SISÄLLYS: (continued 18)

— Mutta käydessäni toissapäivänä luonanne, sanoi Eugénie, — josta käynnistä äsken huomautitte, näin teidän ottavan kassaan … sitähän sanamuotoa käytetään, eikö niin…? viisi ja puoli miljoonaa. Näytitte minulle tuon rahamäärän kahtena valtionrahaston shekkinä ja hämmästyitte, kun en sokaistunut niistä kuin salaman leimahduksesta.

— Niin kyllä, mutta nuo viisi ja puoli miljoonaa eivät ole omia rahojani, ne vain osoittavat, kuinka paljon minuun luotetaan. Kun olen tullut tunnetuksi kansanvaltaisena pankkiirina, olen saavuttanut sairaalojen luottamuksen, nuo viisi ja puoli miljoonaa ovat sairaalojen rahoja. Olisin kyllä aikaisemmin uskaltanut käyttää niitä, mutta kun tiedetään, kuinka paljon olen menettänyt, alkaa luottoni vähetä. Milloin tahansa voi sairaalahallitus vaatia rahansa, ja jos olen käyttänyt ne johonkin muuhun, minun täytyy tehdä häpeällinen vararikko. Ymmärrättehän, etten tarkoita niitä vararikkoja, joilla rikastuu, vaan niitä, joista köyhtyy. Kun menette naimisiin ja saan nuo kolme miljoonaa, tai ihmiset ainakin uskovat, että olen ne saanut, varmistuu luottoni ja varallisuuteni, joka on uponnut kieron onnen kaivamiin kuiluihin, palaa jälleen. Ymmärrättekö?

— Täydellisesti. Te panttaatte minut kolmesta miljoonasta, eikö niin?

— Mitä suurempi summa, sitä mairittelevampaa se on teille; siitä käsitätte oman arvonne.

— Kiitos. Vielä sana. Lupaatteko käyttää niin paljon kuin haluatte herra Cavalcantin kautta tulevan rahamäärän numerolukua koskematta itse pääomaan? Tämä ei johdu mistään itsekkyydestä, ei muusta kuin hienotunteisuudesta. Tahdon kyllä auttaa teitä lujittamaan rikkauttanne, mutta en hävittämään toisten omaisuutta.

— Mutta sanoinhan minä, huudahti Danglars, — että noilla kolmella miljoonalla…

— Luuletteko voivanne suoriutua pulasta koskematta noihin kolmeen miljoonaan?

— Luulen, mutta tietysti sillä edellytyksellä, että avioliitto vahvistaa luottoani.

— Voitteko maksaa herra Cavalcantille ne viisisataatuhatta frangia, jotka olette luvannut myötäjäisikseni?

— Palatessamme pormestarin luota hän saa ne.

— Hyvä on!

— Kuinka niin? Mitä tuolla hyvä-sanalla tarkoitatte?

— Tarkoitan sitä, että vaikka vaadittekin minun allekirjoitustani, niin annatte minulle täyden vapauden oman persoonani suhteen.

— Aivan täyden.

— Siinä tapauksessa: hyvä on, niin kuin jo äsken sanoin. Lupaan mennä naimisiin herra Cavalcantin kanssa.

— Mutta mitä aiotte tehdä?

— Siinähän juuri onkin salaisuuteni. Enhän olisi teitä viisaampi, jos salaisuutenne vastineeksi ilmaisisin omani.

Danglars puri huuleensa.

— Olette siis valmis menemään muutamille virallisille vierailuille, jotka ovat aivan välttämättömiä? sanoi hän.

— Olen, Eugénie vastasi.

— Ja allekirjoittamaan kolmen päivän päästä avioliittosopimuksen?

— Niin.

— Silloin minä vuorostani sanon: hyvä on!

Ja Danglars tarttui tyttärensä käteen puristaen sitä molemmin käsin. Mutta kummallista kyllä, tämän kättelyn aikana ei isä uskaltanut sanoa: "Kiitos, lapseni!" eikä tyttären huulilla ollut hymyä.

— Joko neuvottelu on loppunut? kysyi Eugénie.

Danglars nyökkäsi ilmaistakseen, ettei hänellä ollut enää mitään sanottavaa.

Viittä minuuttia myöhemmin kaikui piano neiti d'Armillyn soittaessa, ja neiti Danglars lauloi Othello-oopperasta sitä kohtaa, missä Brabantio kiroaa Desdemonan.

Ja laulun loputtua Etienne ilmoitti neiti Eugénielle, että hevoset oli valjastettu vaunujen eteen ja että paronitar odotti lähteäkseen neidin kanssa vierailulle.

Näimme molemmat naiset Villefort'ien luona, josta he lähtivät jatkamaan kiertokulkuaan.

96. Avioliittosopimus

Kolme päivää edellä kuvatun kohtauksen jälkeen kello viisi iltapäivällä, samana päivänä, jolloin neiti Eugénie Danglars'in ja Andrea Cavalcantin — jota herra Danglars itsepäisesti nimitti prinssiksi — avioliittosopimus piti allekirjoittaa, liikutti raikas tuulenpuuska kaikkia lehtiä kreivi Monte-Criston talon edessä olevassa puutarhassa. Kreivi oli juuri lähtöaikeissa, hevoset kuopivat levottomina maata, ja ajaja oli jo neljännestunnin ajan niitä kuskipenkiltään käsin hillinnyt, kun komeat ajoneuvot, joihin jo aikaisemmin olemme tutustuneet varsinkin Auteuilissa pidettyjen juhlien aikana, ajoivat nopeasti portista sisään pääoven eteen ja Andrea Cavalcanti pikemmin lennähti kuin astui portaille niin säteilevänä, kuin olisi ollut menossa naimisiin prinsessan kanssa.

Hän kysyi tuttavalliseen tapaansa, miten kreivi voi, riensi portaita ylös toiseen kerrokseen ja tapasi Monte-Criston portaitten yläpäässä.

Nähdessään nuoren miehen kreivi pysähtyi. Andrea Cavalcanti oli kerran päässyt vauhtiin, ja silloin ei häntä enää mikään voinut pidättää.

— Hyvää päivää, rakas herra Monte-Cristo, sanoi hän kreiville.

— Kas, herra Andrea, sanoi tämä puolittain ivallisella äänellä. — Miten voitte?

— Verrattomasti, niin kuin näette. Minulla on teille paljon sanottavaa. Mutta sanokaa ensiksi, oletteko tulossa vai menossa?

— Menossa.

— Jotta en viivyttäisi teitä, tulen, jos sallitte, teidän vaunuihinne, ja Tom saa tuoda omat ajoneuvoni jäljestä.

— Ei suinkaan, sanoi kreivi tuskin huomattavan ivallisesti hymyillen, sillä hän ei tahtonut olla nuoren miehen seurassa. — Ei, mieluummin otan teidät täällä vastaan, rakas herra Andrea. Huoneessa keskustelee mukavammin, eikä ajaja ole kuuntelemassa puhettamme.

Kreivi meni toisen kerroksen pieneen salonkiin, istuutui ja laskien jalkansa ristiin viittasi nuorta miestä vuorostaan istumaan. Andrea katsoi hymyillen kreiviin.

— Tiedättehän, että tänä iltana on avioliittosopimuksen allekirjoitus; se tapahtuu kello yhdeksältä appeni luona.

— Todellako? sanoi Monte-Cristo.

— Mitä! Oliko tämä teille odottamaton uutinen? Eikö herra Danglars ole kutsunut teitä juhlatilaisuuteen?

— On kyllä, sanoi kreivi, — sain eilen häneltä kutsukirjeen. Mutta en muista, oliko siinä mainittu kellonmäärää.

— Se on mahdollista. Appiukko arveli, että se oli yleisesti tunnettu asia.

— No, sanoi Monte-Cristo, — nythän olette onnellinen, herra Cavalcanti. Tämä avioliitto on erinomaisen edullinen. Ja sen lisäksi neiti Danglars on kaunis.

— On kyllä, vastasi Cavalcanti vaatimattomasti.

— Hän on hyvin rikas, ainakin minun luullakseni, sanoi Monte-Cristo.

— Oletteko varma siitä, että hän on hyvin rikas? kysyi nuori mies.

— Olen kyllä. Sanotaan, että herra Danglars salaa toisen puolen omaisuuttaan.

— Hän sanoo omistavansa viisitoista tai kaksikymmentä miljoonaa, sanoi Andrea ilosta säteilevin silmin.

— Lukuun ottamatta sitä, että hän kohta ryhtyy liikeyritykseen, joka kyllä jo on Amerikassa ja Englannissa tunnettu, mutta Ranskassa uusi.

— Niin, niin, kyllä tiedän mistä puhutte, rautatiestä, jonka rakentamisoikeuden hän on saanut. Sitähän tarkoitatte?

— Aivan oikein! Hän voittaa laskelmieni mukaan tässä puuhassa vähintään kymmenen miljoonaa.

— Kymmenen miljoonaa! Niinkö luulette? Sehän on suurenmoista, sanoi Cavalcanti, jota aivan huumasi tämä kultaisten sanojen helinä.

— Ja tämä omaisuushan joutuu kerran teille, jatkoi Monte-Cristo, — sillä onhan neiti Danglars hänen ainoa tyttärensä. Sitä paitsi on teidän omaisuutenne, sen mukaan mitä isänne mainitsi, yhtä suuri kuin morsiamenkin. Mutta jättäkäämme nämä rahakysymykset. Suoraan sanoen, herra Andrea, olette ajanut tämän asian hyvin taitavasti ja nopeasti.

— Jokseenkin, jokseenkin nopeasti, sanoi nuori mies. — Olen syntynyt diplomaatiksi.

— No, nyt pääsette kyllä diplomaattiuralle. Tiedättehän, että diplomatiaa ei opita, se on veressä… Sydämenne on siis vallattu?

— Melkeinpä minun niin on käynyt, vastasi Andrea sellaisella äänellä, jota oli teatterissa kuullut rakastajien käyttävän.

— Rakastaako hän teitä?

— Eiköhän, sanoi Andrea voitonvarmana hymyillen, — koska menee kanssani naimisiin. Mutta älkäämme unohtako erästä hyvin tärkeätä asiaa.

— Mitä?

— Että minulla on tässä asiassa ollut paljon apua…

— Olosuhteistako?

— Ei, vaan teistä.

— Minustako? Älkää puhukokaan sellaista, prinssi, sanoi Monte-Cristo pannen erityistä painoa arvonimelle. — Mitä minä olisin voinut tehdä teidän hyväksenne? Totta kai nimenne, yhteiskunnallinen asemanne ja oma arvonne riittävät?

— Eivät, sanoi Andrea, — eivät, ja sanokaa mitä tahansa, herra kreivi, niin väitän kuitenkin, että teidänkaltaisenne miehen asema on saanut enemmän aikaan kuin nimeni, arvoni ja ansioni.

— Erehdytte aivan täydellisesti, sanoi Monte-Cristo, joka ymmärsi nuoren miehen viekkaan petollisuuden ja arvasi, minne hän puheillaan pyrki. — Suojelustani en antanut teille, ennen kuin olin ensin saanut tietoja isänne vaikutusvallasta ja rikkaudesta; sillä kuka tuotti minulle kunnian saattamalla minut tutuksi kanssanne, vaikka en ollut nähnytkään teitä enkä kuuluisaa isäänne? Hyvät ystäväni lordi Wilmore ja apotti Busoni. Mikä minua rohkaisi, ellei juuri takaamaan puolestanne, niin ainakin suosittelemaan teitä? Isänne nimi, joka Italiassa on tunnettu ja kunnioitettu. Mieskohtaisesti en teitä tuntenut.

Tämä tyyneys, tämä täydellinen joustavuus sai Andrean ymmärtämään, että häntä piti tänä hetkenä vallassaan mies, joka oli häntä voimakkaampi, ja että näistä kourista ei ollut helppo päästä.

— Sanokaahan, herra kreivi, isäni on siis todellakin hyvin rikas? kysyi Andrea.

— Näyttää olevan, vastasi Monte-Cristo.

— Tiedättekö, onko se rahamäärä saapunut, jonka piti minulle tulla naimisiin mennessäni?

— Olen saanut siitä ilmoituskirjeen.

— Mutta itse rahat, nuo kolme miljoonaa?

— Kaikesta päättäen nuo kolme miljoonaa ovat matkalla tänne.

— Minä siis todellakin saan ne?

— Totta kai! vastasi kreivi. — Mutta mielestäni ei teillä tähänkään asti ole ollut rahasta puutetta.

Andrea oli niin hämmästynyt, ettei kyennyt vähään aikaan sanomaan sanaakaan.

— Siinä tapauksessa, sanoi hän sitten havahtuen unelmistaan, — ei minulla ole muuta jäljellä kuin pyytää teiltä erästä seikkaa, ja ymmärrättehän, että minun täytyy se tehdä, vaikka se olisikin teille vastenmielistä.

— Puhukaa, sanoi Monte-Cristo.

— Olen rikkauteni vuoksi tullut tekemisiin useiden ylhäisten henkilöitten kanssa, ja minulla on ainakin tällä hetkellä joukko ystäviä. Mutta mennessäni naimisiin koko Pariisin hienoston läsnä ollessa, täytyy minun tukenani olla kuuluisa nimi, ja koska isääni ei ole täällä, täytyy mahtavan käden taluttaa minut alttarille, sillä isänihän ei tule Pariisiin?

— Hän on vanha ja monesti haavoittunut, ja sitä paitsi hän on aivan kuolemansairas joka kerta, kun hänen täytyy matkustaa.

— Ymmärrän kyllä. Teen siis teille erään pyynnön.

— Minulleko?

— Niin, teille.

— Ja mikä se on?

— Se, että astutte hänen sijaansa.

— Mutta hyvä herra, kuinka se voisi olla mahdollista? Olettehan joutunut siksi paljon tekemisiin minun kanssani, että teidän tulisi jo tuntea minut eikä esittää tuollaista pyyntöä. Pyytäkää minulta puoli miljoonaa lainaksi, niin en joudu niin suureen pulaan kuin nyt. Tietäkää siis, että kreivi Monte-Cristo, joutuessaan tekemisiin tämän seurapiirin tapojen kanssa, on aina osoittanut itämaalaisen epäilyksiä, jopa taikauskoakin. Minäkö, jolla on haaremi Kairossa, Smyrnassa ja Konstantinopolissa, esiintyisin huomattavassa asemassa häissä, en koskaan!

— Hylkäätte siis pyyntöni?

— Hylkään. Vaikka olisitte poikani, vaikka olisitte veljeni!

— Onko se mahdollista! huudahti Andrea pettyneenä. — Mutta miten nyt menettelisin.

— Sanoittehan itse, että teillä on satoja ystäviä.

— On, mutta tehän olette minut herra Danglars'ille esitellyt.

— En suinkaan! Minä vain kutsuin teidät syömään päivällistä Auteuiliin samalla kertaa kuin hänetkin, ja te esittelitte itsenne hänelle. Sehän on aivan eri asia.

— On, mutta mitä tulee avioliittooni, niin olette auttanut…

— Minäkö! En millään tavoin, olkaa siitä varma. Muistakaahan, mitä vastasin silloin, kun tulitte pyytämään minua puhemieheksenne. Minä en koskaan järjestele avioliittoja, hyvä prinssi, se on minun periaatteeni.

Andrea puri huuleensa.

— Mutta tulettehan toki tilaisuuteen?

— Koko Pariisihan sinne tulee.

— Niin kyllä.

— Minä olen siellä kuten muutkin.

— Allekirjoitatte todistajana avioliittosopimuksen?

— Siihen ei nähdäkseni ole mitään esteitä. Niin pitkälle ei varovaisuuteni mene.

— Koska ette suostu tekemään sen enempää puolestani, täytyy minun tyytyä tähän. Mutta vielä sananen, kreivi.

— Olkaa niin hyvä.

— Pyydän neuvoa.

— Olkaa varuillanne. Neuvo on pahempi kuin palvelus.

— Tämän neuvon voitte antaa panematta millään tavoin itseänne vaaraan.

— Sanokaa se.

— Vaimoni myötäjäiset ovat viisisataatuhatta frangia.

— Sen summan ilmoitti herra Danglars itse minulle.

— Otanko ne vastaan vai jätänkö ne notaarin haltuun?

— Katsokaahan, ne asiat järjestetään seuraavalla tavalla, jos ne tahdotaan hienosti järjestää. Avioliittosopimuksen allekirjoitustilaisuudessa päättävät molemmat notaarit tavata toisensa joko seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Silloin he ottavat toisiltaan vastaan myötäjäiset, ja antavat kuitit niistä. Häiden jälkeen he sitten antavat miljoonat teille, joka olette perheen päämies.

— Kysyn sitä sen vuoksi, että kuulin appeni maininneen, että hän aikoo sijoittaa rahamme äskenmainittuihin rautatiekeinotteluihin, sanoi Andrea salaten huonosti levottomuutensa.

— Kaikki ihmiset vakuuttavat, että sitä tietä voitte saada omaisuutenne kasvamaan kolminkertaiseksi, sanoi Monte-Cristo. — Paroni Danglars on hyvä isä ja oivallinen rahamies.

— Kaikki on siis hyvin, sanoi Andrea, — lukuun ottamatta kieltäytymistänne, joka minua suuresti surettaa.

— Älkää luulko, että kieltäytymiseni johtuu muusta kuin tällaisissa tapauksissa aivan luonnollisista arveluista.

— Tapahtukoon niin kuin tahdotte, sanoi Andrea. — Tänä iltana kello yhdeksän siis tavataan.

— Niin tavataan.

Ja huolimatta Monte-Criston heikosta vastustelusta — hänen huulensa vaalenivat, vaikka niillä säilyikin kohtelias hymy — Andrea tarttui kreivin käteen, puristi sitä, hyppäsi vaunuihinsa ja poistui.

Neljä viisi jäljellä olevaa tuntia Andrea käytti ajeluihin ja vierailuihin, kehottaen "ystäviään" saapumaan koko vaunuloistoineen pankkiirin taloon ja häikäisten heitä lupaamalla heille osakkeita, jotka sittemmin saivat niin monen pään pyörälle, mutta joiden alkulähteenä tällä hetkellä oli Danglars.

Puoli yhdeksästä asti illalla olivat Danglars'in suuri salonki, sen viereinen galleria ja kolme muuta saman kerroksen salonkia täynnä hienoa yleisöä. Sitä ei kylläkään houkutellut saapuville erikoinen sympatia, vaan vastustamaton tarve olla läsnä siellä, missä jotakin uutta oli nähtävänä. Akatemian jäsen sanoisi, että hienoston kutsut ovat kukkapenkereitä, jotka houkuttelevat luokseen kepeitä perhosia, nälkäisiä mehiläisiä ja surisevia ampiaisia.

Tietysti salongit oli valaistu lukemattomilla kynttilöillä, joiden valo heijasteli kultauksista ja silkkitapeteista, ja salonkien koko mauton sisustus loisti kaikessa komeudessaan.

Neiti Eugénie oli pukeutunut komean yksinkertaisesti. Valkoinen, tyylikäs silkkipuku, valkoinen ruusu pikimustassa tukassa, mutta ei ainoatakaan jalokiveä. Hänen silmistään loisti ylväs itsetietoisuus, jolla hän tahtoi lieventää omasta mielestään aivan liian neitseellisen pukunsa vaikutusta.

Vähän matkan päässä hänestä keskusteli rouva Danglars Debrayn, Beauchampin ja Château-Renaud'n kanssa. Debray oli palannut taloon ottaakseen osaa tähän suureen juhlatilaisuuteen. Hänellä ei ollut mitään erikoista asemaa, vaan hän oli ainoastaan kutsuvieras niin kuin muutkin.

Danglars'in ympärillä oli edustajakamarin jäseniä ja rahamiehiä, ja hän selitti näille omaa verotussuunnitelmaansa, jonka hän aikoi toteuttaa, kun hallituksen oli pakko kutsua hänet ministeriksi.

