SISÄLLYS: (continued 11)

— Onhan tämä aivan päivänselvää, vastasi nuori mies teeskentelemättömän suoraan. — Ilmoittakaa hänelle jonakin päivänä aivan odottamaton lennätinuutinen, jonka vain te tiedätte. Että Henrik IV oli esimerkiksi eilen Gabrielinsa luona. Silloin kurssi nousee, rouva toimii pörssissä sen mukaan ja menettää epäilemättä paljon seuraavana päivänä, kun Beauchamp lehdessään ilmoittaa:

"Väitetään aivan väärin, että kuningas Henrik IV olisi toissa päivänä ollut Gabriellensa luona. Uutinen on väärä. Kuningas ei ole poistunut kuvapatsaansa jalustalta."

Lucien nauroi hiukan väkinäisesti. Monte-Cristo oli tarkkaan kuunnellut keskustelua, vaikka näyttikin aivan välinpitämättömältä, ja hän huomasi päässeensä erään salaisuuden perille nähdessään, miten ministerin sihteeri oli hämillään.

Lucien poistuikin jokseenkin pian. Hän näytti hieman pahoinvoivalta. Saattaessaan häntä kreivi kuiskasi hänen korvaansa muutaman sanan, joihin hän vastasi:

— Mielihyvin, herra kreivi.

Kreivi palasi nuoren Morcerfin luo.

— Ettekö myönnä, sanoi hän, — että puhuitte hieman ajattelemattomasti herra Debrayn läsnä ollessa tulevasta anopistanne?

— Herra kreivi, sanoi Morcerf, — minä pyydän: älkää käyttäkö liian aikaisin tuota nimitystä.

— Liioittelematta puhuen on äitinne siis kovasti tätä avioliittoa vastaan?

— Niin suuressa määrin, että paronitar käy hyvin harvoin meillä, ja äitini on eläessään ollut tuskin kahtakaan kertaa Danglars'ien luona.

— Rohkenen siis puhua teille aivan suoraan, sanoi kreivi. — Herra Danglars on minun pankkiirini, herra Villefort on ollut minulle tavattoman kohtelias sen palveluksen johdosta, jonka onnellisen sattuman kautta jouduin hänelle tekemään. Arvaan, että tästä seuraa suuri määrä päivällisiä ja pitoja. Ettei näyttäisi siltä, että haluan voittaa heidät loistossa ja komeudessa, ja myös ehättääkseni ennen heitä, olen aikonut kutsua herra ja rouva Danglars'in sekä herra ja rouva Villefort'in maatalooni Auteuiliin. Jos kutsun teidät näille päivällisille, samoin kuin kreivi ja kreivitär Morcerfin, niin tämä saattaa näyttää jonkinmoiselta myötäjäiskokoukselta; ainakin rouva Morcerf voi sen sillä tavoin käsittää — varsinkin jos herra Danglars tuottaa minulle kunnian ottamalla tyttärensä mukaansa. Äitinne alkaisi silloin kammota minua, ja sitä en mitenkään tahdo. Päinvastoin pyydän teitä mainitsemaan hänelle niin usein kuin tilaisuus siihen tarjoutuu, että toivon hänen ajattelevan mahdollisimman hyvää minusta.

— Herra kreivi, sanoi Morcerf, — kiitän teitä minulle osoittamastanne suoruudesta ja hyväksyn sen, että jätätte meidät kutsumatta. Sanotte haluavanne, että äitini ajattelisi teistä mahdollisimman hyvää. Tiedän, että hän ajattelee.

— Niinkö luulette? sanoi Monte-Cristo hyvillään.

— Siitä olen varma. Kun viimeksi lähditte luotamme, keskustelimme hänen kanssaan teistä kokonaisen tunnin ajan. Mutta palatkaamme äskeiseen. Jos äitini saa tietää, kuinka huomaavainen olette ollut häntä kohtaan, ja aionkin sen hänelle kertoa, niin hän varmaankin tulee olemaan teille tavattoman kiitollinen. Isäni kyllä joutuu tästä raivoihinsa.

Kreivi alkoi nauraa.

— No niin, sanoi hän Morcerfille, — nyt olette saanut varoituksen. Mutta kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin ei ainoastaan isänne suutu minuun, vaan herra ja rouva Danglars pitävät minua hyvin sivistymättömänä. He tietävät, että seurustelen teidän kanssanne paljon, että olette ensimmäinen tuttavani Pariisissa. Kun he eivät siis tapaa teitä luonani, niin he kysyvät, miksi en ole teitä kutsunut. Koettakaa siis keksiä jokin este ja ilmoittakaa siitä minulle kirjelapulla. Tiedättehän, että pankkiirit uskovat vain kirjoitettuun sanaan.

— Teen kaiken voitavani tässä suhteessa, herra kreivi, sanoi Albert. — Äitini haluaa lähteä merenrannalle hengittämään raitista ilmaa. Minä päivänä ovat päivällisenne?

— Lauantaina.

— Nyt on tiistai, hyvä! Huomisiltana lähdemme. Ylihuomenna olemme Tréport'issa. Olette todellakin ihana ihminen, herra kreivi, kun tällä tavoin autatte toisia.

— Uskotte minusta parempaa kuin ansaitsenkaan. Tahdon täyttää toivomuksenne, siinä kaikki.

— Minä päivänä lähetätte kutsut?

— Vielä tänään.

— Hyvä! Riennän herra Danglars'in luo ja ilmoitan hänelle, että äitini ja minä lähdemme Pariisista huomenna. En tiedä siis mitään kutsuistanne.

— Ei, se ei käy. Näkihän herra Debray teidät luonani!

— Se on totta!

— Olen nimenomaan teidät suorastaan kutsunut, mutta olette vastannut, ettette voi tulla, sillä lähdette äitinne kanssa Tréport'iin.

— Asia on siis päätetty. Mutta tuletteko tapaamaan äitiäni ennen huomispäivää?

— Ennen huomista, se on vaikeaa. Tulenhan silloin juuri keskelle matkavalmistuksianne.

— Tehkää siis vielä enemmän! Tulkaa syömään päivällistä minun kanssani. Meitä on vain pieni seura koolla, te, äitini ja minä. Saatte tutustua äitiini lähemmin. Hän on hyvin lahjakas nainen, ja suren vain sitä, ettei hänen kaltaistaan ole toista, kahtakymmentä vuotta nuorempaa. Jos olisi, niin vannon, että pian tulisi maailmaan lisää uusi kreivi ja kreivitär Morcerf. Mitä isääni tulee niin häntä ette tapaa, hän on tänä iltana kokouksessa ja syö päivällistä yliesittelijän luona. Puhumme matkoista. Te, joka olette nähnyt koko maailman, kerrotte meille seikkailuistanne. Kerrotte tuon kauniin kreikattaren elämäkerran, joka oli oopperassa seurassanne ja jota sanotte orjaksenne, mutta jota kohtelette aivan kuin prinsessaa. Puhumme italian- ja espanjankieltä. Suostukaa, äitini olisi siitä kovin kiitollinen.

— Tuhannet kiitokset, sanoi kreivi. — Kutsunne on hyvin houkutteleva, ja mielelläni sitä noudattaisin. En ole kuitenkaan vapaa niin kuin otaksuitte, vaan minun on välttämättömästi kohdattava eräs henkilö.

— Olkaa varuillanne. Äsken juuri näytitte, millä keinoin ikävästä kutsusta päästään vapaaksi. Teidän täytyy antaa minulle todistus. En ole kaikeksi onneksi pankkiiri, niin kuin herra Danglars, mutta olen aivan yhtä epäuskoinen.

— Siksi annankin teille tuon todistuksen, sanoi kreivi.

Ja hän soitti.

— Hm, sanoi Morcerf, — kieltäydytte jo toisen kerran syömästä päivällistä äitini kanssa. Olette varmaankin tehnyt ennakkopäätöksen siinä suhteessa.

Kreivi sävähti.

— Älkää sellaista luulko, sanoi hän. — Sitä paitsi tulee tuossa todistajani.

Baptistin astui sisään ja jäi odottavana seisomaan oven eteen.

— Kuulkaa, Baptistin!… Mitä sanoin teille tänä aamuna kutsuessani teidät työhuoneeseeni?

— Että pitäisin talon oven suljettuna heti kello viiden jälkeen.

— Entä sitten?

— Oh, herra kreivi…, sanoi Albert.

— Ei, ei, sanoi Monte-Cristo, — tahdon täydellisesti puhdistautua tuosta äsken lausumastanne epäilyksestä. Liian vaikeaksi käy näytellä aina Manfredia. Tahdon elää talossa, jonka seinät ovat lasia. Sitten … jatkakaa, Baptistin.

— Sitten, etten päästäisi sisään muita kuin majuri Bartolomeo Cavalcantin ja hänen poikansa.

— Kuulettehan. Majuri Cavalcanti kuuluu erääseen Italian vanhimpaan aatelissukuun, ja Dante mainitsee hänen esi-isänsä. Muistatte sen ehkä, Infernon kymmenennessä laulussa. Hänen poikansa on miellyttävä nuori mies, melkein teidän ikäisenne, vicomte, käyttää samaa arvonimeä kuin tekin ja astuu Pariisin hienoston keskuuteen isänsä miljoonat käytettävinään. Majuri tuo tänään luokseni poikansa Andrean, il continon, niin kuin me Italiassa sanomme. Hän uskoo poikansa minun huostaani. Minä autan häntä eteenpäin, jos hän vain on jossakin määrin lahjakas. Ja autattehan tekin minua?

— Epäilemättä! Majuri Cavalcanti on siis vanha ystävänne? kysyi Albert.

— Ei laisinkaan; hän on kunnianarvoisa herra, hyvin kohtelias, hyvin vaatimaton, hyvin hienotunteinen, jommoisia Italiassa on suuri joukko, yleensä useimmat vanhojen sukujen jälkeläiset. Olen tavannut hänet monta kertaa Firenzessä, Bolognassa, Luccassa, ja hän on edeltäpäin ilmoittanut tulostaan. Matkatuttavuudet ovat hyvin vaativaisia. He vaativat, että aina ja kaikkialla tulee heille osoittaa samaa ystävällisyyttä, jota kerran sattumalta jossakin on osoittanut, aivan kuin ei sivistyneellä ihmisellä, joka voi tulla neljännestunnin ajan toimeen kenen kanssa tahansa, olisi aina omat sivutarkoituksensa. Majuri Cavalcanti tahtoo nähdä Pariisin, jossa hän tätä ennen on ollut vain läpikulkumatkalla, keisarikunnan aikana, ennen kuin hän läksi Moskovaan kärsimään vilua. Tarjoan hänelle hyvän illallisen, hän jättää poikansa huostaani. Olen luvannut pitää poikaa silmällä. Annan hänen tehdä kaikki ne tyhmyydet, jotka hän tahtoo tehdä, ja siten olemme kuitit.

— Mainiota, sanoi Albert. — Ja minä huomaan, että te olette verraton opastaja. Hyvästi siis, sunnuntaina palaamme. Unohdin mainita, että olen saanut tietoja Franzista.

— Todellako? sanoi Monte-Cristo. — Ja viihtyykö hän yhä vielä Italiassa?

— Luullakseni. Mutta hän kaipaa seuraanne. Hän sanoo, että te olitte Rooman aurinko ja että ilman teitä siellä on pilvistä. En muista varmaan, sanooko hän, että sataakin.

— Hän on siis muuttanut mielipiteitään minun suhteeni.

— Päinvastoin, hän pitää teitä tavattoman erikoisena. Sen vuoksi hän kaipaa seuraanne.

— Miellyttävä nuori mies! sanoi Monte-Cristo. — Tunsin mieltymystä häntä kohtaan heti ensimmäisestä illasta alkaen, jolloin hän suostui syömään illallista minun luonani. Hän on luullakseni kenraali Epinayn poika?

— Niin on.

— Saman, joka sai surkean surmansa vuonna 1815?

— Niin, bonapartelaisten jouduttua valtaan.

— Juuri niin! Hän miellyttää minua suuresti. Eikö hänkin aio mennä naimisiin?

— Aikoo, neiti Villefort'in kanssa.

— Se on siis totta?

— Yhtä totta kuin että minun pitäisi mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa, vastasi Albert nauraen.

— Miksi nauratte?

— Siksi, että silläkin taholla on aivan yhtä vähän halua mennä naimisiin kuin neiti Danglars'illa ja minulla. Mutta, herra kreivi, mehän keskustelemme naisista aivan kuin naiset keskustelevat miehistä. Se on anteeksiantamatonta.

Albert nousi.

— Joko lähdette?

— Verraton kysymys! Olen tässä jo kaksi tuntia väsyttänyt teitä, ja kohteliaana kysytte, joko aion lähteä. Olette todellakin maailman kohteliain mies, herra kreivi! Ja kuinka hyvin olette palvelijanne kasvattanut! Varsinkin Baptistinin! En ole koskaan nähnyt sellaista. Minun palvelijani pitävät esikuvinaan Théâtre-Français'n palvelijoita, joilla on vain yksi ainoa lause sanottavana ja jotka juuri sen vuoksi tulevat sen sanomaan aivan etualalle. Jos kerran luovutte Baptistinista, niin pyydän saada hänet palvelukseeni.

— Sovittu asia, sanoi kreivi.

— Vielä yksi asia. Sanokaa terveisiä minulta tuolle hienotunteiselle luccalaiselle, signor Cavalcante dei Cavalcantille. Ja jos hän sattumalta haluaa naittaa poikansa, niin hankkikaa hänelle rikas rouva, aatelinen äidin puolelta ainakin ja paronitar isän puolelta. Minä kyllä autan teitä etsimisessä.

— Ohoo, sanoi Monte-Cristo. — Onko se todellakin mielipiteenne?

— On.

— Vannomatta paras.

— Kreivi, huudahti Albert, — minkä palveluksen minulle tekisittekään ja kuinka teitä rakastaisinkaan sata kertaa enemmän, jos teidän avullanne voisin pysyä vielä kymmenen vuotta naimattomana!

— Kaikkihan voi olla mahdollista, sanoi Monte-Cristo vakavasti.

Ja sanottuaan jäähyväiset Albertille hän palasi huoneeseensa ja soitti kolme kertaa kelloa.

Bertuccio astui sisään.

— Herra Bertuccio, sanoi hän, — ilmoitan panevani ensi lauantaina toimeen vastaanoton Auteuilissa talossani.

Bertuccio värisi hiukan.

— Hyvä, armollinen herra, sanoi hän.

— Tarvitsen teitä, että kaikki olisi kunnossa, jatkoi kreivi. — Talo on hyvin kaunis tai ainakin voisi olla hyvin kaunis.

— Täytyy järjestää kaikki uudestaan, ennen kuin siihen tulokseen pääsee, herra kreivi, sillä kaikki seinäverhot ovat vanhentuneet.

— Verhotkaa siis kaikkien huoneiden seinät uudelleen, paitsi yhden, makuuhuoneen, jossa on punaiset silkkiset seinäverhot. Sen jätätte aivan siihen kuntoon, missä se on.

Bertuccio kumarsi.

— Puutarhaan ette myöskään koske, mutta pihan suhteen saatte tehdä mitä vain tahdotte. Olisin hyvin tyytyväinen, ellei sitä tuntisi enää entiseksi.

— Teen kaiken voitavani, että herra kreivi olisi tyytyväinen. Olisin rauhallisempi, jos herra kreivi lausuisi toivomuksensa päivällisen suhteen.

— Toden totta, hyvä Bertuccio, sen jälkeen kun olemme tulleet Pariisiin, olette aivan kuin toinen mies: tehän arkailette. Ettekö enää tunne minun makuanikaan?

— Mutta voisihan teidän ylhäisyytenne edes mainita, keitä tulee vieraiksi!

— Sitä en vielä tiedä, eikä teidän sitä tarvitsekaan tietää. Lucullus aterioi Luculluksen luona, siinä kaikki.

Bertuccio kumarsi ja poistui.

55. Majuri Cavalcanti

Kreivi ja Baptistin eivät olleet valehdelleet Albertille. Luccalainen majuri, jonka tähden kreivi ei voinut ottaa vastaan päivälliskutsua, oli todellakin tulossa. Kello oli seitsemän, ja Bertuccio oli saamiansa käskyjä noudattaen jo kaksi tuntia aikaisemmin mennyt Auteuiliin, kun portin eteen pysähtyivät ajoneuvot ja poistuivat aivan kuin häpeissään heti, kun niistä oli noussut noin viisikymmentäkaksivuotias mies. Hänellä oli yllään nauhakoristeinen pitkä takki; housut olivat sinistä verkaa, saappaat vielä jokseenkin hienot, vaikka kiilloitus olikin puutteellinen ja anturat liian paksut; hänellä oli säämiskähansikkaat, hiukan sotilasmallinen hattu ja musta, valkoisilla reunuksilla koristettu kaulahuivi, joka olisi voinut näyttää kaularaudalta, ellei sen omistaja olisi pitänyt sitä vapaasta tahdosta. Näin omituisesti oli pukeutunut mies, joka soitti portin kelloa ja kysyi, eikö talo ollut Champs-Elysées n:o 30 ja eikö siellä asunut kreivi Monte-Cristo. Kun portinvartija oli vastannut myöntävästi, astui hän sisään, sulki portin ja lähestyi pääovea.

Baptistin odotteli eteisessä ja hänelle oli annettu tarkka kuvaus tulijan ulkomuodosta. Niinpä hän tunsi miehen heti hänen pienestä ja kulmikkaasta päästään, harmaista ja tuuheista viiksistään. Vieras oli tuskin sanonut nimensä älykkäälle palvelijalle, kun tämä jo oli ilmoittanut hänet kreiville.

Vieras vietiin talon yksinkertaisimpaan salonkiin, ja kreivi tuli hymyillen häntä vastaan.

— Rakas herra, sanoi hän, — olkaa tervetullut. Odotin teitä.

— Todellako, sanoi luccalainen. — Odottiko teidän ylhäisyytenne minua?

— Minulle ilmoitettiin, että saavutte luokseni tänään kello seitsemän.

— Tiesitte siis tuloni jo edeltäpäin?

— Tiesin.

— Sitä parempi! Pelkäsin jo, että tätä pientä seikkaa ei ollut muistettukaan.

— Mitä seikkaa?

— Ilmoittaa teille tulostani.

— Ei suinkaan.

— Mutta olettehan varma siitä, ettette erehdy?

— Aivan varma.

— Teidän ylhäisyytenne odotti siis todellakin minua kello seitsemän?

— Juuri teitä.

Luccalainen näytti tulevan hiukan levottomaksi.

— Olettehan markiisi Bartolomeo Cavalcanti?

— Bartolomeo Cavalcanti, vastasi luccalainen iloissaan, — olen kyllä.

— Entinen majuri Itävallan armeijassa?

— Olinko minä majuri? kysyi vanha sotilas arkaillen.

— Olitte, sanoi Monte-Cristo, — te olitte majuri. Ranskassa se nimi vastaa sitä arvoa, mikä teillä oli Italiassa.

