseään. Hän oli siis antanut tuon kummallisen miehen poistua seuraamatta häntä, mutta hän päätti pyhästi, ettei seuraavalla kerralla päästäisi tilaisuutta käsistään.

Ajatukset vaivasivat Franzia niin, ettei hän saanut unta. Vasta päivän koittaessa hän nukahti; siitä syystä hän nousikin hyvin myöhään. Oikeana pariisilaisena oli Albert jo pitänyt huolta illan huvituksista ja lähettänyt ostamaan aition Argentina-teatteriin.

Franzilla oli useita kirjeitä kirjoitettavana Ranskaan; hän jätti sen vuoksi vaunut koko päiväksi Albertin haltuun.

Kello viideltä Albert palasi hotelliin. Hän oli vienyt perille suosituskirjeensä ja oli saanut kutsuja kaikiksi illoiksi ja oli nähnyt Rooman. Yhdessä päivässä Albert oli ennättänyt kaiken.

Sitä paitsi hän oli ennättänyt tiedustella, millainen oli ooppera ja ketkä siinä esiintyivät.

Oopperan nimi oli "Parisina", ja siinä esiintyivät Coselli, Moriani ja Spech.

Onni siis suosi nuoria ystäviämme: he pääsivät kuulemaan "Lucia di Lammermoorin" säveltäjän oopperaa, jossa esiintyi kolme Italian parasta taiteilijaa.

Albert ei ollut voinut tottua italialaisiin teattereihin, niissä kun ei ollut orkesteripaikkoja yleisölle, ei ollut parvia eikä avonaisia aitioita. Se tuntui hankalalta hänestä, jolla oli oma orkesterituolinsa Bouffes'issa ja osansa loge infernalea Suuressa oopperassa.

Se ei estänyt Albertia pukeutumasta tavattoman huolellisesti joka kerta, kun hän meni oopperaan Franzin seurassa. Se oli turhaa vaivaa. Ranskalaisen muodin hienoimman edustajan häpeäksi on mainittava, että niinä neljänä kuukautena, joina hän Franzin kanssa oli samoillut Italian halki, hänelle ei ollut sattunut ainoatakaan seikkailua.

Albert koetti toisinaan laskea leikkiä tästä asiasta. Mutta oikeastaan hän oli siitä harmissaan. Hän, Albert de Morcerf, Pariisin suosituimpia nuoria miehiä, ei saavuttanut mitään ponnistustensa palkaksi. Koko juttu oli sitä tuskallisempi, kun hän oli lähtenyt Pariisista varmassa vakaumuksessa, että hänellä olisi aivan tavaton menestys ja että hän saisi tuttavansa Pariisissa riemuitsemaan kertoessaan seikkailuistaan.

Mitään ei ollut tapahtunut. Kauniit genovalaiset, firenzeläiset ja napolilaiset kreivittäret olivat pysyneet uskollisina, eivät suinkaan miehilleen vaan rakastajilleen, ja Albert tuli siihen harmilliseen vakaumukseen, että italialaiset naiset ovat uskottomuudessaankin uskollisempia kuin ranskalaiset.

Tällä en tahdo sanoa, ettei Italiassa, niin kuin kaikkialla, olisi poikkeuksia.

Albert ei ollut ainoastaan komea seuramies, vaan hän oli myös henkevä. Hän oli sitä paitsi vicomte, tosin uutta aatelia, mutta kun ei nykyaikana enää kysytä todistuksia, niin samahan oli, laskettiinko aateluus vuodesta 1399 vai 1815! Kaiken muun lisäksi oli hänellä viidenkymmenentuhannen livren vuotuiset korot. Se riitti jo yllin kyllin tekemään miehen tavoitelluksi Pariisissa. Nöyryyttäväähän sen vuoksi oli, ettei kukaan nainen todenteolla ollut häntä huomannut, vaikka hän oli liikkunut niin monessa Italian kaupungissa.

Hän arvelikin saavansa korvauksen Roomassa, sillä onhan karnevaali vapauden aikaa ja panee jäykimmätkin hulluttelemaan. Ja koska karnevaali alkaisi seuraavana päivänä, täytyi Albertin sitä ennen tehdä voitavansa herättääkseen huomiota.

Hän olikin sen vuoksi ostanut liput teatterin kaikkein silmiinpistävimpään aitioon ja oli sinne mennessään pukeutunut hyvin huolellisesti. Aitio oli ensimmäisellä rivillä, joka vastaa pariisilaisen teatterin galleriaa. Ensimmäiset kolme riviä olivat kaikki yhtä hienoja, ja niitä sanotaankin sen vuoksi ylhäisön riveiksi.