Andrea oli työntänyt kätensä erään keikarin käsikynkkään ja kuvaili hänelle hyvin suurellisesti tulevaisuudentuumiaan ja mitä uudistuksia Pariisin muodeissa hän aikoi saada aikaan sadanseitsemänkymmenenviidentuhannen frangin vuotuisilla koroillaan. Hänen täytyi esiintyä hieman röyhkeästi tunteakseen olonsa kotoisemmaksi.

Suuri vierasjoukko lainehti salongeissa kuin turkooseista, smaragdeista, rubiineista ja timanteista muodostunut vuoksi ja luode. Täällä niin kuin kaikkialla muuallakin huomasi, että vanhimmat naiset olivat eniten koristeltuja ja että rumimmat eniten pyrkivät näyttämään itseään. Jos läsnä oli joku valkoinen lilja tai suloinen tuoksuva ruusu, niin täytyi häntä etsiä nurkasta turbaanipäisen tai paratiisilinnun höyhenillä koristetun tädin takaa.

Keskellä tätä tungosta, puheen hälinää ja naurua lausui ovenvartija tavan takaa jonkun rahamaailmassa tunnetun, armeijassa kunnioitetun tai kirjallisuudessa kuuluisan nimen. Eri ryhmät ottivat silloin tulokkaan vastaan hiukan liikahtamalla.

Mutta jos jokunen nimi saikin aikaan pienen väreilyn tässä ihmismeressä, niin kuinka moni otettiinkaan vastaan halveksivasti, jopa ivallisestikin!

Juuri kun iso kello, jonka koristuksena oli nukkuva Endymion, näytti kultataulullaan yhdeksää ja kun lyöntilaitos, koneiston ajatuksen uskollinen ilmaisija, helähti yhdeksän kertaa, ovenvartija lausui kreivi Monte-Criston nimen, ja aivan kuin sähkökipinän vaikutuksesta kaikki kääntyivät oveen päin.

Kreivi oli pukeutunut mustaan pukuun ja tapansa mukaan yksinkertaisesti, valkoinen liivi oli hänen leveän ja komean rintansa mukainen, musta kaulus näytti erikoisen loistavalta, niin selvästi se erottautui hänen miehekkään kalpeita kasvojaan vastaan; koristuksena ei hänellä ollut mitään muuta kuin niin hienot kellonperät, että ne tuskin erottuivat hänen valkoista liiviään vasten.

Oven lähelle muodostui heti paikalla piiri.

Kreivi näki ensi silmäyksellä rouva Danglars'in salongin toisessa päässä, herra Danglars'in toisessa ja neiti Eugénien aivan edessään.

Hän lähestyi ensin rouva Danglars'ia. Tämä keskusteli rouva Villefort'in kanssa, joka oli tullut yksinään, sillä Valentine oli yhä vielä sairaana. Vähääkään väistelemättä — sillä jokainen antoi heti hänelle tietä — kreivi sitten lähti paronittaren luota neiti Eugénien luo ja onnitteli tätä niin lyhyesti ja hillitysti, että ylpeä taiteilijatar siitä hämmästyi.

Eugénien vieressä oli neiti Louise d'Armilly, ja tämä kiitti kreiviä suosituskirjeistä, joita hän aivan kohta aikoi käyttää hyväkseen.

Sitten kreivi kääntyi ja joutui lähelle Danglars'ia, joka oli astunut muutaman askelen antaakseen hänelle kättä.

Suoritettuaan nämä kolme seuraelämän vaatimaa tervehdystä Monte-Cristo pysähtyi ja loi ympärilleen terävän katseen. Se oli tyypillinen huomatussa asemassa olevan, hienon maailman miehen katse ja näytti sanovan: "Olen tehnyt tehtäväni, tehkööt nyt muut mitä he ovat velvolliset minulle tekemään."

Andrea, joka oli ollut viereisessä salongissa, huomasi tuon erikoisen kohinan, minkä kreivi sai seurapiirissä aikaan, ja kiiruhti häntä tervehtimään.

Kreivin ympärillä oli suuri joukko ihmisiä. Kaikki tahtoivat kuunnella häntä, niin kuin aina kuunnellaan ihmisiä, jotka puhuvat vähän eivätkä koskaan mitään tarpeetonta.

Notaarit astuivat sisään ja laskivat valmiiksi laatimansa avioliittosopimuksen kullalla kirjaillulle samettiliinalle, joka verhosi tähän tarkoitukseen valittua kullattua pöytää.

Toinen notaari istui, toinen jäi seisomaan.

Aiottiin lukea avioliittosopimus, jonka todistajiksi oli kutsuttu puolet Pariisin hienostoa.

Jokainen asettui paikoilleen, tai oikeammin sanoen naiset muodostivat piirin, ja miehet heidän takanaan lausuivat huomautuksiaan Andrean kuumeentapaisesta esiintymisestä, Danglars'in odotuksesta, Eugénien välinpitämättömyydestä ja siitä kepeästä ja iloisesta tavasta, jolla paronitar käsitteli tätä tärkeätä asiaa.

Sopimus luettiin ääneen yleisen hiljaisuuden vallitessa. Mutta heti lukemisen päätyttyä alkoi hälinä salongeissa kahta kiihkeämpänä; puhuttiin niistä monista miljoonista, jotka vyöryisivät nuorenparin elämään ja täydensivät sivuhuoneeseen järjestettyä häälahjaesittelyä, missä esillä olevat kapiot ja morsiamen jalokivet olivat herättäneet naisten kateutta.

Neiti Danglars'in sulous oli nuorten miesten mielestä entistä suurempi ja aivan himmensi auringon loiston.

Mitä naisiin tulee, niin vaikka he kadehtivatkin miljoonia, tiesivät he olevansa kauniita ilman niitäkin.

Ystävät tunkeilivat Andrean ympärille, kättelivät ja mairittelivat häntä niin, että hänen päänsä meni pyörälle ja hän alkoi uskoa unelmansa toteutuvan.

Notaari tarttui juhlallisesti kynään, nosti sen päänsä yläpuolelle ja sanoi:

— Hyvät herrat, allekirjoittaminen alkaa.

Paronin piti kirjoittaa ensin, sitten isä Cavalcantin edustajan, sitten paronittaren ja lopuksi molempien nuorten.

Paroni kirjoitti ensin, sitten isän sijainen. Paronitar lähestyi rouva Villefort'in seurassa.

— Rakas ystävä, sanoi hän tarttuen kynään, — tämä on todellakin ikävä sattuma. Eräs odottamaton seikka, joka on ilmaantunut tuossa kreivi Monte-Cristoa vastaan suunnatussa murha- ja varkausyrityksessä, estää meitä saamasta nauttia herra Villefort'in seurasta.

— Oh, sepä ikävää! sanoi Danglars aivan kuin olisi sanonut: "Toden totta, se on minusta aivan yhdentekevää!"

— Valitan, sanoi Monte-Cristo lähestyen, — että pelkään vastoin tahtoani olevani syypää tähän prokuraattorin poissaoloon.

— Tekö, kreivi? sanoi rouva Danglars kirjoittaessaan nimensä. — Jos niin on asian laita, niin olkaa varuillanne; minä en anna sitä koskaan anteeksi.

Andrea alkoi kuunnella tarkkaavasti.

— Eikä syy kuitenkaan ole minun, sanoi kreivi, — pyydän saada todistaa viattomuuteni.

Kaikki kääntyivät kuuntelemaan.

— Muistattehan, sanoi kreivi täydellisen hiljaisuuden vallitessa, — että minun luonani kuoli tuo onneton mies, joka oli tullut talooni varkaisiin ja kaikesta päättäen sai poistuessaan surmansa rikostoverinsa kädestä?

— Muistamme, sanoi Danglars.

— No niin, kun häntä yritettiin lääkitä, riisuttiin vaatteet hänen yltään ja heitettiin erääseen puutarhan nurkkaan, josta oikeuslaitos ne sitten kokosi. Mutta se otti vain takin ja housut antaakseen ne yleiselle syyttäjälle ja unohtikin liivin.

Andrea kalpeni huomattavasti ja siirtyi hiljalleen ovea kohden. Hän näki pilven nousevan taivaalleen ja arvasi myrskyn piilevän pilvessä.

— No niin, tämä liivi löydettiin tänään, se oli aivan verinen ja sydämen kohdalla oli reikä.

Naiset kirkaisivat, ja pari kolme valmistautui pyörtymään.

— Ne tuotiin minulle. Kukaan ei voinut aavistaa, mistä nämä ryysyt olivat tulleet talooni. Vain minä ymmärsin epäillä niitä murhatun liiveiksi. Palvelijani tutki taskut varovaisesti ja inhoten, tunsi paperin kahisevan ja otti taskusta kirjeen. Arvaatteko, kenelle se oli osoitettu? Teille, herra paroni.

— Minulleko? huudahti Danglars.

— Niin juuri teille. Minun onnistui saada selville nimenne, vaikka veri olikin tahrinut kirjeen, vastasi Monte-Cristo kaikkien huudahtaessa hämmästyksestä.

— Mutta, kysyi rouva Danglars katsellen levottomana miestään, — millä tavoin tämä voi estää herra Villefort'ia tulemasta?

— Aivan yksinkertaisesti siten, että liivi ja kirje olivat todistuskappaleita, vastasi Monte-Cristo. — Lähetin sekä liivin että kirjeen kuninkaalliselle prokuraattorille. Tiedättehän, rakas paroni, että laillista tietä pääsee varmemmin rikollisen perille. Ehkä tämän takana piili salajuoni teitä vastaan.

Andrea katsoi terävästi Monte-Cristoon ja hävisi toiseen salonkiin.

— Se voi kyllä olla mahdollista, sanoi Danglars. — Eikö tuo murhattu ollut entinen rangaistusvanki?

— Oli kyllä, vastasi kreivi, — entinen rangaistusvanki, ja hänen nimensä oli Caderousse.

Danglars kalpeni hiukan. Andrea poistui toisesta salongista ja meni eteiseen.

— Kirjoittakaahan nimenne, sanoi Monte-Cristo. — Huomaan, että olen kertomuksellani tehnyt kaikki levottomiksi ja pyydän nöyrimmästi anteeksi teiltä, herra paroni, rouva paronitar ja neiti Danglars.

Paronitar, joka oli jo kirjoittanut nimensä, ojensi kynän notaarille.

— Herra prinssi Cavalcanti, sanoi notaari, — herra prinssi Cavalcanti, missä olette?

— Andrea, Andrea! huusivat useat nuoret miehet, jotka olivat jo tulleet italialaisen kanssa niin hyviksi tuttaviksi, että sinuttelivat häntä.

— Kutsukaahan prinssi tänne, ilmoittakaa hänelle, että hänen vuoronsa on kirjoittaa nimensä, sanoi Danglars ovella olevalle palvelijalle.

Mutta samassa kaikki läsnäolijat ryntäsivät isoon salonkiin, aivan kuin jokin kamala kummitus olisi tullut taloon etsiäkseen kenen nielisi. Peräytymiseen, kauhistukseen ja huutoihin oli todellakin syytä. Poliisiupseeri asetti kaksi santarmia salonkien oville ja astui Danglars'ia kohden edellään virkapukuinen poliisikomissaari.

Rouva Danglars kiljaisi ja pyörtyi.

Danglars, joka luuli, että häntä uhattiin (muutamien omatunto ei koskaan ole rauhallinen), seisoi kauhistuneena vieraittensa keskellä.

— Mikä on asianne? kysyi Monte-Cristo astuen komissaaria vastaan.

— Kuka läsnäolijoista on nimeltään Andrea Cavalcanti? kysyi komissaari vastaamatta kreiville mitään.

Salongin joka puolelta kuului hämmästyksen huudahduksia. Etsittiin ja tiedusteltiin.

— Mutta kuka tuo Andrea Cavalcanti siis on? kysyi Danglars melkein suunniltaan säikähdyksestä.

— Entinen rangaistusvanki, joka on karannut Toulonin vankilasta.

— Ja minkä rikoksen hän on tehnyt?

— Häntä syytetään siitä, vastasi komissaari virallisella äänellä, — että hän on surmannut Caderousse-nimisen miehen, entisen rikostoverinsa, tämän poistuessa kreivi Monte-Criston asunnosta.

Monte-Cristo katsoi nopeasti ympärilleen. Andrea oli kadonnut.

97. Matkalla Belgiaan

Muutama minuutti sen hälinän jälkeen, joka oli syntynyt Danglars'in salongissa poliisikomissaarin tulon ja hänen tekemiensä paljastusten johdosta, oli laaja talo tyhjentynyt, aivan kuin rutto tai kolera olisi ilmestynyt vieraitten joukkoon. Muutamassa minuutissa vieraat olivat syöksyneet ulos joka ovesta, joka portaita myöten, joka aukosta, suorastaan paenneet, sillä moiseen tapaukseen eivät soveltuneet tavanomaiset osanotonilmaukset, jotka tekevät parhaimmatkin ystävät sietämättömiksi.

Taloon jäivät vain Danglars, jota poliisiupseeri kuulusteli työhuoneessa, rouva Danglars, joka oli kauhuissaan paennut budoaariinsa, ja Eugénie, joka ylpeänä ja halveksiva hymy huulillaan oli vetäytynyt huoneeseensa eroamattoman ystävänsä neiti d'Armillyn seurassa.

Palvelijakuntaa oli juhlan tähden paljon lisätty Café de Paris'n sokerileipureilla, kokeilla ja tarjoilijoilla, ja he olivat kaikki muka loukkaantuneita ja suuntasivat vihansa herrasväkeensä. Heitä oli ryhmittäin tarjoiluhuoneissa, keittiössä, asuinhuoneissaan, ja tarjoilu oli hyvin ymmärrettävistä syistä saanut jäädä sikseen.

Kaikkien näiden joukossa, jotka eri syistä olivat kiihdyksissään, kannattaa meidän kääntää huomiomme ainoastaan kahteen, neiti Eugénie Danglars'iin ja neiti Louise d'Armillyhin.

Olemme maininneet, että nuori morsian oli poistunut salongista ylpeänä ja halveksivasti hymyillen, kuin loukattu kuningatar. Ystävätär seurasi häntä ja oli paljon kalpeampi ja säikähtyneemmän näköinen.

Tultuaan huoneeseensa Eugénie sulki oven sisäpuolelta, Louisen vaipuessa tuolille.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mikä kamala tapaus! sanoi Louise. — Kuka olisi tätä voinut aavistaakaan? Herra Andrea Cavalcanti … murhamies … karannut vanki … kuritushuonevanki!

Ivallinen hymy nousi Eugénien huulille.

— Toden totta, sanoi hän, — tämä on oikein kohtalon vainoa. Kun pääsen Morcerfista, niin joudun Cavalcantiin!

— Älä sekoita heitä toisiinsa, Eugénie.

— Ole vaiti, kaikki miehet ovat kurjia olentoja, ja olen iloinen, kun voin tuntea heitä kohtaan vielä pahempaa kuin halveksumista. Inhoan heitä.

— Mitä nyt teemme? kysyi Louise.

— Mitäkö teemme?

— Niin.

— Samaa kuin aioimme tehdä kolmen päivän päästä … lähdemme pois.

— Tahdot siis kuitenkin lähteä, vaikka et menekään naimisiin?

— Kuulehan, Louise, minua väsyttää tämä elämä, joka on yhtä säännöllistä, järjestettyä ja muodollista kuin nuottipaperimme. Minä olen aina toivonut, kaihonnut, tahtonut taiteilijaelämää, vapaata, riippumatonta elämää, jossa ihminen pääsee eteenpäin omasta ansiostaan, saa luottaa ainoastaan itseensä. Miksi jäisin tänne? Senkö vuoksi, että kuukauden kuluttua minua koetettaisiin uudelleen naittaa? Ehkä herra Debrayn kanssa, sillä onhan siitäkin aikaisemmin ollut kysymys. Ei, Louise, tämäniltainen seikkailu on puolustuksenani, en etsinyt sitä, en toivonut sitä, Jumala lähetti sen minulle, ja olen siitä kiitollinen.

— Kuinka voimakas ja urhoollinen sinä olet! sanoi vaalea hento tyttö tummalle toverilleen.

— Etkö vielä tuntenut minua? Mutta nyt asiaan. Postivaunut…

— Olen kaikeksi onneksi vuokrannut jo kolme päivää sitten.

— Passimme?

— Ne ovat tässä!

Eugénie otti paperin, avasi sen tapansa mukaan hyvin varmasti ja luki:

— "Herra Léon d'Armilly, kaksikymmenvuotias, ammatiltaan taiteilija, tukka musta, silmät mustat, matkustaa sisarensa seurassa."

— Mainiota! Kenen välityksellä sait tämän passin?

— Ollessani kreivi Monte-Criston luona pyytämässä häneltä suosituskirjeitä Rooman ja Napolin teatterien johtajille kerroin hänelle, että pelkäsin matkustaa naisena. Hän ymmärsi heti minua ja lupasi toimittaa minulle miehen passin. Ja kahta päivää myöhemmin sain tämän, johon itse olen lisännyt: "matkustaa sisarensa seurassa".

— Hyvä on, sanoi Eugénie iloisesti, — meillä ei ole siis muuta tehtävää kuin pakata tavaramme. Lähdemme vain samana iltana, jona avioliittosopimus piti allekirjoittaa, sen sijaan että olisimme lähteneet hääiltana, siinä ero.

— Mietihän asiaa tarkoin, Eugénie.

— Olen jo miettinyt. Olen väsynyt kuulemaan aina puhuttavan siirroista, lopputileistä, noususta ja laskusta, Espanjan valtiopapereista ja Haitin osakkeista. Kaiken sen sijaan saan ilmaa, vapautta, lintujen laulua, näen Lombardian tasangot, Venetsian kanaalit, Rooman palatsit, Napolin rannikon. Paljonko meillä on rahaa, Louise?

Nuori tyttö otti norsunluulla koristetun pöydän laatikosta lukollisen salkun, avasi sen ja otti sieltä kaksikymmentäkolme seteliä.

— Kaksikymmentäkolmetuhatta frangia, sanoi hän.

— Ja helmiä, timantteja ja koruja, jotka ovat ainakin yhtä suuren summan arvoiset, sanoi Eugénie. — Olemme rikkaita. Kun meillä on neljäkymmentäviisituhatta frangia, voimme elää kuin prinsessat kaksi vuotta ja vaatimattomasti neljä. Mutta kuuden kuukauden päästä olemme kartuttaneet pääomamme kaksinkertaiseksi, sinä soitollasi ja minä laulullani. Pidä sinä huolta rahasta, minä jalokivilaatikosta. Jos toinen sattuu hukkaamaan oman aarteensa, niin jäähän ainakin toinen. Nyt pakkaamaan, kiireesti pakkaamaan!

— Odotahan, sanoi Louise, — meidän täytyy ensin mennä kuuntelemaan rouva Danglars'in ovelle.

— Mitä pelkäät?

— Pelkään, että joku yllättää meidät.

— Ovi on lukossa.

— Joku voi vaatia avaamaan.

— Vaatikoot, me emme avaa.

— Sinä olet oikea amatsoni, Eugénie.

Ja tytöt ryhtyivät tavattoman innokkaasti sullomaan matkalaukkuun kaikkia niitä esineitä, joita luulivat tarvitsevansa.

— Kas niin, sanoi Eugénie, — sillä välin kun muutan pukua, sulje sinä matkalaukku.

Louise painoi heikoilla käsivarsillaan kaikin voimin kantta kiinni.

— Minä en jaksa painaa kyllin kovasti, sanoi hän. — Sulje sinä.

— Sehän on totta, sanoi Eugénie nauraen. — Unohdin aivan, että minä olen Herkules ja sinä vain kalpea Omfale.

