SISÄLLYS: (continued 17)

— Ja kuka on sanonut, että aion tehdä pahaa pojallenne?

— Ei kukaan, mutta äiti aavistaa kaiken. Minä arvasin, mistä oli kysymys, seurasin häntä tänä iltana oopperaan ja näin kaiken eräästä nojatuolista.

— Silloin näitte myös, että poikanne solvaisi minua julkisesti, sanoi Monte-Cristo pelottavan tyynesti.

— Armoa!

— Näittehän, että hän olisi heittänyt hansikkaansa vasten kasvojani, ellei eräs ystäväni, herra Morrel, olisi tarttunut hänen käteensä.

— Kuulkaa minua. Poikanikin on aavistanut kaiken, hän syyttää teitä isänsä onnettomuudesta.

— Hyvä rouva, te sekoitatte asiat: se ei ole mikään onnettomuus, vaan rangaistus. Minä en iske herra Morcerfiin, vaan sallimus rankaisee häntä.

— Ja miksi te asetutte sallimuksen sijaan? huudahti Mercedes. — Miksi te muistatte silloin, kun se unohtaa? Mitä te, Edmond, välitätte Janinasta ja sen visiiristä? Mitä vääryyttä Fernand Mondego teki teille pettäessään Ali-Tebelinin?

— Tämä asia ei kuulukaan muille kuin ranskalaiselle kapteenille ja Vasilikin tyttärelle. Minulla ei ole mitään sen kanssa tekemistä, ja jos olen vannonut kostavani, niin en kosta ranskalaiselle kapteenille enkä kreivi Morcerfille, vaan kalastaja Fernandille, katalonialaisen Mercedeksen puolisolle.

— Kuinka kamalasti kostattekaan rikoksen, jonka kohtalo pakotti minut tekemään! Sillä syyllinenhän olen minä, Edmond, ja jos tahdotte jollekulle kostaa, niin minullehan on kostettava, koska minulla ei ollut kylliksi voimia kestää poissaoloanne ja yksinäisyyttäni.

— Mutta, huudahti Monte-Cristo, — miksi olin poissa ja miksi olitte yksinänne?

— Siksi että teidät otettiin kiinni, Edmond, ja jouduitte vankilaan.

— Mutta miksi minut otettiin kiinni? Miksi olin vankilassa?

— Sitä en tiedä, sanoi Mercedes.

— Niin, sitä ette tiedä, ainakin toivon niin. Minä siis sanon sen teille. Minut otettiin kiinni ja vietiin vankilaan siksi, että päivää ennen kuin minun piti viettää häitä kanssanne, eräs Danglars-niminen mies kirjoitti tämän kirjeen, jonka kalastaja Fernand otti toimittaakseen perille.

Ja Monte-Cristo meni kirjoituspöydän luo, otti sen laatikosta kellastuneen paperin, jonka kirjoitus oli tullut ruosteenväriseksi, ja ojensi sen Mercedekselle.

Se oli Danglars'in kirjoittama kirje kuninkaalliselle prokuraattorille, jonka Monte-Cristo maksaessaan herra Bovillelle kaksisataatuhatta frangia — muka Thomson & Frenchin asiamiehenä — oli siepannut Edmond Dantèsin asiapapereista.

Mercedes luki kauhukseen seuraavat sanat:

Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta, poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.

Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.

— Hyvä Jumala, sanoi Mercedes laskien kätensä hienkostuttamalle otsalleen, ja tämän kirjeen…

— Ostin kahdellasadallatuhannella frangilla, sanoi Monte-Cristo, — mutta hinta on huokea, koska tämän kirjeen avulla voin tänään puhdistautua silmissänne.

— Ja tämän kirjeen seurauksena oli…?

— Tiedättehän sen, vangitsemiseni. Mutta te ette tiedä, kuinka kauan sain olla vankilassa. Ette tiedä, että neljätoista vuotta olin muutaman kivenheiton päässä teistä, Ifin linnan tyrmässä. Ette tiedä, että joka päivä näinä neljänätoista vuotena uudistin kostovalan, jonka olin tehnyt ensimmäisenä päivänä, vaikka silloin en vielä tietänyt, että te olitte mennyt naimisiin ilmiantajani Fernandin kanssa ja että isäni oli kuollut nälkään.

— Kaikkivaltias Jumala! huudahti Mercedes horjahtaen.

— Sen sain tietää päästessäni neljäntoista vuoden kuluttua tyrmästä, ja sen vuoksi vannoin eloonjääneen Mercedeksen ja kuolleen isäni puolesta kostavani Fernandille … ja minä kostan.

— Ja oletteko varma siitä, että onneton Fernand on tehnyt tämän?

— Kautta sieluni, hän on tehnyt kaiken, juuri niin kuin olen kertonut. Eihän se ole sen halpamaisempaa kuin sekään, että hän tultuaan Ranskan kansalaiseksi menee englantilaisten puolelle, espanjalaissukuisena sotii espanjalaisia vastaan, Alin palveluksessa pettää ja surmaa Alin. Mitä tuo kirje on kaiken tämän rinnalla? Vain kohteliasta leikinlaskua, jonka kyllä ymmärtääkseni voi antaa anteeksi nainen, joka on mennyt tämän miehen kanssa naimisiin, mutta ei sulhanen, joka aikoi tämän saman naisen saada omakseen. No niin, ranskalaiset eivät ole petturia rangaisseet, espanjalaiset eivät ole petturia ampuneet, Ali, joka makaa haudassaan, ei ole petturia rangaissut. Mutta minä, joka tulin petetyksi ja jouduin hautaan, olen Jumalan armosta noussut haudastani ja olen Jumalalle tämän koston velkaa; hän on minut sitä varten lähettänyt, ja tässä olen.

Naisparan pää vaipui hänen molempien käsiensä varaan, hänen polvensa horjahtivat, ja hän putosi polvilleen.

— Antakaa minulle anteeksi, Edmond, antakaa anteeksi minulle, joka yhä vielä rakastan teitä!

Aviovaimon arvokkuus esti rakastavan naisen ja äidin tunnetta täydellisesti puhkeamasta esiin. Hänen otsansa painui melkein mattoon asti.

Kreivi riensi hänen luokseen, nosti hänet ylös ja talutti hänet tuoliin. Siinä istuessaan Mercedes katseli Monte-Criston miehekkäitä kasvoja, joille tuska ja viha olivat painaneet uhkaavan leimansa.

— Enkö musertaisi tätä kirottua sukua! mutisi hän. — Enkö tottelisi Jumalaa, joka nosti minut haudastani tätä rankaisua varten! Mahdotonta, rouva, mahdotonta!

— Edmond, sanoi äitiparka koettaen kaikkia keinoja, — koska kerran sanon teitä Edmondiksi, niin miksi ette sano minua Mercedekseksi?

— Mercedes, kertasi Monte-Cristo, — Mercedes! Olette oikeassa, vieläkin tuntuu suloiselta lausua tuo nimi, ja ensi kerran pitkiin aikoihin se tulee selvästi huuliltani. Mercedes, olen hokenut nimeänne, kun olen suruissani huokaillut, tuskasta valittanut ja kun rintani on epätoivosta korissut, olen sitä hokenut kyyristyessäni vilusta väristen tyrmäni olkivuoteelle, olen sitä hokenut ollessani tukehtumaisillani kuumuuteen ja viruessani kammioni kivipermannolla. Mercedes, minun täytyy saada kostaa, sillä neljätoista vuotta olen kärsinyt, neljätoista vuotta itkenyt ja kironnut, nyt minun täytyy saada kostaa, Mercedes.

Ja peläten taipuvansa rakastettunsa pyyntöihin kreivi kutsui kaikki muistot vihansa avuksi.

— Kostakaa siis, Edmond, huudahti onneton äiti, — mutta kostakaa syyllisille, kostakaa hänelle, kostakaa minulle, mutta älkää pojalleni.

— Raamatussa sanotaan, vastasi Monte-Cristo: — "Isäin pahat teot tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen." Koska Jumala itse tämän profeetalleen saneli, niin miksi minä olisin Jumalaa parempi?

— Siksi, että Jumalalla on aika ja ikuisuus, joka ihmisiltä puuttuu.

Monte-Cristo päästi huokauksen, joka kuului karjunnalta, ja tarttui molemmin käsin kauniiseen tukkaansa.

— Edmond, jatkoi Mercedes ojentaen kätensä kreiviä kohden, — Edmond, siitä asti kuin teihin tutustuin, olen nimeänne jumaloinut ja muistoanne kunnioittanut. Edmond, älkää saattako minua likaamaan sitä jaloa ja puhdasta kuvaa, joka aina on sydämeeni heijastunut. Edmond, jospa tietäisitte, kuinka usein olen rukoillut Jumalaa teidän tähtenne, sekä silloin, kun uskoin teidän vielä elävän, että silloin, kun luulin teidän kuolleen, niin, kuolleen! Luulin, että ruumiinne oli haudattu vankityrmän syvyyteen, luulin, että vanginvartijat olivat heittäneet sen syvään kuiluun, ja minä itkin! Mutta mitä muuta saatoin tehdä puolestanne kuin itkeä ja rukoilla? Kuulkaa minua, kymmenen vuotta näin joka yö saman unen. Kuulin, että olitte aikonut paeta, että olitte hiipinyt toisen vangin kääreliinoihin ja että ruumis sitten oli heitetty Ifin linnan kukkulalta mereen, ja että kiljahdus, jonka päästitte murskautuessanne kallioita vastaan, oli viimeinen elonmerkki, minkä vartijanne, pyövelinne kuulivat. No niin, Edmond, vannon kautta poikani, jonka henkeä rukoilen teitä säästämään, että kymmenen vuotta näin joka yö unissani, miten miehet heiluttivat jotakin suurta ja muodotonta Ifin linnan kalliolla; kymmenen vuotta kuulin joka yö tuon kamalan huudon, ja heräsin siihen kauhuissani kylmän hien valuessa pitkin ruumistani. Minäkin, uskokaa minua, niin rikollinen kuin olenkin, olen saanut paljon kärsiä!

— Oletteko tuntenut isänne kuolevan poissa ollessanne? huudahti Monte-Cristo repien tukkaansa. — Oletteko nähnyt rakastamanne naisen ojentavan kätensä kilpailijallenne teidän viruessanne tyrmässä…?

— En, keskeytti Mercedes, — mutta olen nähnyt sen miehen, jota rakastin, aikovan surmata poikani!

Mercedes lausui nämä sanat niin voimakkaalla tuskalla, niin epätoivoisella äänellä, että kreivin rinnasta nousi nyyhkytys. Leijona oli kesytetty, voittaja oli voitettu.

— Mitä siis vaaditte minulta? sanoi hän. — Sitäkö, että poikanne saa elää? Hyvä on, hän jää eloon!

Mercedes kiljahti ilosta, ja kreivin silmistä vuoti kaksi kyyneltä, jotka kuitenkin pian kuivuivat. Varmaankin Jumala oli lähettänyt jonkun enkelinsä ne poimimaan, sillä Herran silmissä ne olivat kalliimmat kuin Guzaratin ja Ofirin kauneimmat helmet.

— Oi, huudahti Mercedes tarttuen kreivin käteen ja suudellen sitä, — kiitos, kiitos, Edmond! Sinä olet todellakin sellainen, jollaisena aina olet ollut ajatuksissani ja jollaisena sinua aina olen rakastanut! Nyt sen rohkenen sinulle sanoa.

— Sitä parempi, sanoi Monte-Cristo, — sillä Edmond-raukalla ei ole enää pitkää elinaikaa iloitakseen rakkaudestanne. Kuollut palaa hautaansa, haamu katoaa yöhön.

— Mitä tarkoitatte, Edmond?

— Että minun täytyy kuolla, Mercedes, koska niin vaaditte.

— Kuolla! Kuka sen on sanonut? Kuka puhuu kuolemasta? Mistä tuo kuoleman ajatus on teihin tullut?

— Ette kai otaksu, että tultuani julkisesti häväistyksi koko katsomon läsnä ollessa, ystävienne ja poikanne läsnä ollessa, saatuani taisteluhaasteen lapselta, joka kerskailee anteeksiannollani kuin voitolla, ette kai otaksu, että minulla on enää halua elää hetkeäkään. Lähinnä teitä, Mercedes, olen rakastanut itseäni, omaa arvoani, tarkoitan sitä voimaa, jolla nousin muiden miesten yläpuolelle. Tämä voima oli elämäni. Yhdellä ainoalla sanalla sen murskaatte. Minä kuolen.

— Mutta eihän tästä kaksintaistelusta tule mitään, koska te annatte anteeksi.

— Kaksintaistelu tapahtuu, sanoi Monte-Cristo, — mutta poikanne veren sijasta, joka olisi vuotanut maahan, tuleekin minun vereni sitä kostuttamaan.

Mercedes kiljahti ja syöksyi Monte-Cristoa kohden, mutta samassa hän pysähtyi.

— Edmond, sanoi hän, — meidän yläpuolellamme on Jumala, koska te elätte, koska olen nähnyt teidät jälleen, ja minä luotan häneen koko sydämestäni. Odottaessani hänen apuaan luotan sanaanne. Sanoittehan, että poikani jää eloon, jää eloon?

— Hän jää, sanoi Monte-Cristo kummastuen, että Mercedes vastustelematta, hämmästymättä oli ottanut hänen uhrauksensa vastaan.

Mercedes ojensi kätensä kreiville.

— Edmond, sanoi hän kyynelsilmin, — kuinka kauniisti menettelette, kuinka suuri on tekonne, kuinka ylevää se, että olette säälinyt vaimoparkaa, joka saapuu luoksenne toivoen aivan muuta kuin mitä onkaan saanut. Suru on minua enemmän vanhentanut kuin ikä, enkä enää voi hymylläni enkä katseellani muistuttaa Edmondille tuota Mercedestä, jota hän niin ennen tuntikausia katseli. Uskokaa minua, Edmond, sanoinhan, että minäkin olen paljon kärsinyt; murheellista on nähdä elämänsä kuluvan, eikä siitä ole jäänyt jäljelle ainoatakaan iloa, ainoatakaan toivoa. Mutta se vain todistaa, että kaikki ei lopu maalliseen eloon. Ei, sen tunnen kaikesta siitä, mikä vielä sydämessäni liikkuu. Sanon kerta vielä, Edmond, tuollainen anteeksiantaminen on suurta, kaunista ja jaloa!

— Niin te sanotte, lausui Monte-Cristo. — Mitä sanoisittekaan, jos tietäisitte, kuinka suuren uhrin teille annan? Kuvitelkaa, että iankaikkinen Jumala luotuaan maailman, tehtyään kaaoksen hedelmälliseksi, olisi jättänyt luomisen puolinaiseksi säästääkseen kyynelet enkeliltä, joka kerran saa itkeä meidän suurten syntiemme tähden; kuvitelkaa, että tehtyään kaiken valmiiksi, kaiken luotuaan, kaiken hedelmöitettyään, juuri ihaillessaan työtään, Jumala olisikin sammuttanut auringon ja jalallaan survaissut maapallon ikuiseen yöhön. Silloin voisitte kuvitella … ei, ei, ette sittenkään voisi kuvitella, mitä kadotan tällä hetkellä, menettäessäni elämäni.

Mercedes loi kreiviin katseen, jossa kuvastui samalla kertaa kummastus, ihailu ja kiitollisuus.

Monte-Cristo painoi kasvonsa polttaviin käsiinsä, aivan kuin hänen päänsä ei enää kestäisi ajatusten painoa.

— Edmond, sanoi Mercedes, — minulla on enää vain sana teille sanottavana.

Kreivi hymyili katkerasti.

— Edmond, jatkoi hän, — saattepa nähdä, että vaikka otsani onkin tullut ryppyiseksi, silmäni himmentyneet, kauneuteni mennyt, vaikka Mercedes ei enää kasvoiltaan muistutakaan entistä, niin sydän on hänellä aina pysynyt samana…! Hyvästi siis, Edmond, minulla ei ole enää mitään taivaalta pyydettävänä… Olen tavannut teidät yhtä jalona ja yhtä suurena kuin ennenkin. Hyvästi, Edmond … hyvästi ja kiitos!

Kreivi ei vastannut.

Mercedes avasi työhuoneen oven ja oli kadonnut, ennen kuin kreivi oli herännyt tuskastaan, johon kostotuumiensa raukeaminen hänet oli syössyt.

Kello löi yksi Invalidikirkon tornissa, kun Mercedeksen vaunut, kolistessaan Champs-Elysées'n kiveystä vastaan, saivat kreivin nostamaan päänsä.

— Voi minua mieletöntä, sanoi hän, — kun en sinä päivänä, jolloin päätin kostaa, repinyt sydäntä rinnastani!

90. Taistelupaikalla

Mercedeksen lähdettyä pimeni kaikki Monte-Criston mielessä. Hänen ajatuksensa oli pysähtynyt, hänen voimansa väsähti, aivan kuin ruumis suuren ponnistuksen jälkeen.

— Mitä! huokasi hän kynttilöiden hitaasti kuluessa ja palvelijoitten odotellessa kärsimättöminä eteishuoneessa, — mitä, näin siis vaivoin laadittu rakennukseni äkkiä sortuu sanan, henkäisyn vaikutuksesta! Minuuteni, josta niin paljon ylpeilin, jonka näin niin perin pienenä Ifin linnan tyrmässä ja jonka sittemmin tein niin suureksi, onkin huomenna vain tomua! En sure ruumiini kuolemaa, onhan tämä elollisen muodon sammuminen lepo, jonne kaikki pyrkivät, jonne jokainen onneton toivoo, olenhan jo kauan kaivannut kaiken aineellisen loppumista ja kulkenut sitä kohden nälän tietä sinä hetkenä, jolloin apotti Faria ilmestyi tyrmääni. Mitä on kuolema? Askel pitemmälle tyyneyttä kohden ja toinen hiljaisuutta kohden. En sure elämäni päättymistä, vaan vaivalloisesti laatimieni tuumien sortumista. Sallimus, jonka uskoin niitä suosivan, onkin siis vastustanut niitä! Jumala ei siis tahtonutkaan niiden täyttyvän. Nostin soihdun, joka oli melkein yhtä raskas kuin maailma, ja luulin jaksavani kantaa sen loppuun asti, mutta se vastasikin siis vain toiveitani eikä voimiani, ja minun täytyy laskea se käsistäni jo puolitiessä. Minun täytyy siis jälleen uskoa kohtaloon, minun, joka neljänätoista epätoivon vuonna ja kymmenenä toivon vuonna olen luottanut sallimukseen.

Ja tämä kaikki on tapahtunut sen vuoksi, että sydämeni, jonka luulin kuolleen, olikin vain puutunut ja tointui jälleen, alkoi sykkiä, ja minä antauduin tämän sykinnän tuskan valtaan kuullessani naisen äänen!

Mutta, jatkoi kreivi miettien tarkemmin seuraavan päivän kamalaa tuhoa, jonka Mercedes siis oli saanut aikaan, — eihän tuo jalosydäminen nainen voi näin itsekkäästi suostua siihen, että minä täysissä voimissani annan surmata itseni! Niin pitkälle hän ei voi mennä äidinrakkaudessaan. On rikos liioitella noin hyvettään! Ei, hän on varmaankin päättänyt järjestää jonkin tunteellisen kohtauksen, hän heittäytyy miekkojemme väliin, mutta taistelukentällä on naurettavaa se, mikä täällä oli ylevää.