— Hyvä, sanoi luccalainen, — olen siihen aivan tyytyväinen, ymmärrättehän…

— Sitä paitsi ette tule tänne omasta tahdostanne, jatkoi Monte-Cristo.

— En suinkaan.

— Eräs henkilö on teidät lähettänyt.

— Niin on.

— Kunnon apotti Busoni?

— Juuri hän, huudahti majuri iloissaan.

— Ja teillä on kirje?

— Tässä se on.

— Näettehän, että kaikki on niin kuin olla pitääkin. Antakaa se tänne.

Ja Monte-Cristo otti kirjeen, avasi sen ja luki.

Majuri katsoi kummastuneena kreiviin, hänen silmänsä kiintyivät hetkiseksi huoneessa oleviin esineisiin, mutta palasivat aina vähän päästä talon omistajaan.

— Tämä on todellakin rakkaan apotin kirje… "Majuri Cavalcanti, luccalainen ylimys, joka polveutuu firenzeläisistä Cavalcanteista", jatkoi Monte-Cristo lukien kirjettä, "ja jolla on puolen miljoonan vuotuiset tulot".

Monte-Cristo katsahti ylös kirjeestä ja kumarsi.

— Puoli miljoonaa, sanoi hän. — Toden totta, se on kaunis summa, rakas herra Cavalcanti.

— Sanotaanko siellä puolen miljoonan tulot? kysyi luccalainen.

— Kirjaimilla kirjoitettuna. Ja se on varmaa, sillä apotti Busoni tuntee tarkoin kaikki Euroopan rikkaat perheet.

— Olkoon siis puoli miljoonaa, sanoi luccalainen, — mutta toden totta en uskonut summaa niin suureksi.

— Siksi, että teillä on taloudenhoitaja, joka teiltä varastaa. Sellaista voi tapahtua, rakas herra Cavalcanti!

— Kun nyt olette minua varoittanut, sanoi Cavalcanti vakavasti, — niin ajan hänet ulos.

— "Ja jolta puuttuu vain yksi seikka ollakseen onnellinen", jatkoi kreivi.

— Niin, hyvä Jumala, niin, yksi ainoa seikka, huokasi luccalainen.

— "Hänen pitäisi löytää jumaloitu poikansa."

— Jumaloitu poikani!

— "Jonka lapsena ryöstivät joko hänen sukunsa vihamiehet tai mustalaiset."

— Viiden vuoden vanhana, sanoi luccalainen huoaten syvään ja luoden silmänsä taivaaseen.

— Isä parka! sanoi Monte-Cristo.

Kreivi jatkoi:

— "Teen hänet onnelliseksi, herätän hänet uudelleen eloon ilmoittamalla, että te voitte tuoda hänen luokseen hänen poikansa, jota hän turhaan on etsinyt viidentoista vuoden ajan."

Luccalainen katsoi Monte-Cristoon tavattoman rauhattoman näköisenä.

— Minä voin sen tehdä, sanoi Monte-Cristo.

Majuri nousi.

— Kirje puhui siis totta alusta loppuun asti? sanoi hän.

— Epäilittekö sitä, rakas herra Bartolomeo?

— En koskaan! Kuinka olisin voinut epäillä. Apotti Busoni, hurskas kirkonmies, ei olisi voinut sillä tavoin ilveillä kanssani. Mutta vielä ette ole lukenut kaikkea, teidän ylhäisyytenne.

— Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo, — täällä on vielä jälkikirjoituskin.

— Niin, sanoi luccalainen, — siellä … on … vielä … jälkikirjoitus.

— "Jotta majuri Cavalcantin ei tarvitsisi siirrellä rahojaan toisten pankkiirien huostaan, annan hänelle kahdentuhannen frangin maksuosoituksen matkakulujen korvaamiseksi, ja sen lisäksi saa hän nostaa ne neljäkymmentäkahdeksantuhatta frangia, jotka teillä on vielä minun rahojani hallussanne."

Majuri seurasi huomattavan levottomana jälkikirjoituksen lukemista.

— Hyvä! sanoi vain kreivi.

— Hän sanoi: hyvä! sopersi luccalainen. — Siis … herra kreivi…, jatkoi hän.

— Siis mitä? kysyi Monte-Cristo.

— Siis, jälkikirjoitus … on yhtä luotettava kuin kirjeen muukin osa?

— Tietysti. Apotti Busonilla ja minulla on yhteisiä asioita. En tosin muista varmaan, onko hänen saatavansa minulta juuri täsmälleen neljäkymmentäkahdeksantuhatta, sillä me emme pidä niin turhantarkkaa lukua seteleistä. Tämä jälkikirjoitus merkitsi siis teille hyvin paljon?

— Tunnustan suoraan, sanoi luccalainen, — että luotin niin täydellisesti apotti Busonin nimikirjoitukseen, etten ottanut rahoja matkaani. Ellen siis olisi näitä rahoja saanut, olisin Pariisissa ollut hyvin pahassa pulassa.

— Voiko teidän kaltaisenne mies olla pahassa pulassa? sanoi Monte-Cristo. — Te liioittelette.

— En suinkaan! Enhän tunne täällä ketään, sanoi luccalainen.

— Mutta toiset tuntevat teidät.

— Niin, toiset kyllä tuntevat, joten…

— Jatkakaa, rakas herra Cavalcanti!

— Joten kai annatte minulle nuo neljäkymmentäkahdeksantuhatta?

— Heti kun vain pyydätte.

Majurin silmät lensivät selälleen.

— Mutta istukaahan, sanoi Monte-Cristo, — olen toden totta epäkohtelias … annan teidän neljännestunnin ajan seisoa.

— Ei se mitään tee.

Majuri veti esiin nojatuolin ja istui.

— Tahdotteko nyt nauttia jotakin? Lasillisen sherryä tai porto- tai alicante-viiniä?

— Alicante-viiniä, jos kerran saan valita, sillä se on lempijuomaani.

— Minulla on aivan erinomaista lajia. Syötte kai leivoksen sen keralla?

— Syön, koska suvaitsette tarjota.

Monte-Cristo soitti. Baptistin tuli. Kreivi meni hänen luokseen.

— No?… kysyi hän hiljaa.

— Nuori mies on täällä, vastasi palvelija samoin.

— Hyvä. Minne viette hänet?

— Siniseen salonkiin, niin kuin teidän ylhäisyytenne oli määrännyt.

— Mainiota. Tuokaa alicante-viiniä ja leivoksia.

Baptistin poistui.

— Tuotan teille niin paljon vaivaa, sanoi luccalainen, — että olen aivan pahoillani.

— Aivan suotta! sanoi Monte-Cristo.

Baptistin palasi tuoden viiniä ja leivoksia.

Kreivi täytti toisen lasin ja kaasi omaan lasiinsa muutaman pisaran punahehkuvaa juomaa pullosta, jonka kyljessä oleva tomu osoitti sen ikää selvemmin kuin ihmisen kasvojen rypyt.

Majuri ei erehtynyt, kumpi lasi oli hänelle aiottu; hän otti täysinäisen ja leivoksen.

Kreivi käski Baptistinin laskemaan tarjottimen lähelle vierasta, joka maisteli viiniä ja tyytyväisenä muikisti suutaan ja kastoi sitten leivoksen viiniin.

— Siis, sanoi Monte-Cristo, — asuitte Luccassa, olitte rikas, aatelissukuinen, nautitte yleistä kunnioitusta, teillä oli kaikki, mikä voi tehdä ihmisen onnelliseksi.

— Kaikki, teidän ylhäisyytenne, sanoi majuri pistäen leivoksen kokonaisena suuhunsa, — aivan kaikki.

— Ja onnestanne puuttui vain yksi seikka?

— Yksi ainoa, sanoi luccalainen.

— Se, että löytäisitte kadonneen poikanne?

— Ah, sanoi majuri ottaen toisen leivoksen. — Se minulta juuri puuttui.

Kunnianarvoisa luccalainen nosti silmänsä taivasta kohden ja yritti huoata.

— Sanokaahan, rakas herra Cavalcanti, mikä tuo kaivattu poika oli, sillä olen kuullut, että olette pysynyt naimattomana.

— Niinhän ihmiset yleensä luulivat, sanoi majuri, — minäkin itse…

— Niin, ja tekin olitte itse uskonut tuota juttua. Se oli siis nuoruuden synti, jonka olitte tahtonut kaikilta salata.

Majuri nousi, hänen kasvoilleen tuli mahdollisimman tyyni ja arvokas ilme, samalla kun hän loi silmänsä vaatimattomana alas, siten pysyäkseen varmana ja auttaakseen mielikuvitustaan. Hän katsoi kulmainsa alta kreiviä, joka näytti kuuntelevan häntä hymyillen ja suopean uteliaana.

— Niin, sanoi hän, — tahdoin salata tämän hairahduksen kaikilta.

— Se ei ollut mikään hairahdus, sanoi Monte-Cristo, — sillä mies asettuu aina sellaisten seikkojen yläpuolelle.

— Niin, eihän se minulle mikään häpeä ollut, sanoi majuri kohottaen päätään ja hymyillen.

— Mutta hänen äidilleen, sanoi kreivi.

— Niin, hänen äidilleen! huudahti luccalainen ottaen kolmannen leivoksen. — Hänen äitiraukalleen!

— Juokaahan, rakas herra Cavalcanti, sanoi Monte-Cristo kaataen hänen lasinsa täyteen alicantea. — Liikutus tukahduttaa äänenne.

— Ajatellessani hänen äitiraukkaansa, sanoi luccalainen koettaen tahdonvoimallaan vaikuttaa kyynelrauhasiin niin paljon, että valheellinen kyynel heruisi hänen silmäkulmastaan.

— Joka luullakseni kuului erääseen Italian kuuluisimpaan sukuun?

— Fiesolelaiseen ylimystöön, herra kreivi, fiesolelaiseen ylimystöön!

— Ja mikä oli hänen nimensä?

— Oliva Corsinari!

— Markiisitar?

— Markiisitar.

— Ja te menitte lopulta hänen kanssaan naimisiin sukunne tahdosta välittämättä?

— Niin menin.

— Ja teillä on kaikki paperinne kunnossa?

— Mitkä paperit? kysyi luccalainen.

— Todistus siitä, että olette vihitty Oliva Corsinarin kanssa, ja lapsen syntymätodistus?

— Lapsen syntymätodistusko?

— Niin, Andrea Cavalcantin, poikanne. Onhan hänen nimensä Andrea?

— On, luullakseni, sanoi luccalainen.

— Kuinka niin? Te vain luulette?

— En voi sitä varmasti vakuuttaa. Onhan siitä niin pitkä aika, kun hänet menetin.

— Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo. — Mutta teillä on kaikki paperit kuitenkin?

— Herra kreivi, valitettavasti minun täytyy ilmoittaa, että kun en tietänyt tarvitsevani niitä, en ottanut niitä mukaani.

— Sepä on ikävää! sanoi Monte-Cristo.

— Olivatko ne siis aivan välttämättömiä?

— Ehdottomasti!

Majuri raapi otsaansa.

— Ah, per Bacco! Vai välttämättömät!

— Tietysti, jos täällä nimittäin alettaisiin epäillä, onko avioliittonne laillinen ja onko lapsi todella teidän.

— Se on totta, sanoi luccalainen. — Sitä voidaan todellakin epäillä.

— Ja siitä syntyisi tuolle nuorelle miehelle ikävyyksiä.

— Sehän olisi kauheaa.

— Siten voisi mennä tyhjäksi loistava naimaliitto.

— O peccato!

— Ranskassa ollaan ankaria, ymmärrättehän. Täällä ei riitä se, että menee papin luo ja sanoo: "Me rakastamme toisiamme, vihkikää meidät." Ranskassa on olemassa siviiliavioliitto kirkollisen ohella, ja sen vuoksi tarvitaan laillistuttamiseksi välttämättömät paperit.

— Mikä onnettomuus! Minulla ei ole noita papereita.

— Kaikeksi onneksi ne ovat minulla, sanoi Monte-Cristo.

— Teilläkö?

— Niin.

— Ovatko ne teillä?

— Ovat.

— Sepä jotakin, sanoi luccalainen, joka pelkäsi jo matkansa menneen hukkaan ja jäävänsä ilman neljääkymmentäkahdeksaatuhatta frangiaan. — Mikä onni! Niin, sepä on onni, jatkoi hän, — sillä sitä en olisi odottanut.

— Eihän ihminen tule kaikkea ajatelleeksi. Mutta kaikeksi onneksi apotti Busoni muisti sen teidän sijastanne.

— Kuinka apotti on ystävällinen!

— Hän on varovainen mies.

— Hän on ihmeellinen mies, sanoi luccalainen. — Ja hän on siis lähettänyt ne teille?

— Ne ovat tässä.

Luccalainen pani ihastuneena kätensä ristiin.

— Te olette vihitty Oliva Corsinarin kanssa San Paolon kirkossa Monte Cattinissa. Tässä on papin antama todistus.

— Niin, siinä se todellakin on, sanoi majuri katsellen kummastuneena paperia.

— Ja tässä on poikanne Andrea Cavalcantin kastetodistus. Sen on allekirjoittanut Saravezzan pastori.

— Kaikki on siis järjestyksessä, sanoi majuri.

— Ottakaa siis nämä paperit, joilla minä en tee mitään, ja antakaa ne pojallenne, että hän säilyttäisi ne huolellisesti.

— Sen kyllä uskon!… Jos hän ne kadottaisi…

— Mitä sitten? Jos hän ne kadottaisi? kysyi Monte-Cristo.

— Niin täytyisi kirjoittaa Italiaan, sanoi luccalainen, — ja uusien saaminen kestäisi jokseenkin kauan.

— Niiden saaminen tulisi todellakin hyvin vaikeaksi, sanoi Monte-Cristo.

— Melkein mahdottomaksi, totesi luccalainen.

— On hauskaa, että ymmärrätte, kuinka tärkeitä nämä paperit ovat.

— Minun mielestäni ne ovat suorastaan korvaamattomat.

— Ja nyt, sanoi Monte-Cristo, — mitä tulee nuorukaisen äitiin…

— Hyvä Jumala, sanoi majuri, jonka tielle alkoi ilmestyä vaikeuksia, — tarvitsenko minä häntäkin?

— Ette, sanoi Monte-Cristo. — Sitä paitsi, eikö hän ole…

— On kyllä, on kyllä, hän on…

— Maksanut veronsa luonnolle…?

— On kyllä, on, sanoi luccalainen nopeasti.

— Minä tiedän sen, totesi Monte-Cristo. — Hän kuoli kymmenen vuotta sitten.

— Ja minä suren vieläkin hänen kuolemaansa, sanoi majuri ottaen taskustaan raitaisen nenäliinan ja pyyhkien sillä vuoroin toista, vuoroin toista silmäänsä.

— Minkä sille mahtaa, sanoi Monte-Cristo, — olemmehan kaikki kuolevaisia. Ymmärrättehän, että täällä on tarpeetonta tietää, että olette ollut erossa pojastanne viisitoista vuotta. Tähän aikaan ei pidetä tuollaisista kertomuksista, kuinka muka mustalaiset varastavat lapsia. Olette lähettänyt hänet maaseutuluostariin kasvatettavaksi ja tahdotte, että hän päättää kasvatuksensa Pariisissa. Sen vuoksi olette lähtenyt Via Reggiosta, jossa olette asunut vaimonne kuoleman jälkeen. Se riittää.

— Niinkö luulette?

— Aivan varmasti.

— Hyvä on siis.

— Jos ihmiset saavat tietää jotakin tästä erosta…

— Niin mitä silloin sanon?

— Että eräs uskoton opettaja … jonka olivat lahjoneet sukunne viholliset…

— Corsinarit?

— Juuri niin … ryösti lapsen, jotta nimenne sammuisi.

— Se on totta, sillä hänhän on ainoa poikani.

— No niin, nyt kun kaikki on päätetty, kun muistianne on virkistetty eikä se siis enää teitä petä, niin arvaatte kai, minkä yllätyksen olen teille valmistanut?

— Onko se iloinen yllätys? kysyi luccalainen.

— Ah! sanoi Monte-Cristo. — Kyllä huomaan, että isän silmää on yhtä vaikea pettää kuin isän sydäntäkin.

— Hm, sanoi majuri.

— Lapsenne, poikanne Andrea on täällä!

— Minä olen sen jo aavistanut, sanoi luccalainen hyvin rauhallisesti. — Hän on siis täällä?

— On, sanoi Monte-Cristo. — Palvelijani, joka äsken kävi täällä, ilmoitti hänen saapuneen.

— Hyvä on, hyvä on, sanoi majuri kiristäen takkinsa mustia nauhoja.

— Hyvä herra, sanoi Monte-Cristo, — tajuan täydellisesti mielenliikutuksenne. Teidän täytyy saada valmistua kohtaamiseen. Tahdon myöskin valmistaa nuoren miehen tähän tapaamiseen, sillä hän on varmasti yhtä levoton kuin tekin.

— Sen uskon kyllä, sanoi Cavalcanti.

— No niin! Neljännestunnin päästä olemme luonanne.

— Te tuotte siis hänet tänne? Te olette siis niin ystävällinen, että itse esittelette hänet minulle?

— En, en tahdo astua isän ja pojan väliin, te saatte olla kahden, herra majuri. Mutta olkaa rauhassa; vaikka veren ääni pettäisikin, niin ette voi hänestä erehtyä; sillä hän tulee tuosta ovesta. Hän on vaaleatukkainen, melkein liiankin vaaleatukkainen, miellyttävä nuori mies. Saattepahan nähdä.

— Vielä yksi asia, sanoi majuri. — Tiedätte, että minulla ei ollut mukanani muuta kuin ne kaksituhatta frangia, jotka ystävällinen apotti oli minulle antanut. Niistä rahoista olen suorittanut matkakulut ja…

— Ja tarvitsette rahaa … sen kyllä ymmärrän, herra Cavalcanti. Jotta summa tulisi tasaiseksi, niin tässä on kahdeksan tuhannen frangin seteliä.

Majurin silmät kiiluivat.

— Olen teille siis vielä velkaa neljäkymmentätuhatta, sanoi Monte-Cristo.

— Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuitin? sanoi majuri pistäen setelit takkinsa sisätaskuun.

— Se on tarpeetonta, vastasi Monte-Cristo.

— Voidaksenne tehdä tilityksen apotti Busonille.

— Annatte kuitin koko summasta, kun saatte nuo neljäkymmentätuhatta. Muut varokeinot ovat tarpeettomia rehellisten ihmisten kesken.

— Niin, se on totta, sanoi majuri, — rehellisten ihmisten kesken.

— Nyt vielä viimeinen sana, herra markiisi. Sallittehan minun antaa teille pienen neuvon?

— Tietysti! Sanokaa!

— Ettekö suvaitsisi luopua tuosta takistanne?

— Tästäkö? sanoi majuri katsellen tyytyväisenä pukuaan.

— Niin. Tuollaista voi kyllä vielä käyttää Via Reggiossa, mutta Pariisissa sellainen on jo aikoja sitten joutunut pois muodista.

— Sepä on ikävä asia, sanoi luccalainen.