Ja nuori tyttö painoi polvensa matkalaukun päälle ja ponnisti voimakkain käsivarsin, kunnes matkalaukun molemmat puoliskot painuivat yhteen ja neiti d'Armilly pujotti lukon paikalleen kummastakin silmukasta.

Tämän tehtyään Eugénie avasi kaapin, jonka avain oli hänen taskussaan, ja otti sieltä vuorillisen, sinertävän matkaviitan.

— Näethän, että olen ajatellut kaikkea. Kun sinulla on tämä viitta ylläsi, ei sinun tule vilu.

— Entä sinä?

— Mitä minusta, tiedäthän, ettei minun koskaan ole vilu. Sitä paitsi miehen vaatteissa…

— Aiotko täällä muuttaa pukua?

— Tietysti.

— Ennätätkö?

— Ole aivan rauhassa, pelkuri. Kaikki tässä talossa ovat nyt pyörällä päästään. Sitä paitsi, eihän kukaan ihmettele, että minä epätoivoissani olen sulkeutunut huoneeseeni, vai mitä sanot?

— Ei, siinä olet oikeassa.

— Sukkelaan, auta minua.

Ja samasta kaapista, josta oli ottanut neiti d'Armillyn matkaviitan, hän otti nyt täydellisen miehen puvun kengistä takkiin asti ja liinavaatteita niin paljon, ettei niistä tulisi puutetta, mutta ettei niitä ollut liikaakaan.

Ja niin nopeasti, että huomasi hänen jo ennenkin pukeneen leikillään ylleen miehen puvun, Eugénie nyöritti kenkänsä, veti housut jalkaansa, sitoi kaulahuivinsa, napitti kaulaan asti ulottuvan liivin ja otti ylleen takin, joka oli kuin valettu hänen sorean vartalonsa ja kauniitten muotojensa mukaan.

— Sopii mainiosti, toden totta, aivan mainiosti, sanoi Louise katsellen häntä ihastuneena. — Mutta mahtuvatko nuo paksut mustat palmikot, joita naiset aina ovat kadehtineet, miehen hatun alle.

— Saatpahan nähdä, sanoi Eugénie.

Ja hän tarttui vasemmalla kädellään mustaan palmikkoon, jonka ympäri hänen kätensä tuskin ulottui, ja oikealla pitkiin saksiin, ja pian olivat kiharat poikki, ja palmikot putosivat hänen jalkoihinsa. Sitten hän yhtä säälimättä leikkasi otsatukkansa, ja hänen silmänsä näyttivät loistavan entistään kirkkaampina ja iloisempina mustien kulmien alta.

— Komea tukkasi! huokasi Louise surkutellen.

— Olenhan minä tällaisena sata kertaa kauniimpi! huudahti nuori tyttö ravistaen tukkaansa, joka nyt oli tullut aivan miesmäiseksi, — ja enkö mielestäsi ole paljon komeampi?

— Sinä olet kaunis, sinä olet aina kaunis! huudahti Louise. — Minne nyt lähdemme?

— Brysseliin, jos tahdot, sehän on lähin raja. Matkustamme Brysseliin Liègen ja Aix-la-Chapellen kautta, kuljemme Rhein-virtaa Strassburgiin asti, menemme Sveitsin läpi ja tulemme Sankt-Gotthardin kautta Italiaan. Sopiiko matkasuunnitelma?

— Sopii.

— Mitä katsot?

— Katselen sinua. Olet tuollaisena todellakin ihailtavan komea. Voisi sanoa, että olet ryöstänyt minut.

— Se väite olisikin oikea, hitto vieköön!

— Sinähän kiroilet, Eugénie.

Ja tytöt, joista toisen olisi luullut itkevän kohtaloaan ja toisen ystävänä säälivän häntä, purskahtivat nauruun ja alkoivat siivota huonetta, joka oli pakoretken valmistelussa mennyt hiukan sekaisin.

Sitten he sammuttivat kynttilät, kuulostivat ja avasivat kaulat ojossa oven pieneen pukeutumishuoneeseen, josta päästiin palvelusväen portaille ja pihaan. Eugénie asteli edellä kannattaen toisella kädellään matkalaukkua kädensijasta; neiti d'Armilly jaksoi tuskin molemminkaan käsin pitää vastaavasta kädensijasta matkalaukkua koholla.

Piha oli tyhjä. Kello löi kaksitoista.

Portinvartijan huoneesta näkyi vielä valo.

Eugénie lähestyi varovaisesti ja näki portinvartijan nukkuvan huoneensa perällä tuolissaan.

Hän palasi Louisen luo, tarttui matkalaukkuun, jonka hän oli vähäksi aikaa laskenut maahan, ja molemmat menivät seinän varjossa porttiholviin.

Eugénie piilotti Louisen portin nurkkaan, ettei portinvartija, jos sattuisi heräämään, näkisi muita kuin yhden.

Sitten hän astui pihalyhdyn valokehään ja naputtaen ikkunaan huusi kauneimmalla kontra-alttoäänellään:

— Avatkaa portti!

Portinvartija nousi, niin kuin Eugénie oli otaksunut, astuipa muutaman askelen lähemmäksikin nähdäkseen, kuka kolkutti, mutta huomatessaan nuoren miehen, joka kärsimättömänä pieksi kenkäänsä kepillä, hän avasi heti.

Louise pujahti kuin sisilisko raollaan olevasta portista ja riensi kadulle. Eugénie seurasi häntä näköjään tyynesti, vaikka hänen sydämensä epäilemättä sinä hetkenä löi kiivaammin kuin koskaan ennen.

Eräs kantaja sattui kulkemaan ohitse, hänelle annettiin matkalaukku kannettavaksi. Käskettyään häntä viemään sen Victoire-kadun 36:een he läksivät astelemaan miehen jäljestä. Kantajan läsnäolo rauhoitti Louisea; Eugénie oli voimakas kuin Judith tai Delila.

He saapuivat määräämänsä talon kohdalle. Eugénie käski kantajaa laskemaan matkalaukun maahan ja annettuaan hänelle muutaman kolikon ja naputettuaan ikkunaan lähetti hänet pois.

Eugénie oli kolkuttanut erään ompelijattaren ikkunaan. Tälle oli ilmoitettu asiasta edeltäpäin, hän ei ollut vielä mennyt levolle ja avasi heti.

— Neiti, sanoi Eugénie, — käskekää portinvartijaa vetämään vaunut vajasta ja lähettäkää heti noutamaan hevosia kyytiasemalta. Tässä on viisi frangia vaivojenne palkaksi.

— Toden totta, sanoi Louise, — minä ihailen sinua ja melkein kunnioitankin.

Ompelijatar katsoi heihin kummastuneena, mutta kun hänelle oli luvattu kaksikymmentä frangia, ei hän tehnyt mitään huomautusta.

Neljännestunnin kuluttua portinvartija palasi tuoden kyytimiehen ja hevoset, jotka nopeasti valjastettiin vaunujen eteen. Portinvartija sitoi matkalaukun nuoralla vaunuihin kiinni.

— Minnepäin mennään, nuori herra? kysyi kyytimies.

— Fontainebleauhon, vastasi Eugénie melkein miesmäisellä äänellä.

— Mitä sinä sanoit? kysyi Louise.

— Tahdon hiukan sotkea asiaa, selitti Eugénie. — Tuo nainen, jolle annoimme kaksikymmentä frangia, voi meidät ilmaista saadessaan neljäkymmentä. Kun pääsemme bulevardille, muutamme suuntaa.

Ja tyttö hyppäsi vaunuihin, jotka oli niin varustettu, että niissä mukavasti saattoi nukkua.

— Sinä olet aina oikeassa, Eugénie, sanoi laulunopettajatar istahtaen ystävänsä viereen.

Neljännestunnin kuluttua kyytimies, jota oli käsketty ajamaan toiseen suuntaan, ohjasi piiskaansa läjäyttäen hevosensa ulos Saint-Martinin tulliportista.

— Nyt olemme siis päässeet Pariisin ulkopuolelle! sanoi Louise hengähtäen syvään.

— Niin olemme, rakkaani, ja ryöstö on mainiosti onnistunut, vastasi Eugénie.

— Niin, väkivallatta, sanoi Louise.

— Tämän minä voin tuoda esiin lieventävänä asianhaarana, vastasi Eugénie.

Sanat hukkuivat vaunujen räminään heidän ajaessaan pitkin Villetten kivettyä tietä.

Herra Danglars oli menettänyt tyttärensä.

98. "Kellon ja Pullon" majatalo

Jättäkäämme neiti Danglars ja hänen ystävättärensä jatkamaan matkaansa Brysseliin ja palatkaamme Andrea Cavalcantin luo, jonka menestyksen toiveet olivat särkyneet.

Andrea Cavalcanti oli ikäisekseen hyvin viisas ja ovela nuori mies.

Muistammehan, miten hän huomatessaan vaaran uhkaavan, oli heti alkanut väistyä ovea kohden, kulkenut kahden huoneen kautta ja lopuksi kadonnut.

Erästä seikkaa emme ole maininnut, mutta sitä ei sentään saa jättää huomioonottamatta. Toisessa niistä huoneista, joiden kautta Cavalcanti kulki, oli nähtävänä morsiamen kapiot, jalokiviä, kashmir-shaaleja, valencienne-pitsejä, englantilaisia harsoja ja suuri joukko kaikenlaisia esineitä, joiden pelkkä mainitseminenkin saa nuoren tytön sydämen kiivaasti sykkimään.

Kulkiessaan näiden huoneiden kautta Andrea toimi tavalla, josta huomasi hänet sekä ovelaksi että tulevaisuudestaan huolehtivaksi nuorukaiseksi: hän sieppasi taskuunsa kaikki kalleimmat esineet.

Saatuaan täten itselleen matkavaroja Andrea oli entistä valmiimpi hyppäämään ikkunasta tai pujahtamaan ties millä tavalla poliisien käsistä.

Kookas ja voimakas kun oli ja väkevä kuin spartalainen, oli Andrea juossut jo neljännestunnin ajan tietämättä, minne oikeastaan suuntasi matkansa. Hän pyrki vain niin loitolle kuin mahdollista talosta, jossa oli ollut vähällä joutua kiinni.

Niin kuin vaisto vie varkaat kaupunginportille ja jäniksen koloonsa, oli Andreakin kääntyessään Mont-Blanc-kadulta tullut La Fayette -kadun päähän. Siihen hän pysähtyi huohottamaan. Ketään ei näkynyt. Hänen vasemmalla puolellaan oli Saint-Lazaren autio aidattu alue, oikealla puolella Pariisi koko laajuudessaan.

— Olenko hukassa? mietti hän. — En, jos olen vihamiehiäni nopeampi. Pelastukseni riippuu siis kokonaan vauhdistani.

Samassa hän näki kaukana Faubourg-Poissonnièran puolella ajurin, joka synkkänä piippu hampaissaan istui kuskipukillaan pyrkien Faubourg-Saint-Denis'hin päin, missä varmaankin oli hänen asuntonsa.

— Hei, ystävä! huusi Benedetto.

— Mitä asiaa? kysyi ajuri.

— Onko hevosenne uupunut?

— Uupunut, totta kai, kun ei koko siunattuna herran päivänä ole tehnyt yhtään mitään. Neljä lyhyttä ajoa ja frangi juomarahoja, yhteensä seitsemän frangia, ja isännälleni minun pitää suorittaa kymmenen!

— Tahdotteko ansaita lisää kaksikymmentä?

— Mielelläni, kyllähän kaksikymmentä frangia jokainen ottaa. Millä tavoin minä voin ne ansaita?

— Ajakaa hiukan, ellei hevosenne ole aivan kuitti.

— Se lentää kuin tuuli, sen takaan, sanokaa vain, minne päin mennään.

— Louvres'iin päin.

— Kyllä tiedän, siellähän saa juoda hyvää kirsikkalikööriä.

— Juuri niin. Minun pitää saada kiinni eräs ystäväni, jonka kanssa aion huomenna mennä metsästämään Chapelle-en-Servaliin. Hänen piti odottaa minua täällä puoli kahteentoista asti. Nyt on puoliyö. Hän on varmaankin väsynyt odottamaan ja on lähtenyt yksinään.

— Luultavasti.

— Tahdotteko koettaa saada hänet kiinni?

— Mielelläni.

— Ellen saa häntä kiinni ennen Bourget'ta, saatte kaksikymmentä frangia, ellen saa häntä kiinni ennen Lourves'ia, saatte kolmekymmentä.

— Ja jos saamme kiinni?

— Saatte neljäkymmentä! sanoi Andrea, joka hetkisen mietti asiaa, mutta huomasi, ettei tämä lupaus merkinnyt mitään.

— Sovittu asia, sanoi ajuri. — Astukaa rattaille! Hei!

Andrea astui ajoneuvoihin, jotka hyvää kyytiä kulkivat Faubourg-Saint-Denis'n läpi, Faubourg-Saint-Martinin ohitse, sitten tulliportin läpi ja pitkin loppumatonta Villetten tietä.

Etsittyä ystävää ei tietysti tavattu, vaikka Cavalcanti tuon tuostakin kysyi ohikulkijoilta ja niistä majataloista, joissa vielä oltiin valveilla, oliko tiellä nähty vihreitä ajoneuvoja ja ruskeaa hevosta. Ja kun Alankomaihin vievää tietä pitkin ajaa paljon rattaita, joista yhdeksän kymmenesosaa on vihreitä, niin hän sai kaikkialta myöntäviä vastauksia.

Jokainen väitti etsityn ajaneen ohitse, milloin viidensadan, milloin kahdensadan, milloin sadan askelen päässä. Mutta kun kohdalle tultiin, ei ajaja ollutkaan se, jota Andrea tavoitteli.

Kerran ajoivat hänen ajoneuvojensa ohitse hyvää kyytiä vaunut, joita veti kaksi postihevosta.

— Olisipa minulla nuo vaunut, huokasi Cavalcanti, noin hyvät hevoset ja ennen kaikkea passi, joka täytyy olla, ennen kuin ne saa tilata!

Juuri niissä vaunuissa ajoivat neiti Danglars ja neiti d'Armilly.

— Eteenpäin, eteenpäin! hoputti Andrea. — Me saamme hänet varmasti kohta kiinni!

Ja hevosraukka jatkoi jälleen hurjaa vauhtiaan, jonka se oli alkanut tulliportilla. Se oli aivan märkä, kun tultiin Louvres'iin.

— Kaikesta päättäen en tavoitakaan ystävääni, sanoi Andrea, — tapan vain hevosenne. Parasta pysähtyä. Tässä on kolmekymmentä frangianne, menen nukkumaan "Punaisen Hevosen" ravintolaan ja jatkan matkaani ensimmäisissä vaunuissa, joissa on tilaa. Hyvästi, ystäväni.

Ja Andrea hyppäsi kepeästi kadulle annettuaan ajajalle kuusi viiden frangin rahaa.

Ajuri pisti iloissaan rahat taskuunsa ja läksi käymäjalkaa ajamaan Pariisiin päin. Andrea oli menevinään "Punaisen Hevosen" ravintolaan. Hän pysähtyi hetkiseksi portin suojaan, kuuli ajajan vaunujen kolinan yhä loittonevan ja läksi reippaasti astumaan eteenpäin. Näin hän kulki pysähtymättä kokonaisen peninkulman.

Vasta sitten hän lepäsi. Hän arveli olevansa aivan Chapelle-en-Servalin läheisyydessä, jonne hän oli sanonutkin aikovansa.

Väsymyksestä ei Andrea Cavalcanti pysähtynyt, mutta hänen täytyi tehdä päätös, laatia matkasuunnitelma.

Hän ei voinut matkustaa diligenssillä eikä postivaunuillakaan. Kumpaakin matkustamistapaa varten hän olisi välttämättömästi tarvinnut passin.

Ei hän voinut jäädä Oisen maakuntaankaan, joka oli Ranskan metsättömin ja parhaiten vartioitu maakunta, sillä olihan hän sekaantunut siksi moneen rikosasiaan.

Andrea istahti ojan reunalle, painoi päänsä käsiensä nojaan ja mietti.

Kymmenen minuutin päästä hän nosti päänsä, hän oli tehnyt päätöksensä.

Hän tahrasi tomuun koko toisen puolen päällystakistaan, jonka hän oli ennättänyt siepata eteisestä peittääkseen juhlapukunsa, ja saavuttuaan Chapelle-en-Servaliin hän meni rohkeasti kolkuttamaan ainoan majatalon ovelle.

Isäntä tuli avaamaan.

— Hyvä ystävä, sanoi Andrea, — ratsastin Montrefontainesta Senlisiin, kun virma hevoseni säikähti jotakin ja heitti minut selästään. Minun täytyy vielä tänä yönä päästä Compiègneen, etteivät omaiseni tulisi levottomiksi. Voinko saada täältä hevosen?

Majatalon isännällä on aina hevonen, hyvä tai huono.

Chapelle-en-Servalin isäntä käski renkipojan satuloida hevosen ja herätti seitsenvuotiaan poikansa, jotta tämä istuutuisi herran taakse satulaan tuodakseen sitten ratsun kotiin.

Andrea antoi majatalon isännälle kaksikymmentä frangia ja ottaessaan ne taskustaan pudotti tahallaan permannolle käyntikortin.

Se oli erään hänen pariisilaisen tuttavansa käyntikortti. Kun majatalon isäntä Andrean mentyä ottaa kortin maasta, niin hän on varma siitä, että oli antanut hevosensa kreivi Mauléonille, joka asui Pariisissa Saint-Dominique-kadun 25:ssä. Se nimi ja osoite oli näet käyntikortissa.

Hevonen ei juossut nopeasti, mutta hölkötti kuitenkin tasaisesti. Kolmessa ja puolessa tunnissa Andrea oli päässyt neljän ja puolen peninkulman päässä olevaan Compiègneen. Raatihuoneen kello löi juuri neljä, kun hän ratsasti torille, jolle diligenssit pysähtyvät.

Compiègnessa on oivallinen hotelli. Joka vain kerrankin on siellä yöpynyt, muistaa sen varmasti.

Andrea, joka tehdessään huviretkiä Pariisin ympäristöön oli pysähtynyt sinne, muisti "Kellon ja Pullon" majatalon. Hän lähetti pojan pois annettuaan hänelle kaiken taskussaan olevan pikkurahan, ja meni kolkuttamaan majatalon oveen. Hän tuumiskeli, että koska hänellä vielä oli noin neljä tuntia aikaa, oli viisainta vahvistaa ruumistaan vastaisten ponnistusten varalta hyvällä unella ja oivalla aterialla.

Tarjoilija tuli avaamaan.

— Hyvä ystävä, sanoi Andrea, — saavun Saint-Jean-au-Bois'ta syötyäni siellä päivällistä. Aioin päästä puoliyön aikana meneviin matkavaunuihin, mutta eksyinkin ja olen aivan kuin hullu harhaillut neljä tuntia metsässä. Antakaa minulle jokin hauska pihanpuoleinen huone ja tuokaa minulle kylmää kanaa ja pullo bordeaux-viiniä.

Tarjoilija ei epäillyt mitään, Andrea puhui aivan tyynesti, hänellä oli sikari suussa ja kädet palttoon taskussa, hänen vaatteensa olivat hienot, partansa hyvin hoidettu ja kenkänsä moitteettomat; hän näytti myöhästyneeltä pitovieraalta.

Tarjoilijan pannessa huonetta kuntoon oli emäntä herännyt. Andrea tervehti häntä herttaisesti hymyillen ja pyysi saada huoneen numero 3, joka hänellä oli ollut edellisellä kerralla käydessään Compiègnessa. Pahaksi onneksi oli siinä huoneessa eräs nuori mies, joka matkusti sisarensa kanssa.

