← Table of contents
Monte-Criston kreivi

SISÄLLYS: (continued 9)

Jalmari Finne translation

— Vai niin, sanoi Monte-Cristo, — näytätte kunnon mieheltä, herra Bertuccio ja kuitenkin ryhdytte uhkailemaan kuninkaallista prokuraattoria. Hyi! Ja tiesikö hän edes, mitä tuo sana vendetta merkitsi?

— Hän tiesi sen niin hyvin, että siitä hetkestä alkaen hän ei koskaan lähtenyt yksinään liikkeelle, vaan sulkeutui asuntoonsa ja etsitytti minua kaikkialta. Kaikeksi onneksi olin niin hyvässä kätkössä, että hän ei minua löytänyt. Silloin hän alkoi pelätä. Hän ei tohtinut jäädä Nîmes'iin. Hän pyysi päästä pääkaupunkiin, ja kun hän oli vaikutusvaltainen henkilö, niin hänet siirrettiin Versailles'iin. Mutta tiedättehän, että kun korsikalainen on päättänyt kostaa, ei hän välitä pitkistä matkoista, ja vaikka Villefort'illa olikin hyvät ajoneuvot, niin ei hän koskaan ollut enempää kuin puolen päivän matkan edelläni, vaikka seurasinkin häntä jalan.

Pääasia ei ollut hänen surmaamisensa — sata kertaa olisi minulla ollut siihen tilaisuus —, vaan tehdä se niin, etten tulisi ilmi enkä joutuisi kiinni. Eihän elämäni enää kuulunut vain minulle. Täytyihän minun suojata ja elättää kälyäni. Kolmen kuukauden ajan vainosin Villefort'ia. Kolmeen kuukauteen hän ei astunut askeltakaan, ei käynyt missään minun tietämättäni. Lopulta sain tietää, että hän salavihkaa kävi Auteuilissa. Seurasin häntä ja näin hänen tulevan tähän taloon. Mutta hän ei tullut muiden tavoin pääovesta, hän jätti ratsunsa tai vaununsa majataloon ja tuli tänne tuosta pienestä portista.

Monte-Cristo nyökkäsi huomauttaakseen nähneensä pimeässä Bertuccion mainitseman portin.

— Minun ei enää tarvinnut olla Versailles'issa, asetuin asumaan Auteuiliin ja hankin itselleni kaikenlaisia tietoja. Jos tahdoin saada hänet valtaani, oli minun viritettävä ansani tänne.

Talon omisti, niin kuin portinvartija teidän ylhäisyydellenne mainitsi, markiisi Saint-Méran, Villefort'in appi. Saint-Méran asui Marseillessa eikä tarvinnut tätä taloa, vaan vuokrasi sen eräälle nuorelle leskelle, jota sanottiin paronittareksi.

Eräänä iltana katsoessani muurin yli näin nuoren, kauniin naisen kävelevän puutarhassa, jonne ei läheisistä taloista voinut nähdä. Hän katsoi tuon tuostakin pieneen porttiin, ja siitä huomasin hänen odottavan herra Villefort'ia. Kun hän oli niin lähellä minua, että hämärästä huolimatta saatoin erottaa hänen kasvonsa, näin noin kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotiaan, kauniin, pitkän ja vaaleatukkaisen naisen. Hänellä oli aamupuku yllään ja huomasin, että hän oli raskaana ja että hänen tilansa oli jo jokseenkin pitkälle kehittynyt.

Vähän ajan kuluttua pieni portti aukeni. Mies astui sisään. Nuori nainen juoksi häntä vastaan. He suutelivat hellästi toisiaan ja menivät yhdessä taloon.

Mies oli Villefort. Päättelin, että kun hän myöhään yöllä poistuu, täytyy hänen yksinään mennä puutarhan poikki.

— Ja oletteko sittemmin saanut tietää, mikä oli tuon naisen nimi? kysyi kreivi.

— En, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio. — Kohta saatte nähdä, että minulla ei ollut aikaa ottaa siitä selkoa.

— Jatkakaa.

— Sinä iltana, jatkoi Bertuccio, — olisin epäilemättä voinut surmata prokuraattorin, mutta en vielä tuntenut kyllin tarkoin puutarhaa. Pelkäsin, etten voisi häntä heti surmata, vaan että hän ehtisi huutaa, joku voisi tulla enkä pääsisi pakoon. Jätin siis surmatyöni seuraavaan kertaan, ja ettei mikään jäisi minulta huomaamatta, vuokrasin pienen huoneen, jonka ikkuna oli sille kadulle, minkä varrella puutarhan muuri oli.

Kolme päivää myöhemmin kello seitsemän illalla näin palvelijan ratsain lähtevän talosta ja ajavan laukkaa Sèveres'iin päin. Otaksuin hänen menevän Versailles'iin. En erehtynytkään. Kolmen tunnin kuluttua mies palasi aivan pölyisenä. Hän oli vienyt sanan perille.

Kymmenen minuuttia myöhemmin näin viittaan verhoutuneen miehen menevän puutarhan portista sisään.

Nopeasti riensin huoneestani. Vaikka en ollutkaan nähnyt Villefort'in kasvoja, olin varma, että mies oli hän. Menin kadun toiselle puolelle ja nousin muurin kulmauksessa olevalle kivipatsaalle, josta ennenkin olin voinut nähdä puutarhaan.

Tällä kertaa en tyytynyt enää katselemaan: otin puukon taskustani, tarkastin, oliko sen kärki kylliksi terävä, ja hyppäsin muurin yli.

Ensi työkseni juoksin portille. Avain oli jätetty sisäpuolelle, mies oli vain vääntänyt portin lukkoon.

Mikään ei siis estänyt minua pakenemasta sitä tietä. Aloin tarkastaa ympäristöäni. Puutarha oli suorakaiteen muotoinen; tasainen nurmikenttä keskellä, kentän kulmissa tuuheat puuryhmät ja niiden ympärillä syksykukkia.

Mennäkseen pieneltä portilta taloon tai talosta portille täytyi Villefort'in kulkea tällaisen puuryhmän ohi.

Oli syyskuun loppu. Tuuli puhalsi tuimasti. Kuu, jonka tavan takaa peittivät taivaalla ajelehtivat synkät pilvet, valaisi taloon johtavan tien, mutta puuryhmien varjossa voi olla piilossa kenenkään huomaamatta.

Piilouduin siihen, jonka ohitse Villefort'in täytyi kulkea. Tuskin olin ennättänyt sinne, kun olin kuulevinani valitusta. Mutta tiedättehän, tai ehkä ette tiedä, herra kreivi, että se, joka aikoo tehdä murhan, aina on kuulevinaan valitusta. Kului kaksi tuntia, ja sinä aikana olin kuulevinani monta kertaa valitusta. Kello löi kaksitoista.

Kun sen viimeinen lyönti vielä kaikui ilmassa, näin takaportaitten ikkunoihin ilmestyvän valoa.

Ovi aukeni, ja viittaan kääriytynyt mies astui puutarhaan. Nyt oli hetki tullut. Olin niin kauan tätä suunnitellut, että pysyin aivan tyynenä. Otin puukkoni esiin ja olin valmiina.

Mies tuli suoraan minua kohden. Mitä lähemmäksi hän saapui, sitä selvemmin voin nähdä, että hänen oikeassa kädessään oli jonkinmoinen ase. En pelännyt taistelua, vaan sitä, etten onnistuisi hankkeissani. Kun hän oli muutaman askelen päässä minusta, huomasin, että se, mitä luulin aseeksi, olikin lapio.

En vielä voinut aavistaa, miksi Villefort'illa oli lapio kädessään. Puuryhmän luo tultuaan hän vilkaisi ympärilleen ja alkoi kaivaa kuoppaa maahan. Silloin vasta huomasin, että hänen viittansa alla oli jotakin, jonka hän laski maahan voidakseen paremmin kaivaa.

Myönnän, että vihaani liittyi silloin hiukan uteliaisuutta. Halusin nähdä, mitä Villefort puuhasi. Pysyin henkeäni pidättäen paikoillani. Odotin.

Eräs ajatus oli herännyt minussa, ja se varmeni nähdessäni kuninkaallisen prokuraattorin ottavan laatikon, joka oli kahden jalan pituinen ja kuuden tai kahdeksan tuuman levyinen.

Annoin hänen rauhassa laskea kuoppaan laatikon ja ajaa sen päälle multaa. Sitten hän tallasi multaa peittääkseen työnsä jäljet. Syöksyin silloin häntä kohden ja pistin puukkoni hänen rintaansa huutaen: "Olen Giovanni Bertuccio! Sinun kuolemasi veljeni kuolemasta ja aarrearkkusi hänen leskelleen. Näethän, että kostoni on täydellisempi kuin odotinkaan."

En usko, että hän kuuli sanani, sillä hän kaatui maahan päästämättä ääntäkään. Tunsin veren roiskahtavan käsilleni ja kasvoilleni. Olin huumaantunut ja innoissani. Veri vain virkisti minua. Siinä samassa olin kaivanut lapiolla arkun maasta. Ja ettei huomattaisi minun ottaneen sen mukaani, täytin kuopan, heitin lapion muurin yli, riensin portille, suljin sen ulkoapäin ja otin avaimen tukaani.

— Hyvä, sanoi Monte-Cristo, — huomaan, että murhaan liittyi siis vielä varkaus.

— Ei, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio, — se oli vendetta, johon tuli lisäksi asianomainen korvaus.

— Entä oliko rahamäärä edes kylliksi suuri?

— Arkussa ei ollut rahaa.

— Nythän muistan, sanoi Monte-Cristo. — Tehän puhuitte jostakin lapsesta.

— Juuri niin, teidän ylhäisyytenne. Juoksin rannalle asti, istuin äyräälle, ja kun halusin kiihkeästi tietää, mitä arkussa oli, särjin lukon veitselläni.

Hienoon palttinaan käärittynä oli arkussa äskensyntynyt lapsi. Punaisista kasvoista ja sinisistä käsistä päättäen huomasi, että se oli kuollut siksi, että napanuora oli kiedottu kireälle sen kaulaan. Mutta kun sen ruumis ei vielä ollut kylmä, en tohtinut heittää sitä virtaan. Vähän ajan kuluttua olin tuntevinani, miten sen sydän heikosti sykki. Irrotin kaulasta napanuoran, ja kun olen ollut Bastian sairashuoneessa hoitajana, tein mitä lääkäri vastaavassa tilanteessa olisi tehnyt, hengitin ilmaa sen keuhkoihin. Neljännestunnin kestäneitten ponnistusten jälkeen huomasin lapsen hengittävän, ja kirahdus pääsi sen huulilta. Minäkin huudahdin, mutta ilosta. "Jumala ei siis vihaa minua, koska hän sallii minun antaa hengen ihmisolennolle korvatakseni sen, minkä riistin toiselta!"

— Ja miten menettelitte lapsen suhteen, kysyi Monte-Cristo, — sillä olihan sellainen hyvin haitallinen miehelle, jonka täytyi paeta?

— En hetkeäkään aikonut pitää sitä luonani. Mutta tiesinhän, että Pariisissa on turvakoti, jonne otettiin suojattomia lapsia. Mennessäni tulliportin kautta kaupunkiin kerroin löytäneeni lapsen tieltä ja kysyin, miten minun oli meneteltävä. Arkku todisti sanani tosiksi, hieno palttina todisti, että lapsi oli rikkaitten ihmisten, veripisarat kasvoillani saattoivat hyvin olla lapsen verta. Minulta ei tiedusteltu mitään. Minulle neuvottiin tie turvakotiin, joka oli Enfer-kadun päässä. Leikkasin palttinan kahtia niin, että sain itselleni palan, jossa oli toinen siihen ommelluista kirjaimista. Sitten laskin lapsen oven luona olevaan laatikkoon, soitin ovikelloa ja pakenin kiireimmän kautta. Kaksi viikkoa myöhemmin olin palannut Roglianoon ja sanoin kälylleni:

"Ole lohdutettu, sisareni. Israel on kuollut, mutta olen kostanut."

Hän pyysi minua selittämään, mitä noilla sanoilla tarkoitin, ja minä kerroin hänelle kaikki.

"Giovanni", sanoi Assunta, "sinun olisi pitänyt tuoda lapsi tänne; olisimme olleet hänelle vanhempien sijassa, olisimme ristineet hänet Benedettoksi, ja Jumala olisi meitä varmasti siunannut tämän hyväntyömme tähden."

Vastaamatta hänelle mitään annoin hänelle puolet palttinasta, jotta hän voisi ottaa lapsen huostaansa, jos rikastuisimme.

— Ja mitkä kirjaimet olivat tuossa palttinassa? kysyi Monte-Cristo.

— H ja N, ja niiden yläpuolella paronin kruunu.

— Näytätte käyttävän vaakunaopillisia sanoja, herra Bertuccio. Missä kummassa olette oppinut vaakunoita tuntemaan?

— Teidän palveluksessanne, herra kreivi, jossa oppii yhtä ja toista.

— Jatkakaa, haluan tietää kaksi asiaa.

— Mitkä, armollinen herra?

— Minne tuo pikku poika joutui? Sanoittehan minulle, että lapsi oli poika?

— En, teidän ylhäisyytenne. Sitä en muista maininneeni.

— Luulin kuulleeni niin. Olen siis erehtynyt.

— Ette, ette erehtynyt, sillä lapsi oli todellakin poika. Mutta teidän ylhäisyytenne halusi tietää kaksi asiaa. Mikä oli toinen?

— Toinen oli: mistä rikoksesta teitä syytettiin silloin, kun pyysitte saada rippi-isän ja apotti Busoni tuli luoksenne Nîmes'in vankilaan.

— Siitä voi syntyä liian pitkä kertomus.

— Vähät siitä. Kello on vasta kymmenen, tiedättehän, etten nuku varhain, ja otaksun, ettei teidänkään mielenne tee mennä levolle.

Bertuccio kumarsi ja jatkoi kertomustaan:

— Osaksi karkottaakseni tuskalliset muistot, osaksi hankkiakseni elatusta leskiraukalle aloin hyvin innokkaasti hoitaa salakuljettajan tehtävää, joka olikin tullut entistään helpommaksi, sillä vallankumouksen jälkeen lait aina höltyvät. Varsinkin etelärantoja vartioitiin huonosti, sillä siellä tapahtui taukoamatta kapinoita, milloin Avignonissa, milloin Nîmes'issa, milloin Uzèsissa. Käytimme hyväksemme tätä hallituksen meille suomaa aselepoa ja solmimme liittoja koko rannikkoväestön kanssa. Veljeni kuoleman jälkeen en ollut tahtonut käydä Nîmes'issa. Siitä oli seurauksena, että ravintoloitsija, jonka kanssa olimme asioissa, perusti toisen kapakan Bellegarden ja Beaucairen välisen tien varrelle, ja nimitti sitä Gardin sillan majataloksi. Meillä oli siis Aigues-Mortes'in, Martigues'in ja Boucin puolella kymmenkunta paikkaa, jonne voimme kätkeä tavaramme ja tarpeen tullen paeta tullimiehiä ja poliiseja. Salakuljettajan ammatti on hyvin tuottava, jos vain on ovela ja nokkela. Minulla oli kahta suurempi syy pelätä tullimiehiä ja poliiseja, sillä jos joutuisin oikeuden eteen, niin alettaisiin tutkia, ja tutkimus johdattaisi aina menneisyyteen, ja menneisyydessäni oli nyt paljon vaarallisempia asioita kuin tullitta tuodut sikarit tai viinalekkerit. Pidin sen vuoksi kuolemaa vangitsemista edullisempana ja suoritin kerrassaan ihmeteltäviä tekoja. Monesti sain huomata, että jos liikaa varjelemme henkeämme, emme onnistu aikeissamme, jotka vaativat nopeita päätöksiä ja voimakasta ja uhkarohkeata toimintaa. Kun ei anna hengelleen enää mitään arvoa, huomaa voimainsa karttuvan ja näköpiirinsä laajenevan.

— Te filosofoitte, keskeytti kreivi. — Olette siis tehnyt vaikka mitä elämässänne.

— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne.

— Puoli yhdentoista aika illalla on liian myöhäinen filosofoinnille. Muuta huomautusta ei minulla ole tehtävänä, sillä pidän väitettänne oikeana, mitä ei voi sanoa kaikesta filosofoinnista.

— Retkeni tulivat siis entistään laajemmiksi ja tuottavammiksi. Assunta oli säästäväinen, ja varallisuutemme karttui. Eräänä päivänä lähtiessäni matkalle hän sanoi:

"Kun palaat, on minulla sinulle iloinen yllätys."

Matka kesti kuusi viikkoa. Olimme olleet Luccassa ottamassa ruokaöljyä ja Livornossa englantilaista pumpulia. Matkalla ei sattunut mitään esteitä, ja palasimme iloisina takaisin.

Kotia tullessani näin asunnossamme huomattavalla paikalla ja muuhun kalustoon verrattuna loisteliaassa kehdossa kuuden tai seitsemän kuukauden ikäisen lapsen. Huudahdin ilosta. Prokuraattorin surmattuani olin tuntenut omantunnonvaivoja vain siksi, että olin heittänyt tuon lapsen oman onnensa nojaan. Murhan suhteen ei minulla tietystikään ollut omantunnontuskia.

Assunta-parka oli kaiken aavistanut. Hän oli käyttänyt hyväkseen matkaani ja mukanaan palttinanpala, jolle varmuuden vuoksi olin kirjoittanut päivän ja tunnin, milloin lapsi oli jätetty turvakotiin, hän oli mennyt Pariisiin ja noutanut lapsen. Lapsi luovutettiin heti hänelle muitta mutkitta.

Myönnän, herra kreivi, että nähdessäni tuon lapsen nukkuvan kehdossaan kihosivat kyynelet silmiini. "Olet todellakin kunnon nainen, Assunta, ja sallimus sinut kerran vielä palkitsee", huudahdin minä.

— Tässä ette ole yhtä oikeassa kuin filosofiassanne, sanoi Monte-Cristo. — Mutta sehän riippuu siitä, miten kukin uskoo.

— Teidän armonne on aivan oikeassa, sanoi Bertuccio. — Juuri tuon saman pojan oli Jumala määrännyt rangaistuksekseni. Jo varhain alkoi hänen turmeltunut luontonsa tulla näkyviin, eikä häntä suinkaan huonosti kasvatettu, sillä kälyni piti häntä aivan kuin prinssiä. Hän oli sorjavartaloinen poika, silmät siniset kuin kiinalaisessa posliinissa, mikä väri niin hyvin sointuu posliinin omaan maitomaiseen väriin. Hänen tukkansa oli niin vaalea, että se teki hänet hyvin erikoisen näköiseksi, ja tätä lisäsivät vielä hänen vilkkaat silmänsä ja ilkimielinen hymynsä. Pahaksi onneksi sanoo sananlasku, että vaaleatukkaiset ovat joko läpeensä hyviä tai läpeensä pahoja. Sananlasku ei erehtynyt ainakaan Benedetton suhteen, sillä hän oli lapsuudestaan asti hyvin huonoluonteinen. Poika, jota varten käly-raukkani meni torilta parin peninkulman päästä ostamaan ensimmäiset hedelmät ja parhaat makeiset, väheksi palmalaisia appelsiineja ja genovalaisia makeisia ja söi mieluummin kastanjoita, joita varasti naapurin puutarhasta kiipeämällä muurin yli, tai hänen aitassaan olevia kuivia omenoita, vaikka omassakin puutarhassamme olisi ollut kastanjoita ja omenia. Eräänä päivänä, kun Benedetto oli viisi- tai kuusivuotias, naapurimme Vasilio, joka maamme tavan mukaan ei pitänyt rahoja eikä kalleuksiaan lukon takana — sillä tietäähän herra kreivi, että Korsikassa ei ole varkaita — naapurimme Vasilio valitti, että hänen kukkarostaan oli kadonnut kultaraha. Arvelimme hänen erehtyneen laskuissaan, mutta hän väitti asian todeksi. Sinä päivänä oli Benedetto lähtenyt talosta hyvin varhain, ja olimme hyvin levottomia, kun hän illalla tuli kotiin kuljettaen apinaa, jonka sanoi löytäneensä erääseen puuhun sidottuna.