Tämä aitio, jossa kaksitoista henkeä saattoi mukavasti istua, oli maksanut ystävyksille hiukan vähemmän kuin neljän hengen aitio Ambigu-teatterissa Pariisissa.

Albert toivoi vielä senkin vuoksi valloittavansa jonkun kauniin roomattaren, että voisi saada paikan tämän vaunuissa ja nähdä karnevaalin ylhäisistä ajoneuvoista tai jonkun prinssin palatsin parvekkeelta.

Toiveikas mieliala teki hänet vielä entistä eloisammaksi. Hän käänsi selkänsä näyttämöön, kumartui puoliksi ulos aitiostaan ja katseli kuuden tuuman pituisella kaukoputkella kaikkia kauniita naisia.

Mutta ei ainoakaan nainen edes uteliaisuudesta kiittänyt katseellansa Albertia kaikkien hänen vaivannäköjensä palkaksi.

Jokainen puheli omista asioistaan, rakkaudestaan, nautinnoistaan, seuraavana päivänä alkavasta karnevaalista, välittämättä esiintyjistä tai oopperasta muuta kuin määrähetkinä, jolloin jokainen kääntyi, joko kuullakseen osan Cosellin resitatiivista, taputtaakseen käsiään Morianin loistavalle laululle tai huutaakseen "hyvä" Spechille. Sen jälkeen yksityiset keskustelut alkoivat uudelleen.

Ensimmäisen näytöksen lopulla aukeni erään siihen asti tyhjänä olleen aition ovi, ja Franz näki naisen, jolle hänet oli esitelty Pariisissa ja jonka hän luuli vieläkin olevan Ranskassa. Albert huomasi toverinsa liikahtavan naisen ilmestyessä aitioon ja kysyi heti:

— Tunnetteko tuon naisen?

— Tunnen. Mitä pidätte hänestä?

— Hurmaava, hyvä ystävä, ja vaalea. Oh, kuinka ihanat hiukset! Onko hän ranskalainen?

— Hän on venetsialainen.

— Ja hänen nimensä on?

— Kreivitär G…

— Minä tunnen hänet nimeltä, sanoi Albert. — Sanotaan, että hän on yhtä sukkela kuin kauniskin. Minähän olisin voinut tulla esitellyksi hänelle rouva Villefort'in viime tanssiaisissa, mutta löin ne laimin. Mikä tyhmeliini olenkaan!

— Jos tahdotte, niin korjaan tämän tyhmyyden? kysyi Franz.

— Tunnetteko hänet niin hyvin, että voitte viedä minut hänen aitioonsa?

— Minulla on ollut kunnia puhella hänen kanssaan kolme tai neljä kertaa eläissäni. Mutta tiedättehän, että silloin voin mennä hänen aitioonsa käyttäytymättä sopimattomasti.

Tällä hetkellä kreivitär huomasi Franzin ja viittasi sirosti hänelle, mihin Franz vastasi kunnioittavasti kumartamalla.

— Kas vain, tehän näytätte olevan hyvissä väleissä hänen kanssaan! sanoi Albert.

— Siinä erehdytte, ja me ranskalaiset teemme ulkomailla niin paljon tyhmyyksiä sen vuoksi, että näemme kaiken ranskalaiselta näkökannalta. Espanjassa ja varsinkaan Italiassa ei pidä arvostella ihmisten keskinäisten suhteiden läheisyyttä sen perusteella, kuinka vapaasti he seurustelevat keskenään. Me olemme tunteneet sympatiaa toisiamme kohtaan, kreivitär ja minä, siinä kaikki.

— Sydämenkö sympatiaa? kysyi Albert nauraen.

— Ei, vaan järjen, siinä kaikki, vastasi Franz vakavasti.

— Missä tilaisuudessa?

— Kävellessämme Colosseumissa samalla tapaa kuin mekin kaksi.

— Kuutamollako?

— Niin.

— Kahdenko?

— Melkein.

— Ja mistä puhuitte?

— Vainajista.

— Sepä oli todellakin hyvin virkistävää, huudahti Albert. — Jos minulla on onni päästä hänen seurakseen tuollaiselle kävelymatkalle, lupaan puhua yksinomaan elävistä.