Andrea näytti olevan aivan epätoivoissaan. Hän rauhoittui vasta sitten, kun emäntä vakuutti, että hänelle annettu huone numero 7 oli aivan samanlainen kuin numero 3:kin. Andrea lämmitteli jalkojaan ja keskusteli Chantillyn viimeisistä kilpa-ajoista odotellen huoneensa kuntoonjoutumista.

Eipä Andrea ollut suotta puhunut pihanpuoleisista huoneista. "Pullon" majatalon piha, jossa on kolme riviä parvekkeita aivan kuin teatterin katsomossa ja sen lisäksi jasmiinipensaita sekä pylväitä kiertäviä köynnöksiä, on maailman kaunein majatalonpiha.

Kana oli tuoretta, viini vanhaa, tuli kirkas ja lämmittävä. Hämmästyksekseen Andrea huomasi syövänsä niin suurella ruokahalulla, kuin hänelle ei olisi suorastaan mitään tapahtunut.

Sitten hän meni levolle ja vaipui syvään uneen, jota kaksikymmenvuotiailla eivät edes omantunnonvaivat häiritse. Ja sitä paitsi: Andrealla ei niitä ollutkaan. Hän oli keksinyt oivallisen tuuman ja oli aivan rauhallinen.

Aamulla hän lähtisi majatalosta maksettuaan laskunsa. Metsäseudulle päästyään hän asettuisi jonkun talonpojan luo muka harrastamaan maalausta. Hän hankkisi halonhakkaajan puvun ja kirveen ja muuttuisi työmieheksi. Hän likaisi kätensä, kampaisi tukkansa lyijykammalla saadakseen sen tummaksi, ruskettaisi kasvonsa käyttämällä erästä toveriensa neuvomaa ainetta. Sitten hän kulkisi metsästä metsään rajaa kohden, kulkisi öisin ja nukkuisi päivisin metsässä ja poikkeaisi ihmisasuntoihin vain ostaakseen leipää.

Päästyään rajan yli hän vaihtaisi jalokivet rahaksi ja saisi hyvän lisän niihin kymmeneen tuhannen frangin seteliin, jotka hänellä aina oli vaaran varalta taskussaan. Varmaan hän saisi kokoon noin viisikymmentätuhatta frangia. Kohtalo ei tuntunut hänestä laisinkaan kovalta.

Hän luotti myöskin paljon siihen, että Danglars'it kaikin tavoin koettaisivat tukahduttaa tämän seikkailun aiheuttaman hälinän.

Tämä ajatuksenkulku yhdessä väsymyksen kanssa vaivutti Andrean syvään uneen.

Herätäkseen varhain aamulla Andrea ei ollut sulkenut ikkunaluukkuja, lukinnut vain oven ja pannut pöydälle vuoteensa viereen hyvin terävän puukon, joka hänellä aina oli mukanaan ja usein käytössä.

Kello seitsemän aamulla Andrea heräsi siihen, että auringonsäde alkoi leikkiä hänen kasvoillaan.

Kaikissa hyvin järjestyneissä aivoissa on vallitseva ajatus nukahtaessa viimeisenä ja herätessä ensimmäisenä.

Andrea ei vielä ollut aivan kokonaan avannut silmiään, kun hänen vallitseva ajatuksensa jo kuiskasi, että hän oli nukkunut liian kauan.

Hän hyppäsi vuoteeltaan ja juoksi ikkunaan.

Santarmipoliisi astui pihan poikki.

Santarmi on rauhallisenkin ihmisen mielestä maailman huomiota herättävin olento. Mutta kun ihminen tietää itsensä syylliseksi, muuttuu santarmin puvun keltainen, sininen ja valkoinen väri hänen silmissään pelottavaksi.

— Miksi täällä on santarmi? tuumi Andrea.

Mutta sitten hän vastasi itselleen loogilliseen tapaansa:

— Santarmin ilmestyminen majataloon ei ole mitenkään ihmeteltävää. Parasta kuitenkin pukeutua.

Ja nuori mies pukeutui tavattoman joutuisasti, mitä ominaisuutta hänen kamaripalvelijansa ei ollut voinut häneltä viedä muutaman kuukauden ylhäisen elämän aikana.

— Hyvä on, sanoi Andrea, — odotan kunnes hän on lähtenyt, ja sitten livistän.

Saatuaan kengät jalkaansa ja sidottuaan kaulahuivinsa hän lähestyi uudelleen ikkunaa ja kohotti musliiniverhoa.

Santarmi oli paikallaan, mutta nuori mies näki lisäksi toisen santarmin niiden portaiden juurella, joita myöten hänen oli mentävä pihalle ja kolmannen ratsain ladattu musketti kädessään portilla, josta hänen täytyi kulkea päästäkseen pois majatalosta.

Tämä kolmas santarmi oli vaarallisin, sillä hänen ympärilleen oli kokoontunut suuri joukko uteliasta väkeä, joka aivan täytti porttiaukon.

— Minua ajetaan takaa! oli Andrean ensimmäinen ajatus. — Perhana!

Nuoren miehen kasvot kalpenivat, hän katsoi levottomana ympärilleen. Hänen huoneestaan samoin kuin kaikista muistakin saman kerroksen huoneista pääsi pois vain yhtä tietä, pihanpuoleisen parvekkeen kautta.

— Olen hukassa! oli hänen seuraava ajatuksensa.

Andrean asemassa olevalle miehelle merkitsi kiinnijoutuminen vankeutta, tuomiota ja kuolemaa, ehdotonta kuolemaa.

Hän puristi suonenvedontapaisesti molemmilla käsillään päätään ja luuli jo tulevansa pelosta hulluksi.

Mutta pian syttyi hänessä toiveikas mielijohde. Heikko hymy nousi kalvenneille huulille ja kauhusta vääntyneille poskille.

Hän katsahti ympärilleen. Pöydällä oli marmorinen kirjoitusteline, mustetta ja paperia.

Hän koetti hillitä kätensä vapisemista ja kirjoitti päällimmäiselle paperiarkille:

Minulla ei ole rahaa, millä maksaisin, mutta en ole epärehellinen mies; jätän korvaukseksi tämän neulan, jonka arvo on kymmenen kertaa suurempi kuin velkani on. Suonette anteeksi, että poistuin ennen aamunkoittoa, häpeän niin kovin, etten voinut jäädä!

Hän otti kaulahuivistaan neulan ja laski sen paperille.

Tämän tehtyään hän ei jättänytkään ovea lukkoon, vaan avasi teljen, jopa jätti oven raolleenkin, aivan kuin olisi lähtiessään unohtanut sen sulkea, ja pujahti sukkelasti takan sisään, veti sen eteen paperisen suojustimen, johon oli kuvattu Akilleuksen ja Deidameian taistelu, hävitti jalallaan tuhasta askeltensa jäljet ja alkoi kiivetä uuninpiippua ylös, sillä vain sitä tietä hän saattoi päästä pakoon.

Samassa se santarmi, jonka Andrea ensimmäiseksi oli huomannut, nousi portaita komissaarin jäljestä. Toinen santarmi jäi vartioimaan portaita.

Seuraavat syyt olivat aiheuttaneet tämän vieraskäynnin, jota Andrea koetti kaikin tavoin välttää.

Aamulla varhain olivat lennätinlaitokset lähettäneet tietoja joka suuntaan ja joka seudulle, panneet virastot liikkeelle ja toimittaneet järjestysvallan ajamaan takaa Caderoussen murhaajaa.

Compiègnessa, varuskuntakaupungissa ja kuninkaan asuinkaupungissa, jonka lähistöllä usein pantiin toimeen kuninkaallisia metsästysretkiä, oli runsaasti viranomaisia, poliiseja ja muita järjestyksenvalvojia. Lennätinsanoman tultua oli heti ryhdytty tutkimuksiin, ja kun "Kellon ja Pullon" ravintola oli kaupungin huomattavin majatalo, aloitettiin siitä.

Vartija, joka oli raatihuoneen lähellä — raatihuone oli aivan majatalon vieressä — oli kertonut, että useita matkustajia oli yön aikana poikennut majataloon. Se vartija, joka oli astunut toimeensa kello neljältä, muisti heti paikalleen tultuaan nähneensä miehen ratsastavan torille valkoisen hevosen selässä pieni poika satulassa takanaan. Mies oli hypännyt maahan, lähettänyt pois hevosen ja pojan sekä mennyt kolkuttamaan "Kellon" majatalon porttia, joka oli hänelle avattu.

Epäluulot kohdistuivat nyt tähän nuoreen mieheen, joka oli saapunut niin kummallisen myöhäiseen vuorokauden aikaan. Ja niinpä astuivat nyt poliisikomissaari ja santarmikorpraali Andrean ovea kohden. Ovi oli raollaan.

— Oho, sanoi korpraali, valtion palveluksessa viisastunut vanha kettu, — huono merkki, kun ovi on raollaan. Olisin mieluummin nähnyt sen monessa lukossa.

Pieni kirjelippu ja siihen kiinnitetty neula tukivat surullista totuutta, Andrea oli paennut.

Sanomme tukivat, sillä korpraali ei tyytynyt yhteen todistukseen. Hän katsoi ympärilleen, kurkisti vuoteen alle, avasi verhot, tarkasti kaapit ja pysähtyi lopuksi lieden eteen. Andrea oli ollut varovainen, tuhassa ei näkynyt mitään jälkiä.

Se oli kuitenkin pakotie, ja tällaisissa tapauksissa täytyi jokaista pakotietä huolellisesti tarkastaa. Korpraali käski sen vuoksi tuoda risuja ja olkia, pani pesän niin täyteen, kuin olisi ladannut kanuunaa, ja sytytti tulen.

Tiilet oikein paukkuivat kuumuudesta, paksu savupilvi kohosi piipusta ja nousi taivasta kohden kuin tulivuoren musta sauhu, mutta hän ei nähnyt vangin putoavan huoneeseen, niin kuin oli odottanut.

Andrea oli koko elämänsä ajan saanut taistella yhteiskuntaa vastaan ja pystyi kyllä kilpailemaan santarmin kanssa, vaikka tämä olikin ylennetty korpraalin arvoon. Hän arvasi, että tämä turvautuisi savuun ja seisoi sen vuoksi katolla savupiipun suojassa.

Hetkisen hän jo luuli pelastuneensa, sillä hän kuuli korpraalin huutavan santarmeille:

— Hän ei ole enää siellä.

Mutta kurottaessaan kaulaansa hän näki santarmien jatkavan etsimäänsä entistä kiihkeämmin. Hänkin puolestaan katseli ympärilleen. Raatihuone, kuudennellatoista vuosisadalla rakennettu jättiläiskokoinen rakennus, kohosi hänen edessään kuin synkkä muuri, ja sen oikeanpuoleisista ullakkoikkunoista näki katon joka kolkkaan niin kuin vuoren harjalta laaksoon.

Andrea ymmärsi, että vähän ajan päästä korpraalin pää pistäisi esiin jostakin näistä aukoista. Silloin hän olisi hukassa. Kattoja pitkin hän ei pääsisi pakoon.

Niinpä hän päätti palata, ei samaa tietä kuin oli tullut, mutta samanlaista.

Hän tarkasti, mistä savupiipusta ei tullut sauhua, ryömi kattoa pitkin sen luo ja katosi piipun aukosta kenenkään näkemättä.

Samassa aukeni pieni ikkuna raatihuoneessa ja korpraalin pää tuli näkyviin. Se pysyi hetkisen paikoillaan liikkumattomana kuin jokin rakennusta koristavista kivikuvista. Sitten kuului pettymyksen huokaisu ja pää hävisi.

Korpraali palasi majataloon tyynenä ja kylmänä kuin laki, jonka edustaja hän oli. Hän ei vastannut mitään torilla seisoskelevien kysymyksiin.

— No? kysyivät vuorostaan molemmat santarmit.

— Poikani, vastasi korpraali, — näyttää siltä, kuin rosvo olisi todellakin tänä aamuna varhain päässyt pakoon. Mutta me lähetämme tarkastajia Villers-Coteret'n ja Noyonin tielle ja tutkimme koko metsän. Saamme hänet varmasti kiinni.

Kunnianarvoisa virkamies oli töin tuskin ennättänyt santarmikorpraaleille ominaisella äänenpainolla lausua tämän viimeisen sanan, kun majatalon pihaan kuului pitkä kauhunkirkaisu ja siihen liittyi kiivasta kellonsoittoa.

— Mitä tämä tietää? huudahti korpraali.

— Näyttääpä sillä matkustajalla olevan kova kiire, sanoi isäntä. — Mistä numerosta soitetaan?

— Kolmesta.

— Juoskaa katsomaan, tarjoilija!

Huudot ja kellonsoitto kiihtyivät. Tarjoilija lähti juoksemaan.

— Odottakaahan, sanoi korpraali pidättäen häntä. — Tuo kellonsoittaja näyttää tarvitsevan muuta kuin tarjoilijaa, lähetämme hänen luokseen santarmin. Kuka asuu numero kolmessa?

— Eräs nuori mies, joka yöllä saapui sisarensa seurassa postivaunuilla ja pyysi saada kahden hengen huoneen.

— Tulkaa jäljestäni, komissaari, huusi korpraali, — seuratkaa minua ja pitäkää kiirettä.

— Odottakaahan, sanoi isäntä, — numero kolmeen pääsee kahta tietä, ulkoportaiden ja sisäportaiden kautta.

— Hyvä, sanoi korpraali, — minä menen sisätietä, se kuuluu virkaani. Ovatko karbiinit ladatut?

— Ovat, korpraali.

— Vartioikaa te toiset täällä ulkopuolella. Ja jos hän aikoo paeta, niin ampukaa. Lennätinsanoma ilmoitti, että hän on suuri pahantekijä.

Numero kolmessa oli tällävälin tapahtunut seuraavaa:

Andrea oli jo laskeutunut kaksi kolmannesta savupiipusta, kun hänen jalkansa pettivät, ja hän putosi alas nopeammin ja kovemmalla kolinalla kuin olisi tahtonut. Eihän siinä mitään vaaraa olisi ollut, jos huone olisi ollut asumaton, mutta pahaksi onneksi siellä oli matkustajia.

Kaksi naista nukkui vuoteella, he heräsivät kolinaan.

Heidän katseensa suuntautui sinne, mistä kolina kuului, ja he näkivät miehen astuvan esiin liedestä.

Toinen näistä naisista, vaaleatukkainen, oli päästänyt kiljahduksen, joka oli kuulunut kautta koko talon; toinen, tummatukkainen, oli tarttunut soittokellon nauhaan ja kiskonut siitä kaikin voimin.

Andreaa seurasi huono onni, niin kuin huomaamme.

— Armahtakaa! huusi hän kalpeana, säikähtyneenä, näkemättä kenen kanssa oli tekemisissä, — armahtakaa, älkää soittako, pelastakaa minut, en tahdo teille tehdä mitään pahaa.

— Andrea, murhaaja! huusi toinen nainen.

— Eugénie! Neiti Danglars! sopersi Cavalcanti, ja hänen kauhunsa vaihtui kummastukseksi.

— Auttakaa, auttakaa! huusi neiti d'Armilly siepaten kellonnuoran Eugénien hervottomista käsistä ja soittaen vielä voimakkaammin kuin toverinsa.

— Pelastakaa minut, minua ajetaan takaa! sanoi Andrea pannen kätensä ristiin. — Armahtakaa, säälikää, älkää heittäkö minua heidän käsiinsä!

Naiset etsivät turvaa toisistaan peitteisiinsä kietoutuneina eivätkä ensin vastanneet mitään tähän pyyntöön, sillä pelko ja vastenmielisyys olivat lamauttaneet heidät.

— Olkoon niin! sanoi Eugénie sitten. — Palatkaa samaa tietä kuin olette tullutkin, onneton. Menkää, me emme ilmaise mitään.

— Hän on täällä, hän on täällä! huusi ääni porraskäytävästä. — Minä näen hänet!

Korpraali oli kurkistanut avaimenreiästä ja nähnyt Andrean neitosten edessä. Voimakas isku pyssynperällä särki lukon, toinen irroitti salvat, ja ovi kaatui huoneeseen.

Andrea syöksyi toiselle ovelle, jonka kautta päästiin pihanpuoleiselle parvekkeelle, ja aikoi paeta sitä tietä.

Siellä olivat santarmit vahdissa ja tähtäsivät häneen karbiineillaan.

Andrea pysähtyi heti. Hän puristi kalpeana kouraansa hyödytöntä tikariaan.

— Paetkaa! huusi neiti d'Armilly, jonka sydämessä sääli sai vallan pelon haihtuessa. — Paetkaa!

— Tai surmatkaa itsenne! sanoi Eugénie sillä äänellä ja tavalla, jolla vestaalit entisajan sirkuksessa painamalla peukalonsa alaspäin käskivät voittoisaa gladiaattoria surmaamaan kaatuneen vastustajansa.

Andrea vavahti ja katsoi nuoreen tyttöön niin halveksivasti, että siitä huomasi moisen kunnianvaatimuksen olevan hänen turmeltuneelle sielulleen aivan vierasta.

— Surmaisin itseni! sanoi hän heittäen tikarin pois. — Miksi?

— Mutta teidäthän tuomitaan kuolemaan ja mestataan aivan kuin pahin rikollinen! huudahti neiti Danglars.

— Mitä vielä! sanoi Cavalcanti pannen käsivartensa ristiin rinnalleen. — Onhan minulla ystäviä!

Korpraali lähestyi häntä miekka paljaana.

— Pistäkää miekka tuppeen, sanoi Cavalcanti, — ei tässä tarvita sellaisia juhlallisuuksia. Näettehän, että antaudun.

Ja hän ojensi kätensä käsirautoihin pantaviksi.

Nuoret tytöt katselivat kauhuissaan tätä kamalaa muutosta: hieno herra riisui yltään komean pukunsa ja muuttui rangaistusvangiksi.

Andrea kääntyi heihin hymyillen röyhkeästi.

— Onko teillä asiaa isällenne, Eugénie-neiti? kysyi hän, — sillä kaikesta päättäen tapaan hänet Pariisissa?

Eugénie peitti molemmilla käsillään kasvonsa.

— Oho, sanoi Andrea, — ei sitä tarvitse hävetä, enkä moiti teitä vähääkään siitä, että olette ajanut jäljestäni postivaunuilla… Olinhan minä melkein aviomiehenne.

Ja heitettyään tämän sutkauksen Andrea läksi. Naiset jäivät häpeissään huoneeseen läsnäolijoiden lausuillessa heistä kaikenlaisia arveluita.

Tuntia myöhemmin he astuivat matkavaunuihin molemmat naisen puvussa.

Majatalon portti oli suljettu, etteivät ihmiset pääsisi heitä katselemaan, mutta kun portti avattiin, täytyi heidän kuitenkin ajaa läpi ihmisjoukon, joka uteliaana töllötti heitä ja puheli keskenään.

Eugénie laski verhot alas, mutta vaikka hän ei enää nähnytkään mitään, hän kuitenkin kuuli kaikki pilkkapuheet.

— Miksi maailma ei ole erämaa? huudahti hän heittäytyen neiti d'Armillyn syliin, ja hänen silmänsä loistivat varmasti yhtä raivokkaasti kuin aikanaan Neron, kun tämä toivoi, että Roomalla olisi vain yksi ainoa pää, jotta hän voisi katkaista sen.

Seuraavana päivänä he saapuivat Brysseliin Hôtel de Flandreen. Andrea oli edellisenä iltana suljettu Conciergerie-vankilaan.

99. Laki

Olemme nähneet, kuinka helposti neiti Danglars'in ja neiti d'Armillyn onnistui pukeutua valepukuun ja toteuttaa pakoretkensä, sillä jokainen oli niin kiinni omissa asioissaan, ettei ehtinyt välittää heistä.

Jättäkäämme pankkiiri laskemaan otsansa hiessä vararikon kummituksen edessä pitkiä sarakkeitaan ja seuratkaamme paronitarta, joka oltuaan hetkisen lamassa tästä odottamattomasta iskusta oli mennyt tapaamaan entistä neuvonantajaansa Lucien Debraytä.