Tuo paha lapsi, joka tahtoi saada milloin mitäkin itselleen, oli kokonaisen kuukauden ajan kärttänyt apinaa. Eräs taikatemppujen tekijä oli poikennut Roglianoon, hänellä oli ollut useita apinoita, ja näiden huvittavat temput olivat varmaankin herättäneet pojassa tuon onnettoman halun.

"Ei meidän metsissämme ole apinoita, eikä ainakaan puihin sidottuja apinoita", sanoin minä. "Tunnusta siis suoraan, mistä olet tuon saanut."

Benedetto pysyi väitteessään ja lisäsi juttuunsa kaikenlaisia yksityiskohtia, jotka tuottivat enemmän kunniaa hänen kekseliäisyydelleen kuin hänen rehellisyydelleen. Kiivastuin, hän alkoi nauraa. Uhkasin, hän astui pari askelta taaksepäin sanoen:

"Sinä et saa minua lyödä, sinulla ei ole siihen oikeutta, sillä ethän ole isäni."

Emme vieläkään tiedä, kuka hänelle oli ilmoittanut tämän salaisuuden, jota huolellisesti olimme varjelleet. Olkoon kuinka tahansa, mutta pojan vastaus, joka paljasti koko hänen luonteensa, melkein kauhistutti minua ja kohotettu käteni vaipui alas. Poika oli saanut voiton, ja hän tuli niin rohkeaksi, että tästä lähin sai Assunta — joka näytti rakastavan häntä sitä enemmän, mitä huonommaksi poika tuli — antaa kaikki rahansa pojan oikkujen ja päähänpistojen tyydyttämiseen. Niin kauan kuin minä olin Roglianossa, sujui kaikki vielä jotenkuten, mutta kun lähtisin pois, tulisi Benedettosta talon isäntä, ja kaikki menisi hullusti. Kun hän oli noin yksitoistavuotias, olivat kaikki hänen toverinsa kahdeksan- ja yhdeksäntoistavuotiaita, Bastian ja Corten pahinta joukkoa, ja oikeuslaitos oli jo antanut meille varoituksia.

Minä kauhistuin. Jokainen kuulustelu saattoi tuoda mukanaan turmiollisia seurauksia. Minun täytyi juuri siihen aikaan lähteä Korsikasta tärkeälle matkalle. Mietin kauan ja aavistaen pahinta tahdoin ottaa hänet mukaani. Toivoin, että salakuljettajien toimelias ja karu elämä ja laivalla vallitseva ankara kuri muuttaisivat tämän luonteen, joka ei vielä ollut ennättänyt kokonaan turmeltua.

Kerroin siis Benedettolle tuumani ja kuvailin matkaamme tavalla, jonka olisi pitänyt riemastuttaa kaksitoistavuotiasta poikaa.

Hän antoi minun puhua rauhassa, ja kun olin lopettanut, purskahti hän nauruun ja sanoi:

"Oletko hullu, setä?" Hän käytti tätä nimitystä ollessaan hyvällä tuulella. "Minäkö vaihtaisin elämäni teidän elämäänne, ihanan laiskuuteni teidän ankaraan ja vaivalloiseen työhönne, viettäisin yöni kylmässä ja päiväni helteessä, piileskelisin ja saisin kuulan ruumiiseeni, ja kaiken vain ansaitakseni hiukan rahaa! Rahaa minulla on niin paljon kuin tahdon, Assunta-äiti antaa sitä minulle kun vain pyydän. Huomaattehan, että olisin typerä, jos noudattaisin kehotustanne."

Ällistyin totisesti hänen uhkarohkeata puhettaan. Benedetto meni leikkimään tovereittensa kanssa, ja minä näin etäältä, miten hän naureskeli heille minun typeryyttäni.

— Ihana lapsi! mutisi Monte-Cristo.

— Jos hän olisi ollut oma poikani, sanoi Bertuccio, — tai edes veljenpoikani, niin kyllä olisin johdattanut hänet oikealle tielle, sillä hyvä omatunto antaa voimia. Mutta en voinut lyödä poikaa, jonka isän olin surmannut. Annoin hyviä neuvoja kälylleni, joka aina puolusti tuota onnetonta lasta, ja kun hän kertoi, että hänen kukkarostaan oli usein hävinnyt suurehkojakin summia, neuvoin hänelle varman paikan, jonne hän voi kätkeä pienet aarteemme. Omasta puolestani olin tehnyt päätökseni. Benedetto osasi hyvin lukea, kirjoittaa ja laskea, sillä kun hän joskus ryhtyi työhön, niin hän oppi päivässä sen, mihin toiset tarvitsivat viikon. Olin päättänyt toimittaa hänet johonkin pitkälle matkalle lähtevään laivaan kirjuriksi ja aioin kuljettaa hänet sinne väkisin ilmoittamatta hänelle edeltäpäin mitään. Tällä tavoin ja sulkemalla hänet kapteenin suosioon saisin hänen tulevaisuutensa riippumaan hänestä itsestään. Päätökseni tehtyäni lähdin Ranskaan.

Tällä kertaa piti meidän toimittaa kaikki tehtävämme Lionin lahdessa, ja puuhamme olivat vuosi vuodelta tulleet yhä vaikeammiksi. Oli vuosi 1829. Rauha oli palannut maahan, ja rantoja vartioitiin siis säännöllisemmin ja ankarammin kuin ennen. Beaucairen markkinoiden tähden oli vartioimista entisestään lisätty.

Matkamme alkupuoli sujui ilman mitään vaurioita. Kiinnitimme veneemme rantaan niiden monien muiden veneiden joukkoon, joita oli Rhônen varrella Beaucairesta Arles'iin asti. Veneen kaksinkertainen pohja oli tavarakätkömme, ja yöllä aloimme kuljettaa tavaroita maihin ja toimittaa niitä kaupunkiin. Mutta onnistumisemme oli tehnyt meidät varomattomiksi tai sitten oli joku meidät pettänyt, sillä eräänä päivänä kello viiden aikaan iltapäivällä, juuri kun aioimme ryhtyä syömään, juoksi laivapoika hätääntyneenä luoksemme ja kertoi nähneensä suuren joukon tullisotilaita hiipivän meitä kohden. Samassa olimme jalkeilla, mutta se oli liian myöhäistä. Purtemme saarrettiin. Tullimiesten joukossa huomasin muutamia poliiseja. Vaikka olinkin aina urhoollinen nähdessäni sotilaita, niin poliisien edessä uljuuteni hävisi. Hiivin ruumaan ja kiipesin eräästä aukosta veteen, uin veden alla pitkät matkat ja nousin vain silloin tällöin hengittämään. Tällä tavoin pääsin onnellisesti kaivantoon, joka yhdisti Rhône-joen kanavaan, joka Beaucairesta on johdettu Aigues-Mortes'iin. En valinnut tätä paikkaa sattumalta enkä edeltäpäin miettimättä. Olenhan jo maininnut teidän ylhäisyydellenne majatalonomistajasta, joka oli asettunut Bellegarden ja Beaucairen välisen tien varrelle.

— Olette kyllä, sanoi Monte-Cristo. — Mies oli jopa liittolaisennekin.

— Niin olikin, vastasi Bertuccio, — mutta seitsemän kahdeksan vuotta sitten hän oli luovuttanut majatalonsa eräälle marseillelaiselle räätälille, joka jouduttuaan rappiolle entisessä ammatissaan koetti onneaan uudessa. Hyvät suhteemme majataloon tietenkin jatkuivat, ja aioin nyt etsiä turvaa tämän miehen luota.

— Ja mikä oli tuon miehen nimi? kysyi kreivi, joka oli alkanut yhä kiinnostuneempana seurata Bertuccion kertomusta.

— Hänen nimensä oli Gaspard Caderousse. Hän oli mennyt naimisiin erään Carconten kylästä kotoisin olevan naisen kanssa, jota emme tunteneet muuta kuin hänen kylänimellään. Vaimoparka oli saanut suokuumeen ja kuihtui vähitellen. Mies oli roteva, noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden ikäinen, ja oli monena vaaran hetkenä osoittautunut uskaliaaksi ja neuvokkaaksi.

— Ja tämä kaikki tapahtui siis vuonna…

— Vuonna 1829, herra kreivi.

— Missä kuussa?

— Kesäkuun kolmannen päivän iltana.

— Kolmannen päivän iltana! toisti Monte-Cristo. — Hyvä on, jatkakaa.

— Aioin siis pyytää Caderousselta suojaa. Mutta koska emme yleensäkään tulleet hänen luokseen pääoven kautta, hyppäsin nytkin puutarhan aidan yli, hiivin kuihtuneiden oliivipuiden ja villien viikunapuiden välitse ja, peläten Caderoussella olevan matkustavaisia talossaan, menin erääseen vajaan, jossa ennenkin olin viettänyt yöni. Tämän vajan erotti alakerrassa olevasta tuvasta ainoastaan lautaseinä, ja siihen oli meitä varten tehty reikiä, jotta sopivana hetkenä voisimme ilmoittaa tulostamme. Hiivin siis vajaan ja teinkin siinä viisaasti, sillä samassa tuli Caderousse tupaan erään vieraan miehen seurassa.

Pysyin piilossa ja odotin. Aikomukseni ei ollut urkkia isännän salaisuuksia, mutta enhän voinut olla kuulematta, mitä tuvassa puhuttiin. Ja olihan senkin seitsemän kertaa ennenkin niin käynyt.

Caderoussea seuraava mies oli varmaankin paikkakunnalla vieras. Hän oli kauppias ja tullut Beaucairen markkinoille myymään jalokiviä. Näille markkinoille tulee ihmisiä kaikista Euroopan maista. Ne kestävät kuukauden, ja siinä ajassa he voivat tehdä kauppoja sadan- ja sadanviidenkymmenentuhannen frangin arvosta.

Caderousse astui nopeasti sisään. Kun hän näki, että huone oli tyhjä, kuten tavallisestikin, huusi hän vaimonsa luokseen.

"Hei, carcontelainen", sanoi hän. "Tuo kunnon pappi ei meitä pettänyt. Jalokivi on todellakin oikea."

Kuului ilonhuudahdus ja samassa alkoivat portaat narista. "Mitä sanotkaan?" huusi vaimo aivan kalmankalpeana. "Sanon, että jalokivi on oikea, ja että tässä on eräs tunnettu pariisilainen jalokivikauppias, joka on valmis maksamaan siitä meille viisikymmentätuhatta frangia. Mutta ollakseen aivan varma siitä, että se todella on meidän omamme, hän pyytää sinua kertomaan kuinka ihmeellisellä tavalla se on joutunut haltuumme. Minä olen sen jo kertaalleen kertonut. Odottaessanne istukaahan, hyvä herra, menen etsimään jotakin virkistykseksemme."

Jalokivikauppias tarkasti huonetta ja ihmetteli varmaan, kuinka näin köyhät ihmiset kauppasivat hänelle jalokiveä, joka näytti kuuluneen prinssin aarrekirstuun.

"Kertokaahan", sanoi hän haluten ilmeisesti käyttää aviomiehen poissaoloa hyväkseen, ettei tämä voisi antaa merkkejä vaimolleen, vaan että kauppias todella pääsisi selville siitä, olivatko kertomukset yhtäpitäviä.

"Hyvä Jumala", sanoi vaimo, "tämä on taivaan siunaus, jota emme suinkaan osanneet odottaa. Ajatelkaahan, että mieheni oli vuonna 1814 tai 1815 erään Edmond Dantès -nimisen miehen seurassa. Tämä poikaparka, jonka Caderousse oli kokonaan unohtanut, ei ollut häntä unohtanut ja jätti kuollessaan hänelle tuon jalokiven."

"Mutta mistä hän sai jalokiven?" kysyi jalokivikauppias. "Hänellä täytyi olla se siis jo ennen kuin hän joutui vankilaan."

"Ei ollut", vastasi vaimo, "mutta vankilassa hän näyttää tutustuneen erääseen hyvin rikkaaseen englantilaiseen. Hän oli Dantèsin koppitoveri, ja kun hän sairastui, hoiteli Dantès häntä aivan kuin omaa veljeään. Vankilasta päästessään englantilainen antoi Dantès'ille tämän timantin. Mutta Dantès kuoli vankilassa ja ehti ennen kuolemaansa testamentata timantin meille. Apotti, jolle hän oli sen antanut meille toimitettavaksi, kävi täällä tänä aamuna."

"Te kerrotte aivan samalla tavalla kuin miehenne", sanoi jalokivikauppias, "ja kertomus voi olla tosi, vaikka se alussa kuulostaakin uskomattomalta. Vain hinnasta emme siis vielä ole sopineet."

"Mitä, emmekö sopineet?" sanoi Caderousse. "Minä luulin, että suostuitte maksamaan sen, minkä pyysin."

"Se tietää, että olen tarjonnut siitä neljäkymmentätuhatta frangia", sanoi jalokivikauppias.

"Neljäkymmentätuhatta", huudahti Caderousse. "Emme mitenkään myy sitä siihen hintaan. Apotti sanoi, että se on viidenkymmenentuhannen arvoinen, ja kehyksen arvo tulee siihen vielä lisää."

"Ja mikä oli tuon apotin nimi?" kysyi uupumaton tiedustelija.

"Apotti Busoni", vastasi vaimo.

"Hän oli siis ulkomaalainen!"

"Italialainen, Mantovan tienoilta kotoisin luullakseni."

"Näyttäkää minulle tuo timantti", pyysi jalokivikauppias, "että näen sen vielä kerran. Toisinaan arvostelee jalokiviä väärin ensinäkemällä."

Caderousse otti taskustaan pienen mustan sahviaanilippaan ja ojensi sen jalokivikauppiaalle. Muistan vieläkin, kuinka carcontelaisen silmät kiiluivat ahneudesta, kun hän katseli pähkinän kokoista jalokiveä.

— Ja mitä tästä kaikesta arvelitte, te ovenraossa kuuntelija? kysyi Monte-Cristo. — Uskoitteko te tuota tarinaa?

— Uskoin, teidän ylhäisyytenne.

— Väitteenne johtuu enemmän sydämestänne kuin kokemuksesta, herra Bertuccio. Olitteko te aikoinanne tuntenut tuon Edmond Dantèsin, josta oli kysymys?

— En, teidän ylhäisyytenne, en ollut koskaan sitä ennen kuullut hänestä puhuttavankaan, enkä ole kuullut hänen nimeään jälkeenpäinkään muuta kuin kerran, apotti Busonilta Nîmes'in vankilassa.

— Hyvä, jatkakaa!

— Jalokivikauppias otti sormuksen Caderoussen kädestä ja veti taskustaan pienet teräspihdit ja kuparisen vaa'an. Sitten hän erotti ne pienet kultasinkilät, joilla kivi oli sormukseen kiinnitetty, nosti jalokiven kolostaan ja laski sen varovaisesti vaakaan.

"Kohotan summan neljäänkymmeneenviiteen", sanoi hän, "mutta en anna ropoakaan enempää. Ja koska jalokivi oli juuri sen arvoinen, en ole ottanut sen enempää mukaanikaan."

"Minä voin kyllä tulla kanssanne Beaucaireen noutamaan jäljellä olevat viisituhatta", sanoi Caderousse.

"Ei", väitti jalokivikauppias ojentaen sormuksen ja jalokiven Caderousselle, "se ei ole sen arvokkaampi. Kadun jo, että tarjosin niinkin paljon, sillä kivessä on vika, jota en ollut huomannut. Mutta pysyn sanassani, lupasin neljäkymmentäviisituhatta, sitä en peruuta."

"Kiinnittäkää kivi edes takaisin sormukseen", sanoi carcontelainen terävästi.

"Hyvä on", sanoi jalokivikauppias.

Ja hän kiinnitti jälleen kiven sormukseen.

"No niin", sanoi Caderousse pistäen lippaan taskuunsa, "myymme sen sitten toiselle."

"Yrittäkää vain", sanoi jalokivikauppias, "mutta toinen ei suostu yhtä helpolla kauppaan kuin minä. Toinen ei tyydy teidän antamiinne tietoihin. Onhan merkillistä, että teidän kaltaisellanne miehellä on neljänkymmenenviidentuhannen frangin arvoinen jalokivi. Hän ilmoittaa poliisilaitokselle, aletaan etsiä apotti Busonia, ja sellaiset apotit, jotka lahjoittelevat niin kalliita jalokiviä, ovat harvinaisia. Oikeuslaitos ryhtyy toimimaan, teidät pannaan vankilaan, ja jos teidät huomataan syyttömäksi, niin pääsette kolmen neljän kuukauden kuluttua vapaaksi, ja sormus on hävinnyt. Jos saatte sen takaisin, on kivi väärä, ja viidenkymmenentuhannen frangin jalokiven sijasta onkin siinä kolmen frangin kivi. Tuon jalokiven arvo on ehkä viisikymmentätuhatta, ehkä viisikymmentäviisikin, mutta ymmärrättehän, että sitä on vaikea saada myydyksi."

Caderousse ja hänen vaimonsa loivat toisiinsa kysyvän katseen.

"Ei, emme ole niin rikkaita, että meillä olisi varaa menettää viisituhatta frangia", sanoi Caderousse.

"Niin kuin itse tahdotte, hyvä ystävä", sanoi jalokivikauppias; "olin yhtä kaikki tuonut rahasumman mukanani."

Ja hän otti taskustaan kourallisen kultarahoja välkytellen niitä majatalon omistajan ja hänen vaimonsa silmien edessä, ja veti toisella kädellään esiin tukun setelirahoja.

Caderousse kävi ankaraa kamppailua sielussaan. Hän kääntyi vaimonsa puoleen.

"Mitä sinä sanot?" kysyi hän aivan hiljaa tältä.

"Anna se, anna se", sanoi vaimo. "Hän palaa muuten Beaucaireen ja antaa meidät ilmi. Ja kukapa tietää, löydämmekö koskaan apotti Busonia."

"Ottakaa siis jalokivi neljästäkymmenestäviidestätuhannesta", sanoi Caderousse, "mutta vaimoni tahtoo saada kaupanpäällisiksi kultakäädyt ja minä hopeiset korvarenkaat."

Jalokivikauppias otti taskustaan soikean laatikon, jossa oli runsaasti sentapaisia koruja.

"Tuossa on", sanoi hän. "Tahdon olla kaupoissa aulis. Valikoikaa itse."

Vaimo valitsi ketjut, jotka olivat ehkä viiden louisdorin arvoiset, ja mies korvarenkaat, jotka maksoivat ehkä viisitoista frangia.

"Toivottavasti nyt olette tyytyväiset?" sanoi jalokivikauppias.

"Apotti sanoi, että se oli viidenkymmenentuhannen arvoinen", mutisi Caderousse.

"Joutavia, antakaahan se tänne! Olettepa te kamala mies", sanoi jalokivikauppias ja otti hänen kädestään jalokiven. "Minä maksan teille neljäkymmentäviisituhatta frangia, se tuottaa kaksituhatta viisisataa livreä korkoja, siis sellaisen summan, että minä olisin tyytyväinen, jos minulla olisi niin paljon rahaa, mutta te olette yhä vielä tyytymätön."

"Entä nuo neljäkymmentäviisituhatta frangia", sanoi Caderousse käheällä äänellä. "Missä ne ovat?"

"Tässä", sanoi jalokivikauppias.

Ja hän laski pöydälle viisitoistatuhatta frangia kultarahoina ja kolmekymmentätuhatta seteleinä.

"Odottakaahan", sanoi carcontelainen, "kunnes sytytän lampun. On jo hämärää, eikä täällä näe enää oikein selvästi."