— Jos se teille on niin rakas, niin voittehan ottaa sen yllenne lähtiessänne.

— Mutta mitä otan sen sijaan?

— Sen puvun, joka on matkakirstussanne.

— Mitä, matkakirstussaniko? Minulla ei ole muuta kuin käsilaukku.

— Ei kai olekaan muuta mukananne. Miksi suotta olisitte ottanut liikoja mukaanne? Vanha sotilas tahtoo astella kepeästi sälytettynä.

— Juuri sen vuoksi…

— Mutta olettehan varovainen mies ja olette lähettänyt matkakirstunne edeltäpäin. Ne saapuivat eilen Hôtel des Princes'iin, Richelieu-kadun varrelle. Sieltähän olette varannut itsellenne asunnon.

— Siellä on siis matkakirstuja?

— On, ja varovaisena miehenä olette luultavasti antanut kamaripalvelijanne panna sinne kaikki, mitä tarvitsette, kävelypukuja ja univormuja. Juhlatilaisuuksissa otatte yllenne univormun, se tekee hyvän vaikutuksen. Älkää unohtako kunniaristiänne. Sille nauretaan Ranskassa, mutta sitä käytetään kuitenkin.

— Hyvä on, hyvä on, hyvä on! sanoi majuri yllättyen yllättymistään.

— Ja nyt, sanoi Monte-Cristo, — kun sydämenne on lujittunut liian voimakkaita mielenliikutuksia vastaanottamaan, niin valmistautukaa kohtaamaan poikanne Andrea.

Kumarrettuaan kohteliaasti ihastuneelle luccalaiselle Monte-Cristo hävisi oviverhon taakse.

56. Andrea Cavalcanti

Kreivi Monte-Cristo astui viereiseen huoneeseen, jota Baptistin oli nimittänyt siniseksi salongiksi. Sinne oli tullut sulavaliikkeinen ja jokseenkin hienosti pukeutunut nuori mies, joka puoli tuntia sitten oli noussut ajurin vaunuista kreivin asunnon edustalla. Baptistin oli tuntenut hänet heti siksi vaaleatukkaiseksi mustasilmäiseksi, punaposkiseksi ja heleänväriseksi mieheksi, jonka tuntomerkit hänen herransa oli ilmoittanut.

Kreivin astuessa sisään lojui nuori mies velttona sohvalla lyöden hajamielisenä kultanuppisella kepillään kenkiään.

Huomatessaan Monte-Criston hän nousi äkkiä.

— Olette kreivi Monte-Cristo? kysyi hän.

— Olen, vastasi tämä, — ja luulen, että minulla on kunnia puhutella vicomte Andrea Cavalcantia?

— Olen vicomte Andrea Cavalcanti, sanoi nuori mies kumartaen sulavasti.

— Teillä on varmaankin suosituskirje minulle, sanoi Monte-Cristo.

— En maininnut teille siitä, sillä allekirjoitus tuntui minusta kummalliselta.

— Merenkulkija Sindbad, eikö niin?

— Juuri niin. Kun en ole koskaan kuullut puhuttavan muusta merenkulkija Sindbadista kuin siitä, joka mainitaan Tuhannen ja yhden yön saduissa…

— No niin, tämä on eräs hänen jälkeläisensä, muudan rikas ystäväni, hyvin erikoinen, melkein hullu englantilainen, jonka oikea nimi on lordi Wilmore…

— Se selittää kaiken, sanoi Andrea. — Sehän on mainio asia. Olen tuntenut tuon saman englantilaisen … oikein hyvin… Herra kreivi, olen nöyrin palvelijanne.

— Jos se, mitä suvaitsette kertoa minulle, on totta, lausui Monte-Cristo hymyillen, — niin toivon, että ystävällisesti annatte minulle hiukan tietoja itsestänne ja suvustanne.

— Mielelläni, sanoi nuori mies, niin sulavasti, että heti huomasi hänen luottavan hyvään muistiinsa. — Olen, niin kuin sanoitte, Andrea Cavalcanti, isäni on majuri Cavalcanti, joka polveutuu Firenzen kultaiseen kirjaan kirjoitetusta Cavalcanti-suvusta. Meidän perheemme, vaikka se vieläkin on hyvin rikas, sillä isälläni on puolen miljoonan vuotuiset tulot, on kokenut suuria vastoinkäymisiä, ja minut ryösti jo viisi- tai kuusivuotiaana eräs uskoton kotiopettaja. Tämän vuoksi en ole viiteentoista vuoteen nähnyt isääni. Siitä asti, kun opin ajattelemaan, siitä asti, kun olen ollut vapaa ja oma herrani, olen häntä etsinyt, mutta turhaan. Tämä ystävänne Sindbadin kirje ilmoittaa vihdoin minulle, että hän on Pariisissa, ja käskee minua kääntymään puoleenne saadakseni tarkempia tietoja.

— Toden totta, kertomuksenne on hyvin mielenkiintoinen, sanoi kreivi katsellen synkän tyytyväisenä nuoren miehen sulavaa käyttäytymistä ja hänen kasvojaan, joissa oli langenneen enkelin kauneutta. — Teitte viisaasti noudattaessanne ystäväni Sindbadin viittausta, sillä isänne on todellakin täällä ja etsii teitä.

Salonkiin tultuaan oli kreivi koko ajan tarkannut nuorta miestä. Hän oli ihaillut tämän kirkasta katsetta ja äänen varmaa sointia. Mutta kuullessaan nuo luonnolliset sanat: "Isänne on todellakin täällä ja etsii teitä", nuori Andrea säpsähti ja huudahti:

— Isäni! Isäni täällä!

— Niin on, vastasi Monte-Cristo, — isänne on täällä, majuri Bartolomeo Cavalcanti.

Nuoren miehen kasvoille sävähtänyt kauhun ilme katosi melkein heti.

— Niin, sehän on totta, majuri Bartolomeo Cavalcanti, sanoi hän. — Ja te, herra kreivi, sanoitte, että hän on täällä.

— Niin sanoin. Voin vielä lisätä siihen, että juuri äsken läksin hänen luotaan ja että hänen kertomuksensa kadonneesta pojastaan liikutti minua suuresti. No niin, eräänä päivänä hän sai kuulla, että hänen poikansa ryöstäjä oli valmis luovuttamaan nuoren miehen tai ainakin ilmoittamaan, missä tämä on, jos hän saa suurehkon summan rahaa. Mikään ei pidättänyt kunnon isää. Rahat lähetettiin Piemontin rajalle ja niiden mukana matkapassi Italian kautta kulkemista varten. Olitte siihen aikaan, luullakseni, Etelä-Ranskassa.

— Niin olin, vastasi Andrea jokseenkin hämillään. — Niin, minä olin Etelä-Ranskassa.

— Vaunut kai odottivat teitä Nizzassa?

— Niin odottivatkin. Nizzasta matkustin Genovaan, Genovasta Torinoon, Torinosta Chambéryhin, Chambérysta Pont-de-Beauvoisiniin ja Pont-de-Beauvoisinista Pariisiin.

— Aivan oikein. Hän toivoi koko ajan tapaavansa teidät matkalla, sillä hän matkusti samaa tietä. Sen vuoksi matkasuunnitelmanne oli sillä tavoin järjestetty.

— Mutta, sanoi Andrea, — vaikka rakas isäni olisikin minut tavannut, niin hän ei olisi ehkä tuntenut minua. Olen hiukan muuttunut siitä, kun hän minut viimeksi näki.

— Mutta veren ääni! sanoi Monte-Cristo.

— Sehän on totta, sanoi nuori mies, — en muistanut veren ääntä.

— Nyt, jatkoi Monte-Cristo, — on markiisi Cavalcanti huolissaan vain yhdestä asiasta, siitä, mitä olette tehnyt sinä aikana, jona olitte hänen luotaan poissa. Miten ryöstäjänne on teitä kohdellut? Onko teitä kohdeltu syntyperänne vaatimalla tavalla? Eivätkö henkiset kärsimyksenne, jotka ovat sata vertaa ruumiillisia pahemmat, ole vaurioittaneet suuria luonnonlahjojanne? Ja luuletteko voivanne arvokkaalla tavalla astua yhteiskunnalliseen asemaanne ja pitää sitä yllä?

— Herra kreivi, sopersi nuori mies, — toivon, ettei mitään vääriä tietoja…

— Minulleko? Minullehan kertoi teistä ensi kertaa ystäväni Wilmore, tuo suuri hyväntekijä. Tiedän, että hän kohtasi teidät vaikeissa oloissa eikä kysynyt teiltä mitään; enkä minä ole utelias. Onnettomuutenne herätti hänen mielenkiintoaan, siis olette mieltäkiinnittävä. Hän kertoi minulle haluavansa antaa teille sen aseman yhteiskunnassa, minkä olitte kadottanut, etsivänsä isänne ja löytävänsä hänet. Hän on etsinyt ja löytänyt, kaikesta päättäen, sillä isänne on täällä. Eilen hän ilmoitti tulostanne ja antoi sitä paitsi minulle eräitä määräyksiä, jotka koskevat varallisuuttanne. Siinä kaikki. Tiedän, että ystäväni Wilmore on erikoinen ihminen, mutta tiedän myöskin, että hän on luotettava ja rikas kuin kultakaivos, että hän siis voi täyttää oikkunsa kärsimättä niiden johdosta aineellista vahinkoa, ja lupasin noudattaa hänen määräyksiään. Nyt, hyvä herra, älkää loukkaantuko kysymykseeni. Kun velvollisuuteni on hiukan suojella teitä, haluaisin tietää, eivätkö osaksenne tulleet vastoinkäymiset, joihin itse olette aivan syytön ja jotka eivät pienimmässäkään määrässä vähennä kunnioitustani teitä kohtaan, eivätkö ne ole hiukan vieroittaneet teitä siitä seurapiiristä, johon nimenne ja rikkautenne teidät määrää ja jossa teillä on loistava asema.

— Herra kreivi, sanoi nuori mies, joka kreivin puhuessa oli saanut entisen varmuutensa, — siinä suhteessa voitte olla aivan rauhassa. Ryöstäjäni, jotka erottivat minut isästäni ja jotka epäilemättä alun alkaen aikoivat myydä minut isälleni, laskivat aivan oikein hyötyvänsä enemmän, jos antaisivat minun säilyttää henkisen pääomani, vieläpä kartuttaakin sitä mahdollisuuden mukaan. Olen siis saanut jokseenkin hyvän kasvatuksen, ja nuo lapsenryöstäjät ovat kohdelleet minua melkein samoin kuin Vähän-Aasian orjakauppiaat, jotka opettivat orjilleen lääketiedettä, kielioppia ja filosofiaa myydäkseen heidät sitten sitä suuremmasta hinnasta Roomassa.

Monte-Cristo hymyili tyytyväisenä. Hän ei näyttänyt odottaneen niin paljoa Andrea Cavalcantista.

— Sitä paitsi, jatkoi nuori mies, — jos kasvatuksessani tai pikemmin sanoen seurustelutavoissani onkin puutteita, niin ne varmaankin annetaan anteeksi, kun otetaan varteen, mitä kaikkea olen nuoruudessani saanut kärsiä.

— No niin, sanoi Monte-Cristo välinpitämättömästi, — siinä suhteessa teette aivan kuten haluatte, sillä tämä asia koskee yksinomaan teitä. Mutta teidän sijassanne en kertoisi muille sanaakaan noista seikkailuistanne. Elämäkertanne on suoranainen romaani, ja vaikka ihmiset rakastavatkin suppeita, kansiin sidottuja kuvauksia, niin he eivät välitä elävästä romaanista, vaikka se olisi kuinkakin kullattu, niin kuin teidän on. Rohkenen huomauttaa teille näistä seikoista. Tuskin olette ennättänyt kertoa liikuttavan tarinanne jollekulle, niin se jo kiertää maailmaa aivan vääristeltynä. Teidän olisi pakko esiintyä uutena Antonyna, ja niiden aika on jo ollut ja mennyt. Ehkä teillä olisi alussa menestystä herättämänne uteliaisuuden vuoksi, mutta luultavasti väsyisitte alinomaisiin selittelyihin.

— Luultavasti olette oikeassa, herra kreivi, sanoi nuori mies kalveten vastoin tahtoaan Monte-Criston katsoessa häneen terävästi. — Joutuisin silloin hyvin ikävään asemaan.

— No, ei pidä liioitellakaan, sanoi Monte-Cristo. — Teidän on vain harkittava sopivaa esiintymismuotoa, ja koska olette älykäs mies, ei se ole teille vaikeaa, varsinkaan kun omat etunne siitä riippuvat. Todistuksilla ja arvokkaalla seuralla voitte hälventää kaikki varjot, mitkä liittyvät tähänastiseen elämäänne.

Andrea joutui silminnähtävästi aivan ymmälle.

— Tarjoutuisin kyllä menemään takuuseen teistä, sanoi Monte-Cristo, — mutta tapani on epäillä parhaita ystäviänikin ja ymmärtää, että hekin voivat epäillä minua. Näyttelisin siis tässä osaa, joka ei sovi minulle, niin kuin näyttelijät sanovat, ja voisin joutua pilkan esineeksi.

— Mutta, herra kreivi, sanoi Andrea uhkarohkeasti, — ottaen huomioon sen, että lordi Wilmore on minua teille suositellut…

— On kyllä, jatkoi Monte-Cristo, — mutta hän on viitannut siihen, rakas herra Andrea, että nuoruutenne on ollut jokseenkin myrskyinen. Älkää hämmentykö, en vaadi teiltä mitään tunnustusta. Juuri sen vuoksi, ettette tarvitsisi ketään muuta, on Luccasta tuotettu tänne markiisi Cavalcanti, isänne. Saatte nähdä hänet, hän on hiukan jäykkä, hiukan karu, mutta sehän johtuu vain univormusta, ja kun ihmiset saavat tietää, että hän on ollut kahdeksantoista vuota Itävallan armeijassa, niin hänelle annetaan kaikki anteeksi. Me emme yleensä vaadi liikoja itävaltalaisilta. Vakuutan teille, että hän on hyvin tyydyttävä isä.

— Rauhoitatte minua. Jouduin hänen luotaan pois niin varhain, etten muista hänestä mitään.

— Ja tiedättehän, että suuri rikkaus tasoittaa yhtä ja toista.

— Isäni on siis todellakin rikas?

— Miljoonien omistaja … hänellä on viidensadantuhannen vuotuiset korot.

— Entä minä, kysyi nuori mies levottomana, — joudunko siis asemaan, joka on hyvin … miellyttävä?

— Erinomaisen miellyttävä. Hän antaa teille vuosittain viisikymmentätuhatta frangia, niin kauan kuin olette Pariisissa.

— Siinä tapauksessa jään tänne ainaiseksi.

— Eihän kukaan varmasti tiedä, miten käy. Ihminen päättää, Jumala säätää…

Andrea huokaisi.

— Isältänikö saan tuon summan? kysyi hän sitten levottomana.

— Niin, mutta lordi Wilmoren takuulla, joka isänne pyynnöstä on avannut teille viidentuhannen frangin tilin kuukausittain herra Danglars'in, Pariisin luotettavimman pankkiirin liikkeessä.

— Ja aikooko isäni kauankin viipyä Pariisissa? kysyi Andrea levottomana.

— Muutamia päiviä vain, vastasi Monte-Cristo. — Sotapalveluksensa vuoksi hän ei voi olla kahta tai kolmea viikkoa kauempaa poissa virantoimituksesta.

— Rakas isä! sanoi Andrea huomattavasti ihastuen tästä pikaisesta lähdöstä.

— Sen vuoksi, jatkoi Monte-Cristo ollen erehtyvinään tämän huudahduksen aiheesta, — sen vuoksi en tahdokaan kauemmin estää teitä tapaamasta toisianne. Oletteko valmis sulkemaan isänne syliinne?

— Ette kai sitä epäilekään?

— No niin, astukaa siis salonkiin, kohtaatte isänne, joka teitä siellä odottaa.

Andrea kumarsi syvään kreiville ja astui salonkiin.

Kreivi seurasi häntä katseillaan ja nähtyään hänen poistuvan painoi erästä nappulaa. Tietty taulu siirtyi silloin paikaltaan taitavasti sovitetun reiän päältä, josta saattoi nähdä salonkiin.

Andrea sulki oven jälkeensä ja lähestyi majuria, joka nousi kuullessaan askelten äänen.

— Oi rakas isä, sanoi Andrea niin kovaa, että kreivi saattoi sen kuulla suljetun oven läpi. — Tekö siinä todellakin olette?

— Hyvää päivää, rakas poikani, sanoi majuri juhlallisesti.

— Kun olemme olleet niin monta vuotta erossa, niin kuinka onnellinen olenkaan saadessani teidät jälleen nähdä, jatkoi Andrea yhä katsellen oveen päin.

— Niin, ero on todellakin ollut pitkä.

— Emmekö syleile toisiamme? sanoi Andrea.

— Niin kuin tahdot, poikani.

Ja herrat syleilivät toisiaan niin kuin näyttämöllä painaen päänsä toisen olalle.

— Olemme siis kohdanneet toisemme, sanoi Andrea.

— Olemme kohdanneet toisemme, toisti majuri.

— Emmekä enää kai koskaan eroa toisistamme?

— Emme. Toivon, rakas poikani, että tästä lähin pidät Ranskaa uutena isänmaanasi.

— Joutuisin aivan epätoivoon, jos minun täytyisi jättää Pariisi, lausui nuori mies.

— Minä taas en voisi elää muualla kuin Luccassa. Ymmärrät siis, että palaan sinne niin pian kuin mahdollista.

— Mutta ennen lähtöänne luovutatte varmaankin minulle paperit, joiden avulla voin todistaa syntyperäni.

— Epäilemättä, juuri sitä varten tulinkin, ja olen saanut kokea niin paljon vaikeuksia tuodakseni ne sinulle, ettei mieleni tee ruveta etsimään sinua uudelleen, sillä se kuluttaisi voimani aivan loppuun.

— Ja missä nuo paperit ovat?

— Tässä.

Andrea tarttui ahneesti isänsä vihkimätodistukseen ja omaan syntymätodistukseensa, ja kun hän oli ne kiihkeästi avannut, niin kuin saattoikin odottaa kunnon pojan tekevän, hän silmäili ne lävitse nopeasti ja tottuneesti kuten ainakin ihminen, jolla on terävä huomiokyky ja suuri mielenkiinto asiaan.

Kun hän oli lukenut paperit, väikkyi hänen kasvoillaan tavaton ilo, ja katsoen majuriin omituisesti hän sanoi puhtaalla Toscanan murteella:

— Italiassa ei siis olekaan kaleereita…?

Majuri kohotti päätään.

— Kuinka niin? kysyi hän.

— Koska siellä tohditaan valmistaa tällaisia papereita rankaisematta? Puolta pienemmistä rikoksista, rakas isä, lähetetään Ranskassa viideksi vuodeksi Touloniin hengittämään raitista ilmaa.

— Mitä tämä tarkoittaa? kysyi luccalainen koettaen esiintyä majesteetillisesti.

