SISÄLLYS: (continued 20)

— Niin olemme, vastasi Debray, — tuota arvoisaa prinssiä. Hitto vieköön kaikki italialaiset prinssit!

— Mies, jonka suvun Dante tunsi. Sukuhan jatkui Divina Commediaan asti!

— Hirsinuora-aatelistoa, huomautti Château-Renaud kylmäkiskoisesti.

— Hänet kai tuomitaan kuolemaan? kysyi Debray Beauchampilta.

— Rakas ystävä, vastasi sanomalehtimies, — teiltä kai sitä kysyä pitäisi, tehän tunnette paremmin virastoasiat. Tapasitteko ministerin viime vastaanotossa presidentin?

— Tapasin.

— Mitä hän sanoi?

— Sellaista, mikä teitä varmasti hämmästyttää.

— Kertokaa pian, sillä en ole pitkään aikaan kuullut mitään sellaista.

— No, hän siis sanoi minulle, että Benedetto, jota pidetään viekkauden ihmeenä ja kavaluuden jättiläisenä, onkin aivan keskinkertainen, typerä roisto, jonka aivoja ei hänen kuoltuaan kannata laisinkaan ruveta tutkimaan.

— Loruja! sanoi Beauchamp. — Näyttelihän hän jokseenkin sujuvasti prinssin osaa.

— Teidän mielestänne kyllä, Beauchamp, sanoi Château-Renaud, — sillä te vihaatte prinssejä ja iloitsette, kun he käyttäytyvät sopimattomasti. Mutta minua ei petetä, sillä tiedän vaistomaisesti, kuka on oikea aatelismies, ja vainuan, milloin vaakunakilpi on oikea.

— Ette siis koko aikana uskonut häntä oikeaksi prinssiksi?

— En.

— Mutta vakuutan, sanoi Debray, — että hän kaikkien muiden silmissä meni täydestä… Näin hänet ministeriössä.

— Niin kyllä, sanoi Château-Renaud. — Tietävätkö sitten teidän ministerinne, kuka on prinssi?

— Se on totta, Château-Renaud, sanoi Beauchamp purskahtaen nauruun. Lauseenne on lyhyt, mutta sattuva. Pyydän teiltä lupaa saada käyttää sitä, kun kirjoitan kuvauksen istunnosta.

— Käyttäkää, rakas herra Beauchamp, sanoi Château-Renaud, — käyttäkää. Minä lahjoitan lauseeni käytettäväksenne.

— Mutta, sanoi Debray, — jos minä olen puhutellut presidenttiä, niin te varmaankin olette puhutellut kuninkaallista prokuraattoria?

— Se on ollut mahdotonta. Viikon ajan on herra Villefort pysytellyt piilossa. Onhan se luonnollistakin, kun hänen perheessään on tapahtunut niin monta kummallista kuolemantapausta perätysten, ja lopuksi kuoli hänen tyttärensäkin…

— Kummallista kuolemantapausta? Mitä sillä tarkoitatte, Beauchamp?

— Ettekö muka ole tietoinen tästä tapauksesta, koska se on sattunut juridisen aateliston keskuudessa, sanoi Beauchamp painaen lornjetin silmilleen ja pakottaen sen pysymään siinä käden tukematta.

— Hyvä herra, sanoi Château-Renaud, — sallikaa minun sanoa, että lornjetin käyttämisessä ette vedä vertoja Debraylle. Debray, neuvokaahan hiukan herra Beauchampia.

— Kas, sanoi Beauchamp, — en erehtynyt.

— Mistä?

— Se on hän.

— Kuka hän?

— Väitettiin, että hän oli matkustanut.

— Neiti Eugéniekö? kysyi Château-Renaud. — Joko hän on palannut?

— Ei, mutta hänen äitinsä.

— Rouva Danglars'ko?

— Mitä vielä? sanoi Château-Renaud. — Sehän on mahdotonta! Kymmenen päivää tyttärensä karkaamisen ja kolme päivää miehensä vararikon jälkeen!

Debray punastui hiukan ja katsoi samaan suuntaan kuin Beauchampkin.

— Sehän on hunnutettu nainen, sanoi hän, — tuntematon nainen, joku ulkomaalainen ruhtinatar, ehkä prinssi Cavalcantin äiti. Sanoitte, tai oikeammin sanoen aioitte kertoa jotakin mieltäkiinnittävää, Beauchamp.

— Minäkö?

— Niin. Puhuitte Valentine-neidin omituisesta kuolemasta.

— Sehän on totta. Mutta miksi rouva Villefort ei ole täällä?

— Naisparka, sanoi Debray, — hän varmaankin tislaa hunajavettä ja valmistaa kauneuslaastareita itseään ja ystävättäriään varten. Tiedättehän, että väitetään hänen tuhlaavan moiseen huvitukseen pari kolme tuhatta frangia vuodessa. Mutta tosiaan! Miksi rouva Villefort ei ole täällä? Olisin nähnyt hänet hyvin mielelläni. Pidän paljon tuosta naisesta.

— Ja minä halveksin häntä, sanoi Château-Renaud.

— Miksi?

— En tiedä. Miksi ihminen rakastaa? Miksi halveksii? Halveksin häntä antipatian tähden. Mutta palatkaamme siihen, mitä kerroitte, Beauchamp.

— No, jatkoi Beauchamp, — ettekö ole uteliaita tietämään, miksi Villefort'in talossa kuollaan niin tuhkatiheään?

— Tuhkatiheään, se on hyvin sanottu, toisti Château-Renaud.

— Tunnustan suoraan, että olen pitänyt silmällä tätä taloa, joka on ollut suruverhoissa kolmen kuukauden ajan, sanoi Debray. — Viimeksi toissa päivänä rouva puhui Valentinen kuoleman johdosta siitä.

— Mikä rouva…? kysyi Château-Renaud.

— Ministerinrouva tietysti.

— Anteeksi, sanoi Château-Renaud, — minä en seurustele ministerien kanssa, sen jätän prinssien tehtäväksi.

— Ette ole enää sukkela, paroni, vaan suorastaan säteilevä. Armahtakaa meitä, muuten poltatte meidät kuin Zeus.

— En sano enää sanaakaan, sanoi Château-Renaud. — Mutta armahtakaa te puolestanne minua älkääkä antako niin erinomaisia tilaisuuksia sukkeluuksien lausumiseen.

— Kas niin, koettakaamme päästä asiamme päähän, Beauchamp. Ministerinrouva pyysi siis toissa päivänä minulta tietoja. Kertokaa minulle kaikki, ja minä selitän asian hänelle.

— No niin, hyvät herrat, siinä talossa kuollaan niin tuhkatiheään — käytän taas sitä sanaa — sen vuoksi, että talossa on murhaaja.

Kuulijat vavahtivat, sillä jo useamman kerran oli sama ajatus tullut heidän mieleensä.

— Entä kuka on murhaaja? kysyivät he.

— Pikku Edouard.

Kuulijoitten naurunrähähdys ei vähääkään hämmästyttänyt puhujaa, vaan hän jatkoi:

— Niin, hyvät herrat, pikku Edouard tappaa ihmisiä jo yhtä taitavasti kuin isä ja äitikin.

— Laskette leikkiä?

— En suinkaan. Eilen otin palvelukseeni miehen, joka oli ollut Villefort'illa. (Lähetän miehen muuten huomenna pois, sillä hän syö aivan liian paljon tointuakseen pelosta, jonka valtaan joutui Villefort'in talossa.) No niin, mies kertoi, että Edouard on saanut käsiinsä muutamia myrkkypulloja ja käyttää niitä tappaakseen hänelle vastenmielisiä henkilöitä. Ensiksi eivät häntä miellyttäneet vanha herra Saint-Méran ja rouva Saint-Méran, ja hän kaatoi kolme tippaa tuota nestettä heidän juomaansa, kolme tippaa riittää näet; sitten tuli kunnon Barrois'n, Noirtier'n vanhan palvelijan vuoro, joka tuon tuostakin hiukan hillitsi tuntemaanne pahankurista vekaraa. Pahankurinen vekara antoi hänellekin kolme tippaa. Sitten tuli Valentine-raukan vuoro. Hän ei kylläkään poikaa koskaan torunut, mutta poika kadehti häntä. Niinpä Valentine kuoli samoin kuin toisetkin.

— Mitä kirottua tarinaa te meille syötätte? kysyi Château-Renaud.

— Järjetöntä puhetta, sanoi Debray.

— Kas niin, jatkoi Beauchamp, — te jo väitätte vastaan. Mutta, hitto vieköön, kysykää palvelijaltani tai oikeammin sanoen siltä, joka huomenna ei enää ole palvelijani; ainakin talossa sellaista huhuiltiin.

— Mutta missä tuo myrkky on ja mitä se on?

— Poika piilottaa sen.

— Mistä hän sen on saanut?

— Äitinsä laboratoriosta.

— Onko hänen äidillään myrkkyä laboratoriossaan?

— Mistä minä sen tiedän, tehän kyselette minulta kuin kuninkaallinen prokuraattori. Kerron vain mitä olen kuullut, siinä kaikki; sanon, kuka on kertonutkin, muuta en voi tehdä. Miesparka ei lopulta uskaltanut syödä mitään pelkästä pelosta.

— Tämä on uskomatonta!

— Se ei ole laisinkaan uskomatonta, hyvät ystävät, muistattehan, kuinka viime vuonna muuan lapsi Richelieu-kadun varrella surmasi sisarensa ja veljensä pistämällä heidän nukkuessaan neulan heidän korvaansa. Nuori polvi on hyvin varhaiskypsää.

— Rakas ystävä, sanoi Château-Renaud, — voin lyödä vaikka vetoa siitä, ettette usko sanaakaan siitä, mitä nyt kerrotte… Mutta en näe kreivi Monte-Cristoa, miksi hän ei ole täällä?

— Hän on kyllästynyt, sanoi Debray. — Hän ei ole tahtonut astua kaikkien nähtäväksi, koska Cavalcantit ovat pettäneet häntä näyttämällä hänelle vääriä luottopapereita. Hänellä on sillä tavoin muutaman sadantuhannen frangin kiinnityslaina ruhtinaskuntaan.

— Asiasta toiseen, Château-Renaud, kysyi Beauchamp, — miten Morrel voi?

— Olen kolme kertaa käynyt hänen asunnossaan, mutta hänestä ei ole näkynyt jälkeäkään. Hänen sisarensa ei kuitenkaan ollut levoton, vaan sanoi hyvin rauhallisen näköisenä, ettei hänkään pariin kolmeen päivään ollut nähnyt veljeään, mutta uskoi tämän voivan hyvin.

— Nytpä muistin, eihän kreivi Monte-Cristo voi tullakaan saliin, sanoi Beauchamp.

— Miksi ei?

— Hänhän on asiassa osallisena.

— Onko hänkin ehkä surmannut jonkun? kysyi Debray.

— Ei suinkaan, hänethän aiottiin surmata. Muistattehan, että Benedetto surmasi Caderoussen hänen lähtiessään kreivin luota. Tiedättehän, että juuri kreivin luota löytyivät nuo kuuluisat liivit ja niiden taskusta kirje, joka sitten keskeytti avioliittosopimuksen allekirjoituksen. Näettekö, liivit ovat aivan veriset, ne ovat tuolla tuomarin pöydällä todistuskappaleena.

— Hiljaa, hyvät herrat, tuomioistuimen jäsenet saapuvat. Paikoillemme!

Eteissalista kuului kovaa hälinää, poliisi kutsui rykäisemällä molempia suosikkejaan paikoilleen, ja ovenvartija ilmestyi neuvottelusalin ovelle ilmoittamaan kimeällä äänellä, jota ovenvartijat käyttivät jo Beaumarchais'n aikana:

— Tuomioistuimen jäsenet, hyvät herrat!

110. Syytöskirjelmä

Syvän hiljaisuuden vallitessa tuomarit istuutuivat, ja jury asettui paikoilleen. Herra Villefort, joka oli kaikkien huomion, voipa sanoa yleisen ihailun esineenä, istui hattu päässään nojatuoliinsa ja katsahti rauhallisesti ympärilleen.

Jokainen katseli kummastellen ja hiukan kauhuissaan vakavaa ja juhlallista miestä, johon tyttären kuolema ei näyttänyt tehneen mitään vaikutusta. Oliko hän niin kova, ettei pystynyt tuntemaan inhimillistä mielenliikutusta?

— Tuokaa syytetty sisään! sanoi presidentti.

Nämä sanat terästivät yleisön huomiota, ja kaikkien katseet kääntyivät oveen. Se aukeni ja Benedetto astui näkyviin.

Hänen kasvojensa ilmeestä ei voinut erehtyä. Niissä ei ollut syvän mielenkuohunnan leimaa, joka vetää veren sydämeen ja tekee otsan ja posket kalpeiksi. Hän piteli toisella kädellään sirosti hattuaan, toisen hän oli pistänyt valkoisen pikeeliivinsä aukkoon. Hänen kätensä eivät vapisseet, ja katse oli rauhallinen, jopa säihkyväkin. Heti saliin saavuttuaan nuori mies alkoi katsella tuomareita ja kuuntelijoita, ja hänen silmänsä viivähtivät hiukan kauemmin presidentissä ja etenkin kuninkaallisessa prokuraattorissa.

Andrean viereen istui hänen asianajajansa, jonka tuomioistuin oli määrännyt, sillä Andrea ei ollut pitänyt huolta tästä seikasta ja näytti panevan sille hyvin vähän painoa. Asianajaja oli vaaleatukkainen nuori mies, ja hänen hehkuvat kasvonsa kuvastivat paljon suurempaa mielenliikutusta kuin syytetyn.

Presidentti pyysi saada kuulla syytöskirjelmän, jonka tiedämme Villefort'in taitavan ja säälimättömän kynän tuotteeksi. Sen lukeminen kesti kauan, ja se olisi masentanut kenet tahansa muun; yleisön huomio oli kääntynyt Andreaan, joka kesti kaiken spartalaisella tyyneydellä.

Tuskinpa koskaan Villefort oli ollut niin terävä ja häikäisevä kuin tässä kirjoituksessaan. Rikos oli kuvattu eloisin värein, syytetyn menneisyys, hänen kehityksensä, hänen tekojensa sarja varhaisimmasta nuoruudesta asti selvitetty niin loistavan taitavasti kuin vain saattoi nerokas kuninkaallinen prokuraattori, joka tunsi elämän ja ihmissydämen.

Tämän esipuheen jälkeen Benedetto oli jo tuomittu yleisön silmissä. Odotettiin kuolemantuomion julistamista.

Andrea välitti hyvin vähän kaikista häneen suunnatuista syytöksistä. Herra Villefort, joka tuon tuostakin katsoi häneen terävästi ja kiinteästi ja epäilemättä jatkoi psykologisia tutkimuksiaan, ei kertaakaan voinut pakottaa häntä luomaan silmiään alas.

Viimein oli syytöskirjelmä luettu loppuun.

— Syytetty, sanoi presidentti, — nimenne ja ikänne?

Andrea nousi.

— Anteeksi, herra presidentti, sanoi hän aivan tyynesti sointuvalla äänellään, — teette kysymykset sellaisessa järjestyksessä, etten voi niihin vastata. Koetan myöhemmin todistaa, miksi toivon, että minun suhteeni tehdään poikkeuksia. Suvaitkaa siis, että saan vastata kysymyksiinne toisessa järjestyksessä; vastaan joka tapauksessa kaikkiin.

Presidentti katsoi hämmästyneenä juryyn, joka vuorostaan katsoi kuninkaalliseen prokuraattoriin.

Kaikki läsnäolijat näyttivät hämmästyvän, mutta Andrea ei joutunut vähääkään hämilleen.

— Ikänne? kysyi presidentti. — Vastaatteko siihen?

— Olen kaksikymmentäyksivuotias, oikeastaan täytän vasta muutaman päivän päästä, sillä olen syntynyt syyskuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä vuonna 1817.

Villefort kirjoitti jotakin muistiin, mutta kuullessaan tämän päivämäärän hän kohotti kasvonsa.

— Missä olette syntynyt? jatkoi presidentti.

— Auteuilissa, lähellä Pariisia, vastasi Benedetto.

Villefort kohotti kasvonsa toisen kerran ja katsoi Benedettoon kuin olisi nähnyt medusan pään. Hän tuli kalmankalpeaksi.

Benedetto sitä vastoin kuivasi hienolla palttinanenäliinallaan huuliaan.

— Ammattinne? kysyi presidentti.

— Ensin olin kavaltaja, lausui Andrea aivan tyynellä äänellä, — siitä kohosin varkaaksi, ja äskettäin on minusta tullut murhaaja.

Mutina tai oikeammin suuttumuksen ja hämmästyksen myrsky kohahti joka taholta salia. Tuomaritkin katsoivat kummastuneina toisiinsa, ja jury ilmaisi suurta halveksumistaan kuullessaan hienon miehen puhuvan näin röyhkeästi.

Villefort laski kätensä otsalleen, joka ensin oli tullut kalpeaksi ja sitten punaiseksi ja polttavaksi. Äkkiä hän nousi ja katseli ympärilleen kuin eksynyt mies. Hän oli tukehtumaisillaan.

— Etsittekö jotakuta, herra prokuraattori? kysyi Benedetto tavattoman ystävällisesti hymyillen.

Villefort ei vastannut mitään, istahti tai oikeammin sanoen lysähti tuoliinsa istumaan.

— Entä suostutteko nyt sanomaan nimenne, syytetty? kysyi presidentti. — Olette törkeän häikäilemättömästi luetellut eri rikoksenne määritellen ne ammateiksi, olette osoittanut ylpeyttä, josta tuomioistuimen tulee moraalin ja yhteiskunnan arvon nimessä teitä mitä ankarimmin moittia. Siksipä ette kai halunnutkaan heti sanoa nimeänne: tahdoitte antaa sille suuremman kaiun, liittämällä siihen edeltäpäin nämä arvonimet.

— Ihmeellistä, herra presidentti, sanoi Benedetto mitä kohteliaimmalla äänellä ja sirosti kumartaen, — kuinka hyvin olette arvannut salaisimmat ajatukseni. Juuri tässä tarkoituksessa tahdoin muuttaa kysymysten järjestystä.

Hämmästys oli noussut korkeimmilleen. Syytetyn sanoissa ei enää ollut pelkkää kerskailua ja hävyttömyyttä; kuulijat arvasivat, että tämän synkän pilven sisästä kohta leimahtaa salama.

— Mikä siis on nimenne? kysyi presidentti.

— En voi sanoa nimeäni, sillä sitä en tiedä, mutta tiedän isäni nimen ja sanon sen.

Maailma musteni Villefort'in silmissä. Suuret hikikarpalot putoilivat hänen poskiltaan papereille, joita hän selaili suonenvedontapaisesti vapisten.

— Sanokaa siis isänne nimi, kehotti presidentti.

Ei kuulunut hiiskahdustakaan, ei henkäystäkään koko suuressa salissa. Kaikki odottivat.

— Isäni on kuninkaallinen prokuraattori, vastasi Andrea tyynesti.

— Kuninkaallinen prokuraattori! huudahti presidentti hämmästyneenä, huomaamatta miten Villefort'in kasvot vääntyivät. — Kuninkaallinen prokuraattori!

— Niin, ja koska tahdotte tietää hänen nimensä, sanon sen teille: hänen nimensä on Villefort!

