SISÄLLYS: (continued 16)

— Tämä uusi hairahdus on onneton tapaus… Ellen erehdy, joudutte tästä mestauslavalle. Sitä pahempi, sitä pahempi, diavolo, niin kuin sanovat Italian ylhäiset herrat.

— Herra apotti, hetken hairahdus on tähän syypää…

— Niin rikolliset aina sanovat.

— Puute…

— Joutavia, sanoi Busoni halveksivasti, — puute voi pakottaa kerjäämään, varastamaan leivän leipurin ovelta, mutta ei murtamaan auki kirjoituspöytää asumattomaksi luullussa talossa. Ja kun jalokivikauppias Joanne tuli maksamaan teille neljäkymmentäviisituhatta frangia minulta saamastanne jalokivestä, ja te surmasitte hänet saadaksenne pitää sekä rahat että jalokiven, niin pakottiko teitä siihenkin puute?

— Anteeksi, herra apotti, sanoi Caderousse. — Olette jo kerran pelastanut minut, pelastakaa tämäkin kerta.

— En katso, että minulla on siihen mitään syytä.

— Oletteko yksin, herra apotti? kysyi Caderousse pannen kätensä ristiin, — vai onko mukananne poliiseja ottamassa minua kiinni?

— Olen aivan yksin, sanoi apotti, — ja minä säälin vielä kerran teitä ja päästän teidät menemään, vaikkakin siitä voi olla maailmalle turmiota. Mutta ehdoksi asetan sen, että ilmaisette minulle koko totuuden.

— Herra apotti, sanoi Caderousse pannen kätensä ristiin ja lähestyen Monte-Cristoa, — olette totisesti minun pelastajani!

— Väititte äsken, että teidät oli joku vapauttanut kaleerivankilasta.

— Se on totta, kautta kunniani.

— Kuka teidät vapautti?

— Eräs englantilainen. Lordi Wilmore.

— Tunnen hänet. Saan siis kuulla häneltä, oletteko valehdellut.

— Herra apotti, puhun täyttä totta.

— Tuo englantilainen siis suojeli teitä?

— Ei minua, mutta erästä nuorta korsikalaista, joka oli kahletoverinani.

— Mikä tuon nuoren korsikalaisen nimi oli?

— Benedetto.

— Sehän on ristimänimi.

— Hänellä ei ollut muuta nimeä, hän oli löytölapsi.

— Tuo nuori mies karkasi siis teidän kanssanne?

— Niin.

— Millä tavoin?

— Teimme työtä Saint-Mandrier'ssa, lähellä Toulonia. Tunnetteko Saint-Mandrier'n?

— Tunnen kyllä.

— Kun päivällä nukuttiin kello kahdestatoista yhteen…

— Rangaistusvangit saavat siis levätäkin! Eipä heitä siis kannata sääliä, sanoi apotti.

— Mutta eihän aina voi tehdä työtä, eihän ihminen ole mikään koira, sanoi Caderousse.

— Sitä parempi koirille, sanoi Monte-Cristo.

— Toisten nukkuessa menimme syrjään, olimme katkoneet kahleemme viilalla, jonka englantilainen oli meille toimittanut, ja pakenimme uimalla.

— Entä minne Benedetto joutui?

— Sitä en tiedä.

— Tiedätte aivan varmaan.

— En toden totta tiedä. Erosimme Hyères'issa.

Ja vakuudeksi astui Caderousse askelen apottia kohden, joka pysyi paikallaan liikkumattomana, tyynenä ja tutkivana.

— Valehtelette! sanoi apotti Busoni epäämättömän varmasti.

— Herra apotti…!

— Valehtelette! Tuo mies on vieläkin ystävänne ja käytätte häntä varmasti rikostoverinanne.

— Herra apotti…!

— Miten tulitte toimeen lähdettyänne Toulonista? Vastatkaa!

— Miten milloinkin.

— Valehtelette! sanoi apotti entistä jyrkemmällä äänellä.

Caderousse katsoi kauhistuneena apottiin.

— Olette elänyt niillä rahoilla, joita hän teille on antanut, jatkoi tämä.

— Se on totta, sanoi Caderousse. — Benedettosta on tullut erään ylhäisen herran poika.

— Mitenkä hän voi olla ylhäisen herran poika?

— Avioton poika.

— Ja mikä tuon ylhäisen herran nimi on?

— Kreivi Monte-Cristo, sama, jonka asunnossa olemme.

— Benedettoko kreivin poika? huudahti Monte-Cristo vuorostaan kummastuen.

— Niinhän sen täytyy olla, koska kreivi on hankkinut hänelle väärän isän, antaa hänelle viisituhatta frangia kuukaudessa ja on testamentistaan määrännyt hänelle viisisataatuhatta frangia.

— Ahaa, sanoi väärä apotti, joka alkoi käsittää, miten asia oli. — Mitä nimeä tuo nuori mies tällä hetkellä käyttää?

— Hänen nimensä on Andrea Cavalcanti.

— Hän on siis sama mies, joka käy ystäväni kreivi Monte-Criston luona ja joka aikoo mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa?

— Juuri sama.

— Ja te sallitte sen, onneton! Te, joka tunnette hänen elämänsä ja hänen pahat tekonsa?

— Miksi estäisin toveriani pääsemästä maailmassa eteenpäin? sanoi Caderousse.

— Se on totta, eihän teidän tehtävänne ole ilmoittaa sitä herra Danglars'ille, vaan minun.

— Älkää tehkö sitä, herra apotti…!

— Miksi en?

— Silloinhan menetämme jokapäiväisen leipämme.

— Luuletteko, että säilyttääkseni jokapäiväisen leipänne suostuisin salaamaan juonianne ja tulemaan osalliseksi rikoksistanne?

— Herra apotti, sanoi Caderousse lähestyen häntä uudelleen.

— Minä kerron kaikki.

— Kenelle?

— Herra Danglars'ille.

— Hitto vieköön! huudahti Caderousse, otti tikarin hihastaan ja pisti sillä keskelle apotin rintaa. — Sinä et sano mitään, apotti!

Mutta Caderoussen suureksi hämmästykseksi tikari luiskahtikin syrjään, ja sen kärki katkesi eikä tunkeutunut apotin rintaan.

Samassa kreivi tarttui murhaajan oikeaan ranteeseen ja pusersi niin kovaa että tikari heltisi hänen herpaantuneista sormistaan ja hän parkaisi tuskasta.

Mutta kreivi ei välittänyt hänen huudostaan, vaan puristi yhä lujempaan, kunnes mies vaipui polvilleen ja sitten kasvoilleen maahan.

Kreivi laski jalkansa hänen päänsä päälle ja sanoi:

— En tiedä, mikä minua estää murskaamasta kalloasi, murhaaja!

— Armoa, armoa! huusi Caderousse.

Kreivi veti jalkansa pois.

— Nouse! sanoi hän.

Caderousse nousi.

— Kylläpä teillä on lujat kourat, apotti, sanoi Caderousse sivellen käsivarttaan, joka oli aivan herpaantunut puristuksesta. — Kylläpä teillä on lujat kourat!

— Hiljaa. Jumala antaa minulle voimia kesyttääkseni sinunkaltaisesi pedon. Jumalan nimessä minä toimin. Muista se, konna, ja kun vielä kerran sinua säästän, niin toimin vastoin Jumalan tahtoa.

— Oi! huudahti Caderousse kauhun vallassa.

— Ota kynä ja paperia ja kirjoita saneluni mukaan.

— En minä osaa kirjoittaa, herra apotti.

— Valehtelet! Ota kynä ja kirjoita!

Tämän voimakkaan tahdon taivuttamana Caderousse istui ja kirjoitti näin:

Hyvä herra, se mies, jonka olette taloonne päästänyt ja jolle aiotte naittaa tyttärenne, on entinen kaleerivanki. Hän pakeni minun kanssani Toulonista. Hänen numeronsa oli 59, minun 58.

Hänen nimensä oli Benedetto, mutta oikeaa nimeään hän ei tiedä, sillä hänellä ei ole tietoa vanhemmistaan.

— Kirjoita nimesi alle! jatkoi kreivi.

— Tehän tahdotte syöstä minut turmioon.

— Jos sitä tahtoisin, veisin sinut lähimpään vartiopaikkaan. Kun kirje saapuu perille, sinun ei luultavasti tarvitse enää pelätä mitään. Kirjoita siis nimesi.

Caderousse kirjoitti.

— Ja osoite: Herra paroni Danglars, pankkiiri, Chaussée-d'Antin-katu.

Caderousse kirjoitti osoitteen. Apotti otti kirjeen.

— Nyt saat mennä.

— Mitä tietä?

— Sitä, mitä tulitkin.

— Pitääkö minun mennä ikkunasta?

— Osasithan kiivetä siitä sisäänkin.

— Teillä on pahoja aikeita minun suhteeni.

— Mitä pahoja aikeita minulla olisi?

— Miksi ette päästä minua ovesta?

— On turhaa herättää portinvartija.

— Herra apotti, sanokaa, ettette haudo kuolemaani.

— Minä tahdon samaa kuin Jumalakin.

— Vannokaa, ettette iske minua, kun kiipeän alas.

— Kuinka typerä raukka sinä olet?

— Mitä aiotte minulle tehdä?

— Aioin tehdä sinusta onnellisen ihmisen ja teinkin murhamiehen!

— Herra apotti, sanoi Caderousse, — koettakaa vielä kerran.

— Sen teen, sanoi kreivi. — Tiedättehän, että pidän sanani?

— Tiedän, sanoi Caderousse.

— Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä…

— Ellei minun tarvitse teitä pelätä…

— Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä, niin jätä Pariisi, jätä Ranska. Niin kauan kuin elät kunniallisesti, maksan sinulle pienen eläkkeen. Sillä jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä…

— Niin mitä? kysyi Caderousse vapisten.

— Niin uskon, että Jumala on antanut sinulle anteeksi, ja silloin minäkin annan.

— Niin totta kuin olen kristitty, sopersi Caderousse peräytyessään, — saatte minut kuolemaan pelosta!

— Joutavia, lähde! sanoi kreivi osoittaen sormellaan ikkunaa.

Caderousse kiipesi ikkunasta tikkaille ja alkoi kavuta maahan.

Silloin kreivi otti kynttilän ja valaisi sillä niin, että kadun puolelta saattoi selvästi nähdä ikkunasta laskeutuvan miehen.

— Mitä teettekään, apotti! huudahti Caderousse. — Jos vartiosotilaat sattuvat kulkemaan ohitse…

Ja hän puhalsi kynttilän sammuksiin. Sitten hän jatkoi kiipeämistään, mutta ei tuntenut olevansa turvassa, ennen kuin tapasi maan jalkojensa alla.

Monte-Cristo palasi makuuhuoneeseensa ja alkoi katsella puutarhaan ja kadulle. Hän näki Caderoussen ottavan tikapuut, tekevän pienen kierroksen puutarhassa ja nostavan tikapuut muurin nojaan.

Sitten hän näki miehen, joka oli odotellut, juoksevan samaan suuntaan katua pitkin ja kätkeytyvän kulmauksen taakse lähelle sitä kohtaa, jossa Caderousse aikoi päästä muurin yli.

Caderousse kiipesi hitaasti tikapuita ja päästyään viimeiselle pienalle nosti varovaisesti päänsä muurin yli nähdäkseen, oliko katu tyhjä. Hän ei nähnyt ketään, ei kuullut pienintäkään ääntä. Kello löi yksi Invalidikirkon tornissa.

Sitten Caderousse nousi hajareisin istumaan muurille, veti tikapuut luokseen ja siirsi ne muurin toiselle puolelle. Hän alkoi astua alas tai oikeammin sanoen liukua pitämällä kiinni sivupuista. Se kävi häneltä taitavasti ja tottuneesti.

Mutta vauhtiin päästyään hän ei enää voinutkaan pysähtyä. Ollessaan puolitiessä hän näki miehen syöksyvän pimeästä esiin ja kohottavan kätensä juuri samassa, kun hän pääsi maahan. Ennen kuin hän ennätti millään tavoin puolustautua, iski käsi sellaisella voimalla hänen selkäänsä, että hän päästi tikapuut ja huusi:

— Auttakaa!

Melkein samassa osui toinen isku hänen kylkeensä. Hän kaatui huutaen:

— Minä kuolen!

Hänen viruessaan maassa tarttui hyökkääjä hänen tukkaansa ja iski kolmannen kerran keskelle rintaa. Caderousse ei enää kyennyt huutamaan.

Veri virtasi kolmesta haavasta.

Kun murhaaja huomasi, ettei hän enää huutanut, kohotti hän uhriaan tukasta. Caderoussen silmät olivat ummessa ja suu vääntynyt. Murhaaja luuli hänen kuolleen, pudotti hänet maahan ja pakeni.

Silloin Caderousse huomatessaan hänen pakenevan nousi kyynärpäänsä nojaan ja huusi sammuvalla äänellä ponnistaen viimeiset voimansa:

— Minä kuolen, auttakaa, herra apotti, auttakaa!

Valitushuuto kuului yössä. Takaportaitten ovi aukeni, sitten puutarhan portti, ja Ali ja hänen herransa riensivät auttamaan.

83. Jumalan käsi

Caderousse huusi yhä valittavalla äänellä:

— Herra apotti, auttakaa, auttakaa?

— Tässä olemme, rohkeutta! sanoi Monte-Cristo.

— Loppu lähenee. Tulette liian myöhään. Minä kuolen.

Ja hän pyörtyi.

Ali ja hänen herransa kantoivat haavoittuneen sisään. Monte-Cristo käski Alia riisumaan hänet, ja näkyviin tuli kolme ammottavaa haavaa.

— Jumalani, sanoi hän, — Sinun kostosi viipyy toisinaan, mutta sitä täydellisempänä se silloin tulee.

Ali katsoi herraansa aivan kuin kysyen, mitä hänen piti tehdä.

— Mene noutamaan kuninkaallista prokuraattoria herra Villefort'ia, joka asuu Saint-Honoréssa, ja tuo hänet tänne. Herätä ohimennen portinvartija ja käske hänen mennä noutamaan lääkäriä.

Ali totteli ja jätti valeapotin Caderoussen luo, joka yhä oli tainnoksissa. Kun haavoittunut avasi silmänsä, istui kreivi muutaman askelen päässä hänestä katsellen miestä säälivästi ja hiljaa rukoillen.

— Haavuri, herra apotti, haavuri, sanoi Caderousse.

— Häntä ollaan noutamassa, vastasi apotti.

— Tiedän kyllä, ettei hän voi enää henkeäni pelastaa, mutta hän voi antaa minulle ainakin niin paljon voimia, että ennätän tehdä ilmiannon.

— Minkä ilmiannon?

— Tahdon sanoa, kuka on murhaajani.

— Tunnetteko siis hänet?

— Tunnenko hänet? Tunnen kyllä, hän on Benedetto!

— Tuo nuori korsikalainen?

— Hän juuri.

— Toverinne?

— Niin. Hän antoi minulle kreivin asunnon pohjapiirustuksen siinä toivossa, että joko minä surmaisin kreivin, jolloin hän saisi periä rikkautensa, tai kreivi surmaisi minut, jolloin hän pääsisi minusta ainiaaksi rauhaan. Sitten hän odotti minua kadulla ja surmasi minut.

— Samalla kun lähetin noutamaan lääkäriä, lähetin noutamaan kuninkaallista prokuraattoriakin.

— Hän tulee liian myöhään, hän tulee liian myöhään, sanoi Caderousse. — Tunnen, miten vereni vuotaa kuiviin.

— Odottakaa, sanoi Monte-Cristo.

Hän poistui ja palasi viiden minuutin päästä mukanaan pieni pullo. Kuolevan silmät olivat koko ajan kauhistuneina tuijottaneet oveen, josta hän oli mennyt. Hän odotti vaistomaisesti, että sieltä tulisi pelastus.

— Pitäkää kiirettä, apotti! sanoi hän. — Tunnen, että taas pyörryn.

Monte-Cristo lähestyi kuolevaa ja kaatoi hänen sinisille huulilleen pari kolme pisaraa pullossa olevaa nestettä.

Caderousse huokasi syvään.

— Te annatte minulle elämän takaisin … antakaa lisää, antakaa lisää…

— Jos antaisin teille vielä kaksi pisaraa, niin kuolisitte, vastasi apotti.

— Kun tulisi edes joku, jolle voisin tuon konnan ilmiantaa.

— Tahdotteko, että minä kirjoitan ilmiantonne? Saatte itse allekirjoittaa sen.

— Kirjoittakaa … kirjoittakaa…, änkytti Caderousse, ja hänen silmänsä kiiluivat, kun hän ajatteli saavansa kostaa.

Monte-Cristo kirjoitti:

Murhaajani on kahletoverini n:o 59 Toulonista, nimeltä Benedetto.

— Pian, pian, muuten en jaksa enää kirjoittaa nimeäni alle.

Monte-Cristo ojensi kynän Caderousselle, joka ponnisti voimiaan, kirjoitti nimensä ja vaipui sitten vuoteelle sanoen:

— Te saatte kertoa loput, herra apotti. Sanotte, että hän kutsuu itseään Andrea Cavalcantiksi ja että hän asuu Hôtel des Princes'issa, että… Jumalani, Jumalani, minä kuolen!

Caderousse pyörtyi toistamiseen.

Apotti antoi hänen hengittää pullossa olevaa nestettä. Haavoittunut aukaisi silmänsä.

Kostonhalu ei ollut sammunut hänestä.

— Kerrottehan kaikki, apotti?

— Kaiken sen ja paljon muutakin.

— Mitä kerrotte?

— Että hän antoi teille tämän talon pohjapiirustuksen, epäilemättä siinä toivossa, että kreivi teidät surmaisi. Kerron, että hän oli ilmoittanut tulostanne edeltäpäin kreiville. Sanon, että kreivin poissa ollessa minä sain kirjeen ja odotin teitä.

— Ja hänet mestataan, eikö niin? sanoi Caderousse. — Hänet mestataan, lupaattehan sen minulle? Kuolen siinä toivossa, se tekee lähtöni helpommaksi.

— Sanon, että hän saapui jäljestänne ja odotti teitä koko ajan ja nähdessään teidän lähtevän hän piiloutui kulmauksen taa ja odotti siellä.

— Näitte siis sen?

— Muistakaa sanani: "Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä, uskon, että Jumala on antanut sinulle anteeksi, ja silloin minäkin annan."

— Ettekä varoittanut minua? huudahti Caderousse koettaen nousta kyynärpäittensä nojaan. — Tiesitte, että kuolema vaani minua ettekä ilmoittanut minulle!

— En, sillä näin Benedettossa Jumalan rankaisun ja olisin rikkonut Jumalaa vastaan, jos olisin vastustanut sallimusta.

— Jumalan kosto, älkää puhuko minulle siitä, apotti. Jos Jumalan kosto on olemassa, niin tiedättehän, että muutamat saavat rangaistuksensa, toiset eivät saa.

— Malttakaa! sanoi apotti äänellä, joka sai kuolevan vapisemaan. — Odottakaa!

Caderousse katsoi häneen kummastuneena.

— Jumala armahtaa jokaista, niin kuin hän on sinuakin armahtanut. Hän on ensiksi isä ja sitten vasta tuomari.

— Uskotte siis Jumalan olemassaoloon? kysyi Caderousse.

— Ellen ennen olisi uskonut, sanoi Monte-Cristo, — niin sinut nähdessäni uskoisin.