— Rakas herra Cavalcanti, sanoi Andrea puristaen majurin käsivartta, — kuinka paljon saatte siitä, että esiinnytte isänäni?

Majuri aikoi puhua.

— Hiljaa, sanoi Andrea vaimentaen ääntään, — minä annan teille ensin luottamukseni. Minä saan vuodessa viisikymmentätuhatta frangia siitä, että olen poikanne. Siitä ymmärrätte, ettei minun tee mieleni siitä kieltäytyä.

Majuri katsahti levottomana ympärilleen.

— Olkaa rauhassa, olemme kahden kesken, sanoi Andrea. — Puhummehan sitä paitsi italiankieltä.

— No niin, sanoi luccalainen, — minä saan viisikymmentätuhatta, kerta kaikkiaan.

— Herra Cavalcanti, sanoi Andrea, — uskotteko satuihin?

— Sitä en tehnyt ennen, mutta nyt kai minun täytyy uskoa.

— Onko teillä siis todistuksia?

Majuri otti taskustaan kourallisen kultaa.

— Tuntuvia todistuksia, niin kuin näette.

— Uskotte siis, että voin luottaa siihen, mitä minulle on luvattu?

— Uskon.

— Ja että tuo kunnon kreivi pitää lupauksensa?

— Varmasti. Mutta ymmärrättehän, että sitä varten meidän täytyy näytellä osaamme. Minun pitää olla hellä isä…

— Ja minun kunnioittava poika… Koska he tahtovat minun polveutuvan teistä…

— Ketkä he?

— Mistä minä sen tiedän; ne, jotka kirjoittivat teille kirjeen. Ettekö ole saanut kirjettä?

— Olen kyllä.

— Keneltä?

— Eräältä apotti Busonilta.

— Jota ette tietysti tunne?

— En ole koskaan nähnytkään.

— Ja mitä tuossa kirjeessä oli?

— Ettehän vain petä minua?

— En suinkaan, asiammehan on yhteinen.

— Lukekaa siis.

Ja majuri ojensi kirjeen nuorelle miehelle. Andrea luki puoliääneen:

Olette köyhä, toivoton vanhuus odottaa teitä. Tahdotteko tulla riippumattomaksi, vaikkakaan ette rikkaaksi?

Menkää Pariisiin heti paikalla ja kysykää kreivi Monte-Cristolta, joka asuu Champs-Elysées n:o 30:ssa, poikaanne, joka teillä on markiisitar Corsinarin kanssa ja joka ryöstettiin teiltä viiden vuoden ikäisenä.

Tämän pojan nimi on Andrea Cavalcanti.

Jotta ette epäilisi kirjeen kirjoittajan hyviä tarkoituksia, on tämän oheen liitetty:

1:o Kahdentuhannen neljänsadan toscanalaisen liiran maksuosoitus, jonka lunastaa Gozzi Firenzessä.

2:o Suosituskirje kreivi Monte-Cristolle, joka antaa teille neljänkymmenenkahdeksantuhannen frangin luoton.

Olkaa kreivin luona toukokuun 26. päivänä, kello seitsemän iltapäivällä.

Apotti Busoni.

— Aivan oikein.

— Kuinka niin, aivan oikein? Mitä sillä tarkoitatte? kysyi majuri.

— Tarkoitan sitä, että minä olen saanut melkein samanlaisen.

— Apotti Busoniltako?

— En, vaan eräältä englantilaiselta, lordi Wilmorelta, joka sanoo itseään merenkulkija Sindbadiksi.

— Ja jonka tunnette yhtä vähän kuin minä apotti Busonin?

— Kyllä minä hänet tunnen. Olen siis pitemmällä kuin te.

— Oletteko nähnyt hänet?

— Olen kerran.

— Missä?

— Sitä en voi teille sanoa. Silloin tietäisitte yhtä paljon kuin minäkin, ja se olisi tarpeetonta.

— Entä mitä teidän kirjeessänne oli?

— Lukekaa.

Olette köyhä ja teillä on kurja tulevaisuus edessänne. Tahdotteko saada nimen, olla vapaa ja tulla rikkaaksi?

Nouskaa vaunuihin, jotka ovat odottamassa Nizzassa Genovan portin luona. Ajakaa Torinon, Chambéryn ja Pont-de-Beauvoisinin kautta. Menkää kreivi Monte-Criston luo Champs-Elysées 30:een toukokuun 26. päivänä ja tiedustelkaa isäänne.

Olette markiisi Bartolomeo Cavalcantin ja markiisitar Oliva Corsinarin poika, niin kuin todistavat ne paperit, jotka isänne markiisi teille antaa ja joiden avulla voitte astua Pariisin hienoston keskuuteen.

Voidaksenne ylläpitää arvoanne saatte vuosittain viisikymmentätuhatta frangia.

Tämän mukaan seuraa viidentuhannen frangin maksuosoitus, jonka lunastaa pankkiiri Ferrea Nizzassa, ja suosituskirje kreivi Monte-Cristolle, joka minun puolestani tulee pitämään huolta teistä.

Merenkulkija Sindbad.

— Hyvin kaunis kirje! sanoi majuri.

— Eikö olekin?

— Oletteko tavannut kreivin?

— Tulen juuri hänen luotaan.

— Ja hän on tunnustanut kirjeen sisällyksen oikeaksi?

— Kaikki.

— Ymmärrättekö tästä mitään?

— En todellakaan.

— Tässä harjoitetaan jonkinmoista petosta.

— Mutta ei suinkaan teitä eikä minua kohtaan?

— Ei suinkaan.

— Mitä se siis meihin kuuluu?

— Ei mitään, eikö niin?

— Mennään siis vain eteenpäin ja ollaan varovaisia.

— Oikein. Saattepahan nähdä, minä olen sopivaa seuraa teille.

— Sitä en ole hetkeäkään epäillyt, rakas isäni.

— Te tuotatte minulle kunniaa, rakas poikani.

Tänä hetkenä katsoi Monte-Cristo sopivimmaksi astua salonkiin. Kuullessaan hänen askelensa miehet heittäytyivät toistensa syliin.

— No, markiisi, sanoi Monte-Cristo, — kaikesta päättäen on poikanne ollut sellainen kuin olette toivonut.

— Oi, herra kreivi, minä aivan tukehdun ilosta.

— Entä te, nuori mies?

— Oi, herra kreivi, minä aivan menehdyn onnesta.

— Onnellinen isä! Onnellinen poika! sanoi kreivi.

— Yksi ainoa seikka tuottaa minulle surua, sanoi majuri. — Se nimittäin, että minun täytyy niin pian lähteä Pariisista.

— Oh, sanoi Monte-Cristo, — toivottavasti ette kuitenkaan lähde ennen kuin olen esitellyt teidät muutamille ystävilleni.

— Olen valmis noudattamaan herra kreivin määräyksiä, sanoi majuri.

— Mutta nyt, nuori mies, ripittäkää itsenne.

— Kenelle?

— Isällenne tietysti. Kertokaa hänelle jotakin raha-asioistanne.

— Hitto vieköön, sanoi Andrea, — kosketatte arkaa kohtaa.

— Kuuletteko, majuri? sanoi Monte-Cristo. — Tuo rakas lapsi sanoo tarvitsevansa rahaa.

— Mitä minun pitää tehdä?

— Antaa hänelle tietysti.

— Minunko?

— Niin, teidän.

Monte-Cristo astui miesten väliin.

— Tuossa on, sanoi hän Andrealle pistäen hänen käteensä setelipinkan.

— Mitä tämä on?

— Isänne vastaus. Huomautittehan, että tarvitsette rahaa?

— Huomautin kyllä. Mutta…

— Hän pyytää minua antamaan nämä teille hänen puolestaan, ensimmäisiä ostoksianne varten.

— Oh, rakas isä!

— Vaiti, sanoi Monte-Cristo, — huomaattehan, ettei hän tahdo teidän tietävän, että rahat tulevat häneltä.

— Ymmärrän tämän hienotunteisuuden, sanoi Andrea pistäen setelitukun housuntaskuunsa.

— Hyvä on, sanoi Monte-Cristo. — Ja nyt, lähtekää!

— Ja milloin meillä on kunnia tavata jälleen herra kreivi? kysyi Cavalcanti.

— Niin, kysyi Andrea, — milloin meillä on se kunnia?

— Lauantaina, jos niin tahdotte. Talossani Auteuilissa, Fontaine-katu n:o 28, on luonani päivällisillä useita henkilöitä, niiden joukossa herra Danglars, pankkiirinne. Esittelen teidät molemmat hänelle, sillä täytyyhän hänen tutustua teihin maksaakseen teille rahanne.

— Juhlapuvussako? kysyi majuri puoliääneen.

— Juhlapuvussa? Univormussa, kunniaristit rinnassa, polvihousuissa.

— Entä minä? kysyi Andrea.

— Oh, te tulette aivan yksinkertaisessa asussa: mustat housut, kiiltonahkakengät, valkoinen liivi, musta tai sininen hännystakki, pitkä kaulahuivi. Hankkikaa pukunne Bliniltä tai Véroniquelta. Ellette tunne heidän osoitettaan, niin Baptistin ilmoittaa ne teille. Mitä vaatimattomammin esiinnytte, rikkaita kun olette, sitä suuremman vaikutuksen teette. Jos ostatte hevoset, niin menkää Devedeux'n luo. Jos ostatte vaunut, menkää Baptisten luo.

— Mihin aikaan voimme tulla? kysyi nuori mies.

— Puoli seitsemältä.

— Hyvä on, me tulemme, sanoi majuri tarttuen hattuunsa.

Molemmat Cavalcantit kumarsivat kreiville ja poistuivat.

Kreivi lähestyi ikkunaa ja näki heidän menevän pihan poikki käsitysten.

— Siinä on kaksi konnaa! mutisi hän. — Mikä vahinko, että he eivät todellakin ole isä ja poika!

Vaivuttuaan sitten hetkiseksi synkkiin mietteisiin hän sanoi:

— Menkäämme Morrelien luo, sillä inho näyttää vaikuttavan minuun vieläkin voimakkaammin kuin viha.

57. Aitaus

Meidän täytyy nyt viedä lukijamme takaisin aitaukseen herra Villefort'in talon luo. Kastanjapuiden suojaaman ristikkoportin takana tapaamme vanhoja tuttuja. Tällä kertaa Maximilien saapui ensimmäisenä. Hän tirkisti laudoituksen raosta nähdäkseen varjon liikkuvan puiden suojassa ja kuullakseen silkkikengän narskuvan hiekkakäytävällä.

Odotettu ääni kuului viimein, mutta yhden varjon sijasta lähestyikin kaksi. Valentinen viipyminen oli johtunut siitä, että rouva Danglars ja Eugénie olivat tulleet vieraisille ja olivat viipyneet yli sen ajan, jolloin Valentinen piti saapua. Valentine pyysi Eugénieta tulemaan kanssaan kävelemään voidakseen siten näyttää Maximilienille, ettei itse ollut syypää viipymiseensä.

Nuori mies tajusi tämän anteeksipyynnön ja tunsi mielensä kepeämmäksi. Vaikka ei saapunutkaan äänenkantaman päähän, osasi Valentine kuitenkin sovittaa kävelynsä niin, että Maximilien näki hänen kävelevän edestakaisin, ja portin ohi kulkiessaan tyttö toverinsa huomaamatta loi aina nuoreen mieheen päin katseen, joka näytti sanovan:

"Odottakaa kärsivällisesti, näettehän, että minä olen syytön viipymiseen." Ja Maximilien odotti kärsivällisesti ihaillen tyttöjen erilaista ulkomuotoa: toinen oli vaalea, haaveksivasilmäinen ja notkea kuin paju, toinen tumma, ylväskatseinen ja suora kuin poppeli. Selväähän on, että vertailussa etusija, ainakin Maximilienin mielestä, tuli Valentinelle.

Puoli tuntia käveltyään tytöt poistuivat, ja Maximilien ymmärsi, että rouva Danglars'in vierailuaika oli loppunut.

Vähän sen jälkeen Valentine palasikin yksinään. Peläten jonkun vakoilevan hän asteli hitaasti eikä tullut suoraan portille, vaan istahti eräälle penkille tarkastettuaan sitä ennen aivan kuin ohimennen jokaista pensaikkoa ja tutkittaan jokaisen käytävän.

Sitten hän livahti portille.

— Päivää, Valentine, sanoi ääni.

— Päivää, Maximilien. Te saitte odottaa, mutta näittehän, että syy ei ollut minun?

— Näin, minä tunsin neiti Danglars'in. En luullut teitä niin hyväksi ystäväksi hänen kanssaan.

— Kuka teille on sanonut, että olemme hyviä ystäviä, Maximilien?

— Ei kukaan. Mutta näin teidän kävelevän käsitysten ja puhelevan. Olisi luullut kahden koulutoverin uskovan toisilleen salaisuuksiaan.

— Me kerroimme todellakin salaisuuksia toisillemme, sanoi Valentine. — Hän myönsi, kuinka vastenmielisesti hän menee naimisiin herra Morcerfin kanssa ja minä tunnustin, että pidän avioliittoa Franz d'Epinayn kanssa suorastaan onnettomuutena.

— Rakas Valentine!

— Siinä syy, ystäväni, miksi näitte Eugénien ja minun seurustelevan niin hyvinä ystävinä. Puhuessani miehestä, jota en rakasta, ajattelinkin häntä, jota rakastan.

— Kuinka hyvä te olette kaikessa, Valentine, ja teillä on sitä mitä neiti Danglars'illa ei koskaan tule olemaan, ihmeellistä suloutta, joka naisessa on samaa kuin kukassa tuoksu, hedelmässä maku, sillä eihän se riitä, että kukka ja hedelmä ovat vain kauniita.

— Rakkautenne saa teidät näkemään kaiken siinä valossa, Maximilien.

— Se ei ole siihen syynä, Valentine, sen vannon. Äsken katselin teitä molempia, ja kautta kunniani, vaikka tunnustankin neiti Danglars'in kauniiksi, en voi käsittää, kuinka mies voisi häneen rakastua.

— Se käsitys on epäilemättä aivan väärä. Kun te miehet arvostelette meitä tyttöparkoja, niin emme voi odottaa erikoista sääliä.

— Sen vuoksi, että te naiset keskenänne arvostelette toisianne aivan säälimättömästi!

— Koska arvosteluumme melkein aina sekaantuu intohimoa. Mutta palatkaamme tuohon kysymykseenne.

— Rakastaako neiti Danglars jotakuta toista, koska hän ei tahdo mennä naimisiin herra Morcerfin kanssa?

— Maximilien, johan sanoin, etten ole neiti Eugénien ystävä.

— Tytöt tunnustavat yhtä ja toista toisilleen, vaikkeivät olekaan ystäviä. Myöntäkää suoraan, että kysyitte häneltä sitä. Näin teidän hymyilevän.

— Jos sen näitte, Maximilien, niin tästä lautaseinästä ei ole mitään haittaa.

— No, mitä hän siis kertoi teille?

— Hän sanoi, ettei rakasta ketään, vastasi Valentine, — että avioliitto häntä kauhistutti ja että hän mieluummin viettäisi vapaata, riippumatonta elämää. Hän melkein toivoi, että hänen isänsä menettäisi omaisuutensa, niin hänkin voisi ruveta taiteilijaksi, niin kuin neiti Louise d'Armilly.

— Enkö sitä arvannut!

— No, entä sitten, mitä se todistaa? kysyi Valentine.

— Ei mitään, vastasi Maximilien hymyillen. — Mutta palatkaamme meihin.

— Niin, se on totta, sillä meillä on aikaa tuskin kymmentä minuuttia.

— Hyvä Jumala, huudahti Maximilien säikähtyneenä.

— Niin, Maximilien, olette oikeassa, sanoi Valentine alakuloisesti, — ja minä olen huono ystävänne. Millaiseksi teenkään elämänne, teidän, joka olette luotu olemaan onnellinen. Soimaan ankarasti itseäni, siitä voitte olla varma.

— Miksi olette huolissanne! Minä olen onnellinen, jos tämän odottamisen palkaksi saan sen, että näen teidät viiden minuutin ajan ja kuulen pari sanaa huuliltanne. Ja sitä paitsi minulla on luja ja ikuinen vakaumus, että Jumala ei ole voinut luoda kahta näin toisilleen sopivaa luonnetta ja näin ihmeellisellä tavalla heitä yhdistää vain erottaakseen heidät heti.

— Kiitän teitä siitä, että toivotte meidän molempien puolesta, Maximilien, sillä se tekee minut jo puolittain onnelliseksi.

— Mitä siis nyt taas on tapahtunut, koska lähdette niin pian luotani?

— En tiedä. Rouva Villefort on pyytänyt minua luokseen vähän ajan päästä ilmoittaakseen minulle uutisen, joka koskee omaisuuttani. Ottakoot rahani, olenhan aivan liian rikas, kunhan vain jättävät minut rauhaan. Rakastaisittehan te silloinkin minua yhtä paljon kuin tähänkin asti, Maximilien?

— Minä rakastaisin teitä aina. Vähät minä välitän rikkaudesta tai köyhyydestä, kun Valentine vain on rinnallani ja kun tiedän, ettei kukaan tahdo häntä minulta riistää. Mutta ettekö luule, että tämä uutinen on jossakin yhteydessä aiotun avioliittonne kanssa?

— Sitä en usko.

— Kuulkaahan kuitenkin minua, Valentine, älkääkä kauhistuko, sillä niin kauan kuin elän, en ota ketään toista omakseni.

— Luuletteko rauhoittavanne minua noilla sanoilla?

— Anteeksi, olette oikeassa, olen liian karkeasanainen. Aioin siis kertoa, että tapasin tässä eräänä päivänä herra Morcerfin.

— Entä sitten?

— No niin, hän on saanut kirjeen Franzilta, jossa tämä ilmoittaa kohdakkoin palaavansa.

Valentine kalpeni ja nojasi kädellään ristikkoon.

— Hyvä Jumala, jos se on totta! Mutta ei, rouva Villefort ei ilmoittaisi minulle sitä asiaa.

— Miksi ei?

— Siksi, että … en tiedä mitään varmaa … mutta minusta tuntuu, että vaikka rouva Villefort ei aivan suoraan tätä avioliittoa vastustakaan, niin ei hän sitä kuitenkaan katsele suopein silmin.

— Mutta, Valentine, kaikesta päättäen täytyy minun alkaa ihailla rouva Villefort'ia.

— Älkää pitäkö sillä kiirettä, sanoi Valentine surullisesti hymyillen.

— Mutta tehdäkseen tämän avioliiton tyhjäksi hän kenties voisi kallistaa korvansa toiselle avioliitolle.

— Älkää uskoko, Maximilien. Rouva Villefort ei ole minun sulhasiani vaan avioliittoa vastaan.

— Mitä? Avioliittoanne vastaan? Jos hän niin kovasti halveksii avioliittoa niin miksi hän itse on mennyt naimisiin?