Mielenosoitusten myrsky, joka kunnioituksesta tuomioistuinta kohtaan oli tähän asti pysynyt aisoissa, pääsi nyt valloilleen, eikä tuomioistuinkaan ensi hetkessä ajatellut hillitä kuulijakuntaa. Benedettolle huudettiin solvauksia, mutta hän pysyi aivan tyynenä. Viitisen minuuttia kesti poliisien liikuntaa ja kaikissa suurissa kokouksissa hälinän hetkellä pinnalle nousevan roskajoukon rähinää. Mutta sitten vartijoiden ja tuomarien onnistui saada hiljaisuus palautumaan.

Melun keskeltä kuului presidentin ääni:

— Ilveilettekö tuomioistuimen kanssa, syytetty, ja rohkenetteko tänä suurena turmeluksen aikana antaa kansalaisillenne esimerkin hävyttömyydestä, jonka vertaista ei ole ennen kuultu eikä nähty?

Kymmenkunta ihmistä riensi kuninkaallisen prokuraattorin luo lohduttamaan, rohkaisemaan ja vakuuttamaan ystävyyttään ja sympatiaansa.

Salissa oli jälleen rauhallista paitsi eräässä kohdassa, jossa suurehko joukko levottomana liikehti ja kuiskaili. Erään naisen kerrottiin pyörtyneen, mutta tulleen jälleen tajuihinsa.

Tämän kaiken aikana Andrea oli hymyillen katsellut yleisöä: sitten hän lausui nojaten sirosti kädellään penkkinsä edessä olevaan tammiaitaukseen:

— Hyvät herrat, Jumala minua varjelkoon käyttäytymästä millään tavoin epäkunnioittavasti tuomioistuinta kohtaan tai haluamasta saada aikaan tarkoituksetonta häväistystä. Minulta kysytään ikääni, sanon sen; kysytään missä olen syntynyt, vastaan; kysytään nimeäni, en voi sitä sanoa, koska vanhempani ovat minut hylänneet. Mutta ellen voi sanoa omaa nimeäni, koska minulla sitä ei ole, niin saan kai sanoa isäni nimen; sanon siis kerran vielä, että isäni on herra Villefort, ja olen valmis sen todistamaan.

Nuoren miehen äänessä oli niin suuri varmuus, vakaumus ja tarmo, että hälinä muuttui hiljaisuudeksi. Kaikkien silmät suuntautuivat kuninkaalliseen prokuraattoriin, joka istui tuolillaan liikkumattomana, aivan kuin salaman surmaamana.

— Hyvät herrat, sanoi Andrea vaatien äänellään ja liikkeellään kaikkia vaikenemaan, — olen velvollinen antamaan teille todistuksen ja selittämään sanani.

— Mutta, huudahti presidentti ärtyneenä, — kuulustelussa olette sanonut, että nimenne on Benedetto, että olette orpo ja että isänmaanne on Korsika.

— Olen kuulustelussa sanonut sen, mikä kuulusteluun sopi, sillä en tahtonut, että sanojeni juhlallista kantavuutta olisi jollakin tavoin heikennetty tai ehkäisty. Nyt sanon toistamiseen, että olen syntynyt Auteuilissa syyskuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä vuonna 1817 ja että olen kuninkaallisen prokuraattorin Villefort'in poika. Tahdotteko nyt kuulla yksityiskohdat? Ilmoitan ne. Synnyin Fontaine-kadun varrella olevan talon, numero 28:n toisessa kerroksessa, punaisella silkillä verhotussa huoneessa. Isäni otti minut syliinsä sanoen äidilleni, että olin kuollut, kietoi minut liinaan, johon oli ommeltu kirjaimet H ja N, vei minut puutarhaan ja hautasi minut sinne elävältä.

Kaikki kuulijat vavahtivat nähdessään, kuinka syytetty tuli yhä varmemmaksi ja kuinka Villefort'in kauhu lisääntyi.

— Mutta mistä tiedätte tämän kaiken? kysyi presidentti.

— Kerron senkin, herra presidentti. Puutarhaan, jonne isäni minut elävältä hautasi, oli samana yönä tullut mies, joka vihasi isääni rajattomasti ja oli jo pitkän aikaa vaaninut häntä kostaakseen hänelle korsikalaiseen tapaan. Mies oli pensaikossa piilossa, hän näki isäni kaivavan kirstun maahan ja iski häntä selkään tikarilla kesken tätä toimitusta; sitten — luullen, että kirstussa oli aarre hän kaivoi kirstun haudasta, avasi sen ja löysi minut elossa. Tämä mies vei minut löytölastenkotiin, jossa sain numeron 57. Kolme kuukautta myöhemmin tuli hänen sisarensa Roglianosta Pariisiin minua etsimään, väitti minua omaksi lapsekseen ja vei minut mukanaan. Tästä johtuu, että vaikka olenkin syntynyt Pariisissa, olen saanut kasvatukseni Korsikassa.

Hetken aikaa salissa oli aivan hiljaista, niin hiljaista, että huonetta olisi luullut tyhjäksi. Kaikki pidättivät jännittyneinä hengitystään.

— Jatkakaa, sanoi presidentti.

— Kyllä, jatkoi Benedetto. — Olisin voinut olla onnellinen näiden kunnon ihmisten luona, mutta rikollinen luonteeni hävitti kaiken hyvän, mitä kasvatusäitini koetti minuun istuttaa. Kasvoin pahuudessa, ja lopulta minusta tuli rikollinen. Eräänä päivänä, kun kirosin Jumalaa, joka minut oli tehnyt niin pahaksi ja luonut elämäni niin kamalaksi, tuli kasvatusisäni luokseni ja sanoi: "Älä kiroa, onneton, ei Jumala vihoissaan ole antanut sinun tulla maailmaan! Rikos johtui isästäsi eikä sinusta, isästäsi, joka syöksi sinut helvettiin, jos olisit kuollut, puutteeseen, jos ihmeen kautta jäisit eloon!" — Sen jälkeen en enää kironnut Jumalaa, vaan kirosin isääni, ja sen vuoksi olen täällä puhunut tavalla, josta olette minua soimannut, herra presidentti, sen vuoksi olen saanut aikaan häväistyksen, jonka vaikutuksesta yleisö vieläkin vapisee. Jos se on uusi rikos, niin rangaiskaa minua siitä, mutta jos olen voinut saada teidät vakuutetuiksi siitä, että syntymästäni asti on kohtaloni ollut onneton, tuskaa täynnä, katkera, säälittävä, niin surkutelkaa minua!

— Mutta kuka on äitinne? kysyi presidentti.

— Äitini luuli minua kuolleeksi, äitini ei ole syyllinen. En ole tahtonut tietää äitini nimeä, enkä tunne häntä.

Samassa kuului kimeä kiljahdus siitä ryhmästä, jonka olemme kertoneet ympäröineen erästä naista. Nainen sai kovan hermokohtauksen ja vietiin pois oikeussalista. Häntä vietäessä putosi tiheä harso hänen kasvoiltaan, ja läsnäolijat tunsivat hänet rouva Danglars'iksi.

Vaikka Villefort'in hermot olivatkin aivan herpaantuneet, vaikka hänen korvissaan humisi, vaikka jonkinmoinen hulluus kierteli hänen aivojaan, hän kuitenkin tunsi rouva Danglars'in ja nousi.

— Todistukset! Todistukset! huusi presidentti. — Muistakaa, syytetty, että tätä kauheuksien sarjaa on tuettava loistavilla todistuksilla.

— Todistuksilla? sanoi Benedetto nauraen. — Tahdotteko todistuksia?

— Tahdomme.

— Katsokaa siis herra Villefort'ia ja kysykää vieläkin todistuksia.

Jokainen kääntyi kuninkaalliseen prokuraattoriin päin. Katseiden tulessa hän astui tuomioistuimen aitauksen sisään horjuen, tukka pörröisenä ja kasvot kirjavanaan kynsiensä jälkiä.

Kuulijakunnasta kuului hämmästyksen sorinaa.

— Minulta vaaditaan todistuksia, isä, sanoi Benedetto, — annanko ne?

— Ei, ei, sopersi Villefort heikolla äänellä, — ei, se on tarpeetonta.

— Mitä, tarpeetontako? huudahti presidentti. — Mitä sillä tarkoitatte?

— Tarkoitan sillä, huudahti kuninkaallinen prokuraattori, — että turhaan taistelisin sitä murhaavaa ansaa vastaan, joka minua kietoo. Minä tunnustan, että Jumalan kostava käsi on osunut minuun. Todistuksia ei tarvita. Kaikki, mitä tämä nuori mies on sanonut, on totta!

Syvä ja painostava hiljaisuus, aivan kuin ennen ankaraa ukonilmaa, verhosi raskaaseen vaippaansa kaikki läsnäolijat. Kuulijain hiukset nousivat kauhusta pystyyn.

— Mitä, herra Villefort! huudahti presidentti. — Ettehän vain ole joutunut mielenhäiriön valtaan? Mitä! Oletteko täysissä järjissänne? Kyllähän jokainen ymmärtää, että näin kummallinen, odottamaton, kamala syytös voi sekoittaa ajatuksenne. Tointukaa.

Kuninkaallinen prokuraattori pudisti päätään. Hampaat kalisivat hänen suussaan aivan kuin kuumetautisella, ja kuitenkin hän oli kalmankalpea.

— Olen täysissä järjissäni, sanoi hän. — Vain ruumiini kärsii, ja sehän on helposti ymmärrettävissä. Tunnustan olevani syypää kaikkeen siihen, mistä tuo nuori mies on minua syyttänyt, ja pysyn tästä lähin asunnossani odottamassa seuraajaani kuninkaallista prokuraattoria.

Lausuttuaan nämä sanat heikolla ja melkein sammuneella äänellä Villefort meni horjuen ovea kohden, jonka ovenvartija konemaisesti avasi hänelle.

Kuulijat olivat mykkinä kauhistuksesta tämän paljastuksen ja tunnustuksen edessä. Näin kauhealla tavalla päättyi niiden tapausten sarja, joka viimeisinä kahtena viikkona oli pitänyt pariisilaisten mieliä jännityksessä.

— Kuka nyt enää voi sanoa, ettei elämässä ole draamallisuutta? tuumi Beauchamp.

— Toden totta, yhtyi Château-Renaud, — paljon mieluummin lopettaisin elämäni sillä tavoin kuin Morcerf; kuula otsaan on sittenkin lievempi tuska kuin tällainen sortuminen.

— Joka sekin surmaa lopulta, sanoi Beauchamp.

— Ja minä kun kerran aioin mennä naimisiin hänen tyttärensä kanssa! huudahti Debray. — Kyllä teki tyttöparka viisaasti, kun kuoli!

— Istunto on päättynyt ja juttu lykätty seuraavaan istuntoon! sanoi presidentti. — Asia otetaan uudestaan käsiteltäväksi ja annetaan toisen virkamiehen huostaan.

Mitä Andreaan tulee, hän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin ja ihmisten mielestä entistä mielenkiintoisempi. Hänen lähtiessään salista poliisien seuraamana osoittivat nämä vaistomaisesti hänelle enemmän kunnioitusta kuin ennen.

— No, mitä te tästä kaikesta arvelette? kysyi Debray pistäen poliisille kultarahan kouraan.

— Lieventävät asianhaarat otetaan varteen, vastasi tämä.

111. Sovitus

Villefort näki väkijoukon tiheimpienkin rivien aukenevan edessään. Suuret onnettomuudet ovat niin tärisyttäviä ja herättävät niin suurta kunnioitusta, että onnettomimpinakin aikoina kansanjoukko tuntee ensi hetkessä osanottoa suurta surua kohtaan. Kansanjoukot ovat surmanneet monta vihansa kohdetta, mutta harvoin ne ovat solvaisseet onnetonta ollessaan läsnä tätä kuolemaan tuomittaessa.

Villefort kulki siis katselijain, vartijain, oikeuspalatsin virkailijain ohi ja poistui talosta syylliseksi julistettuna oman tunnustuksensa perusteella, mutta surunsa suojaamana.

On olemassa tapauksia, jotka ihmiset ymmärtävät tunteensa avulla, mutta joita he eivät voi järjellään selittää. Suurin runoilija tällaisessa tapauksessa on se, joka kirkaisee voimakkaimmin ja luonnollisimmin. Suuri yleisö ymmärtää, että tämä kirkaisu on kokonainen kertomus, ja se tyytyy siihen ja pitää sitä valtavana, jos se lähtee sydämestä.

Vaikeata olisi sitä paitsi kuvailla, kuinka kamalassa mielentilassa Villefort oli lähtiessään oikeuspalatsista. Kuume pani hänen valtimonsa voimakkaasti sykkimään, pingoitti joka jänteen, täytti joka verisuonen niin että se oli halkeamaisillaan ja kidutti miljoonilla tuskilla hänen ruumiinsa joka kohtaa.

Hän hoippui pitkin käytäviä tottumuksen ohjaamana, hän heitti hartioiltaan virkaviittansa, ei sovinnaistapojen vaatimuksesta, vaan siksi, että se painoi hänen hartioillaan kuin kiduttava nessos-paita.

Hoiperrellen hän saapui Dauphine-pihalle, näki vaununsa, herätti kuskin avaamalla itse vaunujen oven, heittäytyi vaunujen istuimelle ja viittasi sormellaan Faubourg-Saint-Honoréhen päin. Vaunut läksivät liikkeelle.

Onnen raunioiden koko taakka oli hänen hartioillaan. Sen raskas paino murskasi hänet, hän ei tietänyt mitä nyt seuraisi, ei koettanutkaan arvata, hän ei tutkinut syytöskirjelmäänsä, niin kuin kylmäverinen murhaaja tutkii käännellessään ja väännellessään tuttua lakipykälää.

Hän tunsi Jumalan sielunsa pohjalla.

— Jumala! hoki hän tuskin itsekään tietäen, mitä sanoi. — Jumala, Jumala!

Vaunut vierivät nopeasti eteenpäin. Villefort liikahteli levottomana istuimellaan ja tunsi siinä jonkin esineen. Se oli viuhka, jonka rouva Villefort oli unohtanut vaunuihin tyynyjen ja selkänojan väliin.

— Oh! huudahti Villefort, aivan kuin tulisella raudalla olisi pistetty hänen sydämeensä. Hän muisti vaimonsa.

Hän oli tunnin ajan nähnyt edessään vain yhden puolen onnettomuudestaan, ja nyt hänelle selveni sen toinen, vielä kamalampi puoli.

Vaimonsa edessä hän oli esiintynyt taipumattomana tuomarina ja tuominnut hänet kuolemaan. Ja tämä nainen, kauhun ja häpeän vallassa, omantunnon tuskien kalvamana, miehensä kerskailtua moitteettomalla elämällään, hän, heikko ja turvaton naisparka, joka ei millään voinut puolustautua miehen ylivaltaa vastaan, valmistautui ehkä par'aikaa kuolemaan! Ehkä hän juuri nyt muisteli rikoksiaan, rukoili Jumalalta armoa, kirjoitti kirjeen pyytääkseen polvillaan anteeksi moitteettomalta mieheltään, osti tämän anteeksiannon kuolemallaan.

Villefort huudahti toisen kerran tuskasta ja raivosta.

— Tuo nainen on tullut rikolliseksi vain siksi, että joutui tekemisiin minun kanssani, huudahti hän levottomana liikahdellen vaunujensa silkkityynyillä. — Minussa on rikos, ja se on tarttunut häneen niin kuin lavantauti, kolera, rutto…! ja minä rankaisen häntä…! Minä olen uskaltanut sanoa hänelle: Katukaa ja kuolkaa … minä! Ei, ei … hänen täytyy elää … hänen pitää seurata minua… Me pakenemme, jätämme Ranskan, menemme niin pitkälle kuin maan äärtä riittää. Minä puhuin hänelle mestauslavasta…! Suuri luoja, kuinka olen tohtinut lausua sen sanan! Mutta minuakin odottaa mestauslava…! Me pakenemme… Minä tunnustan hänelle kaikki, niin, nöyrrytän itseni joka päivä ja sanon hänelle, että minäkin olen tehnyt rikoksen… Nyt liittyvät tiikeri ja käärme yhteen! Sopiva aviovaimo minunkaltaiselleni miehelle…! Hänen täytyy jäädä eloon, ja minun häpeäni peittää hänen häpeänsä varjoonsa!

Villefort melkein särki vaunujen etuosan ruudun pudottaessaan sen alas.

— Nopeammin, nopeammin! huudahti hän käheällä äänellä, joka sai kuskin hypähtämään istuimellaan.

Säikähtyneet hevoset kiitivät asuntoa kohden.

— Niin, niin, jatkoi Villefort ajatuksiaan lähestyessään kotiaan, — niin, vaimoni täytyy jäädä eloon, hänen täytyy katua rikostaan ja kasvattaa poikani, ainoan, joka tässä kamalassa hävityksessä on perheestäni jäänyt eloon — lukuun ottamatta voimatonta vanhusta. Vaimoni rakasti poikaamme, pojan tähden hän teki kaiken. Nainen, joka rakastaa poikaansa, ei koskaan ole toivoton tapaus, hän katuu kyllä. Eihän kukaan tiedä häntä syylliseksi. Nämä talossani tapahtuneet rikokset, joiden johdosta jo muutamat ovat levottomia, unohtuvat kyllä ajan mittaan, ja jos joku vihamies ne muistaakin, otan minä ne syykseni. Yksi, kaksi, kolme lisää, mitä siitä, vaimoni pelastaa rikkaudet, vie poikani kauas kuilusta, johon minä olen vaipumaisillani. Vaimoni jää eloon ja voi tulla vielä onnelliseksi, sillä hän rakastaa mielettömästi poikaansa, eikä poika lähde hänen luotaan. Olisin silloin tehnyt hyvän työn, ja sellainen keventää sydäntä.

Ja kuninkaallinen prokuraattori hengähti vihdoinkin helpotuksesta.

Vaunut pysähtyivät talon pihaan.

Villefort hyppäsi portaille ja huomasi palvelijoitten hämmästyvän nähdessään hänen palaavan niin pian. Mitään muuta ei näiden kasvoista huomannut. Kukaan ei sanonut hänelle sanaakaan. He vain pysähtyivät päästääkseen hänet ohitseen, siinä kaikki.

Hän kulki Noirtier'n huoneen oven ohitse ja näki raollaan olevasta ovesta kaksi varjoa, mutta ei välittänyt siitä, kuka oli hänen isänsä luona; levottomuus veti häntä toisaanne.

— Kas niin, sanoi hän nousten sivuportaita siihen talon osaan, jossa oli hänen vaimonsa huoneisto ja Valentinen tyhjä huone. — Kas niin, mikään ei ole muuttunut.

Ensiksi hän sulki portaille vievän oven.

— Kukaan ei saa häiritä meitä, sanoi hän. — Minun täytyy saada puhua suoraan hänen kanssaan, syyttää itseäni hänen edessään, sanoa kaikki…

Hän lähestyi ovea, laski kätensä kristalliseen ripaan, ovi aukeni,

— Ei ole lukossa! Hyvä on, hyvä on, mutisi hän.

Hän tuli pieneen salonkiin, jonne illalla tuotiin vuode Edouardia varten, sillä vaikka poika olikin täysihoitolakoulussa, tuli hän yöksi äitinsä luo, tämä kun ei tahtonut erota pojastaan.

Yhdellä silmäyksellä Villefort tarkasti salongin.

— Ei ketään, sanoi hän. — Vaimoni on varmaankin makuuhuoneessaan.

Hän meni sitä kohden. Ovi oli lukossa. Hän pysähtyi väristen.