Caderousse nosti nyrkkinsä taivasta kohden.

— Kuule, sanoi apotti ja ojensi kätensä kuolevan yli aivan kuin herättääkseen häntä uskoon, — kuule mitä hän on sinun hyväksesi tehnyt, tuo sama Jumala, jota et tahdo viimeisellä hetkelläsi tunnustaa. Hän antoi sinulle terveyden, voimaa, varman toimeentulon, ystäviäkin, elämän, josta ihminen voi nauttia omatunto puhtaana. Mutta sinä et nauttinut tästä Jumalan armosta, jonka hän harvoin täydellisenä kenellekään antaa, et, vaan olit laiska, aloit juoda ja humalassa petit parhaan ystäväsi.

— Auttakaa! huusi Caderousse. — En tarvitse pappia, vaan lääkärin. Ehkä en olekaan kuolettavasti haavoittunut, ehkä en vielä kuolekaan, ehkä minut vielä voi pelastaa?

— Sinä olet kuolettavasti haavoittunut, ja ellen olisi antanut sinulle noita kolmea pisaraa, olisit jo kuollut. Kuule siis!

— Mikä omituinen pappi te olettekaan, sanoi Caderousse, — tehän saatatte kuolevan epätoivoon sen sijaan että lohduttaisitte.

— Kuule, jatkoi apotti. — Kun petit ystäväsi, ei Jumala alussa sinua rangaissut, vaan ainoastaan varoitti. Köyhdyit ja sait kärsiä puutetta. Olit kuluttanut puolet elämästäsi kadehtimalla toisia sen sijaan että olisit koettanut ansaita itsellesi jotakin. Suunnittelit jo rikosta puolustaen sitä puutteella, kun Jumala tekikin ihmeen ja hankki minun kauttani sinulle varallisuuden, joka sinunkaltaisellesi oli suorastaan suurenmoinen. Mutta tämä suuri, odottamaton rikkaus ei sinua tyydyttänytkään. Tahdoit sen tehdä kaksinkertaiseksi. Ja millä keinoin? Murhaamalla. Sinä siis murhasit, ja silloin Jumala rankaisi sinua saattamalla sinut oikeuden käsiin.

— En minä tahtonut juutalaista surmata, sanoi Caderousse, — vaan eukkoni.

— Niin, sanoi Monte-Cristo. — Ja Jumala, joka aina on — en sano tällä kertaa vanhurskas, sillä vanhurskaana hän olisi tuottanut sinulle kuoleman, — mutta Jumala, joka aina on armahtavainen, salli tuomariesi heltyä ja sinä sait pitää henkesi.

— Mutta minut lähetettiin elinajaksi kaleerivangiksi. Kaunista armahtavaisuutta!

— Pidit sitä kuitenkin armona silloin, kun sen sait. Pelkurimainen sydämesi, joka vapisi kuoleman edessä, sykähti ilosta, kun sait elinikäisen häpeätuomion, sillä ajattelit niin kuin muutkin rangaistusvangit: Vankilassa on portti, mutta haudassa ei ole! Olitkin oikeassa, odottamattomalla tavalla tämä portti aukeni sinulle. Eräs englantilainen saapui Touloniin, hän oli tehnyt pyhän lupauksen pelastaa kaksi onnetonta häpeästä, hän valikoi sinut ja toverisi. Toisen kerran onni tulee sinulle taivaasta, saat rahaa ja pääset samalla turvaan, voit aloittaa samanlaisen elämän kuin kaikki muutkin, sinä, joka olit tuomittu elämään elinkautisena vankina. Silloin sinä kurja ryhdyt kolmannen kerran kiusaamaan Jumalaa. Minulla ei ole kylliksi, ajattelit sinä, vaikka sinulla oli enemmän kuin koskaan ennen. Ja niin teet kolmannen rikoksen, johon sinulla ei nytkään ollut pakottavaa syytä. Mutta Jumala on väsynyt, Jumala rankaisee sinua!

Caderousse heikontui silminnähtävästi.

— Vettä, kuiskasi hän, — minun on jano…, suutani polttaa!

Monte-Cristo antoi hänelle lasillisen vettä.

— Kurja Benedetto! huokasi Caderousse. — Hän pääsee joka tapauksessa pakoon.

— Ei kukaan pääse, sen takaan, Caderousse… Benedetto saa rangaistuksensa.

— Silloin tekin saatte rangaistuksenne, sanoi Caderousse, — sillä pappina ette tehnyt velvollisuuttanne, kun ette estänyt Benedettoa surmaamasta minua.

— Minäkö olisin estänyt Benedettoa surmaamasta sinua, sanoi kreivi äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin kuolevan ruumista, — minäkö, jonka asepaitaan tikarisi taittui…! Jos olisit ollut nöyrä ja katuva, olisin ehkä estänyt Benedettoa sinua surmaamasta, mutta koska olit korskea ja verenhimoinen, annoin Jumalan rangaistuksen tulla!

— Minä en usko Jumalaan! karjui Caderousse, — etkä sinäkään, sinä valehtelet … sinä valehtelet…

— Vaikene, sanoi apotti, — sillä muuten viimeisetkin veripisarat valuvat ruumiistasi… Et usko Jumalaan, ja kuitenkin kuolet Jumalan rankaisuun! Et usko Jumalaan, joka ei pyydä muuta kuin rukouksen, sanan, kyynelen antaakseen anteeksi… Jumalaan, joka olisi voinut ohjata murhaajan tikarin niin, että olisit heti kuollut… Jumalaan, joka antoi sinulle neljännestunnin aikaa katuaksesi… Mene siis onneton itseesi ja kadu!

— En, sanoi Caderousse, — en, minä en kadu. Ei ole Jumalaa, ei sallimusta, ei muuta kuin sattuma.

— Sallimus on, Jumala on, sanoi Monte-Cristo, — ja todistuksena siitä on se, että sinä virut tuossa epätoivoissasi kieltäen Jumalan, ja minä seison edessäsi terveenä, onnellisena ja hyvissä voimissa ja ristien käteni sen Jumalan edessä, johon et usko ja sydämesi syvyydessä kuitenkin uskot.

— Mutta kuka te oikeastaan olette? kysyi Caderousse luoden sammuvat silmänsä kreiviin.

— Katso minua tarkkaan, sanoi Monte-Cristo ottaen kynttilän ja vieden sen lähelle kasvojaan.

— Apotti…, apotti Busoni…

Monte-Cristo riisui valetukkansa ja päästi vapaaksi mustat kiharansa, jotka kehystivät kauniisti hänen kalpeita kasvojaan.

— Oh, sanoi Caderousse kauhuissaan, — ellei noita mustia hiuksia olisi, sanoisin, että olette englantilainen, että olette lordi Wilmore.

— En ole apotti Busoni enkä lordi Wilmore, sanoi Monte-Cristo. — Katso tarkemmin, etsi etäämpää, etsi varhaisempien muistojesi joukosta.

Näissä kreivin sanoissa oli magneettinen voima, joka vielä kerran virkisti kuolevan uupuneita aistimia.

— Tuntuu todellakin siltä, sanoi hän, — kuin olisin nähnyt ja tuntenut teidät ennen.

— Niin, Caderousse, olet minut todellakin nähnyt ja tuntenut.

— Mutta kuka olette? Ja jos kerran olette entinen ystäväni, miksi sallitte minun kuolla näin?

— Siksi, että mikään ei voi enää pelastaa sinua, haavasi on kuolettava. Jos olisin voinut sinut pelastaa, olisin pitänyt sitä Jumalan viimeisenä säälinä, ja olisin, sen vannon isäni haudan kautta, vielä kerran koettanut sinut pelastaa; saada katumaan.

— Isäsi haudan kautta! toisti Caderousse. Viimeisen kerran leimahti hänessä elonkipinä, ja hän nousi ryntäilleen nähdäkseen lähempää tuon miehen, joka oli lausunut pyhän valan. — Kuka sinä sitten olet?

Kreivi lähestyi kuolevaa ja sanoi hiljaa hänen korvaansa katsoen häneen tyynesti ja samalla surullisesti:

— Minä olen … minä olen…

Ja hänen huulensa aukenivat hiukan, ja hän lausui nimen niin hiljaa, että näytti itsekin pelkäävän sen kuulemista.

Caderousse, joka oli noussut polvilleen, ojensi kätensä, koetti peräytyä, sitten pani kätensä ristiin ja kohotti ne viimeisellä ponnistuksella ylöspäin.

— Jumala, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, että sinut kielsin, sanoi hän. — Sinä olet todellakin olemassa ja olet ihmisten isä taivaassa ja heidän tuomarinsa maan päällä. Jumalani, en ole sinua tähän asti tuntenut! Jumalani, anna minulle anteeksi! Jumalani, vapahtajani, ota minut luoksesi!

Hän sulki silmänsä ja kaatui taaksepäin viimeisen kerran kirkaisten ja huoaten.

Veri lakkasi vuotamasta hänen haavoistaan. Hän oli kuollut.

— Ensimmäinen, sanoi kreivi juhlallisesti katsoen vainajaan, jonka kasvot olivat kamalassa kuolinkamppailussa vääntyneet.

Kymmenen minuuttia myöhemmin saapuivat lääkäri ja kuninkaallinen prokuraattori, edellinen portinvartijan ja jälkimmäinen Alin noutamana. Heidät otti vastaan apotti Busoni, joka rukoili vainajan ruumiin ääressä.

84. Beauchamp

Kahden viikon aikana ei Pariisissa puhuttu mistään muusta kuin tästä uhkarohkeasta murtovarkausyrityksestä. Vainaja oli kuollessaan kirjoittanut selityksen, jossa hän syytti erästä Benedettoa murhaajakseen. Poliisilaitos pani kaikki urkkijansa liikkeelle etsimään murhaajaa.

Caderoussen tikari, salalyhty, tiirikkakimppu ja vaatteet — paitsi liivi, jota ei löytynyt — vietiin poliisikamariin ja ruumis vietiin ruumishuoneeseen.

Kreivi kertoi kaikille, että tämä seikkailu tapahtui hänen ollessaan Auteuilissa, ja ettei hän siis tiennyt muuta kuin minkä apotti Busoni oli kertonut. Apotti oli sattumalta pyytänyt päästä siksi yöksi hänen luokseen tutkiakseen muutamia kirjastossa olevia kallisarvoisia käsikirjoituksia.

Vain Bertuccio kalpeni joka kerta, kun tuo Benedetton nimi mainittiin hänen läsnä ollessaan. Mutta eihän kukaan tullut kiinnittäneeksi huomiota Bertuccion kalpeuteen.

Villefort, joka oli kutsuttu rikosta todentamaan, oli ottanut asian hoitaakseen ja johti tutkimuksia sillä innolla, millä hän aina ajoi rikosasioita.

Mutta oli jo kulunut kolme viikkoa, eivätkä innokkaat tutkimukset olleet johtaneet mihinkään tuloksiin. Niinpä alkoi hienosto unohtaa koko murtovarkausyrityksen, jonka tekijä oli saanut surmansa rikostoverinsa kädestä. Sen sijaan ruvettiin puhumaan neiti Danglars'in ja vicomte Andrea Cavalcantin häistä.

Tästä avioliitosta tiedettiin jo melkein yleisesti, ja Andreaa kohdeltiin pankkiirin talossa kuin ainakin sulhasmiestä.

Vanhemmalle Cavalcantille oli kirjoitettu asiasta, ja hän oli ilmoittanut suostuvansa ilomielin poikansa avioliittoon. Hän pahoitteli sitä, ettei voinut palveluksensa vuoksi lähteä Parmasta, ja suostui luovuttamaan pojalleen pääoman, joka vastasi sadanviidenkymmenentuhannen frangin vuotuisia korkoja.

Nämä kolme miljoonaa päätettiin sijoittaa Danglars'in pankkiliikkeeseen, jotta hän tekisi ne tuottaviksi. Jotkut olivat kyllä koettaneet huomauttaa nuorelle miehelle, että hänen tulevan appensa asema ei enää ollut aivan luotettava, sillä hän oli viime aikoina pörssissä kärsinyt tuntuvia tappioita, mutta Andrea ei ottanut näitä juoruja kuuleviin korviinsakaan eikä hiiskunutkaan niistä paronille.

Paroni ihailikin Andrea Cavalcantia.

Mutta niin ei ollut neiti Eugénie Danglars'in laita. Koska hän vaistomaisesti vihasi avioliittoa, oli hän ollut ystävällinen Andrealle päästäkseen vapaaksi Morcerfista, mutta kun Andrea alkoi käydä tungettelevammaksi, rupesi Eugénie tuntemaan häntä kohtaan vastenmielisyyttä.

Epäilemättä paroni oli huomannut tämän vastenmielisyyden, mutta hän piti sitä pelkkänä oikkuna eikä ollut siitä tietävinään.

Beauchampin vaatima aika oli kulunut melkein loppuun. Morcerf huomasi, kuinka viisaan neuvon Monte-Cristo oli antanut käskiessään hänen jättää asian itsestään raukeamaan. Kukaan ei näet ollut soveltanut uutista kenraaliin, eikä kukaan ajatellutkaan, että Janinan upseeri oli sama kuin päärien kamarissa istuva kreivi.

Albert tunsi yhtä kaikki, että häntä oli solvaistu, sillä nuo rivit, jotka häntä olivat loukanneet, oli varmasti kirjoitettu häpäisytarkoituksessa. Se tapa, millä Beauchamp oli lopettanut keskustelun, oli jättänyt katkeran muiston häneen. Hän siis ajatteli kaksintaistelua, mutta toivoi voivansa Beauchampin avulla salata sen todellisen syyn todistajiltakin.

Beauchampia ei ollut näkynyt sen jälkeen kun Albert kävi hänen luonaan. Kaikille, jotka tulivat häntä tapaamaan, vastattiin, että hän oli lähtenyt muutamaksi päiväksi matkalle.

Eräänä aamuna herätti Albertin hänen kamaripalvelijansa ilmoittaen, että Beauchamp oli tullut häntä tapaamaan.

Albert hieroi silmiään, käski johdattaa Beauchampin alakerran tupakkasaliin odottamaan, pukeutui kiireesti ja riensi portaita alas.

Hän näki Beauchampin kävelevän edestakaisin. Hänet nähdessään Beauchamp seisahtui.

— Pidän hyvänä enteenä sitä, että olette tullut minun luokseni, sanoi Albert. — Minunhan piti juuri tänään tulla teitä tapaamaan. Sanokaa pian, saanko ojentaa teille käteni ja sanoa: Beauchamp, tunnustakaa, että olitte väärässä ja säilyttäkää ystävänne? Vai pitääkö minun vain lyhyesti kysyä: Mitkä aseet valitsette?

— Albert, sanoi Beauchamp niin alakuloisesti, että nuori mies aivan hämmästyi, — istukaamme ensin ja puhelkaamme.

— Minun mielestäni on teidän ensin vastattava kysymykseeni.

— Albert, sanoi sanomalehtimies, — muutamissa tapauksissa on juuri vastaaminen kaikkein vaikeinta.

— Minä teen sen teille helpoksi kysymällä teiltä uudelleen: Peruutatteko uutisen vai ettekö?

— Morcerf, lyhyt myöntävä tai kieltävä vastaus ei riitä silloin, kun on kysymys sellaisen miehen kuin kreivi Morcerfin, Ranskan päärin kunniasta, valtiollisesta asemasta ja elämästä.

— Vaan mitä tehdään?

— Tehdään niin kuin minä olen tehnyt. Sanotaan: Raha, aika ja väsymys eivät merkitse mitään silloin, kun on kysymys kokonaisen perheen maineesta ja eduista. Ennen kuin suostuu menemään ystävän kanssa taistelemaan kuoleman kaupalla, täytyy olla varma syytöksistään, eivätkä otaksumiset siinä riitä. Sanotaan: Jos paljastan miekan tai laukaisen pistoolin miestä kohden, jonka kättä kolmen vuoden aikana olen puristanut, niin minun täytyy edes tietää, miksi niin teen. Muuten en voi tulla taistelupaikalle rauhallisin mielin ja omatunto tyynenä, niin kuin miehen on tultava, kun hänen täytyy omalla kädellään pelastaa elämänsä.

— No niin, kysyi Morcerf kärsimättömästi, — mitä tämä merkitsee?

— Sitä, että saavun Janinasta.

— Janinasta? Te!

— Niin, minä.

— Sehän on mahdotonta.

— Rakas Albert, tässä on passini, katsokaa leimoja: Genève, Milano, Venetsia, Triest, Delvino, Janina. Luotatteko tasavallan, kuningaskunnan ja keisarikunnan poliisilaitoksiin?

Albert vilkaisi passiin ja katsoi sitten kummastuneena Beauchampiin.

— Oletteko te käynyt Janinassa? ihmetteli hän.

— Albert, jos olisitte ollut vieras, tuntematon, tavallinen lordi, niin kuin tuo englantilainen, joka kolme neljä kuukautta sitten tuli vaatimaan minulta hyvitystä ja jonka surmasin päästäkseni hänestä, niin ymmärrättehän, etten olisi nähnyt sellaista vaivaa. Mutta pidin velvollisuutenani osoittaa teitä kohtaan hienotunteisuutta. Kahdeksan päivää kului matkaani sinne, kahdeksan takaisintulooni, neljä päivää olin karanteenissa ja kaksi vuorokautta perillä. Yhteensä siis kolme viikkoa. Saavuin viime yönä ja tässä olen.

— Hyvä Jumala, Beauchamp, kuinka te kiertelette ja kaartelette, ettekä sano, mitä teillä on sanottavana.

— En tosiaankaan, Albert…

— Aivanhan te arkailette puhua suoraan.

— Niin, pelkään…

— Pelkäättekö tunnustaa, että uutisen kirjoittaja oli pettänyt teitä? Luopukaa turhasta itserakkaudesta, Beauchamp. Tunnustakaa, Beauchamp, eihän kukaan epäilekään teidän rohkeuttanne.

— Siitä ei ole nyt kysymys, sopersi sanomalehtimies, — päinvastoin…

Albert tuli kalmankalpeaksi. Hän aikoi puhua, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen.

— Ystäväni, sanoi Beauchamp, — olisin onnellinen, jos voisin pyytää teiltä anteeksi, tekisin sen nimittäin hyvin mielelläni, mutta…

— Mutta mitä?

— Uutinen oli oikea, ystäväni.

— Kuinka! Tuo ranskalainen upseeri…

— Niin.

— Tuo Fernand?

— Niin.

— Tuo konna, joka luovutti viholliselle sen miehen linnoituksen, jonka palveluksessa hän oli…

— Suokaa anteeksi sanani: tuo mies oli isänne!

Albert teki raivoisan liikkeen hyökätäkseen Beauchampin kimppuun, mutta tämä pidätti häntä enemmän lempeällä katseella kuin kädellään.

— Tässä, ystäväni, sanoi hän ottaen paperin taskustaan, — tässä on todistus.

Albert avasi paperin. Siinä neljä kunnianarvoista Janinan asukasta todisti, että kapteeni Fernand Mondego, opetuskapteeni visiiri Ali-Tebelinin palveluksessa, oli luovuttanut Janinan linnoituksen viholliselle kahdestatuhannesta kukkarosta.

Nimikirjoitukset oli Ranskan konsuli todistanut oikeiksi. Albert horjui ja vaipui murtuneena tuoliin.