— Ette ymmärrä minua, Maximilien. Kun vuosi sitten ilmoitin aikovani vetäytyä luostariin, hän suostui siihen ilomielin, vaikkakin hän piti velvollisuutenaan vastustaa sitä muodon vuoksi. Isänikin olisi hänen kehotuksestaan suostunut siihen, siitä olen varma. Vain isoisäni pidätti minua. Ette voi kuvitellakaan, millainen ilme on tuon vanhuksen silmissä, joka ei rakasta maailmassa ketään muuta kuin minua, ja — taivas antakoon anteeksi väitteeni — jota ei maailmassa rakasta kukaan muu kuin minä. Jospa tietäisitte, kuinka hän katsoi minuun kuullessaan päätökseni, millainen syvä moite oli hänen katseessaan ja mikä suuri epätoivo hänen kyynelissään, jotka virtasivat pitkin hänen liikkumattomia poskiaan, vaikk'ei valitusta tai huokausta kuulunut hänen huuliltaan. Oi Maximilien, silloin tunsin aivan kuin omantunnonvaivoja, heittäydyin polvilleni hänen eteensä ja sanoin: "Anteeksi, anteeksi isoisä, tehkööt minulle mitä tahansa, minä en lähde teidän luotanne!" Silloin hän loi katseensa taivasta kohden!… Maximilien, minä voin joutua kärsimään paljon, mutta tuon vanhuksen katse antoi jo edeltäpäin minulle korvauksen kaikista kärsimyksistäni.

— Rakas Valentine! Te olette enkeli, enkä ymmärrä, kuinka olen voinut ansaita sen, että olette minulle ilmestynyt. Sillä eihän se ole voinut tapahtua palkaksi siitä, että surmasin taistelussa beduiineja, ellei Jumala pidä heitä epäuskoisina. Mutta, Valentine, mitä hyötyä voi rouva Villefort'illa olla siitä, ettette mene naimisiin?

— Ettekö kuullut, että sanoin olevani rikas, liian rikas? Äidiltäni olen saanut melkein viidenkymmenentuhannen frangin vuotuiset korot. Äidinisäni ja äidinäitini, markiisi ja markiisitar Saint-Méran, jättävät minulle melkein yhtä suuren perinnön. Kaikesta päättäen aikoo herra Noirtier tehdä minut ainoaksi perillisekseen. Tästä on seurauksena, että veljeni Edouard, joka äidiltään ei saa periä mitään, on minun rinnallani köyhä. Rouva Villefort rakastaa tätä lasta aivan jumaloimiseen asti, ja jos olisin mennyt luostariin, olisi isäni perinyt minut, markiisittaren ja markiisin sekä herra Noirtier'n, ja koko tämä rikkaus olisi lopulta joutunut hänen pojalleen.

— Kuinka kummallista onkaan tuollainen ahneus niin kauniissa ja nuoressa naisessa!

— Muistakaa, että hän ei tavoittele rikkautta itselleen, Maximilien, vaan pojalleen, ja se, mistä häntä moititte, onkin äidinrakkauden kannalta katsottuna melkein hyve.

— Mutta, Valentine, jos te luovuttaisitte osan omaisuudestanne hänen pojalleen.

— Mutta miten voin ehdottaa sellaista naiselle, joka taukoamatta puhuu epäitsekkyydestä? sanoi Valentine.

— Valentine, rakkauteni on aina ollut minulle pyhä, ja niin kuin kaiken pyhän, olen sen verhonnut kunnioitukseeni ja sulkenut sydämeeni. En ole puhunut siitä ainoallekaan ihmiselle koko maailmassa, en edes sisarelleni. Valentine, ettekö salli, että puhun siitä eräälle ystävälleni.

Valentine vavahti.

— Ystävällekö? sanoi hän. — Hyvä Jumala, Maximilien, aivan vapisen kuullessani teidän puhuvan tuolla tavoin. Ystävälle? Kuka tuo ystävä on?

— Kuulkaahan, Valentine. Ettekö koskaan ole tuntenut ketään kohtaan vastustamatonta mieltymystä? Vaikka näettekin tuon ihmisen vasta ensi kerran, uskotte tunteneenne hänet jo kauan ja kysytte itseltänne, milloin ja missä olette hänet nähnyt, ja kun ette muista aikaa ettekä paikkaa, uskotte lopulta, että tuo kohtaaminen on tapahtunut toisessa maailmassa tätä ennen, ja että mieltymyksenne on vain muistona siitä?

— Olen kyllä.

— No niin, juuri sellaiselta minusta tuntui, kun näin tuon omituisen miehen ensi kerran.

— Omituisen miehen?

— Niin.

— Jonka siis olette tuntenut jo kauan?

— Kahdeksan tai kymmenen päivää enintään.

— Ja te sanotte ystäväksenne miestä, jonka olette tuntenut vasta kahdeksan päivää? Maximilien, luulin, että olisitte antanut ystävyyden kauniille sanalle suuremman arvon.

— Tavallaan olette oikeassa, Valentine, mutta sanokaa mitä tahansa, en voi kieltää, että tunnen vaistomaista mieltymystä häntä kohtaan. Minusta tuntuu aivan siltä, kuin tuo mies liittyisi kaikkeen siihen hyvään, mitä minulle saattaa elämässä tapahtua. On kuin hänen syvä katseensa jo edeltäpäin tietäisi kaiken ja johtaisi kaikkea.

— Hänellä on siis jumalainen aavistuksen lahja? sanoi Valentine hymyillen.

— Niin, vastasi Maximilien, — monesti luulen, että hän aavistaa kaiken … varsinkin hyvän.

— Tehkää minut tutuksi tuon miehen kanssa, sanoi Valentine surullisesti, — että saisin tietää, saanko niin suurta rakkautta osakseni, että se korvaa kaiken mitä olen kärsinyt.

— Ystävä parka! Mutta tehän tunnette hänet.

— Minäkö?

— Niin. Hän on se mies, joka pelasti äitipuolenne ja veljenne hengen.

— Kreivi Monte-Cristoko?

— Juuri hän.

— Oh, sanoi Valentine, — hän ei koskaan voi olla minun ystäväni, sillä hän on liian hyvä ystävä äitipuoleni kanssa.

— Kreivikö äitipuolenne ystävä, Valentine? Vaistoni ei ole niin suuressa määrässä voinut erehtyä. Olette varmasti väärässä.

— Jospa tietäisitte kaikki, Maximilien. Nyt ei enää Edouard hallitsekaan talossamme, vaan kreivi. Äitini etsii hänen seuraansa ja pitää häntä kaiken inhimillisen tietämisen huippuna, isäni ihailee häntä ja sanoo, ettei hän ole koskaan kuullut kenenkään esittävän niin loistavasti mitä ylevimpiä ajatuksia, Edouard jumaloi häntä, ja vaikka pelkääkin kreivin suuria mustia silmiä, juoksee kuitenkin aina häntä vastaan ja ojentaa hänelle kätensä, johon saa ihmeellisiä leikkikaluja. Kreivi Monte-Cristo ei käy täällä rouva Villefort'in luona, kreivi Monte-Cristo on täällä kotonaan.

— No, jos asian laita on niin kuin sanotte, Valentine, niin saatte piankin tuntea seurauksen hänen täälläolostaan. Hän tapaa Albert de Morcerfin Italiassa ja vapauttaa hänet rosvojen käsistä; hän huomaa rouva Danglars'in ja antaa hänelle ruhtinaallisen lahjan; äitipuolenne ja hänen poikansa ajavat hänen porttinsa ohitse, ja hänen nubialainen orjansa pelastaa heidät. Tuo mies on varmaankin saanut erikoisen kyvyn vaikuttaa tapahtumiin. Kun hän hymyilee minulle, on hänen hymynsä niin lempeä, että unohdan, kuinka toiset sanovat sitä katkeraksi. Sanokaa minulle, onko hän koskaan hymyillyt teille sillä tavoin? Jos hän on, olette tuntenut itsenne onnelliseksi.

— Minulleko? vastasi tyttö. — Hän ei minuun katsokaan, ja jos kuljen hänen ohitseen, niin hän kääntää katseensa muualle. Hän ei ole jalomielinen eikä teräväkatseinen. Muuten hän olisi huomannut, kuinka alakuloinen ja yksinäinen olen muiden joukossa, ja hän olisi käyttänyt vaikutusvaltaansa minun hyväkseni. Jos hän esiintyisi aurinkona, niin hän olisi säteillään lämmittänyt minua. Mistä tiedätte, että hän pitää teistä? Miehet katsovat hymyillen sotilaaseen, joka on kuusi jalkaa pitkä, jolla on viikset ja iso miekka, mutta he uskovat arkailematta voivansa polkea jalkainsa alle itkevän tytön.

— Valentine, te erehdytte, sen vannon.

— Jos asian laita olisi toisin, Maximilien, jos hän vain valtioviisaasti — syystä tai toisesta — pyrkisi perheemme suosioon, olisi hän edes kerran kunnioittanut minua tuolla hymyllä, josta niin paljon puhutte. Mutta ei, hän näkee, että olen onneton, hän tietää, etten mitenkään voi häntä hyödyttää, eikä hän minua edes huomaakaan. Kukapa tietää, eikö hän miellyttääkseen isääni, rouva Villefort'ia ja veljeäni ala vielä vainota minua? Antakaa anteeksi, sanoi nuori tyttö nähdessään, minkä vaikutuksen hänen puheensa teki Maximilieniin, minä olen ilkeä ja olen nyt sanonut tuosta miehestä sellaistakin, jota en tietänyt edes olevan mielessänikään. En kiellä, että hän kykenee vaikuttamaan ihmisiin ja minuunkin, mutta jos hän käyttää kykyään minuun, niin näettehän, että se vain vahingoittaa hyviä ajatuksiani.

— Älkäämme siis enää puhuko tästä, Valentine, huokasi Morrel. — En kerro hänelle mitään.

— Ystäväni, sanoi Valentine, — huomaan pahoittaneeni mielenne. Miksi en voi puristaa kättänne pyytääkseni teiltä anteeksi! En toivo mitään sen hartaammin, kuin että voisitte muuttaa ajatukseni. Sanokaa, mitä hyvää Monte-Cristo on tehnyt teille.

— Tunnustan suoraan, että joudun pahaan pulaan, Valentine, kun kysytte minulta, mitä hyvää kreivi on tehnyt. Ei mitään erityisen huomattavaa, sen tiedän kyllä. Mutta niin kuin jo äsken sanoin, on tunteeni häntä kohtaan puhtaasti vaistomainen, eikä sillä ole mitään tekemistä järjen kanssa. Onko aurinko tehnyt minulle jotakin erikoista? Ei, se lämmittää minua ja sen valossa näen teidät, siinä kaikki. Onko kukan tuoksu tehnyt minulle jotakin erikoista? Ei, sen tuoksu virkistää suloisesti aistimiani. Ystävyyteni tuota miestä kohtaan on yhtä salaperäinen kuin hänen ystävyytensä minua kohtaan. Salainen ääni ilmoittaa minulle, että tässä äkillisessä ja molemminpuoleisessa ystävyydessä ei ole mitään satunnaista. Hänen kaikki pienimmätkin tekonsa ovat jossakin salaisessa yhteydessä minun tekojeni ja ajatusteni kanssa. Te nauratte taaskin minulle, Valentine, mutta siitä asti, kun tutustuin tuohon mieheen, on minussa herännyt se mieletön ajatus, että hän on kaiken sen hyvän aiheuttaja, mikä minulle tapahtuu. Olenhan kuitenkin elänyt kolmekymmentä vuotta tarvitsematta tuollaista suojelijaa, eikö niin? Olkoon kuinka tahansa, kerron teille erään esimerkin: hän on kutsunut minut luokseen päivälliselle ensi lauantaina, sillä onhan se luonnollista, kun kerran olemme hyvissä väleissä, eikö niin? Mitä olen myöhemmin saanut tietää? Isänne on kutsuttu noille päivällisille, ja äitinne tulee sinne. Tapaan heidät siellä, ja kukapa tietää, mitä hyvää tulevaisuudessa koituu tästä tapaamisesta? Väitän itselleni, että kreivi, joka aavistaa kaikki, on tahtonut tehdä minut tutuksi herra ja rouva Villefort'in kanssa, ja monesti koetan tutkia hänen katseistaan, aavistaako hän minun rakastavan teitä.

— Hyvä ystävä, sanoi Valentine, — jos aina puhuisitte noin, pitäisin teitä näkyjennäkijänä ja epäilisin todellakin tervettä järkeänne. Ajatelkaahan tarkemmin. Isäni, joka ei käy seurapiireissä, on monta monituista kertaa vastannut rouva Villefort'ille kieltävästi, kun on ollut kysymys näistä kutsuista, mutta rouva Villefort tahtoo kaikin mokomin nähdä tuon upporikkaan miehen hänen omassa asunnossaan ja on sen vuoksi viimein suurella vaivalla saanut isäni suostumaan. Ei, ei, uskokaa minua, lukuun ottamatta teitä, Maximilien, en voi turvautua kehenkään muuhun kuin isoisääni, joka on puolikuollut, ja äitiini, joka on vainaja.

— Tunnen kyllä sielussani, että järki on teidän puolellanne, Valentine, mutta suloinen äänenne, joka aina ennen on voinut saada minut vakuuttuneeksi, ei tänään vaikuta minuun.

— Ei teidänkään minuun, sanoi Valentine, — ja myönnän suoraan, että ellei teillä ole minulle mitään muuta esimerkkiä kerrottavana…

— On kyllä yksi, sanoi Maximilien arkaillen, — mutta minun täytyy myöntää, että se on äskeistä vielä järjettömämpi.

— Sitä pahempi, hymyili Valentine.

— Ja yhtä kaikki, jatkoi Morrel, — se riittää vakuuttamaan minut, joka olen täydellisesti vaisto- ja tunneihminen. Kymmenenä sotapalvelusvuotena olen usein saanut kiittää pelastuksestani noita äkillisiä ajatuksen leimahduksia, jotka käskevät meitä astumaan askelen eteenpäin tai taaksepäin, niin että meihin suunnattu kuula lentää ohitse.

— Rakas Maximilien, miksi ette tunnusta, että se on ollut minun rukousteni ansiota? Kun olette täältä loitolla, en enää rukoile Jumalaa ja äitiäni omasta vaan teidän puolestanne.

— Niin, siitä asti, kun olette tuntenut minut, sanoi Morrel hymyillen, — mutta mitä sanotte siitä ajasta, jolloin ette minua tuntenut?

— Koska ette tahdo minua kiittää mistään, senkin ilkeä ihminen, niin kertokaa tuosta esimerkistä, jonka itsekin tunnustatte järjettömäksi.

— No niin, katsokaa portin raosta, niin näette tuolla puuhun sidotun hevosen, jolla olen ratsastanut tänne.

— Voi kuinka kaunis hevonen! huudahti Valentine. — Miksi ette tuonut sitä tänne portin luo? Olisin puhunut sille, ja se olisi ymmärtänyt minua.

— Se on todellakin kallisarvoinen hevonen, sanoi Morrel. — No niin, tiedättehän, että varani ovat rajoitetut enkä sen vuoksi yleensä tee ajattelemattomia kauppoja. Näin erään hevoskauppiaan luona tämän suurenmoisen Medeian ja sain kuulla, että se maksoi neljätuhattaviisisataa frangia. Ymmärrättehän, että sain luopua sitä ihailemasta ja läksin pois raskain mielin, sillä ratsu oli katsonut minuun hellästi, oli hyväillyt minua päällään ja iloisesti juossut noustuani sen satulaan. Samana iltana oli luonani muutamia ystäviä, Château-Renaud, Debray sekä viisi, kuusi muuta tyhjäntoimittajaa, joita ette tunne edes nimeltä. Alettiin pelata korttia. En pelaa koskaan, sillä en ole kylliksi rikas voidakseni menettää enkä kylliksi köyhä toivoakseni voittoa. Mutta olin omassa kodissani, ymmärrättehän, ja minun täytyi lähettää noutamaan kortit. Juuri kun istuimme pelipöytään, tuli kreivi Monte-Cristo. Hän istui pöydän ääreen, pelattiin, ja minä voitin; rohkenen tuskin teille mainita, että voitin viisituhatta frangia. Erosimme puoliyön aikaan. En voinut hillitä itseäni, otin vaunut ja ajoin hevoskauppiaan luo. Soitin kelloa kiihkeänä ja levottomana. Portinvartija luuli minua varmaankin hulluksi. Ryntäsin pihaan, juoksin talliin, katsoin pilttuuseen. Mikä onni! Medeia söi kaurojaan. Otan satulan, panen sen ratsun selkään, panen sen päähän suitset, Medeia mukautuu vastustelematta kaikkeen. Pantuani neljätuhattaviisisataa frangia hämmästyneen kauppiaan eteen pöydälle palasin, tai oikeammin sanoen vietin yöni ratsastamalla pitkin Champs-Elysées'ta. No niin, näin valoa kreivin ikkunasta ja olin huomaavinani hänen varjonsa liikkuvan verhon takana. Nyt olen valmis vannomaan, että kreivi tiesi minun haluavan hevosta ja hävisi tahallaan, että minä voisin voittaa.

— Rakas Maximilien, sanoi Valentine, — olette todellakin aivan liian suuri haaveksija … te ette kauaakaan rakasta minua… Noin runoileva mies ei voi tyytyä niin yksitoikkoiseen rakkauteen kuin meidän on… Mutta, hyvä Jumala, kuulkaa, joku huutaa minua … kuuletteko?

— Valentine, sanoi Maximilien, — pistäkää sormenne portin raosta, että voin sitä suudella.

— Maximilien, olemmehan luvanneet noudattaa toistemme toivomuksia.

— Niin kuin siis tahdotte, Valentine.

— Olisitteko onnellinen, jos täyttäisin toivomuksenne?

— Olisin!

Valentine nousi penkille eikä ojentanut hänelle sormeaan, vaan koko kätensä portin ylitse.

Maximilien huudahti, nousi vuorostaan portin kulmapylväälle, tarttui ojennettuun käteen ja painoi sille kiihkeän suudelman. Mutta pieni käsi irroittautui pian hänen kädestään, ja nuori mies kuuli Valentinen pakenevan, ehkä kauhistuen tunnetta, jonka oli juuri kokenut.

58. Herra Noirtier de Villefort

Seuraavaa oli tapahtunut kuninkaallisen prokuraattorin talossa rouva Danglars'in ja hänen tyttärensä lähdettyä ja äsken kertomamme keskustelun aikana.

Herra Villefort oli rouva Villefort mukanaan tullut isänsä luo. Missä Valentine oli, sen tiedämme.

Kun he olivat sanoneet vanhukselle hyvää päivää ja olivat lähettäneet huoneesta pois Barrois'n, vanhan palvelijan, istuutuivat he hänen viereensä.

Herra Noirtier istui isossa pyörätuolissaan, johon hänet aamulla kannettiin ja josta hänet illalla nostettiin pois. Hänen edessään oli iso peili, johon kuvastui koko huone, niin että hän saattoi nähdä, kuka tuli huoneeseen, kuka sieltä läksi ja mitä hänen ympärillään puuhailtiin. Liikkumattomana kuin kuvapatsas katseli herra Noirtier älykkäillä ja vilkkailla silmillään lapsiaan, joiden juhlallisesta esiintymisestä hän saattoi päätellä heidän ryhtyneen odottamattomiin puuhiin.