Ja ylpeyden puna nousi kreivin otsalle.

— Naurettavaa, sanoi hän, — ja se kohdistuu minuun… Minä naurettava! Mieluummin sitten kuolen!

Ja liioitellessaan näin mielessään seuraavan päivän tapauksia, joihin oli joutunut luvatessaan Mercedekselle säästää hänen poikansa, kreivi johtui sanomaan:

— Kuinka tyhmää onkaan tekeytyä jalomieliseksi ja asettua itseään puolustamatta tuon nuoren miehen pistoolin suun eteen! Hän ei koskaan uskoisi, että kuolemani on itsemurha, ja niin menee muistonikin pilalle… Eihän tämä ole turhamaisuutta, hyvä Jumala, vaan oikeutettua ylpeyttä…? Muistoni kunnian vuoksi maailman on tiedettävä, että minä itse vapaaehtoisesti, omasta tahdostani suostuin laskemaan alas käteni, jonka jo olin nostanut iskuun, ja että minä tällä kädellä, joka muihin iski voimakkaasti, nyt iskinkin itseeni. Sen täytyy tapahtua, minä teen sen.

Hän tarttui kynään, otti pöydältä salalaatikosta paperin, jossa oli hänen testamenttinsa, ja kirjoitti sen alareunaan lisäyksen selittääkseen syyn kuolemaansa.

— Minä teen sen, Jumalani, sanoi hän kohottaen silmänsä taivasta kohden, sekä sinun että oman kunniani vuoksi. Olen kymmenen vuoden ajan pitänyt itseäni sinun lähettämänäsi kostajana, eivätkä sellaiset konnat kuin Morcerf, Danglars ja Villefort saa kuvitella, että sattuma on heidät vapauttanut vihamiehestä. Heidän on päinvastoin saatava tietää, että sallimus, joka jo oli määrännyt heille rangaistuksen, on muuttanut tahtoaan minun kauttani, ja että joskin he ovat välttäneet rangaistuksen tässä maailmassa, se odottaa heitä toisessa: he ovat vain vaihtaneet ajan ikuisuuteen.

Hänen häilyessään näissä synkissä ajatuksissa alkoi päivä koittaa ja valaista sinertävää paperia, jolle hän oli kirjoittanut tämän sallimuksen muuttuneen tahdon.

Kello oli viisi aamulla.

Äkkiä kaikui heikkoa ääntä kreivin korvaan. Hän oli kuulevinaan tukahdutettua nyyhkytystä. Hän käänsi päänsä, katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. Mutta ääni kaikui entistä selvemmin, ja luulo muuttui varmuudeksi.

Silloin kreivi nousi, avasi hiljaa salongin oven ja näki nojatuolissa Haydéen, joka oli asettunut siten oven eteen, että kreivi ei voinut lähteä huoneesta häntä näkemättä. Mutta uni, jota nuoruus ei ollut voinut voittaa, oli yllättänyt kauan valvoneen tytön, ja hän lojui siinä pää taaksepäin taipuneena, käsivarret sivuille valahtaneina.

Aukenevan oven ääni ei herättänyt häntä. Monte-Cristo loi häneen hellän ja katuvan katseen.

— Mercedes muisti, että hänellä on poika, sanoi hän, — mutta minä unohdin, että minulla on tytär.

Sitten hän jatkoi pudistaen suruissaan päätään:

— Haydée-parka, hän tahtoi nähdä minut, tahtoi puhua kanssani, hän joko pelkäsi tai aavisti jotakin… En voi lähteä sanomatta hänelle hyvästi, en voi kuolla uskomatta hänelle kaikkea.

Ja hän palasi hiljaa entiselle paikalleen ja kirjoitti edellisten rivien lisäksi seuraavaa:

Määrään Maximilien Morrelille, ratsuväen kapteenille ja entisen isäntäni, marseillelaisen laivanvarustajan, Pierre Morrelin pojalle, kaksikymmentä miljoonaa, joista hän antakoon osan sisarelleen Julielle ja langolleen Emmanuelille, ellei hän luule tämän ylimääräisen rikkauden vahingoittavan heidän onneaan. Nämä kaksikymmentä miljoonaa on kätketty luolaani Monte-Criston saarelle, ja Bertuccio tuntee säilytyspaikan.

Jos hänen sydämensä on vapaa ja hän tahtoo ottaa vaimokseen Haydéen, Janinan pashan Alin tyttären, jonka olen kasvattanut isän rakkaudella ja joka hellii minua aivan kuin tytär, niin hän täyttää, ei viimeistä tahtoani, vaan viimeisen toivomukseni.

Yllä oleva testamenttini on jo määrännyt Haydéelle kaiken muun omaisuuteni, tilukseni, englantilaiset, itävaltalaiset ja hollantilaiset arvopaperini, kalustukseni eri taloissani ja palatseissani, joiden arvo, kun siitä on otettu nuo kaksikymmentä miljoonaa ja palvelijoilleni tulevat lahjoitukset, nousee noin kuuteenkymmeneen miljoonaan.

Hän oli kirjoittanut nämä viimeiset sanat, kun hän kuuli kirkaisun takaansa ja kynä putosi hänen kädestään.

— Haydée, sanoi hän, — oletko lukenut mitä kirjoitin?

Päivä oli alkanut paistaa nuoren naisen silmiin, hän oli herännyt ja tullut kreivin luo kepein askelin, joiden äänen matot tukahduttivat.

— Valtiaani, sanoi hän, — miksi kirjoitatte tällä tavoin tällaisena hetkenä? Miksi lahjoitatte minulle kaiken omaisuutenne? Lähdettekö siis luotani pois?

— Lähden matkalle, enkelini, sanoi Monte-Cristo sanomattoman alakuloisesti ja hyvin hellästi, — ja jos sattuu tapahtumaan onnettomuus…

Kreivi vaikeni.

— Entä sitten…? kysyi nuori tyttö käskevällä äänellä, jota kreivi ei ennen ollut kuullut hänen suustaan ja joka sai hänet värisemään.

— Jos minulle tapahtuu onnettomuus, jatkoi Monte-Cristo, — niin tahdon, että tyttäreni tulee onnelliseksi.

Haydée hymyili surullisesti pudistaen päätään.

— Aiotte siis kuolla, valtiaani? sanoi hän.

— Kuolemaa on aina pidettävä mielessä, lapseni.

— Jos kuolette, niin lahjoittakaa silloin omaisuutenne muille; jos kuolette … en minä mitään enää tarvitse.

Hän tarttui paperiin, repi sen neljäksi kappaleeksi ja heitti ne keskelle lattiaa. Kun uupunut orjatar tällä tavoin oli osoittanut harvinaisen suurta tarmoa, olivat hänen voimansa loppuneet, hän vaipui maahan pyörtyneenä.

Monte-Cristo kumartui hänen puoleensa ja nosti hänet syliinsä. Nähdessään nämä kalpeat kasvot, kauniit silmät ummessa, hän tuli ensi kertaa ajatelleeksi, että nuori tyttö mahdollisesti rakasti häntä muullakin tavoin kuin tyttären rakkaudella.

— Oi, huokasi hän aivan toivottomana, — minä voisin siis vielä tulla onnelliseksi!

Sitten hän kantoi Haydéen hänen huoneistoonsa ja jätti hänet vielä tainnoksissa palvelijattarien huostaan. Hän palasi huoneeseensa, sulki oven ja kirjoitti testamentin uudelleen.

Lopetettuaan sen hän kuuli vaunujen ajavan pihaan. Kreivi lähestyi ikkunaa ja näki Morrelin astuvan niistä Emmanuelin seurassa.

— Hyvä, sanoi hän, — jo oli aikakin!

Hän sulki testamenttinsa kolmella sinetillä.

Vähän sen jälkeen hän kuuli salongista askelten ääntä. Hän meni itse avaamaan, Morrel astui sisään.

Hän oli tullut melkein kaksikymmentä minuuttia liian varhain.

— Tulen ehkä liian varhain, herra kreivi, sanoi hän, — mutta sanon suoraan, etten ole voinut nukkua minuuttiakaan, ja samoin on ollut muidenkin laita meidän talossamme. Minun täytyi saada nähdä itsetietoinen rohkeutenne tunteakseni taas itsenikin varmaksi.

Monte-Cristo ei voinut hillitä itseään kuullessaan tällaisen todistuksen nuoren miehen ystävyydestä; hän ei ojentanut kättään, vaan avasi hänelle sylinsä.

— Morrel, sanoi hän, — kuinka kaunis tämä päivä minulle onkaan, kun näen teidänkaltaisenne miehen minua rakastavan. Hyvää päivää, herra Emmanuel. Tulette siis todistajakseni, Maximilien?

— Tietysti, sanoi nuori mies, — epäilittekö sitä?

— Mutta jos olenkin väärässä…

— Katselin teitä koko tuon taisteluhaasteen ajan, mietin tämän yön järkähtämättömyyttänne, ja olin varma siitä, että oikeus oli teidän puolellanne, muussa tapauksessa ei enää laisinkaan voi luottaa kasvojen ilmeisiin.

— Mutta, Morrel, onhan Albert ystävänne.

— Hän on vain tuttavani, herra kreivi.

— Näittehän hänet samana päivänä ensi kertaa kuin minutkin.

— Se on totta. Teidän täytyi siitä minulle huomauttaa, ennen kuin sen muistin.

— Kiitos, Morrel.

Sitten hän löi kelloon ja sanoi Alille, joka heti tuli huoneeseen:

— Toimita tämä notaarilleni, Ali. Se on testamenttini, Morrel. Kuoltuani menkää ottamaan selkoa sen sisällyksestä.

— Mitä, huudahti Morrel, — kuoltuanne?

— Onhan kaikki otettava varteen, ystäväni. Mutta mitä teitte eilen minusta erottuanne?

— Olin Tortonilla, jossa toivoin tapaavani Château-Renaud'n ja Beauchampin. Tunnustan suoraan etsineenikin heitä.

— Miksi, johan kaikesta oli sovittu?

— Kuulkaahan, kreivi, tämä asia on vakava ja peruuttamaton.

— Epäilittekö sitä?

— En. Solvaus oli julkinen, ja kaikki jo puhuivat siitä.

— Entä sitten?

— Toivoin voivani saada aseet vaihdetuiksi, pistoolit miekkoihin. Pistooli on aina sokea.

— Onnistuitteko? kysyi nopeasti Monte-Cristo, jossa oli herännyt heikko toivo.

— En, sillä kaikki tiesivät, kuinka taitava olette miekkailemaan.

— Kuka siitä on kertonut?

— Miekkailunopettajat, joiden kanssa olette miekkaillut.

— Ehdotukseenne ei siis suostuttu?

— Sain jyrkästi kieltävän vastauksen.

— Morrel, sanoi kreivi, — oletteko koskaan nähnyt minun ampuvan pistooleilla?

— En koskaan.

— Meillä on vielä aikaa, katsokaa.

Monte-Cristo otti pistoolin, joka oli ollut hänen kädessään Mercedeksen tullessa, kiinnitti ristiässän teräslevyyn ja ampui neljällä laukauksella siitä kärjet.

Joka laukauksella Morrel kalpeni.

Hän tarkasti Monte-Criston käyttämiä kuulia ja huomasi ne isojen haulien kokoisiksi.

— Tämähän on kamalaa, sanoi hän. — Katsokaahan, Emmanuel.

Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:

— Kreivi, taivaan nimessä, älkää surmatko Albertia! Onnettomalla pojalla on äiti!

— Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, — eikä minulla ole äitiä.

Nämä sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Morrel värisi.

— Teitä on loukattu, kreivi?

— Niin on, entä sitten?

— Teidän oikeutenne on ampua ensimmäiseksi.

— Minäkö ammun ensimmäiseksi?

— Niin, sen sain aikaan tai oikeammin sanoen vaadin. Mehän teimme heille niin paljon myönnytyksiä, että heidän täytyi tehdä ainakin tämä meille.

— Ja kuinka monen askelen päästä!

— Kahdenkymmenen.

Kamala hymy nousi kreivin huulille.

— Morrel, älkää unohtako mitä näitte, sanoi hän.

— Albert ei pelastu muussa tapauksessa kuin siinä, että mielenliikutus saa teissä vallan.

— Minussako mielenliikutus? sanoi Monte-Cristo.

— Tai jalomielisyys, ystäväni. Kun olen varma ampumataidostanne, niin voin lausua erään seikan, joka muussa tapauksessa olisi tuntunut naurettavalta.

— Mikä se on?

— Lävistäkää hänen käsivartensa, haavoittakaa häntä, mutta älkää surmatko.

— Morrel, kuulkaa sanani, lausui kreivi, — teidän ei tarvitse pyytää minua armahtamaan herra Morcerfia. Ilmoitan jo edeltäpäin, että herra Morcerfia kohdellaan niin hyvin, että hän voi kaikessa rauhassa palata kotiin molempien ystäviensä seurassa, jota vastoin minä…

— Te…?

— Se on eri asia, minut kannetaan kotiin.

— Mahdotonta, sanoi Maximilien aivan suunniltaan.

— Niin käy kuin olen sanonut, rakas Morrel. Herra Morcerf surmaa minut.

Morrel katsoi kreiviin ymmärtämättä enää mitään.

— Mitä teille on tapahtunut eilisillan jälkeen, herra kreivi?

— Samaa kuin tapahtui Brutukselle ennen Filippoin taistelua. Olen nähnyt haamun.

— Ja tuo haamu?

— Tuo haamu, Morrel, sanoi, että minä olen elänyt jo kylliksi kauan.

Maximilien ja Emmanuel katsoivat toisiinsa. Monte-Cristo otti kellon taskustaan.

— Lähtekäämme, sanoi hän, — kello on viisi minuuttia yli seitsemän, ja kaksintaistelu tapahtuu täsmälleen kello kahdeksan.

Vaunut olivat valmiina. Monte-Cristo astui niihin molempien todistajien seurassa.

Kulkiessaan käytävän läpi oli kreivi pysähtynyt eräälle ovelle kuuntelemaan, ja Maximilien ja Emmanuel, jotka hienotunteisina olivat astuneet muutaman askelen eteenpäin, olivat kuulevinaan, miten hän huokasi erottaessaan oven takaa nyyhkytystä.

Lyönnilleen kello kahdeksan he olivat määräpaikalla.

— Olemme perillä, sanoi Morrel pistäen päänsä vaunun ikkunasta, — ja olemme ensimmäiset.

— Anteeksi, armollinen herra, sanoi Baptistin, joka pelokkaana oli seurannut isäntäänsä, — olen näkevinäni tuolla puiden suojassa vaunut.

Monte-Cristo hypähti notkeasti vaunuista ja ojensi kätensä Emmanuelille ja Maximilienille auttaakseen heitä astumaan alas. Maximilien piti kreivin kättä omassaan.

— On hyvä pidellä tällaista kättä, sanoi hän. — Se on sellaisen miehen käsi, jonka elämä on riippuvainen hänen ajamansa asian oikeudesta.

— Näen todellakin tuolla kaksi nuorta miestä, jotka näyttävät odottavan jotakin, sanoi Emmanuel.

Monte-Cristo veti Morrelin pari askelta hänen lankonsa selän taakse.

— Maximilien, kysyi hän, — onko sydämenne vapaa?

Morrel katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.

— En pyydä teiltä mitään tunnustuksia, rakas ystävä, teen teille vain kysymyksen. Vastatkaa ainoastaan myöntävästi tai kieltävästi, muuta en pyydä.

— Rakastan erästä nuorta tyttöä, kreivi.

— Rakastatteko häntä syvästikin?

— Enemmän kuin elämääni.

— Siis sekin toivo sammui, sanoi Monte-Cristo.

Sitten hän lisäsi huoaten:

— Haydée-parka!

— Toden totta, huudahti Morrel, — ellen tietäisi teitä rohkeaksi, luulisin teidän pelkäävän.

— Siksi, että ajattelen erästä, joka minun täytyy jättää, ja se tekee minut surulliseksi. Niinkö huonosti sotilas ymmärtää, mikä on rohkeutta? Surisinko sitä, että luovun elämästäni? Mitä minä välitän kuolemasta tai elämästä, minä, joka olen viettänyt kaksikymmentä vuotta elämän ja kuoleman välillä? Olkaa rauhassa, Morrel, jos tämä on heikkoutta, niin näytän sen vain teille. Tiedän, että elämä on salonki, josta on lähdettävä kohteliaasti ja kunniallisesti, nimittäin kumartaen ja maksaen pelivelkansa.

— Tuo on miehekästä puhetta, sanoi Morrel. — Asiasta toiseen, toitteko ampuma-aseet?

— Minä? Miksi sen olisin tehnyt? Toivon noiden toisten herrojen pitäneen niistä huolen.

— Minä menen kysymään, sanoi Morrel.

— Mutta älkää ryhtykö mihinkään sovitteluihin.

— En, olkaa rauhassa!

Morrel lähestyi Beauchampia ja Château-Renaud'ta. Nähdessään nuoren miehen tulevan heitä kohden he astuivat muutaman askelen eteenpäin.

Nuoret herrat tervehtivät toisiaan, elleivät juuri ystävällisesti niin ainakin kohteliaasti.

— Anteeksi, hyvät herrat, sanoi Morrel, — en näe herra Morcerfia.

— Tänä aamuna hän lähetti meille sanan ilmoittaen tapaavansa meidät vasta taistelupaikalla, sanoi Château-Renaud.

— Ah! sanoi Morrel.

Beauchamp otti kellonsa taskustaan.

— Viisi minuuttia yli kahdeksan! Vielä ei ole aikaa mennyt hukkaan, herra Morrel.

— En suinkaan sitä tarkoittanut, sanoi Maximilien.

— Tuossa tulevatkin vaunut, sanoi Château-Renaud.

Vaunut lähestyivät täyttä kyytiä tienristeystä, jossa he seisoivat.

— Hyvät herrat, sanoi Morrel, — olette kai tuoneet pistoolit. Herra Monte-Cristo sanoo luopuneensa oikeudesta käyttää omiaan.

— Olemme otaksuneetkin, että kreivi olisi hienotunteinen, herra Morrel, vastasi Beauchamp, — ja olen tuonut mukanani pistoolit, jotka ostin kahdeksan tai kymmenen päivää sitten, koska luulin tarvitsevani niitä itse vastaavassa tilanteessa. Ne ovat aivan uudet, eikä niitä ole vielä laisinkaan käytetty. Tahdotteko tarkastaa ne?

— Herra Beauchamp, sanoi Morrel kumartaen, — koska vakuutatte, ettei herra Morcerf näitä aseita tunne, niin ymmärrättehän, että teidän sananne riittää täydellisesti.

— Hyvät herrat, sanoi Château-Renaud, — Morcerf ei tullutkaan noissa vaunuissa, vaan Franz ja Debray.

Mainitut herrat lähestyivät heitä.

— Te täällä, hyvät herrat! sanoi Château-Renaud katellen heitä. — Mikä sattuma teidät tänne tuo?

— Albert on pyytänyt meitä tulemaan tänne, sanoi Debray.

Beauchamp ja Château-Renaud katsoivat toisiinsa kummastuneina.

— Hyvät herrat, luulen ymmärtäväni asian, sanoi Morrel.

— Selittäkää!