Keskustelun aikana oli tullut pimeä ja noussut myrsky, joka jo puolen tunnin ajan oli tehnyt tuloaan. Etäältä kuului ukkosen jyrinää, mutta jalokivikauppias, Caderousse ja hänen vaimonsa eivät näyttäneet sitä huomaavan, sillä he olivat voitonhimon paholaisen vallassa. Itsekin tunsin kummallista lumousta katsellessani tuota kullan ja setelien määrää. Olin näkevinäni unta ja olin aivan kuin kivettynyt paikoilleni.

Caderousse laski rahat kahteen kertaan ja antoi ne sitten vaimolleen, joka vielä laski ne.

Sill'aikaa välkytteli jalokivikauppias sormusta lampun valossa, ja jalokivestä iski salamoita, jotka saivat hänet unohtamaan ikkunan takana leimuavat salamat. "No", kysyi jalokivikauppias, "onko summa oikea?" — "On", sanoi Caderousse. "Tuo salkku, carcontelainen, ja hae pussi." Vaimo meni kaapin luo ja toi sieltä vanhan nahkasalkun, johon he panivat setelit, ja pussin, jossa oli pari kolme kuuden livren écuta: luultavasti koko heidän omaisuutensa.

"Kas niin", sanoi Caderousse, "vaikka olettekin voittanut kymmenkunta tuhatta frangia, niin ehkä suvaitsette syödä illallista kanssamme? Tarjoan sen hyvästä sydämestä."

"Kiitos", sanoi jalokivikauppias. "Aika on jo pitkälle kulunut, ja minun täytyy ennättää Beaucaireen, muuten vaimoni käy levottomaksi. Hitto vieköön", sanoi hän ottaen kellon taskustaan, "kohta yhdeksän. En pääse ennen puoltayötä Beaucaireen. Hyvästi, ystäväni. Jos luoksenne toiste tulee apotti Busoneja, niin muistakaa minua."

"Viikon päästä ette ole enää Beaucairessa", sanoi Caderousse, "sillä markkinat loppuvat ensi viikolla."

"En olekaan, mutta ei se tee mitään. Kirjoittakaa minulle Pariisiin osoitteella: Herra Joannes, Palais-Royal, jalokivikauppa numero 45, niin matkustan luoksenne, jos tarvitaan."

Kuului ukkosen jyrähdys, ja kohta välähti niin kirkas salama, että lampun valo sen rinnalla himmeni.

"Aiotteko lähteä tällaisella ilmalla?" kysyi Caderousse.

"Minä en pelkää ukkosilmaa", sanoi jalokivikauppias.

"Entä varkaita?" kysyi vaimo. "Tiet eivät koskaan ole markkinoiden aikaan turvallisia."

"Mitä varkaisiin tulee, niin tässä on heitä varten", sanoi Joannes ja otti taskustaan kaksi pientä pistoolia, jotka oli ladattu aivan suuhun asti.

"Tässä on koirat, jotka sekä haukkuvat että purevat", sanoi hän. "Tässä on niiden varalle, jotka tahtovat anastaa timanttinne, ukko Caderousse."

Caderousse ja hänen vaimonsa loivat toisiinsa synkän katseen. Heissä molemmissa näytti samalla kertaa syntyneen kamala ajatus.

"Hauskaa matkaa siis!" sanoi Caderousse.

"Kiitos", vastasi jalokivikauppias.

Hän otti keppinsä, jonka oli pannut vanhan kaapin nojaan, ja poistui. Kun hän avasi oven, puhalsi tuuli niin voimakkaasti sisään, että lamppu oli sammumaisillaan.

"Kylläpä siellä on kamala ilma", sanoi hän. "Ja minulla on peninkulman matka."

"Jääkää", sanoi Caderousse, "ja nukkukaa yönne täällä". — "Niin, jääkää", sanoi carcontelainen väräjävällä äänellä, "kyllä me teitä hyvin hoitelemme."

"Ei, minun täytyy päästä yöksi Beaucaireen", sanoi kauppias. "Hyvästi." Caderousse meni hitaasti kynnykselle asti.

"Ei näy taivasta eikä maata", totesi jalokivikauppias, joka jo oli ulkona. "Pitääkö minun kääntyä oikealle vai vasemmalle?"

"Oikealle", sanoi Caderousse. "Kyllä tietä osaa kulkea, sen molemmin puolin on puita."

"Hyvä, nyt jo näen", sanoi ääni kaukaa.

"Sulje ovi", sanoi vaimo. "Ei se saa olla auki ukkosilmalla."

"Ja kun on rahoja talossa, eikö niin?" sanoi Caderousse vääntäen oven lukkoon.

Hän tuli sisään, meni kaapille, otti salkun ja pussin, ja molemmat alkoivat taas laskea rahoja. Heidän ahneutensa oli hirveän näköistä, varsinkin vaimon. Hän vapisi tavallista enemmän, kalpeat kasvot sinersivät ja syvälle painuneet silmät kiiluivat.

"Miksi pyysit häntä jäämään tänne yöksi?" kysyi hän hiljaa.

Caderousse vavahti.

"Tietysti siksi, että … että hänen ei olisi tarvinnut palata Beaucaireen."

"Vai niin", sanoi vaimo, ja hänen äänensä sointua on mahdoton kuvata. "Minä luulin, että sinulla oli muita syitä."

"Vaimo, vaimo!" huudahti Caderousse. "Pidä moiset ajatukset omana tietonasi!"

"Samapa tuo", sanoi vaimo vähän ajan päästä. "Ethän sinä ole mikään mies."

"Kuinka niin?" kysyi Caderousse.

"Jos olisit ollut mies, niin hän ei olisi täältä lähtenyt."

"Vaimo!"

"Tai ei pääsisi Beaucaireen…"

"Vaimo!"

"Tie tekee mutkan, ja hänen on pakko kulkea tietä pitkin, jota vastoin kanavan vartta pääsee oikotietä."

"Vaimo, sinä kiusaat Jumalaa. Kuule…"

Samassa kuului kamala ukkosen jyrähdys, ja sinertävä liekki valaisi huoneen.

"Jeesus!" sanoi vaimo tehden ristinmerkin.

Samassa, keskellä sitä kamalaa hiljaisuutta, joka tavallisesti seuraa salamaa, kolkutettiin oveen.

Caderousse ja hänen vaimonsa vavahtivat ja katsoivat kauhistuneina toisiinsa.

"Kuka siellä?" huusi Caderousse peittäen molemmin käsin pöydällä olevat rahat.

"Minä!" kuului ääni.

"Kuka?"

"Hitto vieköön! Joannes, jalokivikauppias."

"Mitä sinä sanoitkaan", lausui vaimo, "että minä muka kiusaan Jumalaa!… Jumala lähettää hänet meidän luoksemme."

Caderousse vaipui läähättäen ja kalpeana tuolilleen. Vaimo sitä vastoin nousi ja meni varmoin askelin ovea kohden ja avasi sen.

"Astukaahan sisään, hyvä herra Joannes", sanoi hän.

"Näyttää toden totta siltä, että paholainen ei salli minun palaavan Beaucaireen tänä iltana. Umpimähkään lausutut tyhmyydet ovat suurta viisautta, herra Caderousse. Te tarjositte äsken minulle vieraanvaraisuuttanne; otan sen vastaan ja palaan luoksenne yöksi."

Caderousse kuivasi otsaltaan valuvaa hikeä. Vaimo väänsi oven jalokivikauppiaan takana lukkoon.

45. Verisade

Astuessaan sisään jalokivikauppias loi tutkivan katseen ympärilleen, mutta mikään ei herättänyt hänen epäluuloaan.

Caderousse suojeli yhä vielä molemmin käsin kultaansa ja seteleitään. Vaimo hymyili vieraalleen niin suloisesti kuin suinkin saattoi.

"Ahaa", sanoi jalokivikauppias, "näytätte pelänneen, ettette saanutkaan kylliksi, koska olette alkanut uudelleen laskea rahoja."

"Ei suinkaan sen vuoksi", sanoi Caderousse, "mutta koko tämä tapaus on ollut niin odottamaton, että ellei meillä ole siitä selvää todistusta edessämme, niin luulemme näkevämme unta."

Jalokivikauppias hymyili.

"Onko majatalossanne matkustajia?" kysyi hän.

"Ei ole", vastasi Caderousse, "me emme anna matkustaville yösijaa. Olemmehan niin lähellä kaupunkia, ettei kukaan jää tänne yöksi."

"Tuotan siis teille tavattoman paljon hankaluuksia."

"Ette suinkaan, ette laisinkaan!" huudahti emäntä.

"Minne saan mennä nukkumaan?"

"Yläkerran huoneeseen."

"Mutta eikö se ole teidän huoneenne?"

"Vähät siitä. Täällä alhaalla on toinen vuode."

Caderousse katsoi kummastuneena vaimoonsa. Jalokivikauppias lämmitteli selkäänsä tulen ääressä, vaimo kantoi päivällisaterian tähteet pöydänkulmalle, jolle oli levittänyt liinan, sekä toi lisäksi pari tuoretta munaa.

Caderousse oli jälleen pannut setelit salkkuun, kultarahat pussiin ja kaiken kaappiin. Hän käveli pitkin permantoa synkkänä ja miettiväisenä luoden silloin tällöin katseen jalokivikauppiaaseen, joka yhä kuivatteli vaatteitaan.

"Kun mielenne tekee maistaa ruokaa", sanoi vaimo pannen viinipullon pöydälle, "niin täällä olisi."

"Entä te itse?" kysyi Joannes.

"Minä en syö illallista", vastasi Caderousse.

"Me söimme päivällistä hyvin myöhään", riensi vaimo vastaamaan. "Mutta me palvelemme teitä pöydässä", selitti hän ystävällisemmin kuin koskaan puhutteli maksaviakaan matkustajia.

Tuon tuostakin Caderousse loi vaimoonsa salamannopean katseen.

Ukkosilmaa jatkui.

"Kuuletteko, kuuletteko?" sanoi vaimo. "Teitte todellakin viisaasti palatessanne."

"Mutta jos ateriani aikana myrsky talttuu", sanoi jalokivikauppias, "niin lähden matkaan."

"Se on mistral-tuuli", sanoi Caderousse, "sitä kestää huomiseen asti."

Ja hän huokasi syvään.

"Sitä ikävämpää niille, jotka ovat ulkosalla", sanoi jalokivikauppias.

"Niin kyllä", sanoi vaimo, "he saavat viettää ikävän yön."

Jalokivikauppias kävi aterialle, ja vaimo tarjoili hänelle ruokia huolellisena talonemäntänä. Hän oli tavallisesti ärtyisä ja kiukkuinen, mutta oli nyt muuttunut tavattoman huomaavaiseksi ja kohteliaaksi. Jos jalokivikauppias olisi tuntenut hänet aikaisemmin, olisi tällainen äkillinen muutos tehnyt hänet levottomaksi ja herättänyt epäluuloja. Caderousse puolestaan ei virkkanut sanaakaan, vaan käveli lakkaamatta edestakaisin tohtimatta edes katsahtaa vieraaseensa.

Kun ateria oli loppunut, meni Caderousse itse avaamaan oven ja sanoi: "Myrsky on tainnut tyyntyä."

Mutta samassa tärisytti kamala ukkosenjyrähdys koko taloa, ja ovesta puhaltava tuulenpuuska sammutti lampun.

Caderousse sulki oven. Hänen vaimonsa sytytti lampun hiipuvassa hiilloksessa.

"Olette varmaankin väsynyt", sanoi hän. "Olen pannut vuoteeseenne puhtaat lakanat. Menkää yläkertaan ja nukkukaa makeasti."

Joannes viipyi vielä hetkisen, mutta kun hän oli varma siitä, että salamat ja sade vain kiihtyivät, toivotti hän isäntäväelleen hyvää yötä ja nousi portaita ylös.

Hän astui minun yläpuolellani, ja kuulin hänen jokaisen askelensa. Ahnain silmin seurasi vaimo häntä, jota vastoin Caderousse käänsi hänelle selkänsä eikä katsahtanutkaan häneen.

Kaikki nämä yksityiskohdat eivät sinä hetkenä herättäneet erikoista huomiotani; vain tuo jalokivijuttu oli mielestäni uskomaton. Mutta kun olin väsynyt, päätin nukkua, kunnes myrsky olisi tyyntynyt ja lähteä sitten keskellä yötä pois.

Kuulin, miten vuode narisi jalokivikauppiaan alla: hän oli mennyt levolle.

Loin viimeisen katseen huoneeseen, Caderousse istui pöydän ääressä pitkällä penkillä, jota majatalossa käytetään tuolien sijasta. Hän oli selin minuun ja oli peittänyt käsillään kasvonsa.

Vaimo katseli häntä hetkisen, kohautti olkapäitään ja meni hänen viereensä istumaan.

Tänä hetkenä syttyi tuli muutamiin kuiviin puihin ja valaisi kirkkaasti synkän huoneen. Vaimo katsoi terävästi mieheensä, ja kun tämä yhä pysyi entisessä asennossaan, ojensi vaimo häntä kohden luisevan kätensä ja kosketti hänen otsaansa.

Caderousse vavahti. Olin näkevinäni vaimon liikuttavan huuliaan, mutta joko hän puhui hyvin hiljaa tai aistimeni olivat jo unen vaikutuksesta tylstyneet, mutta minä en kuullut sanaakaan. Näin kaiken aivan kuin usvan läpi ja käsitin kaiken vain puolittain. Silmäni sulkeutuivat ja vaivuin uneen.

Nukuin aivan sikeästi, kun kuulin pistoolinlaukauksen ja sitä seuraavan kamalan kiljahduksen. Huoneesta pääni päältä kuului horjuvia askelia, ja sitten joku kaatui raskaasti portaitten yläpäähän, aivan minun yläpuolelleni.

En ollut vielä aivan valveilla. Kuulin huokauksia, sitten tukahdutettuja huutoja, aivan kuin olisi taisteltu.

Viimeinen kiljahdus, joka oli pitempi kuin edelliset ja päättyi valitukseen, herätti minut täydellisesti tajuntaani.

Nousin kyynärpäitteni varaan, avasin silmäni, jotka eivät pimeässä nähneet mitään, ja pyyhkäisin kädelläni otsaani, jolle tippui ylhäältä lämmin ja runsas sade.

Syvä hiljaisuus oli seurannut tätä kamalaa huutoa. Kuulin miehen astelevan pääni päällä, portaat narisivat. Mies tuli alakertaan ja sytytti liedessä kynttilän.

Tuo mies oli Caderousse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja paitansa veressä.

Sytytettyään kynttilän hän meni nopeasti portaita ylös, ja palasi taas vähän ajan päästä alakertaan. Hänen kädessään oli lipas. Hän tarkasti, oliko jalokivi siellä, ja tuumi, mihin taskuunsa sen panisi; sitten hän varmaan arveli, ettei tasku ollut kyllin varma piilopaikka, sillä hän kääri sen punaiseen huiviinsa ja sitoi huivin kaulansa ympäri.

Sitten hän juoksi kaapille, otti sieltä setelit ja kullan, pisti edelliset housuntaskuunsa ja jälkimmäiset takkinsa povitaskuun, otti pari kolme paitaa, syöksyi ovelle ja katosi pimeään. Silloin kaikki selvisi minulle. Syytin itseäni siitä, mitä oli tapahtunut, aivan kuin olisin ollut siihen syypää. Olin kuulevinani valituksia. Onneton jalokivikauppias saattoi vielä elää. Painoin hartioillani lautaan, joka erotti tämän vajan asuinhuoneesta. Laudat irtaantuivat, ja olin tuvassa.

Riensin ottamaan kynttilän ja juoksin portaita ylös. Ruumis virui tielläni, Se oli vaimon ruumis.

Pistoolinlaukaus oli johtunut siitä, että häntä oli ammuttu. Hänen kurkkunsa oli aivan puhki, ja paitsi haavasta valui verta virtanaan hänen suustaan. Hän oli kuollut. Hyppäsin hänen ruumiinsa yli.

Huoneessa vallitsi mitä kamalin sekasorto. Pari kolme huonekalua oli kumossa, lakanat, joihin onneton jalokivikauppias oli takertunut, olivat pitkin permantoa. Hän itse makasi lattialla pää seinää vasten, uiden veressä, joka valui hänen rinnastaan kolmesta isosta haavasta.

Neljänteen oli jäänyt pitkä keittiöveitsi, josta ei näkynyt muuta kuin pää.

Tämä kamala näky oli tehnyt minut melkein mielipuoleksi. Kun en enää voinut auttaa ketään, tahdoin kaikin mokomin päästä pakoon. Riensin portaita alas repien käsilläni tukkaani ja karjuen kauhusta.

Alakerran huoneessa oli viisi tai kuusi tullimiestä ja pari kolme sotilasta, siis kokonainen aseellinen joukko.

He vangitsivat minut. En edes koettanut tehdä vastarintaa, en ollut enää aistimieni herra. Koetin puhua, en saanut suustani muuta kuin joitakin luonnottomia ääniä, siinä kaikki.

Näin tullivartijoiden ja sotilaiden osoittavan minua sormellaan, kumarruin katsomaan itseäni, olin aivan veressä. Tuo lämmin sade, jonka tunsin portaitten läpi tippuvan päälleni, olikin ollut vaimon verta.

Osoitin sormellani paikkaa, missä olin ollut piilossa.

"Mitä hän tarkoittaa?" kysyi eräs sotilas.

Muudan tullivartija meni katsomaan.

"Hän tarkoittaa, että hän on tullut sitä tietä", vastasi tämä.

Ja hän osoitti reikää, josta olin tullut huoneeseen.

Silloin tajusin, että minua pidettiin murhaajana. Sain jälleen puhekykyni, voimani palasivat. Riistäydyin irti minua pitelevien miesten käsistä ja huusin:

"Minä en ole sitä tehnyt, minä en ole sitä tehnyt!"

Kaksi sotilasta uhkasi minua pyssyillään.

"Jos liikahdatkaan", sanoivat he, "niin olet kuoleman oma."

"Sanoinhan, etten ole sitä tehnyt", huusin minä.

"Saat kertoa juttusi tuomarille Nîmes'issa", vastasivat he. "Nyt seuraat meitä. Ja annamme sinulle hyvän neuvon: älä tee vastarintaa."

En aikonutkaan tehdä vastarintaa, kauhu ja kummastus oli aivan murtanut minut. Minulle pantiin käsiraudat, minut sidottiin hevosen häntään ja vietiin Nîmes'iin.

Eräs tullivartija oli seurannut minua. Olin kadonnut hänen näkyvistään talon luona, ja hän oli arvellut minun jääneen sinne yöksi. Hän oli mennyt ilmoittamaan tovereilleen, he olivat kuulleet pistoolinlaukauksen ja olivat ottaneet minut kiinni sellaisissa olosuhteissa, että ehdottomasti näytin rikolliselta. Huomasin heti, kuinka vaikeata minun olisi todistaa syyttömyyteni.

Panin pääpainon vain yhdelle asialle. Pyysin tutkintotuomaria kaikkialta etsimään erästä apotti Busonia, joka samana päivänä oli poikennut Gardin sillan majataloon. Jos Caderousse oli keksinyt koko tuon tarinansa, jos mitään apotti Busonia ei ollut olemassakaan, niin olin mennyttä miestä, paitsi jos Caderousse vuorostaan joutuisi kiinni ja tunnustaisi kaiken.

Kului kaksi kuukautta, jona aikana, se minun täytyy myöntää tuomarieni kunniaksi, tehtiin kaikki voitava, jotta apotti löytyisi. Olin jo menettänyt kaiken toivoni. Caderousse ei ollut joutunut kiinni. Minut piti tuomittaman seuraavassa oikeuden täysi-istunnossa, kun syyskuun 8. päivänä, kolme kuukautta ja viisi päivää tuon tapauksen jälkeen, apotti Busoni ilmestyi vankilaan. Hän sanoi kuulleensa asian Marseillessa ja oli rientänyt minua auttamaan.