Paronitar oli todellakin toivonut Eugénien joutuvan naimisiin päästäkseen holhoamasta hänenkaltaistaan vaikeasti käsiteltävää olentoa. Perheissä vallitsevan salaisen lain mukaan on äidillä vaikutusvaltaa tyttäreensä vain siinä tapauksessa, että hän on tyttärensä silmissä viisauden ja täydellisyyden perikuva. Rouva Danglars pelkäsi Eugénien terävää huomiokykyä ja neiti d'Armillyn neuvoja. Hän oli muutaman kerran huomannut tyttärensä luovan halveksivia katseita Debrayhen: tytär ilmeisesti tiesi, millä tunne- ja rahasiteillä hänen äitinsä oli liittynyt ministerinsihteeriin. Jos paronittarella olisi ollut terävämpi huomiokyky, olisi hän nähnyt, ettei Eugénie halveksinut Debraytä siksi, että tämä oli heidän kodissaan loukkauskivenä ja riidanaiheena, vaan siksi, että Debray hänen mielestään oli niitä olentoja, joita Diogenes koetti olla enää sanomatta ihmisiksi ja jotka Platon määritteli kaksijalkaisiksi höyhenettömiksi eläimiksi.

Tässä maailmassa on jokaisella oma kantansa, joka estää häntä näkemästä toisen kantaa, ja rouva Danglars oli siis omalta kannaltaan katsoen hyvin pahoillaan siitä, että Eugénien avioliitosta ei ollut tullutkaan mitään. Hän ei välittänyt siitä, oliko avioliitto kaikin puolin sopiva, arvokas, ja tuliko hänen tyttärensä onnelliseksi. Ei, hän halusi vain päästä vapaaksi.

Hän riensi siis, niin kuin olemme kertoneet, Debrayn luo, joka oltuaan läsnä avioliittosopimuksen allekirjoitustilaisuudessa ja sitä seuranneessa hälinässä oli mennyt klubiinsa keskustellakseen siellä muutamien ystäviensä kanssa samasta asiasta kuin kolme neljäsosaa tämän juoruavan kaupungin asukkaista, jota sanotaan maailman pääkaupungiksi.

Samaan aikaan kun rouva Danglars mustassa puvussa ja paksu harso silmillään astui Debrayn huoneistoon vieviä portaita, vaikka portinvartija oli ilmoittanut, että herra Debray oli poissa kotoaan, samaan aikaan koetti Debray torjua erään ystävän todistelua, jonka mukaan hänen, Debrayn, velvollisuus perheen ystävänä oli moisen räikeän häväistysjutun jälkeen mennä heti naimisiin Eugénien ja hänen kahden miljoonansa kanssa.

Debray koetti puolustautua kuin mies, joka mielellään antaa voittaa itsensä, sillä tämä ajatus oli usein johtunut hänen mieleensä. Mutta kun hän tunsi Eugénien riippumattomuutta rakastavan ja ylpeän luonteen, asettui hän toisinaan vastustavalle kannalle ja selitti, että tämä avioliitto oli aivan mahdoton. Kuitenkin hän samalla antoi vallan kiusaukselle, joka moralistien mielipiteen mukaan valvoo taukoamatta puhtaimman ja kunnollisimmankin miehen sielun pohjalla, aivan samoin kuin saatana valvoo ristin takana. Teenjuontia, kortinpeluuta ja innokasta keskustelua kesti kello yhteen asti yöllä.

Tällä välin rouva Danglars, jonka Lucienin palvelija oli saattanut sisään, odotti harso kasvoillaan ja sykkivin sydämin vihreässä salongissa kahden kukkalaitteen välissä, jotka hän itse samana aamuna oli lähettänyt. Ne oli Lucien itse asettanut paikoilleen, järjestänyt ja laitellut, ja tämä huolellisuus sai rouva Danglars'in antamaan anteeksi hänen viipymisensä. Kahtakymmentä vailla kaksitoista hän kuitenkin väsyi odottamaan, astui vaunuihinsa ja ajoi kotiinsa.

Hienon maailman naiset ovat siinä suhteessa samanlaisia kuin rikastuneet ilotytöt, että he eivät tavallisesti saavu kotiinsa jälkeen puoliyön. Siksi paronitar palasi kotiin yhtä varovaisesti kuin Eugénie sieltä oli lähtenyt, hän astui varpaillaan ja sydän kurkussa portaita huoneistoonsa, joka oli, niin kuin tiedämme, Eugénien huoneiston vieressä. Hän ei mitenkään tahtonut antaa aihetta huomautuksiin. Tämä ainakin siinä suhteessa kunnioitettava naisparka uskoi varmasti, että tytär oli aivan viaton ja kunnioitti täydellisesti kotiaan.

Palattuaan huoneeseensa hän kuunteli Eugénien ovella; kun hän ei kuullut mitään ääniä, hän koetti avata oven, mutta se olikin lukossa.

Rouva Danglars luuli, että Eugénie uupuneena kaikista mielenliikutuksista oli mennyt vuoteeseensa ja nukkui. Hän kutsui kamarineidin luokseen ja tiedusteli asiaa häneltä.

— Neiti Eugénie meni huoneeseensa neiti d'Armillyn seurassa, selitti kamarineiti. — Sitten he joivat teetä yhdessä ja lähettivät minut pois sanoen, etteivät minua tarvitse.

Kamarineiti oli siitä asti ollut tarjoiluhuoneessa ja luuli niin kuin muutkin, että Eugénie-neiti nukkui.

Rouva Danglars meni siis levolle mitään epäilemättä, mutta alkoi kuitenkin mielessään pohtia illan tapauksia. Sitä mukaa kuin hänen ajatuksensa kirkastuivat, saivat illan tapaukset myöskin suuremman muodon. Heitä ei ollutkaan kohdannut skandaali vaan oikea häväistys, ei häpeä, vaan täydellinen maineen menettäminen.

Vastoin tahtoaan paronitar tuli muistelleeksi, kuinka säälimättömästi hän oli ajatellut Mercedeksestä, jota oli kohdannut suuri onnettomuus.

— Eugénie on hukassa, sanoi hän, — ja niin mekin. Kun tämä tapaus tulee tietoon, tuottaa se meille täydellisen häpeän, sillä siinä yhteiskunnassa, missä elämme, tällainen naurettavaksi joutuminen merkitsee ikuisesti avointa haavaa. Mikä onni, että Jumala on antanut Eugénielle sellaisen kummallisen luonteen, jota toisinaan olen vavistuksella ajatellut!

Ja hän katsahti kiitollisena taivaaseen, jonka salaperäinen kaitselmus edeltäpäin järjestää kaiken tulevien tapausten varalta ja voi viasta, paheestakin tehdä ansion.

Sitten hänen ajatuksensa lentäessään linnun tavoin syvyyksien yli pysähtyivät Cavalcantiin.

— Tuo Andrea oli konna, varas, murhaaja, ja kuitenkin hänellä oli ominaisuuksia, joista voi päätellä, että hän oli saanut ainakin puolinaisen kasvatuksen, ellei täydellistä. Hänhän esiintyi seurapiirissä suuren rikkauden ja kunniallisen nimen tukemana.

Miten päästä selvyyteen tässä sokkelossa? Kenen puoleen kääntyä päästäkseen tästä kamalasta tilanteesta?

Hän oli ensi hädässään juossut Debrayn luo, niin kuin nainen yleensä etsii turvaa rakastetultaan — mikä teko hänet usein tekee onnettomaksi. Mutta Debray ei voinut muuta kuin antaa hänelle neuvoja. Paljon mahtavamman puoleen hänen täytyi kääntyä.

Villefort'inko? Mutta Villefort'han oli tahtonut vangita Cavalcantin ja tuottanut heidän perheeseensä sekaannuksen, aivan kuin se olisi ollut hänelle outo perhe.

Kuninkaallinen prokuraattori ei kylläkään ollut säälimätön ihminen, hän oli vain velvollisuuksiensa orja, uskollinen ja luotettava ystävä, joka säälimättä mutta varmasti oli iskenyt leikkausveitsensä mätäkohtaan. Hän ei ollut pyöveli vaan taitava lääkäri, joka oli tahtonut leikata Danglars'in kunnian erilleen tämän nuoren miehen häpeästä. Villefort'in menettely oli siis paronittaren silmissä sellainen, että se katsoi heidän molempien etua.

Mutta siihen saikin kuninkaallisen prokuraattorin taipumattomuus loppua. Rouva Danglars päätti seuraavana päivänä mennä hänen luokseen ja saada hänet käsittelemään asiaa kaikin tavoin hienotunteisesti.

Paronitar aikoi vedota heidän yhteiseen menneisyyteensä, rukoilla häntä tuon onnellisen, joskin rikollisen ajan nimessä. Herra Villefort antaisi silloin asian jäädä sikseen tai antaisi ainakin — ja sitä varten hänen tarvitsi vain kääntää silmänsä pois — Cavalcantin paeta ja tuomitsisi hänet poissaolevana kuolemaan. Vasta tähän päätökseen tultuaan paronitar nukkui rauhallisesti. Seuraavana aamuna hän nousi kello yhdeksän ja soittamatta kamarineitoaan luokseen, antamatta mitään elonmerkkiä itsestään, pukeutui yhtä yksinkertaisesti kuin edellisenäkin päivänä, astui portaita alas, käveli Provence-kadulle asti, otti ajurin ja läksi Villefort'in kotiin.

Kuukauden ajan oli tämä talo ollut kuin sairashuone, jonne oli ilmestynyt rutto. Osa taloa oli sekä ulkoa että sisältäpäin suljettu, ikkunaluukut avattiin vain hetkeksi tuulettamista varten, jolloin ikkunasta näkyivät palvelijan kauhistuneet kasvot. Sitten ikkuna jälleen sulkeutui kuin hautaholvin kivilaatta, ja naapurit kuiskailivat:

— Kannetaankohan taas tänään ruumisarkku kuninkaallisen prokuraattorin talosta?

Rouva Danglars värisi nähdessään kolkon talon; hän astui ajoneuvoista, lähestyi horjuvin polvin suljettua porttia ja soitti.

Vasta kuullessaan kolmannen kerran kellonsoiton, portinvartija avasi portin niin paljon raolleen, että voi keskustella. Hän näki edessään hienon maailman naisen, mutta ei avannut porttia enempää.

— Avatkaahan toki! sanoi paronitar.

— Ensiksikin, kuka olette? kysyi portinvartija.

— Kukako olen? Tunnettehan te minut aivan hyvin.

— Me emme tunne enää ketään.

— Tehän olette hullu! huudahti paronitar.

— Kuka teidät on lähettänyt?

— Tämä on jo liikaa!

— Suokaa anteeksi, noudatan ainoastaan saamiani ohjeita. Mikä on nimenne?

— Paronitar Danglars. Olettehan nähnyt minut monta kymmentä kertaa?

— Se on kyllä mahdollista. Mitä asiaa teillä on?

— Olettepa te kummallinen! Minä valitan herra Villefort'ille, miten hävyttömästi hänen palvelijansa kohtelevat vieraita.

— Tämä ei ole hävyttömyyttä vaan varovaisuutta. Kukaan ei pääse tänne muuten kuin herra Avrignyn luvalla tai halutessaan puhutella kuninkaallista prokuraattoria.

— Kuninkaalliselle prokuraattorille minulla juuri onkin asiaa.

— Kiireellistäkö asiaa?

— Tietysti, koska en ole vielä palannut ajoneuvoihini. Mutta tehkäämme tästä loppu. Tässä on käyntikorttini, viekää se herrallenne.

— Odottaako rouva siksi, kunnes palaan?

— Odotan, menkää!

Porttivahti sulki oven jättäen rouva Danglars'in kadulle.

Paronittaren ei tarvinnut kauankaan odottaa; vähän ajan kuluttua portti aukeni niin paljon, että hän voi astua sisään. Pihalle tultuaan vahti otti vihellyspillin taskustaan ja puhalsi.

Herra Villefort'in kamaripalvelija ilmestyi portaille.

— Armollinen rouva suokoon anteeksi portinvartijalle, sanoi tämä, — mutta hän on saanut jyrkät määräykset, ja herra Villefort on pyytänyt minua sanomaan armolliselle rouvalle, että mies ei voinut tehdä toisin.

Pihalla oli eräs talon ruokatavaroitten hankkija, joka oli päästetty sisään aivan yhtä varovaisesti ja jonka tavaroita parhaillaan tutkittiin.

Paronitar nousi portaita, ja talossa vallitseva alakuloisuus synkensi hänen omaa mielialaansa. Palvelija, joka ei hetkeksikään päästänyt häntä näkyvistään, ohjasi hänet prokuraattorin työhuoneeseen.

Vaikka rouva Danglars'in mieltä askarruttivatkin ne asiat, joiden tähden hän oli saapunut, oli palvelijoiden menettely ollut niin loukkaavaa, että hän aikoi tehdä sen johdosta valituksia.

Mutta kun hän näki Villefort'in kohottavan häntä kohden huolista raskaan päänsä ja katsovan häneen surullisesti hymyillen, sammuivat syytökset hänen huulilleen.

— Antakaa anteeksi palvelijoilleni, sillä he ovat kauhun vallassa. Kun heitä on epäilty, ovat he itse alkaneet epäillä.

Rouva Danglars oli kyllä kuullut puhuttavan tällaisesta kauhusta, mutta hän ei koskaan olisi voinut uskoa, että se olisi voinut paisua näin suureksi.

— Oletteko tekin siis onneton? kysyi hän.

— Olen, vastasi prokuraattori.

— Silloin varmaankin ymmärrätte minua ja arvaatte, miksi tulen tänne?

— Ymmärrän. Tulette puhumaan kanssani eilisestä?

— Niin, tästä kamalasta onnettomuudesta.

— Aioitte kai sanoa ikävyydestä.

— Ikävyydestä! huudahti paronitar.

— Niin, vastasi kuninkaallinen prokuraattori järkähtämättömän tyynesti.

— En ole lopulta tottunut sanomaan onnettomuudeksi muuta kuin sitä, mikä on auttamatonta.

— Luuletteko siis, että tämä voisi unohtua…?

— Kaikki unohtuu, sanoi Villefort. — Tyttärenne joutuu naimisiin huomenna, ellei tänään, viikon päästä, ellei huomenna. Ettekä te suinkaan aio surkutella neiti Eugénien entistä sulhasta.

Rouva Danglars katsoi kummastuneena Villefort'iin nähdessään, että hän puhui melkein leikkisästi.

— Olenko lainkaan tullut ystävän luo? kysyi hän arvokkaasti ja samalla surullisesti.

— Tiedättehän, että olen ystävänne, vastasi Villefort, ja hänen poskilleen nousi heikko puna.

— Olkaa siis hiukan sydämellisempi, sanoi rouva Danglars. — Puhutelkaa minua ystävänä älkääkä prokuraattorina, ja kun olen tavattoman onneton, niin älkää sanoko, että minun pitää olla iloinen.

Villefort kumarsi.

— Kuullessani puhuttavan onnettomuudesta, sanoi hän, — on minulla jo kolmen kuukauden ajan ollut paha tapa ajatella itseäni. Minua kohdanneiden onnettomuuksien rinnalla tuntuvatkin teidän onnettomuutenne vain ikävyyksiltä; minun kamalan asemani rinnalla tuntuu teidän asemanne kadehdittavalta. Mutta tämähän pahoittaa mieltänne, jättäkäämme siis se sikseen. Mitä sanoittekaan…?

— Tulen kysymään teiltä, hyvä ystävä, sanoi paronitar, — kuinka pitkällä on tuon hävyttömän petturin asia?

— Petturin! kertasi Villefort. — Toden totta, hyvä rouva, te näytätte pienentävän muutamia asioita ja suurentavan toisia. Andrea Cavalcanti, tai oikeammin sanoen Benedetto, petturi! Erehdytte, Benedetto on murhaaja.

— Myönnän kyllä, että oikaisunne oli paikallaan, mutta mitä ankarammin menettelette tämän miehen suhteen, sitä pahemmin iskette meidän perheeseemme. Unohtakaa hänet hetkiseksi, sen sijaan että vainoaisitte häntä. Antakaa hänen paeta.

— Tulette liian myöhään, määräykset on jo annettu.

— Ja jos hänet saadaan kiinni — olen kyllä aina kuullut puhuttavan, että vankilat ovat tungokseen asti täynnä — niin antakaa hänen jäädä vankilaan.

Kuninkaallinen prokuraattori teki epäävän liikkeen.

— Ainakin siihen asti, kunnes tyttäreni on päässyt naimisiin, lisäsi paronitar.

— Mahdotonta. Tuomioistuimen täytyy noudattaa määrättyjä muotoja.

— Minunkin suhteeni? sanoi paronitar puoliksi hymyillen, puoliksi vakavasti.

— Kaikkien suhteen, vastasi Villefort, — niin minun kuin muidenkin.

— Ah! sanoi paronitar, ja hänen huudahduksensa ilmaisi enemmän kuin sanat.

Villefort loi häneen tutkivan katseen.

— Tiedän, mitä tuolla tarkoitatte, sanoi hän. — Te viittaatte noihin kamaliin kuolemantapauksiin, jotka kolmen kuukauden ajan ovat pakottaneet minut käyttämään surupukua, tarkoitatte, että nämä kuolemantapaukset, joiden lukua Valentine kuin ihmeen kautta säästynee lisäämästä, eivät ole luonnollisia.

— Sitä en toki ajatellut, sanoi rouva Danglars nopeasti.

— Ajattelitte kyllä, ja olihan teillä siihen oikeus. Ettehän voi muuta kuin sanoa itseksenne: Sinä, joka rikollista vainoat, vastaa: Miksi asunnossasi tapahtuu rikoksia, joita ei rangaista?

Paronitar kalpeni.

— Niinhän te ajattelitte?

— Ajattelin kyllä, sen myönnän.

— Minä vastaan teille.

Villefort siirsi tuolinsa rouva Danglars'in tuolin lähelle, sitten hän nojaten käsivarttaan pöytään ja hiljentäen ääntään sanoi:

— On olemassa rikoksia, jotka jäävät rankaisematta, koska rikollisia ei tunneta ja pelätään, että syyllisen sijasta rangaistaisiin syytöntä. Mutta kun tulee tietoon, ketkä ovat rikollisia — Villefort ojensi kätensä pöytänsä yläpuolella olevaa ristiinnaulitunkuvaa kohden — kun tulee tietoon, ketkä ovat rikollisia, niin elävän Jumalan kautta, olkoot he keitä tahansa, he saavat surmansa! Nyt, kuultuanne valani, uskaltakaa vieläkin pyytää armoa tuolle rikolliselle!

— Oletteko varma siitä, että hän on niin syyllinen kuin hänen väitetään olevan? sanoi rouva Danglars.

— Katsokaa, tässä ovat häntä koskevat asiapaperit. Benedetto, tuomittu kuusitoistavuotiaana kaleerivankeuteen väärennyksestä. Nuori mies oli lupaava, niin kuin näette. Sitten hän karkasi ja teki murhan.

— Ja kuka tuo onneton Benedetto on?

— Kuka sen tietää! Maankiertäjä, korsikalainen!

— Eikö siis kukaan ole tullut häntä puolustamaan?

— Ei kukaan. Hänen vanhemmistaan ei ole tietoa.

— Mutta kuka sitten oli tuo mies, joka tuli tänne Luccasta?

— Samanlainen väärentäjä kuin hänkin, epäilemättä hänen rikostoverinsa.

Paronitar pani kätensä ristiin.

— Villefort! sanoi hän niin lempeällä ja hyväilevällä äänellä kuin suinkin taisi.