Kaikki epäilykset olivat haihtuneet, sukunimi oli paperissa täydellisenä. Hän ei saanut sanaa suustaan; hänen sydämensä tuntui pakahtuvan, ja kyynelvirta valui hänen silmistään.

Beauchamp, joka syvästi säälien oli katsellut nuoren miehen tuskaa, lähestyi häntä.

— Albert, sanoi hän, — ymmärrättehän minua nyt, ymmärrättehän? Tahdoin nähdä ja tarkastaa kaikki itse. Toivoin, että asia selviäisi isällenne edullisesti, niin että olisin voinut antaa hänelle täyden hyvityksen. Päinvastoin kävi: kaikki tiedustelut johtivat siihen, että tuo Fernand Mondego, Ali-Tebelinin kenraalikuvernööriksi korottama mies, on kreivi Fernand de Morcerf. Silloin muistin teidän kunnioittaneen minua ystävänänne ja riensin tänne.

Albert istui yhä nojatuolissa ja peitti molemmin käsin silmänsä aivan kuin estääkseen päivää pääsemästä niihin.

— Riensin luoksenne, jatkoi Beauchamp, — sanoakseni teille: Albert, isien pahat teot eivät näinä suurten mullistusten aikoina voi langeta lasten päälle. Albert, hyvin harvat ovat päässeet näistä vallankumouksista, joiden keskellä me olemme syntyneet, saamatta likaa tai verta univormuunsa tai virkapukuunsa. Albert, nyt, kun minulla on kaikki todistukset ja tunnen täydellisesti salaisuutenne, ei kukaan maailmassa voi pakottaa minua kaksintaisteluun, jota teidän omatuntonne — siitä olen varma — pitäisi rikoksena. Mutta tarjoan teille sen, mitä ette enää voi minulta pyytää. Tahdotteko, että kaikki nämä todistukset, nämä paljastukset, nämä selitykset häviävät? Tahdotteko, että tämä kamala salaisuus jää vain meidän tietoomme? Luottakaa kunniasanaani, en paljasta sitä koskaan. Sanokaa, tahdotteko niin, Albert? Sanokaa, tahdotteko?

Albert riensi syleilemään Beauchampia.

— Olette jalo mies! sanoi hän.

— Tässä ne ovat. Beauchamp ojensi paperit Albertille.

Suonenvedontapaisesti Albert tarttui niihin, rypisti ne, aikoi repiä, mutta menikin sitten tupakkapöydällä palavan kynttilän luo ja poltti ne viimeiseen asti.

— Rakas ystävä, verraton ystävä! sopersi Albert papereita polttaessaan.

— Unohtukoon tämä kuin paha uni, sanoi Beauchamp, — haihtukoon kuin viimeinen kipinä palavasta paperista, hukkukoon kuin tuo viimeinen savupilvi, joka nousee tuhkasta.

— Niin, niin, sanoi Albert, — jääköön jäljelle vain ikuinen ystävyys, jota osoitan pelastajalleni, ystävyys, jota lapseni tulevat osoittamaan teidän lapsillenne, ystävyys, joka aina muistuttaa minulle, että saan kiittää teitä suonissani sykkivästä verestä, elämästäni, nimeni kunniasta. Sillä jos tämä asia olisi tullut ilmi, Beauchamp, olisin ampunut kuulan otsaani. Mutta ei … silloin olisin surmannut äitini … olisin lähtenyt syntymämaastani pois.

— Rakas Albert! sanoi Beauchamp.

Mutta pian Albertin mielestä taas haihtui tämä odottamaton, melkein teennäinen ilo, ja hän tuli entistä surullisemmaksi.

— No, mikä mieltänne vielä painaa, ystävä? kysyi Beauchamp.

— Jotakin on sydämessäni murtunut, sanoi Albert. — Eihän poika voi muitta mutkitta luopua kaikesta siitä kunnioituksesta, ylpeydestä ja luottamuksesta, jota hän on tuntenut isänsä tahratonta nimeä kohtaan. Beauchamp! Beauchamp! Miten tästä lähin voin seurustella isäni kanssa? Vältänkö huulia, jotka tahtovat painua otsalleni, väistänkö kättä, jonka hän minulle ojentaa? Minä olen maailman onnettomin ihminen. Äitini, äiti parka, huokasi Albert katsellen kyynelten läpi äitinsä muotokuvaa, — jos olette tämän tietänyt, niin kuinka olettekaan saanut kärsiä!

— Ystäväni, sanoi Beauchamp tarttuen hänen molempiin käsiinsä, — rohkeutta!

— Mutta mistä tuli tuo uutinen lehteenne? huudahti Albert. — Tämän kaiken takana piilee salainen viha, näkymätön vihamies.

— Sitä suuremmalla syyllä teidän tulee rohkaista mieltänne. Kasvoillanne ei saa näkyä mitään mielenliikutuksen jälkiä. Säilyttäkää surunne niin kuin pilvi kätkee tuhon ja kuoleman, kamalan salaisuuden, josta ei tiedä ennen kuin vasta myrskyn puhjetessa. Ystävä, säästäkää voimanne siksi, kunnes leimahdus tulee.

— Luuletteko siis, ettei juttu olekaan vielä päättynyt? kysyi Albert kauhuissaan.

— En luule mitään, ystäväni. Mutta kaikki on mahdollista. Sehän on totta…

— Mikä? kysyi Albert nähdessään ystävänsä arkailevan.

— Aiotteko vielä mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa?

— Miksi kysytte sitä tällaisena hetkenä?

— Siksi, että tämä avioliitto tai sen purkaminen liittyy siihen asiaan, mikä nyt on mielessämme.

— Kuinka niin? kysyi Albert, ja veri nousi hänen otsalleen. — Luuletteko, että Danglars…

— Kysyn vain, kuinka pitkälle aiottu avioliittonne on edistynyt? Älkää toki etsikö sanoistani muuta, älkääkä antako niille muuta kantavuutta kuin sen, mikä niillä on?

— Kihlaus on purettu, vastasi Albert.

— Hyvä, sanoi Beauchamp.

Nähdessään nuoren miehen jälleen vaipuvan alakuloisuuden valtaan hän sanoi:

— Uskokaa minua, Albert, kyllä me tästä vielä suoriudumme. Lähtekää nyt ajelemaan tai ratsastamaan, niin mielenne tulee kepeämmäksi. Sitten palaamme jonnekin aamiaista syömään, te lähdette omiin töihinne ja minä omiini.

— Mielelläni, sanoi Albert, — mutta kävellään, luulen, että väsyminen tekee minulle hyvää.

— Samapa tuo, sanoi Beauchamp.

Ystävykset tulivat kävellen bulevardia pitkin Madeleine-kirkon luo.

— Koska kerran olemme matkalla, sanoi Beauchamp, — niin menkäämme katsomaan Monte-Cristoa, hänen seuransa virkistää teitä. Hän on siinä suhteessa verraton rauhoittaja, ettei hän koskaan kysele. Minun mielestäni ne, jotka eivät koskaan kysele, ovat parhaita lohduttajia.

— Mennään hänen luokseen, sanoi Albert, — minä pidän hänestä.

85. Matka

Monte-Cristo huudahti ilosta nähdessään nuoret miehet yhdessä.

— Kas niin, sanoi hän. — Toivoakseni riita on loppunut, kaikki tasaantunut ja järjestynyt?

— Niin onkin, sanoi Beauchamp. — Juorut ovat itsestään sammuneet, ja jos ne uudestaan heräävät, aion tukahduttaa ne. Älkäämme siis puhuko siitä enää mitään.

— Albert kertoo kyllä teille, minkä neuvon annoin hänelle, lausui kreivi. — Nyt olen juuri päättämässä ikävintä aamupäivää, mikä minulla koskaan on ollut.

— Mitä te teette? kysyi Albert. — Näytätte järjestelevän papereitanne.

— Papereitaniko? En, Jumalan kiitos! Paperini ovat aina mallikelpoisessa kunnossa, sillä minulla ei koskaan ole sellaisia. Järjestän herra Cavalcantin papereita.

— Herra Cavalcantinko? kysyi Beauchamp.

— Ettekö tiedä, että kreivi on sen nuoren miehen suojelija? sanoi Morcerf.

— En suinkaan, ymmärtäkäämme toisiamme oikein, sanoi Monte-Cristo. — Minä en suojele ketään, herra Cavalcantia kaikkein vähimmin.

— Hänhän menee minun sijastani aivan kohta naimisiin neiti Danglars'in kanssa. Arvaattehan, sanoi Albert koettaen hymyillä, — että se tuottaa minulle suurta surua.

— Mitä! Meneekö Cavalcanti neiti Danglars'in kanssa naimisiin? huudahti Beauchamp.

— Ettekö sitä tiedä! Tuletteko siis maailman toisesta äärestä, huudahti kreivi. — Te, maineen aviomies, ette siitä tiedä? Eihän Pariisi tällä haavaa muusta puhukaan.

— Ja tekö, kreivi, olette tämän avioliiton saanut aikaan? kysyi Beauchamp.

— Minäkö? Olkaa vaiti, herra uutistenkerääjä, älkää puhuko sellaista! Minäkö saisin avioliittoja aikaan? Ei, silloin ette minua tunne. Päinvastoin olen vastustanut sitä kaikin tavoin, olenpa kieltäytynyt rupeamasta puhemieheksikin.

— Nyt ymmärrän, sanoi Beauchamp, — ystävämme Albertin tähden.

— Minun tähteni! sanoi nuori mies. — Ei suinkaan! Kreivi voi todistaa, että olen aina pyytänyt häntä purkamaan tämän liiton, joka nyt itsestään on purkautunut. Kreivi väittää, etten saa siitä kiittää häntä. Jos niin on asian laita, niin pystytän muinaisten kreikkalaisten tavoin alttarin tuntemattomalle jumalalle.

— Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo, — olen pysytellyt jutusta niin erilläni että sekä appi-isä että sulhanen ovat hiukan kylmäkiskoisia minua kohtaan. Vain neiti Eugénie, jolla ei näy olevan erikoista kutsumusta avioliittoon, on pysynyt minulle ystävällisenä, sillä hän on huomannut, kuinka haluton olen saattamaan hänet avioliiton satamaan.

— Ja sanoitteko, että tämä avioliitto jo piankin solmitaan?

— Niin tapahtuu, vaikka olisin taistellut sitä vastaan kuinka paljon tahansa. En tunne tuota nuorta miestä, väitetään, että hän on rikas ja kuuluu hyvään perheeseen, mutta minä en luota sellaisiin puheisiin. Olen monta monituista kertaa sanonut sen herra Danglars'ille, mutta hän on ihastunut luccalaiseensa. Huomautin hänelle eräästä omasta mielestäni hyvin arveluttavasta seikasta. Imettäjä vaihtoi tuon nuoren miehen, mustalaiset ryöstivät hänet tai opettaja eksytti hänet, en tiedä sitä niin tarkkaan. Se vain on varmaa, ettei hänen isänsä yli kymmeneen vuoteen tietänyt hänestä mitään. Jumala yksin tietää, mitä hän noina harhailuvuosinaan on tehnyt. Mutta puheestani ei ollut apua. Minua pyydettiin kirjoittamaan majurille, että hän lähettäisi tarvittavat paperit. Tässä nuo paperit ovat. Lähetän ne herra Danglars'ille, mutta pesen käteni kuin Pilatus.

— Entä neiti d'Armilly, kysyi Beauchamp, — miten hän kohtelee teitä, kun riistätte häneltä oppilaan?

— En tiedä. Hän näyttää aikovan mennä Italiaan. Rouva Danglars on puhunut minulle hänestä ja pyytänyt suosituskirjeitä impressaarioita varten. Annoin hänelle kirjeen vietäväksi Valle-teatterin johtajalle, joka on minulle hiukan kiitollisuudenvelassa. Mutta mikä teitä vaivaa, Albert, tehän olette kovin surullisen näköinen? Oletteko ehkä tietämättänne rakastunut neiti Danglars'iin?

— En tietääkseni, vastasi Albert surullisesti hymyillen.

Beauchamp alkoi katsella tauluja.

— Mutta aivan tavallisella tuulella ette ole, jatkoi Monte-Cristo. — Mikä teitä vaivaa, kertokaahan?

— Päätäni kivistää, sanoi Albert.

— Siinä tapauksessa voin neuvoa teille oivallisen keinon, sanoi Monte-Cristo. — Se lääke on aina auttanut minua, silloin kun minulla on ollut ikävyyksiä.

— Mikä se on? kysyi nuori mies.

— Matkustaminen.

— Todellako? kysyi Albert.

— Niin. Ja kun minulla juuri nyt on ollut ikävyyksiä, aion lähteä matkalle. Lähdemmekö yhdessä?

— Teilläkö ikävyyksiä? sanoi Beauchamp. — Millä tavoin?

— Helppohan teidän on puhua noin. Olisipa teidänkin talossanne pantu toimeen tutkimuksia!

— Tutkimuksia! Mitä tutkimuksia?

— Niitä, joita herra Villefort johtaa saadakseen kiinni roiston, joka näyttää karanneen kaleerivankilasta.

— Sehän on totta, sanoi Beauchamp, — luin siitä sanomalehdissä. Mikä tuo Caderousse oikeastaan oli?

— Hän näytti olleen provencelainen. Villefort kuuli hänestä Marseillessa ollessaan, ja Danglars'kin muistaa kuulleensa hänestä puhutun. Tästä johtuu, että kuninkaallinen prokuraattori on ottanut jutun sydämenasiakseen ja poliisiprefekti on käynyt siihen käsiksi niin innokkaasti, että on kahden viikon aikana lähettänyt tänne luokseni kaikki rosvot, jotka on saatu kiinni Pariisissa tai sen ympäristössä, muka Caderoussen murhaajina. Tästä on seurauksena, ettei Ranskan kuningaskunnassa kolmen kuukauden päästä ole ainoatakaan varasta eikä murhamiestä, joka ei tuntisi tarkkaan taloani. Sen vuoksi olenkin päättänyt jättää heidät ja mennä niin kauaksi kuin maata riittää. Tulkaa mukaan, vicomte.

— Mielelläni.

— Asia on siis päätetty?

— On, mutta minne menemme?

— Johan sanoin: sinne, missä ilma on puhdasta, missä melu on tauonnut, missä ihminen, olkoon hän kuinka ylpeä tahansa, tuntee itsensä nöyräksi ja pieneksi. Minä rakastan tuollaista nöyrtymistä, minä, jota sanotaan maailman herraksi kuin Augustusta.

— Minne siis lähdette?

— Meren rannalle, vicomte, meren rannalle. Olenhan merimies. Lapsena liekutti minua vanha Okeanos ja nukuin Amfitriten sylissä. Olen leikkinyt toisen vihreällä vaipalla ja toisen ruusunhohtavalla viitalla. Rakastan merta niin kuin mies rakastaa lemmittyään, ja kun en ole pitkään aikaan sitä nähnyt, ikävöin sen luokse.

— Lähtekäämme, kreivi, lähtekäämme.

— Suostutte siis?

— Suostun.

— No niin, tänä iltana odottavat pihallani matkavaunut, joissa voi levätä aivan kuin vuoteessa. Näiden vaunujen eteen valjastetaan neljä postihevosta. Herra Beauchamp, neljää voi helposti ohjata. Tahdotteko tulla seurassamme? Minä otan teidät matkaan.

— Kiitos, tulen juuri meren rannalta.

— Mitä, tuletteko meren rannalta?

— Tulen, melkein sieltä. Tein pienen matkan Borromeon saarille.

— Tulkaa sittenkin, sanoi Albert.

— En, rakas Morcerf, ymmärrättehän, että kerran kieltäydyttyäni en mitenkään voi tulla. Sitä paitsi minun täytyy jäädä Pariisiin, lisäsi hän hiljaa, — vaikkapa ei muuta varten kuin vartioimaan lehteni kirjelaatikkoa.

— Te olette hyvä ja oivallinen ystävä, sanoi Albert. — Olette oikeassa, vartioikaa ja valvokaa, Beauchamp, ja koettakaa päästä selville, kuka salainen vihamies on tuon uutisen pannut liikkeelle.

Albert ja Beauchamp erosivat. Heidän kädenpuristuksensa ilmaisi kaiken, mistä he eivät voineet vieraan kuullen puhua.

— Beauchamp on verraton mies, sanoi Monte-Cristo sanomalehtimiehen poistuttua, — eikö olekin, Albert?

— Hänellä on hyvä sydän, sen tiedän, ja pidänkin hänestä tavattoman paljon. Mutta kun nyt olemme kahden, niin sanokaa, minne lähdemme, vaikkakin asia on minulle melkein samantekevä.

— Normandiaan, jos niin tahdotte.

— Mainiota. Siellä olemme maalla rauhassa, ei ole seuraa, ei naapureita.

— Olemme vain hevosten seurassa ratsastaessamme, koirien seurassa metsästäessämme, ja meillä on vene kalastaaksemme, siinä kaikki.

— Muuta en pyydäkään. Ilmoitan äidilleni ja tulen mukaanne.

— Mutta päästääkö hän teidät? kysyi Monte-Cristo.

— Normandiaan? Minutko? Olenhan minä vapaa.

— Lähtemään yksinänne, sen kyllä tiedän, sillä tapasinhan teidät Italiassa.

— Entä sitten.

— Mutta sellaisen miehen seurassa kuin kreivi Monte-Cristo on?

— Teillä on huono muisti.

— Kuinka niin?

— Enkö ole kertonut, kuinka voimakasta sympatiaa äitini tuntee teitä kohtaan?

— Nainen on huikentelevainen, sanoi Franz ensimmäinen. Nainen on laine, sanoi Shakespeare. Toinen oli suuri kuningas ja toinen suuri runoilija; kumpikin tunsi naisen varmasti.

— Niin kyllä, he tunsivat naiset, mutta äitini ei olekaan mikään tavallinen nainen.

— Suokaa anteeksi, mutta minä en ymmärrä oikein täydellisesti kaikkia kielenne hienouksia.

— Tarkoitan sillä, että äitini ei tuhlaa tunteitaan, ja kun hän kerran ne antaa, niin hän antaa ne koko elinajakseen.

— Todellako? huokasi Monte-Cristo. — Ja luuletteko siis, että hän tuntee minua kohtaan jotakin muuta kuin aivan tavallista välinpitämättömyyttä?

— Olen sanonut sen jo kerran ennen ja sanon uudelleen: te mahdatte olla kummallinen ja muita etevämpi henkilö.

— Oh!

— Niin olettekin, sillä äitini ei tunne teitä kohtaan uteliaisuutta, vaan suurta kiintymystä. Ollessamme kahden emme puhu mistään muusta kuin teistä.

— Ja hän käskee teitä olemaan varuillanne tällaisen Manfredin suhteen?

— Päinvastoin, hän sanoo aina: "Albert, minä luulen, että kreivi on jalo mies, koeta saavuttaa hänen rakkautensa."

Monte-Cristo käänsi katseensa syrjään ja huokasi.

— Todellako? sanoi hän.

— Sen vuoksi, jatkoi Albert, — ei hän suinkaan vastustaisi matkaani, vaan päinvastoin kehottaisikin minua lähtemään, koska se varmasti on aivan hänen toivomustensa mukaista.

— Lähtekää siis, sanoi Monte-Cristo. — Tänä iltana tavataan. Olkaa täällä kello viisi, saavumme perille puoliyön aikaan tai kello yhdeltä.

— Mitä! Tréport'iin…?