— Ja teette siinä ehkä väärin.

— Sitä odottaessamme esitelkää minut hänelle, niin kuin olette luvannut.

— Heti, kun näytös on loppunut.

— Kuinka kirotun pitkä tämä ensimmäinen näytös onkaan!

— Kuunnelkaa finaalia, se on hyvin kaunis, ja Coselli laulaa sen verrattomasti.

— Niin kyllä, mutta millainen asento hänellä on!

— Spech on niin draamallinen kuin suinkin voi vaatia.

— Ymmärrättehän, että kun on kuullut Sontagin ja Malibranin…

— Eikö Morianin metodi ole teistä verraton?

— Minä en pidä tummista tenorilaulajista.

— Rakas ystävä, te olette todellakin liian vaativainen, sanoi Franz kääntyessään näyttämölle päin Albertin yhä jatkaessa yleisön tarkastamista.

Väliverho laskeutui vihdoinkin vicomte de Morcerfin suureksi iloksi; hän tarttui hattuunsa, silitti nopeasti hiuksiaan, korjaili kalvosimiaan ja kaulanauhaansa ja huomautti Franzille odottavansa häntä.

Kun kreivitär, jolta Franz katseellaan kysyi lupaa, viittasi hänelle merkiksi, että hän oli tervetullut, kiirehti Franz täyttämään Albertin toivomuksen. Kulkiessaan pitkin käytävää Albert vielä silitteli paitansa edustasta ja takistaan pois istumaryppyjä, ja he naputtivat aitio 4:n oveen, jonka takana kreivitär istui.

Heti nousi nuori mies, joka oli istunut hänen rinnallaan aition etummaisella tuolirivillä, ja luovutti italialaiseen tapaan paikkansa vastatulleelle, joka vuorostaan luovuttaa sen seuraavalle vieraalle.

Franz esitteli Albertin kreivittärelle Pariisin eräänä suosituimpana seuramiehenä. Hän lisäsi, että Albert oli aivan onneton, kun ei Pariisissa ollut osannut käyttää hyväkseen tilaisuutta tulla esitellyksi kreivittärelle, ja oli pyytänyt häntä korjaamaan tämän erehdyksen. Hän oli nyt toimittanut tehtävänsä ja toivoi, että kreivitär, jolle hänenkin oikeastaan olisi pitänyt tulla uudestaan esitellyksi, antaa anteeksi hänen epähienon menettelynsä.

Kreivitär vastasi tervehtimällä hurmaavasti Albertia ja ojentamalla kätensä Franzille.

Kreivittären viittauksesta Albert istui eturivissä vapaana olevalle tuolille, ja Franz kreivittären taakse.

Albert oli löytänyt verrattoman keskustelunaiheen: Pariisin. Hän puheli kreivittären kanssa yhteisistä tuttavista. Franz huomasi hänen päässeen hyvään keskustelun alkuun. Hän antoi heidän jatkaa ja pyysi Albertilta lainaksi hänen pitkää kaukoputkeaan alkaen vuorostaan tarkastaa katsomoa.

Vastapäätä heitä, kolmannen rivin aition etummaisella tuolilla, istui ihmeen kaunis nainen. Hänellä oli yllään kreikkalainen puku ja hän esiintyi siinä niin luontevasti, että huomasi hänen tottuneen sitä käyttämään.

Varjossa hänen takanaan oli herra, jonka kasvoja ei voinut erottaa.

Franz keskeytti kreivittären ja Albertin keskustelun kysyen kreivittäreltä, tunsiko tämä kuka oli tuo albanialainen nainen, jonka luulisi herättävän sekä miesten että naistenkin huomiota.

— En, vastasi hän. — Tiedän ainoastaan, että hän on ollut Roomassa talven alusta alkaen, sillä teatterin aloittaessa näytäntönsä näin hänet tuolla samalla paikalla. Kuukauden kuluessa hän ei ole ollut poissa ainoastakaan näytännöstä. Toisinaan on hänen seurassaan ollut tuo herra, toisinaan on häntä saattanut ainoastaan musta palvelija.

— Mitä pidätte hänestä, kreivitär?

— Hän on harvinaisen kaunis. Medora oli varmaankin tuon naisen näköinen.

Franz ja kreivitär hymyilivät toisilleen. Kreivitär jatkoi keskusteluaan Albertin kanssa, ja Franz alkoi uudelleen tarkastaa albanialaista naista.