— Eilen iltapäivällä sain herra Morcerfilta kirjeen, jossa hän pyysi minua tulemaan oopperaan.

— Niin minäkin sain, sanoi Debray.

— Niin minäkin, sanoi Franz.

— Niin mekin, sanoivat Château-Renaud ja Beauchamp.

— Hän tahtoi, että olisimme todistamassa taisteluhaastetta ja nyt hän tahtoo meidät taistelunkin todistajiksi, sanoi Morrel.

— Se on varmaankin syynä, herra Morrel. Epäilemättä olette arvannut oikein.

— Mutta Albertia itseään ei kuulu, mutisi Château-Renaud. — Hän on jo myöhästynyt kymmenen minuuttia.

— Tuossa hän on, sanoi Beauchamp, — hän tulee ratsain, kiitäen täyttä laukkaa palvelijansa seuraamana.

— Kuinka ajattelematonta tulla pistoolitaisteluun ratsain, sanoi Château-Renaud. — Minähän olin antanut hänelle hyviä neuvoja.

— Ja sitä paitsi kaulus kaulassaan, takki auki ja valkoiset liivit yllään. Miksi hän ei yhtä hyvin ole pannut mustaa täplää sydämen kohdalle? Toimitus olisi silloin päättynyt pikemmin.

Tällä välin Albert oli tullut kymmenen askelen päähän nuorten miesten muodostamasta ryhmästä ja pysäytti hevosensa. Hän hyppäsi sen selästä ja heitti ohjakset palvelijalleen.

Albert lähestyi.

Hän oli kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset ja pöhöttyneet; huomasi, ettei hän ollut hetkeäkään nukkunut yöllä.

Koko hänen olemuksessaan oli juhlallinen surumielisyys, joka oli hänelle vierasta.

— Kiitos, hyvät herrat, sanoi hän, — että olette noudattaneet kutsuani. Olkaa varmoja siitä, että tunnen kiitollisuutta tämän uuden ystävyydentodistuksen tähden.

Morrel oli Albertin lähestyessä perääntynyt kymmenkunta askelta ja seisoi syrjässä.

— Teillekin, herra Morrel, kuuluu osa kiitoksestani, sanoi Albert. — Tulkaa lähemmäksi, ette ole täällä suinkaan liikaa.

— Hyvä herra, sanoi Maximilien, — ehkä ette tiedä, että minä olen kreivi Monte-Criston todistajana?

— En ollut varma, mutta arvelin niin. Mutta sitä parempi; mitä enemmän täällä on kunnon miehiä läsnä, sitä tyytyväisempi olen.

— Herra Morrel, sanoi Château-Renaud, — voitte ilmoittaa kreivi Monte-Cristolle, että herra Morcerf on tullut ja että me olemme valmiit.

Morrel astui muutaman askelen toimittaakseen tämän asian. Beauchamp otti tällä välin pistoolilaatikon vaunuista.

— Odottakaa, hyvät herrat, sanoi Albert, — minulla on pari sanaa sanottavana kreivi Monte-Cristolle.

— Kahden keskenkö? kysyi Morrel.

— Ei, vaan kaikkien kuullen.

Albertin todistajat katsoivat kummastuneina toisiinsa. Franz ja Debray vaihtoivat muutaman sanan puoliääneen, ja Morrel meni ilomielin ilmoittamaan asian kreiville, joka kuljeksi eräällä käytävällä Emmanuelin seurassa.

— Mitä asiaa hänellä on minulle? kysyi Monte-Cristo.

— En tiedä, mutta hän tahtoo puhua kanssanne.

— Kun hän vain ei kiusaisi Jumalaa jollakin uudella loukkauksella, sanoi Monte-Cristo.

— En luule, että hänellä on sellaisia aikeita, sanoi Morrel.

Kreivi lähti Albertia kohden Maximilienin ja Emmanuelin seurassa. Hänen tyyneytensä ja vakavuutensa oli omituisena vastakohtana Albertin rauhattomuudelle. Albert lähestyi häntä mukanaan nuo neljä muuta.

Kolmen askelen päässä toisistaan kreivi ja Albert pysähtyivät.

— Hyvät herrat, sanoi Albert, — tulkaa lähemmäksi. Tahdon, että kuulette joka sanan, mikä minulla on kunnia lausua kreivi Monte-Cristolle, sillä kaikki, mitä hänelle sanon, pitää teidän kertoa muille, niin oudolta kuin se saattaakin tuntua.

— Minä odotan, sanoi kreivi.

— Hyvä herra, sanoi Albert, ja hänen äänensä värisi alussa, mutta varmistui sitten. — Hyvä herra, olen syyttänyt teitä siitä, että olette levitellyt tietoja kreivi Morcerfin esiintymisestä Epeiroksessa, sillä olkoon kreivi kuinka syyllinen tahansa, niin ei teillä mielestäni ollut oikeutta rangaista häntä. En kiirehdi pyytämään anteeksi Fernand Mondegon petosta Ali-pashaa kohtaan, vaan kalastaja Fernandin petosta teitä kohtaan ja niitä onnettomuuksia, jotka ovat olleet tämän teon seurauksena. Sen vuoksi sanonkin ja julkisesti tunnustan: teillä on ollut täysi oikeus rangaista isääni, ja minä, hänen poikansa, kiitän teitä siitä, ettette ole tehnyt enempää.

Jos salama olisi äkkiä iskenyt keskelle tätä seuraa, ei se olisi heitä enempää hämmästyttänyt kuin tämä Albertin selitys.

Monte-Criston silmät olivat hitaasti nousseet taivasta kohden, ja niissä välkkyi syvä kiitollisuus. Hän ei voinut kylliksi ihailla sitä, että Albertin tulinen luonne, jonka rohkeuden hän selvästi oli tullut huomaamaan roomalaisten rosvojen parissa, oli äkkiä näin nöyrtynyt. Se oli Mercedeksen vaikutusta ja nyt kreivi ymmärsi, miksi tämä ei edellisenä iltana ollut vastustanut hänen uhriaan. Hänhän oli jo silloin tietänyt sen tarpeettomaksi.

— Nyt, herra kreivi, sanoi Albert, — jos tämä anteeksipyyntö on mielestänne kyllin täydellinen, niin pyydän teitä ojentamaan minulle kätenne. Lähinnä erehtymättömyyden suurta avua, joka teillä niin suuressa määrin näyttää olevan, kunnioitan sitä, että ihminen tunnustaa erehdyksensä. Tämä tunnustaminen koskee yksinomaan minua. Minä toimin niin kuin ihmiset tavallisesti toimivat, te menettelitte niin kuin Jumala. Vain enkeli saattoi estää toisen meistä kuolemasta; tämä enkeli astui alas taivaasta, ja ellei hän voinutkaan tehdä meistä ystäviä, sillä sehän on valitettavasti mahdotonta, niin hän on ainakin saanut meidät kunnioittamaan toisiamme.

Silmät liikutuksesta kosteina Monte-Cristo ojensi kätensä Albertille. Albert tarttui siihen kiivaasti ja puristi sitä katseessaan kunnioittavaa pelkoa.

— Hyvät herrat, sanoi hän, — kreivi Monte-Cristo varmaankin hyväksyy anteeksipyyntöni. Olin äkkipikaisuudessa hyökännyt häntä vastaan. Nyt olen hairahdukseni sovittanut. Toivon, että ihmiset eivät pidä minua raukkamaisena sen vuoksi, että olen toiminut omantuntoni mukaan. Mutta jos joku on siinä suhteessa toista mieltä, sanoi nuori mies nostaen päänsä pystyyn aivan kuin heittäen haasteen ystävilleen ja vihamiehilleen, — niin olen valmis saattamaan hänet toisiin ajatuksiin.

— Mitä tänä yönä onkaan tapahtunut? kysyi Beauchamp Château-Renaud'lta. — Minun mielestäni meidän asemamme tässä on jokseenkin nolo.

— Se on totta, Albertin teko on joko hyvin raukkamainen tai hyvin kaunis, vastasi paroni.

— Mitä tämä oikeastaan tietää? kysyi Debray Franzilta. — Kreivi Monte-Cristo häpäisee herra Morcerfia, ja hänen poikansa katsoo, että kreivi on menetellyt oikein. Mutta vaikka minun suvussani olisi kymmenen Janinaa, pitäisin velvollisuutenani taistella kymmenen kertaa.

Monte-Cristoa painoivat kahdenkymmenenneljän vuoden takaiset muistot, eikä hän ajatellut Albertia, ei Beauchampia, ei Château-Renaud'ta, ei ketään läsnä olevaa. Hän ajatteli tuota uljasta naista, joka oli tullut pyytämään häneltä poikansa henkeä ja joka sitten oli pelastanut hänen henkensä ilmaisemalla kamalan perhesalaisuuden, niin kamalan, että se ainiaaksi voi nuoressa miehessä sammuttaa pojan rakkauden isäänsä.

— Sallimus! Sallimus vaikuttaa aina! sopersi hän. — Vasta tänään tiedän varmasti, että olen Jumalan lähettämä!

91. Äiti ja poika

Kreivi Monte-Cristo kumarsi viidelle nuorelle miehelle hymyillen samalla alakuloisesti ja arvokkaasti ja nousi Maximilienin ja Emmanuelin kanssa vaunuihin.

Albert, Beauchamp ja Château-Renaud jäivät taistelupaikalle.

Nuori mies loi todistajiinsa katseen, joka olematta arka tiedusteli heidän mielipiteitään äskeisten tapahtumien johdosta.

— Rakas ystävä, sanoi Beauchamp ensimmäisenä, joko toisia herkempänä tai teeskennellen vähemmän, — sallikaa minun onnitella teitä. Tämä oli todellakin odottamaton loppu ikävälle asialle.

Albert seisoi vaiti ja ajatuksiinsa vaipuneena. Château-Renaud tyytyi pieksämään kenkäänsä notkealla kepillään.

— Emmekö jo lähde? sanoi hän kiusallisen äänettömyyden jälkeen.

— Milloin vain tahdotte, vastasi Beauchamp, — antakaa minulle vain ensin aikaa onnitella herra Morcerfia. Hän on tänään osoittanut jalomielisyyttä ja ritarillisuutta … joka on harvinaista maailmassa.

— Niin on, sanoi Château-Renaud.

— Suurenmoistahan on voida siinä määrin hallita itseään, jatkoi Beauchamp.

— Se on kyllä totta. Mitä minuun tulee, niin se olisi ollut minulle aivan mahdotonta, sanoi Château-Renaud kylmäkiskoisesti.

— Hyvät herrat, sanoi Albert, — ette varmaankaan ymmärrä, että kreivi Monte-Criston ja minun välilläni on tapahtunut jotakin sangen vakavaa…

— Olemme kyllä, olemme kyllä, sanoi Beauchamp heti, — mutta kaikki tyhjäntoimittajamme eivät ymmärrä, kuinka sankarillisesti olette menetellyt, ja ennemmin tai myöhemmin teidän on pakko selittää se heille tavalla, joka ei ole heidän terveydelleen ja hengelleen oikein edullista. Annanko teille ystävän neuvon? Lähtekää Napoliin, Haagiin tai Pietariin, missä ymmärretään kunnia-asiat selvemmin kuin täällä typerässä Pariisissa. Sinne päästyänne harjoitelkaa ahkerasti pistoolilla ampumista ja miekkailua. Menetelkää niin, että palatessanne Pariisiin muutaman vuoden kuluttua olette siksi unohdettu tai siksi kunnioitettu näiden harjoitustenne tähden, että saatte olla rauhassa. Enkö olekin oikeassa, herra Château-Renaud?

— Se on minunkin mielipiteeni täydellisesti, sanoi paroni. — Ei mikään synnytä vaarallisia kaksintaisteluja siinä määrin, kuin tulokseton kaksintaistelu.

— Kiitos, hyvät herrat, vastasi Albert kylmäkiskoisesti hymyillen. — Noudatan neuvoanne, en siksi, että sen minulle annatte, vaan siksi, että itsekin aioin lähteä Ranskasta. Kiitän teitä myöskin siitä palveluksesta, jonka minulle teitte tulemalla todistajikseni. Se painuu sitäkin syvemmälle mieleeni, koska se on ainoa, joka äskeisten sanojenne perusteella jää muistiini.

Château-Renaud ja Beauchamp katsoivat toisiinsa. Ääni, jolla Morcerf lausui kiitoksensa, osoitti sellaista päättäväisyyttä, että seurustelu olisi käynyt hankalaksi, jos keskustelua olisi jatkunut pitemmälle.

— Hyvästi, Albert, sanoi Beauchamp äkkiä ojentaen veltosti kätensä nuorelle miehelle, joka ei näyttänyt tointuvan huumaustilastaan.

Albert ei tehnyt pienintäkään liikettä tarttuakseen ojennettuun käteen.

— Hyvästi, sanoi Château-Renaud vuorostaan pitäen vasemmassa kädessään siroa keppiään ojentaessaan oikean.

Albertin huulet sopersivat tuskin kuultavasti: Hyvästi! Mutta hänen katseensa oli sitä ilmeikkäämpi, siinä kuvastui hillittyä suuttumusta, ylpeää halveksumista ja jaloa harmia.

Todistajien noustua vaunuihin hän seisoi vielä jonkin aikaa liikkumattomana ja alakuloisena paikallaan. Sitten hän äkkiä päästi hevosensa ohjakset irti puusta, johon palvelija ne oli sitonut, hyppäsi satulaan ja läksi ajamaan täyttä laukkaa Pariisia kohden. Neljännestuntia myöhemmin hän tuli Helder-kadun varrella olevaan asuntoonsa.

Astuessaan hevosen selästä hän oli näkevinään kreivin makuuhuoneen ikkunasta isänsä kalpeat kasvot. Albert käänsi huokaisten päänsä syrjään ja astui sivurakennukseensa.

Sinne tultuaan hän loi viimeisen katseen kaikkeen siihen rikkauteen, joka oli tehnyt hänen elämänsä suloiseksi lapsuudesta asti. Hän katsoi tauluja, joiden ihmiset näyttivät hymyilevän hänelle ja joiden maisemissa värit hehkuivat. Sitten hän irrotti kehyksestä äitinsä kuvan ja kääri sen kokoon jättäen kultakehyksen ympäröimään mustaa aukkoa.

Sen jälkeen hän järjesti kaikki kauniit turkkilaiset aseet, englantilaiset kiväärit, japanilaiset posliinit, metallikehyksiset maljat, Feuchères'in ja Baryen pronssiset taideteokset; hän tarkasti kaapit ja pani avaimet suulle; heitti kaiken taskurahansa kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka jätti auki, pani sinne tuhannet koruesineet, joita oli maljakoissa, rasioissa ja hyllyillä; laati tarkan luettelon kaikesta ja pani tämän luettelon pöydälle näkyvälle paikalle siirrettyään ensin pois kaikki paperit ja kirjat.

Hänen aloittaessaan tätä työtä oli palvelija tullut huoneeseen, vaikka Albert olikin käskenyt hänen pysytellä poissa.

— Mitä tahdotte? kysyi Morcerf pikemmin surullisella kuin suuttuneella äänellä.

— Anteeksi, sanoi kamaripalvelija, — herra kielsi minua kyllä tulemasta häiritsemään, mutta kreivi Morcerf kutsui minut puheilleen.

— Entä sitten? kysyi Albert.

— En tahtonut mennä kreivin luo kuulematta ensin herran määräyksiä.

— Minkä vuoksi?

— Kreivi varmaankin tietää, että minä saatoin herran taistelupaikalle.

— Luultavasti, sanoi Albert.

— Ja kun hän lähettää minulle sanan, niin hän varmaankin tahtoo tietää, mitä siellä on tapahtunut. Mitä vastaan?

— Totuuden.

— Vastaan siis ettei mitään taistelua ollutkaan.

— Sanotte, että pyysin kreivi Monte-Cristolta anteeksi. Menkää.

Palvelija kumarsi ja poistui.

Albert ryhtyi sitten jatkamaan luettelon laatimista.

Lopetettuaan tämän työnsä hän kuuli hevosten kavioiden kopinaa pihalta ja ikkunoiden helinää vaunujen ajaessa kolisten ohitse. Hän lähestyi ikkunaa ja näki isänsä nousevan vaunuihin ja ajavan pois.

Tuskin oli portti ennättänyt sulkeutua kreivin mentyä, kun Albert riensi äitinsä huoneistoon. Kun ei ketään ollut häntä ilmoittamassa, hän meni äitinsä makuuhuoneeseen asti. Hänen sydämensä sävähti, ja hän pysähtyi kynnykselle. Aivan kuin sama sielu olisi vaikuttanut näissä kahdessa ruumiissa, oli Mercedes huoneistossaan aivan samassa puuhassa kuin Albert omassaan. Kaikki oli järjestetty, pitsit, koristeet, liinavaatteet, hopeaesineet laatikkoihin, joiden avaimet Mercedes huolellisesti kokosi.

Albert näki kaikki nämä valmistelut, ymmärsi niiden tarkoituksen ja huutaen: "Äiti!" hän kietoi kätensä Mercedeksen kaulaan.

Jos taiteilija olisi osannut vangita heidän kasvojensa ilmeen, hän olisi varmaankin luonut kauniin taulun.

Mutta äidin tarmokkaat toimenpiteet kauhistuttivat Albertia, vaikka ne hänen omalla kohdallaan olivat tuntuneet täysin luonnollisilta.

— Mitä teettekään? sanoi hän.

— Mitä tekisit itse? kysyi Mercedes.

— Oi, äiti, huudahti Albert, joka oli niin liikutettu, että tuskin saattoi puhuakaan, — teidän suhteenne on asia aivan toinen kuin minun! Te ette ole voinut tehdä samaa päätöstä kuin minä. Minä näet tulen jättämään hyvästit tälle talolle… ja teille.

— Minäkin lähden, Albert, vastasi Mercedes. — Luulin, että poikani saattaisi minua, olenko erehtynyt siinä?

— Äiti, sanoi Albert varmasti, — en voi sallia, että te joutuisitte elämään niin kuin minä. Minä saan tästä lähin elää köyhänä ja huomaamattomana. Minun täytyy lainata ystäviltä leipäpala, kunnes itse ansaitsen. Sen vuoksi olenkin aikonut mennä suoraa päätä Franzin luo ja pyytää häneltä lainaksi sen pienen rahamäärän, jonka luulen alussa tarvitsevani.

— Sinäkö, lapsi parka, huudahti Mercedes, — sinäkö saisit kärsiä nälkää ja puutetta! Älä puhu sellaista, muuten saat minut peruuttamaan kaikki päätökseni.

— Mutta minä en peruuta, rakas äiti, vastasi Albert. — Olen nuori, olen voimakas ja luulen olevani urhoollinenkin, ja eilisestä asti olen oppinut näkemään, mitä tahdonvoimalla saa aikaan. Äiti, olen nähnyt ihmisiä, jotka eivät ole kuolleet, vaikka ovat paljon saaneet kärsiä, vaan ovat vielä rakentaneet uuden onnenkin lupausten raunioille, kaikille Jumalan antamien toiveitten siruille. Olen sen oppinut, olen nähnyt sellaisia ihmisiä. Ja tiedän, että vaikka heidän vihamiehensä on syössyt heidät kuiluun, he ovat nousseet sieltä niin voimakkaina ja loistavina, että ovat saaneet vuorostaan voiton vihamiehestään ja syösseet hänet kuiluun. Ei, äiti, ei. Tästä päivästä alkaen olen katkaissut kaikki siteet, jotka minua yhdistävät menneisyyteen, enkä ota siitä mitään, en edes nimeäkään, sillä ymmärrättehän, äiti, että poikanne ei voi käyttää sellaisen miehen nimeä, jonka täytyy punastua toisten edessä.