— Tréport'iin tai sen lähistölle.

— Tarvitsette siis ainoastaan kahdeksan tuntia päästäksenne kahdenkymmenen peninkulman päähän?

— Siinähän on runsaasti aikaa, sanoi Monte-Cristo.

— Te saatte todellakin ihmeitä aikaan, kiidättehän nopeammin kuin rautatiejuna, jota ei Ranskassa kylläkään ole vaikea voittaa, mutta te olette vielä nopeampi kuin lennätin.

— Kun joka tapauksessa tarvitsemme ainakin seitsemän tai kahdeksan tuntia päästäksemme perille, niin olkaa täsmällinen, sanoi kreivi.

— Olkaa rauhassa, minulla ei ole muuta tehtävää kuin valmistautua matkakuntoon.

— Siis kello viisi tavataan.

— Kello viisi.

Albert lähti. Nyökättyään hänelle hymyillen hyvästiksi Monte-Cristo vaipui hetkeksi syviin mietteisiin. Sitten hän pyyhkäisi kädellään otsaansa ikään kuin karkottaakseen unelmat ja soitti kelloa.

Kun kreivi oli lyönyt kaksi kertaa kelloon, astui Bertuccio sisään.

— Herra Bertuccio, sanoi hän, — lähdenkin Normandiaan jo tänä iltana. Kello viiteen asti on teillä kylliksi aikaa. Lähettäkää sana ensimmäisen pysähdyspaikan tallirengeille. Herra Morcerf tulee seurassani. Menkää!

Bertuccio totteli, ja pikaratsastaja lähti ilmoittamaan Pontoiseen, että lyönnilleen kello kuusi ajavat postivaunut siitä ohi. Ja kuusi tuntia myöhemmin oli kaikille odotusasemille annettu tieto.

Ennen lähtöään kreivi meni Haydéen luo, ilmoitti hänelle matkastaan ja jätti talon hänen huostaansa.

Albert oli täsmällinen. Matkan alussa hän oli synkänpuoleinen, mutta nopea vauhti virkisti hänen mieltään. Hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että hevosilla päästäisiin sellaista vauhtia eteenpäin.

— Se on totta, sanoi Monte-Cristo. — Teidän postihevosillannekaan ei pääse kuin vajaan peninkulman tunnissa, ja kun typerä laki kieltää ajamasta toisen ohitse pyytämättä häneltä lupaa — jolloin sairas ja yskivä matkustaja voi pakottaa iloiset ja terveet matkustajat pysymään takanaan — niin ei pääse kunnolla eteenpäin. Minä vältän nämä ikävyydet käyttämällä omia hevosiani ja omia ajomiehiäni, eikö niin, Ali?

Ja pistäen päänsä vaunun ikkunasta kreivi päästi kehotushuudon, joka antoi hevosille siivet; ne eivät enää juosseet, ne lensivät. Vaunut kiitivät kuin ukkonen tietä pitkin, ja kaikki kääntyivät katsomaan tätä meteoria. Ali matki kreivin huutoa ja hymyili, niin että valkoiset hampaat välkkyivät, tarttui lujemmin ohjaksiin ja yllytti hevosia, joiden komeat harjat liehuivat tuulessa. Ali, aron lapsi, tunsi olevansa omassa elementissään, ja mustine kasvoineen, kiiluvine silmineen, lumivalkoisine pukuineen hän näytti keskellä tomupilveä samumtuulen tai myrskyn haltialta.

— Tätä nautintoa en vielä ole ennen tuntenut, sanoi Morcerf, — tätä nopeuden nautintoa.

Viimeisetkin pilvet haihtuivat hänen otsaltaan kuin viiman vieminä.

— Mutta mistä hitosta saatte tällaisia hevosia? kysyi Albert. — Kasvatatteko niitä itse?

— Kasvatan, vastasi kreivi. — Kuusi vuotta sitten sain Unkarista orin, joka oli kuuluisa nopeudestaan. En muista mitä siitä maksoin, Bertuccio sen osti. Vuoden kuluessa sillä oli kolmekymmentä perillistä. Tällä matkalla saamme nähdä kaikki sen jälkeläiset. Ne ovat kaikki samanlaisia, mustia, aivan pilkuttomia, paitsi että otsassa on valkoinen tähti, sillä tälle oivalliselle oriille valittiin tammat yhtä huolellisesti kuin sulttaanille valitaan vaimot.

— Mainiota…! Mutta sanokaahan, kreivi, mitä teette näillä kaikilla hevosilla?

— Näettehän, matkustan.

— Mutta ettehän aina matkusta.

— Kun en niitä enää tarvitse, saa Bertuccio myydä ne; hän väittää saavansa niistä kolmekymmentä- tai neljäkymmentätuhatta frangia.

— Mutta eihän mikään Euroopan kuningas ole kyllin rikas ostaakseen niitä.

— Silloin Bertuccio myy ne jollekulle itämaalaiselle visiirille, joka tyhjentää aarrekammionsa ostaakseen ne ja antaa alamaisilleen kepiniskuja jalkapohjiin täyttääkseen aarrekammionsa uudelleen.

— Arvatkaapa, mitä nyt ajattelin.

— Sanokaahan.

— Bertuccio mahtaa teidän jälkeenne olla Euroopan rikkain yksityishenkilö.

— Siinä erehdytte. Olen varma siitä, että jos kääntäisitte Bertuccion taskut nurin, ette löytäisi viittä frangia.

— Kuinka se voi olla mahdollista? ihmetteli Albert. — Herra Bertuccio on siis täydellinen poikkeus. Älkää kertoko minulle liiaksi ihmeitä, rakas kreivi, muuten en enää usko teitä.

— Minun elämässäni ei ole mitään ihmeitä, Albert, ei muuta kuin numeroita ja järjestystä, siinä kaikki. Selitän teille. Taloudenhoitaja varastaa, mutta miksi hän varastaa?

— Koska se on hänen luonteensa mukaista, sanoi Albert. — Hän varastaa varastaakseen.

— Siinä erehdytte. Hän varastaa siksi, että hänellä on vaimo ja lapset, ja hän tahtoo koota vaimolleen ja lapsilleen. Hän varastaa varsinkin sen vuoksi, ettei usko jäävänsä ainiaaksi isäntänsä luo, ja tahtoo turvata tulevaisuutensa. Bertuccio on yksin maailmassa. Hänen ei tarvitse tehdä minulle tiliä, ja hän on varma, ettei koskaan lähde luotani.

— Kuinka niin?

— Koska en mistään löydä häntä parempaa.

— Liikutte vaarallisessa kehässä, otaksumien piirissä.

— En suinkaan, olen varma. Hyvä palvelijani on sellainen, jonka elämä ja kuolema on vallassani.

— Ja Bertuccion elämä ja kuolema on siis teidän vallassanne? kysyi Albert.

— On, vastasi kreivi kylmästi.

Sana voi joskus lopettaa keskustelun, niin kuin rautainen portti sulkee tien. Kreivin lausuma on oli tuollainen sana.

Matka jatkui yhtä nopeasti. Kolmekymmentäkaksi hevosta oli sijoitettu kahdeksaan eri paikkaan, ja matkaan kului aikaa kahdeksan tuntia.

He saapuivat yöllä kauniin puiston portille. Portinvartija seisoi avoimen portin vieressä. Viimeisen pysäkin tallirenki oli lähettänyt hänelle tiedon.

Kello oli puoli kolme. Morcerf vietiin huoneistoonsa. Siellä häntä odotti lämmin kylpy ja ateria. Häntä auttoi palvelija, joka oli seurannut vaunujen takaistuimella; Baptistin, joka oli istunut etuistuimella, palveli kreiviä.

Albert kylpi, aterioi ja meni levolle. Koko yön viihdytti häntä meren alakuloinen pauhina. Noustuaan hän meni heti ikkunaan katsomaan, avasi sen ja tuli pienelle parvekkeelle, josta näkyi meren aava ulappa ja metsään päättyvä puisto.

Pienessä lahdessa kiikkui teräväkeulainen, siromastoinen korvetti, jonka lipussa oli Monte-Criston vaakuna, sinisestä merestä nouseva kultavuori, jonka huipulla oli punainen risti; tämä vaakuna olisi saattanut yhtä hyvin merkitä Vapahtajan kärsimystä — hän kun teki vuoren kultaa kalliimmaksi ja pyhitti häpeällisen ristin verellään — kuin myöskin kreivin elämän mennyttä kärsimystä ja uudelleennousemista. Korvetin vieressä oli pieniä purjeveneitä, lähistön kalastajien veneitä, jotka näyttivät herransa määräyksiä odottavilta nöyriltä alamaisilta.

Minne tahansa kreivi pysähtyi, vaikkapa vain päiväksikin, siellä oli kaikki järjestetty tavattoman mukavaksi. Elämä muuttuikin sen vuoksi heti paikalla mieluisaksi.

Albert löysi eteishuoneestaan kaksi pyssyä ja kaikki metsästystarpeet; alakerran muita korkeampi huone oli kokonaan varattu niille nerokkaille laitteille, joita kalastusintoiset englantilaiset ovat keksineet, he kun ovat kärsivällisiä ja joutilaita. Näitä laitteitaan he eivät vielä ole saaneet Ranskan vanhoihin tapoihinsa piintyneitä kalastajia käyttämään!

Päivä kului kaikenlaiseen urheiluun, jossa Monte-Cristo osoittautui mestariksi. He ampuivat kymmenisen fasaania puistosta, saivat yhtä monta lohta joesta, päivällinen tarjottiin majassa meren rannalla, ja tee juotiin kirjastossa.

Kolmannen päivän iltana, kun Albert aivan uupuneena tästä urheilusta, joka Monte-Cristolle näytti olevan pelkkää leikkiä, nukahti tuoliinsa kreivin keskustellessa arkkitehtinsa kanssa suunnittelemastaan kasvihuoneesta, kuului tieltä kiivasta ratsastusta, ja Albert kohotti päätään. Hän katsoi ulos ikkunasta ja näki suureksi harmikseen pihalla oman kamaripalvelijansa, jota hän ei ollut tahtonut ottaa mukaansa, ettei liiaksi rasittaisi kreiviä.

— Florentin täällä! huudahti hän hypäten tuolistaan. — Onko äitini sairas?

Ja hän juoksi ovelle.

Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja näki hänen rientävän palvelijan luo, joka otti taskustaan pienen sinetillä suljetun käärön. Käärössä oli sanomalehti ja kirje.

— Kuka tämän kirjeen on lähettänyt? kysyi Albert kiihkeästi.

— Herra Beauchamp, vastasi Florentin.

— Onko Beauchamp lähettänyt teidätkin tänne?

— On. Hän kutsui minut luokseen, antoi minulle matkarahat ja otti minulta lupauksen, etten pysähtyisi, ennen kuin olen tavannut herran. Olen ajanut yhtä mittaa viisitoista tuntia.

Albert avasi vavisten kirjeen. Luettuaan ensimmäiset rivit hän kiljahti ja tarttui sanomalehteen. Hänen silmänsä himmenivät, polvensa horjahtivat, ja hän nojautui Florentiniin pysyäkseen pystyssä.

— Mies parka! mutisi Monte-Cristo niin hiljaa, ettei itsekään kuullut näitä säälin sanoja. — On siis totta, että isäin pahat teot tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen.

Tällä välin Albert oli hiukan tointunut ja jatkoi lukemistaan, hän ravisti hikistä tukkaansa ja rypisti sanomalehden ja kirjeen.

— Florentin, sanoi hän, — onko hevosenne siinä kunnossa, että sillä pääsee Pariisiin?

— Se on huono, pattijalkainen postikoni.

— Miten kotona voitiin lähtiessänne?

— Kaikki oli rauhallista. Mutta palatessani herra Beauchampin luota näin rouvan itkevän. Hän lähetti etsimään minua saadakseen tietää, milloin palaatte. Sanoin silloin meneväni herra Beauchampin toimesta teitä etsimään. Ensin hän tarttui käsivarteeni aivan kuin estääkseen minua. Mutta hetkisen mietittyään hän sanoi: "Lähtekää, Florentin, ja pyytäkää häntä palaamaan."

— Niin, äiti, niin, sanoi Albert, — minä palaan, olkaa siitä varma, ja voi silloin tuota konnaa!… Minun täytyy heti paikalla lähteä.

Hän palasi huoneeseen, jonne oli jättänyt Monte-Criston.

Hän ei ollut enää sama mies kuin ennen. Viidessä minuutissa oli Albertissa tapahtunut suuri muutos. Hänen äänensä oli muuttunut, kasvoilla paloi kuumeinen hohde, silmät paloivat sinisten luomien alla, ja hän asteli horjuen kuin humaltunut.

— Kreivi, sanoi hän, — kiitos vieraanvaraisuudestanne, jota olisin kauemminkin tahtonut nauttia, mutta minun täytyy nyt palata Pariisiin.

— Mitä on tapahtunut?

— Suuri onnettomuus. Mutta sallikaa minun lähteä, sillä nyt on kysymyksessä paljon kalliimpi seikka kuin elämäni. Pyydän, älkää kyselkö, antakaa minulle vain hevonen!

— Tallini on käytettävänänne, sanoi Monte-Cristo. — Mutta tehän kuolette väsymyksestä, jos lähdette ratsain; ottakaa vaunut, kärryt, jotkin ajoneuvot.

— Se kestäisi liian kauan, ja minä tarvitsen tuota pelkäämäänne väsymystä, sillä se tekee minulle hyvää.

Albert astui muutaman askelen horjuen aivan kuin kuulan satuttamana ja vaipui tuoliin oven viereen.

Kreivi ei nähnyt tätä toista pyörtymistä, sillä hän oli jo ikkunan luona huutamassa:

— Ali, ratsu herra Morcerfille! Nopeasti, hänellä on kiire!

Nämä sanat saivat Albertin tointumaan. Hän riensi ulos, kreivi seurasi häntä.

— Kiitos, sanoi nuori mies hypäten satulaan. — Palatkaa niin pian kuin voitte, Florentin. Mitä minun pitää sanoa saadakseni toisen hevosen?

— Ei mitään, jätätte vain tämän, ja teille satuloidaan heti toinen.

Albert aikoi lähteä, mutta pysähtyi vielä.

— Pidätte ehkä lähtöäni kummallisena, mielettömänä, sanoi nuori mies. — Ette ymmärrä, kuinka muutama sanomalehden rivi voi saada ihmisen epätoivoon. Lukekaa siis tämä lehti, lisäsi hän heittäen kreiville sanomalehden, — mutta vasta lähdettyäni, ettette näkisi minun punastuvan.

Ja kreivin kumartuessa ottamaan lehteä hän painoi kannukset hevosen kylkiin, joka kummastuneena siitä, että ratsumies luuli tarvitsevansa sellaisia keinoja, lähti kiitämään kuin nuoli.

Kreivin katse viipyi syvästi säälivänä ratsastajassa. Vasta, kun tämä oli kokonaan kadonnut näkyvistä, hän käänsi katseensa lehteen ja luki:

Se ranskalainen upseeri, joka oli Janinan pashan Alin palveluksessa ja josta Impartial-lehti kolme viikkoa sitten kertoi, mies, joka luovutti Janinan linnoituksen ja lisäksi vielä myi hyväntekijänsäkin turkkilaisille, oli todellakin siihen aikaan nimeltään Fernand, niin kuin arvoisa virkaveljemme on maininnut. Mutta sittemmin hän on lisännyt ristimänimeensä aatelisnimen. Hänen nimensä on nykyään kreivi Morcerf, ja hän kuuluu päärien kamariin.

Tuo kaamea salaisuus, jonka Beauchamp jalomielisesti oli haudannut, ilmestyi siis näkyviin aseellisena kummituksena. Toinen sanomalehti, jolla oli asiasta tarkat yksityistiedot, oli heti seuraavana päivänä Albertin lähdettyä Normandiaan julkaissut nuo muutamat rivit, jotka olivat tehdä nuoren miehen hulluksi.

86. Tuomio

Kello kahdeksan aamulla Albert saapui aivan äkkiä Beauchampin luo. Kamaripalvelija tiesi odottaa häntä ja vei Morcerfin herransa huoneeseen, sillä tämä oli juuri kylvyssä.

— No? kysyi Albert.

— Odotin teitä, ystävä parka! vastasi Beauchamp.

— Tässä olen. Minun ei tarvitse sanoa teille, Beauchamp, että tiedän, ettei teidänkaltaisenne hyväsydäminen, kunnon mies ole puhunut tästä kenellekään, ettehän, ystäväni. Kun sitä paitsi lähetitte minulle sanan, niin onhan se parhaana todistuksena ystävyydestänne. Älkäämme siis kuluttako aikaa turhiin puheisiin. Aavistatteko, mistäpäin tämä isku tulee?

— Sen sanon kohta teille parilla sanalla.

— Mutta kertokaa ensin minulle kaikki tämän kamalan petoksen yksityiskohdat.

Ja Beauchamp kertoi häpeän ja tuskan murtamalle ystävälleen mitä oli tapahtunut.

Kirjoitus oli ollut kaksi päivää aikaisemmin eräässä toisessa aamulehdessä, ja asian teki entistä vakavammaksi se, että tätä lehteä pidettiin hallituksen äänenkannattajana. Beauchamp istui aamiaista syömässä, kun uutinen osui hänen silmiinsä. Hän lähetti heti noutamaan ajuria ja lopettamatta ateriaansa riensi lehden toimitukseen. Vaikka Beauchampilla oli aivan päinvastaiset valtiolliset mielipiteet kuin tämän lehden päätoimittajalla, olivat he henkilökohtaisia ystäviä — niin kuin usein on laita.

Astuessaan toimitukseen Beauchamp näkee päätoimittajan hyvin tyytyväisenä lukemassa luultavasti itse laatimaansa kirjoitusta sokerijuurikkaiden viljelemisestä.

— Koska lehti on kädessänne, sanoi Beauchamp, — ei minun tarvitsekaan selittää, miksi tänne tulen.

— Oletteko ehkä sokeriruokojen puolustaja? kysyi hallituksen lehden päätoimittaja.

— En, vastasi Beauchamp, — en tunne sitä kysymystä laisinkaan. Minä tulen aivan toisissa asioissa.

— Ja miksi tulette?

— Morcerfia koskevan kirjoituksen tähden.

— Sehän on totta. Eikö olekin merkillinen kirjoitus?

— Niin merkillinen, että voitte joutua syytteeseen kunnianloukkauksesta ja sekaannutte vaaralliseen riitajuttuun.

— En lainkaan. Uutisen ohella saimme kaikki todistuskappaleet ja tiedämme, että herra Morcerf tulee pysymään aivan siivolla. On isänmaan edun mukaista antaa ilmi tällaiset miehet.

Beauchamp tuli aivan sanattomaksi.

— Mutta kuka teille on antanut nämä tiedot? kysyi hän viimein, — sillä minun lehteni, joka ensimmäisenä tästä puhui, oli pakko vaieta todistusten puutteessa, ja onhan meillä suurempi syy kuin teillä paljastaa herra Morcerf, koska hän on päärien kamarin jäsen ja me kuulumme vastustuspuolueeseen.

— Hyvä Jumala, emme me suinkaan ole nuuskineet tätä häväistysjuttua, vaan se on meille ilmoitettu. Eilen saapui Janinasta eräs mies mukanaan täydellinen syytösaineisto, ja kun epäröimme painattaa sitä, vastasi hän antavansa siinä tapauksessa uutisen johonkin toiseen lehteen. Tiedättehän, Beauchamp, mitä merkitsee huomattava uutinen. Emme tahtoneet päästää tätä käsistämme. Nyt on isku isketty, ja se on niin ankara, että siitä puhutaan kautta Euroopan.