— Jumalan nimessä, vastasi kuninkaallinen prokuraattori varmasti ja samalla hieman tylystikin, — Jumalan nimessä, älkää koskaan pyytäkö minua armahtamaan syyllistä. Mikä minä olen? Laki. Onko lailla silmiä teidän surullenne? Onko lailla korvia teidän lempeälle äänellenne? Onko lailla muistia ottaakseen varteen hienon viittauksenne? Ei, laki käskee, ja kun se käskee, niin se iskeekin… Sanotte varmaan minulle, että olen elävä olento enkä mikään kuollut kirjain, ihminen enkä kirja. Mutta katsokaahan minua, ovatko ihmiset kohdelleet minua veljenään? Ovatko he minua rakastaneet? Ovatko he minua säälineet? Ovatko he minua säästäneet? Onko kukaan pyytänyt armoa herra Villefort'in puolesta ja onko kukaan antanut armoa hänelle? Ei, ei, ei, aina vain on iskettyjä lyöty…! Te yhä vielä, nainen, lumooja, luotte minuun tuon hurmaavan ja ilmeikkään katseen, joka muistuttaa, että minun pitäisi punastua. Niin, minun pitäisi punastua siitä, mitä tiedätte, ehkä vielä muustakin syystä. Mutta kun itse olin langennut ja ehkä syvemmälle kuin moni muu, aloin etsiä myös muista mätähaavaa. Ja aina minä sen löysin ja olin onnellinen, olin iloinen, kun näin tämän todistuksen ihmisen heikkoudesta ja huonoudesta. Sillä jokainen ihminen, jonka näin syylliseksi, jokainen syyllinen, johon iskin, tuntui elävästi todistavan, etten itse ollut mikään pelottava poikkeus! Niin, niin, niin, koko maailma on paha, todistakaamme se ja iskekäämme syylliseen!

Villefort lausui nämä viimeiset sanat kuumeentapaisella kiihkolla, joka antoi hänen puheelleen hurjan tenhovoiman.

— Mutta, ponnisteli rouva Danglars viimeiseen asti, — sanoittehan, että tuo nuori mies on maankiertäjä, orpo, kaikkien hylkäämä?

— Sitä pahempi, sitä pahempi, tai sitä parempi. Sallimus on tehnyt hänet sellaiseksi, jotta toisten ei tarvitsisi surra hänen puolestaan.

— Mutta avutonta ei saa ahdistaa.

— Avutonta, joka tekee murhan!

— Hänen häpeänsä kohdistuu minun perheeseeni.

— Vallitseehan minun perheessäni kuolema.

— Te olette säälimätön muita kohtaan. Minä sanon teille: kerran ollaan säälimättömiä teitäkin kohtaan!

— Olkoon niin! sanoi Villefort nostaen kätensä uhkaavasti taivasta kohden.

— Lykätkää tämän onnettoman asia edes seuraavaan istuntoon, jos hän joutuu kiinni. Siten voitamme aikaa kuusi kuukautta ja hänet ennätetään unohtaa.

— En, sanoi Villefort. — Minulla on vielä viisi päivää aikaa. Tutkimukset on tehty. Viidessä päivässä on aikaa enemmän kuin tarvitsenkaan. Mutta ettekö ymmärrä, että minäkin kaipaan unohtamista? No niin, kun teen työtä — ja minä teen työtä yötä päivää — tulee hetki, jolloin unohdan kaiken muun, ja kun kaiken unohdan, olen onnellinen, niin kuin kuollut on onnellinen. Ja sehän on sentään suloisempaa kuin kärsiminen.

— Hän on paennut, antakaa hänen paeta, toimettomuudella voi helposti osoittaa laupeutta.

— Johan sanoin, että se on myöhäistä; aamulla varhain oli lennätinlaitos toimessa, ja tällä hetkellä…

— Armollinen herra, sanoi palvelija astuen sisään, — eräs ratsumies toi tämän kirjeen sisäasiainministeriöstä.

Villefort otti kirjeen ja avasi sen nopeasti. Rouva Danglars värisi kauhusta, Villefort vavahti ilosta.

— Hän on joutunut kiinni! huudahti Villefort. — Hän on joutunut kiinni Compiègnessa. Asia on siis selvä.

Rouva Danglars nousi jäykkänä ja kalpeana.

— Hyvästi, sanoi hän.

— Hyvästi, vastasi kuninkaallinen prokuraattori saattaen hänet melkein iloisena ovelle asti.

Sitten hän palasi kirjoituspöytänsä ääreen.

— Kas niin, sanoi hän lyöden oikealla kädellään kirjeeseen, — minulla oli jo väärennysjuttu, kolme varkautta, kolme murhapolttoa, ei puuttunut muuta kuin murha, ja tässä se on. Istunnosta tulee loistava.

100. Haamu

Valentine ei ollut vielä toipunut. Hän oli väsynyt ja makasi vuoteellaan. Rouva Villefort'in välityksellä hän sai tiedon kaikesta siitä, minkä olemme kertoneet, Eugénien paosta, Cavalcantin vangitsemisesta ja tämän asettamisesta syytteeseen murhasta.

Mutta Valentine oli niin heikko, että kertomus ei tehnyt häneen niin syvää vaikutusta, kuin se epäilemättä olisi tehnyt, jos hän olisi ollut terve. Se lisäsi vain epämääräisiä aatoksia, hajanaisia mietelmiä niihin kummallisiin kuviin ja haihtuviin näkyihin, jotka syntyivät hänen sairaissa aivoissaan tai häilyivät hänen silmiensä edessä.

Päivällä Valentine pysyi vielä todellisuudentajuisena ollessaan Noirtier'n seurassa, joka kannatutti itsensä pojantyttärensä huoneeseen valvoakseen häntä isällisellä katseellaan. Palattuaan oikeuspalatsista herra Villefort istui tunnin tai pari isänsä ja tyttärensä välissä. Kello kuudelta Villefort palasi työhuoneeseensa, kello kahdeksalta saapui tohtori Avrigny, joka itse toi yöjuoman nuorta tyttöä varten. Sitten kannettiin herra Noirtier huoneeseensa.

Sairaanhoitajatar, jonka tohtori Avrigny itse oli valinnut, lähti huoneesta vasta kello yhdeltätoista, jolloin Valentine oli vaipunut uneen. Poistuessaan hän sulki Valentinen huoneen ja vei avaimen herra Villefort'ille, joten Valentinen huoneeseen ei enää päässyt muuta tietä kuin rouva Villefort'in huoneiston kautta ja pikku Edouardin huoneesta.

Joka aamu tuli Morrel herra Noirtier'n luo kuulemaan uutisia Valentinesta. Ja päivä päivältä hän myös näytti tulevan yhä rauhallisemmaksi. Sillä Valentine, vaikka häntä vaivasikin suuri hermostuneisuus, alkoi voida yhä paremmin. Olihan Monte-Cristo sitä paitsi sanonut Morrelille, että ellei Valentine kahden tunnin kuluessa kuole, hänet voidaan pelastaa. Valentine eli vielä, ja neljä päivää oli jo kulunut.

Tuo mainitsemamme hermostuneisuus vainosi Valentinea unessakin tai pikemmin sanoen siinä horrostilassa, joka seurasi valveillaoloa. Yön hiljaisuudessa ja puolihämärässä, yölampun palaessa lieden reunalla alabasterikupunsa sisällä, hän näki noita haamuja, jotka liikkuvat sairaan huoneessa ja astuvat kuumeen siipien alta esiin.

Hän oli näkevinään äitipuolensa uhkaavan häntä, Morrelin ojentavan hänelle kätensä, toisinaan hän näki melkein outojakin henkilöitä, sellaisia kuin kreivi Monte-Cristo. Huonekalutkin näyttivät tällaisina kuumeen hetkinä liikkuvan ja leijailevan. Ja tätä jatkui noin kello kahteen saakka, jolloin hän vaipui raskaaseen, aamuun asti kestävään uneen.

Saman päivän iltana, jolloin Valentine oli kuullut Eugénien paosta ja Cavalcantin vangitsemisesta, tapahtui tässä huolellisesti suljetussa huoneessa jotakin hyvin omituista. Mainitut seikat olivat hetkiseksi sekaantuneet Valentinen persoonallisiin aistimuksiin, mutta loittonivat vähitellen hänen ajatuksistaan sen jälkeen, kun Villefort, Avrigny ja Noirtier olivat kukin vuorostaan poistuneet, ja kun Saint-Philippe-du-Roulen kirkonkello löi yksitoista, laski sairaanhoitajatar yöpöydälle lääkärin tuoman juoman, sulki oven, vei avaimen herra Villefort'ille ja meni sitten palvelijain huoneeseen kuulemaan kamalia juttuja tapauksista, joita talossa oli kolmen kuukauden aikana sattunut.

Sairaanhoitajatar oli ollut jo kymmenen minuuttia poissa, ja Valentinea vaivasi jälleen kuume, joka palasi joka yö.

Yölampun säteet välkkyivät tuhansin värein, kun Valentine äkkiä oli huomaavinaan, että uunin luona syvennyksessä oleva kirjakaappi äänettömästi aukeni.

Jos Valentine olisi ollut täysin tajuissaan, hän olisi tarttunut silkkiseen kellonnuoraan ja kutsunut apua, mutta nykyisessä tilassa ei mikään häntä kummastuttanut. Hän oli täysin tietoinen siitä, että hänen ympärillään liikkuvat näyt olivat hänen oman kuumehoureensa tuotetta. Eihän niistä aamulla koskaan ollut jäänyt pienintäkään merkkiä. Ovesta astui ihmisolento.

Kuumeensa ansiosta Valentine oli jo niin tottunut tällaisiin haamuihin, ettei hän vähääkään kauhistunut. Hän avasi vain suuret silmänsä toivoen näkevänsä Morrelin.

Olento lähestyi hänen vuodettaan, pysähtyi ja näytti kuuntelevan hyvin tarkkaan.

Tällä hetkellä osui yölampun valo salaperäisen vieraan kasvoihin. — Se ei olekaan hän! mutisi Valentine.

Ja varmasti uskoen näkevänsä unta hän odotti, että olento häviäisi tai muuttuisi toiseksi.

Hän tunnusteli valtimoaan. Se löi kiivaasti. Hän tiesi, että virkistävä juoma karkottaisi hänen silmistään häiritsevät näyt. Lääkäri oli valmistanut tuon juoman poistaakseen Valentinen rauhattomuuden, se sai kuumeen laskemaan ja vaikutti elvyttävästi aivojen toimintaan. Juotuaan tyttö voi aina jonkin aikaa paremmin.

Valentine ojensi sen vuoksi kätensä ottaakseen lasin, joka oli kristallivadilla. Mutta silloin astui haamu pari askelta häntä kohden ja tuli niin lähelle nuorta tyttöä, että tämä oli tuntevinaan hänen henkäisynsä ja kätensä kosketuksen.

Tällä kertaa unikuva tai oikeammin sanoen todellisuus sai voiton Valentinen kaikista aikaisemmista kokemuksista. Hän alkoi todellakin uskoa olevansa valveilla, hän huomasi ajatuskykynsä kirkkaaksi ja alkoi väristä.

Valentinen tunteman kosketuksen tarkoituksena oli ollut pidättää hänen kättään. Tyttö vetikin kätensä hitaasti pois.

Silloin tämä olento, joka vaikutti suojaavalta eikä uhkaavalta, tarttui lasiin, lähestyi yölamppua ja tarkasti juomaa, aivan kuin olisi tahtonut nähdä, kuinka kirkasta ja puhdasta se oli.

Mutta tämä ensimmäinen tarkastus ei riittänyt.

Tämä mies tai pikemminkin haamu, sillä hän astui niin hiljaa, että askelten ääntä ei kuulunut matoilla peitetyllä permannolla, otti lusikalla lasista juomaa ja pisti sen suuhunsa. Valentine katseli tätä kaikkea hämmästyneenä.

Hän uskoi, että näky kohta katoaisi tai vaihtuisi, mutta mies lähestyi, ojensi lasin Valentinelle ja sanoi sydämellisellä äänellä:

— Nyt, juokaa…!

Valentine värisi.

Ensi kerran tuollainen haamu puhui hänelle ihmisäänellä. Hän avasi suunsa kirkaistakseen. Mies pani sormen huulilleen.

— Kreivi Monte-Cristo! sopersi Valentine.

Hänestä oli mahdotonta, että kreivi Monte-Cristo tällaisena vuorokauden aikana olisi tullut hänen luokseen selittämättömällä, kummallisella, salaperäisellä tavalla läpi seinän.

— Älkää huutako, älkää kauhistuko, sanoi kreivi, — karkottakaa sielustanne epäilyksen siemenkin ja levottomuuden varjo. Mies, jonka näette edessänne — sillä tällä kertaa olette oikeassa, tämä ei ole mikään näköhäiriö — on hellin isä ja uskollisin ystävä, mitä voitte kuvitellakaan.

Valentine ei osannut vastata mitään. Hän pelkäsi niin, ettei tohtinut äännähtääkään, mutta hänen kauhistunut katseensa sanoi: Jos teillä on puhtaat aikeet, niin miksi olette täällä?

Kreivi huomasi heti, mitä nuoren tytön sielussa liikkui.

— Kuulkaahan minua, sanoi hän, — tai oikeammin katsokaahan minuun. Silmäni ovat tavallista punaisemmat ja otsani tavallista kalpeampi. Se johtuu siitä, että neljään yöhön en ole silmiäni ummistanut. Neljä yötä olen vartioinut, suojannut teitä, pelastaakseni teidät ystävällemme Maximilienille.

Sairaan poskille nousi nopeasti veri, sillä tuo nimi karkotti viimeisetkin epäluulot.

— Maximilien…! kertasi Valentine. — Maximilien! Hän on siis kertonut teille kaiken?

— On. Hän sanoi, että hänen elämänsä riippuu teidän elämästänne, ja minä lupasin, että jäätte eloon.

— Oletteko luvannut hänelle, että jään eloon?

— Olen.

— Puhuitte äsken valvomisesta ja suojaamisesta. Oletteko siis lääkäri?

— Olen, ja uskokaa minua, paras lääkäri minkä taivas tänä hetkenä voi luoksenne lähettää.

— Sanoitte valvoneenne? kysyi Valentine levottomana. — Minä en ole teitä nähnyt.

Kreivi viittasi kädellään kirjakaappiin päin.

— Olin tuon oven takana piilossa, sanoi hän; — tuosta ovesta päästään viereiseen taloon, jonka olen vuokrannut.

Häveliäisyytensä pakottamana Valentine teki torjuvan liikkeen, kääntyi poispäin ja sanoi kauhuissaan:

— Minusta tekonne on ollut suunnattoman mieletön, ja mainitsemanne suojelus muistuttaa suuresti häväistystä.

— Valentine, sanoi kreivi, — koko tänä pitkänä vartioaikana olen vain pitänyt silmällä, keitä kävi luonanne, mitä ruokia nautitte ja mitä juomia teille tuotiin. Kun huomasin nämä juomat vaarallisiksi, astuin sisään niin kuin nytkin, tyhjensin lasinne ja panin myrkyn sijaan terveellisen juoman, joka kuoleman sijasta saikin elämän virtaamaan suonissanne.

— Myrkky! Kuolema! huudahti Valentine luullen jälleen joutuneensa kuumehoureiden valtaan. — Mitä sillä tarkoitatte?

— Hiljaa lapseni, sanoi Monte-Cristo nostaen uudelleen sormensa huulilleen, — puhuin myrkystä, puhuin kuolemasta ja mainitsen kuoleman vielä kerran, mutta juokaa ensin tästä. (Hän otti taskustaan pienen pullon ja kaatoi siitä muutaman pisaran punaista nestettä lasiin.) Ja kun olette tämän juonut, niin älkää nauttiko yön aikana enää mitään muuta.

Valentine ojensi kätensä, mutta ehdittyään tuskin koskea lasiin hän veti kauhuissaan kätensä takaisin.

Monte-Cristo tarttui lasiin, joi siitä puolet ja ojensi sen sitten Valentinelle, joka hymyillen joi lasiin jääneen juoman.

— Niin, niin, sanoi hän, — nyt tunnen sen öisen juoman maun, joka toi viileän tunteen rintaani ja rauhoitti ajatuksiani. Kiitos, kiitos!

— Sen avulla olette elänyt neljä yötä, Valentine, sanoi kreivi. — Mutta kuinka minä olen elänyt? Mitä kamalia hetkiä olenkaan teidän tähtenne saanut viettää! Mitä hirveitä tuskia sainkaan kärsiä, kun näin, että lasiinne kaadettiin myrkkyä, ja kuinka vapisinkaan pelosta, että ennättäisitte juoda sen, ennen kuin olisin kaatanut sen sisällyksen uuniin.

— Sanoitte kärsineenne hirveitä tuskia nähdessänne myrkkyä kaadettavan lasiini, sanoi Valentine aivan kauhuissaan. — Mutta silloin kai näitte samalla kuka sen teki?

— Näin.

Valentine nousi istualleen ja veti lumivalkoisen rintansa suojaksi koruompeleisen palttinan, joka vielä oli kostea kuumeen hiestä ja johon nyt alkoi tarttua kauhun kylmä hiki.

— Näitte siis hänet?

— Näin, sanoi kreivi toisen kerran.

— Te kerrotte kamalia asioita minulle, te tahdotte saada minut uskomaan jotakin helvetillistä. Mitä, isäni talossa, omassa huoneessani, sairasvuoteella viruessanikin koetetaan minut surmata? Menkää, te kiusaatte omaatuntoani, pilkkaatte taivaallista hyvyyttä! Se ei voi olla mahdollista, se ei ole totta!

— Oletteko te ensimmäinen, johon tämä isku osuu? Ettekö ole nähnyt herra Saint-Méranin, rouva Saint-Méranin, Barrois'n kuolevan? Ettekö olisi nähnyt herra Noirtier'n kuolevan, ellei hän totuttautumalla vuosien kuluessa myrkkyyn olisi voinut vastustaa sen vaikutusta?

— Hyvä Jumala, sanoi Valentine, — siis sen vuoksi isoisäni on kuukauden ajan vaatinut minua juomaan samoja lääkkeitä kuin hänkin.

— Ja tämä lääke maistuu karvaalta niin kuin puoliksi kuivuneen appelsiinin kuori? kysyi Monte-Cristo.

— Niin maistuu.

— Silloin kaikki selviää, sanoi Monte-Cristo. — Hänkin tietää, että täällä myrkytetään ja tietää kuka myrkyttää. Hän on turvannut teidät, rakkaan lapsensa, myrkkyä vastaan, ja myrkyn voima taittui, kun ruumiinne oli siihen vähitellen tottunut. Sen vuoksi te vielä elätte, mitä ihmettä en voisi muuten selittää, sillä neljä päivää sitten saitte myrkkyä, joka tavallisesti heti surmaa.

— Mutta kuka on tuo murhaaja, tuo myrkyttäjä?

— Nyt kysyn vuorostani: Ettekö koskaan yöllä ole nähnyt kenenkään tulevan huoneeseenne?

— Olen kyllä. Toisinaan olen nähnyt varjojen liikkuvan, lähestyvän, loittonevan ja katoavan, mutta pidin niitä kuumenäkyinä, ja kun te äsken tulitte sisään, en pitkään aikaan tietänyt, olinko kuumeessa vai näinkö unta.

— Ette siis tiedä, kuka tahtoo teidät surmata?

— En, sanoi Valentine. — Miksi kukaan tahtoisi surmata minut?

— Kohta saatte hänet nähdä, sanoi Monte-Cristo kuulostellen.

— Millä tavoin? kysyi Valentine katsoen kauhuissaan ympärilleen.

— Tänä iltana ei teillä ole kuumetta ettekä houraile, tänä iltana olette aivan valveillanne; kohta kello on kaksitoista, ja sinä hetkenä murhaajat liikkuvat.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Valentine kuivaten hikeä otsaltaan.