— Albert, lapseni, sanoi Mercedes, — jos olisin ollut voimakkaampi, olisin neuvonut sinua tekemään juuri noin. Omatuntosi puhui, kun sortunut ääneni vaikeni. Noudata omaatuntoasi, poikani. Sinulla oli ystäviä, Albert, katkaise siteet, jotka sinut liittävät heihin, mutta äitisi tähden älä vaivu epätoivoon. Elämä on vielä kaunis sinun iälläsi, ethän ole vielä täyttänyt kahtakymmentäkahta, ja koska puhdas sydämesi tarvitsee puhtaan nimenkin, niin ota isäni nimi: Herrera. Tunnen sinut, Albert, menet mille alalle tahansa, pian teet hänen nimensä kuuluisaksi. Silloin voit jälleen astua ihmisten joukkoon entistä kunniakkaampana kärsimiesi onnettomuuksien tähden. Ellei kaikista otaksumistani huolimatta niin kävisikään, jätä minulle kuitenkin tämä toivo, minulle, jolla kohta ei ole mitään muuta ajatusta kuin se, ei muuta tulevaisuutta, ja jonka hauta alkaa tämän talon kynnyksen toisella puolen.

— Täytän tahtonne, rakas äiti, sanoi nuori mies. — Niin, sama toivo elää minussakin. Taivaan kosto ei voi vainota meitä kahta, teitä, puhdasta ja minua, syytöntä. Mutta koska olemme tehneet päätöksemme, niin toimikaamme tarmokkaasti. Herra Morcerf läksi noin puoli tuntia sitten; näettehän, että meillä on tilaisuus välttää melua ja selvittelyjä.

— Odotan sinua, poikani, sanoi Mercedes.

Albert juoksi heti bulevardille asti ja toi sieltä ajurin, joka veisi heidät kotoa pois. Hän muisti erään pienen matkustajakodin Saints-Pères-kadun varrella mistä tiesi saavansa vaatimattoman, mutta siistin asunnon äidilleen. Hän palasi siis noutamaan kreivitärtä.

Juuri kun ajoneuvot pysähtyivät portin eteen ja Albert hyppäsi niistä, lähestyi eräs mies häntä ja ojensi kirjeen.

Albert tunsi miehen Monte-Criston taloudenhoitajaksi.

— Kreiviltä, sanoi Bertuccio.

Albert otti kirjeen, avasi sen ja luki.

Luettuaan sen hän etsi Bertuccioa, mutta nuoren miehen lukiessa Bertuccio olikin kadonnut.

Silloin Albert kyynelsilmin ja rinta mielenliikutuksesta kuohuen tuli Mercedeksen luo ja ojensi hänelle kirjeen sanaakaan sanomatta.

Mercedes luki:

Albert.

Osoittaen aavistavani, minkä päätöksen aiotte panna täytäntöön, luulen myöskin voivani näyttää teille, mitä on hienotunteisuus. Olette vapaa, jätätte kreivin talon ja otatte luoksenne äitinne, joka on vapaa, niin kuin tekin olette. Mutta muistakaa, että olette hänelle enemmän velkaa kuin koskaan voitte suorittaa, te jalo nuorukainen. Säilyttäkää voimanne taistelua varten, vaatikaa itsellenne kärsimykset, mutta säästäkää häneltä puutteet, jotka väistämättä seuraavat ensimmäisiä ponnistuksianne, sillä hän ei ansaitse onnettomuuden varjoakaan, eikä sallimus tahdo, että syytön saa kärsiä syyllisen tähden.

Tiedän, että aiotte lähteä kodistanne Helder-kadun varrelta ottamatta mitään mukaanne. Älkää koettako tutkia, miten sen olen saanut tietää, pääasia on, että sen tiedän. Kuulkaa minua, Albert.

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten palasin hyvin iloisena ja ylpeänä isänmaahani. Minulla oli morsian, Albert, pyhä nuori tyttö, jota jumaloin, ja toin morsiamelleni sataviisikymmentä kultarahaa, jotka olin työlläni vaivalloisesti koonnut. Tämä rahamäärä kuului hänelle, häntä varten se oli tuotu ja kun tiesin, kuinka petollinen meri on, kaivoin aarteemme sen talon pieneen puutarhaan, missä isäni asui Marseillessa, Meilhan-kadun varrella.

Äitinne tuntee kyllä tämän pienen talon, Albert. Kun viimeksi kuljin Marseillen kautta tullessani Pariisiin, menin katsomaan tätä taloa, johon liittyi niin monta surullista muistoa, ja eräänä iltana kaivoin kuokalla sitä kohtaa, jonne olin aarteen kätkenyt. Rautainen laatikko oli vielä entisellä paikallaan, kukaan ei ollut siihen koskenut. Se on puutarhan nurkassa, viikunapuun alla, jonka isäni istutti samana päivänä, jolloin minä synnyin.

No niin, Albert, tämä sama rahamäärä, jonka avulla muinoin olisin yrittänyt tehdä rakastamani naisen elämän huolettomaksi ja rauhalliseksi, se voidaan nyt omituisen ja surullisen sattuman kautta käyttää samaan tarkoitukseen. Ymmärtäkää oikein ajatukseni, minun, joka voisin hänelle antaa miljoonia, mutta tarjoankin vain palasen mustaa leipää, joka on ollut unohtuneena siitä asti, kun jouduin rakastamastani olennosta eroon.

Olette jalomielinen mies, Albert, mutta ehkä teitä kuitenkin sokaisee ylpeys tai suuttumus. Jos hylkäätte tarjoukseni, jos pyydätte toiselta sitä, mikä minulla on oikeus teille antaa, niin sanon, ettette menettele jalomielisesti. Älkää kieltäkö äitiänne ottamasta vastaan elatustaan siltä mieheltä, jonka isän teidän isänne surmasi nälkään ja epätoivoon.

Albert odotti kalpeana ja liikuttuneena äitinsä päätöstä.

Mercedes loi taivasta kohden katseen, jota on mahdoton kuvata.

— Minä otan sen vastaan, sanoi hän. — Hänellä on oikeus maksaa minulle myötäjäiset, jotka vien mukanani luostariin.

Ja tarttuen poikansa käsivarteen hän astui portaita alas reippaammin kuin ehkä itsekään oli kuvitellut.

92. Itsemurha

Monte-Cristo oli palannut Maximilienin ja Emmanuelin seurassa kaupunkiin. He olivat paluumatkalla iloisia. Emmanuel ei yrittänytkään salata sitä, kuinka onnellinen hän oli, kun rauha oli seurannut riitaa, ja hän toi julkisesti esiin filantrooppiset mielipiteensä. Morrel nojautui vaunujen nurkkaan ja antoi lankonsa ilon puhjeta sanoiksi. Hän oli yhtä iloinen, vaikka hänen ilonsa ilmenikin ainoastaan katseessa.

Tronen portilla he tapasivat Bertuccion. Tämä odotti liikkumattomana kuin vartiosotilas.

Monte-Cristo pisti päänsä ikkunasta, vaihtoi muutaman sanan hänen kanssaan, ja taloudenhoitaja poistui.

— Herra kreivi, sanoi Emmanuel heidän tullessaan Place-Royalen kohdalle, — antakaa minun nousta vaunuista porttini kohdalla, ettei vaimoni tarvitsisi enää olla vähääkään levoton teidän tai minun puolestani.

— Ellei olisi naurettavaa julkisesti riemuita voitosta, kutsuisin kreiviä saapumaan meille, sanoi Morrel. — Mutta herra kreivillähän on varmaan pelokkaita sydämiä lohdutettavana. Olemme perillä, sanokaamme ystävällemme hyvästi ja antakaamme hänen jatkaa matkaansa.

— Odottakaa hiukan, sanoi Monte-Cristo, — älkää riistäkö minulta yht'aikaa molempia seuralaisiani. Menkää te hurmaavan puolisonne luo ja sanokaa hänelle terveisiä minulta, mutta saattakaa te, Morrel, minua Champs-Elysées'lle asti.

— Sehän sopii mainiosti, sanoi Maximilien, — varsinkin kun minulla on asiaa samaan kaupunginosaan.

— Odotammeko sinua aamiaiselle? kysyi Emmanuel.

— Älkää odottako, sanoi nuori mies.

Vaunujen ovi sulkeutui, ja ajoneuvot jatkoivat matkaansa.

— Huomaatteko, kuinka olen tuottanut teille onnea? sanoi Morrel jäätyään kreivin kanssa kahden. — Ettekö ole tullut sitä ajatelleeksi?

— Olen kyllä, sanoi Monte-Cristo, — siksi tahtoisinkin aina pitää teidät luonani.

— Ihmeellistä! jatkoi Morrel vastaten omiin ajatuksiinsa.

— Mikä? kysyi Monte-Cristo.

— Se, mikä on tapahtunut.

— Niin onkin, vastasi kreivi hymyillen. — Sanoitte oikean sanan, se on ihmeellistä.

— Sillä oikeastaan Albert on urhoollinen, jatkoi Morrel.

— Hyvin urhoollinen, sanoi Monte-Cristo, — olen nähnyt hänen nukkuvan rauhallisesti tikarin uhatessa häntä.

— Ja minä tiedän, että hän on kaksi kertaa ollut kaksintaistelussa ja taistellut hyvin, sanoi Morrel. — Sovittakaa tämä sitten hänen tämänaamuiseen menettelyynsä!

— Sekin on teidän vaikutustanne, jatkoi Monte-Cristo hymyillen.

— Mikä onni, ettei Albert ole sotilas, sanoi Morrel.

— Kuinka niin?

— Pyydellä anteeksi taistelupaikalla! sanoi nuori kapteeni päätään pudistaen.

— Älkäähän nyt eksykö tavallisten ihmisten ennakkoluuloihin, Morrel, sanoi kreivi lempeästi. — Myönnättehän, että kun Albert on urhoollinen, niin hän ei voi olla pelkuri, mutta hänellä oli erikoiset syynsä tämänaamuiseen menettelyynsä, ja hän oli yksinkertaisesti sankarillinen.

— Oli kyllä, oli kyllä, sanoi Morrel, — mutta sanon aivan kuin espanjalainen: Hän oli eilen urhoollisempi!

— Syöttehän aamiaista kanssani? kysyi kreivi lopettaakseen keskustelun.

— En, lähden luotanne kello kymmenen.

— Teidän piti siis mennä jonkun toisen kanssa aamiaiselle?

Morrel hymyili ja pudisti päätään.

— Mutta täytyyhän teidän jossakin syödä.

— Miksi, koska minun ei ole nälkä? sanoi nuori mies.

— En tiedä muuta kuin kaksi tunnetta, jotka voivat karkottaa nälän: surun ja koska kaikeksi onneksi näen teidät iloisena, niin se ei voi olla syynä — ja rakkauden. Päättäen siitä, mitä lausuitte sydämestänne, voin otaksua…

— En vastaa kieltävästi, sanoi Morrel iloisesti.

— Ettekö kerro sitä minulle, Maximilien? jatkoi kreivi niin vilkkaasti, että huomasi, kuinka innokkaasti hän olisi tahtonut saada tietää tämän salaisuuden.

— Olenhan tänään näyttänyt, että minulla on sydän, enkö olekin, kreivi?

Vastauksen asemesta kreivi ojensi kätensä nuorelle miehelle.

— No niin, jatkoi tämä, — koska tämä sydän ei enää ole teidän luonanne Vincennes'in metsässä, niin se on toisaalla, josta menen sitä etsimään.

— Menkää, sanoi kreivi hitaasti, — menkää, rakas ystävä. Mutta jos joudutte pulaan, niin muistakaa, että minä voin tehdä paljon tässä maailmassa, ja olen onnellinen, jos voin käyttää voimaani niiden hyväksi, joita rakastan. Ja teitä minä rakastan, tiedättehän sen, Morrel?

— Hyvä on, sanoi nuori mies, — muistan kyllä teitä, niin kuin itsekkäät lapset muistavat vanhempiaan tarvitessaan heitä. Jos tarvitsen teitä, ja se hetki ehkä tulee, käännyn teidän puoleenne, kreivi.

— Hyvä, vetoan sanaanne. Hyvästi siis.

— Näkemiin.

He olivat saapuneet Champs-Elysées'n varrella olevan talon edustalle. Monte-Cristo avasi vaunujen oven. Morrel hyppäsi kadulle. Bertuccio odotti portailla. Morrel katosi Marigny-kadulle päin, ja kreivi riensi Bertuccion luo.

— No? kysyi hän.

— Hän lähtee kotoaan pois, vastasi taloudenhoitaja.

— Entä hänen poikansa?

— Florentin, vicomten kamaripalvelija, arvelee, että hän lähtee myös.

— Tulkaa.

Monte-Cristo vei Bertuccion työhuoneeseensa, kirjoitti kirjeen, jonka olemme nähneet, ja antoi sen taloudenhoitajalle.

— Ottakaa tämä, sanoi hän, — ja pitäkää kiirettä. Sitä ennen menkää ilmoittamaan Haydéelle, että olen palannut.

— Tässä olen, sanoi nuori tyttö, joka kuullessaan vaunujen äänen oli tullut yläkerrasta ja katsoi säteilevänä kreiviin nähdessään hänet elossa ja haavoittumattomana.

Bertuccio poistui.

Haydée päästi valloilleen koko sen riemun, mitä tytär tuntee nähdessään jälleen isänsä, koko sen autuuden, mitä rakastajatar tuntee kohdatessaan armaansa. Vaikka Monte-Criston ilo ei ollutkaan yhtä tulvehtiva, niin se oli yhtä suuri. Kauan kärsineille sydämille on ilo samaa kuin kaste päivän polttamille kukille; sydän ja maa imevät ahnaasti virkistävän sateen, vaikka muut eivät mitään näekään. Monte-Criston kreivi oli muutaman päivän ajan ymmärtänyt sen, mitä hän ei enää tohtinut toivoakaan, nimittäin, että maailmassa oli kaksi Mercedestä ja että hän vielä kerran saattoi tulla onnelliseksi.

Hänen onnea janoava katseensa uppoutui Haydéen kosteihin silmiin, kun ovi äkkiä aukeni. Kreivi rypisti kulmiaan.

— Herra Morcerf, sanoi Baptistin, aivan kuin tämä yksi sana olisi riittänyt hänen puolustuksekseen.

Kreivin kasvot kirkastuivat todellakin.

— Kumpi, kysyi hän, — vicomte vai kreivi?

— Kreivi!

— Hyvä Jumala! huudahti Haydée. — Eikö kaikki vielä olekaan päättynyt?

— En tiedä, onko kaikki päättynyt, armas lapseni, sanoi kreivi tarttuen nuoren tytön käsiin, — mutta sen tiedän, ettei sinun tarvitse enää mitään pelätä.

— Hänhän on tuo sama konna…

— Se mies ei millään voi minua vahingoittaa, Haydée, sanoi Monte-Cristo. — Kun olin tekemisissä hänen poikansa kanssa, oli minulla syytä pelätä.

— Et voi tietää, valtiaani, kuinka kamalan tuskan vallassa olin, sanoi nuori tyttö.

Monte-Cristo hymyili ja laski kätensä tytön päälaelle.

— Kautta isäni haudan, sanoi hän, — vannon, että jos jokin onnettomuus tapahtuu, ei se kohdistu ainakaan minuun.

Monte-Cristo painoi tälle puhtaalle ja kauniille otsalle suudelman, joka sai kaksi sydäntä sykkimään yht'aikaa, toisen kiihkeästi ja toisen lämpimästi.

— Hyvä Jumala, sopersi kreivi, — sallitko minun siis vielä rakastaa…! Pyytäkää kreivi Morcerfia astumaan salonkiin, sanoi hän johdattaen nuoren tytön salaportaille.

Selitämme muutamalla sanalla tämän käynnin, jota kreivi epäilemättä odotti, mutta ehkä eivät lukijamme.

Sill'aikaa kun Mercedes järjesti tavaroitaan ja jalokiviään, sulki laatikoita ja kokosi avaimia, jotta kaikki olisi hänen lähtiessään täydessä järjestyksessä, ilmestyivät hänen huomaamattaan käytävän ikkunaan kalpeat ja synkät kasvot. Siitä paikasta saattoi nähdä ja kuulla kaiken, mitä tapahtui Mercedeksen huoneessa.

Jonkin ajan kuluttua lähti kalpeakasvoinen mies lasioven luota kreivi Morcerfin makuuhuoneeseen ja nosti vapisevalla kädellä pihanpuoleisen ikkunan verhoa. Hän seisoi siinä kymmenen minuuttia liikkumattomana ja vaiti, kuunnellen vain oman sydämensä sykintää. Nämä kymmenen minuuttia olivat hänelle pitkä aika.

Palatessaan taistelupaikalta Albert näki ikkunassa isänsä ja kääntyi poispäin.

Kreivin silmät suurenivat. Hän tiesi, että Albert oli hirvittävästi loukannut Monte-Cristoa ja että sellaista loukkausta seurasi joka maassa kuolemaan päättyvä kaksintaistelu. Albert palasi terveenä, siis kreivi oli saanut surmansa.

Ilon välke valaisi hetkiseksi Morcerfin synkkiä kasvoja, aivan niin kuin aurinko ennen vaipumistaan valaisee pilviä, jotka eivät näytä sen kehdolta, vaan sen haudalta.

Mutta, kuten olemme sanoneet, hän odotti turhaan, että poika olisi tullut ilmoittamaan voitostaan. Oli luonnollista, ettei Albert ennen taistelua ollut tahtonut nähdä isää, jonka kunnian puolesta hän meni taistelemaan, mutta miks'ei hän nyt tullut heittäytymään isän syliin kostettuaan isänsä kunnian puolesta?

Kun Albertia ei kuulunut, lähetti kreivi noutamaan hänen palvelijaansa. Tiedämme, että Albert oli käskenyt tämän kertoa kaiken aivan suoraan.

Kymmentä minuuttia myöhemmin ilmestyi kreivi Morcerf portaille yllään musta pitkä takki, jossa oli sotilaskaulus, mustat housut, ja mustat hansikkaat. Hän oli nähtävästi edeltäpäin antanut määräyksensä, sillä tuskin hän oli ennättänyt laskea jalkansa viimeiselle portaalle, kun vaunut jo ajoivat esiin vajasta ja pysähtyivät hänen eteensä.

Kamaripalvelija heitti silloin vaunuihin sotilasviitan, jonka sisällä oli kaksi miekkaa, sulki vaunujen oven ja hyppäsi ajajan viereen.

Ajaja kumartui oven puoleen kuullakseen määräykset.

— Champs-Elysées, sanoi kenraali, — kreivi Monte-Criston luo. Nopeasti!

Piiska läimähti, ja hevoset syöksyivät eteenpäin. Viittä minuuttia myöhemmin ne pysähtyivät kreivin asunnon eteen.

Herra Morcerf avasi itse vaunujen oven ja hyppäsi maahan, kun vaunut olivat vielä miltei liikkeessä, soitti kelloa ja katosi avoimesta portista palvelijan seurassa.