Beauchamp käsitti, ettei hänellä ollut täällä enää mitään tehtävää, ja poistui epätoivoissaan lähettääkseen pikalähetin Morcerfin luo.

Hän ei voinut Albertille kirjeessä ilmoittaa erästä toista seikkaa, sillä se tapahtui lähdön jälkeen. Päärien kamarissa, jossa kaikki tavallisesti oli hyvin rauhallista ja tasaista, vallitsi sinä päivänä kiihtynyt mieliala. Melkein kaikki olivat saapuneet ennen määräaikaa ja keskustelivat tästä ikävästä tapauksesta, joka varmasti kääntäisi yleisen huomion päärien kamarin tunnetuimpaan jäseneen.

Sanomalehtikirjoitusta luettiin puoliääneen, tehtiin lisäyksiä ja muisteltiin yksityiskohtia, jotka selittivät asiaa. Virkatoverit eivät pitäneet kreivi Morcerfista. Hänen oli täytynyt niin kuin muidenkin nousukkaiden pysytellä hyvin korskeana säilyttääkseen asemansa. Vanha aatelisto nauroi hänelle, lahjakkaat karttoivat häntä, ja kunniansa puolesta moitteettomat pysyttelivät vaistomaisesti erillään hänestä. Näin oli kreivin asema sikäli ikävä, että hän helposti saattoi joutua sovitusuhriksi. Kun Jumalan sormi kerran oli osoittanut hänet syylliseksi, niin jokainen huusi: Ristiinnaulitse!

Kreivi Morcerf itse ei tiennyt vielä mistään. Hän ei tilannut sanomalehteä, jossa tuo häpäisevä kirjoitus oli ollut, ja hän oli kuluttanut aamupäivänsä kirjeitten kirjoittamiseen ja ostamansa hevosen koettelemiseen.

Hän saapui siis tavalliseen aikaan päärien kamariin, pää pystyssä, ylpeänä, korskeana, astui vaunuistaan, kulki käytävän halki ja tuli istuntosaliin huomaamatta, miten ovenvartija epäröi päästää häntä sisään ja miten virkaveljet tervehtivät häntä vain puolittain.

Morcerfin tullessa oli istuntoa kestänyt jo puoli tuntia. Kreivi ei siis ollut tilanteen tasalla, vaan esiintyi aivan kuten ennenkin. Mutta kaikkien mielestä hän vaikutti entistä ylpeämmältä, ja hänen käyttäytymisensä tuntui hänen arvoasemaansa kadehtivien mielestä sopimattomalta, useiden mielestä kerskailulta ja muutamien mielestä röyhkeydeltä.

Kaikesta huomasi, että päärien kamari kiihkein mielin odotti taistelun alkua. Kaikkien käsissä oli tuo syyttävä sanomalehti. Mutta niin kuin tavallisesti käy, ei kukaan tahtonut ensimmäisenä ryhtyä hyökkäämään. Lopulta eräs kunnianarvoinen pääri, Morcerfin julkinen vihamies, astui puhujalavalle niin juhlallisesti, että kaikki huomasivat odotetun hetken koittaneen.

Syntyi kuolemanhiljaisuus. Vain Morcerf ei tietänyt, miksi nyt tahdottiin niin tarkkaavina kuunnella puhujaa, jolle tätä kunniaa ei tavallisesti suotu.

Puhuja lausui rauhallisesti esipuheensa, jossa hän ilmoitti aikovansa käydä käsiksi asiaan, joka oli niin vakava, niin pyhä, niin tärkeä koko päärien kamarille, että hän pyysi virkaveljiänsä tarkkaan häntä kuuntelemaan.

Kuullessaan Janinan ja Fernandin nimen kreivi Morcerf kalpeni niin kovasti, että koko seura, jonka silmät ahnaina olivat kiintyneet häneen, vavahti.

Moraaliset haavat voi salata, mutta ne eivät koskaan mene umpeen. Aina ne tuottavat tuskaa, aina ne ovat valmiita vuotamaan verta, kun niihin koskee, ja ne pysyvät sydämessä verestävinä ja avoimina.

Sanomalehtikirjoituksen lukeminen lopetti hiljaisuuden, ja kuului sorinaa, joka kuitenkin pian taukosi, kun syyttäjä näytti aloittavan varsinaisen puheensa. Hän huomautti, kuinka suuresti hän oli arkaillut kajota tällaiseen asiaan ja kuinka hänen tehtävänsä oli vaikea. Herra Morcerfin ja koko eduskunnan kunnia oli kysymyksessä, puhuja sanoi puolustavansa sitä vaatimalla, että asiasta ryhdyttäisiin heti keskustelemaan. Lopuksi hän ehdotti, että oli asetettava tutkintalautakunta niin pian kuin mahdollista, jotta voitaisiin taistella panettelua vastaan, ennen kuin se oli liiaksi levinnyt. Tutkimuksen perusteella herra Morcerf voitaisiin jälleen saattaa siihen asemaan, joka hänellä jo kauan oli ollut yleisön edessä.

Tämä odottamaton, pelottava onnettomuus lamautti Morcerfin niin täydellisesti, että hän saattoi vain sopertaa muutaman sanan ja luoda harhailevia katseita virkaveljiinsä. Tällainen arkuus voi yhtä hyvin ilmaista syyttömän hämmennystä kuin syyllisen häpeääkin, ja se herätti myötätuntoa häntä kohtaan. Todella jalot luonteet ovat aina valmiita olemaan myötätuntoisia, kun heidän vihollistaan kohdannut onnettomuus on suurempi kuin heidän vihansa.

Puheenjohtaja tahtoi äänestettäväksi, pannaanko tutkimus toimeen vai eikö. Ne, jotka äänestivät tutkimuksen puolesta, nousivat seisomaan, toiset jäivät istumaan. Tulos oli, että tutkimus päätettiin panna toimeen.

Kreiviltä kysyttiin, paljonko aikaa hän tarvitsee valmistautuakseen puolustamaan itseään.

Morcerfin rohkeus oli palannut, kun hän huomasi, että kamalasta iskusta huolimatta hän vielä eli.

— Herrat päärit, sanoi hän, — ajan avulla ei torjuta tällaisia iskuja, joita salaiset vihamieheni minuun suuntaavat jäädäkseen ehkä tekonsa tehtyään ainiaaksi varjoon. Salamaan, joka on minut hetkiseksi sokaissut, täytyy minun vastata heti paikalla, kuin ukkonen. Miksi en tällaisen puhdistautumisen sijasta saa vuodattaa vertani todistaakseni virkaveljilleni, että olen heidän vertaisensa?

Nämä sanat synnyttivät kuulijoissa edullisen mielialan syytettyä kohtaan.

— Pyydän siis, jatkoi hän, — että tutkimus pannaan toimeen niin pian kuin mahdollista, ja olen valmis jättämään eduskunnalle kaikki ne paperit, jotka voivat tässä tutkimuksessa tulla kysymykseen.

— Minä päivänä arvelette voivanne olla valmis? kysyi puheenjohtaja.

— Olen tästä päivästä alkaen eduskunnan käytettävänä, vastasi kreivi.

Puheenjohtaja soitti kelloa.

— Hyväksyykö eduskunta, että tutkimus aloitetaan vielä tänä päivänä? kysyi hän.

— Hyväksyy! kuului vastaukseksi.

Valittiin kaksitoistamiehinen lautakunta tutkimaan Morcerfin asiaa. Lautakunnan ensimmäinen istunto alkaisi kello kahdeksan samana iltana eduskunnan kansliassa. Jos useampia istuntoja tarvittaisiin, pidettäisiin ne samaan aikaan ja samassa paikassa.

Kun tämä päätös oli tehty, pyysi Morcerf lupaa saada poistua. Hän tahtoi mennä järjestämään niitä todistuskappaleita, jotka hän jo aikoja sitten oli koonnut puolustautuakseen tätä myrskyä vastaan. Viekas ja kukistamaton kun oli, oli hän aavistanut, että se kerran tulisi.

Beauchamp kertoi tämän kaiken Albertille, mutta paljon eloisammin kuin me, koska me olemme jo niin etäällä noista tapahtumista.

Kuunnellessaan Albert vapisi vuoroin toivosta, vuoroin suuttumuksesta, vuoroin häpeästä, sillä Beauchampin kertomuksista hän tiesi isänsä syylliseksi eikä inttänyt, miten hän olisi voinut todistaa syyttömyytensä. Päästyään näin pitkälle kertomuksessaan Beauchamp vaikeni.

— Entä sitten? kysyi Albert.

— Sittenkö? kysyi Beauchamp.

— Niin.

— Ystäväni, kysymyksenne saattaa minut kamalan vaikeaan asemaan. Tahdotteko siis tietää jatkon?

— Tahdon aivan ehdottomasti, ystäväni, ja mieluummin kuulen sen teidän suustanne kuin muiden.

— No niin, kootkaa siis koko rohkeutenne, Albert, sillä ette ole sitä koskaan välttämättömämmin tarvinnut.

Albert pyyhkäisi kädellään otsaansa aivan kuin tunnustellakseen omaa voimaansa, niin kuin mies käydessään puolustamaan henkeänsä tarkastaa panssariaan ja taivuttelee miekkaansa.

Hän tunsi itsensä voimakkaaksi, sillä hän piti suonissaan polttavaa kuumetta tarmona.

— Jatkakaa! sanoi hän.

— Ilta tuli, jatkoi Beauchamp. — Koko Pariisi odotti tutkimuksen tulosta. Monet väittivät, että isänne ei tarvinnut tehdä muuta kuin astua esiin, ja koko syytös raukeaisi. Toiset taas väittivät, että kreivi ei tulekaan lautakunnan istuntoon; jotkut vakuuttivat nähneensä hänen lähteneen Brysseliin, ja toiset menivät jo kysymään poliisilaitokselta, oliko kreivi ottanut passin, niin kuin kerrottiin.

Tunnustan suoraan, että panin kaikki voimani liikkeelle päästäkseni salaa parvekkeelle erään nuoren pääriystäväni avulla, joka kuului tutkimuslautakuntaan. Hän tuli minua noutamaan ennen kello seitsemää, uskoi minut erään ovenvartijan huostaan, ja ennen kuin kukaan oli saapunutkaan, pääsin erääseen aitioon. Edessäni oli pylväs ja pimeys peitti minut aivan kokonaan; saatoin siis toivoa, että näkisin ja kuulisin kaiken, mitä tapahtuisi. Kello kahdeksalta olivat kaikki koolla.

Herra Morcerf saapui juuri, kun kahdeksanlyönnin viimeinen helähdys kuului. Hänen kädessään oli papereita, ja hän näytti tyyneltä. Vastoin tavallisuutta hän oli nyt käytökseltään vaatimaton, hänen pukunsa oli yksinkertainen ja jäykkä ja takki oli napitettu ylhäältä alas asti kuin vanhoilla sotilailla.

Hänen läsnäolonsa teki edullisen vaikutuksen. Lautakunta ei ollut lainkaan vihamielinen, ja useat sen jäsenistä tulivat tervehtimään kreiviä.

Albertin sydäntä vihloi, kun hän kuuli kaikki nämä yksityiskohdat, ja kuitenkin hän tunsi kesken tuskaansa jonkinmoista kiitollisuutta, hän olisi tahtonut syleillä noita miehiä, jotka sillä tavoin olivat osoittaneet kunnioitustaan hänen isäänsä kohtaan, kun tämän kunnia oli joutunut vaaraan.

— Sitten saapui vahtimestari ja antoi kirjeen puheenjohtajalle.

"Teillä on puheenvuoro, herra Morcerf", sanoi puheenjohtaja avaten kirjeen.

Kreivi aloitti puolustuspuheensa, ja minä vakuutan teille, jatkoi Beauchamp, — että se oli verraton ja tavattoman taitavasti laadittu. Hän näytti papereita, joiden mukaan Janinan visiiri oli viimeiseen asti kunnioittanut häntä luottamuksellaan, koska oli lähettänyt hänet neuvottelemaan hallitsijan kanssa pelastuksestaan. Hän näytti sormusta, vallanmerkkiä, jolla Ali-pasha tavallisesti sulki kirjeensä ja jonka hän oli antanut Morcerfille, että tämä voisi tulla hänen luokseen minä vuorokauden hetkenä tahansa, vaikkapa haaremiinkin. Pahaksi onneksi, jatkoi Morcerf, eivät neuvottelut vieneet odotettuun tulokseen, ja hänen palatessaan herransa luo tämä olikin jo kuollut. Mutta kuollessaan, sanoi kreivi, hän osoitti niin suurta luottamusta minua kohtaan, että uskoi huostaani vaimonsa ja tyttärensä.

Albert vavahti nämä sanat kuullessaan, sillä Beauchampin kuvaus johti hänen mieleensä Haydéen elämäntarinan, ja hän muisti, mitä nuori kreikkalaistyttö oli kertonut tästä matkasta sulttaanin luo ja sormuksesta sekä miten hänet oli myyty ja viety orjuuteen.

— Minkä vaikutuksen teki kreivin puhe? kysyi Albert sitten peloissaan.

— Se teki minuun syvän vaikutuksen, sen myönnän, ja myöskin lautakuntaan, sanoi Beauchamp. — Puheenjohtaja vilkaisi hänelle tuotuun kirjeeseen, heräsi tarkkaavaiseksi, luki sen, luki uudelleen ja loi terävän katseen Morcerfiin.

"Herra kreivi", sanoi hän, "sanoittehan, että Janinan visiiri uskoi huostaanne vaimonsa ja tyttärensä?"

"Sanoin", vastasi Morcerf, "mutta siinä samoin kuin kaikessa muussakin vainosi minua huono onni. Palatessani olivat Vasiliki ja hänen tyttärensä Haydée kadonneet."

"Tunsitteko heidät?"

"Kun oli läheisissä tekemisissä pashan kanssa ja kun hän ehdottomasti luotti minuun, jouduin useinkin näkemään heidät."

"Onko teillä mitään aavistusta heidän myöhemmästä elämästään?"

"On kyllä. Kuulin heidän menehtyneen suruun ja ehkä puutteeseenkin. En ollut rikas, henkeni oli alituisessa vaarassa, suureksi surukseni en voinut ryhtyä heitä etsimään."

Puheenjohtaja rypisti hiukan silmäkulmiaan.

"Hyvät herrat" sanoi hän, "olette kuulleet ja seuranneet herra kreivin selitystä. Voitteko, herra kreivi, hankkia kertomuksenne tueksi mitään todistajia?"

"En, ikävä kyllä", vastasi kreivi. "Kaikki ne, jotka olivat visiirin lähistössä tai tunsivat minut, ovat joko kuolleet tai joutuneet tietymättömiin. Kaikista niistä ranskalaisista, jotka ottivat osaa tähän kamalaan sotaan, olen vain minä enää elossa. Minulla ei ole muuta kuin Ali-Tebelinin kirjeet, ja ne näytin teille, minulla ei ole muuta kuin hänen valtansa merkki, sormuksensa, tässä. Mutta paras todistus, minkä voin antaa, on se, että tämän nimettömän hyökkäyksen jälkeen ei ole ilmaantunut ketään todistajaa, joka voisi kiistää kunniasanani ja nuhteettoman elämäni."

Kuului suosionosoituksen mutinaa. Ellei tänä hetkenä olisi ilmaantunut mitään muuta, Albert, olisi isänne voittanut.

Jäljellä oli enää vain äänestys, kun puheenjohtaja sanoi:

"Hyvät herrat ja herra kreivi, ette varmaankaan vastusta erään todistajan kuulemista. Hän väittää voivansa ilmoittaa tärkeitä asioita ja on vapaaehtoisesti tarjoutunut. Voimme olla varmoja siitä, että hän — päätellen herra kreivin sanoista — todistaa hänen syyttömyytensä. Tässä on kirje, jonka äsken sain. Päätättekö, että luen sen vai jätämmekö sen vaille huomiota?"

Herra Morcerf kalpeni ja kouraisi kädellään edessään olevia papereita, jotka ratisivat hänen sormiensa välissä.

Lautakunta päätti, että kirje oli luettava. Kreivi näytti miettivältä, eikä hänellä ollut mitään mielipidettä ilmaistavana.

Puheenjohtaja luki siis seuraavan kirjeen:

Herra puheenjohtaja.

Voin ilmoittaa hyvin tärkeitä asioita sille tutkintalautakunnalle, jonka toimeksi on annettu ottaa selkoa kenraaliluutnantti, kreivi Morcerfin toiminnasta Epeiroksessa ja Makedoniassa.

Puheenjohtaja vaikeni hetkiseksi.

Kreivi Morcerf kalpeni. Puheenjohtaja kysyi katseellaan läsnä olevien mielipidettä.

"Jatkakaa!" huudettiin joka taholta.

Puheenjohtaja jatkoi:

Olin siellä, missä Ali-pasha kuoli, näin hänen viimeiset hetkensä, tiedän, minne Vasiliki ja Haydée joutuivat. Olen tutkijalautakunnan käytettävänä, jopa vaadinkin kunniaa saada tulla todistamaan. Olen sinä hetkenä, jolloin tämä kirje teille ojennetaan, eduskunnan eteisessä.

"Entä kuka on tuo todistaja, tai pikemmin sanoen vihollinen?" kysyi kreivi ääni väristen.

"Sen saamme kohta tietää", vastasi puheenjohtaja. "Onko lautakunta sitä mieltä, että todistajaa on kuulusteltava?"

"On, on", vastasivat kaikki yht'aikaa.

Kutsuttiin vahtimestari sisään.

"Vahtimestari", kysyi puheenjohtaja, "onko eteisessä ketään odottamassa?"

"On, herra puheenjohtaja."

"Kuka hän on?"

"Eräs nainen palvelijan saattamana."

Kaikki katsoivat toisiinsa.

"Pyytäkää tuota naista astumaan sisään", sanoi puheenjohtaja.

Kului viisi minuuttia, ja vahtimestari saapui uudelleen. Kaikkien silmät olivat kääntyneet oveen päin, ja minä, sanoi Beauchamp, — olin saman odotuksen ja levottomuuden vallassa kuin muutkin.

Vahtimestarin jäljestä astui nainen, joka oli kokonaan verhoutunut tiheään huntuun. Hunnun läpi häämöttävistä muodoista ja hajuvesien tuoksusta voi päättää, että hän oli nuori ja ylhäinen nainen, mutta ei mitään muuta.

Puheenjohtaja pyysi silloin naista ottamaan huntunsa pois, ja silloin näimme, että hän oli kreikkalaispukuinen, tavattoman kaunis nuori nainen.

— Se oli hän! sanoi Albert.

— Kuka hän?

— Haydée.

— Kuka sen teille on sanonut?

— Minä arvaan. Mutta jatkakaa, Beauchamp. Näettehän, että olen tyyni ja kestän kaiken. Ja loppu on kuitenkin aivan lähellä.

— Herra Morcerf, jatkoi Beauchamp, — katsoi tähän naiseen uteliaisuudensekaisella kauhulla. Hänen elämänsä tai kuolemansa riippui tuon kauniin naisen sanoista. Muiden mielestä seikkailu oli niin omituinen ja jännittävä, että herra Morcerfin langettaminen tai vapauttaminen muuttui aivan sivuasiaksi.