Näkö ja kuulo antoivat vielä eloa tälle ruumiille, joka jo suurimmaksi osaksi näytti olevan valmis hautaan. Ja näistäkin kahdesta aistista saattoi vain toisella antaa ulkomaailmalle tietoja siitä, mitä tämän kuvapatsaan sisällä liikkui. Mutta tämä sisäistä elämää ilmaiseva katse oli aivan kuin kaukainen valo, joka ilmaisee erämaahan eksyneelle matkustajalle, että joku vielä valvoo keskellä hiljaisuutta ja pimeyttä.

Vanhan Noirtier'n silmät olivat mustat ja niiden kulmakarvat mustat, mutta tukka, joka pitkinä suortuvina valui hänen hartioilleen, oli valkoinen. Hänen silmissään kuvastui koko se toimintakyky, vilkkaus, voima ja äly, joka ennen oli ilmennyt hänen olemuksessaan ja sielussaan. Käden liike, äänen sointu ja vartalon liikunta puuttui, mutta silmä korvasi tämän kaiken. Hän käski silmillään, hän kiitti silmillään, hän oli kuollut ruumis, jolla oli elävät silmät, eikä mikään ollut sen kamalampaa kuin nämä marmorikasvot, joiden silmistä säkenöi suuttumus tai loisti ilo. Vain kolme henkilöä ymmärsi tämän halvatun raukan katseiden kieltä: Villefort, Valentine ja vanha palvelija, jonka äsken mainitsimme. Mutta kun Villefort harvoin näki isänsä ja oikeastaan vain silloin, kun hän ei tätä tapaamista voinut välttää, kun hän silloinkaan ei koettanut vanhusta miellyttää tahtomalla häntä ymmärtää, riippui vanhuksen koko onni hänen pojantyttärestään. Valentine oli kiintymyksen, rakkauden ja kärsivällisyyden avulla päässyt niin pitkälle, että hän ymmärsi Noirtier'n katseista kaikki tämän ajatukset. Kaikille muille mykkään ja käsittämättömään kieleen vastasi Valentine koko äänellään, kaikilla ilmeillään ja koko sielullaan niin, että tytön ja melkein tuhkaksi muuttuneen miehen välillä syntyi vilkas keskustelu. Tällä miehellä oli näet yhä tavattoman suuret tiedot, erinomainen ajatusten terävyys ja niin voimakas tahto kuin ikinä saattaa olla sielussa, kun se on suljettu aineeseen, jota se ei enää voi hallita.

Palvelija taas, joka oli ollut herransa palveluksessa kaksikymmentäviisi vuotta, tunsi niin tarkoin kaikki hänen toivomuksensa, että Noirtier'n hyvin harvoin tarvitsi häneltä mitään pyytää.

Villefort ei tarvinnut kummankaan apua aloittaakseen omituisen keskustelunsa isänsä kanssa. Hän osasi kyllä lukea isänsä ajatukset hänkin, ja syynä siihen, ettei hän useammin hänen kanssaan keskustellut, oli välinpitämättömyys ja kyllästyminen. Hän lähetti siis Valentinen puutarhaan ja käski Barrois'n poistua, ja kun hän oli istunut isänsä oikealle puolelle ja rouva Villefort vasemmalle, sanoi hän:

— Älkää kummastuko, että Valentine ei ole tullut mukanamme ja että olen lähettänyt Barrois'n pois, sillä tätä keskustelua ei saa kuulla nuori tyttö eikä palvelija. Rouva Villefort'illa ja minulla on eräs asia ilmoitettavana teille.

Tämän alkupuheen aikana pysyivät Noirtier'n kasvot liikkumattomina, jota vastoin Villefort'in katse näytti tahtovan tunkeutua vanhuksen sielun syvimpään sopukkaan asti.

— Mitä siihen asiaan tulee, sanoi Villefort jääkylmällä äänellään, joka ei näyttänyt sallivan mitään vastaväitteitä, — niin olemme varmat, rouva Villefort ja minä, että te siihen suostutte.

Vanhuksen katse pysyi ilmeettömänä. Hän kuunteli, siinä kaikki.

— Me aiomme naittaa Valentinen, sanoi Villefort.

Vahakuva ei olisi voinut pysyä liikkumattomampana kuin Noirtier'n kasvot.

— Kolmen kuukauden kuluttua vietetään häät, jatkoi Villefort.

Vanhuksen katse pysyi elottomana. Rouva Villefort yhtyi vuorostaan puheeseen:

— Luulimme tämän uutisen herättävän mielenkiintoanne, sillä Valentine on aina näyttänyt olevan teidän suosiossanne. Meidän on siis vain enää ilmoitettava nuoren miehen nimi. Avioliitto on kunniakkain, mitä Valentine voi itselleen toivoa. Hänen tuleva miehensä on rikas, hänellä on kuuluisa nimi, ja hänen käytöksensä ja elämänsä ovat takeena siitä, että hän tekee vaimonsa onnelliseksi. Hänen nimensä ei ole teille tuntematon. Hän on herra Franz de Quesnel, paroni d'Epinay.

Vaimonsa lyhyen puheen aikana Villefort katseli entistä tarkkaavammin vanhusta. Kun rouva Villefort mainitsi Franzin nimen, värähtivät Noirtier'n silmät, minkä ilmeen hänen poikansa hyvin tunsi, hänen silmäteränsä laajenivat ja niistä välähti salama.

Kuninkaallinen prokuraattori, joka tiesi, mikä poliittinen vihamielisyys oli vallinnut Noirtier'n ja Franzin isän välillä, ymmärsi hyvin tämän salaman merkityksen ja jatkoi heti vaimonsa lopetettua:

— Ymmärrättehän, kuinka tärkeätä on naittaa Valentine nyt, kun hän on tullut kahdeksantoistavuotiaaksi. Asiaa järjestäessämme olemme ottaneet teidätkin huomioon ja jo edeltäpäin sopineet siitä, että Valentinen mies suostuu siihen, että te, jota Valentine erikoisesti rakastaa ja joka näytätte rakastavan häntä, saatte asua heidän luonaan. Näin ei teidän tarvitse tehdä elintapoihinne mitään muutoksia ja saatte vaalijoiksenne yhden lapsen sijasta kaksi.

Noirtier'n katse muuttui hurjaksi.

Vanhuksen sielussa liikkui epäilemättä kamalia ajatuksia. Tuskan ja suuttumuksen parahdus nousi hänen kurkkuunsa, ja kun se ei voinut purkautua, niin se tukahdutti häntä, sillä hänen kasvonsa tulivat punaisiksi ja huulensa sinisiksi.

Villefort avasi rauhallisesti ikkunan sanoen:

— Täällä on hyvin kuuma, ja herra Noirtier voi siitä pahoin.

Sitten hän palasi, mutta ei istunut enää.

— Tämä avioliitto, sanoi rouva Villefort, — miellyttää Franz d'Epinayta ja hänen sukuaan, johon kuuluu vain setä ja täti. Kun hänen äitinsä kuoli lapsen syntyessä ja kun hänen isänsä surmattiin vuonna 1815, niin hän on aivan vapaa päättämään asioistaan oman tahtonsa mukaan.

— Isän kuolema on jäänyt salaperäiseksi, sanoi Villefort, — ja syylliset ovat pysyneet tuntemattomina, vaikka epäilykset ovat kohdistuneetkin moneen henkilöön.

Noirtier ponnisti niin paljon, että hänen huulilleen ilmestyi aivan kuin hymy.

— Sen vuoksi, sanoi Villefort, — todelliset syylliset, ne, jotka tietävät rikoksen tehneensä ja joita ihmisten tuomio voi kohdata heidän eläessään ja Jumalan heidän kuoltuaan, olisivat hyvin onnellisia, jos he olisivat meidän sijassamme ja voisivat tarjota tyttären Franz d'Epinaylle, siten hävittääkseen kaiken epäilyksen osallisuudestaan murhaan.

Noirtier oli niin äkkiä tyyntynyt, että sellaista voimanponnistusta ei olisi voinut odottaakaan hänen kaltaiseltaan murtuneelta olennolta.

— Ymmärrän kyllä, lausui hänen katseensa Villefort'ille, ja tämä katse ilmaisi hänen syvän halveksimisensa ja suuttumuksensa.

Villefort, joka oli lukenut hänen katseensa sisällön, vastasi siihen kohauttamalla olkapäitään.

Sitten hän viittasi vaimoaan nousemaan.

— Nyt, sanoi rouva Villefort, — ottakaa vastaan meidän sydämellisimmät jäähyväisemme. Tahdotteko, että Edouard tulee teitä tervehtimään?

Oli sovittu, että vanhus ilmaisi myöntymyksensä sulkemalla silmänsä ja kieltäytymisensä räpyttämällä useaan kertaan silmiään, ja kun hän nosti katseensa taivasta kohden, niin hän toivoi jotakin.

Jos hän tahtoi tavata Valentinen, niin hän sulki vain oikean silmänsä.

Jos hän tahtoi Barrois'n luokseen, niin hän sulki vain vasemman silmänsä.

Kuullessaan rouva Villefort'in kysymyksen hän räpytti moneen kertaan silmiään.

Huomatessaan tämän selvän kiellon rouva Villefort puraisi huultaan.

— Lähetän siis Valentinen luoksenne, vai mitä? sanoi hän.

— Niin, vastasi vanhus sulkemalla silmänsä nopeasti.

Herra ja rouva Villefort poistuivat ja lähettivät noutamaan Valentinea, jolle jo aikaisemmin oli ilmoitettu, että herra Noirtier'lla oli hänelle asiaa.

Heidän mentyään saapui Valentine mielenliikutuksesta punaisena vanhuksen luo. Heti ensi silmäyksellä hän huomasi, että isoisä kärsi ja että hänellä oli paljon sanottavaa.

— Rakas isä, sanoi Valentine, — mitä on tapahtunut? Joku on suututtanut sinua, ja sinä olet vihoissasi, eikö niin?

— Niin, vastasi vanhus sulkemalla silmänsä.

— Kenelle olet vihoissasi? Isällenikö? Et. Äidillenikö? Et. Minulleko?

Vanhus vastasi myöntävästi.

— Minulleko? kysyi nuori tyttö kummastuneena.

Vanhus vastasi uudelleen myöntävästi.

— Mitä siis olenkaan tehnyt, rakas isä? huudahti Valentine. — Koko aamuna en ole sinua nähnyt. Sinulle on siis kerrottu jotakin pahaa minusta?

— Niin, ilmaisi vanhus vilkkaasti katseellaan.

— En toden totta tiedä, mistä on kysymys, sen vannon… Ahaa!… Herra ja rouva Villefort läksivät äsken luotasi, eikö niin?

— Niin.

— Ja he siis ovat puhuneet sellaista, mikä on sinua suututtanut? Mitä he ovat sanoneet? Tahdotko, että menen heiltä sitä kysymään ja tulen sitten pyytämään sinulta anteeksi?

— En, en, vastasi katse.

— Sinähän kauhistutat minua. Mitä he siis ovatkaan voineet sanoa!

Valentine mietti.

— Nyt minä tiedän, sanoi hän vaimentaen ääntään ja lähestyen vanhusta. — He ovat varmaankin puhuneet avioliitostani?

— Niin, vastasi suuttunut katse.

— Minä ymmärrän. Sinä olet minulle vihoissasi, kun en ole siitä sinulle puhunut. Katsohan, he olivat ankarasti kieltäneet minua mainitsemasta siitä sinulle. He eivät sanoneet minulle mitään suoraan, vaan sain tietää kaiken sattumalta. Sen tähden olen tässä asiassa ollut niin vaitelias. Anna minulle anteeksi, vaari.

Vanhuksen terävä katse näytti vastaavan: "En ole pahoillani yksinomaan vaitiolosi vuoksi."

— Mikä sinulle sitten on tuottanut surua? ihmetteli tyttö. — Oletko luullut, että hylkäisin sinut, isä, ja että naimisiin mentyäni unohtaisin sinut?

— En, vastasi vanhus.

— He ovat siis kertoneet sinulle Franz d'Epinayn suostuneen siihen, että me saamme olla yhdessä?

— Ovat.

— Miksi siis olet suuttunut?

Vanhuksen silmiin tuli tavattoman syvää surua osoittava ilme.

— Niin, kyllä ymmärrän, sanoi Valentine; — siksi, että rakastat minua?

Vanhus teki myöntymyksen merkin.

— Pelkäätkö minun tulevan onnettomaksi?

— Pelkään.

— Etkö siis pidä Franzista?

Silmät vastasivat kolme tai neljä kertaa:

— En, en, en.

— Olet siis hyvin huolissasi?

— Olen.

— Kuule siis, sanoi Valentine laskeutuen polvilleen Noirtier'n eteen ja kietoen kätensä hänen kaulaansa. — Minäkin olen hyvin huolissani, sillä minäkään en rakasta Franz d'Epinayta.

Isoisän silmissä välähti ilon säde.

— Kun aioin mennä luostariin, muistathan, kuinka sinä silloin suutuit siitä?

Kyynel välkkyi vanhuksen silmissä.

— Tein sen siksi, että pääsisin tästä avioliitosta.

Noirtier'n hengitys kävi läähättäväksi.

— Hyvä Jumala, jospa me yhdessä voisimme tehdä tyhjäksi heidän aikeensa, isoisä! Mutta sinä olet voimaton, sinä, jonka sielu kuitenkin on jäntevä ja tahto luja. Mutta kun taisteleminen tulee kysymykseen, olet yhtä heikko, jopa heikompikin kuin minä. Kun olit voimakas ja terve, olisit ollut erinomainen suojelijani, mutta nyt et voi muuta kuin ymmärtää minua ja joko iloita tai surra kanssani. Se on ainoa onni, minkä Jumala unohti riistää minulta ottaessaan muut.

Vanhuksen silmien ilme oli niin älykäs ja syvä, että nuori tyttö oli lukevinaan niistä tämän vastauksen:

— Sinä erehdyt, voin vielä paljon tehdä sinun hyväksesi.

— Voitko vielä tehdä jotakin hyväkseni? kysyi Valentine.

— Voin.

Noirtier nosti silmänsä taivasta kohden. Tämä merkki ilmaisi, että hän halusi jotakin.

— Mitä tahdot, rakas isä, ilmoitahan?

Valentine mietti miettimällä, lausui ääneen kaikki ajatuksensa sen mukaan, kuin ne tulivat hänen mieleensä, ja huomatessaan, että vanhus vastasi kieltävästi kaikkeen, mitä hän ehdotti, hän lopulta sanoi:

— Nyt minun täytyy turvautua viimeiseen keinoon, koska en vähemmällä ymmärrä.

Hän luetteli kaikki kirjaimet A:sta N:ään asti ja odotti hymyillen halvaantuneen vastausta. N:n kohdalla vanhus antoi myöntymyksen merkin.

— Siis se, mitä haluat, alkaa N-kirjaimella. Nyt on siis kysymys N:stä? Ottakaamme siis selko siitä, mikä alkaa N:llä. Na, ne, ni, no.

— Niin, niin, niin, vastasi vanhus.

— Ahaa, siis no?

— Niin.

Valentine meni noutamaan sanakirjan ja asetti sen pulpetille Noirtier'n eteen. Hän avasi sen ja alkoi nopeasti kuljettaa sormeaan pitkin sivua.

Notaari-sanan kohdalla Noirtier käski hänen pysähtymään.

— Notaari, sanoi Valentine. — Sinä tahdot siis tavata notaaria, isoisä?

Vanhus ilmaisi, että hän todellakin halusi puhutella notaaria.

— Saako isäni sen tietää?

— Saa.

— Tahdotko kiireimmän kautta notaarin luoksesi?

— Tahdon.

— Lähetän siis heti paikalla häntä noutamaan. Onko siinä kaikki, mitä tahdot?

— On.

Valentine meni soittamaan kelloa ja käski palvelijaa menemään noutamaa herra tai rouva Villefort'ia isoisän luo.

— Oletko nyt tyytyväinen? kysyi Valentine; — olet … arvaan kyllä. Eipä ollut helppoa saada tästä selkoa, vai mitä arvelet?

Ja nuori tyttö hymyili vanhukselle aivan kuin lapselle.

Herra Villefort tuli Barrois'n seurassa.

— Isoisäni tahtoo puhutella notaaria, sanoi Valentine.

Kuullessaan tämän kummallisen ja odottamattoman pyynnön Villefort loi tutkivan katseen halvaantuneeseen.

— Niin, vastasi vanhus jyrkästi.

Kaikesta huomasi, että hän oli valmis ryhtymään taisteluun asiansa puolesta pojantyttärensä ja vanhan palvelijansa avulla.

— Tahdotteko puhutella notaaria? kysyi Villefort.

— Tahdon.

— Miksi?

Noirtier ei vastannut.

— Mihinkä te notaaria tarvitsette? kysyi Villefort.

Vanhuksen katse pysyi liikkumattomana ja siis mykkänä ilmaisten vain: Minä pysyn päätöksessäni.

— Tehdäksennekö jollakin tavoin meille kiusaa? lausui Villefort. — Kannattaako se?

— Mutta, sanoi Barrois, joka niin kuin vanhat palvelijat ainakin oli tottunut itsepäisenä pitämään omat ajatuksensa, — jos herra tahtoo puhutella notaaria, niin hän varmaankin tarvitsee häntä. Minä menen noutamaan hänet.

Barrois ei tunnustanut ketään muuta herrakseen kuin Noirtier'n eikä sallinut, että hänen määräyksiään millään tavoin vastustettiin.

— Niin, tahdon puhutella notaaria, ilmaisi vanhus uhmaavasti sulkemalla silmänsä aivan kuin painostaen: Saammepahan nähdä, uskaltaako kukaan vastustaa minun tahtoani.

— Tuotakoon siis notaari, koska niin tahdotte ehdottomasti. Mutta minä pyydän häneltä anteeksi, ja sen saatte tekin tehdä, sillä tämä kohtaaminen muodostuu hyvin naurettavaksi.

— Samapa se, sanoi Barrois. — Joka tapauksessa menen noutamaan hänet.

Ja vanha palvelija poistui voitokkaana.

59. Testamentti

Barrois'n mennessä loi Noirtier pojantyttäreensä tuon älykkään katseensa, joka ilmaisi paljon. Tyttö ymmärsi katseen, samoin Villefort, sillä hänen otsansa synkkeni ja silmäkulmansa rypistyivät.

Hän otti tuolin, istui ja jäi halvaantuneen huoneeseen odottamaan.

Noirtier katseli hänen toimiaan aivan välinpitämättömänä. Mutta vilkaisten Valentineen hän käski tätä olemaan rauhassa ja jäämään huoneeseen.

Kolmen neljänneksen kuluttua palvelija palasi notaarin seurassa.