Hetkeä myöhemmin Baptistin ilmoitti Monte-Cristolle kreivi Morcerfin, ja viedessään Haydéen pois Monte-Cristo käski johdattaa kreivin salonkiin.

Kenraali mitteli jo kolmatta kertaa salonkia päästä päähän, kun hän kääntyessään näki Monte-Criston seisovan kynnyksellä.

— Herra Morcerf todellakin! sanoi Monte-Cristo rauhallisesti. — Luulin kuulleeni väärin.

— Niin, minä tässä olen, sanoi kreivi, ja hänen huulensa puristautuivat niin lujasti yhteen, että hänen oli vaikea puhua selvästi.

— Minulla ei siis ole muuta jäljellä kuin kysyä syytä siihen, miksi kreivi Morcerf näin varhain tulee luokseni, sanoi Monte-Cristo.

— Onko teillä tänä aamuna ollut kaksintaistelu poikani kanssa? kysyi kenraali.

— Tiedättekö sen? vastasi kreivi.

— Ja tiesin senkin, että pojallani oli täysi syy taistella kanssanne ja tehdä kaikki voitavansa surmatakseen teidät.

— Hänellä oli todellakin siihen täysi syy, mutta siitä huolimatta näettehän, ettei hän ole minua surmannut, eipä ole taistellutkaan kanssani.

— Ja kuitenkin hän piti teitä syynä isänsä häpeään ja koko siihen kamalaan onnettomuuteen, joka tällä hetkellä uhkaa sortaa taloni.

— Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo pelottavan rauhallisesti. — Se oli kyllä sivusyy, mutta ei pääsyy.

— Varmaankin pyysitte häneltä anteeksi tai annoitte hänelle joitakin selityksiä?

— En antanut hänelle mitään selityksiä, hän pyysi minulta anteeksi.

— Ja mistä hänen menettelynsä johtui?

— Vakaumuksesta. Ehkä oli käynyt ilmi, että tämän asian yhteydessä joku toinen oli syyllisempi kuin minä.

— Ja kuka tuo toinen oli?

— Hänen isänsä.

— Vaikka olisikin ollut syyllinen, sanoi kreivi kalveten, — niin tiedättehän, ettei syyllinen tahdo syyllisyyttään todistettavan.

— Tiedän kyllä… Siksi odotinkin, että kävisi niin kuin kävi.

— Odotitte, että poikani osoittautuisi raukkamaiseksi! huudahti kreivi.

— Albert de Morcerf ei ole raukka! sanoi Monte-Cristo.

— Kun miehen kädessä on miekka ja miekan edessä vihollinen, eikä mies taistele, niin hän on raukka. Miksi hän ei ole täällä, että voisin sanoa sen hänelle!

— Hyvä herra, vastasi Monte-Cristo kylmästi, — en usko, että olette tullut tänne kertomaan pikku perheasioitanne. Menkää sanomaan se herra Albertille, ehkä hän vastaa.

— Olette oikeassa, sanoi kenraali, ja hymy sammui hänen huuliltaan samassa kun oli ilmestynytkin, — en ole tullut tänne sen vuoksi. Olen tullut sanomaan, että minäkin pidän teitä vihamiehenäni! Olen tullut sanomaan, että vihaan teitä vaistomaisesti, että mielestäni olen tuntenut teidät aina ja vihannut teitä aina! Ja koska nuoren polven miehet eivät taistele, niin meidän on taisteltava… Onko se teidänkin mielipiteenne?

— Täydellisesti. Olin aavistanut teidän tulevan, ja tahdon lausua julki iloni sen johdosta.

— Sitä parempi … olette siis valmis?

— Olen aina.

— Tiedätte, että taistelemme, kunnes toinen meistä kaatuu? sanoi kenraali purren hammasta raivoissaan.

— Kunnes toinen meistä kaatuu, kertasi Monte-Cristo kepeästi nyökäten.

— Lähtekäämme siis, me emme tarvitse todistajia.

— Emme todellakaan, sanoi Monte-Cristo, — sillä mehän tunnemme toisemme niin hyvin.

— Päinvastoin, emmehän tunne toisiamme juuri ollenkaan.

— Mitä vielä, sanoi Monte-Cristo pysyen yhtä tyynenä, — ajatelkaa asiaa lähemmin. Ettekö ole sama sotilas Fernand, joka karkasi päivää ennen Waterloon taistelua? Ettekö ole sama Fernand, joka oli Espanjassa ranskalaisen armeijan oppaana ja vakoojana? Ettekö ole sama kapteeni Fernand, joka petti, myi ja surmasi hyväntekijänsä Alin? Ja kaikki nämä Fernandit yhdistettyinä eikö heistä ole tullut kenraali kreivi Morcerf, Ranskan pääri?

— Oh, huudahti kenraali, johon kreivin sanat iskivät kuin tulinen rauta. — Sinä kurja raukka, joka muistutat minulle häpeääni samana hetkenä, jona ehkä minut surmaat; en, en ole sinulle outo, tiedän kyllä, että sinä, demoni, olet tunkeutunut menneisyyteeni ja jonkin soihdun valossa lukenut entisen elämäni jokaisen sivun! Mutta ehkä minun häpeässäni on vielä sentään enemmän kunniaa kuin sinun ylpeässä ilmeessäsi. Sinä tunnet kyllä minut, sen tiedän, mutta minä en tiedä kuka sinä olet, kullalla ja jalokivillä koreileva seikkailija! Pariisissa on nimenäsi kreivi Monte-Cristo, Italiassa merenkulkija Sindbad, Maltassa ties mikä, sen olen unohtanut. Mutta kysyn sinun oikeaa nimeäsi, tahdon tietää sinun todellisen nimesi kaikkien näiden monien nimien joukosta, että voisin sen huutaa taistelupaikalla, kun pistän miekkani sydämeesi.

Kreivi Monte-Cristo kalpeni pelottavasti, hurja leimu tuli hänen katseeseensa, hän syöksyi huoneensa vieressä olevaan kammioonsa ja riisui muutamassa sekunnissa kauluksensa, takkinsa ja liivinsä, puki ylleen merimiestakin ja painoi mustille kiharoilleen merimieslakin.

Sellaisena hän palasi, pelottavana, säälimättömänä, ja astui kädet rinnallaan ristissä kenraalia kohden. Kenraali oli ollut hieman ymmällä hänen häviämisestään, mutta kun hän nyt näki hänet, alkoivat hänen hampaansa kalista ja polvensa horjua, ja hän peräytyi pöydän luo etsien koukistuneilla sormillaan siitä tukea.

— Fernand! huusi Monte-Cristo. — Sadoista nimistäni ei minun tarvitsisi lausua sinulle muuta kuin yksi ainoa tuhotakseni sinut. Mutta tuon nimen ehkä aavistat tai muistat, sillä monista kärsimyksistäni huolimatta näytän sinulle tänään kasvot, jotka koston onni nuorentaa, kasvot, jotka varmaankin olet usein nähnyt sen jälkeen kun menit naimisiin … Mercedeksen, morsiameni kanssa!

Kenraalin pää taipui taaksepäin, hän ojensi kätensä ja tuijotti sanattomana tätä kamalaa näkyä. Sitten hän haparoi tukea seinästä ja hiipi hiljaa ovelle asti, poistui siitä takaperin, päästäen valittavan, vihlovan huudahduksen:

— Edmond Dantès!

Sitten hän horjui portaille valittaen kuin haavoitettu eläin, meni pihan poikki kuin humaltunut ja vaipui palvelijansa syliin sopertaen vain epäselvästi:

— Kotiin! Kotiin!

Raitis ilma ja häpeä sai hänet matkalla niin paljon virkistymään, että hän kykeni kokoamaan ajatuksensa. Mutta matka oli lyhyt, ja kotiin tullessaan kreivi tunsi kaikkien tuskiensa palaavan.

Muutaman askelen päässä talosta hän käski pysäyttää ja laskeutui vaunuista. Talon portti oli selkoselällään, ja pihalla odotti Albertin tuoma ajuri hämmästyneenä siitä, että oli joutunut näin hienon talon pihaan. Kreivi katsoi kauhuissaan ajuriin, ei uskaltanut kysyä mitään, vaan syöksyi huoneistoonsa.

Kaksi ihmistä astui portaita alas, hän ennätti töin tuskin pujahtaa piiloon, ettei olisi tavannut heitä.

Albert ja Mercedes siinä tulivat. He astuivat aivan onnettoman Morcerfin vierestä, joka oli piilossa samettiverhon takana ja melkein tunsi Mercedeksen hameenliepeen hipaisun ja poikansa henkäisyn kasvoillaan, kun tämä sanoi:

— Rohkeutta, äiti! Tulkaa, tulkaa, tämä ei enää ole kotimme.

Sanat haihtuivat, askelet loittonivat.

Kenraali oikaisi ryhtinsä pidellen kiinni samettiverhosta. Hän hillitsi kamalinta nyyhkytystä, mikä koskaan on pyrkinyt esiin isän rinnasta, kun sekä vaimo että poika jättävät hänet samalla kertaa…

Vaunujen ovi paukahti kiinni, kuului ajurin ääni ja sitten raskaitten vaunujen kolinaa, joka sai ikkunat helisemään. Silloin hän riensi makuuhuoneeseensa nähdäkseen kerran vielä ne, joita hän oli maailmassa rakastanut. Mutta ajoneuvot hävisivät näkyvistä, ei Mercedeksen eikä Albertin pää ollut ilmestynyt vaunujen ikkunaan luomaan viimeistä silmäystä entiseen kotiin; luomaan hylättyyn isään ja puolisoon jäähyväiskatsetta, joka ilmaisisi kaipausta, anteeksiantoa.

Samassa kun ajoneuvot hävisivät porttiholvin alle, kuului laukaus, makuuhuoneen ikkuna särkyi pamahduksen voimasta ja siitä pölähti ilmoille savupilvi.

93. Valentine

Kyllä kai arvasitte, mitä asiaa Morrelilla oli ja ketä hän meni tapaamaan.

Erottuaan Monte-Cristosta hän asteli hitaasti Villefort'in taloa kohden.

Sanomme hitaasti, sillä Morrelilla oli yli puoli tuntia aikaa astua viisisataa askelta, vaikka hän oli kuitenkin tahtonut erota Monte-Cristosta jo näin aikaisin saadakseen rauhassa miettiä.

Hän tiesi tarkoin, milloin voi mennä taloon. Valentine palveli Noirtier'ta aamiaispöydässä, eikä kukaan häiritsisi silloin heidän kohtaustaan. Noirtier ja Valentine olivat antaneet Morrelille luvan tulla kaksi kertaa viikossa, ja tietenkin hän käytti hyväkseen lupausta.

Valentine odotti jo häntä. Levottomana, melkein hämmennyksissään hän tarttui nuoren miehen käteen ja vei hänet isoisänsä luo.

Valentinen rauhattomuus johtui niistä huhuista, jotka Morcerfin juttu oli pannut liikkeelle. Oopperan tapaus tunnettiin jo, ihmisethän tiesivät aina kaiken. Villefort'in talossa olivat kaikki varmoja siitä, että tapausta seuraisi kaksintaistelu. Naisen vaistolla Valentine oli arvannut, että Morrelista tulisi Monte-Criston todistaja, ja kun hän tunsi nuoren miehen suuren rohkeuden ja kiintymyksen kreiviin, pelkäsi hän, ettei Morrel olisikaan tyytynyt vain tyynesti katselemaan taistelua, niin kuin todistajan olisi pitänyt.

Arvaahan, kuinka kiihkeästi kysyttiin yksityiskohtaisia tietoja, ja Morrel sai nähdä rakastettunsa silmien säihkyvän riemusta, kun tämä kuuli, kuinka onnellisesti ja samalla odottamattomasti juttu oli päättynyt.

— Nyt, sanoi Valentine viitaten Morrelia istumaan vanhuksen viereen ja istahtaen itse jakkaralle, jolla Noirtier'n jalat lepäsivät, — puhukaamme hiukan omista asioistamme. Tiedättehän, että isoisäni aikoi jokin aika sitten lähteä Villefort'in talosta ja vuokrata itselleen asunnon kaupungista?

— Tiedän kyllä, sanoi Maximilien, — muistan varsin hyvin tämän ehdotuksen ja omasta puolestani pidän sitä oivallisena.

— Pitäkää edelleenkin, sanoi Valentine, — sillä isoisäni pysyy päätöksessään.

— Hyvä! sanoi Maximilien.

— Ja tiedättekö, minkä syyn nojalla isoisäni aikoo lähteä tästä talosta?

Noirtier katsahti nuoreen tyttöön saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta Valentine ei katsonutkaan Noirtier'hen, hänen silmänsä, katseensa, hymynsä oli suunnattu Morreliin.

— Olkoon herra Noirtier'n syy mikä tahansa, huudahti Morrel, — niin pidän sitä oikeana.

— Mainiota, sanoi Valentine. — Hän väittää, että tämän kaupunginosan ilma ei ole minulle terveellinen.

— Se on totta, sanoi Morrel. — Kuulkaahan, Valentine, herra Noirtier voi olla oikeassa. Kahden viikon aikana on terveytenne mielestäni huonontunut.

— Niin onkin hiukan, vastasi Valentine, — sen vuoksi isoisäni on määrännyt minulle lääkkeitä, ja kun hän tietää kaiken, niin luotan häneen aivan täydellisesti.

— Oletteko siis todellakin sairas? kysyi Morrel levottomana.

— Hyvä Jumala, sitä ei voi sanoa varsinaiseksi sairaudeksi; voin vain yleensä pahoin, siinä kaikki. Minulla ei ole ruokahalua, ja tuntuu aivan kuin vatsani yrittäisi totuttautua johonkin, joka on sille vierasta.

Noirtier kuunteli tarkkaan jokaista Valentinen sanaa.

— Entä millä tavoin hoidatte tätä kummallista tautia?

— Hyvin yksinkertaisella tavalla, sanoi Valentine, — nielen joka aamu lusikallisen isoisälle tuotua lääkettä. Alussa nielin lusikallisen, nyt olen jo päässyt neljään. Isoisäni väittää, että se on hyvä turvakeino.

Valentine hymyili, mutta hänen hymynsä oli hiukan surullinen ja kärsivä.

Maximilien katseli häntä äänettömänä. Valentine oli hyvin kaunis, mutta tavallista kalpeampi ja hänen silmänsä hehkuivat entistä kirkkaammin; hänen kätensä, jotka ennen olivat olleet simpukankuoren väriset, olivat nyt vahankalpeat, sitä väriä, joka ajan mittaan tulee keltaiseksi.

Valentinesta nuori mies suuntasi katseensa Noirtier'hen; tämä tarkasti kummallisella, älykkäällä katseellaan nuorta tyttöä, joka oli kokonaan rakkautensa lumoissa. Hänkin samoin kuin Morrel näki tytössä oudon taudin jäljet, jotka olivat niin vähäpätöiset, ettei kukaan muu kuin isoisä ja rakastava nuori mies ollut niitä huomannut.

— Mutta minä luulin, että tuo lääke, jota jo nautitte päivässä neljä lusikallista, oli määrätty herra Noirtier'lle, sanoi Morrel.

— Se on hyvin katkeran makuista, sanoi Valentine, — niin katkeraa, että kaikki, mitä sen jälkeen juon, tuntuu maistuvan samalta.

Noirtier loi poikansa tyttäreen kysyvän katseen.

— Niin, isä, sanoi Valentine, — niin on asian laita. Äsken ennen tänne tuloani join lasillisen sokerivettä ja jätin toisen puolen juomatta, niin katkeralta se tuntui.

Noirtier kalpeni, hän ilmaisi haluavansa puhua.

Valentine nousi mennäkseen noutamaan sanakirjaa.

Noirtier seurasi häntä levottomin katsein.

Veri oli noussut nuoren tytön päähän, ja hänen poskensa tulivat punaisiksi!

— Kas, sanoi hän menettämättä mitään iloisuudestaan, — kummallista, minua pyörryttää! Onkohan auringonvalo häikäissyt silmiäni.

Ja hän tarttui ikkunan hakaan pysyäkseen pystyssä.

— Eihän nyt aurinko paista, sanoi Morrel levottomana sekä Noirtier'n katseesta että Valentinen pahoinvoinnista.

Hän riensi Valentinen luo. Nuori tyttö hymyili.

— Rauhoittukaa, isä, sanoi hän Noirtier'lle, — rauhoittukaa, Maximilien, ei se ole mitään, se on jo ohi. Mutta kuulkaahan, eivätkö vaunut aja pihaan?

Hän avasi Noirtier'n huoneen oven, juoksi käytävän ikkunaan ja palasi nopeasti.

— Rouva Danglars ja hänen tyttärensä tulevat tervehtimään meitä, sanoi hän. — Hyvästi, minä menen, muuten minua voidaan tulla täältä hakemaan; tai näkemiin vain, jääkää tänne isä Noirtier'n luo, Maximilien, lupaan, etten pidätä vieraita kauan.

Morrel seurasi häntä katseillaan, meni sulkemaan oven ja kuunteli, miten hän asteli portaita, joita myöten päästiin sekä Valentinen että rouva Villefort'in huoneistoon.

Heti hänen lähdettyään Noirtier käski Morrelia noutamaan sanakirjan. Morrel totteli, hän oli Valentinen opastamana heti oppinut ymmärtämään vanhuksen toiveet.

Mutta vaikka hän tiesikin, mitä piti tehdä, kävi kuitenkin vaikeaksi päästä vanhuksen mielipiteestä selville, sillä hänen täytyi luetella kaikki aakkoset ja löytää joka sana sanakirjasta. Kymmenen minuutin päästä oli vanhuksen tahto selvillä:

"Noutakaa vesilasi ja karahvi, jotka ovat Valentinen huoneessa." Morrel soitti kelloa; palvelija, joka oli tullut Barrois'n sijaan, tuli huoneeseen, ja Noirtier'n nimessä Morrel antoi tälle määräyksensä.

Palvelija palasi vähän ajan päästä.

Karahvi ja lasi olivat tyhjät.

Noirtier ilmaisi haluavansa puhua.

— Miksi lasi ja karahvi ovat tyhjät? kysyi hän. — Valentine sanoi juoneensa vain puolet lasista.

Viisi minuuttia tarvittiin tämän uuden kysymyksen selvittämiseksi.

— En tiedä, sanoi palvelija, — mutta kamarineiti on neiti Valentinen huoneessa. Hän on varmaankin tyhjentänyt ne.

— Kysykää häneltä, sanoi Morrel, joka Noirtier'n katseesta oli ymmärtänyt hänen tahtonsa.

Palvelija meni ja palasi melkein heti.

— Valentine-neiti meni oman huoneensa kautta rouva Villefort'in luo, sanoi hän. — Kun hänen oli jano, niin hän joi loput lasista. Veden karahvista otti Edouard-herra tehdäkseen ankoille lammen.

Noirtier loi taivaaseen yhtä palavan katseen kuin pelaaja, joka panee koko omaisuutensa yhden kortin varaan.

Sitten vanhuksen katse suuntautui oveen eikä enää siirtynyt muualle.

Valentine oli ollut oikeassa, rouva Danglars tyttärineen oli tullut tervehdyskäynnille. Heidät oli viety rouva Villefort'in huoneeseen. Valentine oli mennyt oman huoneensa kautta, sillä se oli samassa kerroksessa kuin rouva Villefort'inkin huone; välillä oli ainoastaan Edouardin huone.