Puheenjohtaja viittasi nuorta naista istumaan, mutta tämä ilmaisi päännyökkäyksellä haluavansa jäädä seisomaan. Kreivi oli vaipunut nojatuoliinsa, ja huomasi selvästi, että hänen jalkansa eivät kannattaneet.

"Madame", sanoi puheenjohtaja, "olette kirjoittanut lautakunnalle luvaten antaa tietoja Janinaa koskevassa asiassa ja olette ilmoittanut nähneenne omin silmin kaiken."

"Niin olen", vastasi tuntematon hurmaavan surumielisesti, ja hänen äänessään oli itämaisille kansoille ominainen sointuvuus.

"Sallikaa minun kuitenkin huomauttaa, että silloin teidän täytyi olla hyvin nuori."

"Olin nelivuotias, mutta kun nämä tapaukset merkitsivät minulle äärettömän paljon, ei vähäisinkään yksityiskohta ole muististani haihtunut eikä mikään seikka mielestäni unohtunut."

"Mutta kuka olette, koska nämä tapaukset merkitsevät teille niin paljon?"

"Olihan silloin kysymyksessä isäni henki", vastasi nuori tyttö, "ja minun nimeni on Haydée. Olen Janinan pashan Ali-Tebelinin ja hänen vaimonsa Vasilikin tytär."

Vaatimattomuuden ja samalla ylpeyden puna, joka nousi nuoren naisen poskille, hänen leimuava katseensa ja olemuksensa majesteetillisuus teki kaikkiin läsnäolijoihin syvän vaikutuksen.

Mitä kreiviin tulee, ei hän olisi ollut sen masentuneempi, vaikka salama olisi avannut kuilun hänen eteensä.

"Madame", sanoi puheenjohtaja kunnioittavasti kumarrettuaan, "sallikaa minun tehdä teille yksi ainoa kysymys, joka ei millään tavoin osoita minun epäilevän sanojanne. Voitteko todistaa sen, mitä olette sanonut?"

"Voin kyllä", sanoi Haydée, ottaen harsonsa alta tuoksuvasta sahviaanista tehdyn pussin, "sillä tässä on syntymätodistukseni, jonka ovat allekirjoittaneet isäni ja hänen ylhäisimmät sotilaansa. Syntymätodistukseni ohella on tässä kastetodistukseni, sillä isäni antoi kasvattaa minut äitini uskonnon mukaan, ja tämän paperin alle ovat Makedonian ja Epeiroksen primakset painaneet sinettinsä. Ja tässä on ehkä kaikkein tärkein paperi, kauppakirja, josta käy ilmi, että äitini ja minut myytiin armenialaiselle El-Kobbirille ja että meidät myi ranskalainen upseeri, joka tehdessään häpeällisen sitoumuksensa Portin kanssa oli pidättänyt itselleen oikeuden saada pitää saaliinaan hyväntekijänsä puolison ja tyttären. Hän myi meidät tuhannesta kukkarosta, siis noin neljästäsadastatuhannesta frangista."

Kreivi Morcerfin kasvot tulivat vihertävän kalpeiksi ja silmät veristyivät hänen kuullessaan tämän kamalan syytöksen, jonka läsnäolijat ottivat vastaan kuolemanhiljaisina.

Haydée, joka kylmässä tyyneydessään oli uhkaavampi kuin jos olisi raivonnut, ojensi puheenjohtajalle arabiankielellä kirjoitetun kauppakirjan.

Koska oli otaksuttu, että jokin asiapaperi saattoi olla arabian-, uuskreikan- tai turkinkielinen, oli eduskunnan tulkki saapuvilla. Hänet kutsuttiin sisään. Eräs pääri, joka oli tutustunut arabiankieleen Egyptin sodan aikana, seurasi kirjoitusta tulkin lukiessa ääneen:

Minä, El-Kobbir, orjakauppias, Hänen Majesteettinsa Sulttaanin haaremihankkija, tunnustan täten vastaanottaneeni sulttaanille annettavaksi ranskalaiselta kreivi Monte-Cristolta kahdentuhannen kukkaron arvoiseksi arvioidun smaragdin maksuksi yksitoistavuotiaasta kristitystä orjattaresta, jonka nimi on Haydée ja joka tunnetusti on Janinan pasha vainajan Ali-Tebelinin ja hänen lempivaimonsa Vasilikin tytär; hänet ja äitinsä, joka kuoli Konstantinopoliin tultuaan, myi minulle seitsemän vuotta sitten visiiri Ali-Tebelinin palveluksessa ollut ranskalainen kapteeni Fernand Mondego.

Edellä mainitun kaupan olen tehnyt Hänen Korkeutensa Sulttaanin nimessä ja valtuudella kahdentuhannen kukkaron hintaa vastaan.

Tehty Konstantinopolissa, Hänen Korkeutensa Sulttaanin valtuudella vuonna 1247 hedshran jälkeen.

Allekirjoittanut: El-Kobbir.

Jotta tämä kauppakirja saisi laillisen arvon, voiman ja takuun, on myyjä sitoutunut painattamaan sen alle valtakunnan sinetin.

Kauppiaan sinetin vieressä oli todellakin sulttaanin sinetti.

Tämän lukemisen ja sinetin näkemisen jälkeen syntyi kamala hiljaisuus. Kreivissä ei ollut eloa muualla kuin katseessa, ja tämä oli aivan kuin vastoin hänen tahtoaan verestävänä ja kiiluvana suuntautunut Haydéehen.

"Madame", sanoi puheenjohtaja, "emmekö voi kuulustella kreivi Monte-Cristoa, joka tällä hetkellä luullakseni on Pariisissa?"

"Kreivi Monte-Cristo, minun toinen isäni, lähti Normandiaan kolme päivää sitten", sanoi Haydée.

"Kuka siis on neuvonut teitä menettelemään tällä tavoin, mistä teitä kiitämme ja minkä varsin hyvin ymmärrämme, kun tiedämme syntyperänne ja karsimanne tuskat?" kysyi puheenjohtaja.

"Minun toimintaani määrää kunnioitukseni isäni muistoa kohtaan ja oma tuskani", sanoi Haydée. "Jumala antakoon minulle anteeksi, että olen aina ajatellut kostoa, vaikka olenkin kristitty. Kun tultuani Ranskaan sain tietää tuon konnan asuvan Pariisissa, olen koko ajan pitänyt korvani auki. Elän erilläni muista suojelijani talossa, rakastan yksinäisyyttä ja mietiskelyä. Mutta kreivi Monte-Cristo pitää minusta isällistä huolta, eikä mikään seuraelämän tapaus ole minulle outo, vaikkakin kuulen siitä vain kaukaisen huminan. Luen kaikkia sanomalehtiä, saan kaikki kuvateokset ja uudet nuotit; ja seuratessani näin toisten elämää tulin huomanneeksi, mitä oli tapahtunut päärien kamarissa aamupäivällä, ja tiesin, mitä tapahtuisi illalla… Silloin kirjoitin."

"Siis kreivi Monte-Cristo ei mitenkään ole tämän tekonne takana?"

"Hän ei tiedä siitä mitään, ja pelkäänpä hänen pahastuvan saatuaan tästä kuulla. Mutta päivä, jona saan tilaisuuden kostaa isäni puolesta, on minulle kaunis päivä", sanoi nuori tyttö luoden taivaaseen loistavat silmänsä.

Koko tänä aikana ei kreivi ollut virkkanut sanaakaan. Hänen virkaveljensä katsoivat häneen ehkä säälivästi nähdessään loistavan elämänuran menevän säpäleiksi naisen henkäisystä. Hänen kasvonsa synkistyivät synkistymistään.

"Herra Morcerf", sanoi puheenjohtaja, "tunnustatteko tämän naisen Janinan pashan Ali-Tebelinin tyttäreksi?"

"En", sanoi Morcerf kooten viimeisetkin voimansa, "tämä on vihollisteni keksimä juoni."

Haydée oli katsonut oveen päin aivan kuin odottaen, että joku tulisi sieltä.

Kun hän nyt kääntyi ja huomasi kreivin hän kiljaisi ja sanoi:

"Vai et tunne minua, mutta minä tunnen sinut! Olet Fernand Mondego, ranskalainen upseeri, joka oli neuvomassa jalon isäni sotilaita. Sinä luovutit Janinan linnoituksen, sinä, joka lähetettiin Konstantinopoliin keskustelemaan sulttaanin kanssa hyväntekijäsi elämästä ja kuolemasta, toit väärän firmaanin, jossa annettiin täydellinen armo, ja tällä väärällä firmaanilla sait pashalta sormuksen ja sait Selimin, tulenhaltijan, tottelemaan, sinä lävistit tikarilla Selimin, sinä myit meidät, äitini ja minut orjakauppias El-Kobbirille! Murhaaja, murhaaja, murhaaja, sinun otsallasi on vieläkin valtiaasi verta, katsokaa kaikki!"

Nämä sanat lausuttiin niin suurella totuuden hehkulla, että kaikkien katseet ehdottomasti suuntautuivat kreivin otsaan, ja hän itsekin pyyhkäisi sitä kädellään, aivan kuin olisi tuntenut sen kosteaksi Alin verestä.

"Te siis tunnette herra Morcerfin Fernand Mondegoksi?"

"Tottahan minä hänet tunnen!" huudahti Haydée. "Oi äitini! Sinä sanoit minulle: 'Olit vapaa, sinulla oli isä, jota rakastit, sinä olit säädetty tulemaan melkein kuningattareksi! Katso tarkkaan tuota miestä, hän teki sinusta orjan, pisti isäsi pään keihään kärkeen, myi meidät, petti meidät! Katso tarkkaan hänen oikeaa kättään, jossa on leveä arpi. Jos unohdatkin hänen kasvonsa, niin muistat aina tuon käden, johon on laskettu orjakauppias El-Kobbirin kultarahat yksitellen!' Tietysti minä hänet tunnen! Sanokoon hän kerta vielä, ettei hän minua tunne."

Jokainen sana iski kuin vasara Morcerfiin ja kukisti hänen tarmonsa pala palalta; hän piilotti kätensä, jossa todellakin oli iso arpi, ja vaipui synkän epätoivon vallassa tuoliinsa.

Tämä kohtaus sai läsnäolijoiden mielet kuohuksiin, niin kuin pohjoistuuli saa puun lehdet lentämään.

"Kreivi Morcerf", sanoi puheenjohtaja, "älkää lannistuko vaan vastatkaa. Oikeus on yläpuolella kaikkien ja kohtelee kaikkia tasapuolisesti; se ei salli vastustajienne teitä sortaa, vaan antaa teille keinot puolustautuaksenne. Tahdotteko, että ryhdytään uusiin tutkimuksiin? Tahdotteko, että määrään kaksi jäsentä matkustamaan Janinaan? Puhukaa!"

Morcerf ei vastannut.

Silloin kaikki lautakunnan jäsenet katsoivat kauhuissaan toisiinsa. He tiesivät, että kreivi oli luonteeltaan voimakas ja väkivaltainen. Tämän miehen vastustuskyvyn saattoi riistää vain pelottavan voimakkaalla iskulla. He odottivat, että tätä unenkaltaista hiljaisuutta seuraisi herääminen kuin salaman isku.

"Mihin päätökseen tulette?" kysyi puheenjohtaja.

"En mihinkään", sanoi kreivi käheällä äänellä ja nousi.

"Ali-Tebelinin tytär on siis puhunut totta? Hän on siis pelottava todistaja, jonka väitteisiin ei syyllinen uskalla vastata kieltävästi? Olette siis todellakin tehnyt kaiken, mistä hän teitä syyttää?"

Kreivi loi ympärilleen epätoivoisen katseen, joka olisi voinut saada tiikeritkin heltymään, mutta ei voinut järkyttää tuomareita. Sitten hän nosti katseensa kupukattoa kohden, mutta loi sen taas maahan kai peläten, että katto voisi aueta ja paljastaa näkyviin toisen tuomioistuimen, taivaan, ja toisen tuomarin, Jumalan.

Sitten hän repäisi takkinsa auki, sillä hän tunsi tukehtuvansa, ja syöksyi ulos salista kuin mielipuoli. Hetkisen kaikuivat vielä hänen askelensa holvikaton alla, sitten kuului vaununpyörien jyrinä, kun ne vierivät rakennuksen porttiholvista.

"Hyvät herrat", sanoi puheenjohtaja, kun taas oli hiljaista, "onko kreivi Morcerf tehnyt petoksen, rikkonut sanansa ja käyttäytynyt kunnottomasti?"

"On", vastasivat kaikki tutkimuslautakunnan jäsenet yhteen ääneen.

Haydée oli jäänyt paikalleen istunnon loppuun asti. Hän kuuli kreivin tuomion, eikä pieninkään piirre hänen kasvoillaan ilmaissut iloa eikä sääliä.

Sitten hän laski hunnun kasvoilleen, kumarsi majesteetillisesti puheenjohtajalle ja astui pois niin ylväästi kuin Vergilius väittää jumalattarien astuvan.

87. Taisteluhaaste

— Käytin hyväkseni hiljaisuutta sekä salissa vallitsevaa hämärää ja poistuin, jatkoi Beauchamp. — Ovella odotti minua vahtimestari, joka oli minut sisäänkin vienyt. Hän kuljetti minut monen käytävän kautta pienelle ovelle, josta tulin Vaugirard-kadulle. Poistuin mieli samalla murtuneena ja ihastuneena — suokaa anteeksi, että sanon sen suoraan —, murtuneena teidän tähtenne, mutta ihastuneena isänsä puolesta kostavan nuoren tytön aateluudesta. Olen sitä mieltä, että tulkoon tämä paljastus miltä taholta tahansa, vaikkapa vihamies olisi sen saanut aikaan, niin hän on vain kohtalon välikappale.

Albert peitti silmänsä molemmilla käsillään. Sitten hän kohotti häpeästä punaiset ja kyynelten kostuttamat kasvonsa ja tarttuen Beauchampin käsivarteen sanoi:

— Ystäväni, elämäni on mennyttä. Mutta minulla on nyt muutakin tehtävää kuin sanoa, että tämä on kohtalon isku; tahdon etsiä käsiini miehen, joka tällä tavalla minua vainoo. Saatuani tietää, kuka hän on, surmaan hänet tai hän minut. Olen varma siitä, että tässä työssä minua auttaa ystävyytenne, ellei halveksiminen ole sitä kokonaan sydämessänne surmannut.

— Halveksiminenko, ystäväni? Millä tavoin te olisitte osallinen tähän onnettomuuteen? Jumalan kiitos emme elä enää siinä ajassa, jossa järjettömät ennakkoluulot tekivät pojat edesvastuullisiksi isiensä teoista. Aloittakaa elämänne alusta, Albert, sehän on ollut vasta lyhyt, mutta ei vielä koskaan ole kauniin päivän nousu ollut kirkkaampi kuin teidän. Olette nuori, rikas, jättäkää Ranska. Kaikki unohtuu pian tässä suuressa Babylonissa, jossa elämä on kiihkeää ja maku vaihtuu. Kolmen neljän vuoden päästä palaatte tänne mentyänne naimisiin jonkun venäläisen ruhtinattaren kanssa, eikä kukaan enää muistele sitä, mikä tapahtui eilen, saatikka sitä, mikä tapahtui kuusitoista vuotta sitten.

— Kiitos, rakas Beauchamp, suuresta ystävällisyydestä, joka on tämän ehdotuksenne takana, mutta en voi menetellä niin. Ymmärrättehän, että koska olen tässä asiassa osallinen, en voi nähdä sitä samalla tapaa kuin te. Se, mikä teidän mielestänne on taivaan kostoa, on minun mielestäni alkuisin paljon likaisemmasta lähteestä. Sallimus tuntuu tässä asiassa hyvin vieraalta, sen tunnustan suoraan, ja taivaallisen palkitsijan ja rankaisijan asemesta saankin varmaan käsiini näkyväisen olennon, jolle kostan kaiken, niin, kaiken, mitä olen jo kuukauden ajan saanut kärsiä, sen vannon! Sanon vielä kerran, että nyt haluan palata todelliseen elämään. Jos vielä olette ystäväni, niin auttakaa minua pääsemään selville siitä, kuka tämän kaiken on aiheuttanut.

— Olkoon siis niin, sanoi Beauchamp. — Jos välttämättä tahdotte laskeutua maan päälle, niin teen minäkin sen, jos tahdotte etsiä vihamiestä, niin seuraan teitä. Ja minä löydän hänet, sillä tämä koskee melkein yhtä läheisesti minun kunniaani kuin teidänkin.

— Ymmärrättehän, Beauchamp, että meidän pitää ryhtyä tutkimuksiin heti paikalla, viivyttelemättä. Jokainen viivytyksen hetki on minulle ikuisuus. Ilmiantajaa ei vielä ole rangaistu, hän siis voi toivoa pääsevänsä vapaaksi kaikesta. Ja kautta kunniani, siinä hän erehtyy!

— Kuulkaahan sanojani, Morcerf.

— Huomaan, että tiedätte jotakin. Sanokaa, ja annatte minulle elämän uudelleen.

— En voi sanoa olevani oikeilla jäljillä, mutta ainakin tämä on valonsäde pimeydessä. Seuraamalla tätä valoa ehkä pääsemme perille.

— Sanokaa, näettehän, että menehdyn kärsimättömyydestä.

— No niin, tahdon kertoa teille erään seikan, josta en tahtonut puhua Janinasta palatessani.

— Puhukaa.

— Tapaus on seuraava. Olin tietysti tiedustelemassa kaupungin suurimmalta pankkiirilta asiaa. Heti kun olin maininnut asiani, mutta en ollut vielä ennättänyt lausua nimeännekään, hän jo sanoi: "Arvaan kyllä, miksi tulette tänne." — "Kuinka niin?" — "Koska minulta kyseltiin samaa tuskin kaksi viikkoa sitten." — "Kuka kyseli?" — "Eräs pariisilainen pankkiiri, jonka kanssa olen asioissa." — "Minkä niminen?" — "Herra Danglars."

— Hän! huudahti Albert. — Hän on todellakin jo pitkän aikaa vainonnut isääni, jota hän sekä vihaa että kadehtii. Tuo muka kansanvaltainen mies ei voi antaa kreivi Morcerfille anteeksi sitä, että tämä on pääri. Entä sitten tuo kihlauksen purkaminen ilman mitään syytä! Hän se on ollut.

— Tutkikaa, Albert, mutta älkää hätäilkö, tutkikaa, sanon minä, ja jos asia on tosi…

— Jos asia on tosi, niin hän saa kalliisti maksaa kaikki kärsimykseni.

— Muistakaa, Morcerf, hän on jo vanhanpuoleinen mies.

— Välitän yhtä vähän hänen iästään kuin hän on välittänyt sukuni kunniasta. Jos hän tahtoi kostaa isälleni, niin miksi hän ei iskenyt suoraan? Hän pelkäsi astua silmätysten toisen miehen eteen!

— Albert, en arvostele teitä millään tavoin, tahdon vain hillitä teitä. Albert, menetelkää viisaasti.

— Olkaa huoleti, te saatte tulla mukanani. Tällaisia juhlallisia asioita on käsiteltävä todistajan läsnä ollessa. Jos herra Danglars on syyllinen, niin joko hän tai minä olemme ennen tämän päivän loppua lakanneet elämästä. Tahdon valmistaa komeat hautajaiset kunnialleni.