— Héloïse! huusi hän.

Hän oli kuulevinaan jonkin huonekalun liikahtavan.

— Héloïse! huusi hän toistamiseen.

— Kuka siellä? kysyi rouva Villefort'in ääni.

Villefort'in mielestä ääni oli tavallista heikompi.

— Avatkaa, avatkaa! huusi Villefort. — Minä täällä olen!

Mutta hänen pyynnöstään ja hätääntyneestä äänestään huolimatta ovi ei auennut.

Villefort puhkaisi oven potkaisemalla siihen jalallaan.

Rouva Villefort seisoi budoaarinsa kynnyksellä kalpeana, kasvot vääntyneinä, ja tuijotti kamalasti häneen.

— Héloïse! Héloïse! sanoi Villefort. — Mikä teidän on?

Nuori nainen ojensi häntä kohden valkoisen, jäykän kätensä.

— Se on tapahtunut, sanoi hän ääni koristen. — Mitä vielä tahdotte?

Ja hän kaatui pitkäkseen matolle.

Villefort juoksi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä, joka suonenvedontapaisesti pusersi kultatulppaista kristallipulloa. Rouva Villefort oli kuollut. Hulluna kauhusta Villefort peräytyi huoneen ovelle.

— Poikani! huudahti hän sitten äkkiä. — Missä poikani on? Edouard. Edouard!

Hän huusi nimen sellaisella tuskalla, että palvelijat riensivät saapuville.

— Poikani, missä poikani on? kysyi Villefort. — Hänet täytyy viedä kotoa pois, hän ei saa nähdä…

— Edouard-herra ei ole alhaalla, vastasi kamaripalvelija.

— Hän on varmaankin puutarhassa leikkimässä, menkää katsomaan, menkää!

— Ei hän ole siellä. Armollinen rouva kutsui noin puoli tuntia sitten poikansa luokseen. Edouard-herra meni rouvan luo eikä ole sen jälkeen palannut.

Jääkylmä hiki nousi Villefort'in otsalle, hänen jalkansa hoipertelivat, ajatukset alkoivat kiertää hänen aivoissaan kuin särkyvän kellon rattaat.

— Rouvan luona, sopersi hän, — rouvan luona!

Ja hän palasi vaimonsa huoneeseen hitaasti, pidellen toisella kädellään otsaansa, toisella hapuillen pitkin seinää.

Villefort tunsi kielen kangistuvan suussaan.

— Edouard, Edouard, sopersi hän.

Poika ei vastannut. Palvelijain lausunnon mukaan hän oli mennyt äitinsä luo, mutta ei ollut palannut.

Villefort astui askelen eteenpäin.

Rouva Villefort'in ruumis oli poikittain budoaarin oven edessä. Sen takana täytyi Edouardin ehdottomasti olla. Ruumis näytti vartioivan ovella, tuijottavat silmät avoimina ja salaperäinen, ivallinen hymy huulilla.

Ruumiin takaa näkyi koholla olevan verhon raosta osa budoaaria, flyygeli ja sinisellä silkillä päällystetty sohva.

Villefort astui kolme neljä askelta eteenpäin ja näki poikansa makaavan sohvalla.

Lapsi varmaankin nukkui.

Onneton mies tunsi alussa ääretöntä riemua; kirkas valonsäde tunkeutui siihen helvettiin, missä hän kamppaili. Hän astuisi vain ruumiin yli, menisi budoaariin, sieppaisi lapsen syliinsä ja pakenisi sen kanssa pois, pois.

Villefort ei enää ollut hienostunut maailmanmies. Hän oli nyt kuolettavasti haavoittunut tiikeri, jonka hampaat olivat katkenneet. Hän ei enää pelännyt ennakkoluuloja vaan haamuja. Hän hyökkäsi eteenpäin ruumiin yli, aivan kuin hänen olisi ollut mentävä palavan nuotion yli.

Hän otti pojan syliinsä, painoi lapsen rintaansa vastaan, ravisti sitä, kutsui nimeltä. Lapsi ei vastannut. Hän painoi ahnaat huulensa pojan poskille, ne olivat jääkylmät ja kalpeat. Hän tunnusteli jäykistyneitä jäseniä, painoi kätensä sydämelle; sydän ei enää sykkinyt. Lapsi oli kuollut.

Neljään osaan laskostettu paperi putosi Edouardin povelta. Tyrmistyneenä Villefort lysähti polvilleen, lapsi pääsi hänen käsistään ja vieri äitinsä viereen.

Villefort sieppasi paperin, tunsi vaimonsa käsialan ja luki:

Tiesittehän, että olin hyvä äiti, koska poikani tähden tein kaikki nämä rikokset!

Hyvä äiti lähtee poikansa seurassa!

Villefort ei voinut uskoa silmiään, Villefort ei voinut uskoa järkeään. Polvillaan hän kulki vielä kerran Edouardin ruumiin luo ja tarkasti sitä aivan kuin naarasleijona tarkastaa kuollutta pentuaan.

— Jumala, sopersi hän, — tässäkin näen Jumalan!

Äsken häntä oli vielä pitänyt pystyssä raivo, väkevien miesten suuri voimanlähde, ja epätoivo, kuoleman jalo hyve, joka pakotti titaanit nousemaan taivasta vastaan ja Ajaxin kohottamaan nyrkkinsä jumalia kohden.

Nyt hän painoi päänsä kumaraan tuskansa edessä, nousi pystyyn, ravisti hiestä kosteita ja kauhusta pystyyn nousseita hiuksiaan, ja tämä mies, joka ei koskaan ollut tuntenut sääliä ketään kohtaan, meni etsimään vanhusta, isäänsä, jotta hänellä heikkoudessaan olisi joku, jolle voi kertoa surunsa, joku, jonka luona voi itkeä.

Villefort'in tullessa Noirtier näytti kuuntelevan tarkkaan apotti Busonia, joka oli yhtä tyyni ja rauhallinen kuin tavallisesti.

Villefort näki apotin ja nosti kätensä otsalleen. Menneisyys nousi hänen mieleensä kuin laine, joka vimmaisena kuohuu korkeammalle kuin muut laineet.

Hän muisti, että oli käynyt apotin luona kaksi päivää Auteuilin päivällisten jälkeen ja että apotti oli tullut hänen luokseen samana päivänä, jolloin Valentine kuoli.

— Te täällä! sanoi hän. — Tehän ilmestytte aina silloin, kun kuolema on ollut liikkeellä.

Busoni nousi. Nähdessään prokuraattorin kasvojen kiihkeän ilmeen, hänen silmiensä hurjan hohteen, hän arvasi tai luuli arvanneensa istunnon päättyneen oikeuspalatsissa; muusta hän ei tietänyt mitään.

— Saavuin silloin rukoilemaan tyttärenne sielun puolesta! vastasi Busoni.

— Entä mitä varten olette tänään tullut?

— Tulin sanomaan, että olette jo täydellisesti sovittanut rikoksenne, ja aion tästä lähin rukoilla, että Jumala olisi yhtä tyytyväinen kuin minäkin.

— Hyvä Jumala! sanoi Villefort peräytyen kauhuissaan. — Tämä ääni ei olekaan apotti Busonin ääni!

— Ei.

Apotti otti pois valetukkansa, ja hänen pitkät, mustat hiuksensa pääsivät vapaiksi, putosivat hänen olkapäilleen ja kehystivät hänen miehekkäitä kasvojaan.

— Monte-Criston kasvot! huudahti Villefort tuijottaen häneen.

— Se ei riitä, kuninkaallinen prokuraattori, tutkikaa paremmin, etsikää kauempaa.

— Tämä ääni, tämä ääni? Missä olen sen ennen kuullut?

— Kuulitte sen ensi kertaa Marseillessa kaksikymmentäkolme vuotta sitten, samana päivänä, jolloin vietitte kihlajaisia neiti Saint-Méranin kanssa. Etsikää asiapapereistanne.

— Ette siis olekaan Busoni? Ette siis olekaan Monte-Cristo? Hyvä Jumala, te olette siis tuo salainen, säälimätön, kuolemaa tuottava viholliseni! Tein siis jollakin tavoin teille vääryyttä Marseillessa. Voi minua onnetonta!

— Niin, olette oikeassa, olette tehnyt minulle vääryyttä, sanoi kreivi pannen käsivartensa ristiin leveälle rinnalleen. — Muistelkaa, muistelkaa!

— Mitä siis olen tehnyt? huudahti Villefort, jonka järki oli jo sillä rajalla, missä äly ja hulluus liittyvät toisiinsa, usvassa, joka ei ole enää unta eikä vielä valveillaoloa. — Mitä minä tein? Puhukaa, kertokaa!

— Tuomitsitte minut kamalaan, hitaaseen kuolemaan, surmasitte isäni, riistitte rakkauteni samalla kun vapauteni ja onneni samalla kun rakkauteni!

— Kuka te olette? Kuka olette?

— Olen erään Ifin linnan tyrmään hautaamanne onnettoman haamu. Kun tämä haamu viimein nousi haudastaan, antoi Jumala hänelle kreivi Monte-Criston naamion ja verhosi hänet jalokivillä ja kullalla, ettette tuntisi häntä ennen kuin vasta tänään.

— Minä tunnen sinut, minä tunnen sinut! sanoi kuninkaallinen prokuraattori. — Sinä olet…

— Minä olen Edmond Dantès!

— Sinä olet Edmond Dantès! huudahti kuninkaallinen prokuraattori tarttuen kreivin ranteeseen. — Tule siis!

Ja hän veti kreivin portaille. Tämä seurasi häntä aavistaen uuden onnettomuuden kohdanneen taloa.

— Tuossa, Edmond Dantès, sanoi hän osoittaen vaimonsa ja poikansa ruumiita, — tuossa, katso, oletko nyt saanut täydellisen hyvityksen…?

Monte-Cristo kalpeni tämän kamalan näyn edessä. Hän huomasi saaneensa suuremman hyvityksen kuin hänellä oli oikeuskaan, eikä hän enää voinut sanoa: "Jumala on minun kanssani ja minun puolellani!"

Tuskaisin mielin hän kumartui nopeasti pojan ruumiin puoleen, avasi hänen silmänsä, tunnusteli hänen valtimoaan ja vei sitten hänet kiireesti Valentinen huoneeseen sulkien oven jäljestään…

— Lapseni! huudahti Villefort. — Hän riistää lapseni ruumiin! Minä kiroan sinut. Onnettomuus, kuolema sinut kohdatkoot!

Ja hän aikoi rientää Monte-Criston jäljestä, mutta aivan niin kuin unessa, hän ei päässytkään liikkeelle, hänen silmänsä pullistuivat kuopistaan, hänen käyristyneet sormensa raatelivat rintaa, kunnes kynnet tulivat vereen, ohimosuonet paisuivat verivirrasta, joka tulvehti päähän tahtoen halkaista liian ahtaan kallon ja täyttäen hänen aivonsa liekkitulvallaan.

Hän seisoi hyvän aikaa paikallaan. Hänen järkensä sammui.

Silloin hän kiljaisi, päästi pitkän naurunhohotuksen ja riensi portaita alas.

Neljännestuntia myöhemmin aukeni Valentinen huoneen ovi ja kreivi tuli sieltä kalpeana, mieli masennuksissa, jaloilla kasvoillaan syvän surun ilme. Hänen sylissään oli lapsi, jota hän ei millään keinoin ollut voinut herättää henkiin.

Hän notkisti toisen polvensa ja laski lapsen hellästi äidin viereen, pää tämän poskea vasten. Sitten hän nousi ja poistui. Portailla hän kysyi palvelijalta:

— Missä herra Villefort on?

Vastaamatta mitään palvelija osoitti kädellään puutarhaan päin. Monte-Cristo meni puutarhaan ja näki Villefort'in palvelijoittensa ympäröimänä kaivavan lapiolla maata raivoisan kiihkeästi.

— Se ei ole täälläkään, sanoi hän, — se ei ole täälläkään.

Ja hän lähti kaivamaan kauempaa. Monte-Cristo meni hänen luokseen ja sanoi aivan hiljaa, melkein nöyrästi:

— Poikanne on kuollut, mutta…

Villefort keskeytti hänet.

— Kyllä minä hänet löydän, sanoi hän. — Kyllä minä hänet löydän, vaikka saisin kaivaa tuomiopäivään asti.

Monte-Cristo peräytyi kauhuissaan.

— Oh, sanoi hän, — hän on tullut mielipuoleksi?

Ja aivan kuin olisi pelännyt kirotun talon seinien kaatuvan päälleen hän riensi kadulle epäillen ensi kertaa, oliko hänellä ollut oikeutta tehdä niin kuin oli tehnyt.

— Jo riittää, tämä riittää, sanoi hän, — pelastakaamme viimeinen.

Palatessaan kotiinsa Monte-Cristo tapasi Morrelin astelemassa Champs-Elysées'n varrella olevassa talossa vaiti kuin haamu, joka odottaa Jumalan määräämää hetkeä palatakseen hautaansa.

— Valmistautukaa matkaan, Maximilien, sanoi kreivi hänelle hymyillen, — huomenna jätämme Pariisin.

— Eikö teillä ole täällä enää mitään tehtävää? kysyi Morrel.

— Ei, vastasi Monte-Cristo. — Jumala suokoon, etten olisi tehnyt jo liikaa.

112. Lähtö

Kertomamme tapaukset herättivät mielenkiintoa kaikissa pariisilaisissa. Emmanuel ja hänen vaimonsa keskustelivat niistä tietysti hyvin hämmästyneinä asunnossaan Meslay-kadun varrella. He liittivät Morcerfin, Danglars'in ja Villefort'in perheissä tapahtuneet onnettomuudet toisiinsa.

Maximilien, joka oli tullut heidän luokseen vieraisille, kuunteli heidän puheitaan tai oikeammin sanoen oli läsnä heidän keskustellessaan, vaipuneena tavalliseen alakuloisuuteensa.

— Eikö todellakin näytä siltä, Emmanuel, sanoi Julie, — että nämä rikkaat, äsken vielä onnelliset ihmiset olivat asemaansa luodessaan unohtaneet pahan haltian. Tämä on nyt ilmestynyt kostamaan laiminlyöntiä aivan niin kuin sadun haltiatar, jota ei kutsuttu ristiäisiin.

— Mikä onnettomuuksien sarja! huokasi Emmanuel ajatellen Morcerfia ja Danglars'ia.

— Mikä kärsimysten määrä, yhtyi Julie muistellessaan Valentinea, jonka nimeä hänen naisenvaistonsa kielsi lausumasta veljensä läsnä ollessa.

— Jos Jumala on heitä rangaissut, sanoi Emmanuel, — niin varmaankaan ei Jumala, joka on itse hyvyys, ole löytänyt heidän menneisyydestään mitään lieventäviä asianhaaroja. He olivat siis kirottuja.

— Etköhän tuomitse liian pikaisesti, Emmanuel? tuumi Julie. — Jos joku olisi sanonut, kun isäsi pistooli kädessään oli valmis surmaamaan itsensä: "Tuo mies on ansainnut rangaistuksensa", niin eikö hän silloin olisi erehtynyt?

— Olisi kyllä, mutta Jumala ei tahtonut isämme joutuvan turmioon, niin kuin hän ei sallinut Abrahaminkaan uhrata poikaansa. Hän lähetti meidänkin luoksemme enkelin, joka leikkasi kuoleman siivet poikki.

Melkein samalla hetkellä aukeni salongin ovi, ja kreivi Monte-Cristo astui sisään.

Julie ja Emmanuel huudahtivat ilosta. Maximilien kohotti päänsä ja antoi sen jälleen painua alas.

— Maximilien, sanoi kreivi kiinnittämättä mitään huomiota siihen, kuinka eri tavalla huoneessaolijat ottivat hänet vastaan, — tulen teitä noutamaan.

— Noutamaanko minua? kysyi Maximilien aivan kuin heräten unesta.

— Niin, sanoi Monte-Cristo. — Olihan sovittu, että lähdette mukanani, ja käskinhän teitä olemaan valmiina matkaan.

— Olen valmis, sanoi Maximilien. — Tulin vain tänne sanomaan hyvästi.

— Entä minne lähdette, herra kreivi? kysyi Julie.

— Ensiksi Marseilleen.

— Marseilleenko? huudahti nuori pari yht'aikaa.

— Niin, ja otan veljenne mukaani.

— Herra kreivi, tuokaa hänet terveenä takaisin! pyysi Julie.

Morrel kääntyi poispäin salatakseen punastumistaan.

— Oletteko siis huomannut, että hän on sairas? kysyi kreivi.

— Olemme, vastasi nuori nainen, — ja olemme pelänneet, että hänen aikansa käy pitkäksi meidän seurassamme.

— Kyllä minä häntä huvitan, vakuutti kreivi.

— Olen valmis, lausui Maximilien. — Hyvästi, hyvät ystävät, hyvästi. Emmanuel, hyvästi, Julie!

— Mitä, hyvästikö? huudahti Julie. — Lähdettekö tuolla tavoin heti paikalla ilman matkavalmistuksia, vailla passia?

— Viivyttely tekee eronhetken vain haikeammaksi, sanoi Monte-Cristo, — ja Maximilien on varmaankin pitänyt kaikesta huolta, sillä olen puhunut hänelle tästä ajoissa.

— Passini on valmiina ja matkalaukkuni myös, sanoi Morrel tyynesti.

— Hyvä on, sanoi Monte-Cristo hymyillen, — täsmällisyydestään tuntee hyvän sotilaan.

— Jätättekö meidät nyt heti paikalla? ihmetteli Julie. — Ettekö jäisi vielä päiväksi, tunniksi?

— Vaununi ovat portin edessä. Minun täytyy olla Roomassa viiden päivän päästä.

— Mutta eihän Maximilien mene Roomaan? tuumi Emmanuel.

— Menen sinne, minne kreivi minut vie, sanoi Maximilien alakuloisesti hymyillen. — Tottelen häntä ainakin kuukauden ajan.

— Kuulkaahan, herra kreivi, millä äänellä hän sen sanoo!

— Maximilien seuraa minua, sanoi kreivi vakuuttavalla sydämellisyydellään, — olkaa siis rauhassa veljenne suhteen.

— Hyvästi, sisko! lausui Morrel. — Hyvästi, Emmanuel!

— Hän tuottaa minulle tuskaa välinpitämättömyydellään, sanoi Julie. — Oi Maximilien, sinä salaat meiltä jotakin.

— Joutavia, sanoi Monte-Cristo, — saatte nähdä, että hän palaa nauravana ja iloisena.

Maximilien loi kreiviin melkein suuttuneen ja ärtyneen katseen.

— Lähtekäämme! sanoi kreivi.

— Ennen lähtöänne, herra kreivi, sanoi Julie, — sallitteko minun sanoa teille sen, mitä viime kerralla…

— Hyvä rouva, vastasi kreivi tarttuen hänen molempiin käsiinsä, — sananne eivät vastaa sitä, mitä luen silmistänne, mitä sydämenne on ajatellut ja mitä omani on tuntenut. Minun olisi pitänyt lähteä ilmaisematta itseäni, mutta se meni yli voimieni, sillä olen heikko ja turhamainen ihminen ja lähimmäisteni kyyneleinen, hellä ja iloinen katse tekee minulle niin hyvää. Nyt lähden ja olen niin itsekäs, että sanon: Älkää unohtako minua, ystäväni, sillä luultavasti ette näe minua enää koskaan.