Molemmat naiset astuivat salonkiin niin juhlallisen jäykkinä, että heti arvasi heidän asiansa tärkeäksi.

Hienon maailman ihmiset ymmärtävät heti tällaiset pienet seikat. Rouva Villefort vastasi juhlallisuuteen juhlallisuudella.

Silloin saapui Valentine, ja kumarrukset alkoivat uudelleen.

— Rakas ystävä, sanoi paronitar nuorten tyttöjen kätellessä toisiaan, — olen Eugénien kanssa rientänyt teille ensimmäisenä ilmoittamaan, että tyttäreni ja prinssi Cavalcantin kihlaus julkaistaan kohta.

Danglars oli ottanut käytäntöön prinssi-nimen. Kansanmielisen pankkiirin korvissa se kaikui paremmalta kuin kreivi.

— Sallikaa minun sydämestäni onnitella teitä, vastasi rouva Villefort. — Prinssi Cavalcanti näyttää olevan harvinaisen oivallinen nuori mies.

— Kuulkaahan, sanoi paronitar hymyillen, — puhukaamme vapaasti kuin hyvät ystävät ainakin. Minun täytyy tunnustaa, että prinssi ei vielä ole se, miksi hänen täytyy tulla. Hänessä on jotakin outoa, josta me ranskalaiset heti tunnemme saksalaisen ja italialaisen aatelismiehen. Mutta hänellä on hyvin hyvä sydän, hän on sukkela, ja mitä varallisuuteen tulee, niin herra Danglars väittää sitä majesteetilliseksi; juuri sitä sanaa hän käyttää.

— Ja toisekseen, sanoi Eugénie selaillen rouva Villefort'in albumia, — lisätkää vielä, että te pidätte erikoisen paljon tuosta nuoresta miehestä.

— Ja, sanoi rouva Villefort, — minun ei kai tarvitse kysyäkään, että te siinä suhteessa olette aivan samanlainen?

— Minäkö! vastasi Eugénie suorasukaisesti kuten aina. — Minä, en vähääkään. Minun kutsumukseni ei ollut sitoa itseäni talouteen ja mieheen, olkoon hän kuka tahansa. Minun kutsumukseni oli tulla taiteilijaksi, siis olla vapaa vallitsemaan sydäntäni, itseäni ja ajatuksiani.

Eugénie lausui nämä sanat niin varmasti ja voimakkaasti, että puna nousi Valentinen poskille. Arka nuori tyttö ei voinut ymmärtää tätä voimakasta luonnetta, jossa ei näyttänyt olevan hituistakaan naisellista arkuutta.

— Sitä paitsi, jatkoi Eugénie, — koska vastoin tahtoani olen määrätty menemään naimisiin, niin saan luvan kiittää kohtaloa, joka saattoi Albert de Morcerfin halveksimaan minua. Olisinhan muuten tällä hetkellä kunniattoman miehen puoliso.

— Se on totta, sanoi paronitar osoittaen kummallista avomielisyyttä, jota joskus näkyy hienoston naisissa ja joka ei kokonaan häviä edes heidän seurustellessaan alempisäätyistenkään kanssa, — se on aivan totta. Elleivät Morcerfit olisi viivytelleet, olisi tyttäreni mennyt naimisiin Albertin kanssa. Kenraali tahtoi sitä, ja hän kävi jo pyytämässäkin tyttäreni kättä herra Danglars'ilta. Me pelastuimme onnellisesti.

— Mutta, sanoi Valentine arasti, — kohdistuuko koko tämä isän häpeä poikaan? Albert-herra on mielestäni aivan syytön kaikkiin kenraalin petoksiin.

— Anteeksi, sanoi Eugénie säälimättömästi, — Albert tahtoo saada siitä osansa ja hän sen hyvin ansaitseekin. Kun hän eilen oli oopperassa haastanut kreivi Monte-Criston kaksintaisteluun, niin hän tänään taistelupaikalla kuuluu pyytäneen häneltä anteeksi.

— Mahdotonta! sanoi rouva Villefort.

— Rakas ystävä, sanoi rouva Danglars avomielisesti, — asian laita on todellakin niin. Kuulin sen herra Debrayltä, joka oli tilaisuudessa läsnä.

Valentinekin tunsi totuuden, mutta ei puuttunut puheeseen. Rouva Danglars oli johdattanut muuta hänen mieleensä, ja hän oli ajatuksissaan Noirtier'n huoneessa, jossa Morrel häntä odotti.

Äkkiä rouva Danglars laski kätensä Valentinen käsivarrelle ja havahdutti hänet mietteistään.

— Mitä nyt? sanoi Valentine tuntiessaan rouva Danglars'in sormien kosketuksen, aivan kuin olisi saanut sähköiskun.

— Rakas Valentine, sanoi paronitar, — voitte varmaankin pahoin.

— Minäkö? sanoi nuori tyttö pyyhkäisten kädellään polttavaa otsaansa.

— Niin, katsokaahan kuvaanne peilistä, olette kolme neljä kertaa kalvennut ja punastunut minuutin kuluessa.

— Sinä olet todellakin hyvin kalpea, huudahti Eugénie.

— Älä suotta ole levoton, Eugénie, minä olen ollut tällainen jo muutamia päiviä.

Ja vaikkei ollutkaan luonnostaan viekas, huomasi hän, että hänellä nyt olisi tilaisuus lähteä. Rouva Villefort tuli vielä auttamaan häntä.

— Lähtekää, Valentine, sanoi hän. — Voitte todellakin pahoin, ja arvoisat vieraat varmaankin suovat teille anteeksi. Juokaa lasillinen puhdasta vettä, se tekee teille hyvää.

Valentine suuteli Eugénieta, kumarsi rouva Danglars'ille, joka oli jo noussut lähteäkseen, ja poistui.

— Lapsi parka, sanoi rouva Villefort Valentinen lähdettyä, — hän huolestuttaa minua todellakin, enkä laisinkaan ihmettelisi, vaikka jokin onnettomuus kohtaisi häntä.

Sill'aikaa oli Valentine jonkinmoisen itselleenkin selittämättömän kiihkon vallassa mennyt Edouardin huoneen läpi, kuulematta pojan lausumia ilkeyksiä, ja oman huoneensa kautta päässyt pienille portaille. Jäljellä oli enää vain kolme askelmaa, hän kuuli jo Morrelin äänen, kun äkkiä maailma pimeni hänen silmissään, hänen jalkansa kangistui eikä löytänyt porrasta, hänen kätensä tulivat niin voimattomiksi, ettei hän voinut pitää kiinni kaidepuusta, ja horjahtaen seinää vastaan hän putosi viimeiset kolme askelmaa.

Morrel syöksyi käytävään ja löysi Valentinen maasta portaitten edestä.

Nopeasti kuin salama hän nosti tytön syliinsä ja vei hänet tuoliin istumaan.

Valentine avasi silmänsä.

— Kylläpä minä olen kömpelö, sanoi hän kuumeisen kiihkeästi, — enhän osaa enää oikein kävelläkään; unohdan, että kolme askelmaa oli vielä jäljellä!

— Loukkasitteko itsenne? huudahti Morrel. — Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Valentine katsoi ympärilleen, hän näki kamalan kauhun kuvastuvan Noirtier'n silmissä.

— Rauhoitu, isoisä, sanoi hän koettaen hymyillä, — ei se ole mitään, ei se ole mitään … päätäni vain pyörrytti, ei muuta.

— Joko teitä taas pyörrytti, sanoi Morrel pannen kätensä ristiin. — Minä pyydän, rukoilen, olkaa varuillanne.

— Ei se ole mitään, sanoi Valentine, — ei se ole mitään, johan sanoin, että se on mennyt ohi eikä ollut mitään. Antakaa minun nyt kertoa teille uutisia: viikon päästä Eugénie menee naimisiin, ja kolmen päivän päästä on suuret juhlat, jonkinmoiset kihlajaiset. Meidät on kaikki kutsuttu sinne, isäni, rouva Villefort ja minä … ainakin minä niin ymmärsin.

— Milloinkahan meidän aikamme on huolehtia sellaisesta? Oi, Valentine, kun teillä on niin suuri vaikutusvalta isoisäänne, niin saattakaa hänet sanomaan: kohta!

— Turvaudutte siis minuun, sanoi Valentine, — jouduttaaksenne asiaa ja muistuttaaksenne isoisää?

— Niin, huudahti Morrel. — Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kiirehtikää. Niin kauan kuin ette ole omani, Valentine, tunnen aivan kuin menettäisin teidät.

— Todellakin, sanoi Valentine tehden suonenvedontapaisen liikkeen, — Maximilien, olette liian arka ollaksenne upseeri ja sotilas, joiden ei sanota pelkäävän mitään. Hahaha!

Hän purskahti kimakkaan ja tuskaisaan nauruun, hänen käsivartensa jäykistyivät, pää kolahti tuolin selkänojaa vastaan, ja hän jäi aivan liikkumattomaksi.

Kiljahdus, jonka Jumala ei sallinut tulevan Noirtier'n huulilta, tuli hänen katseestaan.

Morrel ymmärsi, että hänen oli kutsuttava apua.

Nuori mies tarttui kellon nuoraan. Valentinen huoneistossa oleva kamarineiti ja Barrois'n sijaan tullut kamaripalvelija riensivät molemmat yht'aikaa saapuville.

Valentine oli niin kalpea, kylmä ja eloton, että vaikka heille ei sanottukaan mitään, he joutuivat kauhun valtaan ja ryntäsivät käytävään huutaen apua.

Rouva Danglars ja Eugénie olivat juuri silloin lähdössä, ja ennättivät kuulla, mikä oli syynä hälinään.

— Sanoinhan minä teille! huudahti rouva Villefort. — Tyttö parka!

94. Tunnustus

Samassa kuului herra Villefort'in ääni hänen työhuoneestaan:

— Mitä on tapahtunut?

Morrel kysyi neuvoa Noirtier'lta, joka oli taas tullut kylmäveriseksi. Tämä viittasi katseellaan pieneen huoneeseen, jonne Morrel jo kerran ennen samanlaatuisessa tapauksessa oli paennut.

Hän otti kiireesti hattunsa ja riensi piiloonsa. Käytävästä kuului kuninkaallisen prokuraattorin askelten ääni.

Villefort syöksyi huoneeseen, juoksi Valentinen luo ja otti hänet syliinsä.

— Lääkäri! Lääkäri…! Herra Avrigny! huusi hän. — Ei, minä menen itse häntä noutamaan.

Hän riensi ulos.

Morrel kiiruhti toisesta ovesta sisään.

Kamala muisto oli johtunut hänen mieleensä: Villefort'in ja lääkärin välinen keskustelu, jonka hän oli kuullut samana yönä, jolloin rouva Saint-Méran kuoli. Taudin merkit olivat samat kuin Barrois'llakin ennen hänen kuolemaansa.

Samassa hän oli kuulevinaan korvissaan Monte-Criston sanat, jotka tämä oli hänelle lausunut tuskin kaksi tuntia sitten:

— Jos joudutte pulaan, Morrel, tulkaa luokseni, minä voin paljon.

Nopeammin kuin ajatuksensa hän kiiti Saint-Honorésta Matignon-kadulle ja sitä myöten Champs-Elysées'lle.

Tällä välin saapui Villefort ajurin vaunuissa herra Avrignyn ovelle. Hän soitti kelloa niin voimakkaasti, että portinvartija riensi kauhuissaan avaamaan. Villefort syöksyi portaita ylös voimatta sanoa sanaakaan. Portinvartija tunsi hänet ja antoi hänen mennä, huutaen vain:

— Työhuoneessaan, herra kuninkaallinen prokuraattori, työhuoneessaan!

Villefort jo avasi tai pikemmin kiskaisi oven auki.

— Tekö siinä olette! sanoi lääkäri.

— Niin, vastasi Villefort sulkien oven järjestään, — niin, minä tulen vuorostani kysymään, olemmeko kahden. Tohtori, minun taloni on kirottu talo!

— Mitä? sanoi lääkäri näennäisen tyynesti, mutta sisällisen mielenliikutuksen vallassa. — Joko talossanne taas on joku sairaana?

— On, tohtori! huudahti Villefort tarttuen suonenvedontapaisesti tukkaansa, — on!

Avrignyn katse sanoi:

— Ennustinhan sitä teille.

— Kuka nyt talossanne kuolee? kysyi hän. — Kuka on uhri, jonka tähden Jumala syyttää meitä heikkoudestamme?

Tuskainen nyyhkytys nousi Villefort'in rinnasta, hän lähestyi lääkäriä ja tarttui hänen käteensä:

— Valentine, sanoi hän. — Nyt on Valentinen vuoro!

— Tyttärenne! huudahti Avrigny surun ja hämmästyksen vallassa.

— Näettehän, että erehdyimme, sopersi prokuraattori. — Tulkaa häntä katsomaan ja pyytäkää hänen kuolinvuoteellaan häneltä epäilyksenne anteeksi.

— Joka kerta kun olette tullut minua noutamaan, olen saapunut liian myöhään. Tulen yhtä kaikki. Mutta pitäkäämme kiirettä; teidän talossanne liikkuvien vihamiesten suhteen ei saa viivytellä.

— Tällä kertaa, tohtori, ei teidän tarvitse syyttää minua heikkoudesta. Nyt otan syyllisestä selon ja rankaisen.

— Pelastakaamme uhri, ennen kuin ajattelemme kostoa, sanoi Avrigny. — Tulkaa.

Ajoneuvot, joissa Villefort oli tullut, saattoivat hänet ja tohtori Avrignyn täyttä laukkaa perille samalla hetkellä, kun Morrel kolkutti Monte-Criston oveen.

Kreivi oli työhuoneessaan ja luki hyvin huolestuneena Bertuccion hänelle lähettämää kirjettä.

Kun palvelija ilmoitti Morrelin, jonka seurasta kreivi tuskin kaksi tuntia sitten oli eronnut, hän hämmästyneenä kohotti päätään.

Hänellekin oli tänä väliaikana tapahtunut paljon, sillä nuori mies, joka oli lähtiessään nähnyt hänen hymyilevän, näki nyt hänen kasvoillaan huolestuneen ilmeen.

Kreivi nousi ja riensi Morrelia vastaan.

— Mitä on tapahtunut, Morrel? kysyi hän. — Olette kalpea, ja otsaltanne valuu hiki.

Morrel ei istahtanut, vaan vaipui nojatuoliin.

— Tulin kovalla kiireellä, sillä minun täytyy saada puhella kanssanne.

— Voivatko kaikki omaisenne hyvin? kysyi kreivi niin osaaottavasti, että hänen tunnettaan ei kukaan voinut epäilläkään.

— Kiitos, kreivi, kiitos, sanoi nuori mies, jonka oli vaikea aloittaa kertomustaan. — Omaiseni voivat kaikki hyvin.

— Sitä parempi. Teillä on kuitenkin minulle jotakin sanottavaa? totesi kreivi levottomampana.

— On, sanoi Morrel. — Se on totta. Tulen talosta, jonne kuolema juuri on astunut sisään. Tulen saamaan teiltä apua.

— Tuletteko siis herra Morcerfin luota? kysyi Monte-Cristo.

— En, sanoi Morrel. — Onko herra Morcerfin talossa siis joku kuollut?

— Kenraali on ampunut kuulan otsaansa, vastasi Monte-Cristo.

— Mikä kamala onnettomuus! huudahti Maximilien.

— Ei kreivittärelle eikä Albertille, sanoi Monte-Cristo. — Kuollut isä ja puoliso on parempi kuin häväisty isä ja puoliso. Veri pesee pois häpeän.

— Kreivitär parka! sanoi Maximilien. — Häntä eniten säälin, hän on jalo nainen!

— Säälikää Albertiakin, Maximilien, sillä, uskokaa minua, hän on äitinsä arvoinen poika. Mutta palatkaamme omiin asioihimme. Tulitte kovalla kiireellä luokseni, sanoitte äsken. Voinko jollakin tavoin auttaa teitä?

— Voitte, tarvitsen teitä, olen hädässäni kylliksi mieletön uskoakseni, että te voisitte auttaa minua asiassa, missä Jumala yksin voi antaa avun.

— Sanokaa asianne, vastasi Monte-Cristo.

— En tiedä, empi Morrel, — sopiiko minun ilmaista sellaista salaisuutta kenellekään. Mutta kohtalo pakottaa, hätä vaatii, kreivi.

Hän vaikeni uudelleen.

— Uskotteko, että rakastan teitä? sanoi Monte-Cristo ottaen nuoren miehen käden hellästi omien käsiensä väliin.

— Te lohdutatte minua, ja sitä paitsi sanoo jokin ääni täällä — ja Morrel pani kätensä sydämelleen, — etten saa salata teiltä mitään.

— Olette oikeassa, Morrel, Jumala puhuu sydämellenne, ja sydämenne puhuu teille. Ilmaiskaa minulle mitä sydämenne sanoo.

— Kreivi, sallitteko, että lähetän Baptistinin teidän nimessänne kuulemaan uutisia eräästä ihmisestä, jonka tekin tunnette?

— Minä olen valmis teitä palvelemaan, ja sitä suuremmalla syyllä ovat palvelijani.

Morrel poistui, sanoi muutaman sanan Baptistinille aivan hiljaa. Kamaripalvelija lähti heti.

— Oletteko lähettänyt hänet? kysyi Monte-Cristo nähdessään nuoren miehen palaavan.

— Olen ja olen hiukan rauhallisempi.

— Tiedättehän, että odotan, sanoi Monte-Cristo hymyillen.

— Ja minä kerron kaiken. Kuulkaa minua, eräänä iltana olin erään talon puistossa. Olin piilossa pensaikossa, eikä kukaan voinut epäilläkään, että olisin siellä. Kaksi miestä kulki ohitseni. Sallikaa minun vielä olla mainitsematta heidän nimiään. He puhuivat hiljaa, ja kuitenkin halusin niin kiihkeästi kuulla kaiken, ettei sanaakaan mennyt minulta hukkaan.

— Tämä ennustaa kamalaa, päättäen kalpeudestanne ja vapisemisestanne.

— Niin, kamalaa kylläkin, ystäväni! Talossa oli kuollut eräs henkilö. Toinen keskustelijoista oli talon isäntä ja toinen lääkäri. Isäntä ilmaisi lääkärille pelkonsa ja huolensa, sillä jo toisen kerran oli kuolema äkkiä tullut tähän taloon. Hävityksen enkeli näytti määränneen talon Jumalan vihan esineeksi.

— Ah, sanoi Monte-Cristo katsoen terävästi nuoreen mieheen ja käänsi hiukan tuoliaan, jolloin hän itse jäi varjoon, mutta valo osui kirkkaana Maximilieniin.

— Niin, jatkoi tämä, — kuolema oli käynyt talossa kaksi kertaa kuukauden kuluessa.

— Ja mitä lääkäri vastasi? kysyi Monte-Cristo.

— Hän vastasi … hän vastasi, ettei kuolema ollut luonnollinen … ja että sen aiheuttaja oli…

— Mikä?

— Myrkky!

— Todellako! sanoi Monte-Cristo ja yskäisi hiukan. Se oli hänen tapansa salata joko punastumisensa tai kalpeutensa taikka sen, että hän kuunteli tarkkaan. — Todellako, Maximilien? Te kuulitte siis sen?