Esirippu nousi ja baletti alkoi. Se oli eräs noista italialaisista baleteista, jotka kuuluisa Henri oli näyttämölle asettanut. Hän saavutti tanssitaiteilijana Italiassa tavattoman suuren maineen, jonka hän sitten onnettomuudekseen menetti vesiteatterillaan. Näissä baleteissa kaikki pienimmästä suurimpaan asti ottavat niin vilkkaasti osaa toimintaan, että sataviisikymmentä ihmistä tekee yht'aikaa saman liikkeen, nostaa saman käden tai saman jalan.

Baletin nimi oli "Poliska".

Franzin huomio oli niin kokonaan kohdistunut kauniiseen kreikattareen, että hän ei katsonutkaan balettiin. Kaunis nainen sitä vastoin nautti tavattomasti baletista. Seuralainen puolestaan vaikutti täysin välinpitämättömältä. Hän ei liikahtanutkaan koko esityksen aikana ja näytti orkesterin torvien, symbaalien Ja kilistimien helvetillisestä melusta huolimatta vaipuneen rauhalliseen uneen.

Baletti päättyi, ja väliverho laskeutui permantoyleisön taputtaessa hurjasti käsiään.

Toisen näytöksen alkusoitto alkoi. Heti ensimmäisten sävelten kaikuessa Franz näki nukkuneen miehen nousevan paikaltaan ja lähestyvän kreikatarta, joka kääntyi lausuakseen hänelle muutaman sanan ja nojautuakseen uudelleen aition kaidepuuta vastaan.

Hänen seuralaisensa kasvot olivat yhä vielä varjossa, eikä Franz voinut erottaa miehen piirteitä.

Esirippu nousi, Franzin huomio kohdistui esiintyjiin, ja hän siirsi katseensa hetkiseksi kauniin kreikattaren aitiosta näyttämölle.

Näytös alkaa uniduetolla. Parisina nukkuu ja ilmaisee unissaan Azzolle rakastavansa Ugoa. Petetty aviomies kärsii kaikki mustasukkaisuuden tuskat. Kun hän on varma vaimonsa uskottomuudesta, herättää hän tämän ja ilmoittaa kostavansa.

Tämä duetto on kaunein, vaikuttavin ja pöyristyttävin, mikä koskaan on lähtenyt Donizettin tuotteliaasta kynästä. Franz kuuli sen jo kolmannen kerran, ja vaikka hän ei ollutkaan mikään tavattoman suuri musiikinihailija, teki se häneen valtavan vaikutuksen. Hän aikoi siis yhtyä yleisön kättentaputuksiin, mutta hänen kätensä jäivät levälleen, ja hyvä-huuto kuoli hänen huulilleen.

Mies kreikattaren aitiossa oli noussut, ja kun hänen kasvoilleen osui valo, tunsi Franz hänet Monte-Criston salaperäiseksi asukkaaksi, samaksi, jonka hahmon ja äänen hän oli ollut tuntevinaan Colosseumin raunioilla.

Franzin kasvoilla kuvastui niin selvästi hänen sielunsa hämminki, että kreivitär katsahti häneen, purskahti nauruun ja kysyi, mikä häntä vaivasi.

— Rouva kreivitär, sanoi Franz, — kysyin äsken teiltä, tunsitteko tuon albanialaisen naisen. Nyt kysyn tunnetteko hänen miehensä?

— Yhtä vähän, vastasi kreivitär.

— Ettekö koskaan ole huomannut häntä?

— Tuopa on oikea ranskalainen kysymys. Tiedättehän, että me italialaiset naiset emme huomaa ketään muuta kuin sen, jota rakastamme.

— Se on totta, vastasi Franz.

— Joka tapauksessa, sanoi kreivitär nostaen Albertin kaukoputken silmilleen ja suunnaten sen aitiota kohden, — hän on ilmeisesti juuri haudastaan kaivettu, haudankaivajan luvalla liikkeelle lähtenyt vainaja, sillä hän on aivan pelottavan kalpea.

— Hän on aina saman näköinen, sanoi Franz.

— Tunnetteko siis hänet? kysyi kreivitär. — Siinä tapauksessa minä kysyn teiltä, kuka hän on.

— Luulen nähneeni hänet jo ennen ja arvelen tuntevani hänet.

— Toden totta, sanoi kreivitär, ja hänen kauniita olkapäitään puistatti väristys, — ymmärrän kyllä, että kun kerran on hänet nähnyt, ei voi häntä unohtaa.