— Emme näe teitä enää koskaan! huudahti Emmanuel, ja suuret kyynelet valuivat pitkin Julien poskia, — emme näe teitä enää koskaan! Eikö luotamme lähdekään ihminen, vaan Jumala, joka astuu taivaaseen oltuaan maan päällä hyvää tekemässä?

— Älkää sanoko niin, puhui Monte-Cristo nopeasti, — älkää sanoko koskaan sitä, ystäväni. Jumalat eivät koskaan tee pahaa, jumalat pysähtyvät siihen, mihin ovat tahtoneet. Sattuma ei ole koskaan heitä voimakkaampi. Ei, minä olen ihminen, Emmanuel, ja teidän ihailunne on yhtä epäoikeutettua kuin sananne ovat jumalattomia.

Ja Julie heittäytyi hänen syliinsä hänen painaessaan huulensa Julien kädelle ja ojentaessaan toisen kätensä Emmanuelille. Sitten hän viittasi Maximilienille, joka Valentinen kuolemasta lähtien oli ollut veltto, tunteeton ja uneksiva.

— Tehkää veljeni jälleen iloiseksi! kuiskasi Julie Monte-Cristolle.

Monte-Cristo puristi hänen kättään samoin kuin oli puristanut kaksitoista vuotta sitten Morrelin työhuoneeseen vievillä portailla.

— Luotatteko yhä vielä merenkulkija Sindbadiin? kysyi hän hymyillen.

— Luotan!

— Nukkukaa silloin rauhassa ja luottamuksessa Jumalaan.

Niin kuin olemme maininneet, odottivat postivaunut talon edessä. Niiden eteen oli valjastettu neljä voimakasta hevosta, jotka ravistivat harjojaan ja kuopivat levottomina kavioillaan. Portaitten juurella odotti Ali kasvot hiestä kiiltävinä. Hän näytti tulleen pitkältä matkalta.

— No? kysyi kreivi arabiankielellä, — olitko vanhuksen luona?

Ali nyökkäsi.

— Ja levitit kirjeen hänen eteensä, niin kuin olin käskenyt?

— Levitin, ilmaisi orja jälleen nöyrästi.

— Ja mitä hän sanoi, tai oikeammin, mitä hän teki?

Ali matki älykkäillä kasvoillaan vanhuksen ilmeitä ja sulki silmänsä, niin kuin Noirtier teki vastatessaan myöntävästi.

— Hyvä on, hän suostuu, totesi Monte-Cristo. — Lähtekäämme!

Hän oli tuskin ennättänyt nämä sanat lausua, kun vaunut jo läksivät liikkeelle ja hevoset lennättivät ilmaan tomupilven. Maximilien asettui vaunujen nurkkaan virkkamatta sanaakaan.

Näin kului puoli tuntia. Äkkiä vaunut pysähtyivät; kreivi oli vetänyt silkkinuorasta, joka oli sidottu Alin sormeen.

Nubialainen astui maahan ja avasi vaunujen oven.

Taivas oli täynnä tähtiä. He olivat Villejuifin kukkulalla, lakeudella, mistä näkyi Pariisi aivan kuin kuohuva meri, jossa tuhannet valot välkkyivät kuin fosforihohde laineilla. Se oli todellakin kuin ulappa, mutta kohisevampi, pauhaavampi, liikkuvampi, raivoisampi kuin valtameri kuohuessaan, ulappa, jossa ei koskaan ollut tyyntä niin kuin joskus merellä, ulappa, missä laineet aina loiskuivat, löivät ristiin ja aina nielivät…

Kreivi seisoi yksinään ja viittasi vaunuja siirtymään muutaman askelen eteenpäin.

Sitten hän katseli kauan kädet rinnalla ristissä tuota ahjoa, jossa sulavat, kiemurtelevat ja muodostuvat kaikki ne ajatukset, jotka sitten tulisesta syvyydestä singahtavat panemaan maailman liikkeelle. Katse kiintyneenä tähän Baabeliin, joka saa sekä uskonnolliset runoilijat että materialistiset rienaajat haaveilemaan, hän risti kätensä kuin rukoillakseen ja sanoi:

— Suuri kaupunki! Kuusi kuukautta sitten astuin portistasi sisään. Jumalan henki minua varmaankin on johdattanut, sillä voittoisena lähden. Salaisuuteni uskoin vain Jumalalle, joka näkee sydämeeni; hän tietää, että en tällä hetkellä tunne vihaa enkä ylpeyttä, mutta kyllä katumusta; vain hän tietää, etten ole käyttänyt hänen minulle antamaansa voimaa oman itseni hyväksi enkä turhaan tarkoitukseen. Oi, suuri kaupunki! Sinun sykkivältä poveltasi löysin, mitä etsin; kärsivällisenä kaivajana olen etsinyt sisuksistasi pahan. Nyt on tehtäväni täytetty, nyt et enää voi tarjota minulle iloa etkä tuskaa! Hyvästi, Pariisi, hyvästi!

Hän katsoi vielä kerran laajaa tasankoa kuin öinen haltia, sitten hän painoi kätensä otsalleen ja nousi vaunuihinsa, jotka pian katosivat kukkulan toiselle puolelle tomupilveen ja pyörien kolinaan.

He ajoivat peninkulman vaihtamatta sanaakaan. Morrel uneksi, Monte-Cristo katseli häntä.

— Morrel, sanoi kreivi, — kadutteko, että tulitte mukaani?

— En kreivi, mutta jättää Pariisi…

— Jos olisin tietänyt onnen odottavan teitä Pariisissa, olisin jättänyt teidät sinne.

— Valentine lepää Pariisissa, ja lähtiessäni Pariisista menetän hänet toistamiseen.

— Maximilien, sanoi kreivi, — kuolleet ystävämme eivät lepää maassa, heidät on haudattu sydämiimme, ja Jumala on niin säätänyt, jotta he voisivat seurata meitä aina. Kaksi ystävää seuraa minua aina, toinen antoi minulle elämän ja toinen älyn. Heidän sielunsa elävät minussa. Kysyn heidän neuvoaan kun epäilen, ja jos toisinaan teen hyvää, saan siitä kiittää heidän neuvojaan. Kysykää sydämenne ääneltä neuvoa, Maximilien, ja kysykää, onko teillä syytä olla minun seurassani noin murheellisen näköinen.

— Ystäväni, sanoi Maximilien, — sydämeni ääni on hyvin surullinen eikä lupaa minulle muuta kuin murheita.

— Heikot sielut näkevät aina kaiken mustan harson läpi. Sielu itse luo näköpiirinsä. Sielunne on synkkä, se tekee taivaanne myrskyiseksi.

— Se voi olla totta, sanoi Maximilien.

Hän vaipui jälleen mietteisiinsä.

Matka kului huimaavan nopeasti, niin kuin kreivin oli tapana; kaupungit vilahtivat heidän ohitseen kuin tien varrella olevat varjot; puut, joissa syksyn ensi tuulet riehuivat, näyttivät jättiläisinä juoksevan heitä vastaan ja taas nopeasti pakenevan, kun he tulivat lähelle.

Seuraavana päivänä he saapuivat Châlons'iin, jossa heitä odotti kreivin höyrylaiva. Vaunut nostettiin laivaan, matkustajat olivat menneet sinne jo edeltäpäin.

Laiva oli nopeakulkuinen, sen molemmat sivupyörät olivat kuin siivet, joilla se linnun tavoin sipaisi veden pintaa. Morrel alkoi hiukan nauttia nopeasta matkustamisesta, ja toisinaan tuntui kuin tuuli, joka liehutti hänen hiuksiaan, olisi ollut valmis karkottamaan pilvet hänen otsaltaan.

Mitä kauemmaksi Pariisista he tulivat, sitä yliluonnollisempi kirkkaus näytti verhoavan kreivin. Hän oli aivan kuin maanpakolainen, joka pääsee isänmaahansa.

Pian tuli heidän näkyviinsä Marseille, valkoisena, lämpöisenä, eloisana; Marseille, Tyroksen ja Karthagon nuorempi sisar, joka peri heidän valtansa Välimeren rannalla; Marseille, joka tuli sitä nuoremmaksi, mitä enemmän se vanheni. Pyöreä torni, Saint-Nicolas'n linnoitus, Puget'n rakentama raatihuone ja tiilikivirantainen satama, jossa he molemmat lapsina olivat leikkineet, herättivät heissä paljon muistoja. Yhteisen tunteen vallassa he pysähtyivätkin Cannebièrelle.

Eräs laiva läksi juuri silloin Algeriaan, kansi oli täynnä tavaroita ja matkustajia, ystävät ja sukulaiset olivat jättämässä hyvästi, huusivat ja itkivät. Tämä näky vaikuttaa aina niihinkin, jotka sen joka päivä näkevät, mutta Maximilien näki kuitenkin sielunsa silmien edessä toisen näyn.

— Katsokaa, sanoi hän tarttuen Monte-Criston käsivarteen, — tuohon isäni pysähtyi Pharaonin laskiessa satamaan, täällä tuo kunnon mies, jonka pelastitte häpeästä ja kuolemasta, heittäytyi syliini; olen vieläkin tuntevinani hänen kyynelensä poskillani, eikä hän itkenyt yksin, monet itkivät meidät nähdessään.

Monte-Cristo hymyili.

— Minä olin tuolla, sanoi hän osoittaen Morrelille erästä kadunkulmaa.

Juuri sillä hetkellä kuului tuskallista vaikerrusta, ja eräs nainen viittoi lähtevässä laivassa olevalle matkustajalle. Nainen oli hunnutettu. Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja niin suuren mielenliikutuksen vallassa, että Morrel olisi sen helposti huomannut, ellei hänen katseensa olisi ollut suunnattuna aivan toisaanne, nimittäin laivaan.

— Hyvä Jumala, huudahti Morrel, — minä en erehdy! Tuo nuori mies, joka heiluttaa hattuaan ja on sotilaspuvussa, on Albert de Morcerf!

— Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, — minä tunsin hänet.

— Kuinka niin? Tehän katsoitte aivan toiseen suuntaan?

Kreivi hymyili, niin kuin aina, kun ei tahtonut vastata. Ja hänen silmänsä kiintyivät hunnutettuun naiseen, joka katosi kadun kulmasta.

— Rakas ystävä, sanoi hän Maximilienille, — eikö teillä ole mitään tehtävää täällä?

— Tahdon itkeä isäni haudalla, vastasi Morrel hiljaa.

— Hyvä on, menkää ja odottakaa minua siellä. Tulen noutamaan teidät sieltä.

— Jätättekö minut?

— Jätän … minullakin on pyhä tehtävä täytettävänä.

Morrel laski kätensä kreivin käteen. Sitten hän läksi syvän surun vallassa kävelemään kaupungin idänpuoleista osaa kohden.

Monte-Cristo seisoi paikallaan, kunnes Morrel oli kadonnut näkyvistä, ja lähti sitten Meilhan-kadulle siihen taloon, joka kertomuksemme alusta alkaen on lukijoillemme tuttu.

Pitkin kadun viertä kasvoivat tuuheat lehmukset, joiden suojassa joutilaat marseillelaiset tavallisesti kävelivät. Etelän hehkuvan päivän keltaiseksi polttamalla tiiliaidalla kiertelivät viiniköynnökset, joiden varret olivat vuosien kuluessa mustuneet ja halkeilleet. Kaksi astumisesta kulunutta porrasta johti portille, joka oli tehty kolmesta laudasta; vaikka ne vuosi vuodelta halkeilivat yhä enemmän, ei niitä ollut liimailtu eikä maalattu, vaan ne saivat kärsivällisesti odottaa, kunnes kosteuden turvottamina jälleen liittyisivät yhteen.

Talo oli vanhuudestaan huolimatta hyvin soma ja hauska, vaikka näytti rappeutuneelta. Dantèsin isä oli asunut yliskerroksessa, mutta kreivi oli jättänyt koko talon Mercedeksen käytettäväksi.

Tänne saapui mustahuntuinen nainen, jonka Monte-Cristo oli nähnyt poistuvan satamasta laivan lähdettyä. Nainen sulki portin juuri sillä hetkellä, kun kreivi kääntyi erään kadun kulmasta. Portaat kreivi tunsi jo vanhastaan. Hän osasi paremmin kuin kukaan muu avata portin haan isopäisellä naulalla.

Hän astuikin sisään kolkuttamatta, mitenkään ilmoittamatta tuloaan, aivan kuin ystävä tai talon isäntä.

Tiilillä kivetyn käytävän päässä oli lämpöä, aurinkoa ja valoa säteilevä puutarha, sama, josta Mercedes oli löytänyt määräpaikalta rahasumman, jonka kreivi hienotunteisesti väitti sinne kätkeneensä kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Portilta näkyivät puiston ensimmäiset puut.

Portille tultuaan Monte-Cristo kuuli huokauksen, joka suuresti muistutti nyyhkytystä. Hän suuntasi katseensa sinne, mistä huokaus kuului, ja näki Mercedeksen istuvan kumarassa ja itkien tuuhean, punakukkaisen jasmiinipensaan suojassa. Hän oli ottanut harsonsa pois, ja antoi nyt täyden vallan huokauksilleen ja kyynelilleen, joita hän poikansa läsnä ollessa oli pidättänyt.

Monte-Cristo astui muutaman askelen eteenpäin; hiekka narskui hänen jalkojensa alla.

Mercedes nosti päänsä ja huudahti kauhusta nähdessään miehen edessään.

— Hyvä rouva, sanoi kreivi, — en voi teille tarjota onnea, mutta voin tuoda teille lohdutuksen. Suvaitsetteko ottaa sen vastaan ystävältä?

— Olen todellakin hyvin onneton, sanoi Mercedes, — yksin maailmassa… Minulla ei ole muuta kuin poikani, ja hän on jättänyt minut.

— Hän on tehnyt oikein, sanoi kreivi, — ja hän on jalo mies. Hän on ymmärtänyt, että jokaisen miehen velvollisuus on maksaa veronsa isänmaalle, toisten lahjoillaan, toisten työllään, toisten valvomisellaan, toisten verellään. Jos hän olisi jäänyt teidän luoksenne, olisi hän vain kuluttanut teidän seurassanne elämänsä, joka olisi käynyt tarpeettomaksi, eikä hän olisi voinut tottua kyyneliinne. Työttömänä hän olisi alkanut vihata kaikkea, mutta nyt hän tulee suureksi ja voimakkaaksi taistellessaan onnettomuuttaan vastaan muuttaakseen sen onneksi. Antakaa hänen rakentaa teidän molempien onni uudelleen, minä uskallan taata, että se on varmoissa käsissä.

— Voi, sanoi naisparka pudistaen alakuloisena päätään, — rukoilen hänelle Jumalalta tuota onnea, mutta itse en enää voi siitä nauttia. Niin paljon on särkynyt ympärilläni ja minussa itsessäni, että tunnen seisovani haudan partaalla. Teitte oikein, herra kreivi, toimittaessanne minut lähelle niitä seutuja, joissa olen ollut onnellinen; ihmisen pitää kuolla siellä, missä hän on onnellinen ollut.

— Sananne putoavat katkerina ja polttavina sieluuni, sanoi Monte-Cristo, sitäkin katkerampina ja polttavampina, kun teillä on täysi syy vihata minua. Minähän olen kaikkeen onnettomuuteenne syypää. Älkää säälikö minua, vaan syyttäkää. Tekisitte minut paljon onnettomammaksi…

— Teitäkö vihaisin ja syyttäisin, Edmond! Miestä, joka on pelastanut poikani hengen, sillä olihan kamala verinen aikomuksenne riistää herra Morcerfilta poika, josta hän oli ylpeä! Katsokaa minuun, ja saatte nähdä, ettei minussa ole moitteen häivettäkään.

Kreivi katsahti Mercedekseen, joka puoliksi kohottautuen penkiltä ojensi molemmat kätensä häntä kohden.

— Katsokaa minuun, jatkoi Mercedes hyvin alakuloisesti. — Nyt voitte huoleti kestää silmieni loiston. Ei ole enää se aika, jolloin hymyilin Edmond Dantèsille, kun hän odotti minua tuon majan ikkunassa, missä hänen vanha isänsä asui… Siitä on kulunut monta tuskaista päivää, ja ne ovat kaivaneet kuilun minun ja tuon ajan välille. Syyttäisinkö teitä, Edmond, vihaisinko teitä, ystäväni! Itseäni minä syytän ja vihaan! Mikä kurja raukka olenkaan! huudahti hän pannen kätensä ristiin ja kohottaen silmänsä taivasta kohden. — Minkä rangaistuksen olenkaan saanut…! Minulla oli uskonto, viattomuus ja rakkaus, nuo kolme suurta lahjaa, jotka ihmisestä tekevät enkelin, ja minä epäilin Jumalan olemassaoloa!

Monte-Cristo astui askelen häntä kohden ja ojensi hänelle ääneti kätensä.

— Ei, sanoi Mercedes vetäen hellästi kätensä pois, — ei, ystäväni, älkää koskeko minuun. Te säälitte minua, ja kuitenkin minä olin syyllisin kaikista niistä, joihin iskitte. Toiset toimivat vihan, ahneuden ja itsekkyyden vaikutuksesta, minä pelkuruudesta. He himoitsivat jotakin, minä pelkäsin. Ei, älkää puristako kättäni, Edmond, aioitte sanoa minulle jonkin hellän sanan, huomaan sen, älkää sitä lausuko, säilyttäkää se jotakuta toista varten, minä en sitä ansaitse. Katsokaahan … hän paljasti kokonaan kasvonsa … katsokaahan, suru on tehnyt tukkani harmaaksi; silmäni ovat vuodattaneet niin paljon kyyneliä, että siniset suonet ympäröivät niitä, ja otsani on ryppyinen. Te, Edmond, sitä vastoin olette yhä vielä nuori, kaunis ja ylpeä, sillä teillä oli usko, teillä oli voimaa, ja te luotitte Jumalaan, ja Jumala tuki teitä. Mutta minä olin pelkuri, minä kielsin, Jumala hylkäsi minut, ja tässä nyt olen.

Mercedes purskahti itkuun. Monte-Cristo tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kunnioittavasti, mutta Mercedes tunsi, että suudelma oli kiihkoton, aivan kuin kreivi olisi suudellut marmorisen pyhänkuvan kättä.

— Muutamien elämä on jo edeltäpäin määrätty sellaiseksi, että ensimmäinen hairahdus pilaa koko tulevaisuuden, jatkoi Mercedes. — Uskoin, että olitte kuollut, minunkin olisi silloin pitänyt kuolla, sillä mitä hyötyä minulla on ollut siitä, että ikuisesti olen sydämessäni surrut teitä? Tein kolmekymmentäyhdeksänvuotiaasta naisesta viisikymmenvuotiaan, siinä kaikki. Mitä hyötyä siitä oli, että tunnettuani teidät pelastin ainoastaan poikani? Eikö minun olisi pitänyt pelastaa miehenikin, vaikka hän olikin syyllinen, koska kerran olin ottanut hänet aviopuolisokseni? Ja kuitenkin annoin hänen kuolla. Mitä sanonkaan, hyvä Jumala, minähän osaltani joudutin hänen kuolemaansa, sillä olin tunteeton pelkuri, halveksin häntä enkä muistanut, että rakkaudesta minuun hän oli rikkonut valansa ja menetellyt konnamaisesti. Mitä hyötyä on ollut siitäkään, että seurasin poikaani tänne asti, kun täällä kuitenkin saan hänet jättää, antaa hänen yksinään lähteä tuhoavaan Afrikkaan? Minä olen ollut raukkamainen, sen sanon suoraan. Kielsin rakkauteni ja luopioiden tavoin tuotan onnettomuutta kaikille, jotka ovat lähelläni.