Arvaattehan, kuinka iloinen olin hänen tulostaan. Kerroin hänelle kaiken, mitä olin nähnyt, ja otin levottomana esiin jalokivijutun. Vastoin luuloani se olikin kohta kohdalta tosi. Vastoin luuloani hän uskoi myöskin kaiken, mitä kerroin. Hänen lempeä ja suuri ihmisrakkautensa lumosi minut, huomasin, että hän tunsi tarkoin kotiseutuni olot ja tavat, ja toivoen anteeksiantoa kerroin hänelle ripin muodossa Auteuilin seikkailun yksityiskohtiaan myöten. Välittömyydelläni oli hyvä vaikutus: kun tunnustin ensimmäisen rikokseni, jota ei mikään pakottanut minua ilmaisemaan, ymmärsi hän, etten ollut tehnyt toista, ja hän lähti luotani luvaten tehdä kaiken voitavansa todistaakseen tuomareilleni viattomuuteni.

Tämän jälkeen vankeuteni tuli lievemmäksi ja sain kuulla, että asia oli lykätty seuraavaan istuntoon.

Tällä välin Caderousse saatiinkin ulkomailla kiinni ja tuotiin Ranskaan. Hän tunnusti kaiken ja syytti vaimonsa herättäneen murha-ajatuksen hänessä ja yllyttäneen hänet rikokseen. Hän joutui elinkautiseen kaleeriorjuuteen, ja minä pääsin vapaaksi.

— Ja silloinko tulitte luokseni mukananne apotti Busonin antama suosituskirje? kysyi Monte-Cristo.

— Niin, teidän ylhäisyytenne, hän oli minua kohtaan erikoisen ystävällinen. "Salakuljettajan ammattinne vie teidät turmioon", sanoi hän. "Kun täältä pääsette, niin jättäkää se." — "Mutta, isä", sanoin minä, "miten elän ja miten elätän kälyni?" — "Eräällä rippilapsellani on suuri kunnioitus minua kohtaan", sanoi hän, "ja hän on pyytänyt minua toimittamaan hänelle luotettavan miehen. Tahdotteko olla tuo mies? Minä suosittelen teitä hänelle." — "Isä, kuinka hyvä te olette", huudahdin minä. — "Mutta vannottehan, ettei minun tarvitse sitä koskaan katua." — Ojensin käteni vannoakseni. — "Se on tarpeetonta", sanoi hän. "Tunnen korsikalaiset ja rakastan heitä. Kas tässä on suositukseni." Ja hän kirjoitti nuo muutamat teille tuomani rivit, jotka luettuaan teidän ylhäisyytenne suvaitsi ottaa minut palvelukseensa. Ylpeänä nyt kysyn, onko teidän ylhäisyytenne koskaan tarvinnut soimata minua mistään?

— Ei ole, vastasi kreivi. — Tunnustan suoraan, että olette ollut hyvä palvelija, Bertuccio, vaikka ette olekaan luottanut minuun.

— Minäkö, teidän ylhäisyytenne?

— Niin, te. Miksette ole koskaan puhunut kälystänne ja ottopojastanne?

— Minulla on vielä teidän ylhäisyydellenne kertomatta elämäni surullisin puoli. Läksin Korsikaan. Ymmärrättehän, että kiireimmän kautta tahdoin mennä lohduttamaan kälyäni. Mutta kun saavuin Roglianoon, kohtasi minua kauhea suru. Poissa ollessani oli tapahtunut kamalia. Käly-raukkani oli määräysteni mukaan kieltäytynyt antamasta Benedettolle rahaa, vaikka tämä joka päivä vaatimalla vaati sitä. Eräänä aamuna hän uhkaili kälyäni ja läksi pois koko päiväksi. Kälyni itki, sillä hän rakasti tuota konnaa aivan kuin äiti. Tuli ilta ja hän odotti poikaa menemättä levolle. Kun Benedetto yhdentoista aikaan saapui tavallisten tovereittensa seurassa, niin Assunta avasi hänelle sylinsä. Mutta he ottivat hänet kiinni, ja eräs heistä, pelkään, että se oli tuo helvetillinen lapsi, huusi:

"Leikitään kuulustelua, kyllä hän lopulta tunnustaa, missä rahat ovat."

Naapurini Vasilio oli juuri silloin Bastiassa, ja hänen vaimonsa oli yksinään kotona. Ei kukaan muu kuin hän voinut nähdä ja kuulla, mitä asunnossani tapahtui. Kaksi piteli kiinni Assuntasta, joka hymyili heille, sillä hän ei voinut kuvitellakaan, että he tekisivät mitään rikollista. Kolmas meni sulkemaan ovet ja ikkunat. Tämän jälkeen he kolmisin ja tukahduttaen Assuntan huudot pistivät hänen jalkansa liedessä palavaan tuleen saadakseen hänet siten tunnustamaan, missä meidän pieni aarteemme oli. Mutta siinä riuhtoessa tarttuikin tuli hänen vaatteisiinsa. Pojat päästivät silloin vaimoraukan käsistään, ettei tuli tarttuisi heihinkin. Vaatteet ilmiliekissä Assunta juoksi ovelle, mutta se oli lukossa. Hän juoksi ikkunaan, mutta se oli luukuilla suljettu. Silloin naapurit kuulivat Assuntan kamalat avunhuudot, jotka pian muuttuivat vaikerruksiksi. Kun Vasilion vaimo seuraavana aamuna, kauhuisen ja tuskaisen yön jälkeen, tohti tulla talomme lähelle ja tuomarin avulla avautti oven, niin he tapasivat Assuntan puoliksi palaneena, mutta vielä elossa. Kaapit oli murrettu auki ja rahat kadonneet. Mitä Benedettoon tulee, niin hän oli lähtenyt Roglianosta eikä koskaan enää palannut sinne. Siitä lähtien en ole häntä nähnyt enkä kuullut hänestä puhuttavankaan.

Saatuani kuulla nämä surulliset tapahtumat tulin teidän ylhäisyytenne luo. En ole puhunut Benedettosta, koska hän on kadonnut, enkä kälystäni, koska hän on kuollut.

— Ja mitä olette itse ajatellut tästä tapauksesta? kysyi Monte-Cristo.

— Että taivas on rangaissut rikokseni, vastasi Bertuccio. — Nuo Villefort'it olivat kirottua sukua!

— Niin minäkin uskon, sanoi kreivi kumealla äänellä.

— Ymmärtäähän teidän ylhäisyytenne nyt, jatkoi Bertuccio, — että tämä talo, jota en sen koommin ole nähnyt, tämä puutarha, jossa olen surmannut miehen, ovat herättäneet minussa synkkiä tunteita. Onhan mahdollista, että tuossa jalkojeni edessä makaa Villefort haudassa, jonka hän kaivoi omalle lapselleen.

— Kaikkihan on mahdollista, sanoi Monte-Cristo nousten penkiltä, — sekin voi olla mahdollista, jatkoi hän hiljaa, — että kuninkaallinen prokuraattori elää. Apotti Busoni teki oikein lähettäessään teidät minun luokseni. Tekin teitte oikein kertoessanne kaikki minulle, sillä nyt en ajattele teistä mitään pahaa. Mitä tuohon huonomaineiseen Benedettoon tulee, niin ettekö koskaan ole koettanut saada tietoja hänestä?

— En koskaan. Jos olisin tietänyt, missä hän oli, niin en suinkaan olisi etsinyt häntä, vaan välttänyt kuin hirviötä. Ei, en ole kuullut kenenkään hänestä puhuvan; toivottavasti hän on kuollut.

— Älkää toivoko, sanoi kreivi. — Pahat ihmiset eivät niin vain kuole, sillä Jumala näyttää suojaavan heitä käyttääkseen heitä kostonsa välikappaleena.

— Amen, sanoi Bertuccio. — Pyydän taivaalta vain sitä, ettei minun tarvitse häntä koskaan nähdä. Nyt, jatkoi taloudenhoitaja painaen päänsä alas, — tiedätte kaikki. Olette tuomarini täällä maan päällä, niin kuin Jumala on oleva taivaassa. Ettekö lausu minulle muutamia lohdutuksen sanoja?

— Olette oikeassa, ja minä voin teille sanoa samaa kuin apotti Busonikin: surmaamanne mies, tuo Villefort, ansaitsi rangaistuksen siitä, mitä hän oli teitä vastaan rikkonut, ja ehkä muustakin syystä. Benedettosta, jos hän vielä elää, tulee taivaallisen koston välikappale, ja sitten hän vuorostaan saa rangaistuksensa. Teidän ei tarvitse soimata itseänne mistään muusta kuin tästä: kysykää itseltänne, miksi ette antanut lasta takaisin hänen äidilleen. Se on rikos, Bertuccio.

— Niin, se on rikos, oikea rikos, sillä siinä suhteessa olen ollut pelkuri. Heti kun olin herättänyt lapsen eloon, olisi minun pitänyt viedä hänet äidilleen. Mutta ennen kuin olisin voinut sen tehdä, olisi minun täytynyt panna toimeen tutkimuksia, olisin herättänyt huomiota, ehkä joutunut kiinnikin. En tahtonut kuolla, tahdoin elää kälyni tähden, ja itserakkaana niin kuin kaikki meikäläiset halusin pysyä kostossani täydellisesti voittajana. Ja rakastin elämää vain elämänkin vuoksi. Minä en ole mikään sankari, niin kuin velivainajani oli!

Bertuccio peitti molemmin käsin kasvonsa, ja Monte-Cristo loi häneen sanoinkuvaamattoman katseen.

— Lopettaaksemme arvokkaasti tämän keskustelun, herra Bertuccio, — ja kreivin äänessä oli oudon alakuloinen sointu, — painakaa lujasti mieleenne sanani, sillä olen kuullut apotti Busonin usein ne lausuvan: Kaikki tuskat parantaa aika ja vaitiolo. Nyt, herra Bertuccio, sallikaa minun hetkinen kävellä täällä puutarhassa. Se, mikä on tärisyttävänä muistona jäänyt teidän mieleenne, tekee tämän talon minulle kahta arvokkaammaksi. Puut, näettehän, saavat arvonsa siitä, että ne luovat varjoa, ja varjot siitä, että ne luovat unelmia ja näkyjä. Ostaessani tämän talon luulin ostavani aidatun puutarhan, en mitään muuta, ja nyt äkkiä tämä aitaus näyttääkin olevan täynnä haamuja, joita ei ole välikirjassa mainittu. Rakastan haamuja, sillä ne eivät ole kuudessatuhannessa vuodessa saaneet niin paljon pahaa aikaan kuin elossaolevat saavat vuodessa. Menkää siis sisään ja nukkukaa rauhassa. Jos rippi-isänne kuolinhetkellänne ei ole yhtä suvaitsevainen kuin apotti Busoni oli, niin kutsukaa luoksenne minut, jos vielä olen elävien joukossa. Minä kyllä löydän sanoja, jotka suloisesti viihdyttävät sieluanne sinä hetkenä, kun se on valmis jättämään tämän maailman lähteäkseen sille pitkälle matkalle, jonka nimi on iankaikkisuus.

Bertuccio kumarsi kunnioittavasti kreiville ja poistui huoaten.

Monte-Cristo jäi yksin. Astuen muutaman askelen eteenpäin hän sanoi:

— Tuossa, tämän plataanin lähellä, on kuoppa, johon lapsi pantiin. Tuolla on pieni portti, josta tultiin puutarhaan. Tuolla nurkassa on portaat, joista päästään makuuhuoneeseen. Minun ei luullakseni tarvitse kirjoittaa tätä muistikirjaani, sillä tässä edessäni, ympärilläni, jalkojeni alla, on tuumani elävänä ja selvänä.

Ja käveltyään vielä kerran puutarhan ympäri kreivi meni vaunuihinsa. Bertuccio, nähdessään hänen miettiväisenä kulkevan, nousi ajajan viereen istumaan.

Vaunut läksivät ajamaan Pariisia kohden.

Samana iltana, tultuaan Champs-Elysées'n varrella olevaan asuntoonsa, Monte-Cristo tarkasti koko talon aivan kuin olisi asunut siellä jo monta vuotta. Hän ei kertaakaan erehtynyt ovista eikä astunut portaita tai käytävää pitkin muualle kuin minne tahtoi tulla. Ali seurasi häntä tällä öisellä matkalla. Kreivi antoi Bertucciolle kaikenlaisia määräyksiä, miten huoneet oli kaunistettava ja järjestettävä, ja katsoen kelloaan hän sanoi odottavalle nubialaiselle:

— Kello on puoli kaksitoista. Haydée saapuu kohta. Onko ilmoitettu hänen ranskalaisille kamarineidoilleen?

Ali ojensi kätensä huoneistoa kohden, joka oli määrätty nuoren kreikattaren asunnoksi. Se oli niin erillään, että kun peitti oven verhon taakse, saattoi tarkastaa koko talon aavistamattakaan, että vielä oli jäljellä salonki ja kaksi asuttua huonetta. Ali ojensi siis kätensä huoneistoa kohden ja nosti kolme vasemman kätensä sormea ylös, painoi päänsä saman käden kämmentä vastaan ja sulki silmänsä.

— Ahaa, sanoi Monte-Cristo, joka oli tottunut tämänlaatuiseen kieleen, — he odottavat kaikki kolme makuuhuoneessa, eikö niin?

— Niin, vastasi Ali päännyökkäyksellä.

— Armollinen rouva on tultuaan varmaankin hyvin väsynyt ja tahtoo mennä levolle, jatkoi Monte-Cristo. — Häntä ei siis saa pakottaa puhumaan. Ranskalaiset kamarineidit saavat ainoastaan tervehtiä uutta emäntäänsä ja sitten poistua. Te valvotte, ettei kreikkalainen kamarineiti ryhdy puheisiin ranskalaisten kanssa.

Ali kumarsi.

Pian kuului porttikellon soitto. Portti aukeni, vaunut ajoivat niistä sisään ja pysähtyivät portaitten eteen. Kreivi astui portaita alas. Vaunun ovi oli jo auki. Hän ojensi kätensä nuorelle naiselle, joka oli kauttaaltaan verhoutunut viheriäiseen, kullalla kirjailtuun viittaan.

Nuori nainen tarttui hänelle ojennettuun käteen ja suuteli sitä rakkaudella, johon liittyi syvä kunnioitus. He vaihtoivat muutaman sanan. Nainen puhui hellästi ja kreivi lempeän arvokkaasti. He käyttivät sitä kieltä, jonka Homeros on pannut jumaliensa suuhun.

Ali astui edeltä kantaen ruusunpunaista vahakynttilää, ja nuori kreikatar johdatettiin omiin huoneisiinsa. Kreivi vetäytyi siihen paviljonkiin, jonka oli pidättänyt omaksi asunnokseen.

Puoli yhdeltä kaikki valot oli sammutettu, ja olisi voinut luulla koko talon nukkuvan.

46. Rajaton luotto

Seuraavana päivänä kello kaksi pysähtyivät upeat, kahden komean englantilaisen hevosen vetämät vaunut Monte-Criston asunnon eteen. Vaunuissa istui mies, jolla oli yllään sininen takki, ja siinä samanväriset silkkinapit, valkoiset liivit, jonka päällä välkkyivät paksut kultavitjat, ja pähkinänruskeat housut. Kasvojen uurteita ei tuuhea, musta, lähelle silmäkulmia vedetty tukka kyennyt peittämään, ja siksi se ei vaikuttanutkaan luonnolliselta. Hän oli noin viidenkymmenen tai viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta koetti näyttää nelikymmenvuotiaalta. Hän pisti päänsä vaunujen ovi-ikkunasta, jonka alapuolella oli maalattu paronin kruunu, ja lähetti palvelijapoikansa kysymään, ottaako kreivi Monte-Cristo vastaan.

Odottaessaan vastausta mies katseli melkein hävyttömän tarkkaavasti taloa, puutarhaa ja livreepukuisia palvelijoita. Hänen katseensa oli terävä, mutta ilmaisi pikemmin kavaluutta kuin nerokkuutta. Hänen huulensa olivat niin kapeat, että ne kääntyivät suun sisään. Korkeat poskipäät, matala otsa, hyvin leveä takaraivo, joka ulkoni paljon rumien korvien ohitse, kaikki tämä teki miehen ihmistuntijan silmissä vastenmieliseksi, vaikkakin suuri yleisö piti häntä arvossa hänen komeitten hevosiensa, hänen paidassaan olevan suuren jalokiven ja sen punaisen nauhan vuoksi, joka ulottui hänen takkinsa napinreiästä toiseen. Palvelijapoika naputti portinvartijan asunnon ikkunaan ja kysyi:

— Täällähän asuu kreivi Monte-Cristo?

— Täällä hänen ylhäisyytensä asuu, vastasi portinvartija, — mutta… Hän loi kysyvän katseen Aliin.

Ali pudisti päätään.

— Mutta…? kysyi palvelijapoika.

— Mutta hänen ylhäisyytensä ei ota vastaan, vastasi portinvartija.

— Siinä tapauksessa annan herrani, paroni Danglars'in käyntikortin. Ojentakaa se hänelle ja sanokaa, että mennessään edustajakamariin herrani poikkesi tänne tervehtimään herra kreiviä.

— Minä en puhuttele hänen ylhäisyyttään, sanoi portinvartija. — Kamaripalvelija toimittaa asianne.

Palvelijapoika palasi vaunujen luo.

— No? kysyi Danglars.

Poika oli häpeissään saamastaan vastauksesta, mutta toisti Danglars'ille portinvartijan sanat.

— Ohoo, lausui tämä. — Tuo mies, jota sanotaan hänen ylhäisyydekseen, on siis oikea ruhtinas, koska ainoastaan hänen kamaripalvelijallaan on oikeus puhutella häntä. Samapa tuo, koska hänellä on luotto minun liikkeessäni, niin täytyyhän minun saada nähdä hänet, kun hän tarvitsee rahaa.

Ja Danglars asettui mukavasti vaunuihinsa ja huusi niin kovaa ajajalleen, että sanat saattoivat kuulua kadun toiselle puolelle:

— Edustajakamariin!

Paviljongin ikkunan verhojen takaa oli Monte-Cristo, jolle ajoissa oli ilmoitettu vieraan tulosta, tarkastanut paronia oivallisen kaukoputken avulla yhtä huolellisesti kuin Danglars'kin oli katsellut taloa, puutarhaa ja palvelijoita.

— Kylläpä tuo mies on iljettävän näköinen, totesi hän pistäessään kaukoputken norsunluiseen koteloon. — Kuinka ei jokainen heti huomaa hänen matalasta otsastaan häntä käärmeeksi, takaraivosta haaskalinnuksi ja terävästä nenästä hiirihaukaksi.

— Ali, huusi hän lyöden vaskiseen kelloon. — Kutsukaa Bertuccio tänne, sanoi hän.

— Teidän ylhäisyytenne lähetti minua hakemaan? sanoi Bertuccio, joka heti saapui.

— Näittekö hevoset, jotka pysähtyivät porttini edustalle?

— Näin kyllä, teidän ylhäisyytenne, — ne ovat hyvin kauniit.

— Mistä johtuu, sanoi Monte-Cristo rypistäen silmäkulmiaan, — että vaikka käskin hankkimaan minulle Pariisin kauneimmat hevoset, Pariisissa on toinen hevospari, joka on yhtä kaunis kuin minunkin, eivätkä nämä hevoset ole minun tallissani?

Ali painoi päänsä kumaraan herransa ilmeen edessä.

— Ei se ole sinun syysi, Ali, sanoi kreivi arabiankielellä ja niin lempeällä äänellä ja ilmeellä, ettei moista olisi hänestä uskonutkaan. — Sinä et tunne englantilaisia hevosia.