— Jos kerran olette asian päättänyt, on päätös heti pantava täytäntöön. Tahdotte tavata Danglars'in, lähtekäämme heti.

He lähettivät noutamaan ajuria. Tullessaan pankkiirin talon edustalle he näkivät Andrea Cavalcantin vaunujen ja palvelijan odottelevan herraansa.

— Tämähän sattuu oivallisesti, sanoi Albert synkkänä. — Ellei herra Danglars tahdo taistella kanssani, niin surmaan hänen vävynsä. Cavalcanti kai ainakin ryhtyy kaksintaisteluun.

Kun pankkiirille ilmoitettiin, että Albert de Morcerf tahtoi häntä tavata, hän — tietäen mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut — kieltäytyi ottamasta vastaan. Mutta kielto tuli liian myöhään, sillä Albert oli kulkenut palvelijan kintereillä, kuuli pankkiirin vastauksen, avasi väkivalloin oven ja astui huoneeseen.

— Hyvä herra, sanoi Danglars, — enkö enää ole herra talossani, enkö saa ottaa tai olla ottamatta vastaan vieraita oman mieleni mukaan? Menette totisesti liian pitkälle.

— En, vastasi Albert kylmästi. — Tämä on sellainen tapaus, jossa tietyt henkilöt on otettava vastaan, ellei tahdo esiintyä pelkurina.

— Mitä minusta tahdotte?

— Minä tahdon, sanoi Albert lähestyen ja ollen muka huomaamatta Cavalcantia, joka nojautui lieden reunaan, — tahdon määrätä kohtaamispaikan jossakin syrjäisessä kolkassa, jossa kukaan ei meitä kymmenen minuutin aikana häiritse, en muuta. Sinne tulleista kahdesta jää toinen paikalle.

Danglars kalpeni, Cavalcanti liikahti. Albert kääntyi nuoren miehen puoleen sanoen:

— Tulkaa te, herra kreivi, jos mielenne tekee, teillä on siihen oikeus, sillä kuuluttehan melkein perheeseen, ja minä suostun tällaisiin kohtauksiin jokaisen kanssa, jonka mieli tekee.

Cavalcanti katsoi kummastuneena Danglars'iin, joka ponnistaen voimansa nousi ja lähestyi nuoria miehiä. Albertin hyökkäys Andreaa vastaan saattoi asian toiselle tolalle, ja Danglars toivoi, että Albertin käynnillä olikin toinen syy kuin mitä hän oli olettanut.

— Jos tulette tänne etsimään riitaa tämän herran kanssa siksi, että olen antanut hänelle etusijan teidän rinnallanne, sanoi hän Albertille, — niin sanon jo edeltä käsin, että nostan tästä oikeudenkäynnin.

— Erehdytte, sanoi Albert alakuloisesti hymyillen, — en puhu vähääkään avioliitosta enkä kääntynyt herra Cavalcantin puoleen minkään muun vuoksi kuin siksi, että hän näytti haluavan sekaantua keskusteluumme. Sitä paitsi olette oikeassa, etsin tänään riitaa kaikkien kanssa. Mutta olkaa rauhassa, herra Danglars, etusija kuuluu teille.

— Hyvä herra, sanoi Danglars suuttumuksesta ja pelosta kalveten, — huomautan teille, että jos tielleni osuu vihainen koira, niin tapan sen, enkä tee siinä väärin, teen päinvastoin palveluksen yhteiskunnalle. Jos olette raivoissanne ja aiotte purra minua, ilmoitan jo edeltäpäin, että tapan teidät säälimättä. Onko minun syyni, jos isänne on häpäissyt nimensä?

— On, raukka, huusi Morcerf, — se on sinun syysi!

— Minunko syyni, sanoi Danglars. — Olettehan hullu! Tunnenko minä Kreikan historiaa? Olenko siinä maassa matkustellut? Minäkö olen kehottanut isäänne myymään Janinan linnoituksen, pettämään…

— Vaiti! sanoi Albert käheällä äänellä. — Te ette ole tätä tekoa ja tätä onnettomuutta saanut aikaan, mutta te olette tekopyhänä tuonut sen ilmi.

— Minäkö?

— Niin, te! Mistä muualta ilmianto olisi voinut tulla?

— Ettekö ole nähnyt sanomalehtiä: Janinasta!

— Kuka on kirjoittanut Janinaan?

— Janinaanko?

— Niin. Kuka on kirjoittanut saadakseen tietoja isästäni?

— Minun mielestäni kuka tahansa voi kirjoittaa Janinaan.

— Mutta yksi ainoa on sen tehnyt.

— Yksikö ainoa?

— Niin, te.

— Kirjoitin kyllä. Kun kerran aikoo antaa tyttärensä nuorelle miehelle vaimoksi, voi ottaa selkoa tuon nuoren miehen sukulaisista. Se ei ole ainoastaan oikeuteni vaan velvollisuutenikin.

— Kirjoititte, sanoi Albert, — ja tiesitte jo edeltäpäin, minkä vastauksen saisitte.

— Minäkö? En tietänyt, huudahti Danglars, ja hänen esiintymisensä varmuus ei johtunut niin paljon pelosta kuin säälistä, sillä kaikesta huolimatta hän sääli tuota nuorta miestä. — Minussa ei olisi koskaan herännyt ajatusta kirjoittaa Janinaan. Enhän tuntenutkaan Janinan oloja.

— Joku toinen siis yllytti teidät kirjoittamaan?

— Niin.

— Kuka hän oli…? Sanokaa … ilmaiskaa…

— Miksikä en! Puhuin isänne menneisyydestä, sanoin, että kukaan ei tietänyt, mistä hänen rikkautensa oli saanut alkunsa. Kyseessä oleva henkilö tiedusteli, missä isänne oli rikkautensa koonnut. Vastasin: Kreikassa. Silloin hän sanoi minulle: Kirjoittakaa siis Janinaan.

— Ja kuka tämän neuvon teille antoi?

— Kreivi Monte-Cristo, teidän oma ystävänne.

— Käskikö kreivi Monte-Cristo teidän kirjoittaa Janinaan?

— Käski, ja minä kirjoitin. Tahdotteko nähdä kirjeeni, voin ne teille näyttää.

Albert ja Beauchamp katsoivat toisiinsa.

— Hyvä herra, sanoi Beauchamp, joka tähän asti ei vielä ollut puhunut mitään, — te siis syytätte kreivi Monte-Cristoa, joka ei ole Pariisissa eikä voi itseään puolustaa.

— En syytä ketään, sanoi Danglars, — kerron vain, kuinka asian laita on, ja olen valmis toistamaan kaiken kreivi Monte-Criston läsnä ollessa.

— Tietääkö kreivi, minkä vastauksen saitte?

— Näytin hänelle kirjeen.

— Tiesikö hän, että isäni ristimänimi oli Fernand ja hänen sukunimensä Mondego?

— Tiesi, sillä olin maininnut sen hänelle jo aikoja sitten. En ole tässä asiassa tehnyt sen enempää, kuin jokainen muu minun sijassani olisi tehnyt; ehkä olen tehnyt vähemmänkin. Kun tämän vastauksen saatuani isänne tuli kreivi Monte-Criston kehotuksesta pyytämään tytärtäni vaimoksenne, niin kuin tapana on silloin, kun asioista tahdotaan päästä selvyyteen, vastasin hänelle kieltävästi. Tein sen antamatta mitään selitystä, tekemättä asiaa julkiseksi. Miksi olisinkaan siitä nostanut melua? Mitä herra Morcerfin kunnia tai häpeä minuun kuuluu? Eihän siitä arvopaperien hinta nouse tai laske.

Albert tunsi punan nousevan otsalleen. Hän ei enää voinut epäilläkään. Danglars oli kyllä puolustuksessaan halpamainen, mutta hän esiintyi varmasti niin kuin ainakin mies, joka ainakin osapuilleen puhuu totta, ei omantuntonsa vaan pelon pakottamana. Ja mitä Morcerf oikeastaan etsi? Hän ei tahtonut tietää, kuinka suuressa määrässä Danglars tai Monte-Cristo olivat syyllisiä, vaan hän tahtoi kohdata miehen, joka vastaisi tekemästään loukkauksesta ja olisi valmis ryhtymään kaksintaisteluun. Ja siihen hän ei millään keinolla saisi Danglars'ia, sen hän huomasi.

Sitä paitsi johtui nyt hänen mieleensä monta seikkaa, joihin hän ei ennen ollut kiinnittänyt huomiota. Monte-Cristo tiesi kaiken, koska hän oli ostanut Ali-pashan tyttären, ja juuri hän oli neuvonut Danglars'ia kirjoittamaan Janinaan. Vastauksen saavuttua hän oli suostunut esittelemään Albertin Haydéelle. Hän oli sallinut keskustelun siirtyä Alin kuolemaan, ei ollut kieltänyt nuorta tyttöä kertomasta, mutta oli epäilemättä antanut uuskreikankielellä määräyksiä, joiden mukaisesti Haydée salasi sen, että kysymys oli Fernand Mondegosta. Olihan hän sitä paitsi kieltänyt Albertia mainitsemasta isänsä nimeä Haydéen kuullen. Sen lisäksi hän oli vienyt Albertin Normandiaan, kun tiesi salaisuuden puhkeavan ilmi. Kaikesta päättäen kreivi noudatti tiettyä laskelmaa ja oli liitossa hänen isänsä vihamiesten kanssa.

Albert vei Beauchampin syrjään ja ilmaisi hänelle kaikki nämä ajatuksensa.

— Olette oikeassa, sanoi tämä. — Herra Danglars on pitänyt huolta ainoastaan asian karkeasta ja aineellisesta puolesta. Kreivi Monte-Cristolta teidän tulee vaatia selitystä.

Albert kääntyi Danglars'in puoleen.

— Hyvä herra, sanoi hän, — ymmärrättehän, etten vielä lopullisesti sano teille hyvästi. Tahdon tietää, onko syytöksissänne perää, ja menen heti paikalla ottamaan siitä selkoa kreivi Monte-Cristolta.

Kumartaen pankkiirille hän poistui Beauchampin seurassa vähääkään välittämättä Cavalcantista.

Danglars saattoi heitä ovelle asti ja vakuutti vielä kerran, että hän ei tuntenut mitään mieskohtaista vihaa kreivi Morcerfia kohtaan.

88. Solvaus

Pankkiirin oven ulkopuolella Beauchamp pysäytti Morcerfin.

— Kuulkaahan, sanoi hän, — sanoin äsken herra Danglars'in luona, että teidän tuli vaatia selitystä kreivi Monte-Cristolta.

— Niin sanoitte, ja nyt lähdemme hänen luokseen.

— Odottakaahan hiukan, Morcerf. Miettikää ensin asiaa tarkemmin.

— Mitä miettimistä siinä on?

— Otatte vakavan askelen.

— Eihän se ole sen vakavampi kuin herra Danglars'inkaan luokse meneminen.

— On kyllä. Herra Danglars on rahamies, ja rahamiehet tietävät varsin hyvin, kuinka paljon panevat vaaraan, jos ryhtyvät kevytmielisesti kaksintaisteluun. Monte-Cristo sitä vastoin on, ainakin otaksuttavasti, aatelismies. Mutta ettekö pelkää, että aatelismiehen takana piilee taistelupukari?

— En pelkää muuta, kuin että hän mahdollisesti ei suostukaan kaksintaisteluun.

— Olkaa varma siitä, että hän kyllä suostuu, sanoi Beauchamp. — Pelkäänpä, että hän osaa liiankin hyvin taistella. Olkaa varuillanne!

— Hyvä ystävä, sanoi Morcerf hymyillen, — sitähän minä toivonkin. Kauneinta mitä minulle voi tapahtua, on, että saan kaatua isäni puolesta. Se pelastaa meidät kaikki.

— Äitinne kuolee suruun!

— Äiti parka, sanoi Albert peittäen silmänsä, — sen tiedän kyllä. Mutta parempi on hänen kuolla suruun kuin häpeään.

— Onko päätöksenne horjumaton?

— On.

— Lähtekää siis! Luuletteko, että tapaamme hänet?

— Hänen piti palata muutama tunti minun jälkeeni, joten hän epäilemättä on jo palannut.

He astuivat vaunuihin ja käskivät ajaa Champs-Elysées 30:een. Beauchamp aikoi mennä kreivin luo yksinään, mutta Albert selitti, että asia oli niin erikoislaatuinen, että hänellä oli oikeus tehdä poikkeus kaksintaisteluhaasteen säännöistä.

Albert piti tätä asiaa niin pyhänä, että Beauchampin täytyi mukautua kaikkeen, mitä hän tahtoi. Hän siis suostui Morcerfin määräykseen, ja he menivät yhdessä.

Albert riensi portinvartijan asunnon ohi talon eteen. Baptistin oli ottamassa vastaan.

Kreivi oli kyllä saapunut, mutta hän oli parhaillaan kylpemässä ja oli kieltäytynyt ottamasta ketään vastaan.

— Mutta entä kylvyn jälkeen? kysyi Morcerf.

— Hänen armonsa syö päivällistä.

— Ja päivällisen jälkeen?

— Hän nukkuu tunnin ajan.

— Ja sitten?

— Hän menee oopperaan.

— Oletteko siitä varma? kysyi Albert.

— Aivan varma. Armollinen herra on käskenyt pitämään vaunut valmiina kello kahdeksalta.

— Hyvä on, sanoi Albert. — Muuta en tahdokaan tietää.

Sitten hän jatkoi kääntyen Beauchampin puoleen:

— Jos teillä on asioita, niin toimittakaa ne heti, Beauchamp; jos teidän pitäisi kohdata joku, niin lykätkää se huomiseen. Ymmärrättehän, odotan, että tulette oopperaan. Jos voitte, niin tuokaa Château-Renaud mukananne.

Beauchamp lähti luvaten tulla noutamaan Albertia neljännestä vaille kahdeksan.

Kotiin tultuaan Albert ilmoitti Franzille, Debraylle ja Morrelille haluavansa nähdä heidät samana iltana oopperassa.

Sitten hän meni katsomaan äitiään, joka edellisen päivän tapahtumien jälkeen ei ottanut ketään vastaan, vaan pysytteli huoneessaan. Hän tapasi äitinsä vuoteesta, sillä julkinen häväistys oli aivan murtanut hänet.

Albertin näkeminen teki äitiin sen vaikutuksen kuin saattoi odottaakin. Hän puristi poikansa kättä ja purskahti itkuun. Ja kyynelet tuottivat hänelle helpotusta.

Albert seisoi vähän aikaa mykkänä äitinsä vieressä. Hänen kalpeutensa ja syvät otsaryppynsä kielivät, että kostoajatus kuohui hänessä entistä voimakkaampana.

— Äiti, kysyi Albert, — tiedättekö, onko herra Morcerfilla vihamiehiä?

Mercedes vavahti, sillä hän oli huomannut, että poika ei käyttänyt isä-sanaa.

— Ystäväni, vastasi hän, — kreivin asemassa olevalla miehellä on paljon vihamiehiä, joita he eivät tunnekaan. Ja tiedäthän, että ne, jotka tuntee, eivät ole vaarallisimpia.

— Sen tiedän, siksi vetoankin teidän terävään huomiokykyynne. Äiti, te olette niin lahjakas nainen, että mikään ei ole voinut jäädä teiltä huomaamatta.

— Miksi sanot minulle noin?

— Siksi, että huomasitte esimerkiksi, kuinka kreivi Monte-Cristo meidän tanssiaisissamme ei nauttinut mitään.

Mercedes nousi vapisten kuumeisen käsivartensa nojaan.

— Monte-Cristo! huudahti hän. — Ja millä tavoin hän olisi yhteydessä tähän asiaan?

— Tiedättehän, äiti, että Monte-Cristo on melkein itämaalainen. Säilyttääkseen kostamisen vapauden itämaalaiset eivät koskaan juo eivätkä syö vihollisensa asunnossa.

— Sanotko, Albert, että herra Monte-Cristo olisi meidän vihamiehemme! huudahti Mercedes. Hän oli kalpeampi kuin vuoteen lakana. — Kuka sinulle on sanonut niin? Miksikä? Olet hullu, Albert. Herra Monte-Cristo on ollut meille erinomaisen kohtelias, hän on pelastanut henkesi, ja sinä hänet meille esittelitkin. Jos sinulla on tuollaisia ajatuksia, poikani, niin rukoilen sinua karkottamaan ne, ja jos sinulle jotakin tahtoisin neuvoa, jotakin sinulta pyytää, sanon: pysy sovussa hänen kanssaan.

— Äiti, sanoi nuori mies katsoen häneen synkästi, — teillä on jokin syy, jonka nojalla tahdotte säästää tuota miestä.

— Minullako? sanoi Mercedes ja punastui yhtä äkkiä kuin oli kalvennutkin, kalvetakseen heti sen jälkeen taas entistä enemmän.

— Niin, epäilemättä. Te ette usko, että tämä mies voisi tehdä meille mitään pahaa.

Mercedes värisi ja loi poikaansa tutkivan katseen sanoessaan:

— Puhut omituisesti, ja sinulla näyttää olevan kummallisia ennakkoluuloja. Mitä pahaa kreivi on sinulle tehnyt? Kolme päivää sitten olit hänen luonaan Normandiassa, kolme päivää sitten sekä sinä että minä pidimme häntä parhaimpana ystävänäsi.

Ivallinen hymy nousi Albertin huulille. Mercedes huomasi sen, ja äidin ja naisen vaistolla hän ymmärsi kaiken. Mutta hän oli varovainen ja voimakas ja osasi salata hämminkinsä.

Albert lopetti keskustelun. Vähän ajan päästä kreivitär jatkoi:

— Tulit kysymään, miten voin. Vastaan sinulle suoraan, etten voi hyvin. Sinun pitäisi asettua asumaan tänne ja olla seuranani. Minulla täytyy olla seuraa.

— Äiti, sanoi nuori mies, — noudattaisin toivomustanne ja jäisin tänne ilomielin, ellei minun erään tärkeän ja kiireellisen asian vuoksi täytyisi lähteä pois koko illaksi.

— Hyvä on, huokasi Mercedes. — Mene, Albert, en tahdo mitenkään tehdä sinua pojanvelvollisuuden uhriksi.

Albert ei ollut ymmärtävinään äitiään, kumarsi hänelle ja poistui. Heti nuoren miehen mentyä Mercedes kutsui luokseen erään luotettavan palvelijansa ja käski häntä pitämään silmällä, minne Albert illan kuluessa menee, ja tuomaan heti tiedon kaikesta.

Ja vaikka olikin heikko, hän soitti kamarineitonsa luokseen ja pukeutui ollakseen valmiina siltä varalta, että jotakin tapahtuisi.

Palvelijan ei ollut vaikea suorittaa tehtäväänsä. Albert meni asuntoonsa ja pukeutui hyvin huolellisesti. Kymmentä vaille kahdeksan saapui Beauchamp. Hän oli tavannut Château-Renaud'in, joka oli luvannut tulla oopperaan kello kahdeksaksi, ennen väliverhon nousua.

Herrat menivät Albertin vaunuihin, ja kun tällä ei ollut mitään syytä salata matkaansa, hän huusi kovalla äänellä:

— Oopperaan!