— Ette, Mercedes, ette, sanoi Monte-Cristo. — Ajatelkaa itsestänne parempaa. Olette jalo ja siveä nainen, tuskanne voimalla olisitte voinut riistää aseet käsistäni, mutta minun takanani oli näkymätön, kaikille tuntematon, vihastunut Jumala, jonka lähettiläs minä vain olin, eikä hän tahtonut pidättää salamaa, jonka minä iskin. Tämän Jumalan nimessä, jonka jalkoihin olen kymmenen vuoden ajan joka päivä polvistunut, minä vannon ja vakuutan, että olisin teidän tähtenne ollut valmis uhraamaan elämäni ja sen mukana kaikki kostotuumani. Mutta sanon ylpeänä, Mercedes: Jumala tarvitsi minua, ja siksi jäin eloon. Tutkikaa menneisyyttä, tutkikaa nykyisyyttä, koettakaa arvata tulevaisuutta, ja saatte nähdä, että minä olen Jumalan ase. Ensimmäinen osa elämääni oli täynnä kamalia tuskia, hirveintä kärsimystä; ne, joita rakastin, hylkäsivät minut, ja ne joita en tuntenutkaan, vainosivat minua. Sitten sain vankeuden, yksinäisyyden ja kurjuuden jälkeen vapauden, niin loistavan, ihmeellisen ja suunnattoman suuren rikkauden, että olisin ollut sokea, ellen olisi ymmärtänyt Jumalan tarvitsevan minua suuria tehtäviä varten. Siitä alkaen oli tämän rikkauden hoitaminen minulle pyhä tehtävä, enkä ole vähääkään ajatellut tämän elämän suloisuutta, josta te kuitenkin olette saanut hiukan maistaa. En hetkeäkään ole saanut olla huoleton. Tunsin itseni taivaan tulipilveksi, joka lähtee hävittämään kirottuja kaupunkeja. Niin kuin uhkarohkeat merimiehet vaarallisille retkille lähtiessään minäkin hankin ruokavaroja, kokosin aseita, harjoitin ruumiini kestämään vaarallisimpiakin ponnistuksia, sieluni kovimpiakin kolauksia, opetin käsivarteni surmaamaan ja totutin silmäni katselemaan kärsimystä, huuleni hymyilemään kamalimpienkin näkyjen edessä. Olin hyvä, luottavainen ja anteeksiantavainen; muutuin kostonhimoiseksi, teeskenteleväksi ja pahaksi, tai oikeammin sanoen mykäksi ja kuuroksi kuin sallimus. Sitten lähdin kulkemaan tietäni, pääsin matkan päähän ja saavutin määrän: onneton se, jonka kohtasin tielläni!

— Jo riittää, Edmond, jo riittää! Uskokaa minua, että minä, joka teidät tunsin, minä voin teitä ymmärtääkin. Jos minä olisin osunut tiellenne, Edmond, ja te olisitte minut surmannut, olisin sittenkin teitä ihaillut. Edmond? Mutta niin kuin on juopa minun ja menneisyyden välillä, on juopa teidän ja minunkin välilläni, ja suurin tuskani on vertaileminen, sillä maailmassa ei ole mitään teidän vertaistanne, teidän kaltaistanne. Nyt, Edmond, sanokaa minulle jäähyväiset ja erotkaamme.

— Ennen lähtöäni sanokaa minulle jokin toivomuksenne, Mercedes! pyysi Monte-Cristo.

— Minä en toivo mitään muuta, kuin että poikani tulee onnelliseksi.

— Rukoilkaa, että Jumala, jonka hallussa on ihmisen elämä, pitää kuoleman hänestä loitolla, kyllä minä muusta pidän huolen.

— Kiitos, Edmond.

— Mutta mitä toivotte itsellenne, Mercedes?

— Minä en tarvitse mitään, minä elän kahden haudan välillä. Toisessa on Edmond Dantès, joka kuoli jo aikoja sitten ja jota minä rakastin! Tämä sana ei enää kuulu kuihtuneille huulilleni, mutta sydämeni muistaa vielä kaiken, enkä mistään hinnasta tahtoisi sitä muistoa hävittää sydämestäni. Toisessa haudassa on mies, jonka Edmond Dantès surmasi; tunnustan teon oikeaksi, mutta minun on rukoiltava vainajan puolesta.

— Poikanne tulee onnelliseksi, sanoi kreivi uudelleen.

— Silloin minäkin olen niin onnellinen kuin voin olla.

— Mutta … mitä aiotte tehdä?

Mercedes hymyili alakuloisesti.

— Jos sanoisin, että aion elää täällä samoin kuin Mercedes ennen muinoin, tekemällä työtä, niin ette uskoisi minua. Minä osaan enää vain rukoilla, eikä minun tarvitse tehdä työtä. Löysin kätkemänne pienen aarteen. Ihmiset utelevat kyllä kuka olen, tiedustelevat mitä teen, eivätkä tiedä millä elän, vähät siitä. Sehän on Jumalan ja minun välinen asia.

— Mercedes, sanoi kreivi, — en tahdo teitä moittia, mutta olette uhrannut liian paljon luopuessanne herra Morcerfin koko omaisuudesta, sillä olittehan säästäväisyydellänne ja taloudellisuudellanne hankkinut siihen puolet lisää.

— Huomaan kyllä, mitä aiotte minulle ehdottaa, mutta en voi siihen suostua. Edmond, poikani ei sallisi sitä.

— Minä en suinkaan tahdo tehdä mitään, jota Albert de Morcerf ei hyväksyisi. Kun saan tietää hänen mielipiteensä, alistun niihin. Mutta jos hän suostuu ottamaan vastaan sen, mitä hänelle ehdotan, mukaudutteko te siihen vastustelematta?

— Tiedättehän, Edmond, etten ole enää mikään ajatteleva olento. Minä en osaa enää tehdä mitään päätöstä, ellen laske siksi sitä, etten tahdo mitään päättää. Jumala on myrskyssään niin kovasti minua järkyttänyt, että olen menettänyt oman tahtoni. Olen hänen käsissään kuin varpunen haukan kynsissä. Hän ei tahdo minun kuolevan, koska vielä elän. Jos hän lähettää minulle apua, niin hän tahtoo sen tehdä, ja minä otan sen vastaan.

— Tuolla tavoin ei Jumalaa palvella! sanoi Monte-Cristo. — Jumala tahtoo, että häntä ymmärretään ja hänen voimaansa ajatellaan; sen vuoksi hän on meille antanut vapaan tahdon.

— Onneton, huudahti Mercedes, — älkää puhuko minulle noin. Jos uskoisin, että Jumala on antanut minulle vapaan tahdon, niin millä silloin pelastuisin epätoivosta!

Monte-Cristo kalpeni hiukan ja painoi päänsä kumaraan tämän hillittömän tuskan murtamana.

— Ettekö tahdo sanoa minulle "näkemiin?" kysyi hän ojentaen kätensä.

— Sanon kuin sanonkin: näkemiin, vastasi Mercedes osoittaen juhlallisesti taivasta kohden. — Toivon siis vielä.

Ja kosketettuaan värisevällä kädellään kreivin kättä Mercedes riensi portaille ja katosi näkyvistä. Monte-Cristo lähti hitaasti kulkemaan satamaan päin.

Mercedes ei nähnyt hänen poistuvan, vaikkakin hän oli ukko Dantèsin pienen huoneen ikkunan ääressä. Hänen katseensa etsivät etäältä laivaa, joka vei aavalle merelle hänen poikaansa. Mutta hänen huulensa sopersivat hiljaa:

— Edmond, Edmond, Edmond…

113. Menneisyys

Kreivi lähti murheellisena tästä talosta. Hän oli todennäköisesti nähnyt Mercedeksen viimeisen kerran.

Pikku Edouardin kuoleman jälkeen oli Monte-Cristossa tapahtunut suuri muutos. Kiemurtelevaa tietä pitkin hän oli hitaasti päässyt kostonsa kukkulalle ja näki sen toisella puolella epäilyksen ammottavan syvyyden.

Ja sitä paitsi: keskustelu Mercedeksen kanssa oli herättänyt suuren määrän muistoja, joita hänen täytyi vastustaa. Hän sanoi itselleen, että jokin virhe oli tullut hänen laskelmiinsa, koska hän nyt melkein soimasi itseään.

— Näen menneisyyden väärässä valossa, mietti hän, — ja olen voinut erehtyä. — Mitä! jatkoi hän. — Olisiko kaikki, minkä päämääräkseni asetin, ollut järjetöntä! Olisinko kymmenen vuotta kulkenut väärään suuntaan! Riittäisikö yksi ainoa hetki todistamaan arkkitehdille, että hänen rakennuksensa oli ollut, ellei juuri mahdoton, niin ainakin jumalaton suunnitelma! — En voi tottua tähän ajatukseen, se tekisi minut hulluksi. Tämänpäiväisistä mietelmistäni puuttuu menneisyyden tarkka ymmärtäminen, sillä näen menneisyyden kaukana taivaanrannassa. Sitä mukaa kuin astuu eteenpäin menneisyys katoaa, aivan niin kuin maisema, jonka läpi ihminen kulkee. Minulle tapahtuu samaa kuin niille, jotka unessa ovat loukanneet itsensä; he näkevät haavan, mutta eivät ymmärrä, miten ovat sen saaneet. — Sinä uudestisyntynyt ihminen; sinä suunnattoman rikas mies; sinä herännyt nukkuja; sinä voittamaton miljoonien omistaja, kertaa koko entinen kurja ja onneton elämäsi, kulje jälleen samoja teitä, joille kohtalo sinut sysäsi, joille onnettomuus sinut vei, joilla epätoivo otti sinut vastaan. Liian paljon jalokiviä, kultaa ja onnea säteilee nyt siitä peilistä, jossa Monte-Cristo katselee Dantèsin kuvaa. Kätke jalokivet, himmennä kulta, peitä säteet; olet rikas, etsi köyhää, olet vapaa, etsi vankia, olet ylösnoussut, etsi ruumista…

Näissä mietteissä Monte-Cristo kulki Caisserie-katua pitkin. Samaa tietä oli vaitelias vartiosto kuljettanut häntä yöllä kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Talot, jotka nyt olivat hymyilevän ja eloisan näköisiä, olivat silloin synkkiä, hiljaisia ja suljettuja.

— Ne ovat kuitenkin samoja taloja, sanoi Monte-Cristo, — silloin vain oli yö, nyt päivä. Aurinko valaisee nyt kaiken ja tekee sen eloisaksi.

Hän tuli rantakadulle Saint-Laurent-katua pitkin ja meni laiturille. Tässä hän oli astunut veneeseen. Samassa lipui siitä ohitse kangaskatoksinen huvisoutuvene. Monte-Cristo huusi venemiehelle, joka heti alkoi kiireesti soutaa hänen luokseen, koska huomasi saavansa rikkaan soudettavan.

Ilma oli kaunis, matka ihana. Taivaanrannassa päivä laski punaisena ja loistavana, ja laineet alkoivat hehkua. Meri oli kirkas kuin peili, siellä täällä se vain väreili, kun kalat paetessaan jotakin näkymätöntä vihollista hypähtelivät vedestä etsien turvaa toisesta alkuaineesta. Taivaanrannassa näkyi kalastajien purjeveneitä, valkoisia ja siroja kuin kalalokit, tai kauppalaivoja, jotka olivat tavaroineen matkalla Korsikaan tai Espanjaan.

Vaikka taivas olikin kirkas ja kullankirkas valo täyttikin koko maiseman, istui kreivi viittaansa verhoutuneena ja muisteli matkansa kaikkia kamalia yksityiskohtia. Hän muisti Catalansista vilkkunutta yksinäistä tulta, muisti, kuinka hän vasta nähdessään Ifin linnan sai tietää, minne häntä vietiin, kuinka hän taisteli santarmien kanssa aikoessaan syöksyä veteen, kuinka epätoivoinen hän oli jouduttuaan voitetuksi, ja kuinka kylmältä oli tuntunut pyssynpiipun suu, kun se renkaana painui hänen ohimolleen.

Ja niin kuin kesän helteessä kuivuneet lähteet syyssateiden vaikutuksesta jälleen täyttyvät ja alkavat pisara pisaralta valua yli reunojen, niin Monte-Cristokin tunsi, miten sappi, joka aikoinaan oli täyttänyt Edmond Dantèsin rinnan ja sitten jo kuivunut, taas alkoi paisua. Hän ei enää nähnyt kaunista taivasta, ei siroa venettä, ei häikäisevää valoa. Taivas peittyi synkkiin pilviin, ja Ifin linna kohosi näkyviin kuin musta jättiläinen. Monte-Cristo vavahti kuin olisi nähnyt verivihollisen.

He saapuivat perille.

Vaistomaisesti kreivi vetäytyi veneen perimmäiseen sopukkaan asti. Soutaja koetti turhaan selittää iloisimmalla äänellään:

— Olemme perillä.

Samalle paikalle, samalle kalliolle vartijat olivat laahanneet Edmond Dantèsin ja pistinten avulla pakottaneet hänet astumaan samoja portaita.

Dantèsista matka oli tuntunut hyvin pitkältä, Monte-Cristosta se tuntui hyvin lyhyeltä; jokainen aironveto oli herättänyt eloon tuhansia ajatuksia ja muistoja.

Heinäkuun vallankumouksen jälkeen ei Ifin linnassa ollut vankeja. Vain tullivartijoita asusti vahtihuoneissa. Portinvartija odotti matkailijoita näyttääkseen heille tätä kauhunpaikkaa, jonne uteliaisuus veti ihmisiä. Mutta vaikka kreivi oli täysin selvillä tästä kaikesta, hän valahti kalman kalpeaksi tullessaan holvin alle ja värisi sydänjuuriaan myöten, astuessaan pimeitä portaita myöten tyrmään, jonka oli halunnut nähdä.

Ketään vanginvartijaa restauraation ajoilta ei ollut enää linnassa. Portinvartijakin oli ollut siellä vasta vuodesta 1830 lähtien.

Kreivi astui omaan vankilaansa.

Kapeasta seinäaukosta tunkeutuva heikko päivänsäde valaisi sitä. Hän näki paikan, missä oli ollut hänen vuoteensa, joka sittemmin oli siirretty pois. Aukko, jonka apotti Faria oli puhkaissut, häämötti myös näkyvissä, vaikkakin tukittuna.

Monte-Cristo tunsi polviensa horjuvan. Hän tarttui puurahiin ja istui sille.

— Tiedetäänkö tästä vankilasta muuta kuin että Mirabeau oli täällä vankina? kysyi kreivi. — Kerrotaanko mitään tarinoita yksinäisistä kamalista suojista, jonne ei voisi kuvitella ihmisen sulkevan toista elävää olentoa?

— Kerrotaan kyllä, sanoi portinvartija, — ja juuri tästä tyrmästä vanginvartija Antoine on kertonut minulle erään tarinan.

Monte-Cristo vavahti. Antoine oli ollut hänen vartijansa. Hän oli melkein unohtanut koko miehen, mutta kuultuaan hänen nimensä hän heti muisti ruskeapukuisen, mustapartaisen hahmon ja oli kuulevinaan hänen avainnippunsa kalinan.

— Tahtooko herra kuulla sen? kysyi portinvartija.

— Tahdon, sanoi Monte-Cristo, — kertokaa.

— Tässä tyrmässä, kertoi portinvartija, — asui kauan sitten eräs hyvin vaarallinen vanki, sitä vaarallisempi, koska oli hyvin ovela. Samaan aikaan täällä oli myös vankina muuan hyväntahtoinen, hullu pappi.

— Miten hänen hulluutensa ilmeni?

— Hän tarjosi miljoonia päästäkseen vapauteen.

Monte-Cristo kohotti silmänsä taivasta kohden, mutta ei nähnyt taivasta; kiviverho oli hänen ja taivaan välillä. Hän tuli ajatelleeksi, että vielä paksumpi verho oli ollut niiden silmien edessä, joille apotti Faria oli tarjonnut aarteitaan.

— Tapasivatko nämä vangit toisiaan? kysyi Monte-Cristo.

— Se oli ankarasti kielletty, sanoi portinvartija. — Mutta he uhmasivat kieltoa ja kaivoivat käytävän toisesta tyrmästä toiseen.

— Kumpi heistä kaivoi käytävän?

— Nuori mies tietysti, sanoi portinvartija. — Hän oli ovela ja väkevä, apotti oli vanha ja heikko ja sitä paitsi niin sekaisin päästään, ettei olisi voinut toimia johdonmukaisesti.

— Te sokeat…! mutisi Monte-Cristo itsekseen.

— Nuori mies siis kaivoi käytävän, jatkoi portinvartija. — Millä aseilla, sitä ei tiedetä. Mutta todistuksena käytävän olemassaolosta on vielä jälkikin. Tuolla, näettekö?

Hän vei soihdun lähelle muuria.

— Todellakin, sanoi kreivi mielenliikutuksesta värisevällä äänellä.

— Tätä tietä vangit pääsivät toistensa yhteyteen. Kuinka kauan yhteyttä kesti, ei tiedetä. Eräänä päivänä vanha vanki sairastui ja kuoli. Arvatkaahan, mitä nuori vanki teki? kysyi portinvartija keskeyttäen kertomuksensa.

— Kertokaahan.

— Hän vei vainajan omaan vuoteeseensa nukkumaan, käänsi kasvot seinään päin, palasi sitten tyhjään tyrmään, sulki aukon ja pujahti vainajan säkkiin. Oletteko ennen kuullut mokomasta keksinnöstä?

Monte-Cristo sulki silmänsä, ja eli uudelleen kaiken, mitä oli tuntenut, kun karkea, kylmä kangas painui hänen kasvoilleen. Portinvartija jatkoi:

— Hänen tuumansa oli seuraava. Hän luuli, että Ifin linnassa kuolleet vangit haudattaisiin, ja kun hän arveli, ettei niille arkkua anneta, uskoi hän voivansa nostaa mullan yltään hartioillaan. Mutta linnassa vallitsikin, paha kyllä, toinen tapa, joka teki hänen tuumansa tyhjäksi. Kuolleita ei haudattukaan, heidän jalkoihinsa vain sidottiin kuula ja heidät heitettiin mereen. Niin tehtiin nytkin. Nuori mies heitettiin pengermältä mereen. Seuraavana päivänä löydettiin oikea vainaja vuoteelta ja kaikki tuli ilmi, sillä hautaajat kertoivat sen, mitä eivät ensin olleet uskaltaneet ilmoittaa, nimittäin, että he heittäessään ruumiin mereen olivat kuulleet kamalan huudon, joka miehen mukana hukkui veteen.

Kreivi hengitti raskaasti, hiki valui hänen otsaltaan, tuska kouristi hänen sydäntään.

— Ei, sanoi hän itsekseen, — epäilykseni olikin vain unohduksen alkua. Mutta täällä sydän uudelleen täyttyy yli äyräittensä ja huutaa kostoa.

— Entä vanki, kysyi hän, — onko hänestä sittemmin kuultu?

— Ei koskaan, ei milloinkaan. Ymmärrättehän, että hän saattoi pudota vain kahdella tavalla: joko vatsalleen — ja koska hän putosi viidenkymmenen jalan korkeudelta, hän kuoli heti paikalla.

— Kerroittehan, että hänen jalkoihinsa sidottiin kuula, hän putosi siis suoraan.