— Herra kreivi, vastasi Bertuccio, — nuo hevoset eivät olleet myytävinä.

Monte-Cristo kohautti olkapäitään.

— Kaikki on myytävänä, kun vain osaa tarjota oikean hinnan.

— Herra Danglars on maksanut niistä kuusitoistatuhatta frangia, herra kreivi.

— Hyvä, teidän olisi pitänyt tarjota hänelle kolmekymmentäkaksituhatta. Hän on pankkiiri, eikä pankkiiri koskaan jätä tilaisuutta käyttämättä, kun saa pääomastaan kaksinkertaisen voiton.

— Tarkoittaako herra kreivi täyttä totta? kysyi Bertuccio.

Monte-Cristo katsoi taloudenhoitajaansa kummastellen, kuinka häneltä voitiin sellaista kysyä.

— Tänä iltana minun täytyy lähteä vierailulle. Tahdon, että nuo hevoset ovat silloin vaunujeni edessä ja että niillä silloin on uudet valjaat.

Bertuccio kumartui ja aikoi mennä. Ovella hän kääntyi ja kysyi:

— Mihin aikaan teidän ylhäisyytenne aikoo lähteä tuolle vierailulle?

— Kello viisi, vastasi Monte-Cristo.

— Rohkenen huomauttaa teidän ylhäisyydellenne, että kello on nyt kaksi, lausui taloudenhoitaja.

— Tiedän kyllä, vastasi Monte-Cristo.

Sitten kääntyen Alin puoleen hän sanoi:

— Taluttakaa kaikki hevoset armollisen rouvan nähtäväksi, että hän saisi valita niistä mieleisensä vaunuhevoset, ja kysykää, syökö hän kanssani päivällistä. Tarjoilkaa se siinä tapauksessa hänen huoneistossaan. Lähettäkää kamaripalvelija luokseni.

Ali oli tuskin ennättänyt poistua, kun kamaripalvelija astui sisään.

— Herra Baptistin, sanoi kreivi, — olette ollut palveluksessani vuoden ajan. Palvelijoitteni suhteen on minulla tavallisesti näin pitkä koeaika. Te tyydytätte minua.

Baptistin kumarsi.

— Nyt on vain päästävä siitä selville, tyydytänkö minä teitä.

— Oh, herra kreivi, ehätti Baptistin sanomaan.

— Kuunnelkaa loppuun asti, sanoi kreivi. — Ansaitsette vuodessa tuhatviisisataa frangia eli saman summan minkä kunnon upseeri, joka panee joka päivä henkensä vaaraan. Ruokanne on sellaista kuin monella virastonpäälliköllä. Vaikka olette palvelija, niin teillä on omat palvelijanne, jotka pitävät huolen liinavaatteistanne ja tavaroistanne. Noiden tuhannenviidensadan frangin lisäksi varastatte saman verran ostaessanne minulle pukutarpeita.

— Oh, teidän ylhäisyytenne!

— Minä en siitä soimaa, herra Baptistin, se on luonnollista. Mutta tahdon, että sitä pitemmälle ette mene. Ette siis mistään voisi löytää paikkaa, joka vastaisi sitä, minkä onnellinen sattuma on teille tarjonnut. En lyö koskaan palvelijoitani, en kiroile, en suutu, annan anteeksi erehdyksen, mutta en laiminlyöntiä enkä huolimattomuutta. Määräykseni ovat tavallisesti lyhyitä, mutta selviä ja varmoja. Lausun ne mieluummin kaksi tai kolmekin kertaa kuin näen ne huonosti täytettävän. Olen kyllin rikas saadakseni tietää kaiken, mitä haluan, ja olen hyvin utelias, sen myönnän. Jos siis olen saanut kuulla, että olette puhunut minusta joko hyvää tai pahaa, selitellyt tekojani, urkkinut käytöstäni, niin saatte heti paikalla lähteä. En anna palvelijoilleni muuta kuin kerran varoituksen. Nyt olette sen saanut, menkää.

Baptistin kumarsi ja astui pari kolme askelta poistuakseen.

— Odottakaahan, sanoi kreivi, — unohdin sanoa, että joka vuosi panen määrätyn rahasumman erikseen jokaista palvelijaani varten. Ne, jotka erotan, menettävät nämä rahat, ja ne tulevat jäljellä olevien hyväksi, jotka saavat niistä nauttia kuolemani jälkeen. Olette ollut nyt vuoden luonani, onnenne on alkanut, pitäkää huolta sen jatkumisesta.

Tämä puhe teki Baptistiniin vaikutuksen, minkä ymmärtää jokainen, joka on tutkinut ranskalaisten palvelijoiden sielunelämää.

— Koetan kaikessa noudattaa teidän ylhäisyytenne toivomuksia, sanoi hän.

Kreivi viittasi häntä poistumaan. Kello viideltä kreivi löi kolmasti kelloon. Yksi lyönti kutsui Alin, kaksi Baptistinin, kolme Bertuccion. Taloudenhoitaja astui sisään.

— Hevoseni! sanoi Monte-Cristo.

— Ne ovat vaunujen edessä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio. — Seuraanko herra kreiviä?

— Ette. Ajaja, Baptistin ja Ali, ei muita.

Kreivi astui portaita alas ja näki vaunujensa eteen valjastettuina ne hevoset, joita hän aamupäivällä oli ihaillut Danglars'in ajoneuvojen edessä. Kulkiessaan niiden ohitse hän vilkaisi niihin.

— Ne ovat todellakin hyvin kauniit, sanoi hän, — ja teitte oikein ostaessanne ne minulle. Mutta se tapahtuikin aivan viime tingassa.

— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Bertuccio, — minun oli niitä hyvin vaikea saada, ja ne maksoivatkin hyvin paljon.

— Ovathan hevoset siitä huolimatta yhtä kauniit, sanoi kreivi kohauttaen olkapäitään.

— Jos teidän ylhäisyytenne on tyytyväinen, sanoi Bertuccio, — niin silloin kaikki on hyvin. Minne teidän ylhäisyytenne lähtee?

— Chaussée-d'Antin-kadun varrelle, paroni Danglars'in luo.

Bertuccio aikoi lähteä.

— Odottakaahan, sanoi Monte-Cristo pysähdyttäen hänet. — Tarvitsen maatilan, joka on meren rannalla, Normandiassa, esimerkiksi Havren ja Boulognen välillä. Annan siis teille jokseenkin laajan alueen. Tällä tiluksella täytyy olla pieni satama, lahti, poukama, jonne purteni voi päästä. Se kulkee vain viisitoista jalkaa syvässä. Pursi on pidettävä lähtövalmiina aina, olkoon mikä vuorokauden hetki tahansa, yöllä tai päivällä, milloin vain tahdon lähteä. Tiedustelette kaikilta notaareilta tämänlaatuista maatilaa. Kun olette sellaisen löytänyt, niin menette sitä katsomaan, ja jos se teitä miellyttää, ostatte sen omassa nimessänne. Pursi on matkalla Fécampiin, eikö niin?

— Samana iltana, kun jätimme Marseillen, näin sen lähtevän ulapalle.

— Entä jahti?

— Jahdin on määrä olla Martigues'issa.

— Hyvä. Tuon tuostakin kirjoitatte molempien alusten kapteeneille, että he pysyisivät valppaina.

— Entä höyrylaiva Châlonsissa?

— Antakaa sille samat määräykset kuin molemmille purjealuksillekin.

— Hyvä!

— Heti maatilan ostettuanne järjestäkää, että minua varten pidetään vaihtohevosia joka kolmen peninkulman päässä sekä pohjoiseen että etelään vievällä tiellä.

— Teidän ylhäisyytenne voi luottaa minuun.

Kreivi teki tyytyväisyyttä kuvaavan liikkeen ja hyppäsi vaunuihin, jotka komeiden hevosten vetäminä pysähtyivät vasta pankkiirin oven edessä.

Danglars oli erään rautatiekomitean puheenjohtajana, kun palvelija ilmoitti kreivi Monte-Criston saapuneen. Kokous oli juuri päättymäisillään.

Kreivin nimen kuullessaan Danglars nousi.

— Hyvät herrat, sanoi hän kääntyen virkaveljiensä puoleen, joista useimmat olivat eduskunnan jommankumman kamarin kunnianarvoisia jäseniä, — suokaa anteeksi, että poistun seurastanne. Mutta ajatelkaahan, että Thomson & French Roomassa lähettävät luokseni erään kreivi Monte-Criston ja antavat hänelle rajattoman luoton liikkeessäni. Tämä on merkillisintä pilaa, mitä ulkomaiset liiketuttavani ovat tohtineet minulle tehdä. Arvaattehan, että tulin uteliaaksi. Kävin aamulla hänen luonaan, mutta herra ei ottanut vastaan. Mitä te siitä arvelette? Eikö hän käyttäydy aivan kuin ylhäinen herra tai kaunis nainen? Se talo, missä hän asuu Champs-Elysées'n varrella, näytti jokseenkin siistiltä, siitä olen ottanut selkoa. Mutta rajaton luotto, jatkoi Danglars nauraen ilkeätä nauruaan, — asettaa suuria vaatimuksia sille pankkiirille, jonka on pakko antaa rahat. Haluan siis niin pian kuin mahdollista nähdä, millainen tuo mies on. Luultavasti minua yritetään petkuttaa. Mutta nuo italialaiset eivät tiedä, kenen kanssa ovat tekemisissä. Joka viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa.

Niin sanoen hän jätti komitean jäsenet ja astui kullalla ja valkoisella koristettuun salonkiin, joka oli tullut komeudestaan kuuluisaksi.

Hän oli käskenyt saattaa vieraan sinne hämmästyttääkseen häntä heti alussa.

Kreivi seisoi katselemassa muutamia Albanen ja Fattoren taulujen kopioita, jotka paroni oli ostanut muka alkuperäisinä. Ne eivät olleet sopusoinnussa katon kaikenlaisten kultakoristeitten kanssa.

Danglars'in askelet kuullessaan kreivi kääntyi.

Danglars kumarsi hiukan ja viittasi kreiviä istumaan kullattuun puutuoliin, joka oli päällystetty valkoisella kultabrokadilla.

Kreivi istuutui.

— Minulla on siis kunnia puhua herra Monte-Criston kanssa?

— Ja minulla, vastasi kreivi, — paroni Danglars'in, kunnialegioonan ritarin ja eduskunnan jäsenen kanssa?

Monte-Cristo lausui kaikki ne arvonimet, jotka oli lukenut paronin käyntikortista.

Danglars ymmärsi pistoksen ja puri huuleensa.

— Anteeksi, sanoi hän, — etten heti käyttänyt sitä arvonimeä, jolla teidät ilmoitettiin. Mutta niin kuin tiedätte, elämme vapaamielisen hallituksen alaisina, ja minä olen kansan oikeuksien valvoja.

— Joten siis, sanoi Monte-Cristo, — antaessanne muiden sanoa itseänne paroniksi olette unohtanut puhutella muita kreiviksi.

— Itse en pane sille mitään painoa, sanoi Danglars välinpitämättömästi, — olen saanut paronin arvonimen ja kunnialegioonan ristin tekemistäni palveluksista, mutta…

— Mutta olette luopunut arvonimistänne, niin kuin ennen muinoin Montmorency ja Lafayette? Olette siinä antanut muille hyvän esimerkin.

— En ole sitä tehnyt aivan kokonaan, sanoi Danglars hämillään, — sillä ymmärrättehän, palvelijoitten tähden…

— Kyllä, palvelijoittenne annatte puhutella itseänne teidän ylhäisyydeksenne, sanomalehtimiesten herraksi ja valitsijoittenne kansalaiseksi. Ne ovat vivahduksia, jotka sopivat erinomaisen hyvin perustuslailliselle hallitukselle. Ymmärrän aivan erinomaisesti.

Danglars puri huuleensa. Hän päätti palata sellaiseen keskustelunaiheeseen, jossa oli paremmin kotonaan.

— Herra kreivi, sanoi hän kumartaen Monte-Cristolle, — olen saanut kirjeen Thomson & Frenchiltä.

— Se on hauska kuulla, herra paroni. Sallikaa minun puhutella teitä samoin kuin palvelijanne. Olen tottunut siihen tapaan niissä maissa, missä vielä on paroneja juuri sen vuoksi, että uusia ei nimitetä. Hauskaa kuulla, niin kuin sanoin. Minun ei siis tarvitsekaan esitellä itseäni, sillä se tuntuisi aina hiukan hankalalta. Olette siis saanut kirjeen.

— Olen kyllä, sanoi Danglars, — mutta suoraan tunnustaen en oikein käsitä sen sisällystä.

— Kuinka niin?

— Ja minulla olikin kunnia tulla luoksenne pyytämään muutamia selityksiä.

— Kysykää, olenhan tässä, kuuntelen ja olen valmis vastaamaan.

— Tämä kirje, sanoi Danglars, — on taskussani luullakseni (hän etsi taskustaan). Niin, tässä se on. Tällä kirjeellä annetaan herra kreiville rajaton luotto pankkiliikkeessäni.

— Niin, herra paroni. Mitä hämärää siinä on?

— Ei mitään, ei muuta kuin tuo sana rajaton…

— Ettekö ymmärrä sitä sanaa?

— Kyllä, sanan kyllä, sitä vastaan ei minulla ole mitään sanottavana, mutta vastaako se tarkoitustaan, se on eri asia.

— Eikö siis Thomson & Frenchin liike olekaan aivan luotettava? kysyi Monte-Cristo niin viattomalla äänellä kuin mahdollista. — Sepä olisi ikävää, sillä olen sijoittanut heidän liikkeeseensä hiukan rahoja.

— Se on kyllä luotettava, vastasi Danglars melkein pilkallisesti hymyillen. — Mutta raha-asioissa on tuolla sanalla "rajaton" niin perin epämääräinen merkitys…

— Että se on melkein rajaton, niinkö? sanoi Monte-Cristo.

— Juuri niin aioin sanoa. Se, mikä on epämääräistä, on epäilyttävää, ja epäilyttävästä pysyy viisas loitolla.

— Se tietää siis, sanoi Monte-Cristo, — että jos Thomson & French tekevät tyhmyyksiä, niin Danglars ei aio noudattaa heidän esimerkkiään.

— Kuinka niin voitte sanoa, herra kreivi?

— Tietysti. Thomson & French'ia eivät numerot rajoita, mutta Danglars'ia kyllä. Hän on viisas mies, niin kuin hän itse äsken sanoi.

— Hyvä herra, sanoi pankkiiri ylpeästi, — tähän asti ei vielä kukaan ole kassaani laskenut.

— Kaikesta päättäen, sanoi Monte-Cristo, — minä siis sen ensimmäisenä joudun laskemaan.

— Kuka sen teille sanoo?

— Nuo itse kysymänne selitykset, jotka hyvin suuressa määrässä muistuttavat epäilyksiä…

Danglars puri huuleensa. Toisen kerran tuo mies oli saanut hänestä voiton, vieläpä sillä alalla, jolla hän oli kotonaan. Danglars'in pilkallinen kohteliaisuus oli vain teeskenneltyä ja läheni suuresti hävyttömyyttä.

Monte-Cristo sitä vastoin hymyili niin herttaisesti kuin mahdollista, ja otti kasvoilleen viattoman ilmeen, joka oli hänelle hyvin edullinen.

— Koetan siis saada teidät ymmärtämään tarkoitukseni, lausui Danglars oltuaan hetkisen vaiti, — pyytämällä teitä itse määräämään, minkä summan haluatte nostaa liikkeestäni.

— Mutta, vastasi Monte-Cristo, joka oli päättänyt olla tuumaakaan väistymättä, — jos kerran tahdoin saada rajattoman luoton, niin tein sen juuri sen vuoksi, etten tiedä, kuinka paljon tarvitsen.

Pankkiiri luuli otollisen hetken tulleen, jolloin hän vuorostaan saattoi iskeä vastustajaansa. Hän nojautui tuolinsa selkänojaa vastaan ja sanoi ylimielisesti hymyillen:

— Älkää pelätkö lausua toivomuksianne. Saatte silloin nähdä, että vaikka liikkeeni rahavarat ovatkin rajoitetut, se yhtä kaikki voi tyydyttää mitä suurimpia vaatimuksia, vaikkapa pyytäisittekin miljoonan…

— Mitä tarkoitatte? sanoi Monte-Cristo.

— Sanoin miljoonan, lausui Danglars tyhmän itsetietoisesti.

— Mitä minä miljoonalla teen? lausui kreivi. — Hyvä Jumala, jos olisin tarvinnut ainoastaan miljoonan, niin en suinkaan mokoman pikkusumman tähden olisi hankkinut luottoa. Miljoona? Ainahan minulla on miljoona lompakossani tai matkalaukussani.

Ja Monte-Cristo otti taskustaan pienestä lompakosta, jossa oli hänen käyntikorttejaan, kaksi omistajalleen osoitettua valtiorahaston maksumääräystä, jotka kumpikin oli asetettu puolelle miljoonalle.

Danglars'in kaltaisia miehiä ei saanut pistellä, heihin täytyi iskeä oikein lujasti. Isku osui. Pankkiiri horjui ja häntä pyörrytti. Hän katsoi ällistyneenä Monte-Cristoon, ja hänen silmäteränsä laajenivat tavattomasti.

— Tunnustakaahan suoraan, että epäilitte Thomson & Frenchin pankkiliikettä. Sehän on aivan luonnollista. Olenkin ottanut tämän varteen, ja vaikka en olekaan tottunut raha-asioita hoitamaan, niin ryhdyin varokeinoihin. Tässä on kaksi samanlaista kirjettä kuin se, minkä te olette saanut. Toisen ovat lähettäneet Arstein ja Erkeles Wienissä paroni Rothschildille, toisen Baring Lontoossa Lafittelle. Sana vain ja minä vapautan teidät kaikista huolista ja menen jompaankumpaan näistä toisista pankkiliikkeistä.

Danglars oli lopullisesti voitettu. Vapisevin sormin hän avasi Wienistä ja Lontoosta lähetetyt kirjeet, jotka kreivi sormiensa päillä hänelle ojensi, tarkasti niin huolellisesti allekirjoituksia, että se olisi ollut loukkaavaa Monte-Cristolle, ellei tämä olisi ottanut pankkiirin hämmästystä varteen.

— Tässä on kolme nimikirjoitusta, joista jokainen on monen miljoonan arvoinen, sanoi Danglars nousten aivan kuin tervehtiäkseen kullan voimaa, joka tämän miehen hahmossa oli ilmestynyt hänen eteensä. — Kolme rajatonta luottoa kolmessa pankkiliikkeessämme! Anteeksi, herra kreivi! Vaikka en enää epäilekään, niin olen ainakin hämmästynyt.

— Ei suinkaan teidän kaltaisenne pankkiiri hämmästy niin vähästä, sanoi kreivi kohteliaasti. — Voitte siis lähettää minulle hiukan rahaa?

— Määrätkää summa, herra kreivi. Olen valmis täyttämään tahtonne.

— No, sanoi Monte-Cristo, — koska me siis ymmärrämme toisiamme…, sillä ymmärrämmehän me toisiamme?

Danglars nyökkäsi vakuuttavasti.

— Ettekä enää vähääkään epäile minua? jatkoi Monte-Cristo.

— Oh, herra kreivi, huudahti pankkiiri, — en ole hetkeäkään epäillyt.

— Ette, mutta halusitte saada todistuksen. No niin, jatkoi kreivi, — kun siis ymmärrämme toisiamme, kun ette enää epäile minua, niin määrätkäämme summa ensi vuotta varten. Esimerkiksi kuusi miljoonaa.

— Kuusi miljoonaa, hyvä, sanoi Danglars tukehtumaisillaan.