— Hyvä herra, sanoi Villefort tervehdittyään häntä, — tässä oleva herra Noirtier de Villefort on pyytänyt teitä saapumaan luokseen. Halvaus on riistänyt häneltä puhelahjan ja liikuntakyvyn, joten meidän onnistuu vain suurella vaivalla ymmärtää muutamia hänen ajatuksiaan.

Noirtier loi Valentineen niin vakavan ja käskevän katseen, että tämä heti paikalla vastasi:

— Minä ymmärrän kaikki, mitä isoisäni haluaa sanoa.

— Kaikki, lisäsi Barrois, — aivan kaikki, niin kuin jo tullessamme mainitsin.

— Sallikaa minun huomauttaa, hyvä herra, ja tekin, hyvä neiti, sanoi notaari kääntyen Villefort'in ja Valentinen puoleen, — tämä tapaus vaatii virkamieheltä suurta edesvastuuta. Jotta asiapapereilla olisi lain voima, on ensiksikin aivan välttämätöntä, että kaikki on laadittu täydellisesti asianomaisen tahdon mukaan. Minä en puolestani voi olla varma siitä, vastaako asianomainen kieltävästi vai myöntävästi kaikkeen, koska hän ei itse puhu. Ja koska siis en voi päästä selville, mitä hän hyväksyy, mitä vastustaa, on virkani toimittaminen täällä tarpeetonta, jopa laitontakin.

Notaari astui askelen poistuakseen. Tuskin huomattava riemun ilme tuli kuninkaallisen prokuraattorin huulille. Noirtier puolestaan katsoi niin tuskaisesti Valentineen, että tämä astui notaarin tielle ja sanoi:

— Hyvä herra, se kieli, jota puhun isoisäni kanssa, on hyvin helppoa. Voin opettaa teidät muutamassa minuutissa sitä ymmärtämään. Mitä vaaditte, ennen kuin omatuntonne on täysin rauhallinen?

— Sen, mikä on välttämätöntä, ennen kuin asiapaperit saavuttavat lain voiman, vastasi notaari; — tarkoitan, että minun täytyy selvästi tajuta, mitä hän hyväksyy ja mitä hylkää.

— No niin, kahden merkin avulla voitte päästä varmuuteen siitä, että isoisäni on täysissä hengen voimissa. Herra Noirtier, joka ei voi puhua eikä tehdä liikettä, sulkee silmänsä myöntymisen merkiksi ja räpyttää niitä useampaan kertaan vastatakseen kieltävästi. Nyt tiedätte kylliksi voidaksenne puhella herra Noirtier'n kanssa, koettakaa!

Vanhus loi Valentineen katseen, jossa oli niin paljon hellyyttä ja kiitollisuutta, että notaarikin sen ymmärsi.

— Oletteko kuullut ja ymmärtänyt, mitä poikanne tytär on sanonut? kysyi notaari.

Noirtier sulki silmänsä ja avasi ne vähän ajan kuluttua.

— Ja myönnätte hänen sanansa oikeiksi, tarkoitan, että hänen mainitsemansa merkit ovat todellakin ne, joiden avulla ilmaisette tahtonne?

— Ovat, vastasi taas vanhus.

— Tekö lähetitte minua noutamaan?

— Niin.

— Laatiaksenne asiakirjan?

— Niin.

— Enkä minä saa lähteä ennen kuin olen asiakirjan laatinut?

Vanhus räpytti nopeasti ja moneen kertaan silmiään.

— Ymmärrättekö nyt, kysyi nuori tyttö, — ja onko omatuntonne rauhoitettu?

Mutta ennen kuin notaari ennätti vastata, vei Villefort hänet syrjään ja sanoi:

— Hyvä herra, luuletteko, että ihminen voi kestää noin suurta ruumiin vauriota ilman että se vaikuttaa hänen henkisiin ominaisuuksiinsa?

— Sen suhteen en ole lainkaan levoton, vastasi notaari; — kummastelen vain, miten voimme arvata hänen ajatuksensa voidaksemme tehdä kysymyksiä?

— Teidän mielestänne se siis on mahdotonta? sanoi Villefort.

Valentine ja vanhus kuulivat tämän keskustelun. Noirtier loi Valentineen niin terävän ja käskevän katseen, että se vaati heti toimimaan.

— Älkää olko siitä huolissanne, sanoi Valentine. — Niin vaikealta kuin teistä näyttääkin arvata isoisäni ajatukset, lupaan tehdä teille ne niin selviksi, että kaikki epäilyksenne haihtuvat. Olen kuusi vuotta elänyt herra Noirtier'n seurassa, sanokoon hän itse, onko ainoakaan hänen toivomuksistaan hautaantunut hänen sydämeensä sen vuoksi, ettei hän ole voinut sitä minulle ilmaista?

— Ei, vastasi vanhus.

— Koettakaamme siis, sanoi notaari. — Hyväksyttekö neidin tulkiksenne?

Halvaantunut ilmaisi myöntymyksensä.

— Hyvä on. Mitä siis minusta tahdotte, ja minkä asiakirjan tahdotte minun teille laativan?

Valentine luetteli kaikki aakkosten kirjaimet T:hen asti.

Tämän kirjaimen kohdalla vanhuksen ilmeikäs katse käski häntä pysähtymään.

— Herra tarkoittaa T-kirjainta, sen huomaa aivan selvästi, sanoi notaari.

— Odottakaahan, sanoi Valentine; sitten kääntyen vanhuksen puoleen hän jatkoi: — Ja, te…

Tässä vanhus pysäytti hänet.

Silloin Valentine otti sanakirjan ja notaarin tarkastaessa alkoi selailla sen lehtiä.

— Testamentti, ilmaisi hänen sormensa, kun se vanhuksen katseen vaatimuksesta pysähtyi.

— Testamentti, huudahti notaari. — Asia on selvä, herra tahtoo tehdä testamenttinsa.

— Niin, vastasi Noirtier useaan kertaan.

— Tämähän on aivan ihmeellistä, eikö olekin? sanoi notaari kääntyen hämmästyneen Villefort'in puoleen.

— On kyllä, ja vielä ihmeellisemmäksi muodostuu testamentti, sillä sitä ei varmaankaan voida kirjoittaa ilman tyttäreni apua. Mutta Valentine tulee ehkä niin suuressa määrässä osalliseksi tästä testamentista, ettei hän minun mielestäni ole oikein sopiva herra Noirtier de Villefort'in hämärien mielipiteiden tulkiksi.

— Ei, ei, vastasi halvattu.

— Mitä? huudahti Villefort. — Eikö Valentine saakaan teitä periä?

— Ei, vastasi Noirtier.

— Hyvä herra, sanoi notaari, joka oli aivan ihastunut näistä alkukokeista ja aikoi kaikkialla kertoa tästä omituisesta testamentin laatimisesta; — hyvä herra, se, mikä vielä äsken näytti aivan mahdottomalta, ei nyt tunnu laisinkaan vaikealta; tästä tulee niin sanottu mystillinen testamentti, joka lain mukaan on luettava ääneen seitsemän todistajan läsnä ollessa, testamentin laatijan hyväksyttävä ja notaarin sinetillä suljettava. Mitä aikaan tulee, niin tämän laatiminen tuskin kestää sen kauempaa kuin tavallisenkaan testamentin; onhan testamentissa aina ensiksi lain määräämät yleiset lauselmat, ja yksityiskohdat taas riippuvat testamentin laatijan varallisuussuhteista, ja te, jotka olette hänen asioitaan hoitanut, voitte antaa tietoja niistä. Mutta tehkäämme testamentti alun alkaen mahdollisimman lailliseksi. Otan jonkun virkaveljeni avukseni, ja vaikka se sotiikin yleistä tapaa vastaan, saa hän olla läsnä testamenttia saneltaessa. Oletteko tyytyväinen? sanoi notaari kääntyen vanhuksen puoleen.

— Olen, vastasi vanhus riemuiten, kun hänen tahtonsa ymmärrettiin.

— Mitä hän aikoo tehdä? tuumi Villefort, joka korkeassa virassaan oli tottunut varovaiseksi eikä voinut arvata isänsä aikeita.

Hän kääntyi siis lähteäkseen noutamaan toista notaaria. Mutta Barrois, joka oli kuullut kaikki ja arvasi isäntänsä tahdon, oli jo lähtenyt.

Kuninkaallinen prokuraattori lähetti silloin sanan vaimolleen pyytäen myös häntä paikalle.

Neljännestunnin kuluttua olivat kaikki koolla halvaantuneen huoneessa ja toinen notaari oli saapunut.

Muutaman sanan vaihdettuaan virkamiehet olivat yhtä mieltä asioista. Luettiin Noirtier'lle tavallinen testamentin kaava. Sitten ensimmäinen notaari kääntyi hänen puoleensa, ikään kuin tutkiakseen hänen sieluntilaansa, ja sanoi:

— Kun testamentti laaditaan, niin se tehdään jonkun hyväksi.

— Niin, vastasi Noirtier.

— Onko teillä selvillä, kuinka suureksi nousee omaisuutenne?

— On.

— Luettelen teille numeroita, toisen toistaan suurempia. Pysäytätte minut silloin, kun mielestänne olen päässyt kylliksi korkealle.

— Niin.

Tämä kysely oli tavallaan juhlallinen. Harvoin lienee sielun taistelu aineen kahleita vastaan saanut näin selvästi näkyvän muodon. Tekisi mieli sanoa, että se oli suorastaan ylevää tai ainakin hyvin ihmeellistä.

Herra Noirtier'n ympärille muodostettiin piiri, toinen notaari istui pöydän ääreen valmiina kirjoittamaan. Ensimmäinen notaari seisoi hänen edessään ja kyseli.

— Omaisuutenne on kolmeasataatuhatta suurempi, eikö olekin? kysyi notaari.

Noirtier vastasi myöntävästi.

— Onko teillä neljäsataatuhatta? kysyi notaari.

Noirtier pysyi liikkumattomana.

— Viisisataatuhatta?

Hän oli yhä liikkumaton.

— Kuusisataatuhatta? Seitsemänsataatuhatta? Kahdeksansataatuhatta? Yhdeksänsataatuhatta?

Noirtier vastasi myöntävästi.

— Onko teillä yhdeksänsataatuhatta?

— On.

— Kiinteätä omaisuuttako? kysyi notaari.

Noirtier vastasi kieltävästi.

— Valtion arvopapereitako?

Noirtier vastasi myöntävästi.

— Ovatko nämä paperit hallussanne?

Noirtier loi katseen vanhaan palvelijaan, joka poistui huoneesta ja palasi hetken kuluttua tuoden pienen laatikon.

— Sallitteko, että avaamme tämän laatikon? kysyi notaari.

Noirtier vastasi myöntävästi.

Laatikko avattiin, ja siinä oli yhdeksänsataatuhatta frangia valtion arvopapereina.

Ensimmäinen notaari ojensi paperin toisensa jälkeen virkaveljelleen. Määrä oli sama, jonka Noirtier oli ilmoittanut.

— Hyvä on, sanoi hän. — Kaikesta päättäen järki on täydessä kunnossa.

Sitten kääntyen halvaantuneen puoleen hän sanoi:

— Teillä on siis yhdeksänsadantuhannen frangin arvosta varoja, ja sen mukaan, miten ne ovat sijoitetut, tuottavat ne teille vuosittain neljäkymmentätuhatta frangia korkoja?

— Niin, vastasi halvaantunut.

— Kenelle tahdotte tämän omaisuuden lahjoittaa?

— Siitä ei ole epäilystäkään, sanoi rouva Villefort. — Herra Noirtier rakastaa yksinomaan poikansa tytärtä neiti Valentine de Villefort'ia. Tyttö on hoitanut vanhusta kuusi vuotta ja on hellyydellään osannut voittaa isoisänsä rakkauden, sanon melkein kiitollisuuden. On vain oikein, että hän saa palkan uskollisuudestaan.

Noirtier'n silmissä välähti katse, joka selvästi osoitti, että hän varsin hyvin tiesi rouva Villefort'in puheen valheelliseksi.

— Lahjoitatteko siis neiti Valentine de Villefort'ille nämä yhdeksänsataatuhatta frangia? kysyi notaari, joka luuli asiaa selväksi, mutta katsoi kuitenkin tarpeelliseksi saada Noirtier'n suostumuksen siihen ja tahtoi, että kaikki läsnä olevat voisivat todistaa vanhuksen vastanneen myöntävästi.

Valentine oli peräytynyt askelen ja itki silmät maahan luotuina. Vanhus katseli häntä hetkisen sanomattoman hellästi. Sitten hän kääntyi notaarin puoleen ja räpytti hyvin varmasti silmiään.

— Ettekö? sanoi notaari. — Ette siis teekään neiti Valentine de Villefort'ia perilliseksenne?

Noirtier vastasi kieltävästi.

— Ette kai vain erehdy? huudahti notaari. — Vastaatteko todellakin kieltävästi?

Noirtier vakuutti kieltonsa.

Valentine katsahti ylös. Häntä ei niinkään hämmästyttänyt se, että hänet tehtiin perinnöttömäksi, kuin se, että hän oli käytöksellään saanut vanhuksessa aikaan sellaisen mielentilan, josta tällaiset päätökset tavallisesti johtuvat.

Mutta Noirtier katsoi häneen niin sanomattoman hellästi, että hän huudahti:

— Huomaan kyllä, isoisä, ettette riistä minulta muuta kuin omaisuutenne, ja että jätätte minulle sydämenne.

— Niin, niin, kyllä, vastasivat halvaantuneen silmät sulkeutuen niin varmasti, että Valentine ei voinut erehtyä hänen vastauksestaan.

— Kiitos, kiitos! sopersi nuori tyttö.

Mutta tämä kielto oli herättänyt rouva Villefort'in sielussa odottamattoman toivon. Hän lähestyi vanhusta.

— Siis annatte omaisuutenne poikanne pojalle, pikku Edouardille, rakas herra Noirtier? kysyi äiti.

Silmien räpytys oli pelottava, katse ilmaisi melkein vihaa.

— Ei, sanoi notaari. — Siis tässä läsnä olevalle pojallenne?

— En, vastasi Noirtier'n katse.

Notaarit katsoivat kummastuneina toisiinsa. Villefort ja hänen vaimonsa tunsivat punastuvansa, toinen häpeästä ja toinen suuttumuksesta.

— Mitä me olemme teille, isoisä, tehneet? sanoi Valentine. — Ettekö enää rakastakaan meitä?

Vanhuksen katse osui ensin miniään, sitten poikaan ja pysähtyi sanomattoman hellänä Valentineen.

— No niin, sanoi Valentine, — jos todellakin rakastat meitä, niin koeta toimia tunteesi mukaan. Tunnethan minut ja tiedät, etten koskaan ole ajatellut rikkauttasi. Sanotaanhan, että olen rikas, liiankin rikas äitini puolelta. Selitä siis meille.

Noirtier kiinnitti terävän katseensa Valentinen käteen.

— Minun käteni? sanoi Valentine.

— Niin, vastasi Noirtier.

— Hänen kätensä! kertasivat kaikki läsnä olevat.

— Hyvät herrat, näettehän, että kaikki on turhaa ja että isäraukkani on hullu, sanoi Villefort.

— Oh, huudahti äkkiä Valentine, — nyt ymmärrän! Tarkoitat avioliittoani; etkö tarkoitakin?

— Niin, niin, niin, vastasi vanhus, ja joka kerta, kun hänen silmäluomensa nousivat, välähti salama.

— Sinä olet suuttunut tuon avioliiton tähden.

— Niin.

— Tämähän on järjetöntä, sanoi Villefort.

— Anteeksi, sanoi notaari, — minun mielestäni tämä on päinvastoin aivan järkevää ja selviää epäilemättä kohta.

— Sinä et siis tahdo, että minä menen naimisiin herra Franz d'Epinayn kanssa?

— En, en tahdo, vastasi vanhuksen katse.

— Ja te teette siis poikanne tyttären perinnöttömäksi sen vuoksi, että hän menee vastoin tahtoanne naimisiin? huudahti notaari.

— Niin, vastasi Noirtier.

— Mutta, ellei hän mene naimisiin, hän saa teidät periä?

— Niin.

Pitkällinen vaitiolo syntyi vanhuksen huoneessa.

Notaarit neuvottelivat keskenään. Valentine katseli kädet ristissä isoisäänsä kiitollisena hymyillen. Villefort puri kalpeita huuliaan. Rouva Villefort ei voinut hillitä kasvoillaan välähtävää ilon ilmettä.

— Mutta, sanoi Villefort katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, — mielestäni vain minä voin tässä asiassa päättää, mikä on soveliasta, mikä ei. Minulla yksinäni on oikeus määrätä, kenen omaksi tyttäreni tulee. Ja minä tahdon, että hän menee naimisiin Franz d'Epinayn kanssa.

Valentine vaipui itkien tuoliinsa.

— Hyvä herra, sanoi notaari kääntyen vanhuksen puoleen, — mitä aiotte tehdä omaisuudellanne siinä tapauksessa, että neiti Valentine menee naimisiin herra Franzin kanssa.

Vanhus ei liikahtanutkaan.

— Aiotteko yhtä kaikki lahjoittaa omaisuutenne?

— Aion, vastasi Noirtier.

— Jollekulle sukulaisellenne?

— En.

— Köyhille siis?

— Niin.

— Mutta tiedättehän, että laki kieltää teitä riistämästä omaisuuttanne kokonaan sukulaisiltanne?

— Tiedän.

— Voitte siis lahjoittaa ainoastaan sen osan, minkä laki sallii.

Noirtier ei liikahtanut.

— Tahdotte siis lahjoittaa kaikki?

— Niin.

— Mutta kuoltuanne riidellään testamenttinne rikki.

— Ei.

— Isäni tuntee minut, sanoi herra Villefort, — ja tietää, että hänen tahtonsa on minulle pyhä. Sitä paitsi hän tietää, etten siinä asemassa, missä olen, voi ryhtyä taistelemaan köyhiä vastaan.

Noirtier'n katse ilmaisi voitonriemua.

— Mitä siis olette päättänyt? kysyi notaari Villefort'ilta.

— En mitään. Isäni on tehnyt päätöksensä, ja tiedän, ettei hän päätöksiään muuta. Alistun siis siihen. Nämä yhdeksänsataatuhatta frangia joutuvat siis perheen hallusta rikastuttamaan sairashuoneita. Mutta minä en taivu vanhuksen oikkuun ja teen oman tahtoni mukaan.

Ja Villefort poistui vaimonsa seurassa jättäen isänsä vapaasti päättämään, miten hän tahtoi testamenttinsa laatia.

Samana päivänä testamentti tehtiin. Mentiin noutamaan todistajia. Vanhus hyväksyi testamentin, se suljettiin hänen läsnä ollessaan ja talletettiin herra Deschampsin, perheen notaarin haltuun.

60. Lennätin

Palatessaan omalle puolelleen herra ja rouva Villefort saivat kuulla, että kreivi Monte-Cristo oli tullut käymään heidän luonaan ja odotti salongissa. Rouva Villefort'in mieli oli niin kuohuksissa, että hän ei heti voinut mennä vierastaan tapaamaan, vaan poikkesi makuuhuoneeseensa, mutta kuninkaallinen prokuraattori osasi siksi paljon hillitä itseään, että astui suoraan salonkia kohden.