— Tai hän putosi suoraan, jatkoi portinvartija, — ja silloin kuula painollaan veti hänet pohjaan asti, jonne hän jäi, miesparka!

— Surkutteletteko häntä?

— Surkuttelen kyllä, vaikka hän olikin omassa elementissään.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Kerrottiin näet, että tämä onneton oli aikoinaan ollut meriupseeri ja joutunut kiinni bonapartelaisuutensa tähden.

— Totuus! ajatteli kreivi, — Jumala on luonut sinut nousemaan laineista ja liekeistä. Tuon merimiesraukan muisto siis elää muutamien mielessä. Hänen kamalaa tarinaansa kerrotaan lieden ääressä, ja kuulija värisee ajatellessaan, miten hän putosi ilman halki upotakseen syvään mereen.

— Eikö koskaan ole kuultu hänen nimeään? kysyi kreivi ääneen.

— Ei ole, sanoi vahti, — kuinka se olisikaan ollut mahdollista? Hänestä ei tiedetty muuta, kuin että hänen numeronsa oli 34.

— Villefort, Villefort! mutisi kreivi. — Sitä numeroa olet varmaankin usein hokenut, kun haamuni unettomina öinä vainosi sinua.

— Tahtooko herra nähdä vielä muuta? kysyi portinvartija.

— Kyllä, näyttäkää minulle tuon apotti-raukan tyrmä.

— Ahaa, numero 27:n?

— Niin, numero 27:n, toisti Monte-Cristo.

Hän oli vielä kuulevinaan apotti Farian äänen ilmoittavan seinän läpi oman numeronsa ja kysyvän hänen numeroaan.

— Tulkaa.

— Odottakaahan, sanoi Monte-Cristo, — antakaa minun katsella tämän tyrmän joka kolkkaa.

— Sehän sopii mainiosti, koska olen unohtanut tuon toisen tyrmän avaimen. Jätän teille soihdun.

— Ei, ottakaa se vain mukaanne.

— Tehän jäätte pimeään.

— Minä näen pimeässä.

— Juuri niin kuin hänkin.

— Kuka?

— Numero 34. Kerrotaan hänen tottuneen niin täydellisesti pimeyteen, että olisi voinut nähdä nuppineulan kammionsa pimeimmässä sopukassa.

— Hän tarvitsi kymmenen vuotta päästäkseen niin pitkälle, mutisi kreivi.

Opas poistui ottaen soihdun mukaansa.

Kreivi oli ollut oikeassa. Oltuaan vain muutaman sekunnin pimeässä hän erotti jo jokaisen esineen aivan yhtä hyvin kuin päivälläkin. Nyt hän vasta oikein tunsikin tyrmän.

— Niin, sanoi hän, — tuossa on kivi, jolla istuin, tuossa on kuoppa, jonka olkapääni on kaivanut seinään. Tuossa on jälkiä verestäni, joka vuoti päästäni kun eräänä päivänä koetin murskata kalloni seinään…! Nuo numerot … muistan ne … ne kirjoitin eräänä päivänä, kun laskin, voisinko nähdä isäni elossa, jos pääsisin vankilasta ja kuinka vanha Mercedes silloin olisi, tapaisinko hänet vielä vapaana… Tehtyäni nämä laskelmani elätin hetken aikaa mielessäni toivoa… En ottanut lukuun nälkää ja uskottomuutta!

Ja katkera nauru kaikui kreivin suusta. Hän oli aivan kuin unessa näkevinään isäänsä vietävän hautaan … Mercedeksen astuvan vihkialttaria kohden.

Hän huomasi toisessa seinässä kirjoitusta. Se erottautui vieläkin vaaleana vihertävästä seinästä.

"Jumalani", luki Monte-Cristo, "anna minun pitää muistini!"

— Niin, huudahti hän. — Se oli viimeisten aikojeni rukous. En enää pyytänyt vapautta, pyysin vain saada pitää muistini, sillä pelkäsin tulevani hulluksi ja unohtavani kaiken. Jumala, sinä annoit minun pitää muistini, ja minä olen muistanut. Kiitos, kiitos, Jumalani!

Tänä hetkenä soihdun valo välkkyi seinällä. Vahti palasi.

— Seuratkaa minua, sanoi hän.

Ja hän kulki edeltä pitkin maanalaista käytävää, joka vei toiselle ovelle.

Täälläkin muistojen paljous yllätti Monte-Criston.

Ensimmäiseksi osui hänen silmiinsä keskipäivän viiva, jonka avulla Faria oli laskenut tunnit. Sitten hän näki sen vuoteen jätteet, jolla vankiraukka oli kuollut. Lämmin, suloinen tunne täytti kreivin sydämen, kiitollisuuden tunne. Kaksi kyyneltä valui hänen silmistään.

— Täällä, sanoi vahti, — oli hullu apotti. Tätä tietä nuori mies tuli hänen luokseen. (Ja hän näytti Monte-Cristolle käytävän aukkoa, jota tästä päästä ei ollut tukittu.) Kiven väristä päättäen on eräs tiedemies laskenut, että vangit seurustelivat toistensa kanssa ainakin kymmenen vuotta. Miesraukat, mahtoi heillä olla ikävä noina kymmenenä vuotena!

Dantès otti muutamia kultarahoja taskustaan ja ojensi kätensä miestä kohden, joka jo toisen kerran sääli häntä, vaikka ei tuntenutkaan.

Vahti otti rahat vastaan luullen saaneensa muutamia pikkurahoja, mutta soihdun valossa hän huomasi, minkä rahamäärän vieras olikin antanut.

— Hyvä herra, sanoi hän, — olette erehtynyt.

— Kuinka niin?

— Olette antanut minulle kultaa.

— Niin olen.

— Mitä! Onko tarkoituksenne antaa minulle kultaa?

— On. Pitäkää se hyvällä omallatunnolla.

Portinvartija katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.

— Ja kunnialla, lisäsi kreivi kuten Hamlet.

— Hyvä herra, sanoi portinvartija, voimatta uskoa onneaan, — en ymmärrä teidän anteliaisuuttanne.

— Helpostihan sen ymmärtää, hyvä ystävä, sanoi kreivi. — Olen ollut merimies, ja kertomuksenne on tehnyt minuun syvän vaikutuksen.

— Koska olette näin jalomielinen, sanoi opas, — niin lahjoitan teille jotakin, mikä on yhteydessä kertomani tarinan kanssa.

— Todellako? huudahti kreivi. — Mitä se on?

— Kuulkaahan mitä tapahtui, sanoi vahti. — Ajattelin näin: Huoneesta, jossa joku vanki on oleillut viisitoista vuotta, löytää aina jotakin. Aloin siis tutkia seiniä.

— Ah! Se on totta, sanoi Monte-Cristo muistaen apotin kätköpaikat.

— Huomasin, että vuoteen pääpuolen kohdalla ja liedessä oli onttoja paikkoja, jatkoi vahti. — Nostin kivet ja löysin…

— Köysitikapuut ja työkaluja? huudahti kreivi.

— Mistä sen tiedätte? kysyi vahti kummastuneena.

— En minä tiennyt, minä vain aavistin, sanoi kreivi. — Tavallisesti sellaisia esineitä löytää vankien kätköistä.

— Niin, sanoi opas, — löysin todellakin köysitikapuut ja työkaluja.

— Ja ne ovat vieläkin hallussanne? huudahti Monte-Cristo.

— Eivät. Olen myynyt nämä hyvin merkilliset esineet matkustajille. Mutta minulla on vielä muuta jäljellä.

— Mitä? kysyi kreivi kärsimättömästi.

— Jonkinmoinen kirja, joka on kirjoitettu kankaanliuskoille.

— Oh! huudahti Monte-Cristo, — onko teillä tuo kirja?

— En tiedä, onko se kirja, sanoi portinvartija, — mutta kyllä se on hallussani.

— Menkää noutamaan se, ystäväni, menkää noutamaan, sanoi kreivi. — Saatte palkkanne.

Oppaan poistuttua kreivi polvistui tämän vuoteen ääreen, jonka kuolema oli muuttanut hänelle alttariksi.

— Minun toinen isäni, sanoi hän, — sinä, joka annoit minulle vapauden, tiedot ja rikkauden, sinä, joka meitä korkeampana olentona tiesit hyvän ja pahan! Jos haudassa on jotakin, joka värähtää, kun maan päälle jääneet meitä kutsuvat, jos ruumiin kirkastumisen jälkeen jokin osa sielusta jää niille seuduille, joissa olemme paljon rakastaneet ja paljon kärsineet, niin puhu minulle jollakin sanalla, viittauksella, merkillä, sinä, jalo sydän, ylevä olento, syvä sielu, rukoilen sinua isällisen rakkautesi ja oman pojankunnioitukseni nimessä. Riistä minulta epäilys, joka tulee omantunnonvaivaksi, ellei se muutu vakaumukseksi.

Kreivi painoi päänsä kumaraan ja laski kätensä ristiin.

— Tässä, herra! sanoi ääni hänen takanaan.

Monte-Cristo vavahti ja kääntyi.

Portinvartija ojensi hänelle ne kangasliuskat, joille apotti Faria oli koonnut kaikki tietämyksensä aarteet. Apotin käsikirjoitus oli hänen suuri teoksensa Italian yhtenäisyydestä.

Kreivi tarttui siihen kiihkeästi, ja hänen silmänsä osuivat kirjan päällysliuskalla olevaan lauseeseen:

"Sinä riistät lohikäärmeeltä hampaat ja leijonan tallaat jalkoihisi, sanoo Herra."

— Ah! huudahti hän, — siinä on vastaus! Kiitos, ystäväni, kiitos!

Hän otti taskustaan pienen lompakon, jossa oli kymmenen tuhannen frangin seteliä, ja sanoi:

— Kas tässä, ottakaa tämä lompakko.

— Annatteko sen minulle?

— Annan, mutta sillä ehdolla, että avaatte sen vasta, kun minä olen lähtenyt.

Ja pistäen poveensa käsikirjoituksen, joka oli hänelle kalliimpi kuin suurinkaan aarre, kreivi riensi pois maanalaisista vankiloista, hyppäsi veneeseen ja sanoi:

— Marseilleen!

Kun vene loittoni, kreivi loi katseensa synkkään linnaan ja sanoi itsekseen:

— Turma niille, jotka minut tuohon synkkään rakennukseen sulkivat ja sitten minut unohtivat!

Voitto oli täydellinen; kreivi oli kahdesti kukistanut epäilyksen.

Kulkiessaan jälleen Catalansin ohitse kreivi kääntyi poispäin, kietoi päänsä viittaansa ja lausui hiljaa ja hellästi naisen nimen. Se oli Haydéen nimi.

Astuttuaan maihin Monte-Cristo lähti kulkemaan hautausmaata kohden, jossa tiesi tapaavansa Morrelin.

Kreivikin oli kymmenen vuotta sitten etsinyt tältä hautausmaalta hautaa, mutta etsinyt turhaan. Hän oli palannut Ranskaan miljoonineen, mutta ei voinut löytää nälkään kuolleen isänsä hautaa.

Morrel oli kyllä pystyttänyt haudalle ristin, mutta risti oli kaatunut ja haudankaivaja oli tehnyt niin kuin heidän tapansa oli: käyttänyt lahonneen ristin polttopuuksi.

Kunnon laivanvarustaja oli ollut onnellisempi. Lapset olivat vieneet hänet hautausmaalle vaimonsa viereen, joka kaksi vuotta aikaisemmin oli mennyt ikuisuuteen. Rautaisen aitauksen sisällä oli kaksi leveätä marmorilevyä ja niissä heidän nimensä. Aitauksen kulmassa kasvoi sypressi.

Maximilien nojasi sypressiin ja tuijotti hautoja. Hänen surunsa oli suuri, melkein mieletön.

— Maximilien, sanoi kreivi, — älkää suunnatko katsettanne sinne, vaan tuonne!

Ja hän osoitti taivasta.

— Kuolleet ovat kaikkialla, sanoi Morrel, — niinhän sanoitte minulle, kun lähdimme Pariisista.

— Maximilien, sanoi kreivi, — matkalla pyysitte minulta lupaa saada jäädä muutamaksi päiväksi Marseilleen. Onko se vielä toivomuksenne?

— Minulla ei ole mitään toivomuksia, kreivi, mutta mielestäni minun on täällä helpompi odottaa kuin muualla.

— Sitä parempi, Maximilien, sillä eroan nyt teistä ja luotan sanaanne. Voinhan luottaa?

— Minä unohdan sanani, kreivi, sanoi Morrel, — minä unohdan sen.

— Ette, te ette sitä unohda, Morrel, sillä ennen kaikkea muuta olette kunnon mies, ja olette vannonut minulle, että pidätte lupauksenne, ja vannotte nyt uudelleen.

— Kreivi, säälikää minua! Kreivi, minä olen niin onneton!

— Olen tuntenut miehen, joka oli teitä onnettomampi.

— Mahdotonta.

— Siinä suhteessahan me ihmisraukat olemme ylpeitä, sanoi Monte-Cristo, — että jokainen onneton luulee itseään toista onnettomammaksi.

— Kuka voi olla onnettomampi kuin se, joka on kadottanut ainoan, mitä maan päällä rakasti ja kaipasi?

— Kuulkaahan, Morrel, ja kääntäkää hetkiseksi huomionne siihen, mitä nyt kerron. Olen tuntenut miehen, joka samoin kuin tekin luopui kaikista ajatuksista saada omistaa rakastamansa naisen. Tämä mies oli nuori, hänellä oli vanha isä, jota hän rakasti, ja morsian, jota hän jumaloi. Hän oli viettämäisillään häitään, kun kohtalo äkkiä puuttui hänen elämäänsä tavalla, joka sai hänet epäilemään Jumalan hyvyyttä, ellei Jumala myöhemmin olisi todistanut, että tämä oli vain keino, jonka kautta hän johdatti kaiken kauniiseen, yhtenäiseen loppuun. Tuo kohtalon isku siis riisti mieheltä vapauden, morsiamen, tulevaisuuden, josta hän uneksi ja jonka hän luuli saavuttavansa — sillä hän oli sokea eikä voinut nähdä tulevaisuuteen —, ja heitti hänet vankityrmään.

— Vankityrmästä pääsee viikon, kuukauden, vuoden päästä, sanoi Morrel.

— Hän oli siellä neljätoista vuotta, Morrel, sanoi kreivi laskien kätensä nuoren miehen olalle.

Maximilien vavahti.

— Neljätoista vuotta! sanoi hän hiljaa.

— Neljätoista vuotta! kertasi kreivi. — Näinä neljänätoista vuotena oli hänelläkin epätoivon hetkiä, hänkin uskoi niin kuin tekin, Morrel, että hän oli maailman onnettomin ihminen, ja hän aikoi surmata itsensä.

— Mutta?

— Mutta ratkaisevalla hetkellä Jumala ilmestyi hänelle erään ihmisen välityksellä, sillä Jumala ei enää tee ihmeitä. Ehkä hän ei ensi hetkellä täydellisesti käsittänyt tätä Jumalan suurta laupeutta, mutta lopulta hän tuli kärsivälliseksi ja odotti. Eräänä päivänä hän aivan kuin ihmeen kautta pääsi haudastaan, aivan toisena ihmisenä, rikkaana, mahtavana, melkein jumalana. Ensimmäiseksi hän lähti etsimään isäänsä. Hänen isänsä oli kuollut!

— Minunkin isäni on kuollut, sanoi Morrel.

— Mutta teidän isänne kuoli syliinne rakastettuna, onnellisena, kunnioitettuna, rikkaana, iäkkäänä; hänen isänsä kuoli köyhänä, epätoivoisena, epäillen, tokko Jumalaa olikaan. Ja kun hänen poikansa kymmenen vuotta myöhemmin etsi hänen hautaansa, niin se oli kokonaan hävinnyt, eikä kukaan voinut hänelle sanoa: "Tässä lepää Herrassa se mies, joka sinua niin paljon rakasti."

— Oh! sanoi Morrel.

— Tämä poika oli siis paljon onnettomampi kuin te, Morrel, sillä hän ei edes tietänyt, missä hänen isänsä hauta oli.

— Mutta, sanoi Morrel, — olihan hänellä edes rakastamansa nainen.

— Erehdytte, Morrel, tuo nainen…

— Oliko hän kuollut? huudahti Morrel.

— Paljon pahempaa, hän oli ollut uskoton, oli mennyt sulhasensa vainoojan kanssa naimisiin. Huomaattehan nyt, Morrel, että tuo mies oli vielä paljon onnettomampi kuin te.

— Entä antoiko Jumala tuolle miehelle lohdutuksen? kysyi Morrel.

— Jumala antoi hänelle ainakin rauhan.

— Voiko hän vielä kerran tulla onnelliseksi?

— Ainakin hän sitä toivoo, Maximilien.

Nuoren miehen pää painui kumaraan.

— Olen antanut teille lupaukseni, sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti ja ojentaen kätensä Monte-Cristolle. — Mutta muistakaa…

— Lokakuun viidentenä päivänä odotan teitä Monte-Criston saarella, Morrel. Neljäntenä päivänä on purjevene teitä varten valmiina Bastian satamassa. Veneen nimi on Eurus. Mainitsette nimenne kapteenille, ja hän tuo teidät luokseni. Asia on siis sovittu, Maximilien, onhan?

— On, kreivi, ja minä toimin määräysten mukaan. Mutta muistakaa, että lokakuun viidentenä päivänä…

— Voi teitä lasta, joka ette vielä tiedä, mitä miehen lupaus on… Olen parikymmentä kertaa sanonut teille, että jos sinä päivänä vielä haluatte kuolla, niin minä autan teitä, Morrel. Hyvästi.

— Jätättekö minut?

— Jätän, minulla on asiaa Italiaan. Jätän teidät yksin, surun saaliiksi, tuon mahtavan kotkan saaliiksi, jonka Herra lähettää tuomaan valittunsa jalkojensa juureen. Kertomus Ganymedeksesta ei ole mikään taru, Maximilien, se on vertaus.

— Milloin lähdette?

— Heti paikalla. Höyrylaiva odottaa minua, tunnin päästä olen jo loitolla teistä. Seuraatteko minua satamaan asti?

— Mielelläni, kreivi.

— Syleilkää minua.

Morrel seurasi kreiviä satamaan asti. Savu nousi jo laivasta pylväänä taivasta kohden. Laiva lähti heti, ja tunnin päästä — niin kuin kreivi oli sanonut — savu näkyi vain heikkona valkoisena juovana idänpuoleisella taivaalla, jolle yön usvat jo alkoivat nousta.

114. Peppino

Samaan aikaan, jolloin kreivin höyrylaiva katosi Morgionin niemen taakse, oli mies, joka ajoi Firenzestä Roomaan postivaunuilla, juuri sivuuttanut Aquapendenten kylän. Hän ajoi niin kovaa kuin mahdollista, päästäkseen eteenpäin herättämättä kuitenkaan epäluuloja.

Hänen yllään oli päällystakki, joka matkalla oli jokseenkin turmeltunut, mutta jonka napinreiässä loisti uudenuutukainen kunnialegioonan nauha. Tämä samoin kuin murteellinen puhetapakin paljasti miehen ranskalaiseksi. Hän oli jo senkin perusteella kotoisin maasta, missä puhuttiin maailmankieltä, ettei hän osannut muita italiankielisiä sanoja kuin musiikkisanoja. Mutta niitähän, samoin kuin Figaron goddam-sanaa voidaan käyttää ilmaisemaan kaikenlaisia kielellisiä hienouksia.