Kello löi kaksitoista hitaasti ja juhlallisesti, ja jokainen lyönti osui aivan kuin vasaranisku nuoren tytön sydämeen.

— Valentine, jatkoi kreivi, — ponnistakaa kaikki voimanne, hillitkää sydäntänne, pysäyttäkää äänenne kurkkuunne, teeskennelkää unta, ja te saatte nähdä, te saatte nähdä!

Valentine tarttui kreivin käteen.

— Olen kuulevinani askelten ääntä, sanoi hän, — lähtekää.

— Hyvästi, tai oikeammin sanoen näkemiin, lausui kreivi.

Ja hymyillen niin surullisesti ja isällisesti, että tytössä heräsi syvä kiitollisuus, hän meni varpaillaan kirjakaapin ovelle.

Hän kääntyi, ennen kuin sen sulki, ja sanoi:

— Ei liikettäkään, ei sanaakaan, muuten teidät ehkä surmataan, ennen kuin ehdin tulla apuun.

Lausuttuaan tämän kamalan varoituksen kreivi katosi ovesta, joka hiljaa sulkeutui hänen jäljestään.

101. Myrkyttäjä

Valentine jäi yksin.

Kaksi kelloa, jotka kävivät hiukan jäljessä Saint-Philippe-du-Roulen kellosta, löi eri tahoilla keskiyönlyöntinsä.

Kaukaa kuului rattaiden kolinaa, mutta muuten oli kaikki hiljaista.

Silloin Valentinen huomio kohdistui kokonaan huoneessa olevaan kelloon, jossa oli sekuntiviisari.

Hän alkoi laskea sekunteja ja huomasi, että ne olivat puolta hitaammat kuin hänen sydämensä sykintä. Mutta vielä hän epäili. Viaton Valentine ei voinut kuvitellakaan, että kukaan toivoi hänen kuolemaansa. Miksi? Missä tarkoituksessa? Mitä pahaa hän oli tehnyt, kun oli saanut itselleen vihamiehen?

Ei tarvinnut pelätäkään, että hän olisi nukahtanut.

Yksi ainoa ajatus, kamala ajatus, jännitti hänen mieltään. Maailmassa oli olento, joka oli aikonut surmata hänet ja aikoi vieläkin.

Jos tämä ihminen nähdessään, ettei myrkystä ollutkaan apua, käyttäisikin nyt tikaria, niin kuin Monte-Cristo oli vihjaissut! Ellei kreivi ennättäisikään apuun! Oliko hänen viimeinen hetkensä nyt tullut! Eikö hän enää saisikaan nähdä Morrelia!

Tämä ajatus sai hänet kalpenemaan ja pani kylmän hien valumaan pitkin hänen ruumistaan. Hänen teki mielensä tarttua soittokellon nuoraan ja huutaa apua.

Mutta hän oli näkevinään kirjakaapin oven läpi kreivin silmät, ja hän muisti asioita, joita ajatellessaan hän kysyi itseltään, voiko syvä kiitollisuus koskaan hälventää sitä tuskallista vaikutusta, jonka kreivin tunkeileva ystävyys oli saanut aikaan.

Kaksikymmentä minuuttia, pitkää kuin ikuisuus, kului, sitten vielä kymmenen minuuttia. Kello, joka sekuntia ennen alkoi surista, löi heleällä äänellä. Samassa kuului kirjakaapista heikkoa raaputusta. Kreivi ilmaisi valvovansa ja kehotti Valentineakin valvomaan.

Vastaiselta puolelta, Edouardin huoneen puolelta, Valentine oli kuulevinaan lattialaattojen ratinaa. Hän kuunteli henkeään pidättäen, niin että oli vähällä tukehtua. Oven ripa vingahti hiukan, ja ovi kääntyi saranoillaan.

Valentine oli noussut käsivartensa nojaan, hän painautui kiireesti vuoteelleen ja peitti käsivarrellaan kasvonsa. Hän odotti vapisten, levottomana, hirveä kauhu sydämessään.

Joku lähestyi vuodetta ja siirsi sen verhoja syrjään.

Valentine ponnisti kaiken voimansa ja alkoi hengittää tasaisesti niin kuin rauhallisesti nukkuva ihminen tekee.

— Valentine! sanoi ääni aivan hiljaa.

Nuori tyttö värisi sydänjuuriaan myöten, mutta ei vastannut.

— Valentine! lausui sama ääni uudelleen.

Sama äänettömyys. Valentine oli luvannut olla nukkuvinaan sikeästi.

Sitten oli kaikki hiljaista. Mutta hetken kuluttua Valentine kuuli heikon äänen, kun kaadettiin nestettä lasiin, jonka hän juuri äsken oli tyhjentänyt.

Silloin hän uskalsi käsivartensa suojassa raottaa silmiään.

Nainen, yllään valkoinen yöpuku, kaatoi hänen lasiinsa pullosta nestettä. Valentine teki silloin ehkä jonkin pienen liikkeen tai pidätti hengitystään, sillä nainen kääntyi levottomana hänen puoleensa tarkastamaan, nukkuiko hän todellakin. Se oli rouva Villefort.

Kun Valentine tunsi äitipuolensa, alkoi hän vapista niin kovasti, että se tuntui vuoteessakin.

Rouva Villefort siirtyi silloin heti seinän suojaan ja vuoteen verhojen takaa piti ääneti silmällä Valentinen pienintäkin liikettä.

Nuori tyttö muisti Monte-Criston kamalat sanat. Hän oli näkevinään naisen toisessa kädessä pitkän ja terävän tikarin. Hän ponnisti silloin viimeisetkin voimansa ja koetti sulkea silmänsä, mutta tämän arimman aistimemme herkin toiminta, joka tavallisissa oloissa on niin perin yksinkertainen, tuntui tällä hetkellä melkein mahdottomalta.

Kun kaikki oli hiljaista ja Valentine taas hengitti tasaisesti, oli rouva Villefort vakuutettu siitä, että tyttö nukkui. Hän ojensi uudelleen kätensä ja pysytellen vuoteen pääpuolen verhojen suojassa puoliksi piilossa hän tyhjensi loput pullosta Valentinen lasiin.

Sitten hän vetäytyi pois, eikä pieninkään ääni ilmaissut Valentinelle, että hän oli lähtenyt.

Tyttö oli vain nähnyt käsivarren katoavan, ei muuta, viisikolmattavuotiaan nuoren, kauniin naisen pyöreän, siromuotoisen käden, joka oli kaatanut myrkkyä.

Mahdotonta on kuvailla, mitä Valentine tunsi sinä puolentoista minuutin aikana, jonka rouva Villefort viipyi hänen huoneessaan.

Kirjakaapista kuuluva raapaisu havahdutti nuoren tytön herpaantumisesta.

Hän kohotti vaivalloisesti päätään.

Ovi aukeni uudelleen hiljaa, ja Monte-Cristo astui sisään.

— No, kysyi kreivi, — epäilettekö vieläkin?

— Hyvä Jumala! sopersi nuori tyttö.

— Näittekö hänet?

— Näin.

— Ja tunsitteko hänet?

Valentine huokasi syvään.

— Tunsin, sanoi hän, — enkä kuitenkaan voi sitä uskoa.

— Tahdotte siis mieluummin kuolla ja surmata Maximilieninkin…!

— Hyvä Jumala! huudahti nuori tyttö melkein suunniltaan tuskasta, — enkö siis voi lähteä talosta, paeta…?

— Valentine, se käsi, joka teitä tavoittelee, osuu teihin, olette missä tahansa. Kullan avulla voidaan lahjoa palvelijanne, ja kuolema voi yllättää teidät monessa muodossa, lähdevedessä tai puusta poimimassanne hedelmässä.

— Mutta sanoittehan, että isoisäni varokeino on turvannut minut myrkkyä vastaan.

— Yhtä myrkkyä vastaan, kun sitä ei käytetä liian suurin annoksin. Tarvitsee vain muuttaa myrkkyä ja lisätä annoksia.

Hän otti lasin ja kostutti sen sisällyksellä huuliaan.

— Ja katsokaahan, se on jo tapahtunut. Teitä ei enää myrkytetä brusiinilla, vaan aivan tavallisella unijuomalla. Tunnen alkoholin maun, johon myrkky on liuotettu. Jos olisitte juonut sen, mitä rouva Villefort on tähän kaatanut, niin Valentine, Valentine, olisitte kuollut!

— Hyvä Jumala! huudahti nuori tyttö, — miksi minua tällä tavoin vainotaan?

— Oletteko niin hyvä, niin lempeä, niin tietämätön kaikesta pahasta, ettette ole ymmärtänyt syytä?

— Olen, sanoi nuori tyttö, — enhän ole koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa.

— Mutta te olette rikas, Valentine, teillä on kahdensadantuhannen frangin vuotuiset tulot, ja nämä kaksisataatuhatta riistätte hänen pojaltaan.

— Kuinka niin? Eihän minun rikkauteni ole hänen, minähän olen sen saanut äidiltäni ja isovanhemmiltani.

— Olette kyllä, ja siksi herra ja rouva Saint-Méranin täytyikin kuolla, jotta saisitte periä heidät, siksi herra Noirtier tuomittiin kuolemaan heti, kun hän oli tehnyt teidät perillisekseen, ja siksi teidän vuorostanne täytyy kuolla, Valentine, jotta isänne saisi periä teidät ja jotta veljenne, hänen ainoa perillisensä, vuorostaan perisi isänne.

— Edouard, lapsiparka, hänenkö tähtensä kaikki nämä rikokset tehdään?

— Ymmärrätte siis vihdoinkin.

— Hyvä Jumala, kun hän vain ei saisi kärsiä tämän kaiken tähden.

— Te olette enkeli, Valentine.

— Isoisääni ei siis enää aiotakaan surmata?

— Koska teidän kuoltuanne hänen rikkautensa joutuu veljellenne — ellei isoisänne tee häntä perinnöttömäksi —, on arveltu, että tämä rikos oikeastaan on tarpeeton ja sellaisenaan siis sitäkin vaarallisempi.

— Ja naisenko aivoissa tällainen tuuma on voinut syntyä! Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

— Muistatteko Perugian majatalon lehtimajan? Muistatteko ruskeapukuista miestä, jolta äitipuolenne tiedusteli aqua tofanasta? Silloin tuo helvetillinen tuuma heräsi hänen aivoissaan.

— Jos asian laita todellakin on niin, sanoi nuori tyttö purskahtaen itkuun, olen kuolemaan tuomittu.

— Ette, Valentine, ette, sillä minä olen edeltäpäin aavistanut kaiken. Vihollisemme on voitettu, koska hänet tunnemme ja tiedämme. Te saatte elää, Valentine, elää rakastaaksenne ja saadaksenne rakkautta, tullaksenne onnelliseksi ja tehdäksenne jalon miehen onnelliseksi. Mutta voidaksenne elää täytyy teidän ehdottomasti luottaa minuun.

— Määrätkää, mitä minun tulee tehdä.

— Teidän tulee sokeasti nauttia kaikkea sitä, mitä minä teille annan.

— Jumala on todistajani, että jos olisin yksin, mieluummin kuolisin, huudahti Valentine.

— Ette saa puhua tästä kenellekään, ette isällennekään.

— Eihän isäni ole osallisena tässä kamalassa liitossa, eihän? sanoi nuori tyttö pannen kätensä ristiin.

— Ei, ja kuitenkin isänne, joka on tottunut käsittelemään oikeusasioita, varmaankin aavistaa, että nämä monet kuolemantapaukset eivät ole luonnollisia. Teidän isänne olisi pitänyt suojata teitä, hänen olisi pitänyt olla äsken minun paikallani, hänen olisi jo pitänyt tyhjentää tuo lasi, hänen olisi jo tullut nousta murhaajaa vastaan. Kummitus kummitusta vastaan, mutisi hän lopettaen lauseensa.

— Teen kaiken jäädäkseni elämään, sanoi Valentine, — sillä maailmassa on kaksi olentoa, joille kuolemani voisi tuottaa kuoleman: isoisäni ja Maximilien!

— Minä vartioin ja suojaan heitä, niin kuin olen teitä suojannut.

— Määrätkää siis mitä minun pitää tehdä, sanoi Valentine. Sitten hän lisäsi hiljaa: — Hyvä Jumala, hyvä Jumala, miten minun käy?

— Käy teidän kuinka tahansa, Valentine, niin älkää kauhistuko. Jos kärsitte, jos kadotatte näkönne, kuulonne, tuntonne, niin älkää pelätkö. Jos heräätte tietämättä missä olette, niin älkää pelätkö, vaikka herätessänne olisittekin hautaholvissa ja arkkuun suljettuna. Rauhoittakaa silloin mieltänne ja sanokaa itsellenne: Tällä hetkellä ystävä, isä, joka tahtoo tehdä minut ja Maximilienin onnelliseksi, suojaa meitä.

— Oi, kuinka kauheita tapahtumia ennustatte!

— Valentine, tahdotteko mieluummin antaa äitipuolenne ilmi?

— Mieluummin kuolen sata kertaa, niin, kuolen!

— Ei, te ette kuole, ja tapahtukoon teille mitä tahansa, niin luvatkaa, ettette valita, vaan toivotte.

— Ajattelen Maximilienia.

— Olette minun rakas tyttäreni, Valentine, minä yksin voin teidät pelastaa ja minä pelastan.

Valentine pani kauhun vallassa kätensä ristiin, sillä hän tunsi tarvetta turvautua tänä hetkenä Jumalan apuun, ja nousi polvilleen rukoilemaan sopertaen katkonaisia sanoja. Hän unohti, ettei hänen valkoisten olkapäittensä suojana ollut muuta kuin pitkä tukka ja että hänen sydämensä sykinnän huomasi yöpuvun hienojen pitsien läpi.

Kreivi laski hiljaa kätensä nuoren tytön käsivarrelle, veti samettisen peitteen kaulaan asti ja sanoi isällisesti hymyillen:

— Tyttäreni, luottakaa minun uskollisuuteeni yhtä lujasti kuin Jumalan hyvyyteen ja Maximilienin rakkauteen.

Valentine loi häneen kiitollisen katseen, kuin lapsi, joka oli uskottu kreivin huostaan. Kreivi otti liivinsä taskusta smaragdirasian, avasi sen kultakannen ja pudotti Valentinen oikeaan käteen herneenkokoisen pillerin.

Valentine otti sen toiseen käteensä ja katsoi odottavasti kreiviin; hän näki, miten tämän pelkäämättömän suojelijan kasvoilla oli majesteettiuden ja jumalaisen voiman kirkkaus. Katseellaan Valentine kysyi häneltä.

— Niin, vastasi kreivi.

Valentine pisti pillerin suuhunsa ja nieli sen.

— Ja nyt näkemiin, lapseni, sanoi kreivi, — koetan nukkua, sillä nyt olette pelastettu.

— Menkää, sanoi Valentine. — Tapahtukoon minulle mitä tahansa, niin lupaan olla pelkäämättä.

Monte-Cristo katsoi kauan nuoreen tyttöön, joka vähitellen vaipui uneen hänen antamansa unilääkkeen vaikutuksesta.

Sitten hän otti lasin, kaatoi siitä kaksi kolmannesta uuniin, ikään kuin Valentine olisi juonut siitä, ja laski sen takaisin yöpöydälle. Sitten hän meni kirjakaapin luo ja loi ennen poistumistaan viimeisen katseen Valentineen, joka nukkui luottavaisena ja puhtaana kuin enkeli Jumalan jalkojen juuressa.

102. Valentine

Yölamppu paloi yhä Valentinen huoneen uuninreunustalla kuluttaen viimeisiä öljypisaroita, jotka vielä uiskentelivat veden pinnalla. Jo alkoi punertava kehä ilmestyä alabasterikupuun, jo alkoi lepattava liekki hiljaa räiskyen lennättää kipinöitään, noita viimeisiä kuolemankamppailun merkkejä, joita usein on verrattu ihmisen elämän sammumiseen. Himmeä ja kaamea valo teki ikkunaverhot ja vuoteen liinavaatteet opaalinvärisiksi.

Kadulta ei kuulunut mitään ääntä, ja hiljaisuus huoneessa oli kammottava. Edouardin huoneen ovi aukeni, ja pää, jonka jo aikaisemmin olemme nähneet, kuvastui vastapäätä olevaan peiliin. Rouva Villefort tuli katsomaan, minkä vaikutuksen hänen juomansa oli saanut aikaan.

Hän seisahtui kynnykselle ja kuunteli lampun rätinää. Sitten hän lähestyi hiljaa Valentinen yöpöytää nähdäkseen, oliko hänen lasinsa tyhjä. Siinä oli vielä osa jäljellä, niin kuin olemme maininneet. Rouva Villefort meni tyhjentämään sen uuniin ja sekoitti tuhkaa, jotta neste pikemmin haihtuisi; sitten hän huuhtoi huolellisesti kristallilasin, kuivasi sen omalla nenäliinallaan ja laski sen yöpöydälle.

Jos joku tänä hetkenä olisi voinut katsoa huoneeseen, olisi hän nähnyt, kuinka vaikeata rouva Villefort'in oli mennä Valentinen vuoteen luo ja katsoa häneen. Kaamea valo, hiljaisuus, yön kamala runollisuus varmaankin liittyi hänen omantuntonsa hirvittävään mielikuvitukseen. Myrkyttäjä pelkäsi uhriaan. Lopulta hän rohkaisi mielensä, veti verhon syrjään, nojasi vuoteen pääpuoleen ja katsoi Valentineen.

Nuori tyttö ei enää hengittänyt. Hänen hiukan raollaan olevasta suustaan ei tullut henkäystäkään, joka olisi ilmaissut, että elämä hänessä vielä jatkui. Hänen kalpeat huulensa olivat lakanneet väräjämästä, silmien ympärys oli sininen, ja luomet näyttivät valkoisemmilta siltä kohtaa, missä valkuainen yhtyi silmäkuopan reunaan. Mustat silmäripset varjostivat vahankeltaista ihoa.

Rouva Villefort katseli näitä kasvoja, joissa vielä liikkumattominakin oli suloinen ilme. Sitten hän kävi rohkeammaksi, nosti peitettä ja tunnusteli nuoren tytön sydäntä.

Se ei sykkinyt.

Hän tunsi ainoastaan oman kätensä valtimon sykinnän. Väristen hän veti kätensä pois.

Valentinen käsivarsi, joka riippui vuoteen ulkopuolella, oli olkapäästä kyynärpäähän kuin Germain Pilonin sulottaren käsivarren mukaan valettu, mutta kyynärvarsi oli suonenvedosta hiukan vääntynyt, kaunismuotoinen ranne nojasi vuoteen mahonkisivua vastaan, ja sormet olivat harallaan. Kynnenjuuri oli sinertävä.

Rouva Villefort'in ei enää tarvinnut epäillä. Kaikki oli loppunut, hänen viimeinen kamala tekonsa oli täytetty.

Myrkyttäjällä ei ollut enää mitään tehtävää tässä huoneessa. Hän peräytyi niin varovaisesti, että huomasi hänen pelkäävän askeltensa ääntä, mutta peräytyessään hän vielä piti verhoa korkealla katsellen nauttien kuolemaa, jolla on vastustamaton tenhovoima, niin kauan kuin se ei vielä ole mädännystä, vaan ainoastaan liikkumattomuutta.

Hetket vierivät. Rouva Villefort ei voinut päästää käsistään verhoa, vaan piti sitä aivan kuin ruumispeitettä Valentinen pään yläpuolella. Hän oli vaipunut mietiskelyyn. Rikollisen mietiskelyn täytyy olla omantunnonvaivoja.

Silloin yölamppu alkoi rätistä kovemmin.

Kuullessaan tämän äänen rouva Villefort vavahti ja laski verhon alas. Samassa yölamppu sammui ja huone peittyi kamalaan pimeyteen.

Keskellä tätä pimeyttä kello löi puoli viisi.