— Jos tarvitsen enemmän, niin lisäämme summaa, sanoi Monte-Cristo. — Mutta en aio jäädä vuotta kauemmaksi Ranskaan enkä tuhlata tätä enempää … saammepahan sittemmin nähdä… Lähettäkää aluksi huomenna minulle viisisataatuhatta frangia, olen kotona kello kahteentoista asti; ellen ole kotona, niin jätän kuitin taloudenhoitajalleni.

— Rahat ovat luonanne kello kymmenen aamulla, herra kreivi, sanoi Danglars. — Tahdotteko kultaa, seteleitä vai hopeaa?

— Puoliksi kultaa ja puoliksi seteleinä, jos suvaitsette.

Ja kreivi nousi.

— Minun täytyy tunnustaa teille suoraan, sanoi Danglars vuorostaan, — että luulin tarkoin tietäväni, keiden hallussa olivat Euroopan suurimmat rikkaudet, ja yhtä kaikki teidän omaisuutenne, joka näyttää olevan hyvin suuri, oli minulle tuntematon. Oletteko sen äskettäin hankkinut?

— En, vastasi Monte-Cristo, — se on päinvastoin hyvinkin vanha. Se oli jonkinmoinen perheaarre, johon ei saatu koskea ja jonka käyttämättömät korot ovat tehneet pääoman kahden- ja kolminkertaiseksi. Testamentin tekijän määräämä aika kului vasta muutama vuosi sitten umpeen. Se on siis ollut hallussani vasta muutamia vuosia, ja tietämättömyytenne on sen vuoksi aivan luonnollinen. Jonkin ajan kuluttua tulette sen lähemmin tuntemaan.

Tätä sanoessaan kreivi hymyili tuolla omituisella tavallaan, joka Franz d'Epinayssa oli herättänyt kauhua.

— Hienon makunne ja omaisuutenne turvin, herra kreivi, tulette pääkaupungissamme elämään niin loisteliaasti, että me muut miljoonamiesraukat jäämme aivan varjoon. Mutta koska olette taiteentuntija, sillä huoneeseen astuessani näytitte tarkastavan taulujani, sallikaa minun näyttää teille taidekokoelmani. Kaikki taulut ovat alkuperäisiä, kaikki ovat kuuluisien vanhojen mestareitten tekemiä. En rakasta nykyajan taiteilijoita.

— Olette oikeassa, sillä heillä on yleensä se paha vika, että he eivät ole vielä ennättäneet tulla vanhoiksi.

— Saanko luvan näyttää teille muutamia kuvapatsaita, joiden tekijät ovat Thorvaldsen, Bartoloni ja Canova, kaikki ulkomaisia taiteilijoita. Niin kuin näette, en rakasta ranskalaisia taiteilijoita.

— Onhan teillä oikeus kohdella heitä väärin, sillä ovathan he maanmiehiänne.

— Mutta kaiken sen säästän siksi, kun olemme lähemmin tutustuneet. Tänään, jos sen sallitte, esittelen teidät paronitar Danglars'ille. Antakaa tämä kiirehtimiseni anteeksi, mutta sellainen liiketuttava kuin te kuuluu melkein perheeseen.

Monte-Cristo kumarsi ilmaisten siten suostuvansa ottamaan vastaan kunnian, jonka rahamies tahtoi hänelle suoda.

Danglars soitti. Loistavasti puettu palvelija astui sisään.

— Onko rouva paronitar kotona? kysyi Danglars.

— On, herra paroni, vastasi palvelija.

— Onko hän yksin?

— Ei, rouva paronittaren luona on vieras.

— Enhän ole epähieno, jos esittelen teidät muutamien vieraitten läsnä ollessa, herra kreivi? Ette kai tahdo liikkua tuntemattomana?

— En, herra paroni, vastasi Monte-Cristo hymyillen, — sitä oikeutta ei minulla ole.

— Ja kuka on paronittaren luona? Herra Debrayko? kysyi Danglars niin viattomasti, että Monte-Cristo hengessään nauroi, sillä hän oli jo ennättänyt saada tietää yhtä ja toista rahamiehen kotioloista.

— Herra Debray, niin on, herra paroni, vastasi palvelija.

Danglars nyökkäsi. Sitten hän kääntyi Monte-Criston puoleen.

— Herra Lucien Debray on perheen vanha ystävä, sisäasiainministeriön sihteeri. Mitä rouvaani tulee, niin hän ottaessaan minut miehekseen aleni säädyssään, sillä hän kuuluu vanhaan aatelistoon, on syntyisin neiti de Servières ja on entisen everstin, markiisi Nargonnen leski.

— Minulla ei ole ollut kunniaa tutustua rouva paronittareen, mutta herra Debrayn olen tavannut jo.

— Missä? kysyi Danglars.

— Herra de Morcerfin luona.

— Tunnette siis pikku vicomten? kysyi Danglars.

— Olimme yht'aikaa Roomassa karnevaalin aikaan.

— Sehän on totta, sanoi Danglars. — Muistelen kuulleeni jostakin kummallisesta seikkailusta rosvojen kanssa, jotka asustivat keskellä raunioita. Hän pelastui aivan kuin ihmeen kautta. Muistelen hänen kertoneen siitä vaimolleni ja tyttärelleni Italiasta palattuaan.

— Rouva paronitar odottaa herroja, lausui palvelija palatessaan huoneeseen.

— Kuljen edeltä näyttääkseni teille tietä, sanoi Danglars kumartaen.

— Ja minä seuraan teitä, sanoi Monte-Cristo.

47. Harmaat hevoset

Paronin astuessa edellä he kulkivat muhkeiden huoneiden läpi, joissa vallitsi aivan liian ylellinen loisto ja mauton komeus, ja saapuivat vihdoin paronitar Danglars'in kahdeksankulmaiseen budoaariin, jonka seiniä verhosi ruusunpunainen silkki ja ovia reunustivat valkoiset intialaiset musliiniverhot. Nojatuolit olivat antiikkisia ja kullattuja. Ovissa oli Boucher'n tyyliin maalattuja paimenkuvia. Kaksi kalustoon hyvin sointuvaa soikeata pastellimaalausta oli seinillä, ja yhdessä kalustuksen kanssa ne tekivät tämän huoneen kaikkia muita aistikkaammaksi. Tätä huonetta ei ollut järjestänyt Danglars yhdessä sen ajan kuuluisimman arkkitehdin kanssa, joka oli määrännyt kaikkien muiden huoneiden sisustuksen, vaan paronitar yhdessä herra Debrayn kanssa. Danglars, joka rakasti kaikkea antiikkia samalla lailla kuin direktorio-aika, halveksi tätä sopukkaa, jonne hän ei yleensä saanutkaan tulla muulloin kuin silloin, kun toi jonkun vieraan mukanaan. Danglars ei siis oikeastaan tuonut toista rouvansa luo vieraaksi, vaan toinen toi hänet, ja häntä kohdeltiin sen mukaan, oliko tulijan ulkomuoto paronittarelle mieluinen vai vastenmielinen.

Rouva Danglars, joka oli vielä hyvin kaunis, vaikka oli jo kolmekymmentäkuusivuotias, istui siron pianon ääressä, ja Lucien Debray selaili jotakin kirjaa erään työpöydän ääressä.

Lucien oli jo ennättänyt kertoa paronittarelle yhtä ja toista kreivistä. Olihan Monte-Cristo aamiaisella Albertin luona tehnyt kaikkiin aivan erikoisen vaikutuksen. Vaikka Debray ei ollutkaan herkimpiä vaikutuksille, oli hänen kuvauksensa kuitenkin tehnyt paronittaren suunnattoman uteliaaksi. Tuo pianon ääressä istuminen ja kirjan selaileminen olikin vain asetelma, jonka tarkoitus oli salata suuri jännitys. Paronitar otti sen vuoksi miehensä hymyillen vastaan, mitä hän ei tavallisesti tehnyt. Kreivin tervehdykseen hän vastasi syvällä ja samalla sirolla kumarruksella.

Lucien tervehti kreiviä puolituttavallisesti ja Danglars'ia niin kuin vanhaa tuttavaa ainakin.

— Rouva paronitar, sanoi Danglars, — sallikaa minun esitellä teille kreivi Monte-Cristo, jota roomalaiset liiketuttavani ovat mitä lämpimimmin minulle suositelleet. Minun tarvitsee lausua vain sana, ja kreivi tulee kaikkien hienon maailman naisten kultapojaksi. Kreivi on päättänyt viipyä Pariisissa vuoden ja sinä aikana kuluttaa kuusi miljoonaa. Hän panee siis toimeen joukon hienoja tanssiaisia, päivällisiä ja illallisia, joissa toivon herra kreivin muistavan meitä niin kuin mekin aiomme kutsua hänet kaikkiin pikku kutsuihimme.

Vaikka esittely olikin karkea, niin harvoinhan kukaan tulee Pariisiin tuhlaamaan vuodessa kuutta miljoonaa. Paronitar loikin kreiviin katseen, jossa kuvastui jokseenkin suuri mielenkiinto.

— Olen kuullut kerrottavan, että tulette tapanne mukaan maailman toisesta äärestä? kysyi paronitar.

— Tällä kertaa vain Cadixista.

— Saavutte huonoon aikaan. Pariisi on kesällä inhottava. Ei ole tanssiaisia, ei kutsuja, ei juhlia. Italialainen ooppera on Lontoossa, ranskalainen kaikkialla muualla paitsi Pariisissa. Ja mitä Theâtre-Français'hen tulee, niin tiedättehän, ettei se ole missään. Huvitukseksemme jäävät siis ainoastaan muutamat kilpa-ajot Mars-kentällä ja Satoryssa. Pidättekö kilpa-ajohevosia, herra kreivi?

— Minä teen kaikkea, mitä Pariisissa tehdään, vastasi Monte-Cristo, — jos vain tapaan jonkun, joka opastaa minua pariisilaisissa tavoissa.

— Oletteko siis hevosten ihailija, herra kreivi?

— Olen viettänyt osan ikääni itämailla, ja tiedättehän, että itämaalaiset ihailevat ainoastaan jalosukuisia hevosia ja kauniita naisia.

— Herra kreivi, sanoi paronitar, — teidän olisi tullut kohteliaisuudesta panna naiset etusijalle.

— Huomaattehan, että tarvitsen jonkun, joka opastaa minua pariisilaisissa kohteliaisuuksissa.

Tällä hetkellä saapui paronittaren suosikkikamarineiti ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. Rouva Danglars kalpeni.

— Mahdotonta! sanoi hän.

— Se on aivan totta, armollinen rouva, sanoi kamarineiti.

Rouva Danglars kääntyi miehensä puoleen.

— Onko se totta?

— Mikä? kysyi Danglars huomattavan levottomana.

— Mitä tuo tyttö sanoo…

— Ja mitä hän sanoo?

— Hän sanoo, että juuri kun ajajani aikoi valjastaa hevoseni vaunujeni eteen, hän ei löytänytkään niitä tallista. Mitä tämä tietää?

— Kuulkaahan minua, sanoi Danglars.

— Kuuntelen kyllä, sillä tahdon tietää, mitä teillä on minulle sanottavaa. Nämä herrat saavat olla tuomareinamme, ja aloitan siis kertomalla heille, mitä on tapahtunut. Hyvät herrat, jatkoi paronitar, — paroni Danglars'in tallissa on kymmenen hevosta. Näiden hevosten joukossa on kaksi, jotka kuuluvat minulle, kaksi komeata hevosta, Pariisin kauneimmat. Tunnettehan, herra Debray, minun hiirakkoni? No niin, juuri kun rouva Villefort pyytää saada lainaksi hevoseni ja minä olen luvannut huomenna mennä hänen kanssaan ajelemaan Boulognen metsään, ne ovatkin kadonneet. Herra Danglars on kai voittanut muutaman tuhannen ja on ne myynyt. Oh, kuinka inhottava joukkio onkaan tuo keinottelijoiden joukko!

— Hevoset olivat liian rajut, sanoi Danglars, — nehän olivat tuskin neljän vuoden vanhat, pelkäsin aina, kun lähditte niillä ajelemaan.

— Tiedättehän, että kuukauden ajan on palveluksessani ollut Pariisin paras ajaja, sanoi paronitar, — ellette ole häntäkin myynyt yhdessä hevosten kanssa.

— Rakas ystävä, hankin teille toiset ja näitä kauniimmat, jos suinkin on mahdollista, mutta lauhkeat, niin ettei minun tarvitse pelätä puolestanne.

Paronitar kohautti olkapäitään hyvin halveksivasti.

Danglars ei ollut huomaavinaan tätä aviopuolisolleen tyypillistä liikettä. Hän kääntyi Monte-Criston puoleen sanoen:

— Valitettavasti en tuntenut teitä aikaisemmin, herra kreivi. Tehän juuri järjestätte talouttanne?

— Niin järjestän, sanoi kreivi.

— Olisin silloin tarjonnut ne teille. Myin ne melkein ilmaiseksi. Mutta, niin kuin lausuin, tahdoin niistä päästä. Ne ovat hevosia, jotka sopivat naimattomalle miehelle.

— Herra paroni, kiitän teitä, vastasi kreivi. — Ostin tänä aamuna jokseenkin hyvät ja jokseenkin huokeaan hintaan. Katsokaahan, herra Debray, tehän olette varmaankin hevosten tuntija.

Debrayn mennessä ikkunaan lähestyi paroni vaimoaan.

— Ajatelkaahan, sanoi hän, — että minulle tarjottiin niistä huimaavan korkea hinta. En tiedä, kuka häviötään valmistava hullu lähetti tänä aamuna taloudenhoitajansa luokseni, pääasia on, että voitin niistä kuusitoistatuhatta frangia. Älkää olko minulle suutuksissa, annan niistä teille neljä tuhatta ja Eugénielle kaksi.

Rouva Danglars loi mieheensä murhaavan katseen.

— Hyvä Jumala! huudahti Debray.

— Mikä nyt on? kysyi paronitar.

— Teidän hevosenne, teidän omat hevosenne on valjastettu kreivin vaunujen eteen.

— Minun hiirakkoni! huudahti rouva Danglars.

Hän riensi ikkunaan.

— Ne ovat todellakin samat, sanoi hän.

Danglars oli ällistynyt.

— Onko se mahdollista? oli Monte-Cristo hämmästyvinään.

— Sehän on uskomatonta, mutisi pankkiiri.

Paronitar lausui pari sanaa Debraylle, joka lähestyi Monte-Cristoa.

— Paronitar pyytää kysyä, mistä hinnasta hänen miehensä myi teille hevoset.

— En tiedä täsmälleen, vastasi Monte-Cristo. — Tämän yllätyksen on minulle tuottanut taloudenhoitajani, ja … ne maksoivat luullakseni kolmekymmentätuhatta frangia.

Debray vei vastauksen paronittarelle.

Danglars oli niin hämillään ja niin kalpea, että kreivi oli tuntevinaan sääliä häntä kohtaan.

— Näettehän, sanoi hän, — kuinka naiset ovat kiittämättömiä. Tämä huomaavaisuutenne ei ole vaikuttanut mitään rouva paronittareen. Kiittämätön ei ole oikea sana, hullu aioin sanoa. Mutta minkä sille voi, ihminen rakastaa aina sitä, mikä on vaarallista. Viisainta onkin siis antaa heidän tehdä oman mielensä mukaan. Jos he murskaavat päänsä, niin he eivät ainakaan voi silloin soimata ketään muuta kuin itseään.

Danglars ei vastannut mitään, hän arvasi, että häntä pian odotti kauhea perhekohtaus. Paronitar oli jo rypistänyt kulmiaan, ja se ennusti aina myrskyä. Debray, joka aavisti sen tulevan, teki asiaa kaupungille ja poistui. Monte-Cristo, joka ei tahtonut viipymisellään pilata asemaansa, kumarsi rouva Danglars'ille ja poistui jättäen aviomiehen vaimonsa vihan valtaan.

— Hyvä, tuumi Monte-Cristo poistuessaan, — olen päässyt siihen, mihin tahdoinkin. Tämän perheen rauha on nyt minun vallassani, ja yhdellä iskulla voitan sekä herran että rouvan sydämen. Mikä onni! Mutta vielä en ole tullut esitellyksi neiti Eugénie Danglars'ille, ja olisin ollut hyvin utelias näkemään hänet. Mutta, jatkoi hän ja hänen huulilleen tuli tuo hänelle ominainen hymy, — olemmehan Pariisissa ja meillä on aikaa… Lykätkäämme se toistaiseksi…!

Näissä mietteissä kreivi nousi vaunuihin ja ajoi asuntoonsa.

Kaksi tuntia myöhemmin rouva Danglars sai herttaisen kirjeen, jossa kreivi Monte-Cristo selitti, ettei hän tahtonut aloittaa Pariisissa-oleskeluaan saattamalla kaunista naista epätoivoon, ja hän pyysi paronitarta ottamaan hevosensa takaisin.

Niillä oli samat valjaat, jotka paronitar oli nähnyt niillä aamulla, mutta korvien nauharuusuihin oli jokaiseen kiinnitetty jalokivi.

Danglars'kin sai kirjeen.

Kreivi pyysi siinä, että hän saisi tehdä tämän lahjoituksen paronittarelle, pyytäen anteeksi, että itämaisen tavan mukaan lähetti hevoset takaisin.

Iltapäivällä Monte-Cristo läksi Alin seurassa Auteuiliin.

Seuraavana päivänä kello kolmen aikaan tuli Ali kreivin soitettua herransa huoneeseen.

— Ali, sanoi kreivi, — olet usein kertonut minulle, miten taitava olet heittämään lassoa.

Ali nyökkäsi ja kohotti ylpeänä vartaloaan.

— Hyvä…! Lasson avulla voit siis pysäyttää härän?

Ali nyökkäsi.

— Leijonankin?

Ali kuvasi liikkeellä lasson heittämistä ja matki vihaista karjuntaa.

— Hyvä, sanoi Monte-Cristo, — ymmärrän sinun pyytäneen leijonia.

Ali nyökkäsi ylpeänä.

— Mutta voisitko pysäyttää kaksi täyttä laukkaa juoksevaa hevosta?

Ali hymyili.

— Hyvä, kuule siis, sanoi Monte-Cristo. — Kohta ajavat tästä ohitse vaunut kahden hevosen vetäminä, samojen, jotka minulla oli eilen. Sinun täytyy pysäyttää nuo hevoset taloni edustalle.

Ali meni kadulle ja veti portin eteen suoran viivan. Sitten hän palasi sisään ja näytti viivaa kreiville, joka koko ajan oli katseillaan seurannut häntä.

Kreivi taputti häntä hellästi olalle. Sillä tavoin hän kiitti Alia. Sitten nubialainen meni polttamaan piippuaan talon ja kadun kulmassa olevalle kivelle. Monte-Cristo vetäytyi huoneeseensa välittämättä asiasta sen enempää.

Mutta kello viiden aikaan, jolloin kreivi odotti ajoneuvoja, näkyi hänessä heikkoja levottomuuden oireita. Hän käveli eräässä kadunpuoleisessa huoneessa ja pysähtyi tuon tuostakin kuuntelemaan, ja silloin tällöin hän lähestyi ikkunaa ja näki nubialaisen säännöllisesti puhaltelevan savupilviä, mistä voi päättää hänen kokonaan vaipuneen tähän toimeen.

Äkkiä kuului etäältä vaunujen jyrinää, joka lähestyi ukkosen nopeudella. Näkyviin tulivat vaunut, joiden ajaja turhaan koetti hillitä hevosia, sillä ne kiitivät hurjina, villeinä eteenpäin.

Vaunuissa istui nuori nainen ja seitsemän- tai kahdeksanvuotias lapsi, jotka syleilivät toisiaan ja kauhun vallassa eivät osanneet edes huutaakaan. Jos pyörän alle olisi sattunut kivi tai vaunut törmänneet puuta vastaan, olisivat ne menneet sirpaleiksi. Vaunut kiitivät keskellä katua, ja kaikki, jotka näkivät niiden tulevan, huusivat kauhusta.