— Kuulin, rakas kreivi, kuulin sen, ja tohtori sanoi, että jos sellainen tapaus uusiintuu, niin hänen täytyy ilmoittaa siitä tuomioistuimelle.

Monte-Cristo kuunteli tai näytti kuuntelevan aivan tyynesti.

— No niin, sanoi Maximilien, — kuolema tuli kolmannen kerran, eivätkä tohtori ja talon herra ole sanoneet mitään. Kuolema tulee ehkä neljännenkin kerran. Mikä on teidän mielestänne velvollisuuteni, kun olen perillä tällaisesta salaisuudesta?

— Rakas ystävä, sanoi Monte-Cristo, — kerrotte asioita, jotka jokainen meistä tuntee. Talon, jossa tämä on tapahtunut, tunnen, tai ainakin tunnen sen kaltaisen talon. Siellä on puutarha, talon isäntä, lääkäri, ja siellä on tapahtunut kolme odottamatonta, kummallista kuolemantapausta. Katsokaahan minua, en ole kuullut mitään keskusteluja, mutta tiedän kaiken yhtä hyvin kuin tekin. Onko minulla tunnonvaivoja? Ei, se ei kuulu minuun. Sanoitte, että hävityksen enkeli näyttää määränneen tämän talon Jumalan vihan esineeksi. Ehkäpä tämä teidän otaksumanne onkin oikea? Älkää nähkö asioita, koska niitä eivät näe nekään, joiden pitäisi. Jos Jumalan tuomio liikkuu tässä talossa, niin kääntäkää päänne poispäin ja antakaa Jumalan tuomion tapahtua.

Morrel värisi. Kreivin ääni kaikui kamalana, juhlallisena, pelottavana.

— Sitä paitsi, jatkoi kreivi nyt kokonaan toisella äänellä, — sitä paitsi, kuka väittää, että tapaus vielä uusiintuu?

— Sehän on uusiintunut, huudahti Morrel, — ja sen vuoksi olenkin tullut luoksenne.

— Minkä minä sille voin, Morrel! Pitäisikö minun teidän mielestänne ehkä ilmoittaa asiasta kuninkaalliselle prokuraattorille?

Monte-Cristo lausui nämä viimeiset sanat niin selvästi ja painokkaasti, että Morrel hypähti pystyyn huudahtaen:

— Kreivi, kreivi, tehän tiedätte, kenestä puhun?

— Täydellisesti, ystäväni, ja todistan sen. Kävelitte eräänä iltana herra Villefort'in puistossa. Sanoistanne päättäen se tapahtui samana iltana, jona rouva Saint-Méran kuoli. Kuulitte herra Villefort'in keskustelevan herra Avrignyn kanssa herra Saint-Méranin kuolemasta ja sitä seuranneesta markiisittaren kuolemasta, joka oli yhtä kummallinen. Herra Avrigny sanoi, että oli tapahtunut myrkytys, jopa kaksikin myrkytystä. Ja te, joka olette täydellisesti kunnon mies, olette siitä asti tutkinut sydäntänne ja vaivannut omaatuntoanne kysymällä, pitäisikö teidän ilmaista kaikki vai olla vaiti. Emme elä enää keskiajalla, hyvä ystävä, ei ole enää fehm-oikeuksia eikä salaista tuomioistuinta. Mitä tekemistä teillä on noiden ihmisten kanssa? Omatunto, mitä sinä tahdot minusta? niin kuin Sterne sanoi. Hyvä ystävä, antakaa heidän nukkua jos nukkuvat, antakaa heidän kalpeina valvoa jos valvovat, ja Jumalan nimessä nukkukaa te, koska teillä ei ole omantunnonvaivoja, jotka veisivät unenne.

Kamala tuska kuvastui Morrelin kasvoilla, hän tarttui Monte-Criston käteen ja huusi:

— Mutta sitähän jatkuu! Kuuletteko!

— Entä sitten! sanoi kreivi kummastellen tätä kiihkeyttä, jonka syytä hän ei ymmärtänyt, ja katsellen tarkkaavasti Maximilienia, — antakaa sen jatkua. He ovat uusi Atreuksen suku, Jumala on heidät tuominnut, ja he saavat rangaistuksensa, he katoavat kuin lasten rakentamat korttitalot, kun Jumalan henkäys osuus heihin — vaikka heitä olisi satamäärin. Kolme kuukautta sitten kuoli herra Saint-Méran, vähän myöhemmin rouva Saint-Méran, äskettäin kuoli Barrois, tänään vanha Noirtier tai nuori Valentine.

— Te siis tiesitte sen? huudahti Morrel niin suurella kauhulla, että Monte-Cristo vavahti, hän, joka taivaan sortuessa ei olisi hievahtanutkaan. — Te siis tiesitte sen ettekä sanonut minulle mitään!

— Mitä se minuun kuuluu? jatkoi Monte-Cristo kohauttaen olkapäitään. — Enhän minä heitä tunne, pitäisikö minun syöstä toinen turmioon pelastaakseni toisen? En suinkaan, sillä minä en tee erotusta syyllisen ja uhrin välillä.

— Mutta minä, huusi Morrel tuskasta vaikeroiden, — minä rakastan häntä!

— Te rakastatte, ketä! huudahti Monte-Cristo hypäten pystyyn ja tarttuen Morrelin molempiin käsiin.

— Minä rakastan mielettömästi, hurjasti, olen valmis vuodattamaan vereni säästääkseni häneltä kyynelen, rakastan Valentine de Villefort'ia, joka tällä hetkellä surmataan, kuuletteko, rakastan häntä ja kysyn Jumalalta ja teiltä, millä tavoin voin hänet pelastaa!

Monte-Cristo karjaisi niin hurjasti, että vain ne, jotka ovat kuulleet haavoittuneen leijonan karjuvan, voivat kuvitella, miltä se kuulosti.

— Sinä onneton! huusi hän väännellen vuorostaan käsiään. — Sinä onneton, sinä rakastat Valentinea, sinä rakastat tuon kirotun suvun tytärtä!

Morrel ei ikinä ollut nähnyt kenenkään ihmisen kasvoilla sellaista ilmettä, ei niin pelottavaa säihkyä silmissä. Taistelutantereiden, Algerian surmanöiden kauhunhaltija kalpeni sen rinnalla.

Hän peräytyi kauhistuneena.

Monte-Cristo sitä vastoin sulki silmänsä ja kokosi kaiken voimansa hillitäkseen itsensä. Vähitellen hänen rintansa pauhu tyyntyi, niin kuin myrskyn jälkeen kuohuvat laineet talttuvat päivän säteiden vaikutuksesta.

Tätä taistelua kesti tuskin kahtakymmentä sekuntia.

Sitten kreivi kohotti kalpean otsansa.

— Nyt näette, sanoi hän, — nyt näette, kuinka Jumala rankaisee suurisanaisia ja kylmiä ihmisiä heidän välinpitämättömyytensä tähden. Minä, joka tunteettomasti ja uteliaasti katselin, miten tämä hirvittävä murhenäytelmä kehittyi, ja turman enkelin tavoin nauroin kaikelle sille pahalle, mitä ihmiset tekevät toisilleen salaisuuden varjossa — ja rikkaitten ja mahtavien on niin helppo säilyttää salaisuus —, minä tunnen nyt vuorostani, kuinka tuo käärme, jonka kiemurtelevia liikkeitä katselin, pureekin minua ja puree suoraan sydämeen!

Morrel huokasi raskaasti.

— Jo riittävät valitukset, jatkoi kreivi. — Olkaa mies, olkaa voimakas, täynnä toivoa, sillä minä olen läsnä ja valvon puolestanne.

Morrel pudisti alakuloisena päätään.

— Käskin teitä toivomaan, ymmärrättekö? huudahti Monte-Cristo. — Tietäkää, että en koskaan valehtele, en koskaan erehdy. Kello on kaksitoista, Maximilien, kiittäkää taivasta, ettette tullut iltapäivällä, ettette tullut huomenna. Kuulkaa siis, mitä teille sanon, Morrel: ellei Valentine ole kuollut tällä hetkellä, ei hän kuolekaan.

— Hyvä Jumala, valitti Morrel, — hän oli kuolemaisillaan, kun lähdin.

Monte-Cristo painoi kädellään otsaansa.

Mitä tapahtuikaan näissä aivoissa, jotka hallitsivat suuria salaisuuksia? Mitä sanoikaan kirkkauden tai pimeyden enkeli tälle säälimättömälle ja samalla inhimilliselle sielulle? Jumala yksin sen tietää! Monte-Cristo kohotti päänsä ja nyt oli hänen otsansa kirkas kuin heräävän lapsen otsa.

— Maximilien, sanoi hän, — palatkaa rauhassa asuntoonne. Ette saa mennä mihinkään, ette toimia mitenkään ettekä saa päästää otsallenne huolen varjoakaan. Minä annan teille kyllä tietoja. Menkää.

— Hyvä Jumala, sanoi Morrel, — kylmäverisyytenne kauhistuttaa minua. Voitteko siis jollakin tavoin vastustaa kuolemaa? Oletteko ihmisiä voimakkaampi? Oletteko enkeli? Oletteko Jumala?

Ja nuori mies, joka ei minkään vaaran edessä ollut peräytynyt, väistyi sanomattoman kauhun vallassa loitos Monte-Cristosta.

Mutta Monte-Cristo katsoi häneen hymyillen niin alakuloisesti ja hellästi, että Maximilien tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.

— Minä voin paljon, ystäväni, vastasi kreivi. — Minun täytyy nyt saada olla yksin. Menkää.

Morrel tunsi kreivin ihmeellisen vaikutuksen, jonka alaisiksi kaikki hänen lähellään joutuivat, eikä yrittänytkään vastustaa. Hän puristi kreivin kättä ja lähti.

Portilla hän pysähtyi odottamaan Baptistinia, joka juoksujalkaa näkyi tulevan Matignon-kadun kulmassa.

Tällä välin olivat Villefort ja Avrigny pitäneet kiirettä. Heidän palatessaan oli Valentine vielä tainnoksissa, ja lääkäri tutki sairasta niin huolellisesti, kuin tämän tila vaati. Häntä auttoi vielä se, että hän oli perillä salaisuudesta.

Villefort odotti kiihkeästi tutkimuksen tulosta. Noirtier odotti myös, kalpeampana kuin nuori tyttö ja janoten totuutta vielä kiihkeämmin kuin Villefort, ja hänen katseestaan kuvastui voimakasta älyä ja tunnetta.

Lopulta Avrigny sanoi hitaasti:

— Hän elää vielä!

— Vielä! huudahti Villefort. — Tohtori, minkä kamalan sanan lausuittekaan!

— Niin, sanon sen kerta vielä, lausui lääkäri. — Hän elää vielä, ja se kummastuttaa minua suuresti.

— Mutta onhan hän pelastettu? kysyi isä.

— On, koska hän elää.

Tänä hetkenä sattui lääkärin katse kohtaamaan Noirtier'n katseen. Siitä välkkyi niin tavaton ilo, niin rikas ja hedelmällinen ajatus, että tohtori kerrassaan hämmästyi.

Hän laski Valentinen nojatuoliin — tytön huulet olivat niin kalpeat, että ne tuskin erottuivat kasvoista — ja katseli Noirtier'ta, joka oli tarkkaan seurannut lääkärin jokaista liikettä.

— Olkaa hyvä ja kutsukaa tänne neiti Valentinen kamarineiti, sanoi Avrigny Villefort'ille.

Villefort irroitti kätensä tyttärensä päästä, jota hän oli kannatellut, ja lähti itse etsimään kamarineitiä.

Heti kun Villefort oli sulkenut oven, Avrigny lähestyi Noirtier'ta.

— Teillä on kai jotakin sanottavaa minulle? kysyi hän.

Vanhus räpytti silmiään. Muistammehan, että se oli hänen tapansa ilmaista halunsa puhua.

— Minulleko yksin?

— Niin.

— Hyvä on, jään luoksenne.

Samassa saapui Villefort kamarineidin seurassa. Kamarineidin jäljestä tuli rouva Villefort.

— Mitä tuolle rakkaalle lapselle onkaan tapahtunut? huudahti hän. — Hän läksi huoneestani ja valitti kyllä pahoinvointia, mutta en koskaan olisi luullut häntä näin sairaaksi.

Ja rouva Villefort lähestyi kyynelsilmin Valentinea, tarttui hänen käteensä ja osoitti kaikin tavoin äidillisiä tunteitaan.

Avrigny katsoi yhä Noirtier'hen, hän näki vanhuksen silmien laajenevan ja pyöristyvän, poskien kalpenevan ja vapisevan ja hien valuvan pitkin hänen otsaansa.

— Ah, huudahti hän äkkiä seuratessaan vanhuksen katsetta. Se kohdistui rouva Villefort'iin, joka samassa sanoi:

— Tyttö on vietävä vuoteeseensa. Tulkaa auttamaan, Fanny, me viemme hänet levolle.

Herra Avrigny, joka huomasi, että hän saisi tilaisuuden jäädä Noirtier'n kanssa kahden, ilmaisi nyökkäämällä, että se oli viisainta, mutta kielsi antamasta tytölle mitään muuta kuin mitä hän määrää.

He kantoivat huoneesta Valentinen, joka oli tullut tajuihinsa, mutta ei voinut liikkua, koska kouristus oli heikontanut hänen jäsenensä. Mutta hänellä oli voimia tervehtiä katseellaan isoisäänsä, joka näytti siltä, kuin häneltä olisi sielu riistetty, kun Valentine vietiin pois.

Avrigny seurasi sairasta, käski Villefort'in itse ajaa apteekkiin ja odottaa siellä, kunnes lääkkeet olivat valmiit, tuoda ne kotiin ja odottaa häntä tyttärensä huoneessa.

Uusittuaan vielä määräyksensä, että Valentinelle ei saanut antaa mitään, hän palasi Noirtier'n luo, sulki huolellisesti oven ja tarkastettuaan, ettei kukaan ollut heitä kuulemassa, sanoi:

— Tiedätte varmaankin jotakin poikanne tyttären sairastumisesta?

— Tiedän, ilmaisi vanhus.

— Meillä ei ole aikaa heittää hukkaan, kysyn siis teiltä ja te vastaatte.

Noirtier ilmaisi olevansa valmis vastaamaan.

— Oletteko edeltäpäin aavistanut, että tällaista tapahtuisi?

— Olen.

Avrigny mietti hetkisen ja sanoi sitten lähestyen Noirtier'ta:

— Suokaa anteeksi sanani, mutta emme saa lyödä laimin pienintäkään yksityiskohtaa tässä kamalassa tapauksessa, jonka olemme nähneet. Näittekö Barrois'n kuolevan?

Noirtier kohotti silmänsä taivasta kohden.

— Tiedättekö, mihin tautiin hän kuoli? kysyi Avrigny laskien kätensä Noirtier'n olalle.

— Tiedän, vastasi vanhus.

— Oliko tämä kuolema mielestänne luonnollinen?

Noirtier'n liikkumattomille huulille näytti ilmestyvän hymy.

— Heräsikö teissä ajatus siitä, että Barrois oli myrkytetty?

— Heräsi.

— Luuletteko, että myrkky, joka hänet surmasi, oli häntä varten valmistettu?

— En.

— Arveletteko nyt, että sama henkilö, joka surmasi Barrois'n, on tahtoessaan surmata toisen henkilön surmannutkin Valentinen?

— Arvelen.

— Hänenkin siis täytyy kuolla? kysyi Avrigny luoden terävän katseen Noirtier'hen.

Hän odotti, minkä vaikutuksen tämä lause tekisi vanhukseen.

— Ei, vastasi Noirtier sellaisella riemun ilmeellä, että se olisi voinut saattaa parhaimmankin arvaajan ymmälle.

— Toivotte siis? kysyi Avrigny hämmästyneenä.

— Niin.

— Mitä toivotte?

Vanhus ilmaisi silmillään, ettei hän kyennyt vastaamaan.

— Sehän on totta! mutisi Avrigny.

Sitten hän jälleen kääntyi Noirtier'n puoleen sanoen:

— Toivotteko, että murhaaja väsyy?

— En.

— Toivotte siis, että myrkky ei tee Valentineen mitään vaikutusta.

— Niin.

— Enhän toki ilmaise teille mitään uutta sanomalla, että hänet on aiottu myrkyttää? sanoi Avrigny.

Vanhus ilmaisi katseellaan, että hän oli myrkytysyrityksestä täysin varma.

— Millä tavoin siis luulette Valentinen pelastuvan tästä?

Noirtier'n katse kiintyi määrättyyn kohtaan. Avrigny seurasi hänen katsettaan, ja näki pullon, jolla joka aamu tuotiin vanhukselle lääkettä.

— Ahaa, välähti Avrignyn mielessä, — olisitteko ehkä huomannut…

Noirtier ei antanut hänen edes puhua loppuun.

— Olen, vastasi hän.

— Että hänet voidaan turvata myrkkyä vastaan…

— Niin.

— Totuttamalla hänet vähitellen siihen…

— Niin, niin, niin, vastasi Noirtier ihastuen huomatessaan toisen häntä ymmärtävän.

— Kuulitte minun varmaankin sanovan, että lääkkeessänne on brusiinia?

— Kuulin.

— Ja totuttamalla hänet siihen olette karaissut hänen ruumiinsa myrkkyä vastaan?

Sama riemun ilme näkyi Noirtier'ssa.

— Ja olette todellakin onnistunut! huudahti Avrigny. — Ilman tätä varokeinoa olisi Valentine epäilemättä tänään surmattu, auttamattomasti surmattu, säälimättä surmattu. Kouristus oli voimakas, mutta hän vain heikontui siitä eikä kuollut.

Yliluonnollinen ilo välkkyi vanhuksen silmistä, jotka hän sanomattoman kiitollisena loi taivasta kohden. Tänä hetkenä Villefort palasi.

— Tässä on pyytämänne lääke, tohtori.

— Valmistettiinko se teidän nähtenne?

— Valmistettiin, vastasi kuninkaallinen prokuraattori.

— Se ei ole välillä ollut kenenkään muun käsissä?

— Ei.

Avrigny otti pullon, kaatoi muutaman pisaran siitä kämmenelleen ja nieli ne.

— Hyvä on, sanoi hän, — menkäämme Valentinen luo, annan määräykseni kaikille, ja te itse, herra Villefort, saatte valvoa, että niitä noudatetaan.

Samana hetkenä, jolloin Avrigny astui Valentinen huoneeseen Villefort'in seurassa, vuokrasi eräs juhlallisesti käyttäytyvä, tyynesti ja varmasti puhuva italialainen pappi itselleen talon Villefort'in talon vierestä.

Kukaan ei tiedä, mitä keinoja käyttämällä hän sai talon kolme vuokralaista kaksi tuntia myöhemmin muuttamaan, mutta kaupunginosassa yleisesti liikkunut huhu, ettei talo ollut rakennettu aivan varmalle pohjalle ei estänyt uutta vuokralaista muuttamasta sinne vaatimattomine huonekaluineen saman päivän iltana kello viisi.

Vuokrasopimus tehtiin kolmeksi vuodeksi, ja vuokraaja maksoi omistajan vaatimuksesta ensimmäisen puolen vuoden vuokran heti. Tämän uuden, italialaisen vuokralaisen nimi oli signor Giacomo Busoni.