— Allegro! sanoi hän mäkeä noustessa.

— Moderato! sanoi hän alamäessä.

Ja Jumala tietää, että kun Firenzestä matkustetaan Roomaan Aquapendenten kautta, on mäkiä runsaasti.

Ne kunnon miehet, joille hän sanat lausui, olivat niistä kovasti huvittuneita.

Kun tultiin Stortaan, josta Rooma, ikuinen kaupunki, näkyy, matkustaja ei joutunut innostuneen uteliaisuuden valtaan eikä noussut vaunuissaan seisaalleen nähdäkseen kuuluisan Pietarinkirkon tornin. Ei, hän otti vain taskustaan lompakon ja siitä neljään osaan käännetyn paperin, avasi sen ja kääri jälleen kokoon melkein kunnioittavan huolellisesti ja sanoi:

— Hyvä, se on vielä tallella.

Vaunut ajoivat Porta del Popolon kautta, kääntyivät vasemmalle ja pysähtyivät London-hotellin eteen.

Signor Pastrini, entinen tuttavamme, otti hänet hattu kädessä ovella vastaan. Matkustaja astui vaunuista, tilasi hyvän päivällisen, kysyi Thomson & Frenchin osoitetta, ja sai heti kuulla, että se oli Rooman tunnetuin pankkiliike ja sijaitsi Via dei Banchin varrella, Pietarinkirkon lähellä.

Roomassa, niin kuin kaikkialla muuallakin herättää postivaunujen saapuminen huomiota. Kymmenen nuorta Mariuksen ja Gracchuksen avojalkaista jälkeläistä, joiden takkien kyynärpäät olivat rikki, toinen käsi kupeella, toinen kauniissa kaaressa pään päällä, katseli matkustajaa, vaunuja ja hevosia. Näihin katupoikiin liittyi viisikymmentä paavin valtakuntaan kuuluvaa tyhjäntoimittajaa, jotka Angelo-sillalta syljeskelevät Tiberiin, silloin kun siinä sattuu olemaan vettä.

Ja kun nämä Rooman katupojat ja tyhjäntoimittajat ovat siinä suhteessa pariisilaisia virkaveljiään etevämpiä, että he ymmärtävät kaikkia kieliä, varsinkin ranskaa, kuulivat he matkustajan tilaavan itselleen huoneiston ja päivällisen ja kysyvän, missä Thomson & Frenchin pankkiliike oli.

Tästä oli seurauksena, että kun matkustaja sitten lähti hotellista varsinaisen oppaan seurassa, erottautui uteliaitten joukosta matkustajan huomaamatta ja oppaan muka huomaamatta muudan mies, joka alkoi seurata matkustajaa jonkin matkan päässä, niin huolellisesti kuin pariisilainen salapoliisi.

Ranskalaisella oli sellainen kiire päästä Thomson & Frenchin pankkiliikkeeseen, että hän ei joutanut edes odottamaan, kunnes vaunut oli valjastettu. Vaunujen piti saada hänet kiinni joko matkalla tai odottaa pankkiirin ovella. He saapuivat perille niin etteivät vaunut ennättäneet saada heitä kiinni. Ranskalainen astui sisään jättäen eteiseen oppaansa, joka heti ryhtyi puheisiin parin kolmen toimettoman tai pikemmin sanoen monitoimisen miehen kanssa, jommoisia aina oleilee Roomassa pankkien, kirkkojen, raunioitten, museoiden ja teattereiden edustalla.

Ranskalaisen mukana astui uteliaitten joukosta erottautunut mieskin sisään. Ranskalainen soitti konttorin ovikelloa ja astui ensimmäiseen huoneeseen. Hänen varjonsa seurasi.

— Tämähän on Thomson & Frenchin pankkiliike? kysyi matkustaja.

Huonetta vartioivan kirjanpitäjän viittauksesta meni lakeija heti vierasta vastaan.

— Kenet saan ilmoittaa? kysyi lakeija valmistautuen astumaan edellä.

— Paroni Danglars'in, vastasi matkustaja.

— Tulkaa, sanoi lakeija.

Ovi aukeni, lakeija ja paroni katosivat tästä ovesta. Danglars'in jäljestä tullut mies istui penkille odottamaan.

Kirjanpitäjä kirjoitti noin viiden minuutin ajan, mies penkillään oli aivan hiljaa ja aivan vaiti. Sitten kirjanpitäjän kynä taukosi, hän nosti päänsä, katsahti ympärilleen ja nähdessään heidän olevan kahden sanoi:

— Ahaa, sinäkö se oletkin, Peppino?

— Niin, vastasi tämä lyhyesti.

— Olet siis vainunnut hyötyväsi jotakin lihavasta herrasta?

— Ei ole tarvinnut vainuta, me olemme saaneet tietää hänestä edeltäpäin.

— Tiedät siis, mitä varten hän on tänne tullut.

— Rahoja nostamaan hän tulee. Pääasia on vain tietää, kuinka paljon.

— Sen saat kohta tietää, ystäväni.

— Hyvä on, mutta älä vain anna vääriä tietoja, niin kuin äskettäin.

— Mitä ja ketä tarkoitat? Tuotako englantilaista, joka nosti täältä kolmetuhatta frangia?

— En, hänellä oli todellakin kolmetuhatta frangia, ja ne me löysimme. Tarkoitan tuota venäläistä prinssiä.

— Entä sitten?

— Sanoit, että hän sai kolmekymmentätuhatta liiraa, ja me löysimmekin vain kaksikymmentäkaksi.

— Etsitte huonosti.

— Luigi Vampa itse oli etsimässä.

— Siinä tapauksessa mies oli maksanut velkojaan…

— Venäläinenkö?

— Tai tuhlannut rahansa.

— Se voi kyllä olla mahdollista.

— Se on varmaa. Mutta annahan minun mennä tarkastuspaikalleni, ranskalainen toimittaa muuten asiansa niin etten minä saakaan tietää, kuinka paljon hän on saanut.

Peppino nyökkäsi, veti taskustaan rukousnauhan ja alkoi höpistä rukouksia. Kirjanpitäjä katosi samasta ovesta, josta paroni ja lakeija olivat menneet.

Kymmenen minuutin päästä kirjanpitäjä palasi aivan säteilevänä.

— No? kysyi Peppino ystävältään.

— Ole nyt varuillasi! sanoi kirjanpitäjä. — Summa on hyvin suuri.

— Viisi tai kuusi miljoonaa, eikö niin?

— Niin, sinä tiedät siis määrän?

— Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Criston kuittia vastaan.

— Aivan oikein, huudahti kirjanpitäjä. — Kuinka sinä tiedät kaiken niin hyvin?

— Johan sanoin, että meille oli edeltäpäin lähetetty tieto.

— Miksi siis käännyt minun puoleeni?

— Ollakseni siitä varma, että hän todellakin on oikea mies.

— Hän se on … viisi miljoonaa. Kaunis summa, vai mitä, Peppino?

— On.

— Me emme koskaan saa niin paljoa.

— Ainakin saamme siitä jonkin murusen, sanoi Peppino.

— Vaiti! Tuossa hän tulee.

Kirjanpitäjä tarttui kynäänsä ja Peppino rukousnauhaansa, toinen kirjoitti ja toinen rukoili oven auetessa.

Danglars tuli ulos säteilevänä pankkiirin saattaessa häntä ovelle asti.

Peppino poistui Danglars'in jäljestä.

Sopimuksen mukaan vaunut odottivat Danglars'ia Thomson & Frenchin talon edustalla. Opas piti ovea auki, opas on hyvin avulias ihminen, häntä voi käyttää vaikka mihin.

Danglars hyppäsi vaunuihin kepeästi kuin kaksikymmenvuotias. Opas sulki oven ja hyppäsi ajajan viereen.

Peppino nousi vaunujen takaistuimelle.

— Tahtooko teidän ylhäisyytenne nähdä Pietarinkirkon? kysyi opas.

— Minkä tähden? kysyi paroni.

— Minkä muun tähden kuin nähdäksenne sen?

— Minä en ole tullut Roomaan näkemään rakennuksia, sanoi Danglars ääneen. Sitten hän lisäsi aivan hiljaa itsekseen ahneuden hymyn väikkyessä hänen huulillaan: — Minä olen tullut nostamaan rahoja.

— Minne hänen ylhäisyytensä siis menee…

— Hotelliin.

— Casa Pastrini, sanoi opas ajajalle.

Ja ajurin vaunut läksivät nopeasti liikkeelle.

Kymmenen minuuttia myöhemmin paroni oli palannut huoneistoonsa, ja Peppino asettui istumaan penkille hotellin edustalle lausuttuaan ensin muutaman sanan eräälle noista ennenmainitsemistamme Mariuksen ja Gracchuksen jälkeläisistä, joka heti lähti kiitämään Capitoliumille päin.

Danglars oli väsynyt, tyytyväinen ja uninen. Hän meni levolle, pani lompakon tyynynsä alle ja vaipui uneen.

Peppinolla on runsaasti aikaa. Hän pelasi morra-pelïà kantajien kanssa ja joi pullollisen Orvieto-viiniä lohduttaakseen itseään.

Seuraavana päivänä Danglars heräsi myöhään, vaikka oli mennyt varhain levolle. Viitenä kuutena viimeisenä yönä hän oli nukkunut huonosti, mikäli ollenkaan.

Hän söi runsaasti, ja välittäen vähät kaupungin nähtävyyksistä, niin kuin oli sanonut, hän tilasi postihevoset kello kahdeksitoista.

Mutta Danglars ei ollut ottanut lukuun poliisilaitoksen muodollisuuksia ja postitalon isännän laiskuutta. Niinpä hevoset tulivat vasta kello kaksi, ja opas toi tarkastetun passin vasta kello kolme.

Kaikki nämä valmistukset olivat houkutelleet Pastrinin hotellin edustalle suuren joukon joutilaita.

Mahtavana asteli paroni tämän joukon läpi, joka nimitteli häntä ylhäisyydeksi saadakseen jonkin rovon. Tiedämmehän, että Danglars oli kansanmielinen ja että hän tähän asti oli antanut nimittää itseään ainoastaan paroniksi; mutta kun hän nyt kuuli itseään sanottavan hänen ylhäisyydekseen, tuntui se hänestä niin suloiselta, että hän antoi kymmenkunta paclia roskaväelle, joka olisi ollut valmis sanomaan häntä "teidän korkeudeksenne" saadakseen saman verran lisää.

— Minnepäin? kysyi ajaja italiankielellä.

— Anconaan, vastasi paroni.

Danglars aikoi ensin mennä Venetsiaan, nostaa siellä pankista osan rahojaan, matkustaa sen jälkeen Wieniin ja periä siellä loput. Hänen aikomuksensa oli asettua asumaan viimeksi mainittuun kaupunkiin, jota oli kehuttu huvitusten kaupungiksi.

Kun oli päästy puolentoista peninkulman päähän Roomasta, alkoi jo tulla pimeä. Danglars ei ollut aavistanut, että päivä oli kulunut niin pitkälle, muussa tapauksessa hän olisi jäänyt Roomaan. Hän kysyi ajurilta, kuinka pitkälti oli vielä matkaa lähimpään kaupunkiin.

— Non capisco,[13] vastasi ajaja.

Danglars nyökäytti päätään aivan kuin sanoakseen:

— Hyvä on!

Vaunut jatkoivat matkaansa.

— Ensimmäisellä postiasemalla pysähdyn, ajatteli Danglars.

Hän oli vielä saman tyytyväisyyden vallassa kuin eilenkin, ja siksi hän oli hyvin nukkunutkin. Hän lojui mukavasti kaksinkertaisilla joustimilla varustetuissa englantilaisissa vaunuissa, kaksi hyvää hevosta oli vetämässä, matkaa oli puoli neljättä peninkulmaa, sen hän tiesi. Minkä sille mahtaa, että mies on pankkiiri ja on onnellisesti tehnyt vararikon.

Danglars muisteli kymmenen minuutin ajan Pariisiin jäänyttä vaimoaan ja toisen kymmenen minuutin ajan tytärtään, joka neiti d'Armillyn seurassa kiersi maita ja mantereita; sitten hän ajatteli vielä kymmenen minuuttia velkojiaan ja millä tavoin käyttäisi rahansa. Ja kun hänellä ei sen jälkeen ollut enää mitään ajateltavaa, hän sulki silmänsä ja vaipui uneen.

Jos vaunut heilahtivat tavallista enemmän, avasi Danglars silmänsä, mutta aina hän näki ajavansa hyvää kyytiä pitkin Rooman campagnaa, jolla siellä täällä näkyi muinaisen vesijohtolaitoksen pylväitä kuin kivettyneitä jättiläisiä. Mutta yö oli kylmä, synkkä ja sateinen, ja kun mies on puolinukuksissa, on hänen viisaampaa pysytellä silmät ummessa vaunuissaan kuin pistää päänsä ikkunasta kysyäkseen, missä oltiin. Eihän ajaja kuitenkaan olisi osannut vastata muuta kuin: Non capisco.

Danglars siis nukkui arvellen ehtivänsä kyllä herätä päästyään postiasemalle.

Vaunut pysähtyivät. Oltiin siis majatalon luona.

Danglars avasi silmänsä, katsoi vaunujen ikkunasta odottaen näkevänsä kaupunkia tai ainakin kylää, mutta hän näki vain yksinäisen, rappeutuneen rakennuksen ja kolme neljä miestä, jotka liikkuivat kuin varjot.

Danglars odotti, että ajaja tulisi vaatimaan maksua ja päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen saadakseen uudelta ajomieheltä tiedustelluksi yhtä ja toista. Mutta hevoset riisuttiinkin valjaista ja uudet valjastettiin vaunujen eteen eikä kukaan tullut pyytämään maksua. Kummastuneena tästä Danglars avasi vaununoven, mutta voimakas käsi sulki sen heti ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Paroni hämmästyi, ja uni haihtui kokonaan.

— Hoi, sanoi hän ajurille, — hoi, mio caro!

Tämän oli Danglars oppinut, kun hänen tyttärensä lauloi duettoja prinssi Cavalcantin kanssa.

Mutta mio caro ei vastannut mitään. Danglars avasi silloin vaununikkunan.

— Hoi, ystävä, minne mennään? sanoi hän pistäen päänsä ikkunasta.

— Dentro la testa! huusi vakava ja käskevä ääni, jota seurasi uhkaava liike.

Danglars ymmärsi että dentro la testa merkitsee samaa kuin: Pää sisään! Hän edistyi huomattavan nopeasti italiankielessä.

Hän totteli hiukan levottomana, ja koska tämä levottomuus minuutti minuutilta lisääntyi, ei hänen ajatuksissaan enää jonkin ajan kuluttua vallinnutkaan sama tyhjyyden tunne kuin hänen matkalle lähtiessään ja uneen vaipuessaan. Päinvastoin hänen aivoissaan liikkui nyt suuri joukko ajatuksia, jotka kyllä pitivät varsinkin Danglars'in asemassa olevaa matkustajaa valveilla.

Hänen silmänsä alkoivat pimeässä nähdä terävästi, minkä ominaisuuden voimakkaat mielenliikutukset saavat aikaan, joskin kyky jännityksen vaikutuksesta sitten laukeaa. Ennen pelästymistä ihminen näkee tavallisesti kahta vertaa voimakkaammin kuin peloissaan ollessaan.

Danglars näki viittaan verhoutuneen miehen ratsastavan vaunujen oikealla puolella.

— Varmaankin santarmi, arveli hän. — Olisikohan Ranskan lennätinlaitos antanut minusta tiedon Rooman poliisilaitokselle?

Hän päätti päästä tästä selvyyteen.

— Minne minua viette? kysyi hän.

— Dentro la testa! huusi sama ääni yhtä uhkaavana kuin ennenkin.

Danglars kääntyi vasemmanpuoleista vaununovea kohden. Sen vieressä ratsasti toinen mies.

— Olen aivan varmasti joutunut kiinni, ajatteli Danglars hiki otsalla ja painautui vaunujen istuimen selkänojaa vastaan. Tällä kertaa hän ei tahtonut nukkua, hän mietti.

Vähän ajan päästä kuu nousi.

Vaunuistaan Danglars katseli maisemaa. Hän näki vesijohdon pylväät, nuo kivettyneet jättiläiset, mutta nyt ne eivät olleetkaan enää oikealla puolella, vaan vasemmalla.

Siitä hän ymmärsi, että vaunut olivat kääntyneet takaisinpäin ja että oltiin matkalla Roomaan.

— Voi minua onnetonta, sanoi hän itsekseen, — he ovat varmaankin luvanneet luovuttaa minut Ranskalle!

Vaunut kiitivät pelottavan kovaa vauhtia. Seuraava tunti tuntui kamalalta, sillä pakolainen huomasi kaikesta palaavansa samaa tietä kuin oli tullutkin. Lopulta hän näki edessään mustan seinän, jota vastaan luuli vaunujen murskautuvan. Mutta vaunut kääntyivätkin, sivuuttivat tämän mustan seinän, joka oli Rooman ulkomuuri.

— Oh, sanoi Danglars itsekseen, — emme palaakaan kaupunkiin, oikeuslaitos ei siis ole minua vanginnut. Hyvä Jumala, jos he ovatkin…

Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän muisti jännittävät kertomukset roomalaisista rosvoista, joita ei Pariisissa uskottu. Albert de Morcerf oli kertonut niistä rouva Danglars'ille ja Eugénielle siihen aikaan, kun hänestä piti tulla edellisen vävy ja jälkimmäisen aviomies.

— He ovat rosvoja! ajatteli hän.

Äkkiä vaunut vierivät pitkin maata, joka oli kovempaa kuin maantie. Danglars vilkaisi kummallekin puolelle ja näki omituisia rakennuksia. Morcerfin kertomuksen yksityiskohdat tulivat hänen mieleensä ja hän huomasi olevansa Via Appialla.

Vaunujen vasemmalla puolella näkyi laaksossa ympyriäinen kolo: Caracallan sirkus.

Oikeanpuoleisen oven vieressä ratsastavan miehen määräyksestä vaunut pysähtyivät.

Samassa aukeni vasemmanpuoleinen ovi:

— Scendi! lausui käskevä ääni.

Danglars astui heti ulos. Hän ei vielä puhunut italiankieltä, mutta hän ymmärsi jo sitä.

Kamalan pelon vallassa hän katseli ympärilleen ja näki neljä miestä, lukuun ottamatta ajajaa.

— Di quà, sanoi eräs näistä neljästä lähtien astumaan Via Appialta Rooman campagnalle vievää polkua pitkin.

Danglars seurasi opastaan vastustelematta, eikä hänen tarvinnut kääntyä tietääkseen, että nuo kolme muuta kulkivat hänen jäljessään. Mutta sitten hän oli huomaavinaan miesten asettuvan tasaisten välimatkojen päähän vartijoiksi.

Kuljettuaan ääneti noin kymmenen minuutin ajan Danglars tuli erään kukkulan ja tiheän pensaikon väliin. Siellä nuo kolme miestä muodostivat kolmion, jonka keskipisteenä hän oli.

Hän aikoi puhua, mutta hänen kielensä ei totellut.

— Avanti! sanoi taas ääni terävästi ja käskevästi.

Danglars ymmärsi täydellisesti sanojen tarkoituksen, sillä hänen takanaan oleva mies tyrkkäsi häntä niin lujasti, että hän töytäisi edellään kulkevaan oppaaseen.