Château-Renaud oli aitiossaan. Kun Beauchamp oli kertonut hänelle kaiken, ei kaivattu mitään selityksiä. Oli luonnollista, että poika halusi kostaa isän puolesta, eikä Château-Renaud mitenkään koettanut muuttaa hänen mieltään, ilmoitti vain olevansa hänen käytettävänään milloin tahansa.

Debray ei ollut vielä tullut, mutta Albert tiesi, että hän harvoin oli poissa oopperan näytännöistä.

Albert käveli teatterissa ennen esiripun nousua. Hän toivoi tapaavansa kreivin joko käytävässä tai portailla. Kellonsoitto ilmaisi näytännön alkavan, ja hän riensi paikalleen Château-Renaud'n ja Beauchampin väliin.

Mutta hän piti koko ajan silmällä pylväitten välistä aitiota, joka koko ensimmäisen näytöksen ajan näytti olevan lukossa.

Albert katsoi jo sadannen kerran kelloaan, kun aition ovi toisen näytöksen alussa aukeni. Mustapukuinen Monte-Cristo astui sisään ja nojautui kaidepuuta vastaan katsoakseen saliin. Morrel oli hänen seurassaan ja etsi katseillaan sisartaan ja lankoaan. Hän näki heidät toisen rivin aitiossa ja viittasi heille.

Silmäillessään salia kreivi huomasi kalpeat kasvot ja kipinöivät silmät, jotka näyttivät tahtovan vetää hänen huomiotaan puoleensa. Hän tunsi kyllä Albertin, mutta huomatessaan hänen kiihtymyksensä piti varovaisempana olla häntä näkemättä. Ilmaisematta pienimmälläkään liikkeellä ajatuksiaan hän istahti, otti kiikarin kotelostaan ja alkoi katsella salin toiselle puolelle.

Mutta vaikka hän ei ollutkaan huomaavinaan Albertia, hän piti kuitenkin tätä koko ajan silmällä, ja toisen näytöksen loputtua hänen tarkka silmänsä seurasi nuorta miestä, joka läksi paikaltaan molempien ystäviensä seuraamana.

Sitten näkyi sama pää erään vastapäätä olevan ensi rivin aition ristikon läpi. Kreivi tunsi myrskyn lähestyvän ja kuullessaan avainta väännettävän aitionsa ovessa, tiesi hän varsin hyvin, mikä oli tulossa, ja oli valmistautunut kaiken varalta — vaikka hän sinä hetkenä hymyillen puhuikin Morrelin kanssa.

Ovi aukeni.

Vasta silloin kreivi kääntyi ja näki Albertin edessään kalpeana ja vapisevana.

Hänen takanaan olivat Château-Renaud ja Beauchamp.

— Kas, huudahti hän kohteliaana kuten aina, — ratsumieheni on päässyt perille. Hyvää iltaa, herra Morcerf.

Ja niin täydellisesti hän oli mielialojensa herra, että hänen kasvonsa ilmaisivat vain mitä suurinta ystävällisyyttä.

Morrel ajatteli kreiviltä saamaansa kirjettä, jossa tämä ilman mitään selityksiä pyysi häntä oopperaan, ja hän ymmärsi, että jotakin kamalaa oli tulossa.

— Emme ole tulleet tänne lausumaan valheellisia kohteliaisuuksia tai osoittamaan teennäistä ystävällisyyttä, sanoi nuori mies. — Olemme tulleet tänne vaatimaan teiltä selitystä, herra kreivi.

Nuoren miehen ääni värisi niin, että se tuskin kuului hänen yhteenpuristuneiden hampaittensa välistä.

— Selitystä oopperassa? sanoi kreivi niin tyynesti ja katsoi Albertia niin terävästi, että huomasi tämän miehen aina pystyvän hillitsemään itsensä. — Vaikka en tunnekaan pariisilaisia tapoja, en olisi uskonut, että tällaisia kysymyksiä esitettäisiin oopperassa.

— Mutta kun ihmiset piileksivät, sanoi Albert, — kun ei voi päästä heidän luokseen, koska he muka ovat kylpemässä, syömässä tai nukkumassa, niin täytyy kai heitä puhutella siellä, missä heidät tapaa.

— Minua ei ole vaikea tavata, sanoi Monte-Cristo, — sillä ellen muista väärin, olitte eilen luonani.

— Eilen tulin luoksenne siksi, etten tietänyt, kuka olitte, sanoi nuori mies, joka alkoi tulla hämilleen.

Albert oli korottanut ääntään niin paljon, että hänen sanansa kuuluivat viereiseen aitioon ja käytävään. Sen vuoksi viereisissä aitioissa istujat kääntyivät kreivin aitioon päin ja käytävässä liikkujat pysähtyivät Château-Renaud'n ja Beauchampin taakse.

— Mistä te tulette? kysyi Monte-Cristo ilmaisematta pienintäkään mielenliikutusta. — Ette näytä olevan aivan täysissä järjissänne.

— On minulla sentään kylliksi järkeä ymmärtääkseni, että olette petollinen ja saadakseni teidät tajuamaan, että tahdon kostaa, sanoi Albert raivoissaan.

— En ymmärrä teitä, lausui Monte-Cristo, — ja vaikka ymmärtäisinkin, niin käytätte mielestäni aivan liian suurta ääntä. Olen tässä aitiossa kotonani ja vain minulla on oikeus täällä korottaa ääneni. Menkää!

Ja Monte-Cristo osoitti Albertille ovea ihailtavan käskevällä liikkeellä.

— Minä kyllä pakotan teidät lähtemään kotoanne, sanoi Albert kiihkeästi rypistellen kädessään olevaa hansikasta, jota kreivi piti silmällä.

— Hyvä, hyvä, sanoi kreivi tyynesti. — Etsitte riitaa kanssani, sen huomaan. Mutta erään neuvon annan teille ja painakaa se mieleenne: on huono tapa nostaa melua haastaessaan toisen kaksintaisteluun. Hälinän aikaansaaminen ei ole edullista kaikille, herra Morcerf.

Tämän nimen kuullessaan säpsähtivät kaikki läsnäolijat. Eilisestä asti oli Morcerfin nimi ollut kaikkien suussa.

Selvemmin kuin kukaan muu, ja ennen kuin kukaan muu, ymmärsi Albert tämän viittauksen tarkoituksen, ja hän aikoi heittää hansikkaansa kreivin kasvoille, mutta Morrel tarttui hänen ranteeseensa, samalla kun Château-Renaud ja Beauchamp, peläten kohtauksen liikaa kärjistyvän, pidättivät häntä takaapäin.

Mutta Monte-Cristo ojensi vain istualtaan kätensä, tarttui nuoren miehen koukistuneitten sormien välissä olevaan kosteaan hansikkaaseen ja sanoi äänessään pelottava sointu:

— Pidän hansikastanne heitettynä ja annan sen teille takaisin kuulan ympäri kiedottuna. Nyt menkää minun aitiostani, tai muuten kutsun palvelijani sisään ja annan heittää teidät ulos.

Mielettömänä, raivoissaan, silmät veristävinä astui Albert pari askelta taaksepäin.

Morrel käytti tätä hyväkseen ja sulki oven.

Monte-Cristo tarttui kiikariinsa ja alkoi katsella, aivan kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunutkaan.

Tällä miehellä oli pronssisydän ja marmorikasvot. Morrel kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa:

— Mitä olette hänelle tehnyt?

— Minäkö? En mitään, en ainakaan mieskohtaisesti, sanoi Monte-Cristo.

— Mutta täytyyhän tällä kummallisella kohtauksella olla syynsä?

— Kreivi Morcerfin juttu on saanut onnettoman nuoren miehen aivan epätoivoon.

— Oletteko jollakin tavoin ottanut siihen osaa?

— Haydéen kautta sai päärien kamari tiedon kreivi Morcerfin petoksesta.

— Kuulin kyllä siitä puhuttavan, sanoi Morrel, — mutta en uskonut, että nuori kreikkalainen nainen, joka on ollut seurassanne tässä samassa aitiossa, oli Ali-pashan tytär.

— Ja niin on kuitenkin asian laita.

— Hyvä Jumala, siinä tapauksessa ymmärrän kaikki, sanoi Morrel, — ja tämä kohtaus oli jo edeltäpäin suunniteltu.

— Kuinka niin?

— Albert kirjoitti minulle ja pyysi minua tänä iltana oopperaan. Hän tahtoi, että minä olisin todistamassa, kun hän solvaisi teitä.

— Luultavasti, sanoi Monte-Cristo järkähtämättömän tyynesti.

— Mitä teette hänelle?

— Albertilleko? jatkoi Monte-Cristo yhtä tyynesti, — mitäkö minä teen, Maximilien? Niin totta kuin olette täällä ja minä puristan kättänne, niin totta olen surmannut hänet huomenna ennen kello kymmentä aamulla. Sen minä hänelle teen.

Morrel tarttui vuorostaan molemmin käsin Monte-Criston käteen ja värisi tuntiessaan kreivin kylmän ja levollisen käden.

— Kreivi, sanoi hän, — hänen isänsä rakastaa poikaansa niin paljon!

— Älkää puhuko minulle tuollaista! huudahti Monte-Cristo ja näytti ensi kertaa suuttuvan. — Kärsiköön!

Morrel päästi hämmästyneenä kreivin käden irti.

— Kreivi, kreivi! sanoi hän.

— Rakas Maximilien, keskeytti kreivi, — kuulkaahan, kuinka ihanasti Duprez laulaa tuon kohdan: "Oi Matilde, armas ihanteeni!" — Jo kuullessani häntä ensi kertaa Napolissa aavistin, että hänestä tulisi jotain suurta ja taputin ensimmäisenä hänelle käsiäni. Bravo, bravo!

Morrel ymmärsi, ettei hänellä ollut enää mitään muuta sanottavana, ja odotti. Esirippu, joka oli noussut Albertin lähtiessä, laskeutui samassa. Oveen kolkutettiin.

— Sisään, sanoi Monte-Cristo, eikä hänen äänessään huomannut mitään muutosta.

Beauchamp astui sisään.

— Hyvää iltaa, herra Beauchamp, sanoi kreivi aivan kuin olisi nähnyt hänet ensimmäisen kerran sinä iltana. — Istukaa.

Beauchamp kumarsi, astui sisään ja istui.

— Olin äsken, niin kuin ehkä huomasitte, herra Morcerfin seurassa, sanoi hän Monte-Cristolle.

— Se tietää, että olette varmaankin yhdessä olleet päivällisillä, nauroi Monte-Cristo. — Kaikeksi onneksi te, herra Beauchamp, olette selvempi kuin hän.

— Tunnustan suoraan, että Albert teki väärin kiivastuessaan, sanoi Beauchamp — ja omasta puolestani tulenkin pyytämään anteeksi. Kun olen esittänyt anteeksipyyntöni, omat anteeksipyyntöni, ymmärrättehän, otaksun, ettette hienona miehenä kieltäydy selvittämästä, missä suhteessa olette janinalaisiin. Sitten haluaisin vielä tehdä pari lyhyttä kysymystä tuon kreikattaren suhteen.

Monte-Cristo pyysi ilmeellään häntä vaikenemaan.

— Nythän kaikki toiveeni ovat sammuneet, naurahti hän.

— Kuinka niin? kysyi Beauchamp.

— Olette tehnyt kaiken voitavanne luodaksenne minusta eriskummallisen olennon, väitteittenne mukaan olen uusi Lara, Manfred, lordi Ruthwen, mutta otollisen hetken tullen teettekin minusta aivan tavallisen ilmiön. Teette minusta jokapäiväisen. Vaaditte minulta selityksiä. Laskette varmaankin leikkiä, herra Beauchamp.

— Mutta, sanoi Beauchamp ylpeästi, — on hetkiä, jolloin rehellisyys määrää…

— Herra Beauchamp, keskeytti tämä merkillinen mies, — kreivi Monte-Cristolle antaa määräyksiä vain kreivi Monte-Cristo. Siksi pyydän, ettette puhu tästä enää mitään. Teen mitä itse tahdon, herra Beauchamp, ja uskokaa, mitä minä teen, on aina oikein.

— Hyvä herra, sanoi Beauchamp. — Tällä tavoin ei vastata kunnon miehille. Kunnia vaatii takeita.

— Olen itse elävänä takeena, jatkoi kreivi Monte-Cristo kylmän tyynesti, vaikka hänen silmänsä iskivät uhkaavia salamoita. — Meidän molempien suonissa on verta, jota tahdomme vuodattaa, se on meidän yhteisenä takeenamme. Viekää tämä vastaus vicomtelle ja sanokaa, että huomenna ennen kello kymmentä olen nähnyt hänen verensä vuotavan.

— Minulla ei siis ole muuta tehtävää kuin sopia taisteluehdoista, sanoi Beauchamp.

— Ne ovat minulle aivan yhdentekeviä, sanoi Monte-Cristo, — turhaa on siis niin pienen seikan tähden tulla minua häiritsemään teatterissa. Ranskassa käytetään taistelussa miekkaa tai pistoolia, siirtomaissa karbiinia, Arabiassa tikaria. Sanokaa ystävällenne, että vaikka minua onkin solvaistu, niin — ollakseni eriskummallinen viimeiseen asti — jätän hänen valittavakseen aseet ja suostun vastaväitteittä, keskusteluitta kaikkeen, kuuletteko, kaikkeen, jopa arvanheittoonkin, joka aina on järjetöntä. Minä en siitä välitä, sillä tiedän voittavani.

— Tiedätte voittavanne! kertasi Beauchamp katsoen kauhistuneena häneen.

— Niin juuri, sanoi Monte-Cristo kepeästi kohauttaen olkapäitään. — Muussa tapauksessa en taistelisi herra Morcerfin kanssa. Minun täytyy hänet surmata, ja niin tapahtuu. Lähettäkää minulle vain tänä iltana tieto, missä taistelemme ja millä aseilla. En pidä viivyttelemisestä.

— Pistooleilla, kello kahdeksan aamulla Vincennes'in metsässä, sanoi Beauchamp hieman hämillään, sillä eihän hän tiennyt, oliko hän tekemisissä suurisuisen kerskailijan vai yliluonnollisen ihmisen kanssa.

— Hyvä on, sanoi Monte-Cristo. — Kun asiat näin ovat järjestyksessä, niin antakaa minun kuunnella esitystä ja kieltäkää ystäväänne Albertia palaamasta tänä iltana tänne, sillä hän vain vahingoittaa itseään tuollaisella sopimattomalla käytöksellään. Menköön kotiinsa nukkumaan.

Beauchamp poistui aivan kummastuneena.

— Nyt, sanoi Monte-Cristo kääntyen Morrelin puoleen, — luotan apuunne, arvaattehan sen?

— Tietysti, sanoi Morrel, — ja voitte täydellisesti luottaa minuun, mutta…

— Mitä?

— Mutta minun täytyisi saada tietää riidan oikea syy…

— Kieltäydytte siis?

— En suinkaan.

— Riidan oikea syy? Morrel, sanoi kreivi. — Tuo nuori mies on itse sokea eikä tunne riidan syytä. Oikean syyn tunnemme vain minä ja Jumala, mutta annan teille kunniasanani siitä, että Jumala, joka sen tuntee, on meidän puolellamme.

— Se riittää, kreivi, sanoi Morrel. — Kuka on toinen todistajanne?

— En tunne Pariisissa ketään muuta, jolle voisin tämän kunnian tarjota, kuin teidät ja lankonne Emmanuelin. Luuletteko, että Emmanuel suostuu tekemään minulle tämän palveluksen?

— Vastaan hänestä aivan kuin itsestäni, kreivi.

— Hyvä, siinä kaikki mitä tarvitsen. Huomenna kello seitsemän aamulla tapaamme toisemme minun luonani, eikö niin?

— Me tulemme.

— Hiljaa, esirippu nousee, kuunnelkaamme. En tahdo heittää hukkaan mitään tästä oopperasta. "Wilhelm Tellissä" on niin perin ihana musiikki!

89. Yö

Tapansa mukaan Monte-Cristo kuunteli siksi, kunnes Duprez oli laulanut kuuluisan aarian: "Seuratkaa mua!" Vasta sitten hän nousi paikaltaan ja poistui. Ovella Morrel sanoi hyvästi luvaten seuraavana aamuna täsmälleen kello seitsemän olla hänen luonaan Emmanuelin seurassa. Kreivi astui vaunuihinsa tyynenä ja hymyilevänä. Viittä minuuttia myöhemmin hän oli kotonaan. Vain se, joka ei kreiviä tuntenut, olisi erehtynyt hänen äänestään, kun hän sanoi Alille:

— Norsunluupäiset pistoolini!

Ali toi laatikon herralleen, ja tämä ryhtyi tarkastamaan niitä huolellisesti, niin kuin ainakin mies, joka panee elämänsä teräksen ja kuulan varaan. Ne olivat pistooleja, jotka kreivi oli valmistuttanut itseään varten harrastaakseen maaliin ammuntaa huoneistossaan. Nalli riitti lennättämään kuulan, eikä viereisestä huoneesta olisi voinut luulla kreivin harjoittavan käsileikkiään, niin kuin ampujien kielellä sanotaan.

Hän oli juuri tähtäämässä pieneen rautalevyyn, jota hän huoneessaan piti maalina, kun ovi aukeni ja Baptistin astui sisään.

Mutta ennen kuin hän ehti avata suutaan, oli kreivi jo nähnyt oviaukosta, että toisessa huoneessa seisoi hunnutettu nainen, joka oli seurannut Baptistinia.

Nainen näki pistoolin kreivin kädessä ja kaksi miekkaa pöydällä ja kiiruhti huoneeseen.

Baptistin kysyi katseillaan herransa mielipidettä. Kreivi viittasi hänelle, Baptistin poistui ja sulki oven mentyään.

— Kuka olette? kysyi kreivi hunnutetulta naiselta.

Tuntematon katsoi ympärilleen ollakseen varma siitä, ettei kukaan heitä nähnyt, kumartui aivan kuin olisi tahtonut laskeutua polvilleen, pani kätensä ristiin ja lausui epätoivoisella äänellä:

— Edmond, te ette saa surmata poikaani!

Kreivi astui askelen taapäin, huudahti heikosti ja pudotti pistoolin kädestään.

— Minkä nimen lausuittekaan, rouva Morcerf? sanoi hän.

— Teidän nimenne! huudahti vieras ja heitti harson kasvoiltaan, — teidän nimenne, jonka luultavasti minä yksin muistan. Edmond, rouva Morcerf ei tule teidän luoksenne, vaan Mercedes.

— Mercedes on kuollut, sanoi Monte-Cristo, — enkä tunne enää ketään sen nimistä.

— Mercedes elää ja Mercedes muistaa kaiken, sillä hän yksin tunsi teidät heti ensi hetkellä, jo ennen kuin teidät näkikään, äänestänne, Edmond, äänenne soinnusta. Ja siitä hetkestä asti hän teitä seuraa, pitää teitä silmällä, pelkää teitä, eikä hänen tarvinnut kysyä, mikä käsi iski herra Morcerfiin.

— Fernandiin, aioitte varmaankin sanoa, jatkoi Monte-Cristo katkeran ivallisesti. — Koska kerran muistelemme toistemme entisiä nimiä, niin käyttäkäämme niitä kaikista.

Ja Monte-Cristo oli lausunut tämän Fernand-nimen sellaisella vihalla, että Mercedes tunsi kauhun väreitä koko ruumiissaan.

— Näettehän, Edmond, etten ole erehtynyt, huudahti Mercedes, — että minulla on oikeus sanoa teille: Säästäkää poikaani!