Työmiehiä tuotiin paikalle heti, ja myöhäiset kulkijat näkivät samana iltana hämmästyksekseen, miten puusepät ja muurarit ryhtyivät vahvistamaan horjuvan talon alakertaa.

95. Isä ja tytär

Edellisessä luvussa näimme rouva Danglars'in käyvän ilmoittamassa rouva Villefort'ille siitä, että hänen tyttärensä pian solmisi avioliiton Andrea Cavalcantin kanssa.

Tästä ilmoituksesta olisi voinut päättää, että sopimus oli tehty kaikkien asianomaisten suostumuksella, mutta ennen sitä oli kuitenkin sattunut kohtaus, josta meidän on kerrottava lukijoillemme.

Pyydämme siis heitä astumaan ajassa taaksepäin saman päivän aamuun ja siirtymään tuohon kuvaamaamme liiaksi kullattuun salonkiin, josta sen omistaja paroni Danglars ylpeili.

Kello oli kymmenen, ja paroni oli jo jonkin aikaa kävellyt salongissa edestakaisin miettiväisenä ja levottomana katsellen jokaista ovea ja pysähtyen pienimmänkin kolinan kuullessaan.

Kun hänen kärsivällisyytensä oli loppunut, hän soitti palvelijaa.

— Etienne, sanoi hän, — menkää kysymään, miksi Eugénie-neiti on pyytänyt saada tavata minua salongissa ja miksi hän antaa minun odottaa näin kauan.

Saatuaan hiukan purkaa huonoa tuultaan paroni taas tyyntyi.

Neiti Danglars oli heti herättyään pyytänyt saada keskustella isänsä kanssa ja oli määrännyt keskustelupaikaksi kullatun salin. Tämä oli siinä määrin omituista ja tuntui siksi juhlalliselta, että pankkiiri oli melko hämmästynyt, ja hän olikin sen vuoksi kiiruhtanut täyttämään tyttärensä pyynnön saapumalla ensimmäisenä salonkiin.

Etienne palasi pian toimitettuaan asiansa.

— Neidin kamarineiti ilmoitti, että neiti pukeutuu parhaillaan ja on kohta valmis, sanoi hän.

Danglars nyökkäsi tyytyväisyyden merkiksi. Ihmisten ja varsinkin palvelijoitten läsnä ollessa hän esiintyi hyväntahtoisena miehenä ja heikkona isänä. Tämä oli yksi puoli sitä osaa, jota hän näytteli elämässä. Hänen asenteensa oli kuin antiikin maailman näytelmien isien naamiot: oikean puolen huuli oli ylöspäin ja ilme naurava, mutta vasemman puolen huulet alaspäin ja ilme itkevä.

Sanokaamme kuitenkin heti alussa, että kotioloissa naurava huuli laskeutui itkevän tasalle; hyväntahtoinen henkilö katosi, ja sijaan tuli raaka aviomies ja jyrkkä isä.

— Miksi hiidessä tuo hupakko, joka sanoo haluavansa puhutella minua, ei tule työhuoneeseeni? sanoi Danglars. — Ja miksi hän yleensä tahtoo puhutella minua?

Hänen aivoissaan liikkui jo kahdettakymmenettä kertaa sama rauhaton ajatus, kun ovi aukeni ja Eugénie astui sisään. Hänellä oli yllään musta silkkipuku himmeän kuviollista kangasta; hänen tukkansa oli käherretty, ja kädessään hänellä oli hansikkaat, aivan kuin hän olisi ollut menossa oopperaan.

— Mikä nyt on asiana, Eugénie, huudahti pankkiiri, — ja miksi keskustelemme tässä juhlallisessa salongissa, kun työhuoneessani on paljon kodikkaampaa?

— Olette aivan oikeassa, sanoi Eugénie viitaten isäänsä istumaan, — ja lausuitte jo alussa kaksi kysymystä, joihin sisältyy koko keskustelumme. Vastaan siis molempiin, ja vastoin tavallisuutta ensin jälkimmäiseen, koska siihen on helpompi vastata. Valitsin keskustelupaikaksemme salongin välttääkseni kaikki pankkiirin työhuoneen vastenmieliset tunnelmat ja vaikutelmat. Nuo monet kassakirjat, niin kullalla koristetut kuin ne ovatkin, ovat aivan kuin linnoituksen portit, suljetut laatikot, setelit, jotka tulevat herra ties mistä, monet kirjeet, jotka ovat lähtöisin Englannista, Hollannista, Espanjasta, Intiasta, Kiinasta tai Perusta, vaikuttavat yleensä omituisesti isän mielentilaan ja saavat hänet unohtamaan, että maailmassa on jotain pyhempääkin kuin yhteiskunnallinen asema ja liiketuttavien mielipiteet. Valitsin sen vuoksi tämän salongin, jonka seinillä näette hymyilevät ja onnellisen näköiset kuvat itsestänne, äidistäni ja minusta sekä kaikenlaisia maisemia ja paimenkuvia. Luotan paljon ympäristön vaikutusvoimaan. Ehkä erehdyn teidän suhteenne, mutta minkä sille voin, enhän olisi taiteilija, ellei minulla olisi illuusioita.

— Hyvä on, sanoi Danglars, joka oli kuunnellut tätä puhetulvaa aivan kylmästi ymmärtämättä siitä sanaakaan. Hän näet etsi yleensä toisen lauseista omien ajatustensa johtolankaa, kuten ainakin viekkaat ihmiset.

— Olen siis melkein täydellisesti selittänyt tämän toisen kohdan, sanoi Eugénie joutumatta vähääkään hämilleen ja miehekkään pontevasti, — ja te näytätte olevan tyytyväinen selitykseeni. Palatkaamme nyt ensimmäiseen kohtaan. Kysyitte, miksi olen tahtonut puhua kanssanne. Sen sanon muutamalla sanalla: en tahdo mennä naimisiin herra Andrea Cavalcantin kanssa.

Danglars hypähti tuolissaan ja tämän odottamattoman iskun vaikutuksesta nosti silmänsä ja kätensä taivasta kohden.

— Niin juuri, jatkoi Eugénie yhä rauhallisena. — Olette kummastunut, sen huomaan kyllä, sillä siitä asti, kun tämä pikkuinen asia pantiin alulle, en ole sitä vähääkään vastustanut, vaikka yleensä aina olen ratkaisevana hetkenä valmis vastustamaan järkähtämättömästi ja suoraan niitä henkilöitä, jotka eivät ole kysyneet mielipidettäni, ja niitä asioita, jotka eivät minua miellytä. Mutta tällä kertaa tämä rauhallisuus, tämä passiivisuus, niin kuin filosofit sanovat johtui aivan toisesta seikasta, nimittäin siitä, että nöyränä ja alistuvana tyttärenä … (kepeä hymy väikkyi nuoren tytön purppuranpunaisilla huulilla) koetin totella.

— Entä sitten? kysyi Danglars.

— Olen koettanut kaikin voimin totella, jatkoi Eugénie, — mutta nyt, kun ratkaiseva hetki on tullut, huomaan, etten parhaimmalla tahdollanikaan voi totella.

— Mutta mikä on syynä tähän kieltäytymiseen? kysyi Danglars. Hän oli keskinkertaisen lahjakas mies, ja siksi moinen säälimätön logiikka, pitkällisen mietiskelyn ja voimakkaan tahdon tulos, aivan masensi hänet.

— Syykö, vastasi nuori tyttö, — hyvä Jumala, ei suinkaan se, että tämä mies olisi rumempi, tyhmempi tai vastenmielisempi kuin joku toinen; Andrea Cavalcanti voi niiden mielestä, jotka arvostelevat ihmistä ulkomuodon ja vartalon mukaan, olla jokseenkin kaunis mies. En myöskään pidä kenestäkään muusta enemmän kuin hänestä, sellaista tekevät koulutytöt, ja minä olen jo sen ajan yläpuolella. En rakasta ketään, tiedättehän sen? En siis käsitä, miksi minun pitäisi kiinnittää elämääni toinen ihminen. Onhan joku viisas mies sanonut: "Ei mitään liikaa", ja sen lisäksi: "Kantakaa kaikki mukananne." Olen nämä molemmat lauseet oppinut sekä kreikan- että latinankielellä. Toisen on muistaakseni sanonut Phaidra ja toisen Bias. No niin, rakas isä, elämän suuressa haaksirikossa, sillä elämä on ainaista toiveittemme haaksirikkoa, heitän mereen tarpeettoman taakan, jäljelle jää ainoastaan oma tahtoni, ja olen päättänyt elää yksin ja siis aivan vapaana.

— Onneton, onneton! sopersi Danglars kalveten, sillä pitkästä kokemuksesta hän jo tiesi, kuinka järkähtämättömiä nämä äkkiä ilmaantuneet esteet olivat.

— Onneton, jatkoi Eugénie, — sanoitteko minua onnettomaksi? Onneton en suinkaan ole, ja tuo huudahdus tuntuu sekä teatraaliselta että teeskennellyltä. Päinvastoin olen onnellinen, ja sanokaahan, mitä onnestani puuttuu? Olen ihmisten mielestä kaunis, ja siksi kaikki ottavat minut suosiollisesti vastaan. Pidän hyvästä kohtelusta, sillä siitä kasvot kirkastuvat, ja ympäristö tuntuu silloin vähemmän rumalta. Minulla on jokseenkin hyvä äly ja kohtalainen tunne-elämä ja osaan sen vuoksi ottaa elämästä sen, mikä minulle sopii, aivan samoin kuin apina halkaisee pähkinän ottaakseen sen sydämen. Olen rikas, sillä teillä on suuri omaisuus, olen ainoa tytär, ettekä te ole noita teatteri-isiä, jotka tekevät tyttärensä perinnöttömiksi sen vuoksi, että nämä eivät tahdo lahjoittaa heille lapsenlapsia. Kaikki varteenotettava laki on sen lisäksi kieltänyt teitä tekemästä minua perinnöttömäksi, ainakaan kokonaan, samoin kuin se on teiltä riistänyt vallan pakottaa minua menemään jonkun tietyn miehen puolisoksi. Kun siis olen kaunis, älykäs ja lahjakas, niin kuin näytelmissä sanotaan, ja sen lisäksi rikas, niin sehän on onnea! Miksi sanotte minua onnettomaksi?

Nähdessään tyttärensä seisovan siinä hymyilevänä ja hävyttömyyteen asti ylpeänä Danglars ei voinut olla suuttumuksesta karjaisematta. Mutta tyttären tutkiva katse ja rypistyneet silmäkulmat saivat hänet kääntymään poispäin, ja hän tyyntyi heti, varovaisuuden rautakäden lannistamana.

— Toden totta, tyttäreni, vastasi hän hymyillen, — olette todellakin kaikkea, mitä väitätte olevanne, lukuun ottamatta erästä kohtaa, josta kerskailitte. En tahdo sanoa sitä teille liian jyrkästi, annan teidän mieluummin arvata.

Eugénie katsoi kummastuneena Danglars'iin nähdessään, ettei kaikkia niitä jalokiviä, joita hän kiinnitti ylpeytensä kruunuun, pidettykään oikeina.

— Tyttäreni, jatkoi Danglars, — olette täydellisesti selittänyt kaikki ne syyt, joiden perusteella teidänlaisenne päättäväinen tyttö ei tahdo mennä naimisiin. Nyt minä puolestani selitän, millä perusteella olen tahtonut tyttäreni naittaa.

Eugénie kumarsi, ei niin kuin nöyrä tytär, joka on valmis kuuntelemaan, vaan kuin vastustaja, joka on valmis väittelemään.

— Tyttäreni, jatkoi Danglars, — kun isä pyytää tytärtään menemään naimisiin, hänellä on aina tällaiseen pyyntöön jokin syy. Muutamilla on äsken mainitsemanne into saada sukunsa jatkumaan lapsenlapsissaan. Minulla ei ole tätä heikkoutta, sanon sen jo heti alussa, sillä perheilot ovat minulle aivan yhdentekeviä. Tunnustan sen suoraan tyttärelleni, koska tiedän hänet kyllin suureksi filosofiksi, että hän ymmärtää tämän välinpitämättömyyteni eikä pidä sitä minään rikoksena.

— Hyvä on, sanoi Eugénie. — Puhukaamme suoraan, siitä minä pidän.

— Näette siis, että vaikka en yleensä kannatakaan tuota mielipidettä, sanoi Danglars, — enkä teidän tavallanne ihaile suoruutta, niin alistun siihen, kun katson sen välttämättömäksi. Jatkan siis. Kehotin teitä menemään naimisiin, en suinkaan teidän oman itsenne tähden, sillä toden totta en sinä hetkenä ajatellut laisinkaan teitä, — pidätte suoruudesta, tässä sitä nyt kuulette, — vaan koska mahdollisimman pikainen avioliittonne kyseessäolevan miehen kanssa on minulle välttämätön eräiden raha-asioiden tähden, jotka teille kohta selitän.

Eugénie liikahti.

— Asian laita on niin kuin minulla on kunnia teille sanoa, eikä minuun saa sen tähden suuttua, sillä pakotatte minut tähän. Ymmärrättehän, etten omasta tahdostani ryhdy näihin laskuopillisiin selityksiin kaltaisenne taiteilijan kanssa, joka pelkää tulla pankkiirin työhuoneeseen, koska hän siellä voi saada vastenmielisiä ja epärunollisia vaikutelmia. Mutta tuossa samassa pankkiirin huoneessa, jonne kuitenkin toissa päivänä saavuitte pyytämään niitä muutamia tuhansia, jotka kuukausittain annan oikkujenne tyydyttämiseksi, tuossa huoneessa saa oppia yhtä ja toista sellaistakin, joka avioliittoon haluttomallekin nuorelle tytölle on terveellistä kuulla. Oppii tietämään, ja sanonkin sen vuoksi tässä huoneessa säästääkseni arkoja hermojanne, oppii tietämään, että luotto on pankkiirin fyysillinen ja moraalinen elämä, että luotto pitää ihmisen pystyssä aivan samoin kuin hengitys ruumiin, ja eräänä päivänä kreivi Monte-Cristo antoi minulle tämän johdosta opetuksia, joita en koskaan unohda. Oppii näkemään, että sen mukaan kuin luotto vähenee, ruumis muuttuu elottomaksi, ja sellainen voi hyvinkin pian tapahtua pankkiirille, jolla on niin loogillinen tytär kuin minulla.

Mutta Eugénie ei lannistunut, vaan suoristi ryhtinsä.

— Siis vararikko! sanoi hän.

— Löysitte oikean sanan, tyttäreni, aivan oikean sanan, sanoi Danglars painaen kyntensä rintaansa, samalla kun hänen kasvoillaan säilyi sydämettömän mutta ei tyhmän miehen hymy, — niin, vararikko! Juuri niin.

— Ah! sanoi Eugénie.

— Niin, vararikko! Nyt siis tuo kaamea salaisuus on tullut tietoon, niin kuin runoilija sanoo. Kuulkaa siis, tyttäreni, miten teidän kauttanne tämä onnettomuus voi tulla vaarattomammaksi, en sano itselleni, vaan teille.

— Olette huono ihmistuntija, sanoi Eugénie, — jos kuvittelette, että surisin teitä uhkaavaa vaaraa. Mitä minä vararikosta välitän! Onhan minulla laulunlahjani jäljellä. Enkö voi Pastan, Malibranin tai Grisin tavoin hankkia itselleni omaisuutta, jonka veroista ette olisi voinut minulle antaa, vaikka olettekin rikas: sadan- tai sadanviidenkymmenentuhannen korot vuodessa! Hankin ne itse ja saan ne toisin kuin nuo vaivaiset kaksitoistatuhatta frangia, jotka te surkean näköisenä ja moittien tuhlailevaisuuttani annatte minulle; saan ne hyvä-huutojen, kättentaputusten ja kukkien säestyksellä. Ja ellei minulla olisi näitä lahjoja, kuten hymystänne päättäen epäilette, jäähän aina jäljelle riemuisa riippumattomuudentunne, joka korvaa kaikki aarteet ja joka minussa on niin voimakas, että se vetää vertoja itsesuojeluvaistolleni… Ei, omasta puolestani en sure, sillä suoriudun aina jollakin tavoin maailmassa, jääväthän minulle kynäni, pianoni, jotka eivät paljoakaan maksa ja jotka aina voin hankkia itselleni. Luulette kenties, että suren rouva Danglars'in tähden; siinäkin erehdytte, sillä luullakseni äitini on ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin tällaisen onnettomuuden varalta, eikä se siis vaikuta häneen mitään. Toivoakseni hän on turvannut asemansa, eikä minun kasvattamiseni ole suinkaan estänyt häntä pitämästä huolta raha-asioistaan, sillä Jumalan kiitos hän on antanut minun olla aivan rauhassa muka sen tekosyyn nojalla, että rakastan vapauttani. Lapsuudestani asti olen nähnyt kodissani tapahtuvan yhtä ja toista; olen kaiken sen ymmärtänyt siksi hyvin, ettei onnettomuus tee minuun enää sanottavaa vaikutusta. Siitä asti kuin muistan, ei kukaan ole minua rakastanut, ja tämä on luonnollisesti johtanut siihen, etten omasta puolestani rakasta ketään. Sitä parempi minulle. Nyt olette kuullut uskontunnustukseni.

— Siis, sanoi Danglars kalpeana suuttumuksesta, joka ei suinkaan johtunut loukatusta isänrakkaudesta, — tahdotte siis ehdottomasti jouduttaa vararikkoani?

— Vararikkoanne! Minäkö jouduttaisin vararikkoanne, mitä sillä tarkoitatte? En ymmärrä.

— Sitä parempi, minulle jää siis edes toivonsäde. Kuulkaahan!

— Minä kuuntelen, sanoi Eugénie katsoen isäänsä niin terävästi, että tämän täytyi ponnistaa voimansa kestääkseen hänen katseensa.

— Herra Cavalcanti, jatkoi Danglars, — tuleva puolisonne, tuo pesään kolme miljoonaa ja sijoittaa ne minun liikkeeseeni.

— Hyvä, sanoi Eugénie tavattoman halveksivasti, silittäen toista hansikasta toisella.

— Arvelette ehkä, että hävittäisin nuo kolme miljoonaa? sanoi Danglars. — En suinkaan, nämä kolme miljoonaa voivat kasvaa kuudeksi. Olen erään pankkiiritoverini kanssa saanut oikeuden rakentaa rautatien, ainoa ala, jolla meidän aikanamme voidaan saada satumaisen suuret tulot, samanlaiset kuin aikoinaan Law sai houkuttelemalla pariisilaiset, nuo ainaiset keinotteluhullut, ostamaan Mississippi-yhtiön arvopapereita. Laskelmieni mukaan voin omistaa miljoonasosan rautatietä aivan samoin kuin ennen omistettiin kapanala viljelemätöntä maata Ohion rannalla. Se on rahan sijoittamista hypoteekkeihin, siis se on edistysaskel, ymmärrättehän, koska kuka tahansa saa kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä, sata naulaa rautatiekiskoja rahojensa vakuudeksi. No niin, muutaman päivän kuluttua pitää minun omasta puolestani suorittaa neljä miljoonaa! Nuo neljä miljoonaa tulevat ajan mittaan tuottamaan kymmenen tai kaksitoista miljoonaa!