Tämä opas oli ystävämme Peppino. Hän lähti kulkemaan pensaikon keskellä kiemurtelevaa polkua, jonka ainoastaan näädät ja sisiliskot olisivat tieksi voineet tunnustaa. Lopulta hän seisahtui kallionkielekkeen eteen, jonka päällä kasvoi tiheä pensaikko. Kallion alla oli aukko, ja Peppino hävisi siitä nopeasti kuin satunäytelmän haltiat katoavat näyttämön permannossa olevista luukuista.

Danglars'in takana kulkevan miehen sanat ja liikkeet kehottivat pankkiiria noudattamaan esimerkkiä. Ei ollut epäilemistäkään, ranskalainen vararikon tehnyt pankkiiri oli joutunut roomalaisten rosvojen käsiin.

Danglars totteli kuin mies, joka on joutunut kahden suuren vaaran väliin ja jonka pelko tekee rohkeaksi. Vaikka vatsa olikin tiellä, kun hän pujahteli Rooman campagnan koloihin, hän seurasi Peppinoa, sulki silmänsä, liukui alas ja putosi jaloilleen.

Ja päästyään maahan hän avasi silmänsä.

Käytävä oli leveä mutta pimeä. Peppino ei enää tahtonut salata itseään päästyään omalle alueelleen. Hän iski tulta ja sytytti soihdun.

Kaksi miestä seurasi jälkijoukkona; he tyrkkivät Danglars'ia heti kun hän pysähtyi ja veivät hänet loivaa tietä pitkin synkän näköiseen käytävien risteykseen.

Käytävän seiniin oli kaivettu koloja ruumiita varten, ja nuo mustat aukot valkoisessa kivessä muistuttivat kallojen mustia ja syviä silmiä.

Eräs vahti löi kädellään karbiininsa heloihin ja sanoi:

— Kuka siellä?

— Ystävä, ystävä! vastasi Peppino. — Missä kapteeni on?

— Tuolla, sanoi vartija osoittaen olkansa yli kallioon hakattua isoa salia, josta valo heijastui käytävään suurista kaariaukoista.

— Hyvä saalis, kapteeni, hyvä saalis, sanoi Peppino italiankielellä.

Ja tarttuen Danglars'in takin kaulukseen hän työnsi tätä edeltään aukosta saliin, jonka kapteeni näytti valinneen olinpaikakseen.

— Onko se hän? kysyi tämä, joka tarkkaavaisena oli lukenut Aleksanteri Suuren elämäkertaa Plutarkhoksen teoksesta.

— Hän itse, kapteeni, hän itse.

— Hyvä on, näyttäkää tänne.

Käskyä totellen Peppino vei soihdun niin äkkiä Danglars'in kasvojen lähelle, että tämä nopeasti peräytyi, etteivät hänen kulmakarvansa palaisi. Kauhu kuvastui hänen inhoittavissa kasvoissaan.

— Tuo mies on väsynyt, viekää hänet vuoteelleen, sanoi kapteeni.

— Oh, ajatteli Danglars, — tuo vuode on varmaankin kallioon hakattu hauta, ja uni on kuolema, johon minut vaivuttaa jokin noista pimeässä kimaltelevista tikareista.

Ison salin pimennosta nousi todellakin miehiä kuivista lehdistä tai sudentaljoista tehdyiltä vuoteiltaan. He olivat tuon miehen tovereita, miehen, jonka Albert de Morcerf oli nähnyt lukevan Caesarin kommentaarioita ja jonka Danglars näki lukevan Aleksanterin elämäkertaa.

Pankkiiri huokasi syvään ja seurasi opastaan; hän ei koettanutkaan rukoilla eikä huutaa. Hänellä ei ollut enää voimaa, ei tahtoa, ei tarmoa, ei tunnetta; hän meni minne häntä vietiin.

Hänen jalkansa osui kiveen, ja siitä hän huomasi, että hänen edessään oli portaat. Hän kumartui vaistomaisesti, ettei löisi päätään, ja tuli kammioon, joka oli hakattu kallioon.

Kammio oli siisti, vaikka alaston, kuiva, vaikka oli tavattoman syvällä maanpinnan alapuolella.

Kammion nurkkaan oli valmistettu kuivista lehdistä vuode, jonka päällä oli vuohennahkoja. Danglars otaksui, että se ennusti hänelle onnellista pelastumista.

— Jumalalle olkoon kiitos, sanoi hän, — sehän on oikea vuode!

Toisen kerran jo tunnin kuluessa hän turvautui Jumalaan. Sellaista ei ollut hänelle tapahtunut kymmeneen vuoteen.

— Ecco, sanoi opas.

Ja työnnettyään Danglars'in kammioon hän sulki oven.

Lukko narisi, Danglars oli vankina.

Vaikka ei ovessa olisi ollutkaan lukkoa, vain pyhä Pietari taivaan enkelin opastamana olisi voinut kulkea tämän miesjoukon lävitse, joka piti hallussaan San Sebastianon katakombeja ja lepäili päällikkönsä ympärillä, lukijamme ovat epäilemättä tunteneet tämän päällikön kuuluisaksi Luigi Vampaksi.

Danglars'kin oli tuntenut tämän rosvopäällikön, jonka olemassaoloa hän ei ollut uskonut, kun Albert de Morcerf oli siitä kertonut Pariisissa. Hän tunsi kuvauksesta jopa kammionkin, jossa Morcerf oli ollut vankina ja joka kaikesta päättäen oli varattu muukalaisille.

Danglars ajatteli tätä jonkinmoisella ilolla ja tuli rauhalliseksi. Koska rosvot eivät heti olleet häntä surmanneet, eivät he aikoneet häntä laisinkaan surmata.

Hänet oli vangittu ryöstötarkoituksessa, ja koska hänen taskuissaan ei ollut muuta kuin jokunen kultaraha, aiottiin vaatia häneltä lunnaat.

Hän muisti Morcerfin saaneen maksaa noin neljätuhatta piasteria. Koska hän piti itseään koko joukon arvokkaampana, laski hän omat lunnaansa kahdeksaksituhanneksi piasteriksi eli noin neljäksikymmeneksikahdeksaksituhanneksi frangiksi.

Hänellä oli jäljellä vielä noin viisi miljoonaa viisikymmentätuhatta frangia. Sillä pääsisi maailmassa vaikka kuinka pitkälle.

Hän oli melkein varma asiastaan, koska ei milloinkaan ollut kuullut kenenkään saaneen maksaa viittä miljoonaa viittäkymmentätuhatta frangia hengestään, ja niinpä hän heittäytyi vuoteelle ja käänneltyään itseään pari kolme kertaa nukkui yhtä rauhallisesti kuin sekin sankari, jonka elämäkertaa Luigi Vampa parhaillaan luki.

115. Luigi Vampan ruokalista

Jokaista unta, ellei se ole sitä unta, jota Danglars pelkäsi, seuraa herääminen.

Danglars heräsi.

Pariisilaisena hän oli herätessään tottunut näkemään edessään silkkiset vuodeverhot, sametinpehmeät seinäpeitteet, tuntemaan uunissa palavista puista nousevan lämmön ja katselemaan huoneen silkillä verhottua kattoa, ja niinpä hän nyt kalkkikiviluolassa herätessään luuli näkevänsä pahaa unta. Hän kosketteli vuodenahkoja ja luuli näkevänsä unta lappalaisista tai samojedeista.

Mutta tällaisissa tapauksissa epäilys voi sekunnissa muuttua täydeksi varmuudeksi.

— Niin, niin, sanoi hän itsekseen, — minä olen Albert de Morcerfin rosvojen vallassa.

Aivan ensimmäiseksi hän hengähti syvään, päästäkseen selville siitä, oliko hän haavoittunut vai eikö. Tämän hän oli oppinut Don Quixotesta, ja se oli ainoa kirja, josta hän jotakin muisti, vaikka ei ollut sitä kokonaan lukenutkaan.

— Ei, sanoi hän, — he eivät ole minua surmanneet eivätkä haavoittaneet, mutta ovat ehkä varastaneet minulta.

Ja hän pisti nopeasti kätensä taskuihinsa. Kaikki oli paikallaan; sata kultarahaa, jotka hän oli varannut matkaansa varten Roomasta Venetsiaan, oli housuntaskussa, ja viiden miljoonan viidenkymmenentuhannen frangin maksuosoitus hänen takkinsa taskussa.

— Kummallisia rosvoja! tuumi hän. — Hehän ovat jättäneet minulle kukkaroni ja lompakkoni! Arvasinhan jo eilen levolle mennessäni, että he vaativat lunnaat! Kas, kellonikin on tallella. Katsokaamme hiukan, paljonko kello on.

Danglars oli ennen levollemenoaan vetänyt kellonsa, Breguet'n mestariteoksen, ja se löi nyt puoli kuusi. Kellotta ei Danglars olisi tietänyt mitään ajasta, sillä valoa ei vankilaan päässyt.

Pitäisiköhän hänen vaatia rosvoja selittämään, mitä he oikeastaan tahtoivat, vaiko odottaa kärsivällisesti, kunnes nämä alkavat jotakin kysellä? Hän piti jälkimmäistä muotoa viisaampana ja odotti.

Hän odotti puoleenpäivään asti.

Koko tämän ajan oli ovella ollut vahti. Kello kahdeksalta oli tapahtunut vahdin vaihto.

Silloin Danglars'in oli tehnyt mieli nähdä, millainen mies häntä vartioi. Lampunvalon säteitä tunkeutui hänen kammioonsa oven raoista. Hän kurkisti raosta ja näki rosvon juovan nahkapullosta kulauksen viinaa, jonka löyhkä tuntui Danglars'ista sangen vastenmieliseltä.

— Hyi! sanoi hän väistyen kammionsa perälle asti.

Puolenpäivän aikaan tuli tämän miehen sijaan toinen vahti. Danglars lähestyi uudelleen oven rakoa. Uusi vartija oli tavattoman kookas, isosilmäinen, paksuhuulinen, litteänenäinen Goljat; hänen punainen tukkansa riippui olkapäille takkuisena kuin käärmenippu.

— Oho, sanoi Danglars, — tuo on pikemmin ihmissuden kuin ihmisen näköinen. Mutta minä olen vanha ja sitkeä, joten en ole hänelle mikään makupala.

Kuten lukija huomaa, oli Danglars niin tyyni, että saattoi vielä laskea leikkiäkin.

Samassa aivan kuin todistaakseen, ettei ollutkaan mikään ihmissusi, vartija istahti aivan vastapäätä ovea, otti laukustaan leipää, sipulia ja juustoa ja alkoi ahnaasti syödä.

— Hitto vieköön, sanoi Danglars luoden oven raosta katseen vartijan ateriaan, — hitto vieköön, en voi ymmärtää, kuinka tuollaista saastaa voi syödä.

Ja hän meni istumaan vuohennahoille, jotka saivat hänet muistamaan edellisen vartijan viinan hajua.

Mutta ajattelipa Danglars mitä tahansa, luonnon salaisuudet ovat käsittämättömät, ja aineelliset, alussa vastenmielisetkin houkutukset alkoivat tuntua nälkäisestä vatsasta suloisilta.

Danglars tunsi äkkiä oman vatsansa tyhjäksi; mies ei silloin enää tuntunut vastenmieliseltä, leipä ei mustalta eikä juusto vanhentuneelta. Raaka sipuli, villi-ihmisen vastenmielinen ruoka, muistutti hänelle eräitä kastikkeita ja keitoksia, joita hänen kokkinsa oli valmistanut, kun hän oli sanonut: "Herra Deniseau, valmistakaahan minulle tänään maukasta kotiruokaa."

Danglars nousi ja meni kolkuttamaan oveen.

Roisto kohotti päätään.

— Che cosa? kysyi hän.

— Kuulkaahan, kuulkaahan, ystävä, sanoi Danglars sormillaan naputtaen oveen, — minun mielestäni olisi jo aika antaa minullekin ruokaa!

Mutta jättiläinen ei häntä ymmärtänyt tai hänelle ei ollut annettu mitään määräyksiä Danglars'in ruoan suhteen, sillä hän vain jatkoi syömistään.

Danglars tunsi tulleensa nöyryytetyksi, eikä enää tahtonut olla missään tekemisissä tuon miehen kanssa, vaan heittäytyi vuoteelleen eikä hiiskunut enää sanaakaan.

Kului neljä tuntia. Jättiläisen sijaan tuli toinen rosvo. Danglars tunsi kamalia tuskia vatsassaan, nousi hiljaa, kurkisti oven raosta ja tunsi älykkään oppaansa.

Peppino koetti tehdä vartioimisensa niin mukavaksi kuin mahdollista, istui vastapäätä ovea ja laski polviensa väliin kivivadin, jossa oli kuumaa ja rasvaisen tuoksuvaa hernekeittoa. Keiton viereen hän vielä laski pienen korillisen Velletrin rypäleitä ja pullollisen Orvieto-viiniä.

Peppino oli kaikesta päättäen suuri herkuttelija.

Nähdessään nämä valmistelut Danglars tunsi veden valahtavan suuhunsa. Hän naputti hiljaa oveen.

— Kyllä tullaan, sanoi rosvo, joka käytyään usein Pastrinin hotellissa oli oppinut ranskaa.

Hän avasi oven.

Danglars tunsi hänet samaksi, joka oli hänelle karjaissut: "Pää sisään!" Mutta nyt ei ollut sopiva hetki ruveta moittimaan. Päinvastoin hän koetti olla mahdollisimman ystävällinen ja hymyili herttaisesti.

— Anteeksi, hyvä herra, sanoi hän, — mutta eikö minullekin anneta ruokaa?

— Tietysti, sanoi Peppino. — Onko teidän ylhäisyydellänne sattumalta nälkä?

— Sattumalta on oivallisesti sanottu, mutisi Danglars; — en ole kahteenkymmeneenneljään tuntiin syönyt mitään. Minun on nälkä, sanoi hän ääneen, — sangen kova nälkä onkin.

— Ja teidän ylhäisyytenne tahtoo siis syödä?

— Heti paikalla, jos se vain on mahdollista.

— Se käy kyllä päinsä, sanoi Peppino, — täällä saa mitä tahansa, tietysti maksusta niin kuin kristittyjen luona on tapana.

— Se on selvää, sanoi Danglars, — vaikka tosin minun mielestäni niiden, jotka ottavat toisen vangiksi, tulisi antaa ruokakin.

— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, — se ei ole täällä tapana.

— Se ei ole mikään pätevä syy, sanoi Danglars, joka ystävällisyydellään aikoi lauhduttaa vartijansa, — mutta mukaudun siihen kuitenkin. Antakaa siis minulle syötävää.

— Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne. Mitä haluatte?

— Onko teillä siis täällä keittiö? kysyi pankkiiri.

— Tietysti meillä on keittiö. Ja ensiluokkainen onkin! Ja verrattomat keittäjät.

— No siis kanaa, kalaa, metsänriistaa, mitä tahansa, kun vain saan jotakin syödäkseni.

— Aivan niin kuin teidän ylhäisyytenne vain tahtoo. Sanommeko siis kananpaistia?

— Niin, kananpaistia.

Peppino kääntyi ja huusi täyttä kurkkua.

— Kanaa hänen ylhäisyydelleen!

Peppinon ääni kaikui vielä holvissa, kun jo saapui kaunis, solakka, puoliksi alaston nuorukainen, joka toi mieleen antiikin maailman kalankantajan. Hän toi hopeavadilla paistetun kanan, joka oli herkullisesti valmistettu.

— Luulisipa olevansa Café de Paris'ssa, tuumi Danglars.

— Tässä on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino ottaen paistin nuorelta rosvolta ja laskien sen lahonneelle pöydälle, joka rahin ja vuoteen lisäksi oli kammion ainoana kalustuksena.

Danglars pyysi itselleen veitsen ja haarukan.

— Tässä on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino ojentaen hänelle tylsäkärkisen veitsen ja puisen haarukan.

Danglars aikoi ruveta leikkaamaan paistia.

— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino laskien toisen kätensä pankkiirin olalle. — Täällä maksetaan ennen aterioimista, sillä jälkeenpäin voisi syntyä riitoja…

— Ahaa, arveli Danglars, — täällä ei olla samanlaisia kuin Pariisissa; he sitä paitsi nylkevät varmaankin minulta. Mutta olkaamme anteliaita. Olen aina kuullut, että ruoka on Italiassa huokeaa; kananpaisti ei mahda maksaa Roomassa kuuttakymmentä centimea enempää.

— Tuossa on, sanoi hän heittäen Peppinolle kultarahan.

Peppino sieppasi rahan maasta, Danglars lähestyi taas paistia.

— Odottakaahan, sanoi Peppino oikaisten itsensä, — odottakaahan, teidän ylhäisyytenne on minulle vielä hiukan velkaa.

— Enkö minä sanonut, että he nylkevät minulta! ajatteli Danglars. Mutta sitten hän päätti alistua kiristykseen ja kysyi:

— Sanokaa siis, paljonko olen velkaa tästä laihasta elukasta?

— Teidän ylhäisyytenne maksoi velan lyhennykseksi kultarahan.

— Kultarahan velan lyhennykseksikö?

— Niin, juuri, lyhennykseksi.

— Hyvä!… Jatkakaa, jatkakaa!

— Jäljellä on siis vielä neljätuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa.

Danglars'in silmät menivät selälleen, kun hän kuuli moista leikinlaskua.

— Hyvin hauskaa, toden totta! mutisi hän.

Ja hän aikoi jälleen ryhtyä leikkaamaan kanaa. Mutta Peppino tarttui toisella kädellään hänen oikeaan käteensä ja ojensi toisen kätensä.

— Antakaahan tänne, sanoi hän.

— Mitä! Tehän laskette kai leikkiä? sanoi Danglars.

— Me emme koskaan laske leikkiä, teidän ylhäisyytenne, jatkoi Peppino aivan vakavasti.

— Mitä, satatuhatta frangia yhdestä kanasta!

— Teidän ylhäisyytenne, tässä luolassa on niin kovin vaikea kasvattaa kanoja.

— Kas niin, kas niin, sanoi Danglars, — tämä on todellakin hyvin hullunkurista, hyvin huvittavaa, mutta kun minun on nälkä, niin antakaa minun syödä. Kas tässä on toinen kultaraha teille, ystäväni.

— Velkaa jää siis vielä vain neljätuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäkahdeksan kultarahaa, jatkoi Peppino tyynesti. — Kun kärsivällisesti odotamme, pääsemme lopulta niin pitkälle.

Mutta nyt Danglars nousi kapinaan tällaista ilvehtimistä vastaan.

— Niitä ette saa koskaan, hän huusi. — Ette tiedä, kenen kanssa olette tekemisissä.

Peppino viittasi, nuori poika sieppasi vadin nopeasti pois. Danglars heittäytyi vuoteelleen, Peppino sulki oven ja alkoi syödä keittoaan.

Danglars ei voinut nähdä Peppinoa, mutta hän kuuli, että tämä söi, söi maiskuttaen suutaan, niin kuin sivistymätön ihminen ainakin.

— Tyhmeliini! sanoi Danglars.

Peppino ei ollut sitä kuulevinaan, jatkoi vain hitaasti syömistään.

Danglars tunsi, että hänen vatsansa oli yhtä tyhjä kuin danaidien ruukku. Hän ei voinut kuvitellakaan, että koskaan saisi sitä täyteen. Hän odotti kuitenkin vielä kärsivällisesti puoli tuntia, mutta tämä aika tuntui hänestä ikuisuudelta.