Äkkiä Ali laski piippunsa syrjään, otti taskustaan lasson, heitti sen niin että se kietoutui kolmin kerroin vasemmanpuoleisen hevosen jalkojen ympärille. Parin kolmen askelen päässä hevonen kaatui, taittoi aisan ja kaatuessaan esti toista hevosta kiitämästä eteenpäin. Ajaja käytti tätä hetkeä hyväkseen hypätäkseen alas. Mutta Ali oli jo tarttunut rautaisilla sormillaan toisen hevosen sieraimiin, ja tuskasta hirnuen tämä vaipui toisen viereen kadulle.

Tähän kului aikaa vain sen verran kuin kuula tarvitsee osuakseen maaliin.

Mutta vastapäätä olevasta talosta riensi paikalle mies palvelijoitten seuraamana. Samassa kun ajaja avasi vaunun oven, mies nosti syliinsä naisen, joka toisella kädellään oli takertunut vaunun tyynyihin ja toisella painoi rintaansa vastaan pyörtynyttä poikaansa. Monte-Cristo kantoi heidät molemmat salonkiin ja laski heidät leposohvalle.

— Älkää pelätkö enää, sanoi hän. — Olette pelastunut.

Nainen tointui ja osoitti mitään puhumatta poikaansa, ja hänen katseensa ilmaisi paljon enemmän kuin kaikki rukoukset. Lapsi oli yhä vielä pyörryksissä.

— Minä ymmärrän, sanoi kreivi tarkastaen lasta. — Mutta olkaa rauhassa, hänelle ei ole tapahtunut mitään pahaa. Hän on vain säikähtänyt.

— Sanotte sen varmaankin ainoastaan rauhoittaaksenne minua. Katsokaa, kuinka kalpea hän on! Poikani, lapseni, Edouardini, vastaa äidillesi. Hyvä herra, lähettäkää noutamaan lääkäriä. Annan kaiken rikkauteni sille, joka pelastaa poikani!

Monte-Cristo viittasi epätoivoista äitiä rauhoittumaan. Hän otti eräästä laatikosta böömiläisestä lasista tehdyn kullalla koristetun pullon, jossa oli verenpunaista nestettä, ja kaasi siitä pisaran lapsen kielelle.

Lapsi, vaikka olikin vielä aivan kalpea, avasi heti silmänsä.

Tämän nähdessään äiti oli melkein huumaantunut ilosta.

— Missä olen, huudahti hän, — ja ketä saan kiittää siitä, että olemme pelastuneet kamalasta tapaturmasta?

— Olette miehen luona, joka on onnellinen saadessaan poistaa teiltä suuren surun.

— Kirottu uteliaisuus, sanoi nainen. — Koko Pariisi puhui rouva Danglars'in erinomaisista hevosista, ja mieleni teki niitä koettaa.

— Mitä! huudahti kreivi verrattomasti teeskennellen hämmästystä. — Ovatko nuo hevoset rouva paronittaren?

— Ovat. Tunnette siis hänet?

— Rouva Danglars'in? Minulla on kunnia tuntea hänet, ja olen kaksin verroin onnellinen pelastettuani teidät noiden hevosten aiheuttamasta vaarasta. Sillä minua saatte syyttää tuosta vaarasta. Ostin eilen hevoset paronilta. Mutta paronitar näytti olevan siitä niin pahoillaan, että eilen lähetin ne hänelle lahjaksi.

— Olette siis kreivi Monte-Cristo, josta Hermine eilen kertoi minulle hyvin paljon?

— Olen, vastasi kreivi.

— Minä olen Héloïse de Villefort.

Kreivi kumarsi kuin mies, joka kuulee aivan vieraan nimen.

— Herra Villefort tulee olemaan teille äärettömän kiitollinen! jatkoi Héloïse.

— Olette pelastanut hänen vaimonsa ja poikansa. Ilman jalomielistä palvelijaanne minä ja lapseni olisimme varmasti kuolleet.

— Vapisen vieläkin ajatellessani, missä vaarassa olitte.

— Sallitte varmaankin minun runsaasti palkita tuota miestä.

— Älkää pilatko Alia palkinnoillanne ja kiitoksillanne, sanoi Monte-Cristo. — En tahtoisi hänen tottuvan sellaiseen. Ali on orjani. Pelastaessaan henkenne palvelee hän minua, ja hänen velvollisuutensa on palvella minua.

— Mutta hänhän pani henkensä vaaraan, sanoi rouva Villefort, johon kreivin käskevä ääni oli tehnyt syvän vaikutuksen.

— Olen kerran pelastanut hänen henkensä, vastasi Monte-Cristo, — se kuuluu siis minulle.

Rouva Villefort vaikeni.

Tänä lyhyen äänettömyyden aikana oli kreivillä tilaisuus tarkastaa lasta. Poika oli pieni ja hento, kalpeaihoinen, niin kuin punatukkaiset tavallisesti ovat, ja hänen tuuhea kapinallinen tukkansa peitti kuperaa otsaa ja laskeutui suurina kiharoina olkapäille asti. Silmät olivat vilkkaat, ja niistä näkyi salaista pahuutta ja nuorekasta ilkimielisyyttä. Suu oli iso, mutta huulet kapeat. Tätä seitsenvuotiasta olisi piirteistään päättäen luullut ainakin kaksitoistavuotiaaksi. Ensitöikseen hän äkillisellä liikkeellä irrottautui äitinsä syleilystä ja meni avaamaan sen laatikon, josta kreivi oli ottanut lääkkeen. Kysymättä lupaa keneltäkään, tottuneena täyttämään kaikki oikkunsa, hän alkoi ottaa korkkeja pois kaikista pulloista.

— Älkää koskeko niihin, sanoi kreivi, — sillä muutamat noista aineista ovat vaarallisia hengittääkin.

Rouva Villefort kalpeni ja tarttui poikansa käsivarteen vetäen hänet luokseen. Kun hänen pelkonsa oli talttunut, loi hän laatikkoon nopean mutta ilmeikkään katseen, jonka kreivi heti ymmärsi.

Samassa astui Ali sisään.

Rouva Villefort teki iloa ilmaisevan liikkeen ja painaen lapsen entistä lujemmin rintaansa vastaan sanoi:

— Edouard, näetkö tuon uljaan palvelijan; hän pani henkensä vaaraan pidättääkseen hevoset. Kiitä häntä, sillä ilman häntä olisimme epäilemättä tänä hetkenä molemmat kuolleet.

Poika suipensi huuliaan ja käänsi halveksivaisesti päänsä poispäin.

— Hän oli liian ruma, sanoi hän.

Kreivi hymyili, aivan kuin lapsi olisi täyttänyt hänen toivomuksensa. Rouva Villefort soimasi poikaansa niin lievästi, että Jean-Jacques Rousseau ei suinkaan olisi siitä pitänyt, jos pojan nimi olisi ollut Emile.

— Tämä nainen, sanoi kreivi arabiankielellä Alille, — käskee poikaansa kiittämään sinua heidän henkensä pelastamisesta, ja lapsi vastaa, että olet liian ruma.

Ali käänsi hetkiseksi älykkään katseensa lapseen. Sieraimien värähtelystä Monte-Cristo huomasi, että Ali oli loukkaantunut sydänjuuriansa myöten.

— Herra kreivi, sanoi rouva Villefort nousten, — asutteko tavallisesti täällä?

— En, vastasi kreivi. — Olen ostanut tämän talon jonkinmoiseksi tilapäisasunnoksi. Asun Champs-Elysées 30:ssa. Mutta huomaan, että olette jo täysin toipunut ja haluatte varmaan lähteä. Käsken valjastamaan nämä samat hevoset vaunujeni eteen, ja Ali, tuo niin ruma mies, sanoi hän hymyillen pojalle, — saa kunnian saattaa teidät kotiinne, jotta oma ajajanne saa jäädä tänne panemaan vaunut kuntoon. Kun ne ovat kunnossa, vievät minun omat hevoseni vaunut suoraan paronitar Danglars'in luo.

— Mutta, sanoi rouva Villefort, — enhän minä mitenkään tohdi lähteä noiden samojen hevosten kyytiin.

— Saattepahan nähdä, sanoi Monte-Cristo, — että Alin ollessa ohjaksissa ne muuttuvat lauhkeiksi kuin lampaat.

Ali oli lähestynyt hevosia, jotka suurella vaivalla oli saatu pystyyn. Hänen kädessään oli tuoksuvaan nesteeseen kastettu pieni sieni. Sillä hän hieroi hevosten kuonoa ja ohimoita, ja heti sen jälkeen ne alkoivat purskua ja vapista.

Suuren ihmisparven katsellessa Ali sitten valjasti hevoset kreivin vaunujen eteen, tarttui ohjaksiin ja nousi ajajan paikalle. Ja kaikkien läsnä olevien suureksi ihmeeksi nuo kuuluisat ja äsken niin hurjat harmaat hevoset astelivat nyt niin veltosti ja horjuen, että kului lähes kaksi tuntia, ennen kuin rouva Villefort saapui asuntoonsa Saint-Honorén esikaupunkiin.

Saavuttuaan asuntoonsa ja kotiväen tunteiden hiukan lauhduttua hän kirjoitti seuraavan kirjeen rouva Danglars'ille:

Rakas Hermine.

Tuo sama kreivi Monte-Cristo, josta niin paljon eilen puhuimme, on aivan kuin ihmeen kautta pelastanut tänään minut ja poikani. Kun eilen hänestä puhuimme, en otaksunut, että niin pian hänet näkisin. Eilen puhuitte hänestä niin suurella innostuksella, että pikku älyni ei voinut olla Teitä pilkkaamatta, mutta tänään huomaan, että tuo innostuksenne ei ollut edes kylliksi suuri. Ranelaghin luona hevoseni pillastuivat kiitämään sellaista hurjaa vauhtia, että Edouard ja minä olisimme varmaankin menneet murskaksi ensimmäistä puuta tai kylän kaivoa vastaan, ellei eräs arabialainen tai nubialainen, musta hän ainakin oli ja kreivin palvelija, olisi — epäilemättä kreivin viittauksesta — seisauttanut hevosia, vaikka oli vaarassa joutua kuoleman omaksi, ja ihme olikin, ettei hänen käynyt niin hullusti. Silloin kreivi kantoi minut ja Edouardin luokseen ja herätti poikani eloon. Tulin hänen omissa vaunuissaan kotiin. Huomenna lähetetään Teidän vaununne. Saatte nähdä, että hevosenne ovat tämän tapauksen jälkeen ihmeellisesti heikontuneet. Ne ovat aivan kuin hölmistyneet. Näyttää aivan siltä, kuin ne eivät voisi antaa itselleen sitä anteeksi, että mies on heidät kesyttänyt. Kreivi pyysi minua sanomaan Teille, että kun ne kaksi päivää saavat maata oljilla ja niitä ruokitaan vain kauroilla, tulevat ne yhtä kukoistaviksi kuin ennenkin, siis yhtä vaarallisiksi.

Hyvästi! En kiitä Teitä tästä ajelustani, mutta kun asiaa oikein mietin, niin väärinhän tekisin, jos jollakin tavoin olisin Teille pahoillani hevostenne oikun johdosta, sillä tätä oikkua saan kiittää tutustumisestani kreivi Monte-Cristoon. Tuo kummallinen mies on niin merkillinen ja mieltäkiinnittävä arvoitus, että aion häntä kaikin mokomin lähemmin tutkia, vaikkakin minun täytyisi lähteä uudelleen ajelemaan Boulognen metsään Teidän hevosillanne.

Edouard kesti tapauksen ihmeellisen rohkeasti. Hän kyllä pyörtyi, mutta sitä ennen hän ei kertaakaan parkaissut eikä jälkeenpäin itkenyt. Sanotte kai taaskin, että äidinrakkauteni tekee minut sokeaksi. Mutta tässä hennossa ja heikossa ruumiissa on rautainen sielu.

Meidän rakas Valentinemme lähettää paljon terveisiä Eugénielle. Suutelen Teitä sydämellisesti.

Héloïse de Villefort.

P.S. Järjestäkää niin, että jotenkin tapaan kreivi Monte-Criston Teidän luonanne, tahdon hänet ehdottomasti nähdä. Olen saanut herra Villefort'in lupaamaan, että hän käy kreivin luona. Toivon, että hän pitää lupauksensa.

Samana iltana puhuttiin kaikkialla Auteuilin tapauksesta. Albert kertoi sen äidilleen, Château-Renaud Jockey-klubissa, Debray ministeriössä. Beauchamp lausui kreiville lehdessään sekalaisten uutisten joukossa kahdellakymmenellä rivillä muutamia kohteliaisuuksia, mikä teki tämän ulkomaalaisen aatelismiehen ylhäisönaisten silmissä sankariksi.

Monet jättivät käyntikorttinsa rouva Villefort'in asuntoon saadakseen siten tilaisuuden tulla toistamiseen ja kuullakseen hänen omasta suustaan koko kertomuksen tästä kummallisesta seikkailusta.

Niin kuin Héloïse oli maininnut, Villefort pukeutui mustaan pukuunsa, otti valkoiset hansikkaat, valikoi komeimmat vaununsa, määräsi parhaat puvut palvelijoilleen ja pysähtyi samana iltana Champs-Elysées'n varrella olevan talon n:o 30:n eteen.

48. Ideologiaa

Jos kreivi Monte-Cristo olisi kauemmin oleskellut Pariisissa, niin hän olisi antanut täyden arvon herra Villefort'in käynnille.

Villefort oli hovin suosiossa, hallitsipa sitten kuningassuvun vanhempi tai nuorempi haara, olivatpa ministerit vanhoillisia tai vapaamielisiä. Kaikki pitivät häntä hyvin etevänä, niin kuin ihmiset aina pitävät sitä, joka ei ole tehnyt poliittista haaksirikkoa. Monet vihasivat häntä, mutta toiset suosivat, vaikka ei kukaan häntä rakastanut. Villefort'illa oli ylhäinen asema oikeusalalla, ja hän pysyi siinä aivan kuin Harlay tai Molé. Hänen salonkinsa, jonka tekivät vilkkaaksi nuori vaimo ja ensimmäisestä avioliitosta syntynyt tuskin kahdeksantoistavuotias tytär, oli yhtä kaikki tuollainen jäykkä pariisilainen salonki, jossa noudatetaan traditioita ja kunnioitetaan suuresti hovitapoja. Kylmä kohteliaisuus, ehdoton luottamus hallituksen periaatteisiin, täydellinen filosofisten järjestelmien ja niiden luojien halveksiminen, ne olivat pääosana herra Villefort'in yksityisessä ja julkisessa elämässä.

Herra Villefort ei ollut ainoastaan virkamies, hän oli melkein valtiomies. Koska hän oli ollut hyvissä väleissä edellisen hovin kanssa, josta hän aina puhui mitä suurimmalla kunnioituksella ja arvonannolla, piti uusi hovi häntä suuressa kunniassa, ja hän tiesi niin paljon, että monessa asiassa otettiin hänen mielipiteensä aina varteen ja kysyttiin häneltä neuvoakin. Hän asui aivan kuin kuninkailleen kapinalliset läänitysherrat valloittamattomassa linnoituksessa. Tämä linnoitus oli kuninkaallisen prokuraattorin virka, jonka etuja hän verrattomasti käytti hyväkseen ja josta hän ei olisi luopunut muuten kuin antaakseen valita itsensä eduskuntaan ja muuttuakseen hallitusmielisestä opposition mieheksi.

Yleensä Villefort kävi harvoin muiden luona. Hänen rouvansa kävi hänen puolestaan. Seurapiireissä oli siihen niin totuttu, että puolustettiin sitä hänen runsaalla työtaakallaan, vaikka se johtuikin oikeastaan ylpeistä laskelmista, aatelisesta ylimielisyydestä, hän kun noudatti periaatetta: "Kunnioita itseäsi, niin toiset sinua kunnioittavat", mikä ohje on paljon edullisempi meidän yhteiskunnassamme kuin kreikkalaisten: "Tunne itsesi." Viimeksi mainitun sijaanhan on nykyaikana tullut tuo paljon helpompi ja mukavampi toisten tunteminen.

Ystävilleen Villefort oli voimakas suojelija, vihollisilleen salainen mutta kiivas vastustaja, kaikille muille hän oli lain kuvapatsas, joka oli saanut ihmisen muodon. Sitä paitsi hän oli korskean näköinen, hänen kasvonsa olivat liikkumattomat, katseensa milloin himmeä, milloin hävyttömän läpitunkeva ja tutkiva. Sellainen oli mies, jonka jalustan oli neljä peräkkäistä vallankumousta ensin muodostanut ja sitten lujittanut.

Herra Villefort'ia pidettiin Ranskan vähimmin uteliaana, vähimmin jokapäiväisenä miehenä. Hän piti tanssiaiset kerran vuodessa ja näyttäytyi niissä ainoastaan neljännestunnin, toisin sanoen neljäkymmentäviisi minuuttia lyhyemmän ajan kuin kuningas tanssiaisissaan. Koskaan ei häntä nähty teattereissa, ei konserteissa eikä missään yleisissä paikoissa. Toisinaan hän pelasi whistiä, ja silloin valittiin hänen arvolleen sopivat vastapelaajat: joku lähettiläs, arkkipiispa, prinssi, presidentti tai joku leskiherttuatar.

Sellainen oli mies, jonka vaunut pysähtyivät kreivi Monte-Criston oven eteen.

Kamaripalvelija ilmoitti herra Villefort'in saapumisen juuri sinä hetkenä, kun kreivi kartan yli kumartuneena tutki tietä Pietarista Kiinaan.

Kuninkaallinen prokuraattori astui yhtä juhlallisesti sisään kuin astuessaan oikeussaliin. Hän oli kaikessa sama mies, jonka näimme Marseillessa prokuraattorin sijaisena. Luonto, joka aina on johdonmukainen, ei ollut tehnyt mitään muutoksia hänen kehityksessään. Hänen syvällä olevat silmänsä vaikuttivat miltei ontoilta, ja hänen kultasankaiset silmälasinsa olivat niin kiinni silmäkuopassa, että olisi voinut luulla niiden kuuluvan hänen kasvoihinsa. Kaulusta lukuun ottamatta oli hänen pukunsa aivan musta, eikä tässä synkässä värissä ollut muuta poikkeusta kuin napinreiän punainen nauha, joka näytti siveltimellä vedetyltä veriviirulta.

Vaikka Monte-Cristo osasikin hillitä itsensä, tarkasti hän tavallista terävämmin tätä vierastaan vastatessaan hänen kumarrukseensa. Ja Villefort, joka luonteeltaan oli epäluuloinen eikä uskonut sosiaalisiin ihmeisiin, piti tuota ulkomaista aatelismiestä — sen nimen oli Monte-Cristo jo saanut — pikemmin jonakuna teollisuudenharjoittajana, joka oli tullut etsimään uutta toimialaa, tai karanneena rangaistusvankina kuin Kirkkovaltion ritarina tai Tuhannen ja yhden yön sulttaanina.

— Hyvä herra, sanoi Villefort sillä yksitoikkoisella äänellä, jota virkamiehet käyttävät puheissaan ja josta he eivät tahdo tai eivät voi vapautua tavallisessa keskustelussakaan, — kuultuani, minkä palveluksen eilen teitte vaimolleni ja pojalleni, katson olevani velvollinen kiittämään teitä. Olen siis saapunut täyttämään tämän velvollisuuden ja lausumaan kiitokseni.

Virkamiehen ankara katse ei hänen puhuessaan kadottanut hituistakaan tavallisesta terävyydestään. Hän oli lausunut sanansa yliprokuraattorin äänellä, ja hänen niskansa ja olkapäänsä olivat koko ajan pysyneet liikkumattomina, minkä seikan tähden hänen imartelijansa sanoivat häntä lain kuvapatsaaksi, niin kuin olemme maininneet.