Mutta niin suuresti kuin hän saattoikin hallita mielialojaan ja kasvojensa ilmettä, ei hän kuitenkaan voinut niin täydellisesti poistaa otsaltaan pilveä, ettei iloisesti hymyilevä kreivi olisi huomannut tätä synkkää ja miettivää ilmettä.

— Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo tervehdittyään, — mikä teitä vaivaa, herra Villefort? Olitteko juuri laatimassa suurta syytöskirjaa?

Villefort koetti hymyillä.

— En, herra kreivi, sanoi hän, — tällä kertaa olen minä uhri. Minä juttuni menetän, ja sattuma, itsepäisyys, hulluus on laatinut syytöskirjan.

— Mitä tarkoitatte? kysyi Monte-Cristo teeskennellen suurta osanottoa. — Onko todellakin tapahtunut jokin suuri onnettomuus?

— Herra kreivi, sanoi Villefort tyynesti mutta katkerasti, — siitä ei kannata puhuakaan. Kysymyksessä on vähäpätöinen seikka, rahanhukka ainoastaan.

— Niinpä niin, sanoi Monte-Cristo, — rahanhukka ei merkitse paljoakaan, teillä kun on suuri omaisuus ja mielenne on ylevä ja filosofinen.

— Rahakysymys ei pahoitakaan mieltäni, sanoi Villefort, — vaikka yhdeksänsadantuhannen menettämistä voikin surra tai ainakin pahoitella. Mutta mieltäni kaivelee tuo isku, jonka kohtalo, sallimus, sattuma, en tiedä miten sitä nimittäisin, iskee minuun ja joka ehkä turmelee tyttäreni tulevaisuuden. Ja tähän kaikkeen on syynä uudelleen lapseksi tulleen vanhuksen oikku.

— Mutta mitä oikein on tapahtunut? kysyi Monte-Cristo. — Sanoitteko yhdeksänsataatuhatta? Sellaista summaa kannattaa tosiaan surra, niin kuin sanoitte, vaikka olisikin filosofi. Ja kuka tämän surun teille tuottaa?

— Isäni, josta olen teille puhunut.

— Herra Noirtier! Todellako? Mutta muistaakseni olette kertonut minulle, että hän on halvaantunut ja että hänen elimiensä toiminta on kokonaan lamassa?

— Ruumiillisten kyllä, sillä hän ei voi liikkua, ei puhua, mutta yhtä kaikki, hän ajattelee, tahtoo, toimii, niin kuin näette. Tulen hänen luotaan, ja hän parhaillaan sanelee testamenttiaan kahdelle notaarille.

— Hän on siis puhunut?

— Hän on saanut tahtonsa ilmaistuksi.

— Millä tavoin?

— Katseillaan. Hänen silmissään on säilynyt elo, ja niin kuin näette, ne surmaavat.

— Ystäväni, sanoi rouva Villefort, joka samassa astui huoneeseen, — ehkä liioittelette asiaa.

— Hyvä rouva…, kreivi kumarsi.

Rouva Villefort hymyili hänelle tavattoman herttaisesti.

— Mitä siis herra Villefort oikeastaan minulle kertoo? kysyi Monte-Cristo, ja mikä käsittämätön epäsuosio…?

— Käsittämätön on juuri oikea sana, toisti kuninkaallinen prokuraattori olkapäitään kohauttaen, — vanhuksen oikku!

— Eikä häntä siis voi mitenkään taivuttaa muuttamaan päätöstään?

— Kyllä, vastasi rouva Villefort, — ja minun miehestäni riippuu, tuleeko tämä testamentti muuttumaan Valentinen eduksi vai häviöksi.

Kreivi, joka huomasi tilanteen kärjistyvän, käänsi huomionsa Edouardiin, joka kaatoi mustetta lintujen juomakuppiin.

— Rakkaani, sanoi Villefort vaimolleen, — tiedättehän, etten millään tavoin ole tahtonut esiintyä kodissani patriarkkana, enkä koskaan ole luullut maailmankaikkeuden kohtalon riippuvan minun pääni nyökkäyksestä. Mutta en salli, että vanhuksen järjettömyys ja lapsen oikku pääsevät kukistamaan vuosikautiset tuumani. Paroni Epinay oli ystäväni, niin kuin tiedätte, ja ajatus saada hänen poikansa vävykseni miellytti minua suuresti.

— Luuletteko, sanoi rouva Villefort, — että Valentine on samassa juonessa hänen kanssaan?… Niin … tyttöhän on aina vastustanut tätä avioliittoa, enkä ihmettelisi, vaikka koko äskeinen tapaus olisi vain lopputulos heidän yhteisistä päätöksistään.

— Uskokaa minua, sanoi Villefort, — ei kukaan sillä tavoin luovu yhdeksänsadantuhannen frangin suuruisesta omaisuudesta.

— Hän on valmis luopumaan vaikka koko maailmasta, sillä vuosi sitten hän sanoi haluavansa mennä luostariin.

— Olkoon kuinka tahansa, sanoi Villefort, — olen sanonut, että tämä avioliitto solmitaan.

— Vaikkapa vastoin isänne tahtoa? Se on hyvin arveluttavaa.

Monte-Cristo ei ollut kuuntelevinaan, mutta ei päästänyt ainoatakaan sanaa ohi korviensa.

— Minä voin sanoa, jatkoi Villefort, — että olen aina kunnioittanut isääni, sillä luontaiseen lapsen tunteeseen liittyi minussa tietoisuus hänen henkisestä etevämmyydestään. Onhan isä kahdessakin suhteessa pyhä, ensiksi luojanamme ja sitten valtiaanamme. Mutta tänään täytyy minun tunnustaa, ettei minusta vanhus, joka vainoaa poikaa siksi, että on vihannut isää, toimi älykkäästi. Olisinhan naurettava, jos mukautuisin hänen oikkuihinsa. Kunnioitan jatkuvasti herra Noirtier'ta, alistun nurkumatta siihen rahalliseen rangaistukseen, jonka hän on määrännyt, mutta päätöksessäni pysyn horjumatta, ja ihmiset saavat tuomita, kummalla puolella on ollut selvä järki. Minä siis naitan tyttäreni paroni Franz d'Epinaylle siksi, että tämä avioliitto on mielestäni kunniakas ja arvokas.

— Mitä, sanoi kreivi, jonka hyväksymistä kuninkaallinen prokuraattori koko ajan oli katseillaan kysellyt, — mitä? Tekeekö herra Noirtier neiti Valentinen perinnöttömäksi sen vuoksi, että hän menee naimisiin Franz d'Epinayn kanssa?

— Tekee. Siinä on syy, sanoi Villefort olkapäitään kohauttaen.

— Näennäinen syy ainakin, lisäsi rouva Villefort.

— Todellinen syy. Uskokaa minua, minä tunnen isäni.

— Mitenkä tämän voi käsittää? sanoi nuori rouva. — Kysynpä vain, minkä vuoksi herra d'Epinay on herra Noirtier'lle vastenmielisempi kuin kuka muu tahansa?

— Minähän tunnen Franz d'Epinayn, sanoi kreivi, — eikö hänen isänsä ollut kenraali Quesnel, jonka kuningas Kaarle X teki paroni Epinayksi?

— Juuri sama, lausui Villefort.

— Mutta hänhän on minusta sangen miellyttävä nuori mies.

— Tämä onkin vain tekosyy, siitä olen varma, sanoi rouva Villefort. — Vanhukset ovat tyranneja tunteissaan. Herra Noirtier ei tahdo, että Valentine menee naimisiin.

— Mutta, sanoi Monte-Cristo, — ettekö tunne syytä tähän vihaan?

— Hyvä Jumala, kukapa kaikki syyt tietää?

— Ehkä se on poliittista vastenmielisyyttä?

— Isäni ja herra d'Epinayn isä elivät niinä myrskyisinä aikoina, joiden viimeiset päivät minä näin, sanoi Villefort.

— Eikö isänne ollut bonapartisti? kysyi Monte-Cristo. — Muistaakseni mainitsitte jotakin siihen suuntaan.

— Isäni oli ennen kaikkea jakobiini, jatkoi Villefort, — ja hänen intonsa vei hänet pitemmälle kuin selvä järki olisi edellyttänyt, eikä senaattorin viitta, jonka Napoleon heitti hänen hartioilleen, muuttanut vanhusta, se vain puki hänet valepukuun. Kun isäni oli salaliitossa, ei se tapahtunut keisarin hyväksi, mutta Bourboneja vastaan, sillä isäni on siinä suhteessa ollut pelottava, ettei hän koskaan ole taistellut mahdottomien haaveiden, vaan aina mahdollisten uudistusten puolesta. Hän omaksui saman pelottavan tunnuksen kuin Montaigne, nimittäin, ettei tule karttaa mitään keinoja.

— No niin, sanoi Monte-Cristo, — siinä näette, siinä on syy; herra Noirtier ja herra d'Epinay kohtasivat toisensa poliittisessa taistelussa. Vaikka kenraali Epinay palvelikin keisarin aikana, niin eikö hän sydämensä syvyydessä ollut kuningasmielinen. Hänethän surmattiin eräänä iltana, kun hän oli lähtenyt napoleonilaisesta klubista, jonne hänet oli otettu vastaan aatetoverina.

Villefort katsoi kreiviin melkein kauhistuneena.

— Erehdynkö? kysyi Monte-Cristo.

— Ette, sanoi rouva Villefort, — päinvastoin, asian laita on juuri niin. Juuri sen vuoksi, että saataisiin vanhat vihat sammumaan, herra Villefort koetti yhdistää rakkaudessa kaksi lasta, joiden isät olivat vihanneet toisiaan.

— Ylevä ajatus! sanoi Monte-Cristo, — ihana ajatus, jonka koko maailma olisi hyväksynyt. Olisihan ollut kaunista, jos neiti Noirtier de Villefort'ista olisi tullut Franz d'Epinayn rouva.

Villefort vavahti ja katsahti Monte-Cristoon aivan kuin olisi tahtonut lukea hänen sielunsa syvyydestä, missä tarkoituksessa hän lausui nämä sanat. Mutta kreivin huulilla pysyi hyväntahtoinen hymy ja hänen silmiensä ilme oli tutkimaton.

— No niin, jatkoi herra Villefort, — vaikka Valentinea kohtaakin se onnettomuus, että hän menettää isoisänsä rikkaudet, en kuitenkaan luule tämän avioliiton jäävän sikseen. En usko, että herra d'Epinay säikähtää tällaista rahallista tappiota. Hän huomaa varmaankin, että suuremman arvoinen olen minä, kun uhraan sellaisen rahamäärän täyttääkseni lupaukseni. Hän havaitsee, että Valentine on rikas äitinsä perinnön nojalla, jota herra ja rouva Saint-Méran hoitavat. He rakastavat häntä hellästi.

— Ja Valentinen kannattaa rakastaa ja hoitaa heitä niin kuin hän on hoitanut herra Noirtier'ta, sanoi rouva Villefort. — He tulevat sitä paitsi kuukauden päästä tänne, eikä Valentinen tarvitse enää tällaisen loukkauksen jälkeen hautautua herra Noirtier'n luo, niin kuin tähän asti.

Kreivi kuunteli hyvillään tätä loukatun itserakkauden ja pettyneen ahneuden säräjävää ääntä.

— Mutta minun mielestäni, sanoi Monte-Cristo hetkisen kuluttua, — ja pyydän jo edeltäpäin anteeksi sanojani, minun mielestäni, jos herra Noirtier tekee neiti Valentinen perinnöttömäksi sen vuoksi, että tämä tahtoo mennä naimisiin hänen vihaamansa miehen pojan kanssa, ei hän voi samasta seikasta moittia herttaista Edouardia.

— Eikö totta? huudahti rouva Villefort äänellä, jonka sävyä on mahdoton kuvata, — siinä hän tekee väärin, hirvittävän väärin. Edouard parka on yhtä hyvin hänen poikansa lapsi kuin Valentinekin, ja kuitenkin, ellei Valentine olisi nyt mennyt naimisiin herra d'Epinayn kanssa, olisi herra Noirtier antanut hänelle koko omaisuutensa. Sitä paitsi Edouard säilyttää suvun nimen, ja vaikkei Valentine saisikaan periä isoisäänsä, tulee hän kuitenkin kolme kertaa niin rikkaaksi kuin veljensä.

Isku oli osunut oikeaan kohtaan, eikä kreivi enää puhunut.

— Mutta, herra kreivi, sanoi Villefort, — lakatkaamme selittelemästä teille perheasioitamme. Niin, se on totta, oikeastaan minulle tuleva rikkaus lankeaakin köyhien hyväksi, jotka tähän aikaan ovat todellisia rikkaita. Niin, isäni on pettänyt minun oikeutetut toiveeni ja aivan syyttä. Minä hänen sijassaan olisin toiminut niin kuin järkevä ja hyvä mies. Herra d'Epinay, jolle olin luvannut tämän pääoman korot, saa sen summan, vaikka minun täytyisi luopua hyvinkin paljosta elämässäni.

— Mutta, intti rouva Villefort palaten ajatukseen, joka taukoamatta eli hänen sielunsa pohjalla, — ehkä olisi viisainta ilmoittaa tämä pettymys herra d'Epinaylle. Jospa hän haluaa peruuttaa sanansa.

— Se olisi suuri onnettomuus! huudahti Villefort.

— Suuri onnettomuusko? lausui Monte-Cristo.

— Epäilemättä, sanoi Villefort hilliten mieltään; — suunnitellun avioliiton purkaminen, vaikkakin ainoastaan rahasyistä, luo nuoreen tyttöön epäedullisen valon. Sitä paitsi pääsisivät entiset huhut, joita olen koettanut tukahduttaa, uudelleen vauhtiin. Mutta niin ei käy. Jos herra d'Epinay on kunnon mies, niin Valentinen perinnöttömäksi joutuminen vain kiihottaa häntä; muussa tapauksessahan hän toimisi pelkästään ahneudesta; ei, sehän olisi mahdotonta.

— Minä ajattelen samoin kuin herra Villefort, sanoi Monte-Cristo katsoen rouva Villefort'iin. — Jos olisin niin hyvä ystävä herra d'Epinayn kanssa, että voisin antaa hänelle viisaita neuvoja, kehottaisin häntä solmimaan tämän suhteen niin lujaksi, ettei sitä enää millään voisi purkaa. Olen kuullut, että hänen pitäisi pian palata. Koettaisin jouduttaa avioliittoa, jonka solmiminen tuottaa herra Villefort'ille niin paljon kunniaa.

Herra Villefort nousi, ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri riemu, jota vastoin hänen vaimonsa hieman kalpeni.

— Mitään muuta en toivoisikaan, ja ehdottomasti noudattaisin teidän kaltaisenne miehen neuvoja, sanoi Villefort ja ojensi kätensä Monte-Cristolle. — Jääköön tämän päivän tapaus omaan arvoonsa. Mitään ei ole muuttunut meidän tuumissamme.

— Maailma on usein arvosteluissaan puutteellinen, mutta tälle teidän päätöksellenne se varmasti antaa arvoa. Ystävänne ovat ylpeitä teistä, ja herra d'Epinay, jos hän ottaa neiti Villefort'in vaimokseen myötäjäisittä — niin kun hän epäilemättä ottaa — on iloinen päästessään jäseneksi perheeseen, jossa osataan asettua tällaisten rahallisten uhrausten yläpuolelle, jotta lupaus säilyisi ja velvollisuus täytettäisiin.

Nämä sanat lausuttuaan kreivi nousi ja aikoi lähteä.

— Joko aiotte meidät jättää? sanoi rouva Villefort.

— Minun täytyy; tulin vain muistuttamaan, että olette luvanneet ensi lauantaina tulla luokseni.

— Luulitteko, että unohtaisimme sen?

— Olette aivan liian hyvä, armollinen rouva, mutta herra Villefort'illa on niin vakavia ja toisinaan niin kiireellisiäkin tehtäviä…

— Mieheni on antanut sanansa, sanoi rouva Villefort. — Näittehän, että hän pitää sen kaiken menetyksenkin uhalla; kuinka hän siis ei pitäisi sitä silloin, kun hän voi kaiken voittaa.

— Pidetäänkö nämä kutsut asunnossanne Champs-Elysées'n varrella? kysyi Villefort.

— Ei, vastasi Monte-Cristo, — ja juuri siksi ystävällinen tulonne saakin vielä suuremman arvon; ne pidetään maalla.

— Maallako?

— Niin. Kaupungin porttien lähellä, puolen tunnin matkan päässä tullirajasta, Auteuilissa.

— Auteuilissa! huudahti Villefort. — Sehän on totta, rouvani sanoi, että asuitte Auteuilissa, sillä teidänhän asuntoonne hänet kannettiin. Missä päin Auteuilia?

— Fontaine-kadun varrella!

— Fontaine-kadun varrella! sanoi herra Villefort hieman tukahtuneella äänellä. — Entä mikä on talon numero?

— Kaksikymmentäkahdeksan.

— Siis teille, huudahti Villefort, — myytiin Saint-Méranin talo?

— Saint-Méraninko? kysyi Monte-Cristo. — Talo oli siis Saint-Méranin?

— Niin, vastasi rouva Villefort, — ja voitteko uskoa erästä asiaa, herra kreivi?

— Mitä asiaa?

— Onhan talo mielestänne kaunis?

— Hurmaava.

— No niin, mieheni ei ole koskaan tahtonut siellä asua.

— Oh, sanoi Monte-Cristo, — tätä vastenmielisyyttä en voi käsittää.

— En pidä Auteuilista, vastasi kuninkaallinen prokuraattori koettaen tyynnyttää mieltään.

— Mutta ette suinkaan tämän vastenmielisyytenne tähden tuota minulle sitä surua, etten saakaan nähdä teitä luonani? kysyi Monte-Cristo.

— Ei, herra kreivi … minä toivon … uskokaa, että teen kaiken voitavani, sopersi Villefort.

— Niin, jatkoi Monte-Cristo, — minä en hyväksy mitään estelyjä. Lauantaina kello kuusi odotan teitä, ja ellette saavu, niin alan uskoa mitä tahansa … että tähän kaksikymmentä vuotta asumattomana olleeseen taloon liittyy jokin tärisyttävä kertomus, jokin verinen tarina.

— Minä tulen, herra kreivi, sanoi Villefort, — minä tulen.

— Kiitos, sanoi Monte-Cristo. — Nyt sallikaa minun sanoa teille hyvästi.

— Sehän on totta, sanoitte todellakin, että teidän täytyi lähteä, herra kreivi, sanoi rouva Villefort, — ja luullakseni aioitte jo sanoa siihen syynkin, kun siirryitte toiseen asiaan.

— En toden totta tiedä, hyvä rouva, uskallanko sanoa minne menen.

— Joutavia, sanokaa vain suoraan.

— Menen aivan kuin mikäkin utelias ihminen katselemaan erästä kojetta, jota usein tuntikausia olen tuumiskellut.