Myrkyttäjä, johon nämä peräkkäin seuraavat mielenliikutukset olivat vaikuttaneet tärisyttävästi, meni hapuillen huoneeseensa, ja tuskan hiki valui hänen kasvoiltaan.

Pimeyttä jatkui vielä kaksi tuntia.

Vähitellen valo alkoi kajastaa huoneeseen sälesuojuksien läpi. Se kirkastui hiljalleen ja antoi esineille värin ja muodon.

Sairaanhoitajattaren yskäys kuului portailta, hän tuli Valentinen luo kuppi kädessään.

Isä tai rakastaja olisi heti ensi hetkellä huomannut, että Valentine oli kuollut, mutta tämä palkkalainen luuli hänen vain nukkuvan.

— Hyvä, sanoi hän, — hän on juonut lääkkeen yöllä. Lasissa on vielä hiukan jäljelläkin.

Sitten hän meni lieden luo, sytytti tulen, istahti nojatuoliinsa, ja vaikka hän vasta hiljattain oli noussut vuoteesta, käytti hän hyväkseen Valentinen unta nukahtaakseen hetkisen.

Kello löi kahdeksan.

Silloin hän alkoi ihmetellä nuoren tytön raskasta unta, kauhistui nähdessään vuoteen ulkopuolella riippuvan käsivarren, jota nukkuja ei ollut nostanut vuoteeseen, lähestyi vuodetta ja näki vasta silloin Valentinen kalpeat huulet ja liikkumattoman rinnan.

Hän aikoi nostaa käsivarren vuoteeseen, mutta se totteli niin jäykästi, että sairaanhoitajatar heti ymmärsi, mitä se merkitsi.

Hän kirkaisi kamalasti.

— Auttakaa, auttakaa!

— Mitä, auttakaa? vastasi portaiden juurelta tohtori Avrignyn ääni.

Tähän aikaan oli lääkärin tapana tulla.

— Kuka apua tarvitsee? huusi Villefort tullen äkkiä työhuoneestaan. — Ettekö kuullut avunhuutoa, tohtori?

— Kuulin, kuulin, vastasi Avrigny, — menkäämme heti paikalla Valentinen huoneeseen.

Mutta ennen kuin lääkäri ja isä olivat ennättäneet astua sisään, olivat jo samassa kerroksessa, toisissa huoneissa tai käytävissä olleet palvelijat rientäneet huoneeseen, ja nähdessään Valentinen kalpeana ja liikkumattomana vuoteellaan he nostivat kätensä taivasta kohden ja hoipertelivat pois aivan kuin heitä olisi pyörryttänyt.

— Kutsukaa rouva Villefort tänne! Herättäkää rouva Villefort! huusi kuninkaallinen prokuraattori huoneen ovelta, jonne hän ei näyttänyt uskaltavan mennä.

Mutta sen sijaan että palvelijat olisivat vastanneet, he katsoivatkin tohtoriin, joka oli astunut huoneeseen, juossut Valentinen luo ja kohottanut hänet käsivarsilleen.

— Tämäkin vielä…! mutisi hän laskien hänet alas. — Jumala, hyvä Jumala, milloin sinä väsyt?

Villefort syöksyi nyt huoneeseen.

— Mitä sanottekaan! huudahti hän kohottaen molemmat kätensä taivasta kohden. — Tohtori…! Tohtori…!

— Minä sanon, että Valentine on kuollut! sanoi tohtori juhlallisesti, ja tämä juhlallisuus vaikutti pelottavasti.

Villefort lysähti Valentinen vuoteelle.

Tohtorin sanat ja isän huudahdukset kuullessaan palvelijat pakenivat; he riensivät portaita alas ja käytäviä pitkin, sitten kuului pihalta suurta hälinää, sen jälkeen kaikki oli hiljaista. Joka ainoa palvelija oli lähtenyt kirotusta talosta.

Tällä hetkellä rouva Villefort, pistäen toista kättään aamupukunsa hihaan, nosti oviverhoa. Hän pysähtyi hetkiseksi kynnykselle, näytti tarkastavan läsnäolijoita ja koetti pusertaa kyyneliä silmistään.

Äkkiä hän astui askelen eteenpäin tai oikeammin sanoen hyökkäsi pöytää kohden.

Hän näki Avrignyn kumartuvan uteliaana yöpöytää kohden ja ottavan lasin, jonka hän varmasti muisti tyhjentäneensä yöllä.

Lasissa oli kolmasosa juomasta jäljellä, aivan samoin kuin oli ollut silloin, kun hän sen oli tyhjentänyt pesään.

Jos Valentinen haamu olisi noussut myrkyttäjän eteen, ei se olisi tehnyt tärisyttävämpää vaikutusta.

Väri oli sama kuin siinä juomassa, jonka hän oli kaatanut Valentinen lasiin ja jonka Valentine oli juonut. Se oli myrkkyä, josta Avrigny ei voinut erehtyä ja jota hän nyt juuri tarkasti. Jumala oli varmaankin tehnyt tämän ihmeen, jotta murhaajan varokeinoista huolimatta jäisi jälkiä, todistuskappale, ilmiantaja.

Rouva Villefort'in seistessä liikkumattomana paikallaan kuin kauhun kuvapatsas, Villefort'in kätkiessä kasvonsa vainajan vuoteen liinoihin näkemättä ja kuulematta mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui, Avrigny lähestyi ikkunaa tarkastaakseen lähemmin lasin sisällystä ja maisteli juomaa kastaen sormensa siihen.

— Ah, mutisi hän, — tällä kertaa se ei olekaan enää brusiinia. Katsokaamme, mitä tämä on!

Hän juoksi Valentinen huoneessa olevan kaapin luo, joka oli muutettu lääkekaapiksi, otti pienestä hopearasiasta pullon, jossa oli rikkihappoa, tiputti muutaman pisaran opaalinväriseen nesteeseen, joka heti muuttui veripunaiseksi.

— Ah! huudahti Avrigny tuomarina kauhistuen ja tiedemiehenä riemastuen, kun ongelma selvisi.

Rouva Villefort tunsi hetkisen olevansa pyörtymäisillään, hänen silmänsä iskivät tulta, sitten hohde sammui, hän etsi horjuen ovea ja katosi.

Vähän ajan päästä kuului, miten joku kaatui permannolle.

Mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Sairaanhoitajatar katseli kemiallista analyysia, Villefort oli vielä aivan herpaantunut.

Vain Avrigny oli pitänyt silmällä rouva Villefort'ia ja huomannut hänen äkillisen lähtönsä. Hän nosti Valentinen huoneen oviverhoa ja näki Edouardin huoneen läpi rouva Villefort'in huoneeseen, jossa tämä liikkumattomana virui lattialla.

— Menkää auttamaan rouva Villefort'ia, sanoi hän sairaanhoitajattarelle, — rouva Villefort voi pahoin.

— Mutta neiti Valentine? sopersi tämä.

— Neiti Valentine ei enää kaipaa apua, sanoi Avrigny, — neiti Valentinehan on kuollut.

— Kuollut, kuollut! huokasi Villefort surunpuuskan vallassa, joka oli sitä sydäntäsärkevämpi, kun tämä raudankova sydän ensi kertaa tunsi todellista surua.

— Kuollut! Niinkö sanoitte? huudahti kolmas ääni. — Kuka sanoo, että Valentine on kuollut?

Molemmat miehet kääntyivät ja näkivät Morrelin seisovan kynnyksellä kalpeana, pelottavana.

Näin oli tapahtunut:

Morrel oli tavalliseen aikaan tullut taloon sivuovesta mennäkseen Noirtier'n luokse. Ovi oli auki. Hänen ei siis tarvinnut soittaa, hän astui sisään. Hän odotti hetkisen eteisessä toivoen näkevänsä jonkun palvelijan, joka veisi hänet herra Noirtier'n huoneeseen.

Mutta ketään ei tullut, kaikki palvelijathan olivat lähteneet talosta.

Morrelilla ei tänä päivänä ollut mitään erikoista syytä olla levoton. Monte-Cristo oli luvannut hänelle, että Valentine jää eloon, ja tähän asti hän oli pitänyt tarkkaan lupauksensa. Joka ilta kreivi oli antanut hänelle hyviä tietoja, jotka herra Noirtier seuraavana aamuna oli todistanut oikeiksi.

Mutta tämä hiljaisuus tuntui hänestä kummalliselta. Hän huusi jotakuta tulemaan, huusi kerran vielä. Kaikki oli hiljaista.

Silloin hän päätti lähteä omin päin Noirtier'ta tapaamaan.

Noirtier'n ovi oli auki niin kuin kaikki muutkin ovet.

Hän näki ensimmäiseksi vanhuksen tuolissaan tavallisella paikallaan. Tämän tuijottavat silmät näyttivät kuvastavan sisäistä kauhua, ja sitä ilmaisivat myös hänen kalmankalpeat kasvonsa.

— Miten voitte? kysyi nuori mies tuntien jonkinlaista ahdistusta rinnassaan.

Mutta kauhu vanhuksen silmissä näytti vain lisääntyvän.

— Jotakin tärkeää on mielessänne, jatkoi Morrel. — Tarvitsette varmaankin jotakin. Kutsunko jonkun palvelijan tänne?

— Kutsukaa, ilmaisi Noirtier.

Morrel tarttui kellonnuoraan ja veti, mutta vetipä hän kuinka paljon tahansa, ketään ei tullut.

Hän kääntyi Noirtier'n puoleen. Vanhuksen tuska kasvoi.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Morrel. — Miksi ei kukaan tule? Onko joku talossa sairastunut? Valentine! Valentine!…

— Niin, niin! ilmaisi Noirtier.

Maximilien ei saanut sanaakaan suustaan, hän horjui ja hänen täytyi tarttua seinälaudoitukseen pysyäkseen pystyssä. Sitten hän ojensi kätensä ovea kohden.

— Niin, niin, niin! jatkoi vanhus.

Minuutissa oli nuori mies kulkenut usean huoneen läpi, jotka olivat tyhjinä niin kuin kaikki muutkin talon suojat, ja saapui Valentinen huoneeseen.

Hänen ei tarvinnut avata ovea, se oli selkoselällään.

Ensimmäiseksi hän kuuli nyyhkytyksiä. Hän näki mustapukuisen olennon polvillaan valkoisten verhojen keskellä. Pelko, kamala pelko naulitsi hänet kynnykselle.

Silloin hän kuuli äänen sanovan: Valentine on kuollut, ja toisen äänen kaikuna vastaavan siihen:

— Kuollut! Kuollut!

103. Maximilien

Villefort nousi melkein häveten sitä, että joku oli nähnyt hänet surun vallassa.

Hänen kamala virkansa, jota hän oli hoitanut kaksikymmentäviisi vuotta, oli tehnyt hänestä luonnottoman ihmisen, tavallista ihmistä suuremman tai pienemmän.

Hänen katseensa harhaili hetkisen ja kiintyi sitten Morreliin.

— Kuka te olette, sanoi hän, — kun unohdatte, ettei tällä tavoin saa astua taloon, missä kuolema asuu? Menkää pois! Menkää!

Mutta Morrel pysyi liikkumattomana. Hän ei voinut irroittaa silmiään vuoteesta ja sillä lepäävästä kalpeasta olennosta.

— Menkää, kuuletteko! huusi Villefort, ja Avrigny lähestyi ajaakseen hänkin Morrelin pois.

Morrel tuijotti ruumiiseen, noihin kahteen mieheen, huoneeseen, näytti hetkisen epäröivän, avasi suunsa, mutta ei voinut sanoa sanaakaan, vaikka kamalien ajatusten virta täyttikin hänen aivonsa. Hän kääntyi lähtemään ja repi molemmin käsin tukkaansa. Villefort ja Avrigny joutuivat hetkeksi omista ajatuksistaan syrjään ja katsoivat toisiinsa aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa:

— Hän on hullu!

Mutta ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut umpeen, narisivat portaat raskaan painon alla, ja Morrel kantoi yliluonnollisilla voimillaan Noirtier'ta tuolineen päivineen talon alakerrasta toiseen kerrokseen.

Kauheata oli katsella Noirtier'n kasvoja Morrelin työntäessä hänen tuoliaan Valentinen vuoteen luo; äly käytti kaiken voimansa, ja katse kuvasti kaiken, mitä muut aistimet eivät voineet ilmaista.

Nämä kalpeat kasvot ja leimuavat silmät vaikuttivat Villefort'iin pelottavan ilmestyksen tavoin.

Joka kerta, kun hän oli joutunut tekemisiin isänsä kanssa, oli jotakin kamalaa tapahtunut.

— Katsokaa, mitä he ovat tehneet! huusi Morrel toinen käsi Noirtier'n tuolin selkänojalla ja osoittaen toisella Valentinea. — Katsokaa, isä, katsokaa!

Villefort peräytyi askelen ja katseli kummastellen hänelle melkein outoa nuorta miestä, joka sanoi Noirtier'ta isäkseen.

Vanhuksen koko sielu näytti tänä hetkenä siirtyneen silmiin, jotka alkoivat veristää; sitten hänen kaulasuonensa paisuivat, halvaantuneelle tyypillinen sinerrys peitti hänen kaulansa, poskensa ja ohimonsa. Vihlova kirkaisu tuntui tunkeutuvan jokaisesta huokosesta ja oli kamala mykkyydessään, sydäntäsärkevä sanattomuudessaan.

Avrigny riensi vanhuksen luo ja antoi hänen hengittää voimakasta rauhoittavaa ainetta.

— Minulta kysytään, kuka olen, ja mikä oikeus minulla on olla täällä! huudahti Morrel tarttuen halvaantuneen käteen. — Tehän sen tiedätte, sanokaa se heille, sanokaa!

Ja nuoren miehen ääni sortui nyyhkytyksiin.

Vanhuksen rinta nousi läähättäen. Näytti siltä kuin hän olisi ollut kuolinkouristuksissa. Mutta lopulta alkoivat kyynelet virrata hänen silmistään. Hän oli siinä suhteessa onnellisempi Maximilienia, tämä kun nyyhkytti voimatta itkeä.

— Sanokaa, jatkoi Morrel tukahtuneella äänellä, — sanokaa, että olin hänen sulhasensa! Sanokaa, että hän oli minun ystäväni, ainoa rakkauteni maan päällä. Sanokaa, sanokaa, että hänen ruumiinsa kuuluu minulle!

Ja nuori mies lysähti polvilleen vuoteen viereen ja hänen sormensa takertuivat suonenvedontapaisesti siihen.

Tämä tuska teki niin valtavan vaikutuksen, että Avrigny kääntyi poispäin salatakseen mielenliikutustaan, ja Villefort ojensi kätensä nuorelle miehelle vaatimatta mitään lisäselityksiä: tiedämme, että salaperäinen voima pakottaa meidät lähestymään niitä, jotka ovat rakastaneet suremiamme olentoja.

Mutta Morrel ei nähnyt mitään. Hän oli tarttunut Valentinen kylmään käteen, ja kun hän ei voinut itkeä, puri hän peitettä tuskasta karjuen.

Vähään aikaan ei huoneessa kuulunut muuta kuin nyyhkytyksiä, kirouksia ja rukouksia. Ja tämän kaiken yli kuului käheä ja sydäntävihlova hengitys, joka tuntui joka henkäisyllä katkovan niitä siteitä, mitkä vielä pitivät elossa Noirtier'n ruumista.

Villefort, joka parhaiten osasi itsensä hillitä, sanoi Maximilienille:

— Te rakastitte Valentinea, niinhän sanoitte. Olitte hänen sulhasensa. En tiennyt tästä rakkaudesta enkä kihlauksesta, ja kuitenkin minä hänen isänään annan sen anteeksi, sillä huomaan, että surunne on suuri, puhdas ja todellinen. Minunkin suruni on niin suuri, että rinnassani ei ole tilaa suuttumukselle. Mutta näettehän: enkeli, jonka toivoitte saavanne omaksenne, on jättänyt tämän maan. Hän ei enää välitä ihmisten ihailusta, sillä nyt hän palvelee Herraa. Sanokaa siis jäähyväiset hänen ruumiilleen. Tarttukaa viimeinen kerta käteen, jonka toivoitte saavanne omaksenne, ja erotkaa hänestä ainiaaksi. Valentine ei kaipaa nyt enää ketään muuta kuin pappia, joka hänen ruumiinsa siunaa.

— Erehdytte, sanoi Morrel ja nousi polvilleen tuntiessaan sydämessään entistä vihlovamman tuskan, — erehdytte, Valentine ei kaipaa ainoastaan pappia, vaan kostajaakin. Herra Villefort, lähettäkää noutamaan pappia, minä olen kostaja.

— Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Villefort vapisten.

— Tarkoitan sitä, että teissä on kaksi ihmistä, sanoi Morrel. — Isä on jo kylliksi itkenyt, kuninkaallinen prokuraattori aloittakoon nyt tehtävänsä.

Noirtier'n silmät iskivät tulta, Avrigny tuli lähemmäksi.

— Herra prokuraattori, sanoi nuori mies ymmärtäen, mitä läsnäolijoiden mielessä liikkui, — tiedän mitä sanon, ja te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin: Valentine on murhattu!

Villefort'in pää painui kumaraan. Avrigny astui vielä askelen lähemmäksi, Noirtier'n silmiin tuli hyväksyvä ilme.

— Meidän aikanamme, jatkoi Morrel, — ei maailmasta katoa ainoakaan olento, vaikka hän ei olisikaan nuori, kaunis, suloinen kuin Valentine, ei katoa ainoakaan olento väkivaltaisesti maailmasta ilman että kysytään, mikä on ollut syynä hänen katoamiseensa. Nyt, kuninkaallinen prokuraattori, jatkoi Maximilien yhä kiihtyvällä vimmalla, — ette saa osoittaa sääliä! Olen antanut rikoksen ilmi, etsikää syyllistä!

Ja hän katsoi tiukasti Villefort'iin, joka turhaan etsi apua Noirtier'lta ja tohtorilta. Näiden katseet olivat yhtä säälimättömät.

— Hyvä herra, sanoi Villefort koettaen taistella näiden kolmen miehen tahtoa ja omaa mielenliikutustaan vastaan, — olette erehtynyt, minun talossani ei ole tapahtunut rikosta. Kohtalo iskee minuun, Jumala minua koettelee. Kamalaa on tätä ajatellakin, eihän täällä ketään murhata!

Noirtier'n silmät välkkyivät, Avrigny avasi suunsa puhuakseen. Morrel ojensi kätensä vaatien toisia vaikenemaan.

— Ja minä sanon, että täällä murhataan! huudahti Morrel, jonka ääni hiljeni kadottamatta mitään pelottavasta soinnustaan. — Minä sanon, että tämä on jo neljäs uhri neljän kuukauden aikana. Minä sanon, että jo aikaisemmin, neljä päivää sitten, Valentine koetettiin myrkyttää, ja että yritys epäonnistui ainoastaan herra Noirtier'n varokeinojen tähden. Minä sanon, että annosta on lisätty tai on käytetty toista myrkkyä, koska tällä kertaa on onnistuttu! Minä sanon, että te tiedätte tämän yhtä hyvin kuin minäkin, koska tämä herra on ilmoittanut siitä teille sekä lääkärinä että ystävänä.

— Te hourailette! sanoi Villefort koettaen turhaan pyristellä vapaaksi.

— Minäkö hourailen! huudahti Morrel. — Vetoan herra Avrigny'hin! Kysykää häneltä, muistaako hän vielä, mitä hän sanoi teille tämän saman talon puistossa samana iltana, jona rouva Saint-Méran kuoli. Olitte kahden, luulitte voivanne puhua kenenkään kuulematta; keskustelitte tuosta kamalasta kuolintapauksesta, johon ei kohtalo ja Jumala — jota syyttä syytitte — ole osallisena muulla tavoin, kuin että hän on luonut Valentinen murhaajan.