— Hyvä herra, vastasi Monte-Cristo vuorostaan jääkylmän kohteliaasti, olen iloinen, kun olen voinut pelastaa pojan äidilleen, sillä sanotaanhan, että äidin tunne on kaikkein pyhin, ja tämä osakseni tullut onni olisi voinut vapauttaa teidät velvollisuudestanne. Mutta epäilemättä tuotatte minulle suuren kunnian, sillä tiedänhän, että herra Villefort ei tällaista suosiota tuhlaa. Mutta niin kallisarvoinen kuin se onkin, ei se vastaa sitä iloa, minkä sisäinen tyydytys minulle antaa.

Villefort, joka kummastui tätä odottamatonta puheen käännettä, vavahti aivan kuin sotilas, joka tuntee saaneensa iskun haarniskan lävitse. Halveksiva piirre hänen suupielessään ilmaisi, että hän tästä lähin ei pitänyt kreivi Monte-Cristoa hienona aatelismiehenä.

Hän loi silmänsä ympärilleen etsiäkseen uutta keskustelunaihetta ja näki kartan, jota Monte-Cristo oli hänen tullessaan tarkastanut.

— Tutkitte maantiedettä? Se on tyhjentymätön aine, varsinkin teille, jonka sanotaan nähneen yhtä monta maata kuin tuolle kartalle on piirretty.

— Niin, olen tahtonut sovittaa ihmiskuntaan kokonaisuudessaan sen, mitä te yksilöihin, nimittäin psykologiset tutkimukset. Olen ajatellut, että minun on helpompi kulkea kokonaisuudesta yksityiskohtiin kuin yksityiskohdista kokonaisuuteen. Algebrallinen selviö sanoo, että tunnetusta on johdettava tuntematon, eikä tuntemattomasta tunnettu… Mutta olkaa hyvä ja istukaa.

Monte-Cristo viittasi häntä istumaan nojatuoliin, joka kuninkaallisen prokuraattorin täytyi itse vetää esiin. Kreivi asettui entiseen tuoliinsa pöydän taakse. Näin hän oli puoliksi kääntyneenä vieraaseensa päin, selkä ikkunaan ja kyynärpää kartalla, joka tänä hetkenä oli keskustelun aiheena, vaikka keskustelu kohta samoin kuin Morcerfin ja Danglars'in luona kääntyi asianomaiseen vieraaseen.

— Ahaa, te filosofoitte, sanoi Villefort oltuaan hetkisen vaiti kootakseen voimansa aivan kuin painija, joka tapaa vastustajan. — Kautta kunniani, jos minulla teidän tavallanne ei olisi mitään tehtävää, etsisin itselleni hauskemman toimialan.

— Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo, — ja ihminen onkin ruma linnunpelätti jokaisen silmissä, joka häntä lähemmin tutkii auringon mikroskoopin alla. Mutta kuulin teidän sanovan, ettei minulla ole mitään tehtävää. Luuletteko sitten ehkä, että teillä on jotakin tehtävää? Tai, puhuaksemme suorempaan luuletteko, että työnne on sen arvoista, että sitä voi joksikin sanoa?

Villefort'in kummastus tuli entistä suuremmaksi, kun hän sai tämän toisen ankaran iskun. Pitkään aikaan hän ei ollut kuullut näin voimakasta paradoksia tai, sanoaksemme suoraan, hän kuuli sellaisen ensimmäisen kerran.

Kuninkaallinen prokuraattori ryhtyi vastaamaan.

— Hyvä herra, sanoi hän, — olette ulkomaalainen ja sanotte itsekin viettäneenne osan elämäänne itämailla. Ette siis tiedä, kuinka inhimillinen oikeus, joka siellä iskee nopeasti, on meillä varovainen ja varma.

— Tiedän kyllä, tiedän kyllä. Se kulkee ontuen, niin kuin antiikin maailmassa sanottiin. Tiedän tuon kaiken, sillä olen tutkinut eri maiden oikeuslaitosta, ja olen verrannut eri kansojen rikoslakeja luonnonoikeuteen. Ja sen sanon suoraan, että mielestäni alkeellisten kansojen laki, kostolaki, on lähimpänä Jumalan sydäntä.

— Jos tämä laki tulisi käytäntöön, sanoi kuninkaallinen prokuraattori, — niin se kyllä suuresti yksinkertaistaisi rikoslakiamme, eikä meidän virkamiehillämme olisi silloin paljoakaan tehtävää, niin kuin äsken sanoitte.

— Ehkä vielä niin käy, sanoi Monte-Cristo. — Tiedättehän, että kaikki inhimilliset järjestelmät kehittyvät monimutkaisesta yksinkertaiseen, ja että yksinkertainen on samalla täydellistä.

— Mutta ennen kuin olemme siihen päässeet, sanoi prokuraattori, — on meidän laissamme ristiriitaisia määräyksiä, jotka johtuvat gallialaisista tavoista, roomalaisesta laista ja ranskalaisista tottumuksista. Ymmärrättehän, että tähän kaikkeen ei niinkään helposti voi syventyä, ja siihen tarvitaan pitkällistä työtä ja hyvää muistia, jotta kerran sen opittuaan ei sitä unohda.

— Se on minunkin mielipiteeni. Mutta kaiken sen, mitä te tiedätte asioista Ranskan lain kannalta katsottuna, sen minä tiedän kaikkien kansojen lain kannalta. Tunnen yhtä tarkoin englantilaiset, turkkilaiset, japanilaiset ja hindulaiset lait kuin ranskalaisetkin. Olin siis oikeassa sanoessani, että teillä on suhteellisesti (tiedättehän, että kaikki on suhteellista) hyvin vähän lisättävää siihen, mitä olen tutkinut, ja verrattuna siihen, mitä olen oppinut, on teillä hyvin paljon vielä opittavaa.

— Mutta missä tarkoituksessa olette tätä kaikkea tutkinut? kysyi Villefort kummastuneena.

Monte-Cristo hymyili.

— Huomaan kyllä, sanoi hän, — että vaikka tiedänkin teidät lahjakkaaksi mieheksi, otatte kuitenkin yhteiskunnan jokapäiväiseltä ja materiaaliselta kannalta, alatte ihmisestä ja lopetatte ihmiseen, liikutte toisin sanoen ahtaimmalla ja puutteellisimmalla alalla, millä ihmisäly voi liikkua.

— Selittäkäähän, sanoi Villefort yhä kummastuneempana, — en oikein käsitä teitä…

— Tarkoitan, että kiinnittäessänne huomiota kansojen sosiaaliseen muodostumiseen ette näe muuta kuin koneen osat, ettekä sitä suurta mestaria, joka sen panee liikkeelle. Tarkoitan, että ympärillänne ette tunnusta muuta kuin virkailijat, joiden valtakirjat ovat ministerien tai kuninkaiden allekirjoittamat, ettekä huomaakaan niitä henkilöitä, jotka Jumala on asettanut virkamiesten, ministerien ja kuninkaitten yläpuolelle antamalla heille tehtävän eikä vain virkaa. Tämä on ominaista heikolle ihmisluonteelle, puutteelliselle ja epätäydelliselle. Tobias luuli enkeliä, joka tuli tekemään hänet jälleen näkeväksi, tavalliseksi nuoreksi mieheksi. Kansakunnat pitivät Attilaa, joka tuli heidät hävittämään, tavallisena muiden voittajien kaltaisena voittajana. Ja vasta kun he ilmaisivat suuren tehtävänsä, heidät tunnettiin ja heidän jumalainen alkunsa huomattiin. Toinen sanoi: "Minä olen Herran enkeli" ja toinen: "Minä olen Jumalan vitsa."

— Siis, sanoi Villefort yhä enemmän kummastuen, koska hänen puhetoverinsa ilmeisesti oli joko harvinaisen viisas tai hullu, — pidätte itseänne tuollaisena erikoisena olentona?

— Miksi en voisi olla sellainen? vastasi Monte-Cristo.

— Anteeksi, sanoi Villefort aivan ällistyneenä, — antakaa minulle anteeksi, että en tänne tullessani tietänyt teitä mieheksi, jonka tiedot ja äly ovat tavallisten mittojen yläpuolella. Meidän piirissämme — sivistyksen turmelemassa — ei niin rikas aatelismies kuin te kuulemma olette — huomatkaa, en kysele mitään, matkin ainoastaan toisten puheita — kuluta aikaansa sosiaalisten pulmien miettimiseen ja filosofisten pilvilinnojen luomiseen. Sellaisista etsivät lohdutuksensa ne, joille kohtalo ei ole antanut maallista rikkautta.

— Oletteko siis päässyt korkeaan asemaanne olettamatta, jopa kohtaamattakaan poikkeuksia, kysyi kreivi. — Katseeltanne vaaditaan suurta terävyyttä: ettekö ole harjaannuttanut sitä niin, että heti tietäisitte, millainen mies osuu eteenne? Eikö virkamiehen tulisi, samalla kun hän on lain paras sovelluttaja, lain hämärimpien kohtien ovelin selvittäjä, eikö hänen tulisi tietää, mitä jokaisen ihmisen sydämessä liikkuu?

— Saatatte minut aivan hämilleni, sanoi Villefort. — En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan tuolla tavoin.

— Siksi, että koko ajan olette pysytellyt suljettuna olosuhteittenne kehään, ettekä ole tohtinut lentää niihin korkeuksiin, jonne Jumala on asettanut näkymättömät ja erikoiset olentonsa.

— Ja te otaksutte, että siis nuo korkeudet ovat olemassa ja että niissä on olentoja, jotka sekaantuvat meidän tekoihimme?

— Miksi se ei olisi mahdollista? Näettekö ilman, jota hengitätte ja jota vailla ette kuitenkaan voi elää?

— Me emme siis näe noita olentoja?

— Näette kyllä silloin, kun Jumala sallii niiden ottavan näkyvän muodon. Koskette niihin, tartutte niihin, puhutte niille, ja ne vastaavat.

— Haluaisinpa tietää, sanoi Villefort hymyillen, — milloin tuollainen olento tulee minun lähelleni.

— Tahtonne on täyttynyt.

— Siis te itsekö olette sellainen?

— Niin olen. Enkä luule, että tähän päivään asti on kukaan ihminen ollut sellaisessa asemassa kuin minä. Kuninkaitten valtakunnat ovat rajoitettuja, minun valtakuntani on suuri kuin maailma, sillä en ole italialainen, en ranskalainen, en hindulainen, en amerikkalainen, en espanjalainen. Kuulun kaikkiin kansoihin. Ei mikään maa voi kerskailla nähneensä minun syntyvän. Jumala yksin tietää, mikä seutu näkee minun kuolevan. Voin omaksua kaikki tavat, puhua kaikkia kieliä. Te luulette minua ranskalaiseksi, sillä puhun ranskaa yhtä helposti ja yhtä puhtaasti kuin tekin. No niin, Ali, nubialaiseni, luulee minua arabialaiseksi, Bertuccio, taloudenhoitajani, luulee roomalaiseksi, Haydée, orjattareni, luulee minua kreikkalaiseksi. Ymmärrättehän siis, että kun en kuulu mihinkään kansakuntaan, en pyydä minkään hallituksen suojelusta, en tunnusta ketään veljekseni, ei minua pidätä mikään noista arveluista, joita mahtavat tuntevat, eikä minulla ole sellaisia esteitä kuin heikoilla. Minun ainoat vastustajani ovat välimatkat ja aika. Kolmas on pelottavin, se, että olen kuolevainen olento. Vain se voi pysäyttää minut tielläni jo ennen päämaaliani; kaiken muun — nimittäin sen, mitä ihmiset sanovat kohtalon muuttumiseksi — olen ottanut varteen laskelmissani. Ja vaikka jokin noista muista esteistä voikin minut tavoittaa, niin ei mikään voi minua kukistaa. Sen vuoksi uskallan puhua teille sellaista, mitä ette ole koskaan kuullut edes kuninkaitten suusta, sillä kuninkaat tarvitsevat teitä ja muut pelkäävät. Kukapa ei tässä naurettavasti järjestetyssä yhteiskunnassa ajattelisi: "Ehkä jonakin päivänä joudun tekemisiin kuninkaallisen prokuraattorin kanssa!"

— Mutta ettekö itse ajattele samalla lailla? Sillä siitä hetkestä asti, kun asutte Ranskassa, olette Ranskan lakien alainen.

— Sen tiedän kyllä, vastasi Monte-Cristo. — Mutta kun aion mennä johonkin maahan, tutkin omalla tavallani kaikkia niitä ihmisiä, joiden taholta minulla on syytä jotakin toivoa tai pelätä, ja lopulta tunnen heidät ehkä paremmin kuin he itse. Tuloksena on, että se kuninkaallinen prokuraattori, jonka kanssa joudun tekemisiin, on pahemmassa asemassa kuin minä, oli hän kuka hyvänsä.

— Tarkoitatteko, kysyi Villefort hidastellen, — että kun ihmisluonne on heikko niin jokainen on tehnyt … erehdyksiä?

— Erehdyksiä … tai rikoksia, vastasi Monte-Cristo aivan kuin ohimennen.

— Ja että vain te ihmisten joukossa, joita ette siis tunnusta veljiksenne, vain te olette täydellinen, jatkoi Villefort hiukan vapisevalla äänellä.

— En suinkaan täydellinen, vastasi kreivi, — ainoastaan tutkimaton. Mutta lopettakaamme jo, jos keskustelu ei teitä miellytä. Eihän minun tarvitse sen pahemmin pelätä teidän lakejanne kuin teidän minun ennustustaitoani.

— Ei, ei, sanoi Villefort vilkkaasti, peläten, että toinen luulisi hänen haluavan karttaa keskustelua, — ei! Teidän loistava ja melkein suurenmoinen keskustelunne on kohottanut minut jokapäiväisyyden yläpuolelle. Emmehän enää keskustele, vaan väittelemme. Tiedättehän, kuinka paljon teologit luennoillaan yliopistossa ja filosofit väittelyissään lausuvat pelottavia totuuksia. Otaksukaamme siis, että harrastamme sosiaalista teologiaa ja teologista filosofiaa ja että minä lausun, niin tylyltä kuin se kuuluukin: Veljeni, te uhraatte ylpeydelle; vaikka olettekin toisten yläpuolella, niin teidän yläpuolellanne on Jumala.

— Kaikkien yläpuolella, vastasi Monte-Cristo niin juhlallisesti, että Villefort vasten tahtoaan värisi. — Olen ylpeä ihmisten edessä, noiden käärmeiden, jotka aina nousevat niitä vastaan, jotka kulkevat niiden ohitse musertamatta jalallaan niiden päätä. Mutta ylpeyteni heitän pois Jumalan edessä, joka on kohottanut minut alhaisesta asemastani ja tehnyt minut siksi, mikä olen.

— Siinä tapauksessa ihailen teitä, herra kreivi, sanoi Villefort, joka tämän omituisen keskustelun aikana ensi kertaa käytti tuota ylhäistä puhuttelua. — Niin, sen sanon teille, jos olette todellakin voimakas, todellakin nerokas, todellakin pyhä tai tutkimaton, mikä on melkein sama asia, niin olkaa ylpeä, se on voimakkaan oikeus. Mutta onhan teillä toki jonkinmoista kunnianhimoakin?

— On yksi.

— Mikä?

— Minutkin vei saatana, niin kuin kerran tapahtuu jokaiselle ihmiselle, korkealle vuorelle. Sinne tultuamme hän näytti minulle koko maailman ja sanoi minulle samaa kuin kerran Kristukselle: "Tämän kaiken saat, ihmislapsi, jos palvelet minua!" Silloin mietin kauan, sillä jo pitkät ajat oli voimakas kunnianhimo kalvanut mieltäni, ja vastasin: "Kuule minua, olen aina kuullut puhuttavan sallimuksesta, mutta en koskaan ole sitä nähnyt, enkä mitään sen kaltaistakaan, ja siksi olen päättänyt, ettei sitä ole olemassakaan. Minä tahdon olla sallimus, sillä kauneinta, suurinta ja ylevintä maailmassa on palkita ja rangaista." Mutta saatana painoi päänsä alas ja huokasi. "Sinä erehdyt", sanoi hän, "sallimus on olemassa, mutta sinä et häntä näe, sillä taivaan tyttärenä hän on näkymätön niin kuin isänsäkin. Et ole nähnyt mitään sen kaltaista, sillä hän käyttää näkymättömiä keinoja ja kulkee salaisia teitä. Ainoa, mitä voin sinulle tehdä, on asettaa sinut tämän sallimuksen palvelijaksi." Kauppa oli päätetty. Menetän sen kautta ehkä sieluni autuuden, mutta mitä siitä, jatkoi Monte-Cristo. — Jos kauppa olisi uudelleen solmittava, niin tekisin samoin.

Villefort katsoi tavattoman hämmästyneenä Monte-Cristoon.

— Herra kreivi, sanoi hän, — onko teillä vanhempia?

— Ei, olen yksin maailmassa.

— Sitä ikävämpi.

— Kuinka niin? kysyi Monte-Cristo.

— Sillä silloin olisi aina voinut sattua tapauksia, jotka olisivat murtaneet ylpeytenne. Sanoittehan, ettette pelkää mitään muuta kuin kuolemaa?

— En sanonut sitä pelkääväni, vaan sanoin, että ainoastaan se voi ehkäistä minua.

— Entä vanhuus?

— Tehtäväni on täytetty, ennen kuin tulen vanhaksi.

— Entä hulluus?

— Olen kerran ollut tulemaisillani hulluksi. Ja tunnettehan vanhan lauseen: paha ei uusiinnu kahta kertaa. Tämä lause kuuluu rikostieteeseen ja siis teidän alaanne.

— Mutta teillä on muutakin pelättävää kuin kuolema, vanhuus ja hulluus. Esimerkiksi halvaus voi iskeä teihin tuhoamatta teitä kokonaan, ja silloin on kuitenkin kaikki lopussa. Olette sama kuin ennenkin, ettekä kuitenkaan sama. Te, joka olitte melkein Ariel, enkeli, ette enää olekaan muuta kuin eloton möhkäle, Caliban, joka on maahan kahlehdittu. Juuri tätä sanotaan tavallisella kielellä halvaukseksi. Tulkaa jonakin päivänä jatkamaan tätä keskustelua luokseni, silloin nimittäin, kun haluatte tavata vastustajan, joka teitä ymmärtää ja haluaa teidät kumota, ja minä näytän teille isäni Noirtier de Villefort'in, Ranskan vallankumouksen kiivaimman jakobiinin, miehen, jossa mitä loistavin rohkeus oli liittynyt mitä voimakkaimpaan ruumiiseen, miehen, joka ehkä ei ole nähnyt kaikkia kuningaskuntia niin kuin te, mutta on ollut suurinta kukistamassa: miehen, joka samoin kuin tekin väitti olevansa ellei juuri Jumalan lähettiläs, niin ainakin tavallista korkeampi olento, ellei sallimus, niin ainakin kohtalo. Verisuoni puhkesi hänen aivoissaan, ja kaikki loppui, ei yhtenä päivänä, ei yhtenä tuntina, vaan yhtenä sekuntina. Edellisenä päivänä herra Noirtier, entinen jakobiini, entinen senaattori, entinen carbonaro, ei pelännyt mestauslavaa, ei tykkejä, ei tikaria, herra Noirtier leikki vallankumouksilla, herra Noirtier piti Ranskaa suurena shakkilautana, jossa talonpojat, tornit, hevoset ja kuningatar saivat mennä, jotta kuningas saataisiin kukistetuksi, sama pelottava herra Noirtier olikin seuraavana päivänä herra Noirtier parka, liikkumaton vanhus, joka oli talon heikoimman olennon, poikansa tyttären Valentinen vallassa; hän on liikkumaton ja kangistunut ruumis, joka elää tuskia tuntematta ja vain viivyttää aineen vähittäistä mädäntymistä.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings